Yksinäisiä susia ja sudenpentuja

Juhani Laulajainen : Erämaan kautta tullut yksinäinen susi : novelleja (Like, 2007)

      ”Esa rupesi läähättämään jo ensimmäisellä rivillä, mutta minä purin hammasta ja olin kuin isä. Me vedimme rinnakkain, Esa toisesta ja minä toisesta aisasta ja isä tuli perässä, painoi terää maahan ja huusi: – Nopeammin! Nopeammin!
      Esan pistooli putosi, mutta isälle ei uskaltanut sanoa mitään.
      Vaon päässä isä käänsi sahran ja käski taas aisoihin. Selkää kutitti ja hiki haisi. Vetäessä savi tarttui saappaisiin ja teki ne raskaiksi. Kun savi irtosi, oli jalka äkkiä kevyt, mutta pian se alkoi taas painaa. Me ohitimme Esan pistoolin. Se oli yhden perunan päällä. Minä olin kovempi vetämään kuin Esa.
      Isä hinkkasi saven pois terästä ja käänsi sahran. Me juoksimme eteen ja vedimme.
      Joka kerran minun piti vilkaista pistoolia, että oliko se siinä. Seuraavan vaon päässä Esa alkoi hoippuroida ja isä huusi: – Älkää astuko naateille, apinat!”

Kahden pikkupojan lännenmiesten leikki keskeytyi, kun perunat oli mullattava, ja ankara isä käski pojat vetämään sahraa. Juhani Laulajainen (s. 1954) on sitä ikäpolvea, jolla voi olla omakohtaisia kokemuksia vähemmän hellistä isistä. Toinen mahdollisuus on, että hän osaa eläytyä poikkeuksellisen hyvin sellaisen lapsen ajatusmaailmaan, jonka perheessä on julma isä, arka ja alistuva äiti sekä heidän välissään lapset sydän kurkussa pelkäämässä milloin omasta, milloin äitinsä puolesta.

Tässä Juhani Laulajaisen esikoisteoksessa on 24 novellia. Niiden pituus vaihtelee pääasiassa muutaman sivun mittaisesta noin kolmeenkymmeneen. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: ”Kylvö”, ”Perkaus” ja ”Sadonkorjuu”. Kokonaisuus on tyylillisesti erittäin hallittu ja novelleista tuntuu rakentuvan eräänlainen suomalaisen miehen kasvutarina. Kirjan aihepiiri kattaa muutakin kuin maaseudun, vaikka osien nimistä sen suuntaista voisi arvella.

”Kylvö” sisältää 13 novellia ja ne ovat kokoelman lyhyimmät. Juhani Laulajainen kuvaa niissä tapahtumat pienen pojan ja yhdessä kertomuksessa tytön näkökulmasta. Aiheet ovat välillä hyvinkin dramaattisia. Kokoelman avaa kertomus kätkytkuolemasta, jota päähenkilö herää keskellä yötä todistamaan. Päähenkilöt voivat joutua pelkäämään isäpuolensa selkäsaunaa, kokevat koulukiusaamista tai istuvat psykologin luona toistuvan näpistelyn vuoksi. Sitten on tavanomaisempia miehenalkujen kasvukipuja. Järkytys, kun ulkohuussin alta kurkkiessa nähdään serkkutytön sukupuolielimet. Häpeän tunne, kun tientekijät löytävät pojan leikkimässä metsässä käpylehmillä. Kauhu, kun naapurin isäntä pakottaa lopettamaan jousipyssyn nuolen pahasti haavoittaman, rääkyvän lokin. Avantoon putoaminen matikanpyyntiretken päätteeksi. Lapsi saa huomata myös aikuisten maailman valheellisuuden. Lapsen näkökulma ja väliin tulevat mielikuvitelmat pehmentävät näitä välillä karmeitakin tapahtumia tai niiden muistoja.

”Perkaus” käsittää kuusi vähän pitempää tarinaa. Tuntuu, että niissä keski-ikäinen päähenkilö kipuilee aikaisempien lapsuudenkokemustensa kanssa. Eräissä novelleissa hän joutuu jopa kohtaamaan aikaisempia lapsuustovereitaan. Kokemus voi olla järisyttävä kuten novellissa Piinattu. Siinä aikaisemmin koulukiusattu mies etsii silloisia kiusaajiaan ja laittaa heidät vuorostaan kärsimään. Toisaalta esitetty anteeksipyyntö voi olla kokemuksena piinallinen, jos pahantekijän tapahtuneesta tekemät johtopäätökset ovat olleet aikanaan vääriä. Eräiden tarinoiden kohdalla alkaa pohtia, että niiden kauheat lopputulokset voivat johtua aikaisemmasta luottamuksen pettämisestä tai päähenkilön kokemuksista mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juhani Laulajaisen pelkistetty tyyli ja paikoitellen absurdeja sävyjä saava kerronta eivät tee tästäkään osiosta liian synkkää.

Keittiöpsykologian lyhyestä kurssista jäi mieleeni termi individuaatio. Novellikokoelman viimeisen jakson ”Sadonkorjuu” kohdalla tekee mieli väittää, että sen päähenkilöt ovat päässeet jälleen aikaisempaa pitemmälle tuolla yksilöitymisen tiellä. Lapsuuden tapahtumista on riittävä aika ja matkalla on osa mielen muusta painolastista saatu perattua. Mitenkään kovin seesteistä ei näidenkään sankareiden elämä ole. Suhteen rakentaminen lähimmäiseen on parhaimmillaankin yleensä vaikea tehtävä.

Osuuden avaa kokoelman pisin novelli Onnellisten tiimi. Kirjan kansitekstin mukaan Juhani Laulajaisen varsinainen ammatti on puutarhateknikko. Tässä kertomuksessa hän kuvaa kaupungin puistotyöntekijöiden arkea pätevästi ja suorastaan riemastuttavasti. Kokkometsän viiden hengen puistoyksikköön saatiin valtion työllistämistuen ansiosta uusi työntekijä yhdeksän kuukauden ajaksi. Se aiheutti tiimin dynamiikkaan välittömästi ongelmia. Järvinen, tulokas, oli ollut koko ikänsä vihertyönjohtaja, nyt tosin kolme vuotta työttömänä. Hän oli huomattavasti pätevämpi kuin ryhmän nykyinen vetäjä. Hän oli erittäin älykäs. Tiimiläisten mielestä pahinta kaikista oli, että Järvinen oli suorastaan järkyttävän ahne työlle. Seuraavaa otetta varten lukuohjeena voi mainita, että ryhmän neljä miespuolista jäsentä eivät kehdanneet kerätä roskia tai suostuneet perkaamaan kukkamaita. Ne työt oli yhteisellä sopimuksella delegoitu yksikön ainoalle naiselle, Myllerskälle.

      ”Koska Järvinen oli niin perso työnteolle eikä koskaan valittanut mistään, Niemenperä sysäsi hänelle ikävimmät ja raskaimmat työt. Järvinen ei ollut millänsäkään. Mitä rankempaa ja hikisempää, sitä enemmän hän tuntui työstä nauttivan: se on kuntoilua, hän selitti, omien rajojen testaamista. ’Onkohan se työnantajan agentti?’
      Mutta kaikkein eniten Järvinen piti roskienkeruusta, kun siihen hommaan Myllerskän avuksi pääsi. Sillä mikä olikaan mukavampaa kuin tehdä siistiä ja kaunista, saada heti näkyväistä aikaan; kuljeskella puistossa linnunlaulua kuunnellen, jotain siinä samalla puuhaillen – ja siitä maksettiin vielä palkkaa! Vihertyö ja varsinkin roskienkeruu, hän vakuutti, on harvinaista herkkua kaikkien yksitoikkoisten sisätöiden rinnalla. ’Onko se, saatana, enkeli?’
      Yhtenä aamuna Kainulainen piilotti Järvisen saappaat. Järvinen, jolla oli lintulammikon pohja puhdistus edessään, ei jäänyt ihmettelemään. Hän pani tennarit jalkaan ja kahlasi muina miehinä puolisääreen ulottuvaan lantavelliin. ’Täytyyhän työ tehdä!’
      Silloin, toisen sontaliejussa kahlaamista kauhistellen, Niemenperä heitti lammikon reunalta merkillisen kysymyksen:
      – Pidätkö sinä meitä typerinä?
      Vastaus: – Sitä on mahdoton sanoa vielä.
      Eikä rautaharava pysähtynyt hetkeksikään. Sontaista mutaa ja ylivuotisia puiden lehtiä kertyi pelottavaa tahtia vedestä penkaksi lammikon reunalle. ’Eikö se koskaan väsy?’
      – Erilaisen ja typerän erottaa vasta ajan kanssa, Järvinen sanoi etumiehelle. – Ne menevät usein sekaisin keskenään.”

Novelli on ylistyslaulu oman työn arvostamisesta. Se saa järkyttävän vastapainon autotehtaaseen sijoittuvasta tarinasta Robotti. Siinä juuri käyttöön otettu robottikäsi joutuu epäkuntoon ja aiheuttaa tuhoa. Muissa kertomuksissa isä etsii yhteyttä aikuiseen mielenterveysongelmista kärsivään poikaansa ja meitä eläkeläisiä ilahdutetaan novellilla Eläkkeellä on aikaa harrastaa. Novellikokoelman päättää oikeastaan hyvin valoisissa tunnelmissa kertomus Avaruus. Sen päähenkilö kunnosti kesälomallaan kansalaisopiston mökkiä saaristossa. Samalla hän selvitteli ajatuksiaan juuri päättyneen suhteen jälkeen.

Aluksi jotenkin kepeältä tuntunut kirja jätti hyvin painavan muistijäljen kuten kansikuva (Tommi Tukiainen) sellaiseen jo hiukan vihjaa.

Tommi

Onko tällainen yksinolon rakastaminen sairasta? Yksinolo vaatii voimaa, ja korvan, jolla kuunnella itseään. Jokainen atomimme on ollut osa samaa tähteä. Kaikilla on maailmankaikkeus sisällään, yksin ollessa voimme ammentaa siitä.

Remonttimies Jalmari Toukosen muistivihkosta

Mehiläispesän lämpöä jäätyneeseen konfliktiin

Andrei Kurkov : Harmaat mehiläiset (suomentanut Arja Pikkupeura. Otava, 2023)

”Paistinpannun sijaan teekannu oli nyt vallannut kamiinan valurautakannen. Ulkona oli pimeää. Herätyskellon tikitys korvissa tuntui rauhoittavalta.
Aika se siinä tikittää. Pian on maaliskuu, pian talvi alkaa perääntyä. Sulaneen lumen jättämät lätäköt välkkyvät auringossa. Ensimmäiset mehiläiset lähtevät tiedustelulennolle, vaikka vihreys on vasta tuskin puhkeamassa roudasta heräilevän mustan maan peitoksi, sen lämmikkeeksi ja kaunistukseksi. Talven jälkeen mehiläiset eivät lennä pitkälle, ne treenaavat ja kertaavat suunnistustaitojaan. Pesät on kuitenkin jo siirretty aurinkoon, ne alkavat lämmetä ja talven kosteus kaikkoaa niiden sisältä.
Ilman täyttää suloinen, tuttu ja tyyni surina, joka tekee mehiläisiä rakastavan ihmisen maailmasta leppoisan ja kotoisan. Silloin ei enää niin haittaa, että jossain ammutaan – kaikkeen tottuu! Tärkeää on se, että luonnon täyttää elämä, sen äänet ja tuoksut, sen siipien suhina ja surina.”

