”Ilman toisia ihminen ei ole kukaan”

Claes Andersson : Jokainen sydämeni lyönti : merkintöjä elämästäni (suomentanut Liisa Ryömä. 2. painos. WSOY, 2009)

”Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat siitä mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen.”

Kun muistelmien ensimmäisellä sivulla todetaan noin, niin lukija voi ajatella, että mitä faabelia! Varsinkin kun Claes Andersson kertoessaan nuoruutensa lukuinnostuksesta vielä kirjoittaa kirjailijan työstä:
”Mitkä seikat vaikuttivat kirjailijan valintaan? Eikö kirjoittaminen itse asiassa ollut valhetta, järjestelmällistä valehtelemista?” Entä kun tämä kirjailija toimi vielä lääkärinä mielisairaaloissa, suljetuilla osastoilla? Ettei vaan olisi saanut harhoista tartuntaa…

Taina on ehtinyt arvioida blogissa Riitta Kylänpään kirjan Utelias mieli – Claes Anderssonin elämä (2020). Siitä saa erinomaisen kokonaisnäkemyksen tämän ”renessanssi-ihmisen” monipuolisuudesta. Nuoresta pitäen tämä mies on elänyt kybällä. ”Halu ja unelmat sojottivat eri suuntiin, tuskin olin lumoutunut jalkapallosta kun kirjat jo imivät minua magneettisen armottomasti puoleensa. Mutta sitten minut vei jatsi.” Ja sitten elokuvat. Ja tytöt, myöhemmin naiset. Kun elämän tarjoomuksilla ei tuntunut olevan mitään rajaa, säntäili nuori Claes yhtä aikaa joka suuntaan, ”pysyvää oli huimaus, hämmennys ja intoutumisen krapula. Mutta myös onni, himo saada lisää kaikkea tätä ihanuutta.” Uteliaisuus kaikkia elämän ilmiöitä kohtaan kesti koko elämän. Hufvudstadbladetin syntymäpäivähaastattelun 28.5.2017 otsikko on kuvaava: 80-vuotias jolla ei koskaan ole tylsää.

Epäilemättä tämä kirja on ollut myös erinomaista lähdemateriaalia Riitta Kylänpään haastellessa Anderssonia. Jos Kylänpään kirja soi kuin tarkasti sovitettu yhtye, niin tämä kirja on Claes Anderssonin ikioma soolo. Kun Anderssonia lukee, niin tuntuu kuin hän istuisi aivan vieressä. Ainakin hän hengittää täysin mukana tekstissä, joka on tarkkaa ja kepeää kuin jazzkomppi. Liisa Ryömää pitää kiittää hienosta käännöksestä. (Claes Andersson sanoo leikillisesti Kirjastokaistan haastattelussa vuodelta 2009, että käännös on oikeastaan parempi kuin alkuperäinen.)

Kovin selkeää näkemystä kehityksen kaaresta ja Claes Anderssonin elämänvaiheista on hankala saada kirjan perusteella. Tapahtumat hypähtelevät irtonaisesti muistoissa eri ajoilta. Lisäksi Andersson tarkentaa eräitä muistikuvia myöhäisemmässä vaiheessa, kun hän kuvaa oman terapiansa seurauksia. Silloin hän on saanut uusia näkökulmia varhaisempiin kokemuksiinsa. Siitä ehkä johtuu alun varoitus: meidän muistoihimme jää väkisinkin sellaisia katvealueita, joista ei aivan tarkkaa kuvaa voi saada.

Kuusi vuotta kestäneen psykoterapian kokemukset olivat hieman toisenlaiset kuin Claes Andersson oli etukäteen arvellut. Kirjoittaminen kävi helpommaksi ja nautinnollisemmaksi. Oikeistolaistumisen pelko oli aiheeton. Ongelmien ja vaikeuksien määrä ei vähentynyt, mutta monet niistä muuttivat luonnettaan. On harhaluulo, että ongelmien pohjaan asti voi tunkeutua. Ibsenin Per Gynt jää turhaan etsimään kuorimansa sipulin todellista ydintä.

Terapian myötä aikaisemmat kokemukset vanhemmista saivat lisäpiirteitä. Esimerkiksi etäinen ja pelottavalta tuntunut, ”kolme metriä pitkä ja yhtä leveä”, koko huoneen täyttänyt isä inhimillistyi ja kutistui normaaleihin mittoihin. Sen sijaan ongelmattomammalta tuntunut suhde äitiin ei ole enää lainkaan niin selkeä. Kiltti ja epävarma äiti oli alistunut kotirouvan rooliinsa ja isän määräilyyn. Hän oli myös luopunut omista taiteellisista pyrkimyksistään.

”Äidin tapa saada tahtonsa läpi ja käyttää valtaa oli uhrautua ja väheksyä omaa arvoaan. Hän ei vaatinut mitään itselleen. Hän hallitsi meitä alistumalla. Hän halusi aina huonoimman osan, jotta se ei jäisi kenellekään muulle. Tämä päti varsinkin ruokapöydässä, jossa hän aina valitsi sen palaneen lihapullan tai otti eilispäivän tähteitä.
Hänen seurassaan tunsin itseni usein syylliseksi, ikään kuin olisi minun syyni ettei hän pitänyt puoliaan ja joutui kärsimään syyttä.”

Claes Andersson kysyy, miten pitää pintansa vaatimattomuuden edessä ja miten puolustautua uhrausta vastaan. Sota-ajan kokeneelle sukupolvelle ja heidän lapsilleen tuttuja asioita. Sota-aika vaikutti varmaankin rajuihin lapsuuden leikkeihin. Anderssonin kuvaus heidän klaaninsa pääsykokeiden vaatimuksista on hiuksianostattava. Kastematojen nieleminen, korin täyttäminen nokkosilla paljain käsin ja muurahaispesässä istuminen vielä menettelevät. Mutta entä hyppääminen suuren ladon katolta heinäkasaan, johon on piilotettu teräviä veitsiä ja sirppi? Tai antaa työntää itsensä suurelta laivalaiturilta veteen kädet selän taakse sidottuina? Kerran Claes Andersson työnsi uimataidottoman tytön veteen ja koko porukka poistui paikalta. Kokelaan piti selvitä kuivalle maalle omin avuin. Onneksi joku ohikulkija kuuli sattumalta hukkuvan tytön huudot ja hän pelastui. ”Huhun mukaan hän oli vahingoittunut jollakin tavoin, saanut ’hermovaurion’ niin kuin siihen aikaan sanottiin.”

