Janne Könönen : Hitler ja Suomi : Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota (Tammi, 2022)
"Taloustilanne on sellainen, että voimme kestää vain muutaman vuoden. Göring voi vahvistaa teille tämän. Meillä ei ole mitään hävittävää. Sota on aloitettava heti."
Hitler 1939
Janne Könösen kirja kuvaa ajanjakson Hitlerin valtaantulosta toisen maailmansodan loppuun asti. Hän käy läpi sodan keskeiset vaiheet niin Saksan kuin Suomenkin osalta. Tarkastelun painopiste on tällä kertaa luonnonvaroissa ja niiden kuljetusreiteissä. Janne Könösen kirja kuvaa, miten Hitlerin huoli niiden hallinnasta voi perustella tehtyjä sotilaallisia ratkaisuja.
Janne Könösen mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumat vaikuttivat aivan merkittävästi Hitlerin ajatteluun. Hänen mielessään kummitteli sodan aikainen taloussaarto ja mitä se saksalaisille oli merkinnyt. Suomi liittolaisena ja yhtenä tärkeimmistä raaka-aineiden tuottajista liittyi siten elimellisesti hänen kaavailuihinsa tulevista etupiireistä.
Janne Könönen halusi kirjassa syventää myös vanhentunutta Hitler-kuvaa "lyhytjännitteisestä taiteilijaluonteesta". Tuollainen kuva syntyy helposti, sillä Hitler ei juuri kertonut alaisilleen tarkemmin tavoitteistaan ja lisäksi hän "varioi toimintaansa tilannesidonnaisesti" (Ian Kershaw).
Saksa ei ollut maailmansotien välillä ainoa maa, jossa pohdittiin raaka-aineiden saantia teollisuuden tarpeisiin. Tuo kysymys oli monien suurvaltojen strategisessa ajattelussa keskeisellä sijalla. Yleinen käsitys oli, että seuraavan suursodan ratkaisu riippuu siitä, kuka hallitsee maailman tärkeimpiä raaka-aineita. Erityisen painoarvon saivat varusteluteollisuuden tarpeet.
Vastanimitettynä valtakunnankanslerina 1933 Hitler oli kertonut uuden hallituksensa ministereille, että seuraavat viisi vuotta omistetaan Saksan puolustusvalmiuden palauttamiselle. Saksa käyttikin kolmannen valtakunnan alkuvuosina 5-10 prosenttia bruttokansantuotteestaan aseelliseen varustautumiseen. 1939 sotilasmenot olivat kasvaneet huippulukemiin, 23 prosenttiin maan teollisesta kokonaistuotannosta ja Saksasta tuli yksi maailman suurimmista metallien kuluttajista. Saksan rauta- ja terästeollisuuden näkökulmasta maa vain oli lohduttoman raaka-aineköyhä.
Janne Könösen mukaan Hitlerin pitkän tähtäimen tavoite oli luoda Saksasta autarkia, täydellisen omavarainen talousalue. Sitä varten viriteltiin ajatusta lähes koko Euroopan kattavasta saksalaisvetoisesta suurtalousalueesta (Grosswirtschaftsraum). Skandinavia kuului olennaisena osana tähän. Tämä autarkia varmistaisi resurssit todella pitkään sotaan, jota Hitler kaavaili päävihollista, Yhdysvaltoja vastaan.
Janne Könönen kuvaa kiinnostavasti, millaisia riskejä Hitler otti toteuttaakseen visionsa. Sekä varusteluteollisuuden edustajat että armeijan johto olivat syvästi huolissaan käytettävissä olevien voimavarojen niukkuudesta. Esimerkiksi Puolan valtauksen jälkeen varusteluvastaavat olivat laskeneet, että ampumatarvikkeita oli varastossa vain yhdelle kolmasosalle divisioonista ja niillekin vain 14 päiväksi. Ja Hitler havitteli jo hyökkäystä Ranskaan. Hitler tiesi vallan hyvin, että viholliset olisivat pian Saksaa vahvempia, sillä ne varustautuivat nopeasti. Molotov-Ribbentrop -sopimus hankki hänelle vähän lisäaikaa, mutta Janne Könösen mukaan tärkeämpi tekijä oli samaan aikaan solmittu Neuvostoliiton ja Saksan välinen kauppasopimus. Saksa toimitti Stalinille raaka-aineiden vastineeksi sotamateriaalia, teknistä tietotaitoa ja teollisuustuotteita. Hitler tiesi, että järjestely oli väliaikainen, mutta hän saavutti tavoitteensa: hän vältti kahden rintaman sodan ja sai kipeästi tarvittavia luonnonvaroja.