Andrei Kurkovin kirja kuvaa tilannetta Ukrainassa vuonna 2017. Venäjä on vallannut Krimin ja Itä-Ukrainassa on menossa jäätynyt konflikti venäläismielisten separatistien ja ukrainalaisten välillä. Donbasissa rintamalinjojen välissä on harmaa vyöhyke, ei-kenenkään maa, jossa kuitenkin on kyliä, joissa vielä asutaan. Pikku Starhorodivkan kylässä asukkaita on tasan kaksi. Kirjan päähenkilö on työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen kaivosten turvallisuustarkastaja Sergei Sergeitš, 49 vuotta. Toinen asukas on Paška H’melenko, Sergein nuoruudenaikainen riitapukari, josta olosuhteiden pakosta on tullut ”frenemy” (vihystävä?).

Muut asukkaat pakenivat, kun kirkko räjähti konfliktin alettua ja muuan perhe kuoli ammuksen osuttua heidän autoonsa. Sergei kokee, että jos kaikki asukkaat lähtevät, niin kylä kuolee lopullisesti, eikä kukaan palaa sinne. Kirjassa rintamatilanne on vakiintunut, eikä kylää enää pommiteta. Kranaatteja lentää joskus yli ja siellä käy välillä molempien taistelevien osapuolten sotilaita. Paška on ystävystynyt venäläisten kanssa ja saa heiltä peräti elintarvikkeita. Sergein luona käy eräs ukrainalainen. Tekijän luoma kylä onkin oikea vedenjakaja. Siellä on kaksi pitempää katua, toinen on nimetty Leninin ja toinen Ukrainan kansallisrunoilijan Taras Ševtšenkon mukaan.

Sergein vaimo lähti useita vuosia aikaisemmin ja vei heidän tyttärensä lännemmäksi kotiseudulleen Vinnytsjaan. Sergein elämä on keskittynyt täysin mehiläisten hoitoon ja arjen pyörittämiseen. Kuusi pesää ei vaadi talvella huomiota, mutta elintarvikkeet ja lämpö aiheuttavat huolta, kun sähköä ei tule, kauppaa ei enää ole ja postin lopetettua toimintansa jää eläke saamatta. Lähikylästä Sergei sai hunajalla vaihdettua kananmunia: jos hän syö yhden joka toinen päivä, niin Nastja-mummolta saadut 20 kananmunaa riittävät melkein puolitoista kuukautta.

Andrei Kurkov kirjoitti kirjan 2018. Hän sanoo esipuheessa tehneensä vuoden 2015 jälkeen kolme matkaa Itä-Ukrainaan. Hän pääsi todistamaan, kuinka väestön sodan- ja kuolemanpelko vähä vähältä muuttui apatiaksi. Tuo tunnelma välittyy kirjasta hyvin.

Myös Sergein elämä käpristyy aivan muutaman hallittavissa olevan asian ympärille. Hän on opetellut elämään sodan kanssa kuin se olisi hankala juoppo naapuri. On parasta pysytellä huomaamattomana ja toivoa, että sota ei havaitse häntä.

Kevään mittaan rintamatilanne kiristyi. Viimeinen pisara Sergeille oli, kun hän joutui Paškan kanssa kokoamaan muovisäkkeihin miinaräjähdyksessä kuolleen venäläisen tarkka-ampujan jäännöksiä. Sotilas oli pitänyt erästä kylän taloa tukikohtanaan. Sergei oli vihjannut asiasta ukrainalaiselle Petrolle, joka aikaisemmin oli hoitanut hänen kännykkänsä latauksen. Sergei päätti viedä mehiläisensä kesän ajaksi pois sota-alueelta.

Kurkovin luoma kuva Sergeistä on hiukan hämmentävä. Hän on sangen itsetietoinen änkyrä. Aikaisemmin monet länsiukrainalaiset pitivät donbasilaisia maanmiehiään Venäjän aivopeseminä zombeina. Silloin harvoin kun Sergei pääsi kirjassa katselemaan televisiota, niin hänkin tuntui pitävän venäläisistä kanavista enemmän. Mieluummin viihdettä kuin poliitikkojen ainaista riitelyä Kiovasta. Matkalla hän herätti kiusallista huomiota, kun ei oma-aloitteisesti ja riittävän ripeästi polvistunut tien viereen kunnioittamaan kaatuneen sotilaan hautajaissaattoa. Kukaan ei nöyrrytä oikeaa donbasilaista, hän ajattelee. Ei ainakaan tuntematon vainaja. Erään kerran surutalossa hän kysyi leskeltä votkaa voidakseen kunnioittaa vainajaa ryypyllä. Oikeauskoisessa muslimikodissa. Tällä miehellä tuntuu olevan selviä puutteita toisten ihmisten huomioimisessa. Silti hänestä paljastuu empaattisempikin kerros varautuneisuuden pinnan alta.

Matka länteen osoitti Sergeille konkreettisesti, miten epäluuloisesti tällaiseen puolueettomuutta julistavaan henkilöön suhtauduttiin. Nykyiseen tilanteeseen verrattuna tuohon aikaan elettiin melkein idyllisissä oloissa. Muodollisuudet rajoilla olivat jäykät, mutta niistä päästiin sentään jotenkin läpi. Sergein ensimmäinen leiripaikka oli Vesele. Sieltä hänelle tuli nopeasti lähtö. Eräs sotatraumasta kärsinyt ja paikkakuntalaisia terrorisoinut ukrainalaisveteraani otti Sergein silmätikukseen ja rusikoi hänen vanhan autonsa kirveellä muotopuoleksi.

Sergei muisti eräässä mehiläiskongressissa tapaamansa Krimin tataarin Ahtem Mustafayevin. He eivät vuosikymmeniin olleet pitäneet yhteyttä. Silti Sergei uskoi Ahtemin voivan ottaa hänenkin mehiläiset tarhaansa väliaikaisesti. Andrei Kurkov välttää kovin jyrkästi ottamasta kantaa Ukrainan ja Venäjän väliseen konfliktiin. Sellainen ei Sergein luonteeseen sopisikaan. Silti miehittäjien luoma uhka väreilee koko Sergein Krimillä oleskelun ajan ja konkretisoituu muutamaan otteeseen. Venäläisen viranomaistoiminnan tolkuttomuuksista Kurkov antaa muutaman oivan näytteen. Missä muualla poika voi joutua selliin ajettuaan kaksi vuotta sitten kuolleen isänsä autoa; autoa, jonka ajamisesta vainaja ei ollut tehnyt asianmukaista valtakirjaa? Lukija kohtaa täällä myös muista kirjoista tutun nykyvenäläisen pullistelevan panrussistin.

Sergei keskustelee krimiläisen kauppiaan kanssa:

” – Ne teidän tataarit karkotetaan, nainen vaihtoi ykskaks puheenaihetta. – Eivät tykkää meistä.
– Miten niin eivät tykkää? Minua kyllä auttavat.
– Tepä ette olekaan me. Meidän valtaa, venäläisvaltaa, ne eivät kunnioita. Ne passitetaan varmaan takaisin sinne uzbekistaneihinsa. Olisivat pysyneet kiltisti siellä, mitä ne tänne tuppasivat…
– No tämähän on heidän maataan, mehiläishoitaja lausui arkaillen.
– Miten niin heidän! nainen kiihtyi hyvänsuovasti. – Ikiaikaista venäläistä oikeauskoisten maata! Jo ennen tataareja venäläiset toivat tänne Turkista ortodoksisen uskonnon, Khersonesokseen. Silloin ei ollut vielä mitään muslimejakaan. Turkkilaiset ne sitten tänne lähettivät samalla islaminuskon kanssa. Putin itse kertoi täällä käydessään, tämä on pyhää venäläistä maata!
– Minä kun en tunne historiaa, Sergeitš sanoi olkapäitään kohauttaen. – Kaikenlaista on voinut käydä.
– Niin se on mennyt kuin Putin sanoi, nainen toisti. – Putin ei valehtele!”

Sergei sai oleskella Krimillä 90 vuorokautta. Kun määräaika umpeutui, oli leiri purettava ja mehiläispesät pakattava taas auton peräkärryyn. Pesistä lingotun hunajan Sergei lahjoitti Aysılulle, Ahtemin vaimolle, jotta tämä voisi yrittää lahjoa poikansa ulos sellistä. Muuten edessä olisi joko armeija tai vankila. Turvallisuusjoukkojen viemän Ahtemin ruumis oli vihdoin löytynyt vuosien jälkeen ja hänet oli haudattu. Aysılu halusi lähettää tyttärensä Ukrainaan Sergein mukana pois tästä kauheudesta.

Rajan takana Ukrainassa Sergein oli tehtävä päätös tulevaisuuden suhteen. Minne auton keula on käännettävä? Yhteys entiseen vaimoon oli jälleen syntynyt, tosin vain muutamien lyhyiden puhelinsoittojen välityksellä, mutta Sergei arveli jonkinlaista pehmenemistä olevan ilmassa. Uusi naistuttavuus Veselestä kertoi, että paikallinen häirikkö oli räjäyttänyt itsensä, joten sielläkin olisi taas turvallista. Paška kotikylästä tiedotti, että baptistit ovat luvanneet tuoda talveksi hiiliä. Mutta he antavat hiiliä vain heille, jotka ovat silloin henkilökohtaisesti paikalla. Painaisiko tuo konkreettinen tarjous lopulta Sergein, vanhan kaivosmiehen, vaa’assa eniten?

Andrei Kurkov esipuheessa vuodelta 2020:

”Krimillä vierailin perheineni viimeksi tammikuussa 2014. Jo ennen niemimaan liittämistä Venäjään kaikkialla Sevastopolissa liehui Venäjän lippuja. Tämän romaanin loppupuoli on eräällä tapaa henkilökohtainen hyvästijättöni Krimille, jota ei enää kenties koskaan ole olemassa.
En myöskään tiedä, koska palaan seuraavan kerran Itä-Ukrainaan tai koska konflikti päättyy. Toivon silti vilpittömästi, että sota jättää harmaan vyöhykkeen asukkaat rauhaan, että se kaikkoaa ja että Donbasin mehiläisten tuottamasta hunajasta katoaa ruudin kitkerä jälkimaku.”

Toive ei kai voi mennä pahemmin pieleen. Sota pyyhkii yhä yli koko alueen ja on tuhonnut talot viimeisine asukkaineen. Uutiskuvien perusteella näkymä on sellainen, että tuskin siellä on mehiläisiäkään jäljellä tuottamaan minkäänlaista hunajaa.

Tommi

Kaksi Andrei Kurkovin englanninkielistä haastattelua The Guardian -lehden verkkosivuilta. Romaaneja venäjäksi kirjoittava Kurkov kertoo niissä venäjän kielen asemasta ja merkityksestä, sota-ajan todellisuuden vaikutuksesta luovaan työhön, toiminnastaan Ukrainan asian esille tuomisessa, sodan jatkumisen näkymistä ym. Murheellista että hän perheineen joutuu nyt kokemaan samaa, mitä hänen romaanihenkilönsä vuosia aiemmin.

10.2.2024 : Ukrainian writer Andrey Kurkov: ”I felt guilty writing fiction in a time of war” / Nicholas Wroe

5.4.2022 : ”I’m not scared of war any more”: Death and the Penguin author Andrey Kurkov on life in Kyiv / Viv Groskop

”…on kirjoitettava puhtaasti ja kirkkaasti”

Mihail Šiškin : Kaunokirjoituksia (suomentanut Vappu Orlov. WSOY, 2016)

Tyylin jälkeen Mihail Šiškin muistuttaa kirjoittajia myös yksityiskohtien merkityksestä. Pakolaisten kauheita kertomuksia tulkannut mies tietää, että sanat ja kerrotut tarinat synnyttävät todellisuutta. Ne ratkaisevat ihmisten kohtaloita, vaikka sitä, mitä niinsanotusti itse asiassa tapahtui kukaan ei saakaan selville.

