Hiromi Kawakami : Sensein salkku (suomentanut Raisa Porrasmaa. S&S, 2017)
Milla Mykrä: Arkista estetiikkaa : japanilainen estetiikka Hiromi Kawakamin Sensei no Kaban -romaanissa (linkki pro gradu -tutkielmaan, Turun yliopisto, 2022)
"Sensei tyhjensi hitaasti sakekuppinsa ja täytti sen itse uudelleen. Hän ei kallistanut tokkuri-kannua kupin reunaa vasten vaan kohotti sen korkealle. Sake muodosti ohuen noron ja putosi kuppiin kuin olisi imeytynyt siihen, eikä tippaakaan läikkynyt. Kylläpä hän oli taitava. Olin joskus kohottanut tokkurin korkealle Senseitä matkien, mutta miltei kaikki oli läikkynyt ohi. Siitä eteenpäin jatkoin tyylitöntä tarjoilutapaani: pidin tiukasti kupista kiinni vasemmalla kädellä ja vein oikealla tokkurin miltei kiinni kuppiin."
Sain eilen luettua loppuun Sensein salkun ja olin jotenkin mietteliään-kuulaassa mielentilassa. Maja lapsuuden reunalla -elokuva oli kohta alkamassa televisiossa. Sitä ennen ehtisin pestä pari omenaa. Hain eteisestä kaksi ja huuhtelun jälkeen laskin ne hämärässä keittiössä lautaselle. Tuijotin niitä hyvän aikaa. Mustaa vasten kaksi kellanvihreää, vähän punaista, suorastaan hehkui. Tuijotin ja ihmettelin miksi en tahdo päästä liikkeelle. Elokuvan jälkeen tutkin netistä tietoja Kawakamista ja löysin Milla Mykrän oivallisen tutkielman. Luin sitä puolille öille. Siitä selvisi miksi Kawakamin kirja oli onnistunut saattelemaan minut kuin huomaamatta vahvan esteettisen kokonaiselämyksen valtaan.
Hiromi Kawakamin kirjan päähenkilöt ovat "Sensei", eläkkeelle jäänyt lukion äidinkielen opettaja Harutsuna Matsumoto sekä toimistovirkailija Tsukiko Ōmachi, hänen entinen oppilaansa. Tsukiko on kirjan alussa 37-vuotias ja hän on myös kirjan kertoja. Omien sanojensa mukaan hän ei seurannut japanin tunneilla kovinkaan innokkaasti, joten opettajakaan ei ollut jäänyt erityisemmin mieleen. Tsukiko on hieman varautunut ja syrjäänvetäytyvä luonne. "Näyttää tosikolta, mutta puhuu kummia" on erään entisen luokkatoverin luonnehdinta hänestä. Tsukikon ja Sensein välille alkaa vähitellen kehittyä syvenevä suhde, jonka vaiheita seurataan kirjassa noin viiden vuoden aikana.
"Kohtasimme aina yllättäen ja kuljimme yhdessä sattumalta. Osuimme samaan aikaan baariin ja joimme silloin yhdessä. Joskus emme puhuneet toisillemme kuukauteen, emmekä edes tavanneet."
"Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni."
Tsukikon kerronta kirjassa on hienovaraista, jopa pinnallista voisi sanoa. Lukijan tulkittavaksi jätetään paljon, koska tuntuu siltä, että kertomuksessa tuodaan esille vain eräitä Tsukikolle keskeisiä muistoja yhteiseltä ajalta. Jos kuvaus kuvitellaan henkilökohtaisiksi muistelmiksi, niin se on täysin ymmärrettävää: Tsukiko pystyy hienovaraisistakin vihjeistä palauttamaan mieleensä kokemansa tärkeät hetket. Myös Sensein hahmo ja ajattelu jäävät lopultakin jossain määrin arvoituksellisiksi, koska Tsukiko kuvaa omia havaintojaan eikä lähde arvailemaan toisen motiiveja.