Janne Könönen kirjoittaa, että sodan alkuvaiheessa Hitler ei ollut juuri kiinnostunut Suomesta. Hitler arveli talvisodan päättyvän maamme osalta Neuvostoliiton miehitykseen. Myös Ruotsin rautamalmi oli hänestä korvattavissa Ranskan ja Itä-Euroopan kaivosten tuotannolla. Hitler alkoi kuitenkin epäillä, että länsivallat suunnittelevat operaatiota pohjoisessa turvatakseen malmit itselleen. Lisäksi ne olivat osoittaneet sympatioita Suomen avustamiselle talvisodan aikana. Suomen ja etenkin Ruotsin poliitikot olivat epäluotettavia, sillä he osoittivat jokseen peittelemätöntä sympatiaa Englantia ja Yhdysvaltoja kohtaan. Riski sodan eskalaatiosta Skandinaviassa oli Hitleristä ilmeinen ja lisäksi Suomi, ällistyttävä "itsemurha-alttiuteen saakka jääräpäiseksi osoittautunut maa" alkoi kiinnostaa häntä myös sotilaallisesti. Suomi oli päästetty Neuvostoliiton etupiiriin, mutta Hitler huomasi, että Suomea ei voikaan sahata irti Skandinaviasta vahingoittamatta Ruotsin ja Norjan strategista asemaa. Tästä eteenpäin Pohjola oli Hitlerin suunnitelmissa kokonaisuus, josta tuli pitää tiukasti kiinni.
"Kun Saksan sotatappiot itärintamalla kasvoivat, pian Neuvostoliitto uhkasi myös tärkeiden kaivosalueiden, kuten Nikopolin ja Krivoi Rogin hallussapitoa. Albert Speer laati tällöin Hitlerille muistion, jossa hän toivoi, että Ruotsin ja Balkanin rautamalmin katkeamaton virtaus varmistettaisiin. Speerin mukaan Suomi tarjosi nikkelin lisäksi muun muassa puutavaraa, kuparia, kobolttia, molybdeeniä sekä rikkikiisua. Ruotsista saatiin olennainen osa Saksan tekstiiliteollisuuden kaipaamasta selluloosasta. Erityisen merkittäviä olivat kuulalaakerit, joiden tuonnista peräti 80 prosenttia tuli vuonna 1943 Ruotsista. Mikäli sotaa haluttiin pitkällä aikavälillä jatkaa liitoutuneiden voimistuvaa rintamaa vastaan, Skandinavian tuonnin turvaaminen oli kaikesta päätellen strategisesti äärimmäisen tärkeää.
"Samalla kun monet Euroopan maat ruokkivat Saksaa raaka-aineillaan, Saksa puolestaan kantoi huolta tuontimaidensa olosuhteista ja toimitti tarvittaessa niille materiaalista apua. Pohjolan maissa tarvetta oli varsinkin elintarvikkeille sekä kivihiilelle, jota Pohjolan kylminä talvikuukausina tarvittiin paljon asuntojen lämmitykseen. Saksalla oli omassa maaperässään runsaasti hiiltä, ja estääkseen luonnonvarojen tuontimaitaan, Ruotsi ja Suomi mukaan lukien, luisumasta ahdinkoon, se kuljetti valtavia hiilimääriä rajojensa ulkopuolelle."
Janne Könönen kuvailee kirjassa merkittävimpien toimijoiden henkilökohtaisia suhteita ja viestien vaihtoa. Suomalaiset saattoivat vetää parlamentarismi-kortin hihasta, kun Hitlerin vaatimukset sotaponnistusten lisäämiseksi alkoivat tuntua liian raskailta:
"Saksalaisille haluttiin antaa kuva, jonka mukaan sotilaalliset jatkotoimet olivat demokratian oloissa mahdottomia Helsingissä istuvien poliitikkojen arkuuden vuoksi. Helsingin poliittinen johto ja maakunnista ponnistaneet rivikansanedustajat esitettiin sotilastaktiikoita ymmärtämättöminä jarrumiehinä. Sen sijaan Mannerheimin ja sotilaspiirien profiili rakennettiin tietoisesti saksalaisystävällisemmäksi kuin mitä se varsinkin Mannerheimin itsensä kohdalla tosiasiassa oli."
Janne Könönen kirjoittaa loppusanoissa, että kirjoitustyö oli monivuotinen prosessi. Koronapandemian takia häneltä jäi käyttämättä apuraha, joka oli myönnetty Tukholmassa tehtävään arkistotyöhön. Mielestäni tulos on ilman sitäkin ansiokas. Könönen kirjoittaa oppineensa työn kuluessa hiukan paremmin ymmärtämään suurvaltojen näkökulmia sekä Suomen geostrategista asemaa Euroopan koilliskulmalla ja Itämeren alueen osana. Tätä oppia hän jakaa kiitettävästi lukijallekin.
"Ne asiat, jotka meistä itsestämme vaikuttavat olevan maamme kohdalla tärkeimpiä, ovat joskus suurille toimijoille pelkkiä sivulauseita. Ja toisaalta toiset näkevät meistä joskus kauempaa asioita, jotka ovat itsellemme vaikeita tunnistaa."
Jostakin syystä ajatukset kirjaa lukiessa ovat toistuvasti eksyilleet nykyisyyteen, kun parhaillaan ruotsalaisten kanssa kopistelemme lunta tallukoistamme Naton porstuassa. Petsamon ja nikkelikaivoksen menetimme, mutta Skandinavian sotilasstrategiset kipupisteet ovat säilynyt ennallaan: kapea Suomenlahti, Ahvenanmaa, pitkä Ruotsin rannikko, Atlantin rannikon puolustus. Lisäksi päivittäiset uutiset Ukrainasta, tuosta Hitlerin havittelemasta "leipäkorista", ovat kertoneet samoista tapahtumapaikoista, jotka mainitaan myös Janne Könösen kirjassa: Donbassin kaivokset, Donetskin teollisuusvyöhyke sekä Nikopolin mangaanialue.