”Tuntemattomat kirjailijat kirjoittivat neljän evankelistan salanimillä kirjan, joka teki maailmasta sellaisen kuin se on. Heidän sanansa loivat juuri sen todellisuuden, jossa olemme eläneet kaksituhatta vuotta – sanojen oli vain oltava luotettavia, uskottavia. Jos ei olisi maininnut yksityiskohtia, paistettua kalaa, jota hän söi nähtyään nälkää sen jälkeen kun oli kuollut ristillä, ja haavaan työnnettyä sormea, maailmasta ei olisi tullut kristitty. Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta.
”Kirjoittaja sitoo yhteen kaksi maailmaa: elämän epätodellisen maailman, jossa kaikki on virtaavaa, ohimenevää, kuolevaista ja katoaa jäljettömiin, niin kuin vasta ohi vilahtanut sekunti tai tuhannet ohi vilahtaneet sukupolvet, ja uskottavien sanojen maailman, sanojen jotka pirskottavat kuolemattomuuden eliksiiriä niin siihen paistettuun kalaan kuin siihen sormeenkin. Ja siihen kuolemastaankin huolimatta elävään ihmiseen, jonka jalkoja molemmat Mariat lankesivat syleilemään.”

Mihail Šiškin kuuluu entisen rautaesiripun takaa tulleeseen kirjailijakaartiin. Se on vaikuttanut hänen suhteeseensa sanoihin, kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen sekä totuuteen. Tässä kirjassa on eräitä kertomuksia, joissa hän tuota ongelmallista suhdetta käsittelee.

Kirjastotietokanta kutsuu näitä novelleiksi, mutta kaunokirjallinen essee käy yhtä hyvin. Puhtaasti sepitteellisiä novelleja kirjassa on vain kaksi ja kolme kertomusta on esseenomaisia. Muut neljä ovat paikoin hyvin koskettavaa omaelämäkerrallista aineistoa sisältäviä tarinoita. Vappu Orlov toteaa jälkisanoissa, että niissä ”huomio kiinnittyy kirjailijantietoisuuden jatkuvaan läsnäoloon.” Samoja tapahtumia ja henkilöitä Šiškin käsittelee uudemmassa Sota vai rauha -teoksessaan. Tässä kirjassa ne (ja he) tulevat jotenkin lämpimämmin kuvattua.

Esimerkiksi opettajaäidin kohdalla Šiškin pohtii venäläistä totuuden käsitettä. Opettajilla oli ja on vieläkin edessään mahdoton tehtävä. Heidän pitää opettaa lapset puhumaan totta samalla kun johdattavat näitä valheen maailmaan.

”Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.
He opettivat meille valhetta johon eivät itse uskoneet, koska rakastivat meitä ja halusivat meidän selviytyvän. He tietenkin pelkäsivät sanovansa vääriä sanoja, mutta vielä enemmän kuin omasta puolestaan he pelkäsivät meidän puolestamme. Maassahan käytiin kuolemanvakavaa ottelua sanoilla. Oli käytettävä oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Kukaan ei ollut vetänyt rajaa niiden välille, mutta jokainen tunsi sisimmässään sen rajan.”

Kirjan kertomukset muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Ne ovat keskenään melko erilaisia, mutta niissä esiintyy samoja teemoja. Kieli ja kirjoittaminen on keskeinen aihe. Muista teemoista voi ottaa esimerkiksi venäläisten intohimoisen suhteen elämään. Heidän mielestään me lännessä olemme varjomaisia kopioita oikeista ihmisistä. Ainakin venäläinen mies opetetaan ahneeksi viimeistään sotilaskoulutuksesta alkaen. Šiškiniltä varastettiin harjoituksessa suikka. Hänen onnekseen toinen koulutettava katkaisi kätensä. Tältä sairaalaan viedyltä Šiškin sai varastettua itselleen uuden.

Kertomuksesta Häly tyyntyy… :

”Ihmiselle kasvaa nopeasti pedon turkki.
Keittiövuoro merkitsi tilaisuutta ahmia herkkua, joka ei päätynyt sotilaan lautaselle: purkkilihaa. Avasit tölkin ja söit puolet. Toinen puoli meni upseerien pöytään. Omatunto ei kalvanut. Loppujen lopuksihan sinä söit vain sen mikä kuului sinulle mutta minkä toiset söivät. Nyt tuli sinun vuorosi.”

Mitä tapahtuu, kun tällainen luonne Venäjän nykyisessä rosvokapitalismissa rikastuu? Šiškin kuvaa tyyppiä kertomuksessa Nabokovin musteläikkä. Šiškin toimi tulkkina ja kääntäjänä Zürichissä. Hän saa tehtäväksi isännöidä sinne saapuvaa liikemies Kovaljovia ja hänen perhettään. Aikaisempi Komsomol-aktiivi Kovaljov ei tunnista Šiškiniä, vaikka he ovat puolituttuja opiskeluajoilta. Mukaan ostoksille on otettu kotirouva Irina (nuori, kaunis, rytmistä kilpavoimistelua harrastanut blondi) sekä heidän pieni tyttärensä Janotška.

”Jälkiruoan ääressä Kovaljov julisti:
– Miten sinä voit elää täällä? Täällähän on ikävää! Tekö muka elätte täällä? Te vain happanette!
Minä söin hänen laskuunsa ja olin kaikesta samaa mieltä.
– Täällä lännessä, hän selosti pureksien nautinnollisesti, – ihmiset ovat ahneita saidalla tavalla, he lykkäävät kaiken seuraavaan päivään. Mutta meillä Venäjällä ihmiset ahnehtivat elämää. Jos näet et ota elämältä jotain tänään, sitä ei ehkä huomenna olekaan!”

Šiškin kipuilee vieläkin entisen isänmaansa ja sen hallintovallan sotkuista yhteenkasvamista. Hän jakaa varmasti monen muunkin emigrantin ajatuksen: ”jos joku rakastaa synnyinmaataan, onko hänen toivottava sille voittoa vai häviötä?” Kertomuksessa Takissa oli tamppi esimerkkinä on jääkiekko:

”Otetaanpa vaikka nyt jääkiekko. Kummallakin puolen piikkilankaa Neuvostoliiton ja Kanadan ottelut nähtiin kahden järjestelmän vertauskuvallisena taisteluna. Neuvostovallan loppuaikoina me olimme kanadalaisten puolella neuvostoja vastaan. Mutta vuonna -72, jolloin pelattiin historiallinen Summit Series, se poika, jota minä itsepintaisesti kutsun minuksi, eli vielä valoisassa syntiinlankeemuksen edellisessä maailmassa ja kannatti ’meikäläisiä’.
Oli se kyllä aika kummallinen valtakunta. Jääkiekkovoitot pidensivät järjestelmän elämää ja häviöt lyhensivät sitä. Läheltä katsoen ei voinut arvata, että juuri se Paul Hendersonin maali, jonka hän laukaisi maalialueelta 34 sekuntia ennen viimeisen ottelun loppua, ei ainoastaan merkinnyt käännettä ottelusarjan lopputulokselle, vaan siitä tuli point of no return maailmanvallalle, jonka viiksiniekka valtias oli perustanut. Tuosta hetkestä lähtien sen hajoaminen oli vain ajan kysymys.”

Mihail Šiškin halusi jättää vankileirin sääntöjen mukaan elävän maan. Siellä ”kielen virkana on kaikkien kylmä sota kaikkia vastaan”. Vahvan on ehdottomasti voitettava heikko, joten kielenkin tehtävä on nöyryyttää, loukata ja voittaa toinen sanallisesti. ”Kremlin kieli ja vankileirin slangi ovat luonteeltaan yhtä.” Hän kirjoittaa, että tämän kielen hän lähtiessään halusikin menettää.

Edellisten sukupolvien rakentamat kirjallisuuden polut kasvavat umpeen. Nyt hän haluaa rakentaa uutta tietä proosaansa. Sellaista, joka yhdistää länsimaisen kirjallisuuden tekniset saavutukset sanataiteen alalla venäläisen kynänkäytön inhimillisyyteen. Hänen teesinsä kumpuaa jostakin hyvin kaukaa: ”On puhuttava sellaisista asioista ja sillä tavoin, että kirjoitettu olisi ymmärrettävää sekä kreikkalaiselle että juutalaiselle.”

Kokoelman viimeisessä esseessä Seinään raapustettu vene Šiškin tiivistää viestinsä. Kieli on ainoa henkiin herättämisen keino:

”Sanalla on maailma luotu ja sana herättää meidät eloon.”

Tommi

Virolaispianistin muistot välkehtivät tenhoavasti

Käbi Laretei : Kaukana koti läheinen (suomentaneet Inkeri Lamér ja Juha Virkkunen. Otava, 1996)

”Tässä minä seison kaikkine muistoineni ajatusten harhaillessa esiin nousseissa kuvissa. Kysyn itseltäni nyt, kuten ennenkin: kuka isä oli? Kuka oli se, jota hautajaisissa ylistettiin?
’…hän joutui varhain kasvotusten kuoleman kanssa…’
Isä, minun muistini mukaan, oli Oblomov, joka ei vastannut kirjeisiin ja jätti laskut maksamatta.
Isä, minun muistini mukaan, vilkuili vanhanakin nuoria tyttöjä sillä silmällä.
Isä, minun muistini mukaan, lauloi kuorossa tai johti itse niitä, ja soitti mandoliinia.
Hän oli tuhlari.
Hän metsästi lehtokurppia ja karhuja.
Hän oli epäonnistunut aviomies.
’…hän joutui elämässään varhain kasvotusten kuoleman kanssa…’
Mutta nyt alkavat langat solmiutua yhteen, häivähdys kokonaiskuvasta näkyä, ja alan aavistaa mitä hän on elämästä ajatellut…
Äkkiä käsitän.”

Jos vähän iäkkäämmiltä ruotsalaisilta kysyy kuka oli Käbi Laretei (1922-2014), niin moni varmaan ensimmäiseksi muistaa hänet Ingmar Bergmanin vaimona 1960-luvulla. Laretein virolaisperhe oli paennut neuvostomiehitystä 1940 Ruotsiin. Perheen isä Heinrich oli ollut 20-luvulla Viron sisäministerinä. Miehittäjien tullessa hän oli toiminut Viron suurlähettiläänä Tukholmassa. Venäläisiltä kuolemantuomion saanut perheen pää katsoi parhaaksi jäädä perheensä kanssa länteen. Tallinnassa musiikkiopinnot aloittanut Käbi jatkoi opintojaan Euroopassa ja alkoi luoda uraa konserttipianistina.

Nämäkin yksityiskohdat löytyvät Käbi Laretein omaelämäkerrallisesta kirjasta. Se alkaa isän hautajaisista. Jotkin sen aikana kuullut puheet ja kommentit saavat kirjoittajan pohtimaan mitä hän oikein tietää tästä miehestä, jolle järjestettiin hautajaisetkin kuin valtiomiehelle. Hautajaisten jälkeen Käbistä alkoi tuntua kuin hänen ja flyygelin väliin olisi noussut muuri. Hän oli kuin halvauksen saanut ja kyvytön soittamaan tai harjoittelemaan. Konsertteja jouduttiin peruuttamaan toinen toisensa jälkeen.

Kirjoittaja näki unia isästä ja päässä kaikui äidin ääni ”Jos ihminen vain tahtoo… Pitää pakottaa itsensä!” Se oli riistänyt isältä ajoittain kaiken toimintatarmon ja lamaannutti nyt tyttärenkin. Hän vetäytyy kuukaudeksi Tunisiaan, Hammametiin. Le Centre Culturel International on toukokuussa kylmä ja tyhjä. Turisteja ei näy, joten on aikaa ruveta kokoamaan muistojen palapeliä.