Milla Mykrä:
"Juuri tarinan pelkistyneisyys ja aukkoisuus tekevät siitä niin monitahoisen. Minimalismin ja tyhjyyden estetiikka, aukkokohdat, poistot, yksinkertaistaminen ja sanomatta jättäminen ovat ikään kuin lukijan ja kirjailijan vuorovaikutus: aukkokohtia jättämällä kirjailija ikään kuin todistaa uskovansa lukijansa mielikuvitukseen, ja antaa lukijan keksiä tarinalle jatkon. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Aukot saavat lukijan ajattelemaan, mitä on tapahtunut, mitä olisi tapahtunut ja mitä tapahtuu. Pelkistyneisyys, tyhjyys, vähäsanaisuus ja karuus perustuvat siis pohjimmiltaan siihen, että niiden olemassaolo mahdollistaa kaiken ja kaikkeuden."
Sukupuolten välillä vallitsee Japanissa vieläkin melkoinen kuilu. Naiset ja miehet toimivat omissa rooleissaan ja työpaikat ovat selvästi jakautuneet naisten ja miesten ammatteihin. Kirjassa länsimaalaista lukijaa saattaa ärsyttää Sensein konservatiiviset tai peräti hieman sovinistiset huomautukset Tsukikon ulkonäöstä ja käytöksestä:
"Kaadatko itsellesi, vaikka olet nainen?".
Japanilaisessa kulttuurissa naiset eivät ole kovinkaan aloitteellisia. Naisellisen pidättyväisesti Tsukikokin odotti hämmästyttävän pitkään ennen kuin kertoi tunteistaan. Kumpikin osapuoli oli ilmeisesti hämillään ristiriitaisista tunteistaan ja epävarma mahdollisen suhteen hyväksyttävyydestä sukulaisten ja tuttavien silmissä: ikäero, (entinen/etäännyttävä) opettaja-oppilassuhde... Niinpä, silloin kun alkaa seurustella äidinkielen opettajan kanssa, pitää olla varautunut tällaisiinkin hotelliöihin:
"'Bashōlla on haiku: Meri hämärtyy / sorsien äänet / himmeän valkoisia.'
Sensei kirjoitti haikun paperiin ja alkoi luennoida. Keskellä yötä.
'Voi sanoa, että meidän kirjoittamamme haiku pohjaa Bashōn haikulle. Se on mielenkiintoinen runo, jonka mitta on rikottu. Meri hämärtyy / himmeän valkoista / sorsien äänet ei käy päinsä. Silloin himmeän valkoista viittaisi sekä mereen että sorsien ääntelyyn. Kun himmeän valkoisia tulee tulee lopuksi, haiku elää. Ymmärsitkö? Ymmärrät toki. Jos siltä tuntuu, sinäkin voit kokeilla haikujen sepittämistä!'
Ja niin päädyimme väsäämään haikuja siinä rinnakkain istuen. Miten siinä niin kävi? Kello oli jo yli kahden aamuyöllä. Mikä olikaan tuo olotila, jossa sormilla tavuja laskien väsäsin kehnoja värssyjä, kuten Iltaruskon lampulle / yksinäiset yöperhot?"
Milla Mykrän mukaan estetiikka ilmenee Kawakamin herkässä teoksessa useammalla tavalla ja se on keskeistä romaanin tematiikalle. Estetiikka välittyy monimuotoisen luonnon kuvailun, epäloogisuuden, yksinkertaistamisen, hetkellisyyden sekä vihjailevuuden kautta. Mykrä esittelee työssään lisäksi muita japanilaiselle kulttuurille keskeisiä piirteitä, joiden tunteminen auttaa Kawakamin teoksen esteettisten piirteiden ymmärtämistä kuten japanilaista yhteisöllisyyttä ja rakkauden käsitystä sekä uskonnon vaikutusta kulttuuriperintöön. Nuo piirteet selventävät eräitä seikkoja, jotka lukiessa olivat herättäneet lievää kummastusta. Silloin ne eivät olleet häirinneet lukuelämystä, koska ne oli voinut lokeroida kohtaan "japanilaista eksotiikka". Asiantuntijan avaamina ne tulivat sitten täysin loogisiksi.
Milla Mykrä kirjoittaa, että japanilaislukija tuskin kiinnittää sen suurempaa huomiota esimerkiksi romaanin baariyhteisöihin, temppelivierailuihin tai yksityiskohtaiseen luonnon kuvailuun. Suomalaisen huomio taas kiinnittyy niihin välittömästi. Mykrän mukaan japanilainen kulttuuri on yhdistelmä vuosisatojen ajan kehittyneitä perinteitä ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahan lähtemättömästi ja kulttuuri itsessään on vaikuttanut myös estetiikkaan ja esteettisten piirteiden syntyyn.