Soittaminen Ylermi Kososen kvintetissä ja pelaaminen jalkapalloa HIFK:n edustusjoukkueessa kasvattivat henkisesti. Soittamalla saattoi ansaita rahaa opintoihin. Tosin Claes Anderssonin tapauksessa mikä soittaen tuli se iloisesti myös meni. Hän kertoo avoimesti ongelmallisesta suhteestaan rahaan ja peliriippuvuudesta. Ryhmissä myös oppi, että tärkeintä on koko joukon yhteinen etu sekä yhteistyö. Jalkapallon huippupelaajaksi hän sanoo olleensa liian kiltti, mutta saadut kokemukset toveruudesta ja lojaalisuudesta olivat tärkeitä. Tärkeä hahmo oli joukkueessa pelannut Åke Lindman, lempinimeltä Hamlet tai Kuristaja. Hänestä tuli eräänlainen ”varaisä” Claes Anderssonille.

Sairaalatyön monentasoinen arki tulee kirjassa hyvin esille ruumiiden kuljetuksesta ja muista aputöistä alkaen. Claes Anderssonin ensimmäinen oikea lääkäritoimi oli kesällä 1959 Eskilstunan mielenterveysklinikan apulaislääkärinä. Potilaille annettiin vakiintuneen käytännön mukaan joskus sähkösokkeja:

”Muuan masentunut mies joka ei syntymästään lähtien ollut koskaan tuntenut hajuja eikä tuoksuja, havahtui käsittelyni jälkeen ja alkoi karjua että kaikkialla löyhkäsi. Koko maailma löyhkäsi! Hän oli saanut hajuaistinsa takaisin. Eikä kiittänyt minua. Hän oli aivan raivoissaan ja olisi kai halunnut puraista minulta nenän irti. Minä olin ilman hänen lupaansa palauttanut hänelle aistin josta hän ei ollut koskaan tiennytkään eikä myöskään pyytänyt saada sitä.
Muistan miettineeni vakavasti mitä oikeastaan olin tekemässä.”

60-luvun lopulla työttömyyden ja syrjäytymisen vastainen työ sai vauhtia. Andersson toi pontevasti uusia toimintatapoja mielenterveyden hoitokäytäntöihin. Hän toimi tiiviisti mukana esimerkiksi Marraskuun liikkeessä. Päivätyönsä ohella hän päivysti alkoholistiasuntolassa, ”Liekki-hotellissa” ja pystyi kokemuksiensa perusteella samastumaan asiakaskuntaansa:
”Minäkin olin avioeromme jälkeen jonkin aikaa vailla asuntoa. Asuin tilapäisesti vanhassa pesutuvassa Lönnrotinkadun piharakennuksessa. Lämmitystä ei ollut, nukuin vaatteet päällä huoparöykkiön alla. Peltitonkka toimi pissaämpärinä – joinakin aamuina pissa oli jäätynyt tonkan pohjalle. Minun asiani olivat kuitenkin hyvin verrattuna useimpiin itsemurhaosaston potilaisiin.”

Kiinnostavaa on lukea Claes Anderssonin diagnoosi omasta esiintymiskammostaan. Aika ajoin se muistutti itsestään niin, että aiottu esitys piti kokonaan keskeyttää. Mistä johtuu että hän, yksinäisyydestäkin pitänyt henkilö, nautti tietyistä esiintymistilanteista mutta pelkäsi toisia? Muutenkin välillä häkellyttäväkin avoimuus leimaa koko kirjaa. Claes Andersson huomauttaa kuitenkin, että eräät komeron ovet saavat jäädä avaamatta. Jotain salaisuuksia hänkin sentään haluaa säilyttää.

Politiikka jää kirjassa sivuosaan. Maininnan saavat Matti Vanhanen, Erkki Tuomioja sekä Suvi-Anne Siimes, Anderssonin seuraaja Vasemmistoliiton johdossa. Erityisesti Matti Vanhasen toiminta pääministerinä saa Claes Anderssonin suorastaan tuohtumaan. Politiikan osalta hänen aiemmin kirjoittamansa Kaksitoista vuotta politiikassa (2000) kattoi ilmeisen riittävästi tuon aiheen.

Tunnollinen työntekijä Claes Andersson on varmaankin ollut. Tuo yli seitsemänkymppinen herää edelleen keski-iän pavlovilaisen äksiisin seurauksena kello kuusi joka aamu. Iän mukana tulleet sairaudet ja rajoitteet hän kirjaa kokeneen lääkärin tyyneydellä. Lopullisen maalinauha läheisyys ei häntä myöskään hätkäytä:

”Kun viime vuosina olen aivan todella raottanut kuoleman valtakunnan ovea, olen välttynyt pahimmilta ahdistuksilta. Joka kerta kun minut on nukutettu sydänleikkauksen tai niin kutsutun defibrillaatiolla tehtävän kardioversion takia, olen ihmetellyt, miten helppoa ja tuskatonta katoaminen oikeastaan on. Kuin sammuttaisi lampun ennen nukahtamista.”

Tommi

Claes Anderssonista löytyy myös Ylen Areenasta useampiakin tv- ja radio-ohjelmia.
Eräinä esimerkkeinä:

Mikä sirkus! (2008)
Psykiatri, kirjailija, poliitikko Claes Andersson (2012)
”Tyhjyys on valtava, aivan valtava testamentti” (Kulttuuriykkönen 2019)

Dostojevskin ryyppykaverin jälkeläisiä

1. painoksen kansi

Markku Lahtela : Sirkus, eli merkillisiä muistiinpanoja (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999)

”Minua ovat viime aikoina vaivanneet kaikenlaiset muistot ja mieleenjohtumat siinä määrin, että olen nyt päättänyt ruveta merkitsemään niitä muistiin toivossa, että ne ehkä paperille pantuina lakkaavat kummittelemasta minun mielessäni, jolla on aivan tarpeeksi puuhaa ilman niitäkin.”

Kirjan päähenkilön, Xesmer Reodisiuksen aivot voivat ollakin välillä ankarasti töissä, mutta muuten tämä siipiveikko elää turvattua joutilaan elämää. Xesmer elää yksin ilman perhe-elämän rasitteita, sillä hän on eronnut kolmannesta vaimostaan ja jättänyt kolme lastaan. Hänen taloudellisen asemansa turvaa vakaa rahavirta isoisä Feodisiuksen perustamasta firmasta. ”’Ole pannu pysty nätti sirkus’, Feodisius oli kuulemma sanonut ennen häipymistään”. Hänen isoisänsä oli niitä Ison D:n ryyppy- ja uhkapelikavereita.

Firma on paisunut vuosien mittaan globaaliksi monialayritykseksi. Xesmerin sedät, tädit ja hänen veljensä Äsmer ovat sen palveluksessa. Yrityksen toimintakenttä on niin valtava (mm. asekauppaa ja uraanin toimittamista ydinaseisiin), että firman johtohenkilöksi kohonnut Ribodisius-setä pohtii vakavissaan oman armeijan perustamista. Hän arvelee, että liikemiesten, virkamiesten ja poliitikkojen välienselvittely on vielä kesken ja lopullinen taistelu vallasta on edessäpäin.