Kuvaukset autiosta majapaikasta vuorottelevat muistojen kanssa, jotka kirjan ensimmäinen osa keskittyvät isään ja hänen sukulaisiinsa. Viron tragedian synkät sävyt kevenevät, kun kirjan henkilögalleriassa esitellään esimerkiksi Tarton mumma Nõmmelta:

”Mumma vihasi miehiä. Hän oli tuominnut koko miessuvun ja piti velvollisuutenaan alituiseen varoittaa meitä siitä. Koko hänen kasvatuksensa perustui varoituksiin ja kieltoihin ja kun hän myöhemmin elämässään jonkun harvan kerran tunnusti, että me emme ole ihmisinä kokonaan epäonnistuneita, hän piti sitä yksistään omana ansionaan.
…
”Ukki oli hänelle ruumiillistunut paholainen – heti kun hän vain ilmaantui näköpiiriin, mumma ärsyyntyi pienimmästäkin asiasta, eniten ukin julkijumalattomuudesta: ukki nautti hänen piikittelemisestään.
– ’Sinä et pääse edes hautaan’, mylvi mumma. ’Yksikään pappi ei hautaa sinunlaistasi jumalanpilkkaajaa!’
– ’Ei ole väliäkään’, laukoi ukki riemuissaan takaisin, ’minä raavin itse omat ruumismultani, älä sinä siitä piittaa. Huolehdi sinä pikemminkin itsestäsi; tuollaista noitaa ei pyhä Pietarikaan laske taivaan portista sisään, muista se!’
– ’Minun asiani ovat kunnossa, kuolinpaita valmiina…’ Mumma huomasi itse, ettei se kuulostanut tarpeeksi vakuuttavalta ja vetäytyi jupisten omiin oloihinsa.”

Kuukausi mietiskelyä ja kirjoittaja tuntee vähitellen olevansa valmis palaamaan Ruotsiin. Soittaminen ei vain vieläkään suju. Toisen osan alussa seuraa heti toinen isku: äiti saa aivoinfarkteja. Hän menettää ensin puhekykynsä ja vähitellen muutkin kontaktit ulkomaailmaan. Muistot äidin elämästä vaihtelevat tässä osassa ahdistavien sairaalajaksojen kanssa. Puolen vuoden jälkeen kirjoittaja on jokseenkin voipunut:

”18. tammikuuta. Äidillä on korkea kuume, hän huohottaa lakkaamatta. Panen käteni hänen otsalleen, hän ei huohota enää ja minä ajattelen: ’Käytä nyt mahdollisuuttasi, minä olen sinun luonasi, kuole nyt!’ Seison ja koetan suggeroida: ’Luovuta! Kuole!’
On kuin hän odottaisi jotakin, jotakin jota ei tule. Minut valtaa ajatus, että äiti ei kärsisi näitä pitkiä piinoja, jos hän vain tuntisi vähänkään siitä turvallisuudesta, jota elämä ei hänelle suonut ja jonka hän itse itseltään kielsi.
Rakkaus ja yhteenkuuluvuus olisivat antaneet turvallisuuden tunnetta ja suoneet lepoa. Jos olisimme eläneet entisajan Virossa, olisivat omaiset ja suku valvoneet hänen luonaan vuorotellen. He olisivat puhuneet hänen kanssaan lohduttavalla äänellä, silittäneet häntä ja kohentaneet makuusijaa. Ja hän olisi voinut lähteä matkalle varmana siitä, että omaiset ovat häntä saattamassa.
Ihmisen täytyy olla hyvin voimakas kyetäkseen kuolemaan rauhallisin mielin yksinään, ja niin voimakas on vain se, joka jo eläessään on sopeutunut ajatukseen ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä.
Niin kuin isä.”

Ruotsinkielinen alkuteos En bit jord ilmestyi jo 1976; vironkielinen käännös Peotäis mulda, lapike maad 1989. Suomenkielinen painos vaihtoi kirjan nimessä painotuksen etäisyyteen jostakin syystä. Mikä sitten on tuo ”kourallinen multaa, tilkku maata”? Se voi olla virolaisten pakolaisten hautausmaa Ruotsissa, jonne mumma on haudattu. Siellä käydessä saattoi muistella myös Siperiaan haudattuja ja muita Venäjällä kuolleita sukulaisia. Sinne viedyt kukat olivat samalla kukkia konkreettisen rajan taakse jääneille.

Se pala liittyy Käbi Laretein mukaan myös hyvästijättöihin, päättyneihin lukuihin, joista meidän kunkin elämän kirja muodostuu. Vanhempien kuolema oli perheelle samanlainen kokemus kuin lähtö Virosta. Kirjan lopussa hän keskustelee sisarensa Maimun kanssa. Yhdellä iskulla he kuuluvat nyt vanhempaan sukupolveen. Maimu huomaa, että hän ei tiedä minä viikonpäivänä tai kellonlyömällä hän syntyi. Eikä enää ole ketään, jolta kysyä. Tuskaa tuo tieto ei tuota, mutta syvää haikeutta kyllä.
Jäljellä ovat enää he kaksi. Sisarusten perheissä ei enää puhuta edes viroa.
”Jälleen meiltä on otettu pala maata, jälleen palanen Viroa.”

Käbi Laretein kieli on jollakin tavoin musikaalisen eloisaa. Välillä nuottimerkintä on iskevä staccato. Sitten Laretei vetää leveämmällä pensselillä rauhallisempia pastoraalisia tunnelmia. Virolaisten kohtalo on tosiaan sujunut myrskyisästi (agitato), mutta ihailtavan tyynesti (calmato) nuo iskut on opittu ottamaan vastaan niin kansakunnan kuin yksilöidenkin tasolla.
Kirjan käännöstyö on mielestäni ansiokasta ja tekee alkutekstille oikeutta. Suomenkielisen kirjan kansi on niin mitäänsanomaton, että valitsin kuvan alkuteoksesta.

Tommi

”Ilman toisia ihminen ei ole kukaan”

Claes Andersson : Jokainen sydämeni lyönti : merkintöjä elämästäni (suomentanut Liisa Ryömä. 2. painos. WSOY, 2009)

”Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat siitä mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen.”

Kun muistelmien ensimmäisellä sivulla todetaan noin, niin lukija voi ajatella, että mitä faabelia! Varsinkin kun Claes Andersson kertoessaan nuoruutensa lukuinnostuksesta vielä kirjoittaa kirjailijan työstä:
”Mitkä seikat vaikuttivat kirjailijan valintaan? Eikö kirjoittaminen itse asiassa ollut valhetta, järjestelmällistä valehtelemista?” Entä kun tämä kirjailija toimi vielä lääkärinä mielisairaaloissa, suljetuilla osastoilla? Ettei vaan olisi saanut harhoista tartuntaa…

Taina on ehtinyt arvioida blogissa Riitta Kylänpään kirjan Utelias mieli – Claes Anderssonin elämä (2020). Siitä saa erinomaisen kokonaisnäkemyksen tämän ”renessanssi-ihmisen” monipuolisuudesta. Nuoresta pitäen tämä mies on elänyt kybällä. ”Halu ja unelmat sojottivat eri suuntiin, tuskin olin lumoutunut jalkapallosta kun kirjat jo imivät minua magneettisen armottomasti puoleensa. Mutta sitten minut vei jatsi.” Ja sitten elokuvat. Ja tytöt, myöhemmin naiset. Kun elämän tarjoomuksilla ei tuntunut olevan mitään rajaa, säntäili nuori Claes yhtä aikaa joka suuntaan, ”pysyvää oli huimaus, hämmennys ja intoutumisen krapula. Mutta myös onni, himo saada lisää kaikkea tätä ihanuutta.” Uteliaisuus kaikkia elämän ilmiöitä kohtaan kesti koko elämän. Hufvudstadbladetin syntymäpäivähaastattelun 28.5.2017 otsikko on kuvaava: 80-vuotias jolla ei koskaan ole tylsää.

Epäilemättä tämä kirja on ollut myös erinomaista lähdemateriaalia Riitta Kylänpään haastellessa Anderssonia. Jos Kylänpään kirja soi kuin tarkasti sovitettu yhtye, niin tämä kirja on Claes Anderssonin ikioma soolo. Kun Anderssonia lukee, niin tuntuu kuin hän istuisi aivan vieressä. Ainakin hän hengittää täysin mukana tekstissä, joka on tarkkaa ja kepeää kuin jazzkomppi. Liisa Ryömää pitää kiittää hienosta käännöksestä. (Claes Andersson sanoo leikillisesti Kirjastokaistan haastattelussa vuodelta 2009, että käännös on oikeastaan parempi kuin alkuperäinen.)

Kovin selkeää näkemystä kehityksen kaaresta ja Claes Anderssonin elämänvaiheista on hankala saada kirjan perusteella. Tapahtumat hypähtelevät irtonaisesti muistoissa eri ajoilta. Lisäksi Andersson tarkentaa eräitä muistikuvia myöhäisemmässä vaiheessa, kun hän kuvaa oman terapiansa seurauksia. Silloin hän on saanut uusia näkökulmia varhaisempiin kokemuksiinsa. Siitä ehkä johtuu alun varoitus: meidän muistoihimme jää väkisinkin sellaisia katvealueita, joista ei aivan tarkkaa kuvaa voi saada.

Kuusi vuotta kestäneen psykoterapian kokemukset olivat hieman toisenlaiset kuin Claes Andersson oli etukäteen arvellut. Kirjoittaminen kävi helpommaksi ja nautinnollisemmaksi. Oikeistolaistumisen pelko oli aiheeton. Ongelmien ja vaikeuksien määrä ei vähentynyt, mutta monet niistä muuttivat luonnettaan. On harhaluulo, että ongelmien pohjaan asti voi tunkeutua. Ibsenin Per Gynt jää turhaan etsimään kuorimansa sipulin todellista ydintä.

Terapian myötä aikaisemmat kokemukset vanhemmista saivat lisäpiirteitä. Esimerkiksi etäinen ja pelottavalta tuntunut, ”kolme metriä pitkä ja yhtä leveä”, koko huoneen täyttänyt isä inhimillistyi ja kutistui normaaleihin mittoihin. Sen sijaan ongelmattomammalta tuntunut suhde äitiin ei ole enää lainkaan niin selkeä. Kiltti ja epävarma äiti oli alistunut kotirouvan rooliinsa ja isän määräilyyn. Hän oli myös luopunut omista taiteellisista pyrkimyksistään.

”Äidin tapa saada tahtonsa läpi ja käyttää valtaa oli uhrautua ja väheksyä omaa arvoaan. Hän ei vaatinut mitään itselleen. Hän hallitsi meitä alistumalla. Hän halusi aina huonoimman osan, jotta se ei jäisi kenellekään muulle. Tämä päti varsinkin ruokapöydässä, jossa hän aina valitsi sen palaneen lihapullan tai otti eilispäivän tähteitä.
Hänen seurassaan tunsin itseni usein syylliseksi, ikään kuin olisi minun syyni ettei hän pitänyt puoliaan ja joutui kärsimään syyttä.”

Claes Andersson kysyy, miten pitää pintansa vaatimattomuuden edessä ja miten puolustautua uhrausta vastaan. Sota-ajan kokeneelle sukupolvelle ja heidän lapsilleen tuttuja asioita. Sota-aika vaikutti varmaankin rajuihin lapsuuden leikkeihin. Anderssonin kuvaus heidän klaaninsa pääsykokeiden vaatimuksista on hiuksianostattava. Kastematojen nieleminen, korin täyttäminen nokkosilla paljain käsin ja muurahaispesässä istuminen vielä menettelevät. Mutta entä hyppääminen suuren ladon katolta heinäkasaan, johon on piilotettu teräviä veitsiä ja sirppi? Tai antaa työntää itsensä suurelta laivalaiturilta veteen kädet selän taakse sidottuina? Kerran Claes Andersson työnsi uimataidottoman tytön veteen ja koko porukka poistui paikalta. Kokelaan piti selvitä kuivalle maalle omin avuin. Onneksi joku ohikulkija kuuli sattumalta hukkuvan tytön huudot ja hän pelastui. ”Huhun mukaan hän oli vahingoittunut jollakin tavoin, saanut ’hermovaurion’ niin kuin siihen aikaan sanottiin.”

