Kallio, presidentti vastoin tahtoaan

Sakari Virkkunen : Kallio, talonpoikaispresidentti (Otava, 1983)

1.3.1937, eduskunta:
”Tavoilleen uskollisena Kallio puhui kolme kertaa pidempään kuin toiset. Kysymyksessä oli uuden presidentin ohjelmapuhe. Hän aloitti esi-isien perinnöstä, joka on annettu nykypolven kartutettavaksi. Jotta onnistuisimme, tarvitsemme hyviä suhteita naapureihin ja rauhantilan säilymistä. Tämä puolestaan edellyttää tehokasta ja huolella vaalittavaa puolustuslaitosta. Menestymisen ehtona on myös sisäinen, kielellinen ja yhteiskunnallinen rauha sekä elävä yhteys kristinuskoon, tuohon ’kansamme siveellisten pyrkimysten vahvimpaan runkoon’. Sekä evankelis-luterilaisen että kreikkalais-katolisen kirkon arvoa puhuja erikseen korosti.

”Lopuksi Kallio piti tärkeänä, että yhteiskunta- ja valtiorakenteemme pohja lujittuu.
’Kansan pohjakerrosten elämänmahdollisuuksia on helpotettava. On päästävä siihen, että jokainen yhteiskuntamme jäsen tuntee tämän maan isänmaakseen, jota hän rakastaa ja jonka puolesta hän on valmis kaikkensa uhraamaan.’
Näihin sanoihin sisältyi itse asiassa tulevan punamultahallituksen ohjelman ydin: vähäväkisten elinehtoja parantamalla on lisättävä kansan sisäistä eheyttä ja yhteenkuuluvuutta.”

Vaalien lähellä järjestetään monenlaisia mielipidekyselyjä. Vuoden 2023 puolella USU-gallup ja MTV tiedustelivat kansalaisilta Suomen parasta presidenttiä. Kansan mielipide oli selvä ja julma: Mitä kauemmas historiaan mennään, sitä huonompia presidenttejä maallamme on ollut. Alussa olleessa lainauksessa esiintyy kyselyjen perusteella eräs kaikkein kehnoimmista, Kyösti Kallio. Presidenttikaudellaan 1937-40 hän halusi yhdistää sisällissodan repinyttä kansakuntaa, hän joutui luotsaamaan sen läpi talvisodan, menetti siinä terveytensä ja kuoli Helsingin rautatieasemalla, kun oli tehtävästään erottuaan lähdössä kotitilalleen Nivalaan. Piti kaivaa esiin Sakari Virkkusen oivallinen Suomen tasavallan presidentit -sarja ja vähän selvittää, miten asian laita oikein on.

Kyösti Kallion suhde politiikkaan vaikutti kaksijakoiselta. Nivalan talonpojat olivat huomanneet hänen kykynsä, kun hän avoimesti asettui Bobrikovin laittomuuksia vastaan. Kallio oli taitava johtamaan puhetta ja aitona alkiolaisena hän oli aidosti kiinnostunut köyhän kansanosan asemasta. Heti kansalaissodan jälkeen Kallion ja Santeri Alkion kantoja epäiltiin perästi sosialistisiksi. Omasta taloudestaan tarkka ellei peräti nuuka mies tunsi tervettä epäluuloa liikepankkeja kohtaan. Kallio oli gebhardilaisen osuustoiminnan lämmin kannattaja. Nuoruudessaan hän oli mukana perustamassa Nivalan osuuskassaa, osuuskauppaa ja -meijeriä.

Virkkusen mukaan Kallio oli sielultaan talonpoika. Hän lopetti lyseon 6. luokan jälkeen ja siirtyi maanviljelijäksi. Alkiolle hän valitti: ”Kiintymys käytännöllisyyteen tuottaa minulle edusmiehenäkin vaikeuksia”. Hän sanoikin ryhtyneensä politiikkaan vain sen vuoksi, ”kun meitä on niin vähän”.

Kuitenkin Kyösti Kallio vuosien mittaan kotiutui eduskuntatyöhön siinä määrin, että alkoi viihtyä siellä. Hän tunsi olevansa samankaltaistensa joukossa niin varmalla pohjalla, ”ettei koske mihinkään hermoihin”. Artturi Leinonen ja Saksan silloinen lähettiläs Wipert von Blücher päätyivät yllättävän samankaltaisiin tuloksiin.
Leinonen: Kyösti Kallio oli hyvä poliitikko, mutta ei yhtä hyvä valtiomies.
von Blücher: Hänellä on terve järki ja hyvä annos talonpojan oveluutta sekä huomattava poliittisten voimien liikuttelemistaito.

Presidentinvaaliin Kyösti Kallio saatiin ylipuhuttua, sillä hän oli maalaisliiton suurin käytettävissä ollut valtiomieskyky. Tavoite oli kerätä riittävästi valitsijamiehiä, jotta kokoomuksen ja IKL:n ehdokas Svinhufvud saataisiin kammetuksi pois tieltä ja edistyspuolueen Ståhlberg toistamiseen presidentiksi. Kallion kannatus ei edes maalaisliitossa ollut yksimielistä. Eräät tunnetut puolueen jäsenet kannattivat istuvaa presidenttiä Svinhufvudia ja olivat jopa hänen vaaliliittonsa ehdokkaina. Nuoremmat, joille valitsijamiesten käyttö vaaleissa on vieras ajatus, saavat kirjassa oivallisen kuvauksen siitä, millaista ”pelin politiikkaa” valitsijamiesten kesken voitiin käydä, sitten kun varsinainen vaali eduskunnassa alkoi. Vaalin jälkeen, kun Kallio oli valittu:
”Maalaisliitto oli hämmästynyt, ruotsalaiset vihaisia ja sos.dem.puolue riemuissaan.”

Diplomaattikunnan piirissä arvuuteltiin, ottaisiko Kyösti Kallion Kaisa-vaimo ylipäänsä lainkaan osaa edustukseen.
”Etenkin ruotsinkielisissä seurapiireissä oltiin valmiiksi vahingoniloisia. Eiväthän maalaisisäntä ja -emäntä voi osata käyttäytyä Helsingin seurapiireissä, sanottiin ja levitettiin erilaisia keksittyjä juttuja.” Myös maalaisliiton piirissä oli pelätty juuri tällaista Kallioiden ”maalaisuutta” koskevaa julkista arvostelua.

Kyösti Kallio: ”Olen huolestunut tulevasta tehtävästäni, sillä tunnen omat rajoitukseni.”

(1/2)

Sivut: 1 2

Väsähtäneen voimamiehen välityö

Hannu Mäkelä : Suunnitelma loppuelämän varalle (Kirjapaja, 2019)

”Tänään alkoi loppuelämäni ensimmäinen päivä. Eilen täytin 75 vuotta.”

Akateemikko Hannu Mäkelä, miksi kirjoititte tämän kirjan?

”Minulla on pieni mahdollisuus olla riippumaton ja se on aika harvinaista, voin tehdä mitä haluan ja se on hieno tunne. Tämä on paras ikä. Ajattelen, että tulin ihmiseksi vasta kun täytin kuusikymmentä. Kirjoitin siitä myös kirjan, jonka nimi on Suunnitelma loppuelämän varalle.
”Tuntui, että elämänkokemus ja ymmärrys alkavat olla tasapainossa ja pystyn nauttimaan siitä, että olen olemassa ja että olen minä. Voin vapautua kaikista niistä rooleista, joita elämä antaa. Nyt on sellainen tunne, että minua ei saada enää kiinni. En siksi koskaan lue arvosteluja, vaan olen ja teen ja sen jälkeen menen ja jatkan, enkä jää odottelemaan mitä kirjoista sanotaan.” [1]

Päästetään kirjailija menemään ja kriitikko ääneen.
Hannu Mäkelä nimitettiin taiteen akateemikoksi vuonna 2016. Saksan Bundesligan perinteisiä jalkapallon suurseuroja kutsutaan dinoiksi. Mäkelä on Suomen kirjallisuuden dinosauruksia. Hän on kirjoittanut tai toimittanut vuodesta 1965 alkaen noin 200 teosta kaunoa, tietoa, lastenkirjallisuutta, kuunnelmia jne jne. Tekstiä häneltä syntyy ilmeisen helposti. Tämän kirjan luettuani on sanottava, että liian helposti.

