Avainsana-arkisto: Ruotsi

Loppuun kirjoitettu uutisjuttu

Torgny Lindgren: Pylssy. Suomentanut Liisa Ryömä. Tammi 2003.

Pohjoisruotsalaisessa kylässä asuu mies, jolle uutisten kirjoittaminen paikalliseen lehteen on intohimo ja velvoittava kutsumus. Ikävä kyllä hän kirjoittaa Avabäckin-juttuja omasta päästään, joten väistämättömästi päätoimittaja alkaa saada valituksia selostuksista, jotka koskevat Avabäckin tapahtumia, joita ei koskaan ole Avabäckissä tapahtunut. Päätoimittaja antaa alaiselleen potkut. Päätoimittaja suorastaan kieltää miestä enää kirjoittamasta mitään, ja tämä tottelee. Tosin hän kirjoittaa mielessään lennokkaita vastineita, joissa hän puolustelee toimivansa syvemmästä tietoisuudesta käsin ja arvelee, että päätoimittaja se ei ole ymmärtänyt totuuden oikeaa luonnetta:

”Jos on vastuussa sanomalehdestä, on vastuussa henkisyydestä, syvästä inhimillisyydestä. Näen sieluni silmin, miten Te suhtaudutte tähän vastuuseen: lojutte mukavasti pehmeässä nojatuolissa kiiltäväpintaisen kirjoituspöytänne ääressä ja sepustelette sanoja jotka sattumoisin lennähtävät keikailemaan sumeaan päähänne. Mikäli olen ymmärtänyt, Te olette perinyt asemanne, varallisuutenne ja sanomalehtenne, Teidän ei ole koskaan tarvinnut ponnistella, olette perinyt jopa lysähtäneen ryhtinne. Te kirjoitatte samalla tavoin kuin istutte.

Te ette tiedä mitään siitä rohkeudesta ja ylpeydestä joita syvältä sisimmästään kirjoittavan ihmisen on lietsottava ja pidettävä yllä itsensä edessä. Ja ympäristön edessä.” (s. 15-16)

Hän palaa erityisen seisomapulpettinsa ääreen kirjoittamaan vasta yli 50 vuotta myöhemmin ollessaan yli satavuotias. Uusi vuosituhat on käynnistynyt. Päätoimittaja on kuollut, ja tunnollinen mies kokee velvollisuudekseen jatkaa sitä, mikä häneltä jäi kesken, eli kirjoittamaan loppuun puoli vuosisataa sitten aloittamansa uutisjutut.

Siitä lähtee kehkeytymään ihmeellinen tarina, jossa entinen natsi Martin Borman ryhtyy bussilla Västerbottenia kierteleväksi tekstiilikauppiaaksi Robert Maseriksi kohdatakseen keuhkotaudista immuuniksi julistetun idealistisen opettajan Lars Högströmin ja ystävystyäkseen tämän kanssa. Molemmat miehet ihastuvat paikalliseen ruokalajiin, pylssyyn (pölsan), joka on teuraseläinten sisäelimistä ja luista hartaasti haudutettua lihaisaa hyytelöä. Pylssyn maistelusta ja alueellisten varianttien tutkimisesta tulee heille suurprojekti, jota koko seutu ihmetellen seuraa. Jopa kirja pylssyn olemuksesta on suunnitteilla. Outo nuorimies Bertil tarkkailee molempia, mustasukkaisena emännöitsijä Evan suosiosta. En kerro juonesta enempää.

”Niin, hän jatkoi, avabäckinpylssyn lisäksi on lukemattomia muita pylssyjä, ja ne kaikki ovat erinomaisempia ja sisältävät enemmän. Hän halusi mainita erityisesti lillåberginpylssyn joka oli tavattoman hienoksi jauhettua ja ikään kuin sileämpää. Puhumattakaan raggsjönpylssystä, se oli väriltään tummempaa mutta maultaan valoisaa ja kepeää ja sen tuoksu muistutti inkivääriä mutta ei ollut inkivääriä. Sen pylssyn syöminen oli armo. Ja åmträskinpylssyssä oli hieno katajanmarjan maku, jos oikein ehti maistella. Mutta kaikki muut pylssyt ylitti lillsjölidenin pylssy. Lillsjölidenin Ellenin pylssy. Se ei ollut vain pikkukylän pylssyä vaan yksineläjän pylssyä. Se oli vertaansa vailla.” (s. 53)

Ihan kaikille en Pylssyä suosittele. Tässä lihaliemet tuoksuvat, luut ruskavat ja nikamia siivilöidään keitoksista. Liha- ja riistaruokia kypsytellään tunti- ja päiväkausia erittäin seikkaperäisesti selostaen.