Eräs erityinen piirre japanilaisessa kauneuden käsityksessä on estetiikan arkisuus. Esteettinen kokemus ulottuu myös arkipäiväisen elämän askareisiin. Se liittyy maailman, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. Ruokahetket ovat rituaalimainen kokemus, jonka tarkoitus on miellyttää esteettisesti niin ruoan valmistajaa kuin sen nauttijaa. Ne ovatkin kirjassa korostetun keskeisessä asemassa ja tukevat tapahtumien kulkua. Esteettinen asenne, mielentila, voi ilmetä myös niinkin arkisessa asiassa kuin Sensein matkalle ottamien kolmiojuustojen käärepapereissa:
"Juuston hopeinen käärepaperi oli revitty auki ja lojui pöydällä kaarelle käpristyneenä. Muistin, miten olin aikoinaan tehnyt pallon keräämistäni hopeapapereista. Olin vielä pieni, kun kokosin Finger-suklaan hopeakääreet varsin kookkaaksi palloksi. Rullasin kääreet huolella auki ja kiinnitin yhteen. Joskus seassa oli kultaisia papereita, mutta ne panin sivuun. Hopeapallon sujautin pöytälaatikon pohjalle aikomuksenani kiinnittää se joulukuusen latvassa olevaan tähteen. Joulun tullen pallo oli kuitenkin jo jäänyt muistikirjojen ja muovailuvahalaatikon alle ja rypistynyt."
Hiromi Kawakami on eräs Japanin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjansa ovat voittaneet useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 1996 hän voitti arvostetun Akutaga-palkinnon teoksella Hebi wo fumu ja Sensein salkku sai Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001. Sensein salkusta on Japanissa tehty tv-sarja, kuunnelma sekä manga-sarjakuva.
Kirjan teksti on ilmavaa ja pakotonta. Lyhyet lauseet voivat tuntua joskus töksähteleviltä, mutta Milla Mykrä tähdentää, että käännös on tehty suoraan japanista eikä jonkun välikäännöksen kautta. Japanin kielessä ei juurikaan ole rinnasteisia päälauseita tai sivulauseita, sillä niitä on käytännössä vaikea muodostaa. Siksi lyhyet lauseet ovat kielelle ominaisia. Lisäksi välikäännöksessä vaarana on muuttaa homonyymien merkitystä, joita käytetään runsaasti. Ne on aikaisemmassa käännöksessä voitu tulkita toisin kuin kirjailija on alun perin tarkoittanut. Sanojen ja lauseiden merkitys voi olla avoin, ja lukijan on asiayhteydestä ja tilanteesta osattava päätellä, kuka toimii ja tekee mitäkin. Raisa Porrasmaa on kokenut kääntäjä, tietokirjailija ja japanin kielen opettaja. Hän on suomentanut muun muassa Haruki Murakamin teoksia.
Lopuksi on syytä antaa kunniamainita kirjan poikkeuksellisen onnistuneesta kansitaiteesta. Satu Kontinen on luonut kokonaisuuden, jossa silmä tosiaan lepää. Kunhan vain ensin malttaisi sulkea kirjan:
"Laskin tähtiä kävellessäni. Astelin Sensein perässä ja ynnäsin yhä tähtiä kasvot taivasta kohti käännettyinä. Päästyäni kahdeksaan asti Sensei lausahti äkkiä:
'Luumunkukkia,
yrttejä ja Marikon
jamssikeittoa'
'Mikä se on?' kysyin.
'Etkö sinä edes Bashōta tunne', Sensei huokasi päätään puistellen.
'Onko se Bashōta?'
'No on. Opetin sen kyllä sinulle aikoinaan.' En muistanut hänen opettaneen sellaista runoa. Sensei lisäsi vauhtia ja loittoni minusta.
'Luumunkukkia,
yrttejä ja Marikon
jamssikeittoa', toistin merkilliset säkeet.
Sensei kulki tovin minuun katsomatta, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:
'Laitetaan ensi kerralla yhdessä jamssikeittoa. Bashōn haikussa vuodenaika on kevät, mutta jamssin juuret ovat herkullisia juuri nyt. Minä voin raastaa ne, ja sinä saat survoa ne huhmareella.'"