”Myös tuli ja lämpö ovat tarpeen varsinkin talvisin, ja tuli tarvitsee ilmaa palaakseen. Tulella ja sen johdannaisilla laitamme ruokaa, kypsennämme ja haudutamme sitä hitaasti hellalla tai hiilillä tai jopa nuotiossa. Kesällä kaikki kynnelle kykenevät halutaan tehdä grillimaistereiksi. Meister lienee alkusana siinäkin. Mestari Ma. Mutta se taas on Willy Kyrklundin todella hieno kirja, jota harva enää muistaa.
Kasveille taas on edelleen tarpeen muheva maa, jossa suurin osa niistä mieluiten kasvaa. Kasvi ikään kuin hengittää hiilidioksidia ja luovuttaa meille puhdasta happea. Hieno symbioosi, jonka toivoisi kaikkien muistavan.”

Hannu Mäkelä oli Otavalla töissä ensin kustannustoimittajana, sitten päällikkötason tehtävissä 1967-1986. Sen jälkeen hänen oli vapaana kirjailijana kirjoitettava henkensä edestä ja niin hän todella on tehnytkin. Joku on laskenut, että hurjimpana vuonna häneltä ilmestyi seitsemän teosta. Välttämättömyyden pakosta on ilmeisesti muodostunut hyve, jota on jatkettava.

Jo kirjan nimi johtaa tarkoituksellisesti harhaan tai on sisäpiiriläisille tarkoitettu vihje. Paavo Haavikko kirjoitti fiktiivisen omaelämäkerran Yritys omaksikuvaksi (1987). Sen toinen jakso on lähes samanniminen. Epäilen vihjettä, sillä lukija kohtaa muutenkin runsaasti kirjallisia viitteitä ja kirjailijoita Mäkelän kirjassa. Esimerkki kirjailijakuvasta:

”’Jos sinulla on tuumori, niin siihen auttaa huumori.’ Näin lauleskeli Veikko Huovinen, joka oli harvasanainen mies, arjessa änkkä ja käreä, mutta teksteissään ja päissään hauska ja viisas, minkä sain omakohtaisesti muutamilla poikain retkillä kokea.”

Ihan kiva, että sinä sait tutustua Huoviseen lähemmin. Jos tuo lainaus on parasta mitä noilta poikien reissuilta jälkipolville kannattaa välittää, niin taisitte olla melko tuiskeessa. Kolmen syöpäleikkauksen jälkeen olen kiitollinen, että Kuopion keskussairaala tarjosi vaivaan pelkästään puukkoa ja sädehoitoa eikä mitään nauruterapiaa. Pukkaisin muuten horsmaa Suurella hautausmaalla.

Etsimisestä huolimatta Suunnitelman punaista lankaa en kirjasta löytänyt. Se koostuu muutaman sivun mittaisista esseistä, jotka käsittelevät sekalaisia aiheita kuten Pelko, Raha, Usko, Häpeä, Ilo, Totuus. Kunkin aiheen Hannu Mäkelä tiivistää yhdeksi pykäläksi tai elämänohjeeksi. Ne kaikki on koottu kirjan loppuun ”Huoneentauluksi”, joka sisältää kaikkiaan 25 mietelausetta.

Esimerkiksi:

”Vesi tulen sammuttaa.
Asu siellä missä puu puhdistaa ilmaa.
Myös ihminen on osa luontoa.
Ilo on iloa itsessään.
Elä niin, että menot ovat tuloja pienemmät.
Anna jokaisen uskoa laillaan.”

Nämä teemat ovat Hannu Mäkelälle keskeisiä:
”Jotta loppuelämässä ei aivan tapahtuisi samanlaisia erehdyksiä kuin aikaisemmassa, olen keskittynyt teemoihin, jotka koen edelleen tärkeiksi, ainakin itselleni. Niiden ydinlauseista voisin lopulta tehdä vaikka huoneentaulun, jonka saattaisin kehystää. On selvää, että tässä eriäänisessä maailmassa monet kohdat voivat tuntua vanhan miehen mutinalta, mutta ehkä kirjasta löytyy muutakin. Totuuteen voi ja tulee pyrkiä monta kautta. Ikääntynytkin voi ajatella.”

Kyllä, ikääntyneenä lukijana toivon voivani allekirjoittaa tuon. Mutta ei ikääntyneenkään tarvitse veltosti ajatella. Eino Leinon erikoisasiantuntija osasi poimia häneltä tähän kirjaan lukuisia sitaatteja, joista puuttuvat vain ukko-sylilapset ja hautaan valmiit nuoret miehet. Ehkä siksi, ettei enempää vahvistettaisi epäilystä, että kaikki tulta säihkyvät harmaahapset tosiaan elävät ulkomaisissa kinkeripiireissä.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Koska minua suututtaa, että Hannu Mäkelä, mies joka on kirjoittanut Samuli Kustaa Bergin sekä Voimamies-näytelmän kaltaiset viiltävänkoskettavat järkäleet lankeaa moiseen. [blogiesittelyni Bergistä]

Kohdassa 15 Mäkelä käsittelee kauneutta. Tai siis esittelee omia mieltymyksiään, sillä ”kauneuden määrittää aina katsoja tai kuulija”.

”Maalaustaide oli ja on minulle aina ollut silmien ilo eikä koskaan von Wrightin metsojen maailma. Mieluummin jotain naiivimpaa a la Nils Schillmark; jotain yksinkertaista, jotain puhdasta. Schjerfbeckiin ihastuin varhain. Vilhem Hammershøin olen vasta äskettäin löytänyt. … Morandin pullot ja purnukat kiehtovat edelleen ja niiden myötä Bolonga, jonne lopulta matkustin vain taulut ja sitten Morandin ateljeenkin nähdäkseni. Näin asetelmat ja myös niiden alkuperäiset esikuvat. Ostin jopa reproduktion, jonka kehystin ja laitoin keittiön seinälle. Siellä se yhä on.”
Luemme, että Matisse on ikuinen, veistäjistä Brancusi ja Tapper. Mäkelä vakuuttaa olevansa avoin kaikelle joka vastaan tulee, ei vain sille joka on jo mennyt. Huoneellisen Mark Rothkon töitä hän näki Lontoossa. Pankkilainaa gallerian ikkunassa olleen Schjerfbeckin teoksen ostoon ei sentään myönnetty.

Tuo kauneuden korkea veisu oli sullottu vajaaseen sivuun mielenylennykseksi meille, jotka voimme vain haaveilla Bolognan matkasta. Musiikin osuus on samantapaista ”namedroppailua”. Tällainen saa minut vimmoihini lukijana. Luulin oikeasti saavani osviittaa omaan suunnitelmaani loppuelämän varalle. Tilannetta pahentaa, että Hannu Mäkelä vaikuttaa olevan oikeasti huolissaan kirjallisuuden tilasta.

Ote, jossa hän on vihdoinkin saanut velkoja kuitattua myymällä omaisuutta:
”Jalat horjuvat yhä, mutta pää pystyssä on silti seistävä. Se ei aina ole helppoa, sillä omasta kirjallisesta työstä saatavat rahat tuntuvat joka vuosi vain supistuvan. Tämä ei ehkä aivan johdu pelkästään itsestäni ja vuosista, joita aina tulee jostain yksi lisää: vuosien määrä etäännyttää minua yhä kauemmas toiveikkaasta ja toiveita herättävästä esikoiskirjailijasta. Kysymys on koko kirjallisuuden tilasta ja tilanteesta. Kuka lukee ja jos lukee, mitä lukee? Ja ennen kaikkea, haluaako lukija vielä maksaa lukemastaan.”

Kysytkin vielä! Tässä kirjassa on välähdyksiä, jotka todistavat, että olisit pystynyt parempaan jälkeen.
Kirjan koskettavimpia kohtia ovat Hannu Mäkelän kuvaukset vähävaraisen yksinhuoltajaperheen ahdingosta. Nyt alkaa vain epäilyttää, että ne ovat heikkoja jälkijäristyksiä siitä, miten aihetta on mahdollisesti jo käsitelty Mäkelän kehutussa Muistan-omaelämäkertasarjassa.

”Vaikka rahaa ja sanoja miten vääntelisi, rahan puutteeseen juuttuu kuin suohon. Tuon suon opin nuorena tuntemaan kun vielä elin kotona äidin hyväntahtoisuuden varassa. Äiti antoi minkä kykeni ja itki. Lopulta ymmärsin paeta. Siksi ja pakon edessä olen tehnyt töitä heti kun kynnelle kykenin.”