Iso kuva on ilmeisen pysyvä: pienempien valtioiden ahdinko suurten riehaantuessa taistelemaan vaikutusvallasta.
Tommi
Yrsa Stenius : Kunnes siipi murtuu : Jussi Björlingin taru (suomentanut Risto Hannula. Tammi, 2004)
Laulukone.
Kävelevä peltikamiina.
Kompressorilla varustettu satakieli.
Ja kuitenkin:
"Jussi Björling oli herkkä ja haavoittuva taiteilijoiden tavalla, ja iskuja hän olemuksensa rotevuudesta huolimatta kesti huonosti. Tuska ja pettymys viilsivät häntä kuin veitsi avointa silmää, ja hänen hahmonsa luoma pyknikon vaikutelma petti: hänellä ei ollut pyknikon kykyä ravistautua eroon pahasta riehumalla ja raivoamalla. Vaitonaisen surumielisyyden ja mykän pimeyden pisarat jäivät aina häneen kuin hänen pehmeään lihaansa kiinni palaneet luodit."
Heti aluksi journalisti ja kirjailija Yrsa Stenius tekee selväksi millainen tämä kirja Jussi Björlingistä on. Se on kirja kohtalosta, jota ehkä liiankin suuren lahjakkuuden saaminen synnyinlahjaksi merkitsee. Yrsa Stenius ei ole saanut musiikkikoulutusta, joten laulamisen erityispiirteiden kuvaamiseen hän on hakenut neuvoja ja näkemyksiä alan asiantuntijoilta. Hän haluaa hahmottaa Jussi Björlingin (1911-1960) koko elämäntarinan sen draaman valossa, jonka Stenius on havainnut Björlingin elämänkulun taustalla. Tällaisen lahjan synkkä kääntöpuoli on taistelu itsetuhoa vastaan. Lisäksi Yrsa Stenius sanoo rakastaneensa Jussin Björlingin laulua niin kauan kuin muistaa. Laulu toi kauneutta sodanjälkeiseen Suomeen, missä kaikki oli säännösteltyä, karua ja kortilla. Eräänlainen fanikirja? Kyllä, mutta taitavan journalistin syvällisellä, asioihin paneutuvalla twistillä ja kielellä, joka koskettaa kuten Jussi Björlingin laulu:
"Mutta silti Jussi Björlingin laulussa on jotakin, joka osuu ihmisen elämäntunteen palleaan tavalla, johon kukaan muu laulaja ei minun mielestäni kykene. Siinä henki salpaantuu ja sanat loppuvat, kaikki on suunnatonta kauneutta ja surua."
Jussi Björling kuoli alle 50-vuotiaana. Hänen uransa oli kuitenkin huomattavan pitkä, sillä hän aloitti esiintymisen nelivuotiaana. Hänen isällään Davidilla oli suurenmoinen luonnonääni, mutta todella hankala luonne. Hän oli vähällä saada kiinnityksen New Yorkin Metropolitaniin ja Tukholman oopperaan. Kun ne menivät myttyyn, hän suuntasi kunnianhimon poikiinsa, joista koulutti laulajia omaperäisten metodien mukaan. Äiti Ester kuoli 1917 viimeiseen synnykseensä ja pojat aloittivat isänsä kanssa tiiviin kiertue-elämän. Etenkin USA:ssa "The Bjoerling Male Quartet" niitti suosiota. Koulunkäynnistä ei voinut olla puhettakaan, ja Stenius aprikoi voiko siitä johtunut alemmuudentunto olla eräs tekijä, joka lisäsi sivullisuuden tuntemuksia, joita myöhemmin piti paikkailla.
Viime vuosisadan alun kulkuväyliä ja liikenneyhteyksiä ei voi verrata nykyisiin. Lisäksi sota-aika aiheutti lisäongelmia. Yrsa Stenius kirjoittaa lähes järkyttyneenä, että vuosikymmenien ajan Björling ei juuri ehtinyt muuta kuin istua eri kulkuvälineissä matkalla seuraavaan esitykseen. Sillä esityksiä riitti. Jussi Björling sai nopeasti kiinnityksiä suurille oopperalavoille, mutta ei väheksynyt kevyemmän ohjelmiston esittämistä esimerkiksi Ruotsissa suosituissa kesätapahtumissa. Ne olivat radion ohella eräs tekijä miksi Jussi Björlingin maine on naapurimaassakin legendaarinen. Ja nostetaanhan Jussi Björling edelleen klassisen musiikin kansainvälisissä äänestyksissä edelleen oopperalaulajien ehdottomaan eliittiin.
Suuren suosion kääntöpuoli on julkinen kontrolli. Pitkälle venynyt ravintolailta, josta palataan kotiin iloisessa kunnossa käynnistää huhut. Jos sellaisen jälkeen vielä kurkunpään tulehduksen takia peruuttaa muutaman konsertin, niin maine alkaa olla mennyt. Oli myös näyttöjä siitä, että Jussi Björlingin viinan käyttö oli välillä todella aivan hillitöntä. Hänen vaimonsa Anna-Lisa luonnehtii miestään selkeästi alkoholistiksi. Yrsa Stenius kuvaa vaimon osaa perheen koossa pitävänä voimana koskettavasti mutta ei pelkästään ihaillen. Oliko Anna-Lisan kunnianhimo eräs tekijä, joka joskus nosti taiteilijaluonteen vastarintaan? Toisaalta vaimo oli huomannut, että lomakaudet ja jaksot, jolloin Jussi Björlingillä ei ollut ammatillisia haasteita, olivat osoittautuneet vaarallisiksi.