Tommi
Bashōn runot on suomentanut Kai Nieminen. Ne ovat teoksessa Alati matkalla (Basam Books, 2012)
Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000) Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002) Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)
Mrs. Woolf: ”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse. Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923. Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”
Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.
Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä. Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.
Mrs. Woolf: ”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille. Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”
Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.
George Orwell: Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Suomentanut Timo Hännikäinen. Kiuas kustannus 2021.
Vaikka George Orwell tunnetaan parhaiten poliittisista allegorioistaan Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984, niin monien mielestä valtaosa hänen parhaasta tuotannostaan koostuu esseistä ja sanomalehtiartikkeleista. Ne julkaistiin vuonna 1968 neliosaisena teoksena The Collected Essays, Journalism and Letters, jota pidetään Orwelliin pääteoksena.
Valikoima sisältää kirjoituksia Orwellin kypsimmältä kaudelta, ajanjaksolta jota dominoivat toinen maailmansota ja alkava kylmä sota. Esseissä otetaan kantaa kirjoittajien ja kaikkien ajattelevien ihmisten ajattelun- ja sananvapauteen, sodan uhkaan ja kylmään sotaan, erittäin kaukokatseisessa, visionäärisessä hengessä.
Suomentaja Timo Hännikäinen toteaa esipuheessaan Orwellin kääntämisen olevan verraten vaivatonta, koska Orwell tietoisesti pyrki mutkattomaan tyyliin välttäen sanaleikkejä ja monitulkintaisia käsitteitä mottonaan ”hyvä proosa on kuin ikkunalasi.” Hän kavahti löysää, sameaa tyyliä, kulahtaneita kielikuvia ja sananparsia. Hän myös korosti ajattelun ja kielen liittoa: ajattele selkeästi, kirjoita selkeästi.
Essee Politiikka ja englannin kieli käsittelee juuri tätä puolta. Orwell esittää viisi katkelmaa ajankohtaisista kirjoituksista havainnollistamaan ”monia niistä henkisistä paheista joista tällä hetkellä kärsimme”. Sitten hän ruotii esimerkit ja antaa muutaman neuvon parempaan kirjoittamiseen. Hän inhoaa verbaalisia puujalkoja, jotka säästävät soveliaiden verbien ja substantiivien etsimisen vaivalta ja lisäävät tekstiin massaa, kuten tehdä toimintakyvyttömäksi, kääntyä vastaan, osoittautua sopimattomaksi, esittää keskeistä osaa, tehdä itsensä tunnetuksi, palvella päämäärää.
Tähän voisi suomalaisittain lisätä lähteä-verbin, josta on oudosti tullut nasevampien verbien vastine: lähteä ehdokkaaksi, lähteä liikkeelle, lähteä rakentamaan jne.
Orwellin ohjeet laadukkaamman kielen tuottamiseen pätevät suomen kieleenkin, esimerkiksi älä käytä passiivia kun voit käyttää aktiivia äläkä käytä vieraskielistä ilmausta, tieteellistä termiä tai ammattislangin sanaa, jos sille löytyy jokapäiväinen vastine.
Orwell toteaa, että poliittinen kieli on ”suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan tosilta, tekemään murhista kunniallisia ja antamaan silkalle hölynpölylle kiinteyden tuntua”. Näinä valeuutisten aikoina tämä on hyvä muistaa. Esiin nousee myös kaksoisnegatiivi, usein tarpeettomasti käytetty. Itsekin olen tätä suomalaisissa teksteissä ihmetellyt: eikö kannata sanoa hän on toiveikas sen sijaan, että sanoo hän ei ole epätoivoinen. Orwell antaa esimerkkilauseen, jonka avulla voi ”parantaa itsensä” kaksoisnegatiivista: A not unblack dog was chasing a not unsmall rabbit across a not ungreen field (koira, joka ei ollut epämusta, jahtasi jänistä, joka ei ollut epäpieni, pitkin peltoa, joka ei ollut epävihreä).