Hienoja ovat myös havainnot kirjoituspöydän takaa näkyvästä maisemasta ja sen muuttumisesta vuodenaikojen mukaan. Nämä näkymät liittyvät luontevasti lapsuusmuistoihin, joista palataan takaisin kirjoitusprosessiin. Kohdat tuovat mieleen Claes Anderssonin timanttisen tekstin. [blogiesittelyssä hänen Jokainen sydämeni lyönti]

Muutkin kirjailijat ovat todistaneet, että kirjoittaminen auttaa mielentasapainoon ja lääkitsee surua. Hannu Mäkelä näyttää poimivan myöhäistuotantoonsa materiaalia omasta elämästään entistä enemmän. Kun hänen neljäs vaimonsa yllättäen kuoli, Mäkelä kirjoitti heti kirjan Valo – kertomus rakkaudesta (2018). Siinä hän kertoo kahdeksan vuotta kestäneestä liitostaan venäläisen Svetan kanssa. Hannu Mäkelän suhdetta kirjoittamiseen voi tosin varjostaa pahempi ahdistus:

”Tuntuu, että juuri sillä lunastan olemassaoloni oikeutuksen.” [2]

Entä kun kirjoittaminen ei enää suju? Miksi mieleeni tulee kuva sokaistusta eläimestä, joka kiertää päättymätöntä ympyrää nostaessaan vettä kaivosta erämaan laidalla? Tuo kuva tukkii tehokkaasti kriitikon suun. En muista laitteen nimeä, mutta Wikipediasta löytyi saqiyah sekä Persian well, persialainen vesipyörä.

”Olen suunnitelmallinen ihminen, äidinkö kiitos? Isää vailla olevassa perheessämme asiat suunniteltiin, rahat laskettiin pennilleen, koska niitä tuskin oli, pahimpaan yritettiin valmistautua, jos se suinkin oli mahdollista. Samaa teen nyt itse. Sen myötä kuljen taas kappaleen matkaa kirjoittaen jotain sellaista, joka tuntuu pitävän minua vielä hengissä.”

Tommi

[1] haastattelu Kirjailijaliiton sivuilla
[2] Kirjavinkkien esittely Mäkelän kirjasta Kirjoittamisen ilo

Ilta-Sanomien haastattelu Svetlana-vaimon kuoleman johdosta

Pois menee merehen päivä

Hannu Mäkelä : Samuli Kustaa Berg (H. Mäkelä, 1982)


"Kun 60-luvun puolivälissä jouduin epäpätevänä opettamaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, oli minun pakko lukea läpi sekä kielioppi että  Suomen kirjallisuuden historia. Samuli Kustaa Bergin kohdalla minua kiinnostivat ennen muuta hänen elämänvaiheensa: mies kirjoitti vain muutaman runon ja eli loppuelämänsä sokeana, se oli minusta liikuttavaa. Kun sitten luin hänen runojaan Suomen kirjallisuuden antologiasta pidin ennen muuta runosta 'Ystävälleni', varsinkin sen vetoavasta kertosäkeestä: 'Milloin muistelet minua?/Milloin?'. Mutta pari kohtaa samassa runossa: 'Haju tuomikon nenillä', 'Revon tulten tuprutesa' saivat myös jonkin soimaan päässä." 

Eräät taide-elämykset ovat sellaisia, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Yksi sellainen on Hannu Mäkelän kirjoittama monologi Pois meni merehen päivä. Yle lähetti sen monta kymmentä vuotta sitten. Vieläkin muistan millaisessa mielentilassa jäin sen päätyttyä radiota tuijottamaan. 

Monologi kertoo runoilija Samuli Kustaa Bergin (1803-1852) viimeistä edellisestä elinpäivästä ja siitä miten Hannu Mäkelä arvelee hänen kuolleen. Tuo monologi sisältyy tähän kirjaan. Kirjassa on lisäksi Hannu Mäkelän essee Bergin elämänvaiheista. Niistä ei kovin paljon tiedetä, mutta uskon, että kirjailijaveli on osannut eläytyä ja täydentää niitä tarvittavin osin. Kirjan liitteenä ovat Bergin säilyneet kirjeet ja hieman muutakin ajankohtaan liittyvää materiaalia. Sekä koko Samuli Kustaa Bergin tuotanto, kaikki hänen seitsemän runoaan.

"Vuosien myötä pitämykset tietysti muuttuvat. Bergin runoissa ei ole sitä vaikeutta että vähä hyvä pitäisi löytää paljosta, häneltä voi aina valita kaiken, ja sen olen nyt tehnyt. Se runo joka kuitenkin on vähitellen tullut minulle kaikkein läheisimmäksi on otsikoltaan pelkkä 'Runo'. 'Pois meni merehen päivä, Poijes kullana keränä.' Tämän runon tunnelma ja hengitys on sitä valtaisampi mitä likemmäs se tulee. Ja se kertoo tavallaan paljon myös Samuli Kustaa Bergistä, hänen elämänsä käännekohdasta, siitä mikä sai hänet runoja kirjoittamaan. 
Jo alku on kuviltaan poikkeuksellisen komea: luopuminen, syksyn tulo, menetyksen tuntu. Kunnes runo ensimmäisen kerran taitetaan ja tuleekin taas kevät, kevät ja 'Tuli ne iloiset linnut/Tuli kullaiset kukatki', ja on kuin ilo viriäisi rintaan. Mutta jälleen kerran runo taitetaan ja seuraa aivan muuta kuin odottaisi: 'Ei tule syän alaini,/Ei ikänä, ei eläisä/Tule mieli miekkoseni,/Toivottavani takaisin.' Ja Samuli Kustaa Berg kääntyy äkkiä ympäri ja katsoo lukijaa suoraan kohti: 'Veikko kulta, veli kulta/Älä nuhtele minua/ Josma sentähen murehin,/Tahi ryhtynen Runolle!"'

Samuli Kustaa Berg jäi varhain täysorvoksi. Ilmeisesti hän joutui koko lapsuutensa tekemään työtä elantonsa puolesta. Hannu Mäkelä arvelee, että joku hyväsydäminen kirkollisiin piireihin kuulunut sukulainen oli ottanut hänet hoiviinsa. Jo varhain hänellä ilmeni silmäsairauden oireita. Mäkelän mukaan mahdollisesti se johti Bergin lukemaan lakia. Se olisi ollut nopea tie varmaan leipään. Hän valmistui mutta joutui kohta heikon näön luopumaan saamastaan virasta. Vielä hän kuitenkin näki sen verran, että pystyi toimimaan kotiopettajana ja kirjoittamaan omia runoja. Lopulta sekin käy mahdottomaksi. Hannu Mäkelän kirjoittamassa monologissa pappilan sivurakennuksessa asuva sokea Samuli Kustaa Berg muistelee elämäänsä ja keskustelee palvelusväen kanssa.

"'Silmän säryt sikisi savupirteistä, puhuvat viisaat', Ulriika Mikkelintytär sanoo, 'kitku meni silmään'. Ja hän miettii. 'Vaan en minä mitään saanut.'
   'Minä en ole savupirteissä asunut, en ole lukenut naurislampun valossa. Olen vain muuten lapsena lukenut.'
   'Se se juuri on epäterveellistä. Ei pidä lukea.' Hän kun ei itse osaa. 'Lukemisesta aiheutuu kaikki synti.'
   'Niin kuin Nikolai I sanoo', minä naurahdan.
   Hän ei kuule, mutisee vain: 'Ei pidä lukea, ei...' Aurinko kuumentaa.
   'Voi että on täällä kaunista', hän sanoo sitten.
   'Kerro minulle mitä puutarhassa kasvaa', minä pyydän vaikka hyvin muistan sen, ja hän alkaa luetella:
'Syreenit, hernepensaat, ruusupensaat. Sitte, jasmiinit, pionit, spireat. Sitte, keltainen lilja. Sitte raparperi, piparjuuri, ruoholaukka. Sitte kirsikkapuut, haapapuut. Omenapuut. Pähkinät'
   'Ja omenapuut, mitä omenapuita...', sillä minä pidän siitä että hän tuntee jokaisen puun nimeltä.
   'Ensin on Kettu, se on syötävä mutta hapan. Sitten Pati, viinihapan omena. Sitte Tuomiorovasti, talviomena ja hyvä. Pikkuhapan, ruokaomena. Isohapan, samoin. Perunapuu, en ole maistanut, ja tuo tuolla on...', ja hän miettii, 'Pikkupuma, se on karvas. Sitte Isopuma, en ole maistanut, Matopuu, en ole, vaikka sanovat että on makea. Muurahaispuu, Nostelupuu ja sitte itse Makea, se on kulmapuu tuolla perällä, se on vanha ja aivan tuntematon. Samoin Kaivopuu. Ja viimein ovat tuolla Pilkku, makea, Pupu, jauhoinen, ja Astrakaani. Sillä on hieno nimi.' Saman litanian hän osaa aina toistaa, eikä muuta sitä. Hän puhuu sen sanasta sanaan aina samoin."