Kirjan tumma juonne on tuberkuloosiepidemia, joka pyyhkäisi yli pohjoisen Ruotsin 1940-luvulla. Tuberkuloosi iski useimmiten keuhkoihin, mutta se saattoi mädättää muitakin ruumiinosia. Yksi kirjan päähenkilöistä, opettaja Högström, saa tartunnan pikkupoikana imiessään lämmintä maitoa sairaan lehmän utareesta ja joutuu virumaan parantolassa neljätoista vuotta. Hän laitostuu niin, että luottamus omaan elämään ja ammattiin vaatii tietoista irti repäisyä. Kulkutauteja tulee ja menee, ne niittävät kauhistuttavaa satoa, mutta tiede auttaa meitä voittamaan taudit; tulipa taas mieleen, että toivottavasti koronarokotteen kanssa saataisiin kunnollinen kattavuus.

Torgny Lindgrenin kirja on lempeä, haikea ja yllättävä. Se henkii kypsän kuusikymppisen kirjoittajan ymmärtämystä ihmistä kohtaan, myötätuntoa pienen ihmisen arvokkuudenkaipuuta kohtaan. Huumori pilkahtelee säännöllisesti, kuten silloin, kun kertomustaan 2000-luvulla kirjoittava satavuotias alkaa olla kunnanpäättäjien silmätikkuna: hän tulee kalliiksi, kun hän vain elää ja elää, hänen omaisuutensa on jo myyty hoitokotipaikan kustannusten korvaamiseksi.  Kunta koettaa tehdä kustannussopimusta hänen kirjallisesta tuotoksestaan juurikin samaisten kustannusten kattamiseksi, mutta se ei onnistu. Kustannuspäällikkö ehdottaa, ”että kunta itse huolehtisi tuon ilmeisen maanisesti kirjoittavan vanhuksen teosten painattamisesta. Jonkinlainen avustus EU:lta Brysselistä saattaisi varmaan pienentää tappioita” (s. 196).

Dialogi soljuu ilman sitaattimerkintöjä, henkilöt puhuvat joskus toistensa ohi, joskus eivät ole ymmärtävinään. Kirja on merkillisesti unenomainen ja silti selkeän värikäs. Minun on vaikea tiivistää kokemaani napakasti, niin merkillinen tämä kirja on: yli satavuotias, outoa nuorekasta luomiskauttaan elävä luonnonoikku-päähenkilö kirjoittaa sepitettä, eikä sittenkään sepitettä, koska jotkut henkilöistä ovat olemassa, tarinassa jossa lauletaan duettoja ja maistellaan lihahyytelöä, ja vaikka se kuulostaa älyttömältä, se on erinomaisen kiinnostavaa; hän piirtelee karttoja, joita voisi luulla mielikuvituksen tuotteeksi mutta jotka yllättäen johdattavat aarteen jäljille.

Taide on läsnä monissa Torgny Lindgrenin (1938-2017) teoksissa. Pylssy lähestyy sitä laulamisen kautta ja lisäksi pylssy itsessään kohoaa taideluomukseksi. Seuraavat Torgny Lindgrenit löytyvät Aarrearkusta Tommin käsitteleminä:

Totuuden ylistykseksi kertoo taidekehystäjä Theodor Marklundin suvun tarinan. Kuka rakentaa tökeröitä, mutta ah niin kauniita pianoja, kuka taas koettaa onneaan kehnohkona kehystäjänä.