Erittäin kiinnostava on kirjan avausessee, Hitlerin ”Taisteluni”, julkaistu New English Weeklyssä maaliskuussa 1940. Kyseessä on laajempaan katsantoon sidottu lyhyt analyysi surullisenkuuluisasta kirjahirviöstä vaiheessa, jolloin Saksa kävi sotaa Englantia vastaan mutta ei vielä Neuvostoliittoa vastaan. Orwell lienee harvoja, jotka tajusivat Hitlerin menestyksen salaisuuden: marttyyrinä, pyhää tehtävää täyttävänä miehenä esiintymisen sekä ihmisten vaistoihin ja isänmaallisuuteen vetoamisen ynnä Hitlerin persoonan vetovoimaisuuden. Hitler ei luvannut hauskaa ja helppoa elämää, vaan kamppailua, vaaraa ja kuolemaa, ja sehän tehosi.
”Siitä saakka kun hän nousi valtaan – sitä ennen olin kaikkien muiden tavoin haksahtanut luulemaan, ettei hänellä ole merkitystä – olen ollut sitä mieltä, että varmasti tappaisin hänet jos pääsisin riittävän lähelle, mutten kykene tuntemaan häntä kohtaan henkilökohtaista vihamielisyyttä. Totuus on, että hänessä on jotakin syvästi vetoavaa.”
Sitten ydinaseisiin, kylmään sotaan ja Orwellin visionäärisyyteen. Kokoelman nimiessee Sinä ja atomipommi julkaistiin Tribune-lehdessä lokakuussa 1945, vain muutamia kuukausia tuhoisien Japaniin kohdistuneiden pommi-iskujen jälkeen. Kirjoitus alkaa satiirisesti: ”Ottaen huomioon kuinka todennäköisesti se räjäyttää meidät kaikki kappaleiksi seuraavien viiden vuoden sisällä, atomipommi ei ole herättänyt niin paljon keskustelua kuin olisi voinut odottaa.”
Orwell toteaa sivilisaation historian olevan aseiden historiaa, ja että niin kauan, kuin keskeiset aseet ovat halpoja ja kaikkien ulottuvilla, ”on tavallisella kansalla mahdollisuuksia”. Sotatekniikan kehittyessä köyhemmät maat jäävät jälkeen. Mutta ydinase on täysin lamauttava pelote, joka muuttaa koko ihmiskunnan mielenmaiseman.
Kirjoitushetkellä vuonna 1945 oli Orwellin arvion mukaan vain kolme suursotaan kykenevää valtiota ”ja lopulta kenties vain kaksi”. Lisäksi ounasteltiin, että maapallon pinta-ala lohkoutuisi kolmeksi suureksi imperiumiksi, joista kukin olisi omavarainen ja joista kutakin hallitsisi ”johonkin valepukuun verhoutunut oligarkia”.
Tässä se mentaalinen muutos: kun valta keskittyy todella harvojen käsiin, niin pienen ihmiset mahdollisuudet kapinoida käyvät olemattomiksi. Orwell kantoi huolta riistettyjen ihmisten ja alistettujen kansojen asemasta.
”Emme kenties etene kohti yleistä romahdusta, vaan antiikin orjaimperiumien kauhistuttavaa vakautta.” Orwell kysyy, millainen maailmankatsomus, uskomusjärjestelmä ja yhteiskuntarakenne vallitsee valtiossa, joka on ”samaan aikaan voittamaton ja jatkuvassa ’kylmän sodan’ tilassa naapureidensa kanssa”?
Esseen kirjoittamisen aikoihin maailmassa oli yksi ydinasevaltio, Yhdysvallat. Tällä hetkellä ydinaseita on Yhdysvaltojen lisäksi hallussaan ainakin seuraavilla valtioilla: Venäjä, Iso-Britannia, Ranska, Kiina, Pohjois-Korea, Intia, Pakistan ja Israel. Toisin kuin Orwell oletti, ydinaseet eivät keskittyneet ”vain” kolmelle valtakeskittymälle, mutta se lienee laiha lohtu. Tätä kirjoitettaessa (maaliskuussa 2022) Venäjän hyökkäystä Ukrainaan on kestänyt kolme ja puoli viikkoa, ja Venäjä on uhkaillut ydinaseellaan. On vaikea nähdä, että ydinaseiden ylläpitämä kauhu voisi mitenkään väistyä muuten kuin globaalilla päätöksellä, että kaikki järjettömän kalliit ydinaseet puretaan ja poistetaan. Näin jopa tehtiin Etelä-Afrikassa. Mutta suostuisivatko Pohjois-Korean, Kiinan ja Venäjän diktaattorit? Pitäisi tapahtua ihmeitä.