Kun Berg palasi Kööpenhaminasta kotimaahan 1835, oli runojen kirjoittaminen jätettävä lopullisesti. Kirjeessään Gottlundille hän kirjoitti, ettei halua käyttää hyväkseen toisen kättä eli sanella. Seitsemäntoista viimeistä elinvuottaan Samuli Kustaa Berg vietti täysin sokeana, klarinetin soitto yhtenä harvoista huveistaan. Muutamasta kirjaan liitetystä Bergin kirjeestä käy ilmi, miten rajoittuneeksi hänen elon piirinsä loppuvaiheessa oli käynyt. Kaarle August Gottlundille (suomennos Auli Viikari):

"Minun näköni on ennallaan, ellei huonompi kuin Tukholmassa, ja oleilen täällä hiljaisessa pakollisessa toimettomuudessa. Ainoa iloni on musiikki, jota harrastan osaksi yksin, osaksi ystävien seurassa. Olen tainnut tässä kirjeessä arvioida sinun metriikkaasi aika ankarasti, mutta sinun täytyy suoda se anteeksi, sillä sen saneli minun sydämeni ja vakaumukseni, ja käsi joka minulla on käytettävissä ei ehdi kirjoittaa uudestaan sitä minkä kenties haluaisin ilmaista toisin. Jos vastedes ystävällisesti suot minulle sen kunnian että kirjoitat minulle ja keskustelet isänmaallisista aiheista, niin se olisi minulle hyvin mieluista, minä taas toivon pystyväni vastaamaan täsmällisemmin kun nyt asumme toisiamme lähempänä. Etkö voisi joskus käydä täällä Oulussa minua tapaamassa? Voisimme silloin paljon henkilökohtaisemmin jutella kaikesta.

tuus S:Bergh
Oulu 28:ntena Helmik. 1835"

Hannu Mäkelä kertoo miten hän kävi Halikossa etsimässä runoilijan hautapaikkaa. Halikon kirkkoherranvirastossa hän tutki vanhaa kuolleitten kirjaa, josta löytyi merkintöjä Bergin kuolemasta. Kuolinpäivä on "5. Julii" ja hautauspäivä "11. Julii". Ei syntymäaikaa, ei hautapaikkaa, ei edes kuolinsyytä. Mäkelä arvelee, että syynä voi olla itsemurha ja sen seurauksena nimetön hautaus hautausmaan ulkopuolelle. Hän ihailee hautausmaan vanhoja puita, jotka kirjoitushetkellä olivat säilyneet moottorisahalta.

"Täällä voi vielä rauhassa ajatella, että ihmisen elämä jatkuu vanhoissa puissa, mikseipäs niidenkin jotka makaavat muurien ulkopuolella, eivät puitten juuret muureihin pysähdy. Otin valokuvia, kuljeskelin pitkin hiekkakäytäviä, katselin hautoja ja lähdin sitten pois. Ajattelin, tätä miestä en tapaa enkä löydä hänen hautaansakaan, mutta hänen runonsa minulla on. Se tuntui hyvältä."

Lukijana olen kiitollinen, että Hannu Mäkelä ei kirjoittanut paksumpaa kirjaa. Tämäkin on jo niin pakahduttava, että se melkein särkee sydämen.


Tommi

Totalitarismin leppymätön kriitikko

Kurt Sontheimer : Hannah Arendt : suuren ajattelijan elämä (suomentanut Maija Pietikäinen. Into, 2019)

"Hannah Arendtin kirja totaalisen herruuden syistä ja elementeistä oli omaperäinen yritys tulkita totalitarismi uudeksi valtiomuodoksi. Tämän valtiomuodon päämääränä oli tuhota ihmisen ymmärrys politiikasta ja antaa valtiomuotojen länsimaiselle historialle uudenlainen ja äärimmäinen ominaislaatu, jonka voittokulku johtaisi inhimillisyyden tuhoutumiseen. Historioitsijoille ja politiikan julkisille keskustelijoille, jotka olivat pohtineet totalitarismin ongelmaa, sen syntymissyitä ja olemassaolon vaikutuksia, Arendtin kirja ei ollut mikään helppo pala purtavaksi. Teoksesta kävi ilmi, että siinä asialla oli filosofi, joka käsitteli ihmisenä olemisen kohtaloa omana aikanaan. Hän ei ollut yksityiskohtiin keskittyvä historioitsija, joka yksinomaan yrittäisi luonnostella sitä kehityskulkua, joka oli tehnyt totalitaarisen järjestelmien synnyn kansallissosialismissa ja bolsevismissa mahdolliseksi."

Kurt Sontheimer oli yksi Saksan huomattavimpia politiikan tutkijoista. Hän toimi valtio-opin professorina Berliinissä ja Münchenissä. Tämä 2006 julkaistu kirja Hannah Arendtista jäi hänen viimeisekseen, sillä hän kuoli 2005. Alussa ollut ote käsittelee Arendtin teosta vuodelta 1951 The origins of totalitarianism (suom. Totalitarismin synty, 2013). Kirjaa pidetään Arendtin avainteoksena, sillä siinä näyttäytyvät hänen poliittisen teoriansa peruspiirteet, joita hän myöhemmin työsti edelleen. Se oli aikanaan sensaatio, koska yksi voittajavaltioista Neuvostoliitto julisti kommunistisen valtiomuotonsa natsismin vastakohdaksi. Arendt osoitti, että vaikka ne poikkeavat toisistaan ideologiselta sisällöltään, niin ne ovat muodoltaan samankaltaiset. Molemmat perustuvat alistettujen aktiiviseen osallistumiseen

Kurt Sontheimer käy kirjassa läpi Hannah Arendtin elämän vaiheet: erottaminen tyttölyseosta, sopimaton suhde opettaja Martin Heideggerin kanssa, Gestapon pidätykset, pako Ranskaan, toiminta juutalaisten avustusjärjestöissä, uusi pakomatka Yhdysvaltoihin sekä siellä syntyneet tutkimukset. Sontheimer kuvaa selkeästi ja ymmärrettävästi Arendtin ajattelun keskeisiä teemoja. Myös Arendtin kirjojen saama välillä tuomitsevakin vastaanotto sekä hänen marginalisointinsa tiedeyhteisön taholta noteerataan.

Kirjan kuusi osaa kuvaavat miten Sontheimer on aihetta lähestynyt:

Osa I: Poikkeuksellinen elämä
Osa II: Ajattelun kehitys
Osa III: Poliittinen esseisti
Osa IV: Eichmann-erimielisyydet
Osa V: Arendtin lähipiiri
Osa VI: Mitä jää jäljelle? Hannah Arendtin henkinen testamentti

Arendtilla oli lukuisia kriitikoita. Eräs syy oli hänen monipuolinen ajattelunsa, joten häntä ei voinut kunnolla "lokeroida". Arendt ei varsinaisesti edustanut mitään "oppiainetta", hän ei ollut historioitsija eikä sosiologi. Monet pitivät hänen poliittista filosofiaansa romantiikan ja eksistentialismin vanhentuneena sekoituksena. Arendt julistikin pontevasti, että hänen henkinen ponnistelunsa oli ajattelua ilman kaiteita. Hän oli myös koko ajan valmis tarkistamaan kantojaan, jos hänen käsityksensä todellisuudesta osoittautui virheelliseksi. Hän ajatteli ja arvosteli itsenäisesti tavoittelematta minkäänlaista suosiota. Riippumattomuus oli tärkeämpää kuin kuuluminen johonkin suuntaukseen tai ryhmään.

Juutalainen joka suututti juutalaiset... Hannah Arendt kannatti Israelin valtiota. Tosin sen olisi hänestä pitänyt olla sellainen, joka olisi ottanut palestiinalaisten oikeutetut vaatimukset tasapuolisesti huomioon, eräälaista liittovaltiota. Kun niin ei sitten käynyt, niin hän otti etäisyyttä militantteihin sionisteihin. Ja sitten 1963 tuli se Eichmann-kirja, Eichmann in Jerusalem - A Report on the Banality of Evil (Eichmann Jerusalemissa : raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, 2016). Aikana jolloin vähätteleväksi arveltu asenne, kuten pahuuden arkipäiväistäminen tai joukkomurhaajan luonnehtiminen "narriksi" eivät olleet pelkästään paheksuttuja. Ne olivat petoksia kaikkia juutalaisia kohtaan.