Soittaminen Ylermi Kososen kvintetissä ja pelaaminen jalkapalloa HIFK:n edustusjoukkueessa kasvattivat henkisesti. Soittamalla saattoi ansaita rahaa opintoihin. Tosin Claes Anderssonin tapauksessa mikä soittaen tuli se iloisesti myös meni. Hän kertoo avoimesti ongelmallisesta suhteestaan rahaan ja peliriippuvuudesta. Ryhmissä myös oppi, että tärkeintä on koko joukon yhteinen etu sekä yhteistyö. Jalkapallon huippupelaajaksi hän sanoo olleensa liian kiltti, mutta saadut kokemukset toveruudesta ja lojaalisuudesta olivat tärkeitä. Tärkeä hahmo oli joukkueessa pelannut Åke Lindman, lempinimeltä Hamlet tai Kuristaja. Hänestä tuli eräänlainen ”varaisä” Claes Anderssonille.

Sairaalatyön monentasoinen arki tulee kirjassa hyvin esille ruumiiden kuljetuksesta ja muista aputöistä alkaen. Claes Anderssonin ensimmäinen oikea lääkäritoimi oli kesällä 1959 Eskilstunan mielenterveysklinikan apulaislääkärinä. Potilaille annettiin vakiintuneen käytännön mukaan joskus sähkösokkeja:

”Muuan masentunut mies joka ei syntymästään lähtien ollut koskaan tuntenut hajuja eikä tuoksuja, havahtui käsittelyni jälkeen ja alkoi karjua että kaikkialla löyhkäsi. Koko maailma löyhkäsi! Hän oli saanut hajuaistinsa takaisin. Eikä kiittänyt minua. Hän oli aivan raivoissaan ja olisi kai halunnut puraista minulta nenän irti. Minä olin ilman hänen lupaansa palauttanut hänelle aistin josta hän ei ollut koskaan tiennytkään eikä myöskään pyytänyt saada sitä.
Muistan miettineeni vakavasti mitä oikeastaan olin tekemässä.”

60-luvun lopulla työttömyyden ja syrjäytymisen vastainen työ sai vauhtia. Andersson toi pontevasti uusia toimintatapoja mielenterveyden hoitokäytäntöihin. Hän toimi tiiviisti mukana esimerkiksi Marraskuun liikkeessä. Päivätyönsä ohella hän päivysti alkoholistiasuntolassa, ”Liekki-hotellissa” ja pystyi kokemuksiensa perusteella samastumaan asiakaskuntaansa:
”Minäkin olin avioeromme jälkeen jonkin aikaa vailla asuntoa. Asuin tilapäisesti vanhassa pesutuvassa Lönnrotinkadun piharakennuksessa. Lämmitystä ei ollut, nukuin vaatteet päällä huoparöykkiön alla. Peltitonkka toimi pissaämpärinä – joinakin aamuina pissa oli jäätynyt tonkan pohjalle. Minun asiani olivat kuitenkin hyvin verrattuna useimpiin itsemurhaosaston potilaisiin.”

Kiinnostavaa on lukea Claes Anderssonin diagnoosi omasta esiintymiskammostaan. Aika ajoin se muistutti itsestään niin, että aiottu esitys piti kokonaan keskeyttää. Mistä johtuu että hän, yksinäisyydestäkin pitänyt henkilö, nautti tietyistä esiintymistilanteista mutta pelkäsi toisia? Muutenkin välillä häkellyttäväkin avoimuus leimaa koko kirjaa. Claes Andersson huomauttaa kuitenkin, että eräät komeron ovet saavat jäädä avaamatta. Jotain salaisuuksia hänkin sentään haluaa säilyttää.

Politiikka jää kirjassa sivuosaan. Maininnan saavat Matti Vanhanen, Erkki Tuomioja sekä Suvi-Anne Siimes, Anderssonin seuraaja Vasemmistoliiton johdossa. Erityisesti Matti Vanhasen toiminta pääministerinä saa Claes Anderssonin suorastaan tuohtumaan. Politiikan osalta hänen aiemmin kirjoittamansa Kaksitoista vuotta politiikassa (2000) kattoi ilmeisen riittävästi tuon aiheen.

Tunnollinen työntekijä Claes Andersson on varmaankin ollut. Tuo yli seitsemänkymppinen herää edelleen keski-iän pavlovilaisen äksiisin seurauksena kello kuusi joka aamu. Iän mukana tulleet sairaudet ja rajoitteet hän kirjaa kokeneen lääkärin tyyneydellä. Lopullisen maalinauha läheisyys ei häntä myöskään hätkäytä:

”Kun viime vuosina olen aivan todella raottanut kuoleman valtakunnan ovea, olen välttynyt pahimmilta ahdistuksilta. Joka kerta kun minut on nukutettu sydänleikkauksen tai niin kutsutun defibrillaatiolla tehtävän kardioversion takia, olen ihmetellyt, miten helppoa ja tuskatonta katoaminen oikeastaan on. Kuin sammuttaisi lampun ennen nukahtamista.”

Tommi

Claes Anderssonista löytyy myös Ylen Areenasta useampiakin tv- ja radio-ohjelmia.
Eräinä esimerkkeinä:

Mikä sirkus! (2008)
Psykiatri, kirjailija, poliitikko Claes Andersson (2012)
”Tyhjyys on valtava, aivan valtava testamentti” (Kulttuuriykkönen 2019)

Dostojevskin ryyppykaverin jälkeläisiä

1. painoksen kansi

Markku Lahtela : Sirkus, eli merkillisiä muistiinpanoja (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999)

”Minua ovat viime aikoina vaivanneet kaikenlaiset muistot ja mieleenjohtumat siinä määrin, että olen nyt päättänyt ruveta merkitsemään niitä muistiin toivossa, että ne ehkä paperille pantuina lakkaavat kummittelemasta minun mielessäni, jolla on aivan tarpeeksi puuhaa ilman niitäkin.”

Kirjan päähenkilön, Xesmer Reodisiuksen aivot voivat ollakin välillä ankarasti töissä, mutta muuten tämä siipiveikko elää turvattua joutilaan elämää. Xesmer elää yksin ilman perhe-elämän rasitteita, sillä hän on eronnut kolmannesta vaimostaan ja jättänyt kolme lastaan. Hänen taloudellisen asemansa turvaa vakaa rahavirta isoisä Feodisiuksen perustamasta firmasta. ”’Ole pannu pysty nätti sirkus’, Feodisius oli kuulemma sanonut ennen häipymistään”. Hänen isoisänsä oli niitä Ison D:n ryyppy- ja uhkapelikavereita.

Firma on paisunut vuosien mittaan globaaliksi monialayritykseksi. Xesmerin sedät, tädit ja hänen veljensä Äsmer ovat sen palveluksessa. Yrityksen toimintakenttä on niin valtava (mm. asekauppaa ja uraanin toimittamista ydinaseisiin), että firman johtohenkilöksi kohonnut Ribodisius-setä pohtii vakavissaan oman armeijan perustamista. Hän arvelee, että liikemiesten, virkamiesten ja poliitikkojen välienselvittely on vielä kesken ja lopullinen taistelu vallasta on edessäpäin.

Vastineeksi firmalle Xesmerillä on tarjota maalauksia, filosofiaa ja merkillisiä näkyjä. Maalaaminen on peruja äidiltä, Esmeritalta, taipumus filosofiaan isältä Theodisiukselta. Voidaankin antaa Esmeritalle puheenvuoro. Seuraavassa joku Esmeritan tekeillä ollut taulu on jostain järjelle täysin käsittämättömästä syystä juuttunut paikoilleen eikä suostu kehittymään taideteokseksi, jonka

…”sisäisen muodon, saatanan saatana, pitää vastata salaisuuden levollista hengitystä – mutta tee täällä taidetta, kun yksi täyttää silpuilla pahvilaatikoita, (isä, Theodisius; muistelijan huomautus), toinen vääntää esiin lapsenlapsia (Fesmerita, sisarpuoleni; m.h.), kolmas tuo tänne joka kuukausi uuden naisen (minä, minä!), ja neljäs (Äsmer, veljeni) yrittää, jumalauta, opiskella – opiskella! – tullakseen, voi herran kivespussit, liikemieheksi! Miten voi tehdä suurta ja vakavaa, kun ympärillä on teidän pienet, naurettavat naamanne? Teidän todellisuudessanne, herran pieksut, taiteellinen todellisuus vääristyy, minä vääristyn, koko maailmankaikkeus vääristyy. Te teette minut pieneksi, te teette minut naiseksi, te teette minut äidiksi, kuuletteko, äidiksi, voi kullin munat (”no, no, Esmerita”, isä sanoo), juuri niin – ja minä olen”…

Xesmer ei ole menestynyt taiteilija toisin kuin äitinsä Esmerita, jonka töitä Picassokin kirjassa kommentoi. Filosofinen tutkielma on myös jumahtanut. Päätään selvittääkseen Xesmer hakee perheen entisestä asunnosta kymmenen pahvilaatikkoa, jotka hänen isänsä oli täyttänyt lehtileikkeillä ja omilla muistiinpanoillaan. Ne sisältävät kirjallista materiaalia ihmisistä, esineistä sekä tapahtumista, joiden perusteella isän oli tarkoitus kirjoittaa kokoomateos nykyajasta miljoonan vuoden kuluttua tuleville tutkijoille. Kun kirjassa sivutaan elämän alkua ja kehittymistä maapallolla sekä käydään kuussa, niin skaalat kirjassa ovat todella huimat.

Markku Lahtelan luoma henkilögalleria on niinikään hengästyttävä. Laajan sukulais- ja tuttavajoukon lisäksi hän kuljettaa kirjaan armaadan verran muitakin todellisia ja keksittyjä kuuluisuuksia historiasta: läheiset perheystävät Hermann Hesse ja Konrad Lorenz, Hegel, Freud, 1200-luvun mystikko Cambrosius, de Corvo, Plinius kaikkein nuorimman poika Haius, filosofi Plywirsczik ja hänen pikkuveljensä jne. Xesmer esittelee ja kommentoi heidän ajatuksiaan isän laatikoista löytyvän sekalaisen materiaalin lomassa.

Poimitaan esille vaikka Markku Lahtelan antama esimerkki ihmisten puheiden ristiriitaisuudesta Plinius kaikkein nuorimman mukaan. Hän

”… väittää, etteivät ihmiset tiedä, mitä he ajattelevat, puhuvat tai tekevät, ja että ihmiset tästä johtuen – siis todelliset ihmiset, eivät kirjojen ihmiset – ensinnäkin ajattelevat ristiriitaisesti, puhuvat ristiriitaisesti, toimivat ristiriitaisesti, ja toisekseen ajattelevat toisin kuin puhuvat ja puhuvat toisin kuin toimivat ilman, että kuitenkaan toimisivat niin kuin ajattelevat.”

ja jota Haius täydentää:

”että hänen isänsä on tästä myllerryksestä unohtanut tunteet: ihmiset myös tuntevat ristiriitaisesti ja lisäksi toimivat toisin kuin tuntevat ja tuntevat toisin kuin puhuvat ja ajattelevat.”

Suvantojaksoissa Xesmer pohtii esimerkiksi teknologian kehityksen näkymiä. Maanviljelyksessä teknologia yrittää nujertaa luonnon ylivoiman ja pusertaa siitä kaiken hyödyn irti. ”Maa, karja ja kanat ovat muuttuneet biologisiksi tuotantolaitteiksi, jotka välittömästi korvattaisiin joillain tehokkaammilla laitteilla, jos vain pystyttäisiin – joillain tehokkaammilla ja vähemmän oikullisilla.”