Kannattaa lukea myös, miten loistokkaasti Orwell käsittelee Leo Tolstoin vuoden 1903 kummallisen pamfletin, joka kohdistui Shakespearen näytelmiä vastaan (Lear, Tolstoi ja narri). Miksi Shakespeare herätti Tolstoissa ”vastustamatonta inhoa ja ikävyyttä”? Siksi, että Tolstoi itse luopui maailmasta, ei viihtynyt valintojensa kanssa ja päätti sitten kostoksi yrittää teilata Shakespearen, tuon älyn, kujeilun ja elämänilon mestarin. Venäläisen kestämättömän argumentoinnin draaman englantilaista suurmiestä vastaan Orwell perkaa rivi riviltä niin, että sitä on ilo lukea.
Timo Hännikäisen hieno esipuhe päivittää Orwellin merkityksen ja ajankohtaisuuden 2020-luvulle. Ulkoasultaan sopivasti retrohenkinen, miellyttävä teos täydentää vuonna 1984 ilmestynyttä Orwell-valikoimaa Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Aarrearkku-arvioni kyseisestä esseekokoelmasta voit lukea tästä.
Voisimme vaikkapa nykyisten woke-paineiden alla miettiä Orwellin määritelmää älyllisestä vapaudesta, se sopii myös peilattavaksi totalitarismin (joka Orwellin mukaan pikemminkin luo historiaa kuin tutkii sitä) levittämiä valeuutisia vastaan: ”Älyllinen vapaus tarkoittaa vapautta kertoa näkemänsä, kuulemansa ja tuntemansa ilman velvoitetta sepittää kuvitteellisia havaintoja ja tunteita.”
”Yhdellä ainoallakin tabulla voi olla kokonaisvaltaisen rampauttava vaikutus mieleen, sillä on aina olemassa vaara, että mikä tahansa vapaasti seurattu ajatus johtaa kielletylle alueelle. Tämän vuoksi totalitarismin ilmapiiri on kuolettava kenelle tahansa proosakirjailijalle …”
Tässä oli luonnollisesti vain osa kirjan seitsemäntoista esseen runsaasta sisällöstä. Orwellin aiheita ovat myös muun muassa hyvät huonot kirjat, englantilaisuuden syvin olemus, Swiftin Gulliverin retkien piilomerkitykset ja kirjojen ostamisen filosofia.
”Kyltyyri” : leinolaisia reunamerkintöjä / toimittanut Juhani Lindholm (Rosebud, 2017)
Jos minulta kysyttäisiin, mikä on Suomen paras kirjakauppa, tulisi vastaus nopeasti: Rosebud. Laadukkaan kokoelman lisäksi liike järjestää erilaisia tapahtumia ja osallistuu peräti kirjojen kustannustoimintaan. Tämä Eino Leinon Seuraa käsittelevä kirja on heidän ja Otavan kirjasäätiön ansiota.
Ja miten riemastuttava kirja! Lukija on paikoin kuin se Ollin mustapartainen kärpänen katossa seuraamassa monenkirjavan kulttuurijoukon edesottamuksia kokoushuoneessa sekä erilaisissa tapahtumissa ja matkoilla. Epäonnistuneiden Otaniemen opintojeni takia sain seurata teekkareiden tempauksia aivan tappituntumalta ja luulin nähneeni juhlinnan huipun. M/S Romanticin ja tämän kirjan perusteella pitää todeta, että silloin 70-luvulla me olimme kyllä ihan nöösipoikia.
Petri Repo kuvaa luvussa Jevtušenko verissä päin silloisen puheenjohtaja Eino S. Revon kesänviettoa: ”Kun kansainväliset kirjailijakokoukset Lahden Mukkulassa alkoivat vuonna 1963, ne merkkasivat myös meidän lasten elämää. Perheemme tapana oli siirtyä kesänviettoon Kuurnaniemen huvilalle Itä-Savoon kesäkuun alussa, heti koulujen päätyttyä. Kaupunkiin sieltä palattiin vasta elokuun lopussa. Eino S:n kesäloma oli tietysti lyhyempi. Mukkula-kesinä se alkoi kirjailijakokouksen päätyttyä. Sieltä Eino S. toi muutamankin kerran mukanaan autolastillisen reissussa rähjääntyneitä kokouksen osanottajia toipumaan maaseudun rauhaan. Eräällä tulomatkalla oli auton penkki syttynyt tuleen, muistaakseni Harri Kaasalaisen tupakasta. Me lapset katselimme kiinnostuneina näitä palon sammutustoimissa kastuneita, nokeentuneita ja hilpeästi huojahtelevia kirjallisuusihmisiä.”