Entä miltä kuulostaa taidemaalari, joka maalaa tuotantonsa esiäitinsä kutomiin ruumisliinoihin? Esi-isällä oli hautausliike, johon muori itse kutoi hienot, kapeat käärinliinat. Kun uusi aika syrjäytti esi-isän liiketoimen, ruumisliinoja jäi monta suurta rullaa, ja niihin Taiteilija Klingsor maalasi taidettaan.

Akvaviitti ei pyöri niinkään taiteen ympärillä, vaan sielunkiihkon, hurmoshenkisen uskonnon. Kahdeksankymppinen entinen lahkolaissaarnaaja palaa nuoruutensa maisemiin, tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa hän on aikoinaan kokenut mahtavat uskonhurmokset. Mikään vain ei ole enää entisellään… Torgny Lindgrenin alter ego vilahtaa Akvaviitissa bussissa istuvana ukkona, joka on matkalla viinakauppaan.

Pylssyssä alter ego taas on nuori hintelä sairaalloinen poika. Hän kantaa keuhkotaudin oireita. Hän kohtaa lihahyytelönhimoisen mieskaksikon ollessaan yksin kotosalla – ja tarjoilee urheasti heille oman perheensä pylssyä.

Taina

Astrid, sota ja saltrulle

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939‒1945. Suomentanut Kari Koski. WSOY 2016.

”1. syyskuuta 1939 Voi! Sota alkoi tänään. Kukaan ei tahdo uskoa sitä. Eilen iltapäivällä istuin Elsa Gullanderin kanssa Vasaparkenissa, ja lapset juoksentelivat ympärillämme leikkimässä. Siinä me haukuimme leppoisaan sävyyn Hitleriä ja ajattelimme yksissä tuumin, ettei sotaa taida tullakaan – ja sitten tänään! Saksalaiset pommittivat aikaisin aamulla useita Puolan kaupunkeja ja tunkeutuivat maahan joka suunnalta. Olen mahdollisimman pitkään yrittänyt välttää kaikenlaista hamstrausta, mutta tänään ostin pikkuisen kaakaota, vähän teetä ja jotain muutakin.” (s. 23)

Toisen maailmansodan alkaessa Astrid Lindgren oli 32-vuotias kahden lapsen äiti ja Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa työskentelevä virkanainen. Lindgrenien esikoispoika Lars oli jo iso koululainen, kuopus Karin aloittelemassa koulunkäyntiä.  Perheen isä Sture yleni Motormännen Riksförbundin johtajaksi.

Astrid Lindgren alkaa pitää sotapäiväkirjaa, kun Saksa tunkeutuu Puolaan syyskuussa 1939. Tuleva menestyskirjailija kirjoittaa ytimekkäästi ja silti värikkäästi, kirjaa on ilo lukea, vaikka sodan varjo tuntuu kaikessa.

Päiväkirjat kertovat sota-ajan arjesta ylemmän keskiluokan tukholmalaisperheessä, mutta samalla merkinnöistä kasvaa kauas perhe-elämän ulkopuolelle ulottuva suurhanke. Kirjailijan tutussa kotiosoitteessa, Dalagatan 46, oli 17 nahkakantista päiväkirjaa, joita säilytettiin pärekorissa vuoteen 2013 saakka. Lindgren itse kutsui niitä Sotapäiväkirjoiksi. Lukija kiittää, että ne toimitettiin kirjaksi.

Ruotsalaiset kai kantoivat pikkuisen huonoa omatuntoa seuratessaan naapurikansojen kärsimyksiä (Suomi, Norja, Tanska) ja päästessään itse sodasta niinkin vähällä. Lindgrenkin kirjoittaa kuin puolustellen, miten Ruotsi sentään on avustanut naapureitaan monin tavoin. Hän on myös tuskaisan tietoinen siitä, mitä muissa pohjoismaissa tapahtuu.

Hänen työnsä kirjesensuurissa toi hänelle ensikäden tietoa sodan todellisuudesta, niistä raakuuksista, joiden kohteiksi moni joutui. Vaikka Lindgren ei saanut kertoa työasioista kenellekään, hän liitti yksityisiin päiväkirjoihinsa kopioita näkemistään kirjeistä, ja ne ovat rankkaa luettavaa. Hän näki paljon vaivaa päiväkirjojen kanssa, kävi läpi lehtiä ja liimasi lehtileikkeitä iltaisin joskus tuntikausia.