Teknologian avulla rakennetaan nopeita liikenneväyliä. Yhä nopeammiksi ja mukavammiksi käyneissä liikennevälineissä tavataan yhä useammin henkilöitä, jotka varsinaisesti eivät enää ole selvillä oman liikkumisensa syistä. Nopeampien tietoyhteyksien avulla välitetään vikkelästi täysin tarpeetonta tietoa. Xesmer odottaa kiinnostuneena, mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan. Onhan tässä uusimmassa seikkailussamme mukana nerokkaasti aseistetut armeijat siltä varalta, että emme muuten pysty ratkaisemaan keskinäisiä erimielisyyksiämme. Eri kansa-, luokka- ja valtakunnilla on kullakin ”erinomainen käsitys omasta arvostaan, tavoitteet kovat ja itsekritiikki nollassa”. Xesmer toteaa, että olemme kerrankin päässet tilanteeseen, jossa inhimillisellä typeryydellä on käytettävissään koko inhimillinen nerokkuus.

”Ihmettelen joskus, mitä joku huippunerokas lentokonesuunnittelija ajattelee nähdessään jonkun suhteellisen rajoittuneen olennon lentävän hänen neroutensa luomuksella Kairoon myymään Yhdysvalloissa valmistettuja muovisia leikkisammakoita.”

Lopuksi on lämpimästi kiitettävä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Se on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa tämän uuden painoksen (1. painos Gummerus, 1978). Tähän versioon sisältyy alussa Putte Wilhelmssonin johdanto Tavallisuuteen sisältyy omalaatuinen mysteeri. Kirjallisuustiedettä lukeneille se varmaan on antoisa. Itse nautin huomattavasti enemmän lopussa olevista maallikkolukijalle tarkoitetuista sanomalehtiarvoisteluista kirjoittajina Arto Virtanen, Pekka Tarkka, Leo Stålhammar ja Mirja Bolgár. Näin jälkeenpäin Pekka Tarkan arvio Helsingin Sanomissa 3.12.1978 tuntuu melkein karmealta. Hän vertaa lopussa Markku Lahtelan kirjaa Nabokoviin ja Jorge Luis Borgesiin ja jatkaa:

”Rinnastukset ovat sittenkin vielä liikaa. Lahtelan kronikkatyyli on joskus raskas, toisinaan hän toistaa ja selittää turhaan. Hän on kyllä parempi kuin koskaan ennen, mutta vielä on painoja lahkeissa, kappale matkaa siivekkäiden mestarien paratiisiin.
Hyvää matkaa!”

Markku Lahtela teki itsemurhan 31.7.1980.

Tommi

Ranskalaisten vaiettu häpeätahra

Tatiana de Rosnay : Nimeni on Sarah (suomentanut Irmeli Ruuska. Bazar, 2014. 2. painos, ensimmäinen painos julkaistu nimellä Avain, WSOY 2008)


   "Kun kirjoitin romaania Nimeni on Sarah, en olisi ikinä uskonut, miten tyystin se mullistaisi elämäni.
   Heinäkuu 2001. Rue Nélaton, Pariisi. Menin ensimmäistä kertaa Vélodrome d'Hiverin ratsian tapahtumapaikalle. Minun piti saada nähdä tuo katu. Oli kuuma ja painostava ilma niin kuin sinä synkkänä torstaina vuonna 1942. Monien ikäpolveni ranskalaisten tavoin en tiennyt ratsiasta paljonkaan. En tuntenut sen kammottavia yksityiskohtia.
   En tiennyt, että Ranskan viranomaiset olivat pidättäneet neljätuhatta lasta, enimmäkseen ranskalaisia, ja sulkeneet heidät tänne vanhempiensa kanssa epäinhimillisiin oloihin.
   En tiennyt, että Ranskan poliisi muutamaa päivää myöhemmin riistäisi nuo 2-12 vuotiaat lapset pois vanhemmiltaan.
   En tiennyt, että nuo lapset lähtisivät ranskalaisissa junissa yksin kohti kuolemanleirejä ja että yksikään heistä ei palaisi."

Tatiana de Rosnayn kirja näyttää millaisia seurauksia piilotettu trauma tai vuosikymmeniä kestänyt selvittämättömän salaisuus voivat saada aikaan niin yksilöiden, perheiden kuin valtionkin kohdalla. Aikatasoja on kaksi. Toinen on nykyaikaan, 2000-luvun alkuun sijoittuva, jonka kertoja on amerikkalais-ranskalainen toimittaja Julia Jarmond. Toinen on 1942 käynnistyvä kertomus kymmenvuotiaasta Sarah Starzynskistä, Pariisissa puolanjuutalaiseen pakolaisperheeseen syntyneestä tytöstä. Kirjan alkupuolella kuvataan tapahtumia vuorotellen kummankin näkökulmasta. 1950-luvulla Sarahin jäljet häviävät ja kerronta keskittyy toimittaja Jarmondin Sarahia koskevaan selvitystyöhön.

Kirjan alussa Julia Jarmond sai päätoimittajalta tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli amerikkalaiseen viikkolehteen lehteen Seine Scenes. Julia oli ollut lehdessä töissä kuusi vuotta. Hän oli vähän yli 40 ja asunut Pariisissa jo 25 vuotta. Hän oli naimisissa arkkitehti Bertrand Tézacin kanssa ja heillä oli 11-vuotias tytär Zoë. Artikkelin aihe oli Vél d'Hivin lähestyvä 60-vuotispäivä. 16.7.1942 tuhansia juutalaisia teljettiin velodromille odottamaan kuljetusta keskitysleiriin. Ranskalaiset poliisit eivät ainoastaan täyttäneet saksalaisten vaatimuksia luovutettavien määristä, he halusivat ylittää ne. Päätoimittaja Joshua ei halunnut nyyhkytarinaa tapahtuneesta. Ei tunteilua, vaan faktoja ja todistajanlausuntoja. "Ja vetoavia kunnon kuvia". Hän myös varoitti tehtävän vaikeudesta. Ranskalaiset eivät mielellään puhu Vichyn hallituksen aikaisista tapahtumista. Tämän toimittaja Jarmond sai useaan otteeseen havaita.

   "'Leirikö?' hän sanoi. 'Haluatte siis tietää, missä se leiri oli?'
   Nyökkäsimme.
   'Eipä siitä ennen ole kyselty', hän mutisi. Hän nyki korista pilkistäviä purjoja ja vältteli katsetta.
   'Tiedättekö, missä se oli?' minä intin.
   Mies yskähti.
   'Tottakai minä tiedän. Olen asunut täällä ikäni. Penskana en tiennyt mikä leiri se oli. Ei siitä puhuttu. Oltiin kuin sitä ei olisikaan. Tiedettiinhän me, että se liittyi jotenkin juutalaisiin, mutta ei siitä kyselty. Ei uskallettu. Kukaan ei ollut tietääkseen.'
   'Onko leiristä jäänyt mitään erityistä mieleen?' minä kysyin.
   'Oltiin jotain viidentoista korvilla', mies muisteli. 'Kesällä -42 asemalta tuli laumoittain juutalaisia, ne kulkivat tätä katua. Tästä näin.' Miehen koukistunut sormi osoitti leveää katua, jolla me seisoimme. 'Avenue de la Garea myöten. Hirveä määrä juutalaisia. Ja yhtenä päivänä kuului meteliä. Kauhea mekkala. Meidän väki asui aika kaukana leiristä. Mutta kuului se meillekin. Pauhu kiiri koko kaupungin yli. Sitä kesti kaiken päivää. Kuulin, miten meidän väki puhui naapureiden kanssa. Äidit oli kuulemma erotettu lapsistaan siellä leirillä. Mitä varten? Ei me tiedetty. Näin, miten joukko juutalaisnaisia marssi asemalle. Tai eivät ne marssineet. Hoippuivat vain itkien tietä myöten poliisien komennuksessa.'
   Miehen katse lipui taas kadulle hänen muistellessaan tapausta. Sitten hän murahti ja tarttui taas koriinsa.
   'Yhtenä päivänä leiri oli tyhjä', hän sanoi. 'Ajattelin, että juutalaiset olivat lähteneet. En minä tiennyt minne. Heitin sen mielestäni. Niin me kaikki. Ei siitä puhuta. Ei sitä haluta muistaa. Osa täkäläisistä ei edes tiedä.'"

Artikkeli tuli valmiiksi, mutta aihe ei jättänyt Juliaa rauhaan. Kävi ilmi, että Tézacin perhe oli hyötynyt monien muiden pariisilaisten tavoin asunnon aikaisempien asukkaiden karkotuksesta. Taloudellisen hyödyn lisäksi perhe oli kokenut järkytyksen, jonka he halusivat visusti piilottaa. Salaisuuksien verhon vähitellen raottuessa tapahtumien keskipakoisvoimat alkoivat repiä rikki kirjan henkilösuhteita.

Tatiana de Rosnay käyttää varmasti omia kokemuksia toimituksellisesta työstä. Hän kirjoittaa itsekin ranskalaisiin aikakauslehtiin kirjailijantyönsä ohella. Hän on syntynyt 1961 Ranskassa mutta muuttanut jo lapsena Yhdysvaltoihin ja opiskellut Englannissa. Lisäksi hänen perhetaustansa on hyvin kosmopoliittinen. Perheellä on ranskalais-englantilais-venäläiset juuret. Mahdollisesti hän kuvaa omia ulkopuolisuuden tunteitaan päähenkilönsä Julienin suulla: 

"Opin, että muut ranskalaiset haukkuvat pariisilaisia 'koirankuonolaisiksi' lorun Parisien, tête de chien mukaan. Pariisilaiset eivät selvästikään herätä heissä ihastusta. Kukaan ei rakasta Pariisia niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ylpeile kotikaupungillaan niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ole puoliksikaan niin pöyhkeä, koppava, omahyväinen ja samalla vastustamaton. Mietin, miksi minä rakastin Pariisia niin suuresti. Ehkä siksi, että se ei antautunut minulle. Se häälyi kutkuttavan lähellä, mutta muistutti, mikä on paikkani. Olin amerikkalainen. Olisin aina amerikkalainen. L'Américaine."

Parasta kirjassa ovatkin mielestäni paikkojen tarkat kuvaukset sekä nykyaikaisen uranaisen pohdinnat ja hänen tekemänsä suuret ratkaisut elämässään. Dialogi toimii niin hyvin, ettei tarvitse ihmetellä, että tämä kirja on kääntynyt elokuvaksi. Paikoin teksti tuntuu hiukan liiankin sujuvalta. Pieni rosoisuus olisi tehnyt kirjasta suurenmoisen. Nyt se kyllä koskettaa, sillä aihe on todella järkyttävä.

   "Kirjaa ei ollut helppo saada julkaistuksi, sillä olin kaiken kukkuraksi kirjoittanut sen äidinkielelläni. Minun oli ollut pakko turvautua englanninkieliseen 'minääni' kuvatessani näitä Ranskan synkkää menneisyyttä käsitteleviä tapahtumia. Viiteen vuoteen kukaan ei huolinut käsikirjoitustani. Menneisyys häiritsi. Aihe häiritsi. ...
   "En kirjoittanut romaania Nimeni on Sarah tuomitakseni ketään. Kirjoitin sen siksi, että ihmiset muistaisivat ne kauheudet, joita tapahtui kahdenkymmen minuutin kävelymatkan päässä kodistani, kotikaupungissani ja -maassani, seitsemänkymmentä vuotta sitten."

Hepreaksi: Zakhor, al tichkah. 
Muista, älä unohda.