Takeshi Kaiko Mukkulan kirjailijakokouksesta: ”Keskustelut käytiin taivasalla. Istuntoihin sai osallistua jokainen, joka halusi. Joka ei halunnut saattoi yhtä hyvin naukkailla vodkaa ja torkahtaa – ilmapiiri oli todella miellyttävän vapaa. Täkäläistä Finlandia-vodkaa myydään Japanissakin. Se on perin hienosti tislattua, tuntuu suussa puhtaalta ja kirkkaalta: sitä juo lopulta liikaakin.”
Kirjassa on 22 lukua seuran toiminnassa aktiivisesti mukana olleilta kulttuurialan vaikuttajilta. Ne vaihtelevat hauskan ilkikurisista pohdiskelevan alakuloisiin. Miksi Tove Jansson pyysi aina Juhani Tolvasta polttamaan sikaria kotonaan? Miten Eino Leino ja Pentti Saarikoski muistuttivat luonteeltaan toisiaan? Kirjoittajien miesvoittoinen nimilista (17 – 5) on kulttuurielämämme todellinen crème de la menthe: Heikki Reenpää, Pekka Tarkka, Timo Ernamo, Vexi Salmi, Jörn Donner, Pentti Linkola, Tuula-Liina Varis jne jne. Miesvoittoisuus selittyy osaksi sillä, että tämä 1947 perustettu seura pysyi pitkään naisilta suljettuna. Sinne ei muutenkaan kävelty kuin hollitupaan. Suljettuun älymystöklubiin pääsi mukaan vain kahden jäsenen suosituksella, sillä sen taso haluttiin säilyttää.
Pierre Bayard : Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (suomentanut Pirjo Thorel. Atena, 2008)
Kirjan nimi herätti uteliaisuutta ja siksi lainasin sen. Kohta alkuun päästyä harkitsin, että jätän lukemisen kesken. Tappelin kuitenkin eteenpäin ja ihmettelin, onko tämä vitsi, kuka tällaista kirjaa ylipäätään tarvitsee. Eikö olisi antoisampaa keskustella kirjoista, jotka on lukenut? Bayardin kirja on kuitenkin niin ilmavan selkeästi kirjoitettu (ja lyhyt), että tappelin sen läpi loppuun asti. Maalissa alkoi mieleen hiipiä kauhea epäilys, että outoja mielipiteitä jakava kirjoittaja saattaa olla oikeassa. Kirjoja on olemassa aivan rajattomasti ja lisää tulee koko ajan. Kovinkaan moneen ei voi eikä kannata uhrata aikaansa paljon. Siksi kirjoista voi aivan hyvin puhua, kunhan on jostakin muualta kuullut tai lukenut niistä arvioita.
Kirjanystävälle ja kirjastossa ikänsä työskenneelle tässä on pureskelemista. Bayardin kirja käynnisti mielessäni suorastaan häiritseviä prosesseja. Se ei ole ihme, sillä tämä pariisilainen kirjallisuuden professori on kansitekstin mukaan myös psykoanalyytikko. Bayard osaa perustella, miksi hänen lukijansa kannattaa haluta ullakkonsa remontointia. Minulle yksittäinen kirja on tähän asti ollut pysyväisluontoinen esine ja selkeä kokonaisuus. Kuvittelin, että kukin kirjailija paketoi siihen viestin tai näkemyksensä, jonka kirjassa esittelee. Sen takia en myöskään mielelläni jätä kirjoja kesken, koska en voi olla varma menetänkö mahdollisesti ymmärtämisen kannalta oleellista. Bayardin mielestä mitään pysyvää ei kuitenkaan ole ja jos jotakin olen kirjasta tajuavinani, niin kohta sen unohdan. Oikeastaan heti kun olen kirjan sulkenut. Hävytön äijä! Mutta tuo on totta.