Kurt Sontheimerin mielestä tuomio oli kohtuuton ja pikaistuksissa tehty. Lisäksi:

"On kuvaavaa, että Eichmannissa sen suoranaisen pahan ohella, joka näyttäytyi hänelle samalla kertaa myös banaalina, ajattelukyvyn puute merkitsi Arendtille suurinta pahuutta. Siksi ajattelu oli hänelle niin tärkeää; siksi hän suositteli itsenäisen ajattelun hyvettä, jota hän itse harjoitti esimerkillisellä tavalla."

Hannah Arendtin ajatteluun vaikuttaneet kokemukset liittyvät 1900-luvun totalitarismin katastrofeihin. Ne johtivat kaiken politiikan tuhoutumiseen. Hän omistautui ajattelussaan tehtävälle, kuinka voitaisiin luoda sellainen politiikka, joka kykenisi torjumaan nykyaikaan sisältyvät vaarat. Inhimillisempi maailma voidaan luoda politiikan uudenlaisen tavan ja idean avulla. Sontheimer kirjoittaa, että Arendtin viesti ei ole vanhentunut lainkaan ja pätee mitä suurimmassa määrin edelleen:

"Ottakaa poliittista vastuuta yhteisöstänne, pitäkää toiminnallanne huolta maailman tilasta, älkää antako kulutushalun ohjata teitä, sillä se tekee sokeaksi vapaan julkisuuden luomiselle. Arendtin merkitys poliittisena ajattelijana ei perustu ongelmiin annettuihin valmiisiin vastauksiin, joihin voisi vain vedota. Sen sijaan se perustuu hänen kehotukseensa tutkia mahdollisuuksia inhimillisen maailman luomiseksi ja hänen varmuuteensa siitä, että maailma on luotava poliittisen toiminnan avulla sellaiseksi, että sitä voi myös rakastaa (Arendtin amor mundi)."

Arendt on häikäilemätön optimisti: meillä on aina uuden alun mahdollisuus. Hän siteeraa usein Augustinuksen sanoja, jonka mukaan ihminen on luotu, jotta alku olisi olemassa. Sen jatkuvuutta ei voi katkaista, sillä jokaisen ihmisen syntymä on takuu siitä. Hän uskoo inhimillisen toiminnan vaikuttavuuteen. Se on politiikkaa, joka perustuu kykyyn aloittaa aina jotain uutta. Tätä voidaan pitää romantisoivana periaatteena. Tavallisesti ihmiset syntyvät annettuihin olosuhteisiin ja niihin on sopeuduttava. Joskus ne ovat niin ankarat, että jää peplkästään toive ja luottamus siihen, että uudet ihmiset voivat aloittaa jotain uutta.

"Myös Hannah Arendt tiesi toiminnan, joka aloittaa jotain uutta, kulun ja vaikutusten olevan arvaamattomia. Hänelle oli kuitenkin tärkeää rohkaista ja mahdollistaa tällaista toimintaa, ettei mahdollisuus aloittaa jotain uutta jäisi käyttämättä."

Saksalainen Piper-kustantamo on julkaissut laajasti Arendtin tuotantoa. Kustantaja halusi lisäksi julkaista orientoivan kirjan, joka toimii johdatuksena Arendtin elämään ja henkiseen kehitykseen. Toiveena oli kirja, joka samalla innostaisi laajempaa yleisöä tutustumaan tarkemmin filosofin kirjoihin ja ajatuksiin. 

Johdannossaan Kurt Sontheimer kirjoittaa, että hän halusi ymmärtää Arendtia hänen elämänsä ja ajattelunsa pohjalta. Hän keskittyi olennaiseen ja yritti esittää sen niin ymmärrettävästi kuin mahdollista. Tulos on mukaansatempaava kuvaus erään merkittävän filosofin elämäntiestä sekä hänen keskeisistä ajatuksistaan. Kurt Sontheimer onnistuu kirjassaan paketoimaan painavan ja vakavan filosofisen viestin ilmavaan muottiin.

"Arendtin pyrkimyksenä oli vaikuttaa ajattelun avulla siihen, että ihmiset kykenevät luomaan oman elämänsä. Parasta Arendtin tuotannossa ja hänessä henkilönä ovat intohimo ja se vakavuus, jolla hän keskittyy pohtimaan ihmisen kannalta tärkeitä kysymyksiä."


Tommi

PS: Mikäli haluat lukea toisenlaisen arvion tästä kirjasta, niin VTT Markku Johannes Koivusalo on kirjoittanut tästä Politiikka-lehdessä nro 62(2020):3, s. 308-310. Se on aivan täydellinen tyrmäys. Kun tutkin FINNA-tietokannasta, mitä tämä VTT Koivusalo itse on julkaissut, niin Tiede & edistys -lehdessä 38(2013):4 on ilmestynyt artikkeli Totalitarismista uusliberalismiin : Hannah Arendt ja aikamme poliittisen ajattelun ahdinko. Siitä käy ilmi miten Koivusalo näkee hyväksi esitellä tätä filosofia. Tarkoittikohan professori Sontheimer tämmöisiä dosentteja kirjoittaessaan:  "... monet Hannah Arendtin tulkitsijat ovat pitäneet houkuttelevana yritystä olla monimutkaisempia kuin hän itse." Missään tapauksessa se ei olisi innostanut minua perehtymään aiheeseen.

Joulukonsertin päättää O Helga Natt

Yrsa Stenius : Kunnes siipi murtuu : Jussi Björlingin taru (suomentanut Risto Hannula. Tammi, 2004)


    Laulukone. 
    Kävelevä peltikamiina. 
    Kompressorilla varustettu satakieli.

Ja kuitenkin:
"Jussi Björling oli herkkä ja haavoittuva taiteilijoiden tavalla, ja iskuja hän olemuksensa rotevuudesta huolimatta kesti huonosti. Tuska ja pettymys viilsivät häntä kuin veitsi avointa silmää, ja hänen hahmonsa luoma pyknikon vaikutelma petti: hänellä ei ollut pyknikon kykyä ravistautua eroon pahasta riehumalla ja raivoamalla. Vaitonaisen surumielisyyden ja mykän pimeyden pisarat jäivät aina häneen kuin hänen pehmeään lihaansa kiinni palaneet luodit."

Heti aluksi journalisti ja kirjailija Yrsa Stenius tekee selväksi millainen tämä kirja Jussi Björlingistä on. Se on kirja kohtalosta, jota ehkä liiankin suuren lahjakkuuden saaminen synnyinlahjaksi merkitsee. Yrsa Stenius ei ole saanut musiikkikoulutusta, joten laulamisen erityispiirteiden kuvaamiseen hän on hakenut neuvoja ja näkemyksiä alan asiantuntijoilta. Hän haluaa hahmottaa Jussi Björlingin (1911-1960) koko elämäntarinan sen draaman valossa, jonka Stenius on havainnut Björlingin elämänkulun taustalla. Tällaisen lahjan synkkä kääntöpuoli on taistelu itsetuhoa vastaan. Lisäksi Yrsa Stenius sanoo rakastaneensa Jussin Björlingin laulua niin kauan kuin muistaa. Laulu toi kauneutta sodanjälkeiseen Suomeen, missä kaikki oli säännösteltyä, karua ja kortilla. Eräänlainen fanikirja? Kyllä, mutta taitavan journalistin syvällisellä, asioihin paneutuvalla twistillä ja kielellä, joka koskettaa kuten Jussi Björlingin laulu:

"Mutta silti Jussi Björlingin laulussa on jotakin, joka osuu ihmisen elämäntunteen palleaan tavalla, johon kukaan muu laulaja ei minun mielestäni kykene. Siinä henki salpaantuu ja sanat loppuvat, kaikki on suunnatonta kauneutta ja surua."

Jussi Björling kuoli alle 50-vuotiaana. Hänen uransa oli kuitenkin huomattavan pitkä, sillä hän aloitti esiintymisen nelivuotiaana. Hänen isällään Davidilla oli suurenmoinen luonnonääni, mutta todella hankala luonne. Hän oli vähällä saada kiinnityksen New Yorkin Metropolitaniin ja Tukholman oopperaan. Kun ne menivät myttyyn, hän suuntasi kunnianhimon poikiinsa, joista koulutti laulajia omaperäisten metodien mukaan. Äiti Ester kuoli 1917 viimeiseen synnykseensä ja pojat aloittivat isänsä kanssa tiiviin kiertue-elämän. Etenkin USA:ssa "The Bjoerling Male Quartet" niitti suosiota. Koulunkäynnistä ei voinut olla puhettakaan, ja Stenius aprikoi voiko siitä johtunut alemmuudentunto olla eräs tekijä, joka lisäsi sivullisuuden tuntemuksia, joita myöhemmin piti paikkailla.