Vastineeksi firmalle Xesmerillä on tarjota maalauksia, filosofiaa ja merkillisiä näkyjä. Maalaaminen on peruja äidiltä, Esmeritalta, taipumus filosofiaan isältä Theodisiukselta. Voidaankin antaa Esmeritalle puheenvuoro. Seuraavassa joku Esmeritan tekeillä ollut taulu on jostain järjelle täysin käsittämättömästä syystä juuttunut paikoilleen eikä suostu kehittymään taideteokseksi, jonka

…”sisäisen muodon, saatanan saatana, pitää vastata salaisuuden levollista hengitystä – mutta tee täällä taidetta, kun yksi täyttää silpuilla pahvilaatikoita, (isä, Theodisius; muistelijan huomautus), toinen vääntää esiin lapsenlapsia (Fesmerita, sisarpuoleni; m.h.), kolmas tuo tänne joka kuukausi uuden naisen (minä, minä!), ja neljäs (Äsmer, veljeni) yrittää, jumalauta, opiskella – opiskella! – tullakseen, voi herran kivespussit, liikemieheksi! Miten voi tehdä suurta ja vakavaa, kun ympärillä on teidän pienet, naurettavat naamanne? Teidän todellisuudessanne, herran pieksut, taiteellinen todellisuus vääristyy, minä vääristyn, koko maailmankaikkeus vääristyy. Te teette minut pieneksi, te teette minut naiseksi, te teette minut äidiksi, kuuletteko, äidiksi, voi kullin munat (”no, no, Esmerita”, isä sanoo), juuri niin – ja minä olen”…

Xesmer ei ole menestynyt taiteilija toisin kuin äitinsä Esmerita, jonka töitä Picassokin kirjassa kommentoi. Filosofinen tutkielma on myös jumahtanut. Päätään selvittääkseen Xesmer hakee perheen entisestä asunnosta kymmenen pahvilaatikkoa, jotka hänen isänsä oli täyttänyt lehtileikkeillä ja omilla muistiinpanoillaan. Ne sisältävät kirjallista materiaalia ihmisistä, esineistä sekä tapahtumista, joiden perusteella isän oli tarkoitus kirjoittaa kokoomateos nykyajasta miljoonan vuoden kuluttua tuleville tutkijoille. Kun kirjassa sivutaan elämän alkua ja kehittymistä maapallolla sekä käydään kuussa, niin skaalat kirjassa ovat todella huimat.

Markku Lahtelan luoma henkilögalleria on niinikään hengästyttävä. Laajan sukulais- ja tuttavajoukon lisäksi hän kuljettaa kirjaan armaadan verran muitakin todellisia ja keksittyjä kuuluisuuksia historiasta: läheiset perheystävät Hermann Hesse ja Konrad Lorenz, Hegel, Freud, 1200-luvun mystikko Cambrosius, de Corvo, Plinius kaikkein nuorimman poika Haius, filosofi Plywirsczik ja hänen pikkuveljensä jne. Xesmer esittelee ja kommentoi heidän ajatuksiaan isän laatikoista löytyvän sekalaisen materiaalin lomassa.

Poimitaan esille vaikka Markku Lahtelan antama esimerkki ihmisten puheiden ristiriitaisuudesta Plinius kaikkein nuorimman mukaan. Hän

”… väittää, etteivät ihmiset tiedä, mitä he ajattelevat, puhuvat tai tekevät, ja että ihmiset tästä johtuen – siis todelliset ihmiset, eivät kirjojen ihmiset – ensinnäkin ajattelevat ristiriitaisesti, puhuvat ristiriitaisesti, toimivat ristiriitaisesti, ja toisekseen ajattelevat toisin kuin puhuvat ja puhuvat toisin kuin toimivat ilman, että kuitenkaan toimisivat niin kuin ajattelevat.”

ja jota Haius täydentää:

”että hänen isänsä on tästä myllerryksestä unohtanut tunteet: ihmiset myös tuntevat ristiriitaisesti ja lisäksi toimivat toisin kuin tuntevat ja tuntevat toisin kuin puhuvat ja ajattelevat.”

Suvantojaksoissa Xesmer pohtii esimerkiksi teknologian kehityksen näkymiä. Maanviljelyksessä teknologia yrittää nujertaa luonnon ylivoiman ja pusertaa siitä kaiken hyödyn irti. ”Maa, karja ja kanat ovat muuttuneet biologisiksi tuotantolaitteiksi, jotka välittömästi korvattaisiin joillain tehokkaammilla laitteilla, jos vain pystyttäisiin – joillain tehokkaammilla ja vähemmän oikullisilla.”

Teknologian avulla rakennetaan nopeita liikenneväyliä. Yhä nopeammiksi ja mukavammiksi käyneissä liikennevälineissä tavataan yhä useammin henkilöitä, jotka varsinaisesti eivät enää ole selvillä oman liikkumisensa syistä. Nopeampien tietoyhteyksien avulla välitetään vikkelästi täysin tarpeetonta tietoa. Xesmer odottaa kiinnostuneena, mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan. Onhan tässä uusimmassa seikkailussamme mukana nerokkaasti aseistetut armeijat siltä varalta, että emme muuten pysty ratkaisemaan keskinäisiä erimielisyyksiämme. Eri kansa-, luokka- ja valtakunnilla on kullakin ”erinomainen käsitys omasta arvostaan, tavoitteet kovat ja itsekritiikki nollassa”. Xesmer toteaa, että olemme kerrankin päässet tilanteeseen, jossa inhimillisellä typeryydellä on käytettävissään koko inhimillinen nerokkuus.

”Ihmettelen joskus, mitä joku huippunerokas lentokonesuunnittelija ajattelee nähdessään jonkun suhteellisen rajoittuneen olennon lentävän hänen neroutensa luomuksella Kairoon myymään Yhdysvalloissa valmistettuja muovisia leikkisammakoita.”

Lopuksi on lämpimästi kiitettävä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Se on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa tämän uuden painoksen (1. painos Gummerus, 1978). Tähän versioon sisältyy alussa Putte Wilhelmssonin johdanto Tavallisuuteen sisältyy omalaatuinen mysteeri. Kirjallisuustiedettä lukeneille se varmaan on antoisa. Itse nautin huomattavasti enemmän lopussa olevista maallikkolukijalle tarkoitetuista sanomalehtiarvoisteluista kirjoittajina Arto Virtanen, Pekka Tarkka, Leo Stålhammar ja Mirja Bolgár. Näin jälkeenpäin Pekka Tarkan arvio Helsingin Sanomissa 3.12.1978 tuntuu melkein karmealta. Hän vertaa lopussa Markku Lahtelan kirjaa Nabokoviin ja Jorge Luis Borgesiin ja jatkaa:

”Rinnastukset ovat sittenkin vielä liikaa. Lahtelan kronikkatyyli on joskus raskas, toisinaan hän toistaa ja selittää turhaan. Hän on kyllä parempi kuin koskaan ennen, mutta vielä on painoja lahkeissa, kappale matkaa siivekkäiden mestarien paratiisiin.
Hyvää matkaa!”