Tommi

Kaalidolmia, schreebereitä ja megalaserkikkeli

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2011)

Tälle kirjalle on selkeä esikuva. A.J. Jacobs on amerikkalainen kirjailija, joka on altistanut itsensä outoihin ihmiskokeisiin. Hän on juutalainen ja kokeili voiko elää vuoden noudattaen tarkasti Raamatun käskyjä. Sitten hän luki läpi koko Encyclopedia Britannican. Noista kokemuksista hän kirjoitti kirjat, joista jälkimmäinen on nimeltään The know-it-all : man's humble quest to become the smartest person in the world. Tämä oli kirja, joka kiinnitti Minna Lindgrenin kustantajan huomion. Kun hän kuuli Minna Lindgrenin jäävän pitkälle lomalle, niin viekas kustantaja arveli tämän räytyvän tekemisen puutteessa:

   "'Lue tuo', Jago sanoo juonikkaasti hymyillen ja jättää minut ravintolaan kädessäni The Know It All.
   Viikkoa myöhemmin ilmoitan hänelle lukevani hieman suppeamman ja jo vanhentuneen ensyklopedian, jotta plagiaatti ei olisi räikeä."

1900-luvun alussa kaikilla kustantajilla piti olla oma tietosanakirjasarja. Kariston tarjontaan kuului Väinö Hämeen-Anttilan Uusi tietosanakirja, joka ilmestyi kahdessa osassa (A-Hiawatha ja Hibbing-Öölanti). Hakusanoja on melkein 35 000, sivuja 1 755 ja mustavalkoisia kuvia 1 497. Minna Lindgren lukee kaiken, aivan kaiken ja poimii luetusta joukon kiinnostavimpia hakusanoja. Valtava urakka kestää kuukausia ja sen aikana Minna alkaa tuntea kasvavaa myötätuntoa Hämeen-Anttilaa kohtaan.

Minna Lindgren perehtyy tarkemmin ensyklopedistiin ja kertoo, miten etsii hänen kirjoittamia muita teoksia. Haaviin tarttui Kuka kukin on -kirja vuodelta 1909 ja muutama kokoelma Hyvää yötä, hetki lepoa kunnes nukutte -tarinakokoelmia. Sopivan hakusanan sattuessa kohdalle Minna Lindgren referoi Hämeen-Anttilan kirjaa Merillä (arkielämää suomalaisessa purjelaivassa), joka ilmestyi 1913. Siinä Väinö kertoo kokemuksiaan merimatkoilta, sillä tultuaan ylioppilaaksi hän pestautui purjelaivaan. Kotimaahan palattuaan Hämeen-Anttila kustansi ja johti eräitä sanomalehtiä ja Karistoa.

   "Väinö kävi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa tunnettujen valtiomiesten, ajattelijoiden ja kirjailijoiden kanssa ja matkusti vuosina 1927-28 eri puolilla Eurooppaa tutustumassa kustannusoloihin. Ja sitten [professori Juhani Niemi]: 'Samoihin aikoihin kirjallinen johtaja kokosi yhden miehen työnä Uutta tietosanakirjaa, joka vei energiaa muilta projekteilta ja joka valmistuessaan vuonna 1932 tulkittiin suureksi epäonnistumiseksi.'
   Siinä kaikki minun tietosanakirjastani. Sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1928, ja voin kuvitella, että jo se tuomittiin suureksi epäonnistumiseksi. Siitä huolimatta Väinö jatkoi yhden miehen valistustyötään ja kirjoitti tietosanakirjan loppuun."

Väinö kirjoitti tietosanakirjaa pienille lappusille. Hän varmaan arveli myöhemmin tarkistavansa hakusanat ja lisäävänsä puuttuvia paikoilleen.

   "Niin ei koskaan tapahtunut. Tuli kiire. Tietosanakirjan ensimmäinen osa haukuttiin kaikissa lehdissä maanrakoon. Toinen osa oli kuitenkin saatava painoon. Hibbing-Öölanti vilisee hakusanoja, joissa vain pyydetään lukijaa katsomaan toisaalle. Useimmiten tätä toista hakusanaa ei löydy ja lukija huomaa katsovansa ikkunasta ulos.
   Tunnen suurta myötätuntoa Väinöä, pientä suurmiestä, kohtaan. Näen hänet ympäristöään rasittavana tarkkailijana, joka kesken päivällisen, mieskuoroharjoituksen, biljardin, bridgen ja salasiittiöelämän havaitsee tärkeän hakusanan ja ryntää kirjoittamaan sen jonnekin, paremman puutteessa kalossiin, palvelijan esiliinaan ja naapurin nuottiin.
   Myöhemmin hän penkoo kenkälaatikkoaan ja tarttuu niihin satunnaissanoihin, jotka osaa selittää maailmanmatkojensa ja lukeneisuutensa ansiosta. Aukkoja hän paikkaa leikkaamalla ranskankielisestä tietosanakirjasta aakkosiin sopivia tilkkeitä samalla kun suomentaa Kafkaa, valikoi, lyhentää ja kääntää klassikoita Hetki lepoa kunnes nukutte -antologiaan, editoi Eino Leinon muotoasultaan leväperäisiä tekstejä ja toimittaa Maailma-lehteä."

Ahkera kustantamon johtaja käänsi viihdekirjallisuutta ja pelasti siten monena vuonna tilinpäätöksen menemästä miinukselle (Tarzan-kirjat, Muskettisoturit). Tärkeämpiä olivat kuitenkin käännökset Kafkan romaaneista ja pohjoismaisten työläiskirjailijoiden esittely. Hämeen-Anttila käynnisti lisäksi Kariston klassillisen kirjaston.

Kun Minna Lindgrenin katse ja ajatus alkaa harhailla, tulee hänelle eräiden hakusanojen kohdalla mieleen muistoja lapsuudesta. 

plaseerata
"Plaseerausta käytettiin lapsuudenkodissani, kun saimme vieraita. Silloin oli huolella mietittävä, kuka istuu kenen vieressä. Mitä enemmän tuli sukulaisia sekä isän että äidin puolelta, sitä pitempään plaseerausta sondeerattiin. Lähtöasetelma oli aina sama: isä ja äiti istuivat pöydän päissä, Puujalka-Mummo isän oikealla puolella ja lapset ylimääräisissä pöydänkulmissa huojuvilla jakkaroilla. Isä kutsui sitkeästi Mummoa Tädiksi, mikä oli meistä lapsista kauhean hassua.
   'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'
   Mummo rakasti lipeäkalaa, toisin kuin minä ja veljeni, jotka eräällä uudenvuoden illallisella jouduimme näkemään, miten Arvi-sedän tekohampaat putosivat lipeäkalaan. Arvi-setä pysyi tyynenä ja napsautti hampaat paikoilleen, mutta Maj-täti oksensi omalle lipeäkalalleen. Minä ja veljeni jähmetyimme huojuville jakkaroillemme, äiti riensi siivoamaan ja isä kääntyi Mummon puoleen:
   'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'"

Merkittävän osan saavat myös kirjoittamishetkeen liittyvät henkilökohtaiset tapahtumat. On lomanviettoa lasten kanssa perheen kesämökillä sekä melkoisen epäonnistunut matka Teneriffalle. Työpaikkakin tulee ajoittain mieleen. Minna Lindgren teki merkittävän päivätyön Ylessä. Kahden kuukauden palkallinen vapaa myönnettiin tuolloin talossa 20 vuotta työskenneille. Lindgren ei mainitse työpaikkansa nimeä, vaan kutsuu sitä kirjassa johdonmukaisesti "konttoriksi". Jos konttori todellakin sijaitsee Länsi-Pasilassa kuten hän kirjoittaa, niin seuraavan voi tulkita vain yhdellä tavalla:

humoreski
"Viikkoa myöhemmin olen Suomenlinnassa konttorin brändihautajaisissa. Se on leikillinen tapa todeta, että kahden vuoden tiimityöskentelyn tulokset heitetään roskakoriin.
   Paljon meillä ei olekaan haudattavaa. Brändityön aivomyrskyt tuottivat laihan tuloksen. Tällaisen: 'Yksi sana. Tuhat tarinaa.'
   Nyt on tuhat sanaa ja yksi tarina, joka kerrotaan englanninkielellä. Tarina on traaginen humoreski siitä, miten henkilökohtainen vallanhimo kasvaa resurssien pienentyessä. Jokainen näkee, että työpaikan tarina on kutistumassa, sillä rahaa on vuosi vuodelta vähemmän eivätkä kulut voi loputtomiin pienentyä.
   Nuori johtaja visioi kädet heiluen uusia alustoja. 'Tunnustelkaa asiakasrajapintoja!' hän huutaa kuin Niilo Yli-Vainio. Hänen silmissään vilkkuu voitonkiilto, vaikka ainoa mahdollinen voitto valtion konttorissa on toiminnan jatkuminen."

Minna Lindgren kertoo 20-vuotisesta urakehityksestään konttorissa ja antaa eräitä vuosilukuja ankkureiksi. Jos ne ovat todellisia, niin käsiä viuhtova dynaaminen nuori johtaja on Mikael Jungner, Ylen silloinen toimitusjohtaja. Joka tapauksessa uuden johtajan otteet myllersivät konttorin suunnilleen ylösalaisin. Niiden seurauksena Minna Lindgren huomasi toimivansa itsenäisenä ja ulkoistettuna sisällöntuottajana. Muut oli tungettu matriisiin ja mieliala "on outo, kun kukaan ei muista, missä on töissä ja miksi".

Ei ihme, että kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä Hämeen-Anttilan tekstiä paremmin kuin nykyaikaa. Lindgrenin kuvaus Facebook-kokemuksistaan ja tapaamiset eläkesäästämistä markkinoivan puhelinmyyjän kanssa ovat herkullista luettavaa. Ehkä saa myös antaa pienen vinkin, jos sattuu tapaamaan Minna Lindgrenin. Keskustelussa hänen kanssaan ei missään nimessä parane käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: meikäläinen, nou hätä, näillä mennään, pihalla kuin lumiukko. Banaaneja ei pidä tarjota, sillä sivistyneinkään ihminen ei voi syödä niitä ilman niljakasta massutusta. Eikä salaatti todellakaan ole rapsakka.

Jotkut ovat sitä mieltä, että tietosanakirjasarjat sopivat parhaiten maanparannusaineeksi. Minna Lindgren tietää paremmin. Maata ei paranneta sivistyksellä, sillä se on alati muuttuva abstrakti klöntti. Se heijastaa vain yhden ohikiitävän hetken arvomaailmaa. Hän toteaa, että myös entinen sivistyneistö on hajonnut sirpaleiksi ja korkeammat taiteet on tallottu viihteen alle marginaaliryhmien puuhasteluksi. Ison urakan päättyminen saa kirjoittajan apealle mielelle. Samoin lukijan, jonka voi olla vaikea heittää hyvästit Väinölle, Puujalka-Mummolle ja muille Minnan origineille sukulaisille.

"Olen syvällä nostalgiassa ja muistan siksi vain onnellisia ja iloisia asioita.
   Minulla on omituisesti samanlainen olo kuin syksyllä 1983, jolloin pakkasin tavarani kahteen laatikkoon ja muutin vanhempien luota opiskelija-asuntoon. Halusin lähteä, mutta olin suunnattoman surullinen. Rakastin lapsuudenkotiani ja vanhempiani, ja tiesin, että on hauska aloittaa oma elämä.
   Olen aina ollut huono lähtijä. Taisin olla ainoa, joka suri koulun päättymistä. Jos olisin mies, olisin itkenyt viimeisenä päivänä armeijassa."


Tommi

PS: Kirja, jossa mainitaan entinen työpaikkani, Varastokirjasto, peräti kaksi kertaa eikä suinkaan kielteisessä merkityksessä, saa aina runsaasti ylimääräisiä bonus-pisteitä.

Pahinta on epätietoisuus

Joni Skiftesvik : Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia (WSOY, 2014)

"- Sydämen ejectio fractio tippuu koko ajan. Nyt se on jo alle kahdenkymmenen.
Uuden ja tehokkaamman tahdistimen oli toivottu parantavan sydämen tehoa. Normaaliksi, kuuden-seitsemänkymmenen tienoille sen ei ollut luvattu nostavan sydämen pumppausvoimaa osoittavaa ejectio fractiota, mutta paremmaksi kuitenkin. Hetkittäin olimme olleet huomaavinamme, että voimia oli tullut lisää, mutta oli toisenlaisiakin päiviä. Silloin pienikin tekeminen oli ylivoimaista. Hilkan voimat olivat vähissä ja hupenivat kaiken aikaa, se näkyi selvästi."