Viime vuosisadan alun kulkuväyliä ja liikenneyhteyksiä ei voi verrata nykyisiin. Lisäksi sota-aika aiheutti lisäongelmia. Yrsa Stenius kirjoittaa lähes järkyttyneenä, että vuosikymmenien ajan Björling ei juuri ehtinyt muuta kuin istua eri kulkuvälineissä matkalla seuraavaan esitykseen. Sillä esityksiä riitti. Jussi Björling sai nopeasti kiinnityksiä suurille oopperalavoille, mutta ei väheksynyt kevyemmän ohjelmiston esittämistä esimerkiksi Ruotsissa suosituissa kesätapahtumissa. Ne olivat radion ohella eräs tekijä miksi Jussi Björlingin maine on naapurimaassakin legendaarinen. Ja nostetaanhan Jussi Björling edelleen klassisen musiikin kansainvälisissä äänestyksissä edelleen oopperalaulajien ehdottomaan eliittiin.

Suuren suosion kääntöpuoli on julkinen kontrolli. Pitkälle venynyt ravintolailta, josta palataan kotiin iloisessa kunnossa käynnistää huhut. Jos sellaisen jälkeen vielä kurkunpään tulehduksen takia peruuttaa muutaman konsertin, niin maine alkaa olla mennyt. Oli myös näyttöjä siitä, että Jussi Björlingin viinan käyttö oli välillä todella aivan hillitöntä. Hänen vaimonsa Anna-Lisa luonnehtii miestään selkeästi alkoholistiksi. Yrsa Stenius kuvaa vaimon osaa perheen koossa pitävänä voimana koskettavasti mutta ei pelkästään ihaillen. Oliko Anna-Lisan kunnianhimo eräs tekijä, joka joskus nosti taiteilijaluonteen vastarintaan? Toisaalta vaimo oli huomannut, että lomakaudet ja jaksot, jolloin Jussi Björlingillä ei ollut ammatillisia haasteita, olivat osoittautuneet vaarallisiksi.

Minkä takia Jussi Björling aika ajoin löi kaiken ranttaliksi ja pakeni viinaan on kysymys, johon Yrsa Stenius yrittää kirjassa porautua. Miksi silloin kun onni hymyili Jussille ihanimmin, tuntuu välillä siltä kuin hän mieluiten haluaisi kuolla? Miksi hän ei pystynyt saamaan minäkuvalleen tukea monista huomion- ja kunnioituksen osoituksista, joita hän alkoi saada jo varhain? Jussi Björlingin ura käydään kirjassa lapsesta alkaen läpi. Kuvaus millainen Jussi Björling oli ihmisenä ja taiteilijana, ja millaisia paineita massiivinen julkisuus hänelle ja hänen lähimmilleen asetti on teoksen parasta antia.

   "Jos on vähänkin tottunut kertovan tekstin lähilukuun ja osaa tavoittaa sen, mitä kaikessa sanotussa ei sanotakaan, voi Anna-Lisa Björlingin pääasiallisesti aurinkoisesta kuvauksesta elämästään Jussin kanssa saada selville, että vuoristorata ajoittain oli huimaava. Ensimmäinen hermoromahdus vaani nurkan takana jo ensimmäisenä Anna-Lisa Björlingin Jussin rinnalla viettämänä vuonna, ja vaikka perhe syystäkin vuodattaa liturgisia hokemiaan alkoholin kirouksesta, on selvää, etteivät kaikki vaikeudet johtuneet Jussi Björlingin liiallisesta juomisesta."

Yrsa Stenius kirjoittaa, että Jussi Björling vakiinnutti ooppera- ja konserttiohjelmistonsa suhteellisen nuorena. Hänellä saattoi olla suunnitelmia uusien, dramaattisempien tenoriosien harjoittelemisesta, mutta hanke ei toteutunut. Ehkä hän uskoi, että aikaa oli jäljellä vaikka kuinka paljon, vaikka hän tiesi tai ainakin aavisti jotain muuta. Varsinkin Ruotsissa hänen muuttumattoman jumalaista laulutaidettaan juhlittiin mutta jupistiin samoista lauluja. Stenius pohtii mitä tapahtui Jussi Björlingille, miehelle, joka ahmi musiikkia ja hän saattoi opetella mutkikkaita sävellyksiä hetkessä jopa ilman nuotteja pelkästään kuulon ja muistin varaisesti.

   "Siihen, että Jussi Björling myöhäisvaiheessaan alkaa 'kieltäytyä esteellä', on vaikea ehdottaa selitykseksi muuta kuin että hänen hermonsa alkoivat pettää sitä pahemmin mitä korkeammalle hänen tähtensä nousi ja että hän lopulta mieluiten turvautui pelkästään varmoihin kortteihin, sellaiseen ohjelmistoon josta hän tiesi selviytyvänsä niin varmasti, että epäonnistumisen vaara oli mahdollisimman vähäinen. Hän ymmärsi kyllä, että uusien laulujen esittämisen riski olisi hyvinkin kannattanut ottaa, mutta vaikka hän siihen valmistautuikin, loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan uskaltanut.
   "Rimakauhu, jota haasteen antama adrenaliinipotku kuitenkin piti kurissa, oli kerta kaikkiaan vaihtunut lamauttavaksi korkeuskauhuksi - nyt hän ei päässyt ylemmäksi, nyt hänen oli pidettävä varansa, jotta ei romahtaisi alas."

Jussi Björlingin anoppi, oopperaa läheltä seurannut valokuvaaja Emy Berg ei ollut ihastunut tulevasta vävypojasta. Epäilikö hän "kodittoman sirkuspojan" hakevan isänsä kuoleman jälkeen sosiaalista hyvitystä? Tyttärellä ei ilmeisesti ollut aavistustakaan miten eripariseen liittoon hän oli heittäytymässä:

   "Ehkä Anna-Lisa Björlingin äiti ymmärsi sen, mitä kokeneen ja musiikkielämän vaatimukset tuntevan ihmisen täytyi ymmärtää, eli sen, että avioliitosta Jussi Björlingin kaltaisen miehen kanssa ennemmin tai myöhemmin tulisi helvetillinen - niin suuret olivat Jussin unelmat urastaan ja niin ilmeiset hänen edellytyksensä saada ne toteutumaan.
   "Sillä niin käy melkein kaikille laulajille, joista tulee maailmantähtiä, erityisesti jos se tapahtuu heille nuorina. Kohta heidän elämänsä muuttuu tuskan repimäksi taisteluksi: heidän on säilytettävä äänensä, ylläpidettävä kykyään, harjoitettava instrumenttia, joka säätelee heidän ruumistaan ja pitää hallussaan heidän sieluaan. Maksoi mitä maksoi."

Kuluttava elämä johti sydänkohtauksiin 50-luvun lopulla. Yrsa Stenius on perehtynyt dokumentteihin ja ihmettelee, että Jussi Björling ylipäänsä kykeni laulamaan. Hän ei esiintynyt niin paljon kuin aiemmin, mutta pysyi laulajana viimeiseen hengenvetoon asti. Laulu oli Jussin elämänsisältönsä. Jos se pettäisi, elämää ilman sitä hän ei pystynyt kuvittelemaan.

    "Puhutaan kuinka paljon tahansa Björlingin sisusta, itsepäisyydestä, vaikkapa epätoivostakin jos niin halutaan - hän kuoli mieluummin kuin hiljeni - , puhtaasti käytännössä ei ihmisen pitäisi kyetä laulamaan, kun sydän on niin kurjassa kunnossa kuin Björlingin sydän loppuvaiheessa oli."

Tommi

PS: Minna Lindgren kertoo Yle Areenassa sarjassaan Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä samasta aiheesta: Miksi Jussi juo? Jussi Björlingin laulujen kääntöpuoli. Ohjelma on kuultavissa 7.9.2023 asti.

Uuno Kailas oli tuskan tuttu

Marija Vantti: Älä koske perhosen siipiin: Uuno Kailaan elämä ja kuolema. Aviador 2021.