Markku Lahtela teki itsemurhan 31.7.1980.

Tommi

Ranskalaisten vaiettu häpeätahra

Tatiana de Rosnay : Nimeni on Sarah (suomentanut Irmeli Ruuska. Bazar, 2014. 2. painos, ensimmäinen painos julkaistu nimellä Avain, WSOY 2008)


   "Kun kirjoitin romaania Nimeni on Sarah, en olisi ikinä uskonut, miten tyystin se mullistaisi elämäni.
   Heinäkuu 2001. Rue Nélaton, Pariisi. Menin ensimmäistä kertaa Vélodrome d'Hiverin ratsian tapahtumapaikalle. Minun piti saada nähdä tuo katu. Oli kuuma ja painostava ilma niin kuin sinä synkkänä torstaina vuonna 1942. Monien ikäpolveni ranskalaisten tavoin en tiennyt ratsiasta paljonkaan. En tuntenut sen kammottavia yksityiskohtia.
   En tiennyt, että Ranskan viranomaiset olivat pidättäneet neljätuhatta lasta, enimmäkseen ranskalaisia, ja sulkeneet heidät tänne vanhempiensa kanssa epäinhimillisiin oloihin.
   En tiennyt, että Ranskan poliisi muutamaa päivää myöhemmin riistäisi nuo 2-12 vuotiaat lapset pois vanhemmiltaan.
   En tiennyt, että nuo lapset lähtisivät ranskalaisissa junissa yksin kohti kuolemanleirejä ja että yksikään heistä ei palaisi."

Tatiana de Rosnayn kirja näyttää millaisia seurauksia piilotettu trauma tai vuosikymmeniä kestänyt selvittämättömän salaisuus voivat saada aikaan niin yksilöiden, perheiden kuin valtionkin kohdalla. Aikatasoja on kaksi. Toinen on nykyaikaan, 2000-luvun alkuun sijoittuva, jonka kertoja on amerikkalais-ranskalainen toimittaja Julia Jarmond. Toinen on 1942 käynnistyvä kertomus kymmenvuotiaasta Sarah Starzynskistä, Pariisissa puolanjuutalaiseen pakolaisperheeseen syntyneestä tytöstä. Kirjan alkupuolella kuvataan tapahtumia vuorotellen kummankin näkökulmasta. 1950-luvulla Sarahin jäljet häviävät ja kerronta keskittyy toimittaja Jarmondin Sarahia koskevaan selvitystyöhön.

Kirjan alussa Julia Jarmond sai päätoimittajalta tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli amerikkalaiseen viikkolehteen lehteen Seine Scenes. Julia oli ollut lehdessä töissä kuusi vuotta. Hän oli vähän yli 40 ja asunut Pariisissa jo 25 vuotta. Hän oli naimisissa arkkitehti Bertrand Tézacin kanssa ja heillä oli 11-vuotias tytär Zoë. Artikkelin aihe oli Vél d'Hivin lähestyvä 60-vuotispäivä. 16.7.1942 tuhansia juutalaisia teljettiin velodromille odottamaan kuljetusta keskitysleiriin. Ranskalaiset poliisit eivät ainoastaan täyttäneet saksalaisten vaatimuksia luovutettavien määristä, he halusivat ylittää ne. Päätoimittaja Joshua ei halunnut nyyhkytarinaa tapahtuneesta. Ei tunteilua, vaan faktoja ja todistajanlausuntoja. "Ja vetoavia kunnon kuvia". Hän myös varoitti tehtävän vaikeudesta. Ranskalaiset eivät mielellään puhu Vichyn hallituksen aikaisista tapahtumista. Tämän toimittaja Jarmond sai useaan otteeseen havaita.

   "'Leirikö?' hän sanoi. 'Haluatte siis tietää, missä se leiri oli?'
   Nyökkäsimme.
   'Eipä siitä ennen ole kyselty', hän mutisi. Hän nyki korista pilkistäviä purjoja ja vältteli katsetta.
   'Tiedättekö, missä se oli?' minä intin.
   Mies yskähti.
   'Tottakai minä tiedän. Olen asunut täällä ikäni. Penskana en tiennyt mikä leiri se oli. Ei siitä puhuttu. Oltiin kuin sitä ei olisikaan. Tiedettiinhän me, että se liittyi jotenkin juutalaisiin, mutta ei siitä kyselty. Ei uskallettu. Kukaan ei ollut tietääkseen.'
   'Onko leiristä jäänyt mitään erityistä mieleen?' minä kysyin.
   'Oltiin jotain viidentoista korvilla', mies muisteli. 'Kesällä -42 asemalta tuli laumoittain juutalaisia, ne kulkivat tätä katua. Tästä näin.' Miehen koukistunut sormi osoitti leveää katua, jolla me seisoimme. 'Avenue de la Garea myöten. Hirveä määrä juutalaisia. Ja yhtenä päivänä kuului meteliä. Kauhea mekkala. Meidän väki asui aika kaukana leiristä. Mutta kuului se meillekin. Pauhu kiiri koko kaupungin yli. Sitä kesti kaiken päivää. Kuulin, miten meidän väki puhui naapureiden kanssa. Äidit oli kuulemma erotettu lapsistaan siellä leirillä. Mitä varten? Ei me tiedetty. Näin, miten joukko juutalaisnaisia marssi asemalle. Tai eivät ne marssineet. Hoippuivat vain itkien tietä myöten poliisien komennuksessa.'
   Miehen katse lipui taas kadulle hänen muistellessaan tapausta. Sitten hän murahti ja tarttui taas koriinsa.
   'Yhtenä päivänä leiri oli tyhjä', hän sanoi. 'Ajattelin, että juutalaiset olivat lähteneet. En minä tiennyt minne. Heitin sen mielestäni. Niin me kaikki. Ei siitä puhuta. Ei sitä haluta muistaa. Osa täkäläisistä ei edes tiedä.'"

Artikkeli tuli valmiiksi, mutta aihe ei jättänyt Juliaa rauhaan. Kävi ilmi, että Tézacin perhe oli hyötynyt monien muiden pariisilaisten tavoin asunnon aikaisempien asukkaiden karkotuksesta. Taloudellisen hyödyn lisäksi perhe oli kokenut järkytyksen, jonka he halusivat visusti piilottaa. Salaisuuksien verhon vähitellen raottuessa tapahtumien keskipakoisvoimat alkoivat repiä rikki kirjan henkilösuhteita.