Lindgren oli fiksu ja tarkkanäköinen nainen. Hän kirjasi päiväkirjoihinsa sotatoimien etenemistä eri rintamilla, otti kantaa maailmanpolitiikkaan. Hän kommentoi Göringin puhetta tammikuussa 1943:

”Ajatella että jollakulla on otsaa mennä sanomaan Saksan onnettomalle, kärsineelle kansalle jotain sellaista, että ’kuluneet kymmenen vuotta ovat osoittaneet, millainen voima maailmankatsomukseemme sisältyy ja millaisia siunauksia se pystyy tarjoamaan’. Mietinpähän vain, mitä Saksan kansa oikeastaan ajattelee ja tuntee näiden kansallissosialismin ’siunausten’ äärellä. On tuhoisa sota, joka tappaa nuorison parhaimmiston, lähes kaikkien kansojen vihaa ja halveksuntaa, hätää ja kurjuutta, hirvittäviä hyökkäyksiä puolustuskyvyttömien ihmisten kimppuun, kansan, eritoten nuorison, määrätietoista tyhmistämistä ja raaistamista, miehitettyjen maiden asukkaiden sekä ruumiillista että henkistä kiduttamista, ilmiantojärjestelmiä, perhe-elämän hajottamista, uskonnon hävittämistä, ’kuolinapua’ parantumattomasti sairaille ja vajaamielisille, rakkauden alentamista silkaksi siittämiseksi, kaikkien muualta maailmasta tulevien uutisten pimittämistä ja – elleivät kaikki merkit petä – koko Saksan kansaa odottava täydellinen romahdus, eikä edes kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa.” (s. 145-146)

Rinnakkain maailmanpalon kauheuksien kanssa kulkevat Astridin omat asiat: aviokriisi, josta hän kirjoittaa verhotusti, lasten tuomat ilot ja surut, ystävien ja sukulaisten tapaaminen, perheenemännän arkiset askareet. Lindgrenin perhe ei missään vaiheessa kärsinyt puutetta. Toki jonkin tuotteen saatavuutta joskus rajoitettiin, mutta toisaalta lapsuudenkodista, Smoolannin Näsistä, tuli ruokaa ja rahaa. Etenkin joulukuvaukset ovat kuin toiselta planeetalta, kun miettii sodan kurittamien kansojen oloja samaan aikaan:

”Tämä on viides sotajoulu [1943] – ja meillä on enemmän ruokaa kuin koskaan. Minulla on jääkaapissa 2 isoa kinkkua, sylttyä, maksapasteijaa ja paahtokylkeä, sillisalaattia, 2 isoa juustonpalasta ja yksi saltrulle. Lisäksi kaikki purkit täynnä pikkuleipiä: piparkakkuja, kauralastuja, konjakkikransseja, suomalaista joululimppua, pehmeitä piparkakkuja ja marenkeja.” (s. 185)

Upeana juonteena päiväkirjoissa kulkee kirjailijanuran urkeneminen. Kun sota alkoi, Astrid Lindgren ei ollut julkaissut vielä kirjoja. Hän toimi konttoristina ja huolehti tunnontarkasti perheenäidin velvollisuuksistaan kirjoittaen siinä ohessa kaiken aikaa, julkaissen pakinoita ja draamaa.

Peppi Pitkätossu sai alkunsa pakollisesta levosta, kun Lindgren joutui parantelemaan nyrjähtänyttä nilkkaa. Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Bonnier hylkäsi käsikirjoituksen syksyllä 1944, mutta jo vuotta myöhemmin Peppi painettiin, ja sitä ennen Lindgren tuli kakkoseksi tyttökirjakilpailussa ja sai julkisuuteen hopeasijan kirjankin, Riitta-Maija keventää sydäntään. Myös Kerstin ja minä julkaistiin, ja kun näiden oikeudet myytiin saman tien Norjaankin, kirjailija saattoi olla tyytyväinen. Kurinalaiseen tyyliinsä hän ei kuitenkaan juhli hillittömillä huudahduksilla tai huutomerkeillä – varmaan sota-ajan ahdistavuus on osasyynä lakonisuuteen. Muutenkin kirjasta välittyy kuva naisesta, joka on erikoinen yhdistelmä mielikuvituksen lentoa ja vastuullista itsekuria; satumaailmoja ja realismia.