Minkä takia Jussi Björling aika ajoin löi kaiken ranttaliksi ja pakeni viinaan on kysymys, johon Yrsa Stenius yrittää kirjassa porautua. Miksi silloin kun onni hymyili Jussille ihanimmin, tuntuu välillä siltä kuin hän mieluiten haluaisi kuolla? Miksi hän ei pystynyt saamaan minäkuvalleen tukea monista huomion- ja kunnioituksen osoituksista, joita hän alkoi saada jo varhain? Jussi Björlingin ura käydään kirjassa lapsesta alkaen läpi. Kuvaus millainen Jussi Björling oli ihmisenä ja taiteilijana, ja millaisia paineita massiivinen julkisuus hänelle ja hänen lähimmilleen asetti on teoksen parasta antia.
"Jos on vähänkin tottunut kertovan tekstin lähilukuun ja osaa tavoittaa sen, mitä kaikessa sanotussa ei sanotakaan, voi Anna-Lisa Björlingin pääasiallisesti aurinkoisesta kuvauksesta elämästään Jussin kanssa saada selville, että vuoristorata ajoittain oli huimaava. Ensimmäinen hermoromahdus vaani nurkan takana jo ensimmäisenä Anna-Lisa Björlingin Jussin rinnalla viettämänä vuonna, ja vaikka perhe syystäkin vuodattaa liturgisia hokemiaan alkoholin kirouksesta, on selvää, etteivät kaikki vaikeudet johtuneet Jussi Björlingin liiallisesta juomisesta."
Yrsa Stenius kirjoittaa, että Jussi Björling vakiinnutti ooppera- ja konserttiohjelmistonsa suhteellisen nuorena. Hänellä saattoi olla suunnitelmia uusien, dramaattisempien tenoriosien harjoittelemisesta, mutta hanke ei toteutunut. Ehkä hän uskoi, että aikaa oli jäljellä vaikka kuinka paljon, vaikka hän tiesi tai ainakin aavisti jotain muuta. Varsinkin Ruotsissa hänen muuttumattoman jumalaista laulutaidettaan juhlittiin mutta jupistiin samoista lauluja. Stenius pohtii mitä tapahtui Jussi Björlingille, miehelle, joka ahmi musiikkia ja hän saattoi opetella mutkikkaita sävellyksiä hetkessä jopa ilman nuotteja pelkästään kuulon ja muistin varaisesti.
"Siihen, että Jussi Björling myöhäisvaiheessaan alkaa 'kieltäytyä esteellä', on vaikea ehdottaa selitykseksi muuta kuin että hänen hermonsa alkoivat pettää sitä pahemmin mitä korkeammalle hänen tähtensä nousi ja että hän lopulta mieluiten turvautui pelkästään varmoihin kortteihin, sellaiseen ohjelmistoon josta hän tiesi selviytyvänsä niin varmasti, että epäonnistumisen vaara oli mahdollisimman vähäinen. Hän ymmärsi kyllä, että uusien laulujen esittämisen riski olisi hyvinkin kannattanut ottaa, mutta vaikka hän siihen valmistautuikin, loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan uskaltanut.
"Rimakauhu, jota haasteen antama adrenaliinipotku kuitenkin piti kurissa, oli kerta kaikkiaan vaihtunut lamauttavaksi korkeuskauhuksi - nyt hän ei päässyt ylemmäksi, nyt hänen oli pidettävä varansa, jotta ei romahtaisi alas."
Jussi Björlingin anoppi, oopperaa läheltä seurannut valokuvaaja Emy Berg ei ollut ihastunut tulevasta vävypojasta. Epäilikö hän "kodittoman sirkuspojan" hakevan isänsä kuoleman jälkeen sosiaalista hyvitystä? Tyttärellä ei ilmeisesti ollut aavistustakaan miten eripariseen liittoon hän oli heittäytymässä:
"Ehkä Anna-Lisa Björlingin äiti ymmärsi sen, mitä kokeneen ja musiikkielämän vaatimukset tuntevan ihmisen täytyi ymmärtää, eli sen, että avioliitosta Jussi Björlingin kaltaisen miehen kanssa ennemmin tai myöhemmin tulisi helvetillinen - niin suuret olivat Jussin unelmat urastaan ja niin ilmeiset hänen edellytyksensä saada ne toteutumaan.
"Sillä niin käy melkein kaikille laulajille, joista tulee maailmantähtiä, erityisesti jos se tapahtuu heille nuorina. Kohta heidän elämänsä muuttuu tuskan repimäksi taisteluksi: heidän on säilytettävä äänensä, ylläpidettävä kykyään, harjoitettava instrumenttia, joka säätelee heidän ruumistaan ja pitää hallussaan heidän sieluaan. Maksoi mitä maksoi."
Kuluttava elämä johti sydänkohtauksiin 50-luvun lopulla. Yrsa Stenius on perehtynyt dokumentteihin ja ihmettelee, että Jussi Björling ylipäänsä kykeni laulamaan. Hän ei esiintynyt niin paljon kuin aiemmin, mutta pysyi laulajana viimeiseen hengenvetoon asti. Laulu oli Jussin elämänsisältönsä. Jos se pettäisi, elämää ilman sitä hän ei pystynyt kuvittelemaan.