Tatiana de Rosnay käyttää varmasti omia kokemuksia toimituksellisesta työstä. Hän kirjoittaa itsekin ranskalaisiin aikakauslehtiin kirjailijantyönsä ohella. Hän on syntynyt 1961 Ranskassa mutta muuttanut jo lapsena Yhdysvaltoihin ja opiskellut Englannissa. Lisäksi hänen perhetaustansa on hyvin kosmopoliittinen. Perheellä on ranskalais-englantilais-venäläiset juuret. Mahdollisesti hän kuvaa omia ulkopuolisuuden tunteitaan päähenkilönsä Julienin suulla: 

"Opin, että muut ranskalaiset haukkuvat pariisilaisia 'koirankuonolaisiksi' lorun Parisien, tête de chien mukaan. Pariisilaiset eivät selvästikään herätä heissä ihastusta. Kukaan ei rakasta Pariisia niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ylpeile kotikaupungillaan niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ole puoliksikaan niin pöyhkeä, koppava, omahyväinen ja samalla vastustamaton. Mietin, miksi minä rakastin Pariisia niin suuresti. Ehkä siksi, että se ei antautunut minulle. Se häälyi kutkuttavan lähellä, mutta muistutti, mikä on paikkani. Olin amerikkalainen. Olisin aina amerikkalainen. L'Américaine."

Parasta kirjassa ovatkin mielestäni paikkojen tarkat kuvaukset sekä nykyaikaisen uranaisen pohdinnat ja hänen tekemänsä suuret ratkaisut elämässään. Dialogi toimii niin hyvin, ettei tarvitse ihmetellä, että tämä kirja on kääntynyt elokuvaksi. Paikoin teksti tuntuu hiukan liiankin sujuvalta. Pieni rosoisuus olisi tehnyt kirjasta suurenmoisen. Nyt se kyllä koskettaa, sillä aihe on todella järkyttävä.

   "Kirjaa ei ollut helppo saada julkaistuksi, sillä olin kaiken kukkuraksi kirjoittanut sen äidinkielelläni. Minun oli ollut pakko turvautua englanninkieliseen 'minääni' kuvatessani näitä Ranskan synkkää menneisyyttä käsitteleviä tapahtumia. Viiteen vuoteen kukaan ei huolinut käsikirjoitustani. Menneisyys häiritsi. Aihe häiritsi. ...
   "En kirjoittanut romaania Nimeni on Sarah tuomitakseni ketään. Kirjoitin sen siksi, että ihmiset muistaisivat ne kauheudet, joita tapahtui kahdenkymmen minuutin kävelymatkan päässä kodistani, kotikaupungissani ja -maassani, seitsemänkymmentä vuotta sitten."

Hepreaksi: Zakhor, al tichkah. 
Muista, älä unohda.


Tommi

Kaalidolmia, schreebereitä ja megalaserkikkeli

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2011)

Tälle kirjalle on selkeä esikuva. A.J. Jacobs on amerikkalainen kirjailija, joka on altistanut itsensä outoihin ihmiskokeisiin. Hän on juutalainen ja kokeili voiko elää vuoden noudattaen tarkasti Raamatun käskyjä. Sitten hän luki läpi koko Encyclopedia Britannican. Noista kokemuksista hän kirjoitti kirjat, joista jälkimmäinen on nimeltään The know-it-all : man's humble quest to become the smartest person in the world. Tämä oli kirja, joka kiinnitti Minna Lindgrenin kustantajan huomion. Kun hän kuuli Minna Lindgrenin jäävän pitkälle lomalle, niin viekas kustantaja arveli tämän räytyvän tekemisen puutteessa:

   "'Lue tuo', Jago sanoo juonikkaasti hymyillen ja jättää minut ravintolaan kädessäni The Know It All.
   Viikkoa myöhemmin ilmoitan hänelle lukevani hieman suppeamman ja jo vanhentuneen ensyklopedian, jotta plagiaatti ei olisi räikeä."

1900-luvun alussa kaikilla kustantajilla piti olla oma tietosanakirjasarja. Kariston tarjontaan kuului Väinö Hämeen-Anttilan Uusi tietosanakirja, joka ilmestyi kahdessa osassa (A-Hiawatha ja Hibbing-Öölanti). Hakusanoja on melkein 35 000, sivuja 1 755 ja mustavalkoisia kuvia 1 497. Minna Lindgren lukee kaiken, aivan kaiken ja poimii luetusta joukon kiinnostavimpia hakusanoja. Valtava urakka kestää kuukausia ja sen aikana Minna alkaa tuntea kasvavaa myötätuntoa Hämeen-Anttilaa kohtaan.

Minna Lindgren perehtyy tarkemmin ensyklopedistiin ja kertoo, miten etsii hänen kirjoittamia muita teoksia. Haaviin tarttui Kuka kukin on -kirja vuodelta 1909 ja muutama kokoelma Hyvää yötä, hetki lepoa kunnes nukutte -tarinakokoelmia. Sopivan hakusanan sattuessa kohdalle Minna Lindgren referoi Hämeen-Anttilan kirjaa Merillä (arkielämää suomalaisessa purjelaivassa), joka ilmestyi 1913. Siinä Väinö kertoo kokemuksiaan merimatkoilta, sillä tultuaan ylioppilaaksi hän pestautui purjelaivaan. Kotimaahan palattuaan Hämeen-Anttila kustansi ja johti eräitä sanomalehtiä ja Karistoa.

   "Väinö kävi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa tunnettujen valtiomiesten, ajattelijoiden ja kirjailijoiden kanssa ja matkusti vuosina 1927-28 eri puolilla Eurooppaa tutustumassa kustannusoloihin. Ja sitten [professori Juhani Niemi]: 'Samoihin aikoihin kirjallinen johtaja kokosi yhden miehen työnä Uutta tietosanakirjaa, joka vei energiaa muilta projekteilta ja joka valmistuessaan vuonna 1932 tulkittiin suureksi epäonnistumiseksi.'
   Siinä kaikki minun tietosanakirjastani. Sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1928, ja voin kuvitella, että jo se tuomittiin suureksi epäonnistumiseksi. Siitä huolimatta Väinö jatkoi yhden miehen valistustyötään ja kirjoitti tietosanakirjan loppuun."

Väinö kirjoitti tietosanakirjaa pienille lappusille. Hän varmaan arveli myöhemmin tarkistavansa hakusanat ja lisäävänsä puuttuvia paikoilleen.