”Peppi on hieno pikku lapsi, josta näyttää tulevan menestys. Hänet on myyty myös Norjaan. Samoin Riitta-Maija ja Kerstin ja minä.” (s. 256)

Kirjailija jatkoi myös ansiotyössä käymistä sodan jälkeen. Työ kirjesensuurivirastossa päättyi, ja Lindgren jäi kaipaamaan hyviä työkavereita. Hän siirtyi pikakirjoittajaksi työvirastoon.

Kirjaa kuvittavat valokuvat Lindgrenien perhealbumista sekä kuvat päiväkirjojen sivuista, jotka sisältävät lehtileikkeitä. Teoksen graafinen asu on tasokas ja miellyttävän vaihteleva. Suomenkielisestä laitoksesta karsittiin reippaalla kädellä valokuvia; niitä on silti edelleen aivan riittävästi.

Taina

Kuihtuvan tehdaspaikkakunnan nakkikioskilla

Robert Åsbacka : Torin laita (suomentanut Katriina Savolainen. Schildts, 2007)

”Hampurilaispihvin on oltava pelkistetty, hän sanoo, sen on oltava tiivis. Täytyy voida katsomatta tietää milloin hampaat osuvat lihaan. Sen vuoksi on myös tärkeää että sämpylä on oikea, nakkisämpylä ei kelpaa tähän, meidän on kurotettava korkeammalle.
Roger havainnollistaa millaiselta hänen mielestään oikean hampurilaisen puraisemisen on tunnuttava. Hän ummistaa silmänsä. Hän näyttää melkein kauniilta. Niin kauniilta kuin Roger Jansson voi näyttää.
Sen on oltava yksinkertaista, hän sanoo, sen on oltava tiivistä, sen on oltava maukasta. Oikeassa hampurilaisessa on oltava vain välttämättömät maut, ja makujen on erotuttava toisistaan, samalla tavalla kuin raaka-aineiden on erotuttava toisistaan. Tarvitaan sisältöä ja tarkkuutta.
Se tarkkuus, Roger sanoo, on mennyt hukkaan, ja sisällön puute on korvattu määrällä.”

Roger Jansson, entinen laivakokin apulainen, virkaheitto matruusi, joka oli joutunut vasten tahtoaan keittiöön ja saanut potkut poltettuaan marihuanaa miehistön vessassa, oli huolestunut. Hän oli palannut kotiseudulle Skoghalliin, pienelle kuihtuvalle teollisuuspaikkakunnalle Värmlantiin. Rakennemuutos oli iskenyt pahasti täälläkin ja pieni kaupunki eli säästöliekillä. Torin varrella seisova perinteinen Erlandssonin grilli oli suorastaan masentava näky. Isä-Göstan jälkeen hänen poikansa Conny piti paikkaa.

Rehellisesti sanoen vuosien saatossa grilli oli mennyt alaspäin. Alamäki alkoi oikeastaan jo Göstan aikana. Sinapista tuli entistä huonompaa, makkaroista ja pihveistä vetisempiä eikä sämpylöissä ollut kehumista. Palvelu oli ollut aina hyvää, mutta nyt Conny oli lakkauttanut senkin. Hänen vaimonsa Elisabet lähti paikkakunnalla edelleen asuvan lapsuudenystävän matkaan. Tytär Agnes jäi äidille. Connyn maailma oli palasina. Roger yritti saada ystäväänsä vähän ryhtiä ja alkoi antaa hienovaraisia vihjeitä, miten kadonnut asiakaskunta voitaisiin houkutella takaisin. Se alkoi sinappireseptistä.