”Jo lukiessani alan unohtaa lukemaani, ja tämä väistämätön prosessi jatkuu, kunnes kaikki on kuin en olisi kirjaa lukenutkaan ja olen samassa pisteessä kuin ei-lukija, jollaisena olisin voinut pysyä jos olisin ollut järkevä. Niinpä sen sanominen, että on lukenut kirjan, käy ennen kaikkea metonymiasta. Kirjasta ei ole koskaan lukenut enempää kuin osan, suuren tai pienen, ja sekin osa on tuomittu ennen pitkää katoamaan. Emme siis niinkään keskustele kirjoista itsemme tai muiden kanssa, vaan likimääräisistä muistoista, joita muokkaamme uuteen uskoon kulloinkin vallitsevien olosuhteiden mukaan.”
Bayard kysyy, mitä eroa on kirjalla, jota ei ole lukenut ja kirjalla, jonka on unohtanut. Hyvä kysymys: me kirjastoissa havaitsemme usein näitä unohtamisen eri asteita. Täällä metsästetään säännöllisesti kirjoja, jonka tunnusmerkkinä voi olla epämääräinen kansikuva, hyvässä tapauksessa hämärä muistikuva päähenkilöstä tietyssä tilanteessa, sillä henkilön nimestäkään kysyjä ei ole enää varma. Onkohan Bayardin mielestä jonkun kirjan lukeminen toiseen kertaan aivan järjettömyyden huippu, kun jo ensimmäinen kertakin sitä hänestä on? Iän myötä lukija muuttuu ja kirjasta voi löytyä toisella lukukerralla uusia näkökulmia. Mutta unohdushan siitäkin seuraa, vanhemmiten yhä nopeammin.
John Williams : Stoner (suomentanut Ilkka Rekiaro, Bazar 2017)
Vuosi 1965 oli USA:ssa vauhdikas ja meluisa. Lyndon B. Johnson vannoi virkavalan voittoisien vaalien jälkeen. Hän sai syliinsä mustien kansalaisoikeustaistelun. Malcolm X murhataan ja Selma, Alabama sai pahamaineisen kaiun. Martin Luther Kingin siellä johtamat mielenosoitukset levisivät muuallekin. Vietnamiin piti lähettää ensimmäiset amerikkalaiset maajoukot ja kohta tilanne karkasi siellä kokonaan käsistä. Nuoriso alkoi kapinoida kutsuntoja vastaan ja kuunteli outoja englantilaisia yhtyeitä. Joku merkillinen porukka Liverpoolista järjesti historian ensimmäisen stadionkonsertin. The Whon My generation ja Rollareiden I can’t get no satisfaction muodostuivat uusiksi kansallislauluiksi. Ei siis oikeastaan ihme, että tuossa tilanteessa vuosisadan alkuun sijoittuva, yliopiston englanninkielen opettajasta kertova kirja ei herätä kovinkaan suurta huomiota.
Ei, vaikka se kertoo juuri siitä, miten silloinen amerikkalainen nuoriso koki 1. ja 2. maailmaansotaan lähdöt. Ja miten eräät vanhemmat näkivät sotahysterian läpi sen karmean todellisuuden. Kirjan uusi tuleminen alkoi 2000-luvun alussa ja nyt se alkaa olla klassikon maineessa. Eikä syyttä. Se on surullinen, mutta ei toivoton, kauniisti kirjoitettu tarina siitä, miten työlleen omistautunut ja siitä syvimmän merkityksen löytävä henkilö pystyy säilyttämään henkisen eheytensä, kun erilaiset ympäristön tekijät sitä uhkaavat.
En muista, milloin olen jännittänyt kirjan päähenkilön kohtaloa niin paljon kuin tämän William Stonerin. Paine on suurimmillaan, kun Stoner saa väitöskirjaseminaariinsa häiriköivän ja poikkeuksellisen huonosti asiaan valmistautuneen opiskelijan. Vaikka seminaari oli jo täynnä, Stoner otti opiskelijan, koska hänen esimiehensä laitoksen johtaja sitä erityisesti suositteli. Stoner joutui antamaan opiskelijalle hylätyn. Siitä alkoi valituskierre suullisine uusintatutkintoineen, jonka seurauksena välirikko laitoksen johtajaan oli täydellinen. Stoner pysyi apulaisprofessorina monista ansiokkaista opettajanvuosistaan huolimatta. Hän sai alkeiskursseja ja hänen lukujärjestyksensä olivat erittäin hankalia.
Tainan ja Tommin aarrearkku 