   "Niin ei koskaan tapahtunut. Tuli kiire. Tietosanakirjan ensimmäinen osa haukuttiin kaikissa lehdissä maanrakoon. Toinen osa oli kuitenkin saatava painoon. Hibbing-Öölanti vilisee hakusanoja, joissa vain pyydetään lukijaa katsomaan toisaalle. Useimmiten tätä toista hakusanaa ei löydy ja lukija huomaa katsovansa ikkunasta ulos.
   Tunnen suurta myötätuntoa Väinöä, pientä suurmiestä, kohtaan. Näen hänet ympäristöään rasittavana tarkkailijana, joka kesken päivällisen, mieskuoroharjoituksen, biljardin, bridgen ja salasiittiöelämän havaitsee tärkeän hakusanan ja ryntää kirjoittamaan sen jonnekin, paremman puutteessa kalossiin, palvelijan esiliinaan ja naapurin nuottiin.
   Myöhemmin hän penkoo kenkälaatikkoaan ja tarttuu niihin satunnaissanoihin, jotka osaa selittää maailmanmatkojensa ja lukeneisuutensa ansiosta. Aukkoja hän paikkaa leikkaamalla ranskankielisestä tietosanakirjasta aakkosiin sopivia tilkkeitä samalla kun suomentaa Kafkaa, valikoi, lyhentää ja kääntää klassikoita Hetki lepoa kunnes nukutte -antologiaan, editoi Eino Leinon muotoasultaan leväperäisiä tekstejä ja toimittaa Maailma-lehteä."

Ahkera kustantamon johtaja käänsi viihdekirjallisuutta ja pelasti siten monena vuonna tilinpäätöksen menemästä miinukselle (Tarzan-kirjat, Muskettisoturit). Tärkeämpiä olivat kuitenkin käännökset Kafkan romaaneista ja pohjoismaisten työläiskirjailijoiden esittely. Hämeen-Anttila käynnisti lisäksi Kariston klassillisen kirjaston.

Kun Minna Lindgrenin katse ja ajatus alkaa harhailla, tulee hänelle eräiden hakusanojen kohdalla mieleen muistoja lapsuudesta. 

plaseerata
"Plaseerausta käytettiin lapsuudenkodissani, kun saimme vieraita. Silloin oli huolella mietittävä, kuka istuu kenen vieressä. Mitä enemmän tuli sukulaisia sekä isän että äidin puolelta, sitä pitempään plaseerausta sondeerattiin. Lähtöasetelma oli aina sama: isä ja äiti istuivat pöydän päissä, Puujalka-Mummo isän oikealla puolella ja lapset ylimääräisissä pöydänkulmissa huojuvilla jakkaroilla. Isä kutsui sitkeästi Mummoa Tädiksi, mikä oli meistä lapsista kauhean hassua.
   'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'
   Mummo rakasti lipeäkalaa, toisin kuin minä ja veljeni, jotka eräällä uudenvuoden illallisella jouduimme näkemään, miten Arvi-sedän tekohampaat putosivat lipeäkalaan. Arvi-setä pysyi tyynenä ja napsautti hampaat paikoilleen, mutta Maj-täti oksensi omalle lipeäkalalleen. Minä ja veljeni jähmetyimme huojuville jakkaroillemme, äiti riensi siivoamaan ja isä kääntyi Mummon puoleen:
   'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'"

Merkittävän osan saavat myös kirjoittamishetkeen liittyvät henkilökohtaiset tapahtumat. On lomanviettoa lasten kanssa perheen kesämökillä sekä melkoisen epäonnistunut matka Teneriffalle. Työpaikkakin tulee ajoittain mieleen. Minna Lindgren teki merkittävän päivätyön Ylessä. Kahden kuukauden palkallinen vapaa myönnettiin tuolloin talossa 20 vuotta työskenneille. Lindgren ei mainitse työpaikkansa nimeä, vaan kutsuu sitä kirjassa johdonmukaisesti "konttoriksi". Jos konttori todellakin sijaitsee Länsi-Pasilassa kuten hän kirjoittaa, niin seuraavan voi tulkita vain yhdellä tavalla:

humoreski
"Viikkoa myöhemmin olen Suomenlinnassa konttorin brändihautajaisissa. Se on leikillinen tapa todeta, että kahden vuoden tiimityöskentelyn tulokset heitetään roskakoriin.
   Paljon meillä ei olekaan haudattavaa. Brändityön aivomyrskyt tuottivat laihan tuloksen. Tällaisen: 'Yksi sana. Tuhat tarinaa.'
   Nyt on tuhat sanaa ja yksi tarina, joka kerrotaan englanninkielellä. Tarina on traaginen humoreski siitä, miten henkilökohtainen vallanhimo kasvaa resurssien pienentyessä. Jokainen näkee, että työpaikan tarina on kutistumassa, sillä rahaa on vuosi vuodelta vähemmän eivätkä kulut voi loputtomiin pienentyä.
   Nuori johtaja visioi kädet heiluen uusia alustoja. 'Tunnustelkaa asiakasrajapintoja!' hän huutaa kuin Niilo Yli-Vainio. Hänen silmissään vilkkuu voitonkiilto, vaikka ainoa mahdollinen voitto valtion konttorissa on toiminnan jatkuminen."

Minna Lindgren kertoo 20-vuotisesta urakehityksestään konttorissa ja antaa eräitä vuosilukuja ankkureiksi. Jos ne ovat todellisia, niin käsiä viuhtova dynaaminen nuori johtaja on Mikael Jungner, Ylen silloinen toimitusjohtaja. Joka tapauksessa uuden johtajan otteet myllersivät konttorin suunnilleen ylösalaisin. Niiden seurauksena Minna Lindgren huomasi toimivansa itsenäisenä ja ulkoistettuna sisällöntuottajana. Muut oli tungettu matriisiin ja mieliala "on outo, kun kukaan ei muista, missä on töissä ja miksi".

Ei ihme, että kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä Hämeen-Anttilan tekstiä paremmin kuin nykyaikaa. Lindgrenin kuvaus Facebook-kokemuksistaan ja tapaamiset eläkesäästämistä markkinoivan puhelinmyyjän kanssa ovat herkullista luettavaa. Ehkä saa myös antaa pienen vinkin, jos sattuu tapaamaan Minna Lindgrenin. Keskustelussa hänen kanssaan ei missään nimessä parane käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: meikäläinen, nou hätä, näillä mennään, pihalla kuin lumiukko. Banaaneja ei pidä tarjota, sillä sivistyneinkään ihminen ei voi syödä niitä ilman niljakasta massutusta. Eikä salaatti todellakaan ole rapsakka.

Jotkut ovat sitä mieltä, että tietosanakirjasarjat sopivat parhaiten maanparannusaineeksi. Minna Lindgren tietää paremmin. Maata ei paranneta sivistyksellä, sillä se on alati muuttuva abstrakti klöntti. Se heijastaa vain yhden ohikiitävän hetken arvomaailmaa. Hän toteaa, että myös entinen sivistyneistö on hajonnut sirpaleiksi ja korkeammat taiteet on tallottu viihteen alle marginaaliryhmien puuhasteluksi. Ison urakan päättyminen saa kirjoittajan apealle mielelle. Samoin lukijan, jonka voi olla vaikea heittää hyvästit Väinölle, Puujalka-Mummolle ja muille Minnan origineille sukulaisille.