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani alkaa järkyttävästi. Pihan lintujen outo käytös tuntuu hänestä pahalta enteeltä. Se tuo hänen mieleensä nuoruusmuiston lukioajoilta, jolloin hän oli lukiolaisena kesätöissä koulurahaa tienaamassa Haukiputaan Martinniemen tukkikuorimossa. Kuorimakoneeseen kiitävä tukki iski työkaverin kuorimakoneen kitaan ja repi hänet kappaleiksi. 

Sitten siirrytään nykyhetkeen, kun valkoinen Toyota-taksi tulee hakemaan Hilkka-vaimon lentokentälle. Edessä on matka Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Pitkään odotettu siirrännäinen oli löytynyt. Joni Skiftesvik ei pääse saattamaan vaimoaan, sillä hänen oma, neljä kertaa pallolaajennuksen kokenut sydän on alkanut myös oireilla vakavasti:

"Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan sydämenvaihdossa ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta."

Joni joutui käymään muutamia kertoja sairaalassa. Sitten tehtiin tarkempia tutkimuksia ja aortta kuvattiin: suonen seinämässä havaittiin repeämä, aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua. Repeämä ylti munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti jonkun pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaa. Verenpaine piti saada laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.

Myös Meilahdesta kuului huonoja uutisia. Hilkka joutui hengityskoneeseen. Varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen oli tullut muita komplikaatioita. Munuaisetkaan eivät toimineet kunnolla, ja hän joutui uuteen leikkaukseen. Näin kovan paikan edessä, huolen perheestä ja vaimosta ahdistaessa Jonin ajatuksissa alkoivat kulkea kuvat eletystä elämästä. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Niistä syntyi tämä kirja, karuista oloista lähteneen miehen elämäntarina, joka palkittiin Runeberg-palkinnolla 2015.

Joni muistelee syntymäänsä sellaisena kuin Eira-täti kertoi siitä Jonin äidin hautajaisissa. Kotikylän Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla. Norjalaiselle merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika pienessä töllissä oli liian mitätön tapaus. Aili-äiti lähti lapsen kanssa Norjaan, mutta perhe-elämä ei toiminut, koska mies oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Äiti palasi kotimaahan ja seuraava aviomies oli täysi hulttio. Toinen avioliitto hajosi 1970-luvulla, kun äidille paljastui, että miehellä oli ollut vuosi toinen nainen ja perhe Ruotsissa.

Terävä ja sanavalmis poika joutui koulussa aluksi opettajan kanssa hakauksiin. Opettaja piirsi kuvan taululle:

"- Tässä on nyt taustalla tehdas ja etualalla valtamerilaiva, johon kuormataan meidän kylän lautoja ja lankkuja. Kun kuorma on valmis, laiva lähtee viemään sitä ulkomaille. Onko asia kaikille tuttu? Onko kuvasta huomautettavaa?
   Taas joku alkoi puhua minun suullani.
- Laiva ei kuljeta kuormia, se vie ulkomaille lasteja. Hevosen rekeen tehdään kuormia, ei laivaan.
   Opettajan kasvot punehtuivat. Näytti että kasvot räjähtävät ja veri ruikkaa ulos.
- Mistä sinä muka tiedät kaikki nuo asiat! opettaja huusi.
   Sopersin: - Äiti on satamassa työssä ja se on kertonut...
- Onko äitisi laivassa työssä?
- On.
- Eikös ne ole ihan vain kiroilevia jätkiä, jotka ovat satamassa työssä, siis miehiä?
- Kyllä siellä on paljon naisiakin. Miehet ovat henkihommissa...
- Missä hommissa?
- Miehet ovat henkihommissa, kun ne ajaa vinssiä. Naiset tekevät raskaan työn, kantavat lankkuja."

Kirjan vetävä dialogi vuorottelee kuvailevien jaksojen kanssa ja keventää niiden välillä ahdistavaa tunnelmaa. Oppikoulumuistoissa on keskeisenä ihastuminen nuoreen opettajaan. Sitten Skiftesvik kuvaa noin kahdenkymmenen vuoden mittaista uraansa eri lehtien palveluksessa Oulussa ja Kajaanissa. Käsillä olevat sairaalakokemukset vaihtuvat muistoihin ja eräisiin Skiftesvikin perhettä kohdanneisiin järkyttäviin tapahtumiin kuten Kim-pojan kuolemaan, ja tulos on kiehtova ja elävä. Kirja tuntuu loppuvan jopa liian pian ja huomaan lähteneeni lukemaan sitä uudestaan alusta. Liiankin nopelukuisena eräät taustalle jääneet huomiot näyttävät livahtaneen ensilukemalla ohi.

"Lehtiin pitää kirjoittaa totuuksia, se oli iskostunut tiukasti mieleeni niiltä ajoilta, jolloin Liitto-lehden toimittaja, hyvä ystäväni Heikki Kekkonen opetti minua journalistiksi. Heikki painotti aina, että totuudessa pysyminen ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisi kirjoittaa tylsästi. Ja aina oli oltava aikaa kirjoittaa tiiviisti, hän sanoi. Jos kirjoittaa kiireellä, tekstiin livahtaa löysää, tarpeetonta materiaalia.
Yritin hyödyntää Heikin oppeja novelleissani ja kirjoitin niin tiiviisti ja värikkäästi kuin osasin. Höystin tarinoita kiinnostavilla yksityiskohdilla ja latasin niihin jännitteitä ja tunnetta. Katselin asioita mielelläni pienen ihmisen silmin ja yritin myötäillä hänen ajatusmaailmaansa."

Mukkaa, Haanpäätä ja Jack Londonia nuorena ihaillut kirjailija yltää vähintään mestariensa tasolle. Kirjan päättävä yksinäinen purjehdus on pelkistetyssä tarkkuudessaan ja kauneudessaan silkkaa runoa.

Tommi

Kaivuri-Kyborgi kimmastuu

Kari Hotakainen: Bronks (WSOY, 1993)

”Heinien juuressa, perusmaassa, oli monenlaista menijää. Erotin muurahaiset. Ne kantoivat liian suuria keppejä ja karahkoita ja pölkkyjä. Kerran tiputin kolmelta niiden kuormat. Ne ottivat vierestä toiset ja jatkoivat matkaansa välinpitämättöminä. Tuijotin ihastuneena ja unohdin ajankulun. Hätkähdin, kun isä koputti olkapäähän ja käski syömään.
Seurasin muurahaisten reittiä. Niiden koti oli tuhatkerroksinen romuläjä: sadat kepit ja karahkat oli ladottu päällekkäin, välissä pilkahteli muurahaisen mentäviä aukkoja. Läjä kuhisi. Kukaan ei nukkunut. Kaikki puuhasivat jotain. Kukaan ei puhunut. Mykistyin ihastuksesta: muurahaisten elämä oli sellaista, josta olin unelmoinut.”

Keskustan ja Joutomaan välimatka on vain kahdeksan kilometriä, mutta ne ovat aivat erilaiset maailmat. Keskusta on rakennettu sähkövaloista, sisätiloista ja maailmankatsomuksista. Siellä kävellään valmiiksi puhkaistuista ovista ja syödään nopeaa ruokaa. Se on henkinen, paperien ja mielipiteiden maailma. Tuo kiihkeä myrskyn silmä, josta imetään malttamattomana uutta voimaa entisen elämättömän elämän päälle, on katettu hollantilaiselta pakettitaiteilijalta tilatulla vahvasta muovista tehdyllä jättikankaalla. Muovikelmun tarkoitus on suojella Keskustaa saasteilta ja muulta rähmältä.

Sitten Joutomaa: melkein kaikki rakennukset ovat varastohalleja. Lakkautetusta teollisuudesta kertovat unohdetut kaapelikelat, koneen osat, teräs- ja muoviputket. Nuotioita kytee siellä täällä, ilmeisesti joku heimo on juuri lähtenyt paikalta ja jättänyt jälkeensä hylättyjä työkaluja, tarinanpätkiä, yskäykseen päättyneitä lauseita. Kerrostalot ovat kuin peukalolla maahan juntattuja. Ne ovat viimeistelemättä, seinät halvinta laattaa, eikä rakoja ole kunnolla tiivistetty, koska taloille ei pitkää elinkaarta ole suunniteltukaan. Teiden asfaltti halkeilee, eikä varoituspuomeja ole isojenkaan reikien edessä, joten puolentoista metrin putous voi tulla äkkiä kulkijan eteen.

Keitä Joutomaalla asuu? Vaikea sanoa, sillä hylättyjen junanvaunujen kyljissä on suomensukuista englantia, puolaa, savoa ja saksaa huutomerkeillä vahvistettuna. Kerrostalojen osoitetauluista on putoillut valkoisia kirjaimia. Nimet vaikuttavat itäeurooppalaisilta. Keskustan sosiologit ovat tutkineet alueen demografiaa. Sen koko väestöstä on
Täyspäisiä 13 %
Työssäkäyviä 34 %
Työttömiä 26 %
Toistaitoisia 27 %.
Tutkijat muistavat esityksissään korostaa, että osa Työssäkäyvistä on toki Täyspäisiä.
Täällä asuu myös Kallion perhe.

Isä Reijo Kallio omistaa ison Puolassa valmistetun kaivurin, tyypiltään Pertti 4400. Hän on kiinni maailmassa jaloilla, käsillä ja teoilla eikä pidä pikkulätinästä, jota Keskustassa suositaan. Viikonloppuisin hän vähän pehmenee ja puhuu suunsa puhtaaksi lauantaiaamun pitkällä aamiaisella. Hän ei halua testamentata turhaa romua pojalleen Raimolle, mutta joitakin elämänohjeita hänellä on antaa.

”Tiiätkö poika, suihku on saatanan keksintö ja Jumala on pyhittänyt lepopäivän ittelleen, laiska lässy! Ihmisen pitää rehkiä, paina se Raimo luiseen kalloos, isä nauroi rätisevällä äänellä ja pörrötti tukkaa paksuilla sormillaan. Sen naama oli viiruinen, kädet kuin ruosteiset lapiot. Kun sitä kosketti, joka paikka rahisi.”

Äiti Raija on parturi. Hän tapasi Reijon, kun tämä tuli leikkauttamaan tukkansa.

”Raija leikkasi tumman pään paljaaksi, jäljelle jäi kuhmuinen, ryppyinen kallo. Sitten tuleva isäni nousi ylös ja sanoi:
– Puhdas on, onko neidin kalenteri?
Sen illan he kävelivät halki kaupungin sanomattomina. Kun he olivat kävelleet kuusi kilometriä, Reijo sanoi:
– Jos puhut yhtä hyvin kuin kävelet, meidän pitää tavata tiheämmin.”

Perheen poika Raimo on Raija-äidin mielestä tärkein ihminen, jonka hän on tavannut asumasta luotaan ja sukunsa ainut, joka tulee nousemaan maasta. Kohtuuton oletus äidiltä, sillä Raimon suhde maahan ja sen ilmiöihin (kuten muurahaisiin) on lapsesta asti ollut erikoisen läheinen:

”Hän katsoo hiekkaa ja hymyilee, hiekka on maata, joka on pirstoutunut pieniksi osiksi. Hän tonkii syvemmältä, saa sormensa multaan ja juurakkoon, nykii maan pehkoa sormenpäät valkoisina ja tunkee saalista suuhunsa. Multa ja pikkukivet ja epämääräinen rakennusjäte narskuvat hänen suussaan. Hän katsoo hätäisesti molemmille puolilleen ja hymyilee. Maan jokainen osa on hänelle tärkeä.”

Sivut: 1 2