"Puhutaan kuinka paljon tahansa Björlingin sisusta, itsepäisyydestä, vaikkapa epätoivostakin jos niin halutaan - hän kuoli mieluummin kuin hiljeni - , puhtaasti käytännössä ei ihmisen pitäisi kyetä laulamaan, kun sydän on niin kurjassa kunnossa kuin Björlingin sydän loppuvaiheessa oli."
Tommi
PS: Minna Lindgren kertoo Yle Areenassa sarjassaan Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä samasta aiheesta: Miksi Jussi juo? Jussi Björlingin laulujen kääntöpuoli. Ohjelma on kuultavissa 7.9.2023 asti.
Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)
Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)
Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."
Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia.
Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.
Felix Kersten:
"Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."
Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."
Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)
Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.
Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin."
Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)
Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.
Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.
Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena
Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.
Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.
Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta.
Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"
Eine sehr komplizierte Geschichte!
Tommi
Torgny Lindgren: Pylssy. Suomentanut Liisa Ryömä. Tammi 2003.
Pohjoisruotsalaisessa kylässä asuu mies, jolle uutisten kirjoittaminen paikalliseen lehteen on intohimo ja velvoittava kutsumus. Ikävä kyllä hän kirjoittaa Avabäckin-juttuja omasta päästään, joten väistämättömästi päätoimittaja alkaa saada valituksia selostuksista, jotka koskevat Avabäckin tapahtumia, joita ei koskaan ole Avabäckissä tapahtunut. Päätoimittaja antaa alaiselleen potkut. Päätoimittaja suorastaan kieltää miestä enää kirjoittamasta mitään, ja tämä tottelee. Tosin hän kirjoittaa mielessään lennokkaita vastineita, joissa hän puolustelee toimivansa syvemmästä tietoisuudesta käsin ja arvelee, että päätoimittaja se ei ole ymmärtänyt totuuden oikeaa luonnetta:
”Jos on vastuussa sanomalehdestä, on vastuussa henkisyydestä, syvästä inhimillisyydestä. Näen sieluni silmin, miten Te suhtaudutte tähän vastuuseen: lojutte mukavasti pehmeässä nojatuolissa kiiltäväpintaisen kirjoituspöytänne ääressä ja sepustelette sanoja jotka sattumoisin lennähtävät keikailemaan sumeaan päähänne. Mikäli olen ymmärtänyt, Te olette perinyt asemanne, varallisuutenne ja sanomalehtenne, Teidän ei ole koskaan tarvinnut ponnistella, olette perinyt jopa lysähtäneen ryhtinne. Te kirjoitatte samalla tavoin kuin istutte.
Te ette tiedä mitään siitä rohkeudesta ja ylpeydestä joita syvältä sisimmästään kirjoittavan ihmisen on lietsottava ja pidettävä yllä itsensä edessä. Ja ympäristön edessä.” (s. 15-16)
Hän palaa erityisen seisomapulpettinsa ääreen kirjoittamaan vasta yli 50 vuotta myöhemmin ollessaan yli satavuotias. Uusi vuosituhat on käynnistynyt. Päätoimittaja on kuollut, ja tunnollinen mies kokee velvollisuudekseen jatkaa sitä, mikä häneltä jäi kesken, eli kirjoittamaan loppuun puoli vuosisataa sitten aloittamansa uutisjutut.
Siitä lähtee kehkeytymään ihmeellinen tarina, jossa entinen natsi Martin Borman ryhtyy bussilla Västerbottenia kierteleväksi tekstiilikauppiaaksi Robert Maseriksi kohdatakseen keuhkotaudista immuuniksi julistetun idealistisen opettajan Lars Högströmin ja ystävystyäkseen tämän kanssa. Molemmat miehet ihastuvat paikalliseen ruokalajiin, pylssyyn (pölsan), joka on teuraseläinten sisäelimistä ja luista hartaasti haudutettua lihaisaa hyytelöä. Pylssyn maistelusta ja alueellisten varianttien tutkimisesta tulee heille suurprojekti, jota koko seutu ihmetellen seuraa. Jopa kirja pylssyn olemuksesta on suunnitteilla. Outo nuorimies Bertil tarkkailee molempia, mustasukkaisena emännöitsijä Evan suosiosta. En kerro juonesta enempää.
”Niin, hän jatkoi, avabäckinpylssyn lisäksi on lukemattomia muita pylssyjä, ja ne kaikki ovat erinomaisempia ja sisältävät enemmän. Hän halusi mainita erityisesti lillåberginpylssyn joka oli tavattoman hienoksi jauhettua ja ikään kuin sileämpää. Puhumattakaan raggsjönpylssystä, se oli väriltään tummempaa mutta maultaan valoisaa ja kepeää ja sen tuoksu muistutti inkivääriä mutta ei ollut inkivääriä. Sen pylssyn syöminen oli armo. Ja åmträskinpylssyssä oli hieno katajanmarjan maku, jos oikein ehti maistella. Mutta kaikki muut pylssyt ylitti lillsjölidenin pylssy. Lillsjölidenin Ellenin pylssy. Se ei ollut vain pikkukylän pylssyä vaan yksineläjän pylssyä. Se oli vertaansa vailla.” (s. 53)
Ihan kaikille en Pylssyä suosittele. Tässä lihaliemet tuoksuvat, luut ruskavat ja nikamia siivilöidään keitoksista. Liha- ja riistaruokia kypsytellään tunti- ja päiväkausia erittäin seikkaperäisesti selostaen.