"Olen syvällä nostalgiassa ja muistan siksi vain onnellisia ja iloisia asioita.
   Minulla on omituisesti samanlainen olo kuin syksyllä 1983, jolloin pakkasin tavarani kahteen laatikkoon ja muutin vanhempien luota opiskelija-asuntoon. Halusin lähteä, mutta olin suunnattoman surullinen. Rakastin lapsuudenkotiani ja vanhempiani, ja tiesin, että on hauska aloittaa oma elämä.
   Olen aina ollut huono lähtijä. Taisin olla ainoa, joka suri koulun päättymistä. Jos olisin mies, olisin itkenyt viimeisenä päivänä armeijassa."


Tommi

PS: Kirja, jossa mainitaan entinen työpaikkani, Varastokirjasto, peräti kaksi kertaa eikä suinkaan kielteisessä merkityksessä, saa aina runsaasti ylimääräisiä bonus-pisteitä.

Pahinta on epätietoisuus

Joni Skiftesvik : Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia (WSOY, 2014)

"- Sydämen ejectio fractio tippuu koko ajan. Nyt se on jo alle kahdenkymmenen.
Uuden ja tehokkaamman tahdistimen oli toivottu parantavan sydämen tehoa. Normaaliksi, kuuden-seitsemänkymmenen tienoille sen ei ollut luvattu nostavan sydämen pumppausvoimaa osoittavaa ejectio fractiota, mutta paremmaksi kuitenkin. Hetkittäin olimme olleet huomaavinamme, että voimia oli tullut lisää, mutta oli toisenlaisiakin päiviä. Silloin pienikin tekeminen oli ylivoimaista. Hilkan voimat olivat vähissä ja hupenivat kaiken aikaa, se näkyi selvästi."

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani alkaa järkyttävästi. Pihan lintujen outo käytös tuntuu hänestä pahalta enteeltä. Se tuo hänen mieleensä nuoruusmuiston lukioajoilta, jolloin hän oli lukiolaisena kesätöissä koulurahaa tienaamassa Haukiputaan Martinniemen tukkikuorimossa. Kuorimakoneeseen kiitävä tukki iski työkaverin kuorimakoneen kitaan ja repi hänet kappaleiksi. 

Sitten siirrytään nykyhetkeen, kun valkoinen Toyota-taksi tulee hakemaan Hilkka-vaimon lentokentälle. Edessä on matka Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Pitkään odotettu siirrännäinen oli löytynyt. Joni Skiftesvik ei pääse saattamaan vaimoaan, sillä hänen oma, neljä kertaa pallolaajennuksen kokenut sydän on alkanut myös oireilla vakavasti:

"Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan sydämenvaihdossa ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta."

Joni joutui käymään muutamia kertoja sairaalassa. Sitten tehtiin tarkempia tutkimuksia ja aortta kuvattiin: suonen seinämässä havaittiin repeämä, aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua. Repeämä ylti munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti jonkun pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaa. Verenpaine piti saada laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.

Myös Meilahdesta kuului huonoja uutisia. Hilkka joutui hengityskoneeseen. Varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen oli tullut muita komplikaatioita. Munuaisetkaan eivät toimineet kunnolla, ja hän joutui uuteen leikkaukseen. Näin kovan paikan edessä, huolen perheestä ja vaimosta ahdistaessa Jonin ajatuksissa alkoivat kulkea kuvat eletystä elämästä. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Niistä syntyi tämä kirja, karuista oloista lähteneen miehen elämäntarina, joka palkittiin Runeberg-palkinnolla 2015.

Joni muistelee syntymäänsä sellaisena kuin Eira-täti kertoi siitä Jonin äidin hautajaisissa. Kotikylän Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla. Norjalaiselle merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika pienessä töllissä oli liian mitätön tapaus. Aili-äiti lähti lapsen kanssa Norjaan, mutta perhe-elämä ei toiminut, koska mies oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Äiti palasi kotimaahan ja seuraava aviomies oli täysi hulttio. Toinen avioliitto hajosi 1970-luvulla, kun äidille paljastui, että miehellä oli ollut vuosi toinen nainen ja perhe Ruotsissa.

Terävä ja sanavalmis poika joutui koulussa aluksi opettajan kanssa hakauksiin. Opettaja piirsi kuvan taululle:

"- Tässä on nyt taustalla tehdas ja etualalla valtamerilaiva, johon kuormataan meidän kylän lautoja ja lankkuja. Kun kuorma on valmis, laiva lähtee viemään sitä ulkomaille. Onko asia kaikille tuttu? Onko kuvasta huomautettavaa?
   Taas joku alkoi puhua minun suullani.
- Laiva ei kuljeta kuormia, se vie ulkomaille lasteja. Hevosen rekeen tehdään kuormia, ei laivaan.
   Opettajan kasvot punehtuivat. Näytti että kasvot räjähtävät ja veri ruikkaa ulos.
- Mistä sinä muka tiedät kaikki nuo asiat! opettaja huusi.
   Sopersin: - Äiti on satamassa työssä ja se on kertonut...
- Onko äitisi laivassa työssä?
- On.
- Eikös ne ole ihan vain kiroilevia jätkiä, jotka ovat satamassa työssä, siis miehiä?
- Kyllä siellä on paljon naisiakin. Miehet ovat henkihommissa...
- Missä hommissa?
- Miehet ovat henkihommissa, kun ne ajaa vinssiä. Naiset tekevät raskaan työn, kantavat lankkuja."

Kirjan vetävä dialogi vuorottelee kuvailevien jaksojen kanssa ja keventää niiden välillä ahdistavaa tunnelmaa. Oppikoulumuistoissa on keskeisenä ihastuminen nuoreen opettajaan. Sitten Skiftesvik kuvaa noin kahdenkymmenen vuoden mittaista uraansa eri lehtien palveluksessa Oulussa ja Kajaanissa. Käsillä olevat sairaalakokemukset vaihtuvat muistoihin ja eräisiin Skiftesvikin perhettä kohdanneisiin järkyttäviin tapahtumiin kuten Kim-pojan kuolemaan, ja tulos on kiehtova ja elävä. Kirja tuntuu loppuvan jopa liian pian ja huomaan lähteneeni lukemaan sitä uudestaan alusta. Liiankin nopelukuisena eräät taustalle jääneet huomiot näyttävät livahtaneen ensilukemalla ohi.