120-vuotisjuhlavuottaan viettävä Uuno Kailas (1901-1933) oli selvästikin aihe, joka valitsi tekijänsä; Marija Vantille Kailas on ollut vuosikausien, jopa vuosikymmenien mittainen projekti. Vantti kertoo saaneensa kosketuksen Kailaan runoihin teini-ikäisenä, liikuttuen runoista, vaikka ei aivan ymmärtäen mikä niissä niin puhutteli. Kouluaikana hän kirjoitti aineensa ja esitelmänsä Kailaan teksteistä ja myöhemmin, opiskellessaan yliopistossa kirjallisuutta ja Suomen historiaa, alkoi tavoittaa Kailaan tekstien sanomaa; runot avautuivat vähitellen kuin elämänkertomuksena.

”Vuosikymmeniä myöhemmin perunkirjoituksen yhteydessä minulle selvisi, etten ollutkaan vanhempieni lapsi. Silloin minulle valkeni, että minun ja Uuno Kailaan menneisyydessä ja kokemusmaailmassa oli paljon samankaltaista. Halusin tietää mitä, oppia tuntemaan hänet paremmin ja samalla myös itseäni. Kun elämäntilanteeni lopulta mahdollisti uuden vaiheen, muutin Kailaan koulukaupunkiin Heinolaan elääkseni lähellä hänen lapsuus- ja nuoruusajan seutujaan ja tutustuakseni tarkemmin hänen elämänvaiheisiinsa. Siitä alkaen olen vaeltanut hänen jalanjäljillään tutkimassa hänen sisäisiä ja ulkoisia elämänpolkujaan.”

Uuno Kailas, alkujaan Uuno Salonen, oli tuskan ja masennuksen tuttu. Hänellä oli lapsuuden menetysten jälkeen erityinen alttius hylkäämiskokemuksille. Hän oli 2-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli, ja kun isästä ei ollut huoltajaksi, poika kasvoi isoäitinsä hoivissa. Uuno koki maailman ja ihmiset liiankin voimakkaasti. Näitä tuntojaan hän onnistui kuitenkin jalostamaan runoiksi, joista tuli valtavan suosittuja. Kaikki varmaan tuntevat runon, joka alkaa:

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.
(Kokoelmasta Paljain jaloin, 1928)

Toinen kaikkien tuntema Kailaan runo lienee Suomalainen  rukous (Siunaa ja varjele meitä), joka on kokoelmasta Uni ja kuolema (1931). Sen sävelsi Taneli Kuusisto alun perin kuorolle, ja suomalaiseen virsikirjaan se pääsi vuonna 1986 virreksi 584.

Marija Vantin kirjan nimi Älä koske perhosen siipiin viittaa Uuno Salosen lapsuuskokemuksiin. Tuleva runoilija rakasti perhosia ja seurasi järkyttyneenä luokkatoverinsa perhosharrastusta myrkkypurkkeineen ja kuolleiden perhosten neulaamisineen. Jos toinen siipi oli irronnut, kaveri repi irti toisenkin siiven ja koko perhosen palasiksi. Uunolle perhonen oli kallisarvoinen ihme, kaunis luomus, joka eli riipaisevan lyhyen elämän.

Jo lapsena kirjoittaminen oli Uunolle korjaava ja lääkitsevä voima.

”Hän oli ymmärtänyt varhain, että ihmistä ympäröi kaksi todellisuutta: se jonka suuri yleisö näkee ja hyväksyy ja se toinen, josta ei juuri kukaan tiedä. Tästä näkymättömästä alkoi tulla olennainen osa hänen elämäänsä.”

Uuno-poika tiesi varhain myös, että juuri runojen kirjoittaminen oli hänen elämäntehtävänsä. ”Runoja maailmaan luomalla elän – ja myös kuolen.”

Kasvattipojan pääsy kunnon opintielle ei ollut itsestäänselvyys. Onneksi kuitenkin kansakoulunopettaja kävi puhumassa lahjakkaan oppilaan puolesta Uunon isovanhemmille, ja Uuno pääsi Heinolan keskikouluun ja edelleen lukioon ja ylioppilaaksi.

Runoilija osallistui kesällä 1919 Aunuksen vapautusretkelle, todennäköisesti paikatakseen alamaissa ollutta miehistä itsetuntoaan. Hän lähti ”puolustamaan sorrettua kansanosaa” ja koki sotatantereella sekä järkyttäviä taisteluita että ihmeellisiä rauhan hetkiä. Pahin tapaus oli hyvän Bruno-ystävän haavoittuminen ja kuolema. Sotaretken jälkeen Uuno Salonen aloitti viimeisen lukiovuotensa ja sai julkaistua Nuoressa Voimassa runojaan ja myös ensimmäisiä käännöksiään. (Hän suomensi sittemmin laajasti muun muassa Edith Södergrania.)

Kailas kirjoittautui  Keisarillisen yliopiston historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan. Hän pääsi mukaan kirjallisuusrientoihin ja taiteilijaelämään, kävi neljänteen opiskeluvuoteensa saakka luennoilla, mutta ei suorittanut tutkintoa. Runoilijankutsumus ja kirjallisuus täyttivät hänen elämänsä. Esikoiskokoelma Tuuli ja tähkä ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 1922.

Tulenkantajat-ryhmän jäsenenä Kailas kohtasi muita kirjailijan uralle tähtääviä ja pohti heidän kanssaan kaikkia mieltään askarruttaneita asioita. Nuoret kirjailijat tapailivat toisiaan paitsi pääkaupungin muodikkaissa jazzpaikoissa myös maaseudulla toistensa huviloilla ja muissa kesänviettopaikoissa.

Marija Vantti piirtää kuvan herkästä, pikkutarkasta, tic-oireilevasta runoilijasta, joka  fyysisen maailman brutaalisuuden ja ongelmallisuuden keskeltä tähyää jatkuvasti kauniimpaan todellisuuteen. Se todellisuus näyttäytyy vain satunnaisesti sisäisissä näyissä, unikuvissa ja tarkoissa, välähdyksenomaisissa havainnoissa. Hän kärsii ruumiillisesti ja henkisesti. Hän on hoidettavana skitsofrenian takia, hän kipuilee homoseksuaalisuutensa takia, ja kaikkea varjostaa keuhkotuberkuloosi. Hän on mukana Tulenkantajien bileissä, mutta sisimmässään potee ristiriitaa: vauhdikas 1920-luku ei vastaa hänen mentaalista olemustaan.

Kirjeessään vuonna 1929 hän kirjoittaa: ”Olen kauhulla ajatellut suurta harhautumistamme, kuin olisimme olleet joukolla matkalla kohti ennalta määrättyä turmiota, minä ja muut kanssani, koko tuhlarisukupolvemme, joka ahmi kaiken puoliraakana ja kypsymättömänä. Kaikki olemme epänormaaleja, turmeltuneita ja hermoheikkoja. Luulen jopa, että herkimmät meistä ovat jo edeltäpäin määrätyt tuhoutumaan, likaisena olen huutanut puhtauden perään. Sielussani olen tuntenut suuren pettymyksen, rauhaa ei ole muuta kuin kuolemassa, unenikin ovat liian täynnä harhaista elämää…”

Marija Vantti on historioitsija ja tietokirjailija, joka on julkaissut 21 teosta kirjoittajana tai toimittajana. Hän on myös ohjannut satoja kirjoittajia julkaisukynnyksen yli. Hänen  tutkijanotteensa Uuno Kailaan elämään on syvästi eläytyvä. Hän kulkee Kailaan jalanjäljissä niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Vantti samastuukin Kailaaseen, jakaa tämän tunnot hylättynä ja hyväksikäytettynä lapsena.

”Kuvittelen Kailaan tutkimassa eteensä avautuneita maisemia”

”Ehkä hänkin näki rannalla ja puistoissa leikkiviä lapsia ja tunsi heitä katsellessaan iloa, mutta myös omien lapsuudenkokemustensa nostattamaa kipua”

”Kuvittelen hänet aamukahvin ja patongin juuri nauttineena nousemassa läheiselle Montmarten kukkulalle Sacre Coeurin basilikaan”

Vähän vierastan näin intensiivistä eläytymistä, mutta arvostan elämäkertateoksen Kailaasta avaamaa monipuolista kuvaa. Itse en esimerkiksi tiennyt Kailaan toimineen kustannustoimittajana enkä tiennyt, että hän oli ahkera kääntäjä. Hän suomensi muun muassa laajasti Edith Södergranin runoja ja monien muiden aikakautensa merkittävien kirjailijoiden teoksia. Kailas oli myös lahjakas piirtäjä.