Kirjan tumma juonne on tuberkuloosiepidemia, joka pyyhkäisi yli pohjoisen Ruotsin 1940-luvulla. Tuberkuloosi iski useimmiten keuhkoihin, mutta se saattoi mädättää muitakin ruumiinosia. Yksi kirjan päähenkilöistä, opettaja Högström, saa tartunnan pikkupoikana imiessään lämmintä maitoa sairaan lehmän utareesta ja joutuu virumaan parantolassa neljätoista vuotta. Hän laitostuu niin, että luottamus omaan elämään ja ammattiin vaatii tietoista irti repäisyä. Kulkutauteja tulee ja menee, ne niittävät kauhistuttavaa satoa, mutta tiede auttaa meitä voittamaan taudit; tulipa taas mieleen, että toivottavasti koronarokotteen kanssa saataisiin kunnollinen kattavuus.
Torgny Lindgrenin kirja on lempeä, haikea ja yllättävä. Se henkii kypsän kuusikymppisen kirjoittajan ymmärtämystä ihmistä kohtaan, myötätuntoa pienen ihmisen arvokkuudenkaipuuta kohtaan. Huumori pilkahtelee säännöllisesti, kuten silloin, kun kertomustaan 2000-luvulla kirjoittava satavuotias alkaa olla kunnanpäättäjien silmätikkuna: hän tulee kalliiksi, kun hän vain elää ja elää, hänen omaisuutensa on jo myyty hoitokotipaikan kustannusten korvaamiseksi. Kunta koettaa tehdä kustannussopimusta hänen kirjallisesta tuotoksestaan juurikin samaisten kustannusten kattamiseksi, mutta se ei onnistu. Kustannuspäällikkö ehdottaa, ”että kunta itse huolehtisi tuon ilmeisen maanisesti kirjoittavan vanhuksen teosten painattamisesta. Jonkinlainen avustus EU:lta Brysselistä saattaisi varmaan pienentää tappioita” (s. 196).
Dialogi soljuu ilman sitaattimerkintöjä, henkilöt puhuvat joskus toistensa ohi, joskus eivät ole ymmärtävinään. Kirja on merkillisesti unenomainen ja silti selkeän värikäs. Minun on vaikea tiivistää kokemaani napakasti, niin merkillinen tämä kirja on: yli satavuotias, outoa nuorekasta luomiskauttaan elävä luonnonoikku-päähenkilö kirjoittaa sepitettä, eikä sittenkään sepitettä, koska jotkut henkilöistä ovat olemassa, tarinassa jossa lauletaan duettoja ja maistellaan lihahyytelöä, ja vaikka se kuulostaa älyttömältä, se on erinomaisen kiinnostavaa; hän piirtelee karttoja, joita voisi luulla mielikuvituksen tuotteeksi mutta jotka yllättäen johdattavat aarteen jäljille.
Taide on läsnä monissa Torgny Lindgrenin (1938-2017) teoksissa. Pylssy lähestyy sitä laulamisen kautta ja lisäksi pylssy itsessään kohoaa taideluomukseksi. Seuraavat Torgny Lindgrenit löytyvät Aarrearkusta Tommin käsitteleminä:
Totuuden ylistykseksi kertoo taidekehystäjä Theodor Marklundin suvun tarinan. Kuka rakentaa tökeröitä, mutta ah niin kauniita pianoja, kuka taas koettaa onneaan kehnohkona kehystäjänä.
Entä miltä kuulostaa taidemaalari, joka maalaa tuotantonsa esiäitinsä kutomiin ruumisliinoihin? Esi-isällä oli hautausliike, johon muori itse kutoi hienot, kapeat käärinliinat. Kun uusi aika syrjäytti esi-isän liiketoimen, ruumisliinoja jäi monta suurta rullaa, ja niihin Taiteilija Klingsor maalasi taidettaan.
Akvaviitti ei pyöri niinkään taiteen ympärillä, vaan sielunkiihkon, hurmoshenkisen uskonnon. Kahdeksankymppinen entinen lahkolaissaarnaaja palaa nuoruutensa maisemiin, tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa hän on aikoinaan kokenut mahtavat uskonhurmokset. Mikään vain ei ole enää entisellään… Torgny Lindgrenin alter ego vilahtaa Akvaviitissa bussissa istuvana ukkona, joka on matkalla viinakauppaan.
Pylssyssä alter ego taas on nuori hintelä sairaalloinen poika. Hän kantaa keuhkotaudin oireita. Hän kohtaa lihahyytelönhimoisen mieskaksikon ollessaan yksin kotosalla – ja tarjoilee urheasti heille oman perheensä pylssyä.
Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939‒1945. Suomentanut Kari Koski. WSOY 2016.