"Lehtiin pitää kirjoittaa totuuksia, se oli iskostunut tiukasti mieleeni niiltä ajoilta, jolloin Liitto-lehden toimittaja, hyvä ystäväni Heikki Kekkonen opetti minua journalistiksi. Heikki painotti aina, että totuudessa pysyminen ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisi kirjoittaa tylsästi. Ja aina oli oltava aikaa kirjoittaa tiiviisti, hän sanoi. Jos kirjoittaa kiireellä, tekstiin livahtaa löysää, tarpeetonta materiaalia.
Yritin hyödyntää Heikin oppeja novelleissani ja kirjoitin niin tiiviisti ja värikkäästi kuin osasin. Höystin tarinoita kiinnostavilla yksityiskohdilla ja latasin niihin jännitteitä ja tunnetta. Katselin asioita mielelläni pienen ihmisen silmin ja yritin myötäillä hänen ajatusmaailmaansa."

Mukkaa, Haanpäätä ja Jack Londonia nuorena ihaillut kirjailija yltää vähintään mestariensa tasolle. Kirjan päättävä yksinäinen purjehdus on pelkistetyssä tarkkuudessaan ja kauneudessaan silkkaa runoa.

Tommi

Kaivuri-Kyborgi kimmastuu

Kari Hotakainen: Bronks (WSOY, 1993)

”Heinien juuressa, perusmaassa, oli monenlaista menijää. Erotin muurahaiset. Ne kantoivat liian suuria keppejä ja karahkoita ja pölkkyjä. Kerran tiputin kolmelta niiden kuormat. Ne ottivat vierestä toiset ja jatkoivat matkaansa välinpitämättöminä. Tuijotin ihastuneena ja unohdin ajankulun. Hätkähdin, kun isä koputti olkapäähän ja käski syömään.
Seurasin muurahaisten reittiä. Niiden koti oli tuhatkerroksinen romuläjä: sadat kepit ja karahkat oli ladottu päällekkäin, välissä pilkahteli muurahaisen mentäviä aukkoja. Läjä kuhisi. Kukaan ei nukkunut. Kaikki puuhasivat jotain. Kukaan ei puhunut. Mykistyin ihastuksesta: muurahaisten elämä oli sellaista, josta olin unelmoinut.”

Keskustan ja Joutomaan välimatka on vain kahdeksan kilometriä, mutta ne ovat aivat erilaiset maailmat. Keskusta on rakennettu sähkövaloista, sisätiloista ja maailmankatsomuksista. Siellä kävellään valmiiksi puhkaistuista ovista ja syödään nopeaa ruokaa. Se on henkinen, paperien ja mielipiteiden maailma. Tuo kiihkeä myrskyn silmä, josta imetään malttamattomana uutta voimaa entisen elämättömän elämän päälle, on katettu hollantilaiselta pakettitaiteilijalta tilatulla vahvasta muovista tehdyllä jättikankaalla. Muovikelmun tarkoitus on suojella Keskustaa saasteilta ja muulta rähmältä.

Sitten Joutomaa: melkein kaikki rakennukset ovat varastohalleja. Lakkautetusta teollisuudesta kertovat unohdetut kaapelikelat, koneen osat, teräs- ja muoviputket. Nuotioita kytee siellä täällä, ilmeisesti joku heimo on juuri lähtenyt paikalta ja jättänyt jälkeensä hylättyjä työkaluja, tarinanpätkiä, yskäykseen päättyneitä lauseita. Kerrostalot ovat kuin peukalolla maahan juntattuja. Ne ovat viimeistelemättä, seinät halvinta laattaa, eikä rakoja ole kunnolla tiivistetty, koska taloille ei pitkää elinkaarta ole suunniteltukaan. Teiden asfaltti halkeilee, eikä varoituspuomeja ole isojenkaan reikien edessä, joten puolentoista metrin putous voi tulla äkkiä kulkijan eteen.

Keitä Joutomaalla asuu? Vaikea sanoa, sillä hylättyjen junanvaunujen kyljissä on suomensukuista englantia, puolaa, savoa ja saksaa huutomerkeillä vahvistettuna. Kerrostalojen osoitetauluista on putoillut valkoisia kirjaimia. Nimet vaikuttavat itäeurooppalaisilta. Keskustan sosiologit ovat tutkineet alueen demografiaa. Sen koko väestöstä on
Täyspäisiä 13 %
Työssäkäyviä 34 %
Työttömiä 26 %
Toistaitoisia 27 %.
Tutkijat muistavat esityksissään korostaa, että osa Työssäkäyvistä on toki Täyspäisiä.
Täällä asuu myös Kallion perhe.

Isä Reijo Kallio omistaa ison Puolassa valmistetun kaivurin, tyypiltään Pertti 4400. Hän on kiinni maailmassa jaloilla, käsillä ja teoilla eikä pidä pikkulätinästä, jota Keskustassa suositaan. Viikonloppuisin hän vähän pehmenee ja puhuu suunsa puhtaaksi lauantaiaamun pitkällä aamiaisella. Hän ei halua testamentata turhaa romua pojalleen Raimolle, mutta joitakin elämänohjeita hänellä on antaa.

”Tiiätkö poika, suihku on saatanan keksintö ja Jumala on pyhittänyt lepopäivän ittelleen, laiska lässy! Ihmisen pitää rehkiä, paina se Raimo luiseen kalloos, isä nauroi rätisevällä äänellä ja pörrötti tukkaa paksuilla sormillaan. Sen naama oli viiruinen, kädet kuin ruosteiset lapiot. Kun sitä kosketti, joka paikka rahisi.”

Äiti Raija on parturi. Hän tapasi Reijon, kun tämä tuli leikkauttamaan tukkansa.

”Raija leikkasi tumman pään paljaaksi, jäljelle jäi kuhmuinen, ryppyinen kallo. Sitten tuleva isäni nousi ylös ja sanoi:
– Puhdas on, onko neidin kalenteri?
Sen illan he kävelivät halki kaupungin sanomattomina. Kun he olivat kävelleet kuusi kilometriä, Reijo sanoi:
– Jos puhut yhtä hyvin kuin kävelet, meidän pitää tavata tiheämmin.”

Perheen poika Raimo on Raija-äidin mielestä tärkein ihminen, jonka hän on tavannut asumasta luotaan ja sukunsa ainut, joka tulee nousemaan maasta. Kohtuuton oletus äidiltä, sillä Raimon suhde maahan ja sen ilmiöihin (kuten muurahaisiin) on lapsesta asti ollut erikoisen läheinen:

”Hän katsoo hiekkaa ja hymyilee, hiekka on maata, joka on pirstoutunut pieniksi osiksi. Hän tonkii syvemmältä, saa sormensa multaan ja juurakkoon, nykii maan pehkoa sormenpäät valkoisina ja tunkee saalista suuhunsa. Multa ja pikkukivet ja epämääräinen rakennusjäte narskuvat hänen suussaan. Hän katsoo hätäisesti molemmille puolilleen ja hymyilee. Maan jokainen osa on hänelle tärkeä.”

Sivut: 1 2