Erityisen koskettavia ovat kirjan kuvaukset Kailaan viimeisistä viikoista Nizzassa, jolloin runoilija jo aavistaa kuolemansa. Olkaamme kiitollisia rokotteesta, joka on lähes kokonaan tukahduttanut kauhean tuberkuloosin maailmasta! Ja ottakaamme kiitollisina vastaan koronarokoteannokset!

Uuno Kailas siis kuoli Nizzassa. Hänen ruumiinsa poltettiin Marseillessa ja tuhkat siunattiin Helsingissä. Runoilija sai viimeisen leposijansa Hietaniemen hautausmaalta korttelista U27-4-36. Haudalla paljastettiin vuonna 1940 kuvanveistäjä Yrjö Liipolan suunnittelema muistomerkki.

Taina

.

Kulttuurin mahtihahmoa muistellen

Kylänpää, Riitta: Utelias mieli : Claes Anderssonin elämä. Siltala 2020.

Suomalaisia elämäkertakirjoja luetaan ja myydään paljon:

https://yle.fi/uutiset/3-11603265

Elämäkertakirjallisuuden tämänvuotisiin helmiin kuuluu Riitta Kylänpään teos Utelias mieli: Claes Anderssonin elämä. Kirjan luettuani olen vaikuttunut. Andersson (1937-2019) oli kaikkien tuntema vasemmistoliiton keulahahmo, kulttuuriministeri, psykiatri, kirjailija ja jazzpianisti, mutta hän oli myös tulisieluinen maailmanparantaja, joka yritti uudistaa yhteiskunnan rakenteita ja antaa äänen niille, jotka sairautensa takia olivat sen menettäneet.

Marraskuun liikkeen aktivistilääkärinä hän hoiti 1960-luvulla asunnottomia ja työttömiä. 1980-luvulla hän ajoi toimeentulotuen parantamista. Jazzkeikkoja hän soitti kymmenien vuosien aikana satoja. Tulisieluisuudella oli kääntöpuolensa: herkkyys, ahdistuneisuus ja paniikkitilat.

Andersson kertoo asioista avoimen tuntuisesti. Hän on psykiatrina analysoinut itsensä ja tiedostanut ongelmiensa ytimen. Myös fyysisestä kehostaan hän puhuu kaihtelematta, ja sairauksien ja mielen välisestä yhteydestä.

Monet aikalaiset todistavat, että Andersson oli älykäs, ystävällinen, eläytyvä ja hauska; erinomainen kuuntelija.

”Andersson pyrki jatkuvasti löytämään uusia näkökulmia niihin ihmisiin, joita hän tutki tai yritti ymmärtää. Se oli hänestä tärkeintä. Loppujen lopuksi juuri uteliaisuus tekee elämästä mielekästä. Jos tukahduttaa uteliaisuutensa, kadottaa itsensä, ja elämästä tulee kuin tyhjä munankuori, hän kirjoitti.

Hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa auttoivat häntä etsinnässä: eläytymisen taito oli hänen vahvuutensa, mutta eläytymisen rajattomuus hänen heikkoutensa.

’Claes otti maailmantapahtumat hirveän raskaasti, ja joskus vahva eläytyminen saattoi lamauttaakin hänet’, Katriina Kuusi [pitkäaikainen elämänkumppani] toteaa.” (s.285)

Andersson syntyi helsinkiläiseen porvarisperheeseen. Hänellä oli kuusi vuotta vanhempi isosisko, ja hänen jälkeensä syntyi samanlaisella ikäerolla pikkusisko. Kauppa-alalla toiminut perheen isä ei hyväksynyt radikaalia poikaansa, ja perheessä oli muitakin jännitteitä, mutta Helsingin mahdollisuudet ja vilkas kulttuurielämä tarjosivat pojalle väyliä ajatteluun ja itseilmaisuun. Jalkapallopelit kasvattivat sosiaalisuuteen, opettivat joukkueessa toimimista. Musiikki ja kirjallisuus, jazzklubeille pääsy olivat tärkeitä. 

Uusvasemmistolaisiin piireihin tutustuminen herätti Anderssonin sosiaalisen omatunnon, ja lääketiedettä opiskellessaan hän tutustui ensimmäistä kertaa huono-osaisiin. Voidakseen auttaa heitä hän päätti erikoistua psykiatriaan.

Hän toimi Veikkolan sairaalan ylilääkärinä ja kokeili siellä uutta yhteisöllistä hoitoajattelua. Potilaiden perheet otettiin aktiivisesti mukaan hoitotiimiin, ja parantolassa järjestettiin monenlaista yhteistä tekemistä, myös talon työt jaettiin. Tulokset olivat kannustavia.

Kirjailijanura veti niin hyvin, että Andersson toimi pitkään vapaana kirjailijana. Hänet houkuteltiin mukaan vasemmiston eduskuntaehdokkaaksi viisikymppisenä. Politiikan kenttä merkitsi aivan uusia haasteita, tuntemattomien asioiden haltuunottoa ja paineita, mutta Andersson myös nautti julkisuudesta. Hän oli Vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri ja presidenttiehdokaskin. Kirjan tässä jaksossa on lukuisia mielenkiintoisia lausuntoja politiikassa tuolloin mukana olleilta henkilöiltä.

Musiikki kulki mukana aina yhtä tärkeänä. Suosittu jazzpianisti Andersson piti Ingmar Bergmanin tavoin musiikkia ”ihmisessä olevan pyhyyden ilmauksena” (s.285). Andersson palasi eduskuntaan vuonna 2007, ”velvollisuudentunnosta”, mutta joutui terveyssyistä jättämään pian paikkansa varamiehelle Kari Uotilalle.

Utelias mieli etenee hyvässä rytmissä elämänvaiheesta toiseen, ja visuaalisestikin jaottelu on selkeä. Sinne tänne sijoitellut runot tuovat tunnetta, iloa ja väriä. Kylänpään ote on empaattinen, muttei liikaa iholle menevä, ja kieli eleganttia. Miinuksena pidän kirjan rumaa kantta.

Mukana on paljon mielenkiintoisia aihealueita, kuten kirjallisten piirien taidedebatit, taide-elämän nousu 1990-luvun laman keskellä sekä tärkeät poliittiset päätökset ja niihin liittyvät henkilöt. Perhe-elämää, muun muassa Siuntion kesäkommuunia käsittelevät jaksot tarjoavat kiinnostavaa human interestiä.

Claes Andersson oli siis varsinainen renessanssi-ihminen, moniaalle rönsyävä multilahjakkuus. Riitta Kylänpään urakkaan ovat sisältyneet kymmenet haastattelut, lisäksi hän on käynyt läpi laajan kirjallisen aineiston. Lähdemateriaaliluettelo on massiivinen alkaen Anderssonin runoista, romaaneista ja tietokirjoista, näytelmiä, elokuvia ja kuunnelmia unohtamatta. Runokokoelmia on 26, proosateoksia kahdeksan, näytelmiä ja kuunnelmia kymmeniä.

Riitta Kylänpää palkittiin Tieto-Finlandialla kolme vuotta sitten ilmestyneestä Pentti Linkola -elämäkertateoksesta. Pitkän linjan journalisti tekee jälleen kulttuuriteon, ja varmasti tämäkin kirja tulee jollakin tavalla palkituksi.

Kylänpää kertoo kirjan esipuheessa, että Linkola antoi hänelle käyttöön yli sata päiväkirjaa, mutta Andersson ei mitään.

”Hän oli tuhonnut muistiinpanonsa sitä mukaa, kun oli käyttänyt ne runoissaan ja proosateoksissaan. — Ensilukemalla en tunnistanut romaanien todellisuuspohjaa, mutta haastattelujen edetessä ymmärsin, että hän oli käyttänyt itseään materiaalinaan. Niin kirjailijat tekevät, kuka avoimemmin, kuka peitellymmin. Mutta kyllä hän myös liioittelee ja dramatisoi ja muuntelee tapahtumia kirjoissaan, ja sekin on hyvän kirjailijan ominaisuus.

Hän kutsui itseään muistin mytomaaniksi.” (s. 11)

Kylänpään ja Anderssonin viimeinen tapaaminen oli tammikuussa 2019. Andersson menehtyi heinäkuussa 2019. Omaelämäkerralliset Otto-kirjat Oton elämä (2011), Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) ja postuumisti ilmestynyt Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) kertovat paljon kulttuurin mahtihahmon viimeisistä vuosista.

Taina