”1. syyskuuta 1939 Voi! Sota alkoi tänään. Kukaan ei tahdo uskoa sitä. Eilen iltapäivällä istuin Elsa Gullanderin kanssa Vasaparkenissa, ja lapset juoksentelivat ympärillämme leikkimässä. Siinä me haukuimme leppoisaan sävyyn Hitleriä ja ajattelimme yksissä tuumin, ettei sotaa taida tullakaan – ja sitten tänään! Saksalaiset pommittivat aikaisin aamulla useita Puolan kaupunkeja ja tunkeutuivat maahan joka suunnalta. Olen mahdollisimman pitkään yrittänyt välttää kaikenlaista hamstrausta, mutta tänään ostin pikkuisen kaakaota, vähän teetä ja jotain muutakin.” (s. 23)
Toisen maailmansodan alkaessa Astrid Lindgren oli 32-vuotias kahden lapsen äiti ja Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa työskentelevä virkanainen. Lindgrenien esikoispoika Lars oli jo iso koululainen, kuopus Karin aloittelemassa koulunkäyntiä. Perheen isä Sture yleni Motormännen Riksförbundin johtajaksi.
Astrid Lindgren alkaa pitää sotapäiväkirjaa, kun Saksa tunkeutuu Puolaan syyskuussa 1939. Tuleva menestyskirjailija kirjoittaa ytimekkäästi ja silti värikkäästi, kirjaa on ilo lukea, vaikka sodan varjo tuntuu kaikessa.
Päiväkirjat kertovat sota-ajan arjesta ylemmän keskiluokan tukholmalaisperheessä, mutta samalla merkinnöistä kasvaa kauas perhe-elämän ulkopuolelle ulottuva suurhanke. Kirjailijan tutussa kotiosoitteessa, Dalagatan 46, oli 17 nahkakantista päiväkirjaa, joita säilytettiin pärekorissa vuoteen 2013 saakka. Lindgren itse kutsui niitä Sotapäiväkirjoiksi. Lukija kiittää, että ne toimitettiin kirjaksi.
Ruotsalaiset kai kantoivat pikkuisen huonoa omatuntoa seuratessaan naapurikansojen kärsimyksiä (Suomi, Norja, Tanska) ja päästessään itse sodasta niinkin vähällä. Lindgrenkin kirjoittaa kuin puolustellen, miten Ruotsi sentään on avustanut naapureitaan monin tavoin. Hän on myös tuskaisan tietoinen siitä, mitä muissa pohjoismaissa tapahtuu.
Hänen työnsä kirjesensuurissa toi hänelle ensikäden tietoa sodan todellisuudesta, niistä raakuuksista, joiden kohteiksi moni joutui. Vaikka Lindgren ei saanut kertoa työasioista kenellekään, hän liitti yksityisiin päiväkirjoihinsa kopioita näkemistään kirjeistä, ja ne ovat rankkaa luettavaa. Hän näki paljon vaivaa päiväkirjojen kanssa, kävi läpi lehtiä ja liimasi lehtileikkeitä iltaisin joskus tuntikausia.
Lindgren oli fiksu ja tarkkanäköinen nainen. Hän kirjasi päiväkirjoihinsa sotatoimien etenemistä eri rintamilla, otti kantaa maailmanpolitiikkaan. Hän kommentoi Göringin puhetta tammikuussa 1943:
”Ajatella että jollakulla on otsaa mennä sanomaan Saksan onnettomalle, kärsineelle kansalle jotain sellaista, että ’kuluneet kymmenen vuotta ovat osoittaneet, millainen voima maailmankatsomukseemme sisältyy ja millaisia siunauksia se pystyy tarjoamaan’. Mietinpähän vain, mitä Saksan kansa oikeastaan ajattelee ja tuntee näiden kansallissosialismin ’siunausten’ äärellä. On tuhoisa sota, joka tappaa nuorison parhaimmiston, lähes kaikkien kansojen vihaa ja halveksuntaa, hätää ja kurjuutta, hirvittäviä hyökkäyksiä puolustuskyvyttömien ihmisten kimppuun, kansan, eritoten nuorison, määrätietoista tyhmistämistä ja raaistamista, miehitettyjen maiden asukkaiden sekä ruumiillista että henkistä kiduttamista, ilmiantojärjestelmiä, perhe-elämän hajottamista, uskonnon hävittämistä, ’kuolinapua’ parantumattomasti sairaille ja vajaamielisille, rakkauden alentamista silkaksi siittämiseksi, kaikkien muualta maailmasta tulevien uutisten pimittämistä ja – elleivät kaikki merkit petä – koko Saksan kansaa odottava täydellinen romahdus, eikä edes kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa.” (s. 145-146)
Rinnakkain maailmanpalon kauheuksien kanssa kulkevat Astridin omat asiat: aviokriisi, josta hän kirjoittaa verhotusti, lasten tuomat ilot ja surut, ystävien ja sukulaisten tapaaminen, perheenemännän arkiset askareet. Lindgrenin perhe ei missään vaiheessa kärsinyt puutetta. Toki jonkin tuotteen saatavuutta joskus rajoitettiin, mutta toisaalta lapsuudenkodista, Smoolannin Näsistä, tuli ruokaa ja rahaa. Etenkin joulukuvaukset ovat kuin toiselta planeetalta, kun miettii sodan kurittamien kansojen oloja samaan aikaan:
”Tämä on viides sotajoulu [1943] – ja meillä on enemmän ruokaa kuin koskaan. Minulla on jääkaapissa 2 isoa kinkkua, sylttyä, maksapasteijaa ja paahtokylkeä, sillisalaattia, 2 isoa juustonpalasta ja yksi saltrulle. Lisäksi kaikki purkit täynnä pikkuleipiä: piparkakkuja, kauralastuja, konjakkikransseja, suomalaista joululimppua, pehmeitä piparkakkuja ja marenkeja.” (s. 185)
Upeana juonteena päiväkirjoissa kulkee kirjailijanuran urkeneminen. Kun sota alkoi, Astrid Lindgren ei ollut julkaissut vielä kirjoja. Hän toimi konttoristina ja huolehti tunnontarkasti perheenäidin velvollisuuksistaan kirjoittaen siinä ohessa kaiken aikaa, julkaissen pakinoita ja draamaa.
Peppi Pitkätossu sai alkunsa pakollisesta levosta, kun Lindgren joutui parantelemaan nyrjähtänyttä nilkkaa. Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Bonnier hylkäsi käsikirjoituksen syksyllä 1944, mutta jo vuotta myöhemmin Peppi painettiin, ja sitä ennen Lindgren tuli kakkoseksi tyttökirjakilpailussa ja sai julkisuuteen hopeasijan kirjankin, Riitta-Maija keventää sydäntään. Myös Kerstin ja minä julkaistiin, ja kun näiden oikeudet myytiin saman tien Norjaankin, kirjailija saattoi olla tyytyväinen. Kurinalaiseen tyyliinsä hän ei kuitenkaan juhli hillittömillä huudahduksilla tai huutomerkeillä – varmaan sota-ajan ahdistavuus on osasyynä lakonisuuteen. Muutenkin kirjasta välittyy kuva naisesta, joka on erikoinen yhdistelmä mielikuvituksen lentoa ja vastuullista itsekuria; satumaailmoja ja realismia.
”Peppi on hieno pikku lapsi, josta näyttää tulevan menestys. Hänet on myyty myös Norjaan. Samoin Riitta-Maija ja Kerstin ja minä.” (s. 256)
Kirjailija jatkoi myös ansiotyössä käymistä sodan jälkeen. Työ kirjesensuurivirastossa päättyi, ja Lindgren jäi kaipaamaan hyviä työkavereita. Hän siirtyi pikakirjoittajaksi työvirastoon.
Kirjaa kuvittavat valokuvat Lindgrenien perhealbumista sekä kuvat päiväkirjojen sivuista, jotka sisältävät lehtileikkeitä. Teoksen graafinen asu on tasokas ja miellyttävän vaihteleva. Suomenkielisestä laitoksesta karsittiin reippaalla kädellä valokuvia; niitä on silti edelleen aivan riittävästi.
Robert Åsbacka : Torin laita (suomentanut Katriina Savolainen. Schildts, 2007)
”Hampurilaispihvin on oltava pelkistetty, hän sanoo, sen on oltava tiivis. Täytyy voida katsomatta tietää milloin hampaat osuvat lihaan. Sen vuoksi on myös tärkeää että sämpylä on oikea, nakkisämpylä ei kelpaa tähän, meidän on kurotettava korkeammalle. Roger havainnollistaa millaiselta hänen mielestään oikean hampurilaisen puraisemisen on tunnuttava. Hän ummistaa silmänsä. Hän näyttää melkein kauniilta. Niin kauniilta kuin Roger Jansson voi näyttää. Sen on oltava yksinkertaista, hän sanoo, sen on oltava tiivistä, sen on oltava maukasta. Oikeassa hampurilaisessa on oltava vain välttämättömät maut, ja makujen on erotuttava toisistaan, samalla tavalla kuin raaka-aineiden on erotuttava toisistaan. Tarvitaan sisältöä ja tarkkuutta. Se tarkkuus, Roger sanoo, on mennyt hukkaan, ja sisällön puute on korvattu määrällä.”
Roger Jansson, entinen laivakokin apulainen, virkaheitto matruusi, joka oli joutunut vasten tahtoaan keittiöön ja saanut potkut poltettuaan marihuanaa miehistön vessassa, oli huolestunut. Hän oli palannut kotiseudulle Skoghalliin, pienelle kuihtuvalle teollisuuspaikkakunnalle Värmlantiin. Rakennemuutos oli iskenyt pahasti täälläkin ja pieni kaupunki eli säästöliekillä. Torin varrella seisova perinteinen Erlandssonin grilli oli suorastaan masentava näky. Isä-Göstan jälkeen hänen poikansa Conny piti paikkaa.
Rehellisesti sanoen vuosien saatossa grilli oli mennyt alaspäin. Alamäki alkoi oikeastaan jo Göstan aikana. Sinapista tuli entistä huonompaa, makkaroista ja pihveistä vetisempiä eikä sämpylöissä ollut kehumista. Palvelu oli ollut aina hyvää, mutta nyt Conny oli lakkauttanut senkin. Hänen vaimonsa Elisabet lähti paikkakunnalla edelleen asuvan lapsuudenystävän matkaan. Tytär Agnes jäi äidille. Connyn maailma oli palasina. Roger yritti saada ystäväänsä vähän ryhtiä ja alkoi antaa hienovaraisia vihjeitä, miten kadonnut asiakaskunta voitaisiin houkutella takaisin. Se alkoi sinappireseptistä.
Tainan ja Tommin aarrearkku 