Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2011)
Tälle kirjalle on selkeä esikuva. A.J. Jacobs on amerikkalainen kirjailija, joka on altistanut itsensä outoihin ihmiskokeisiin. Hän on juutalainen ja kokeili voiko elää vuoden noudattaen tarkasti Raamatun käskyjä. Sitten hän luki läpi koko Encyclopedia Britannican. Noista kokemuksista hän kirjoitti kirjat, joista jälkimmäinen on nimeltään The know-it-all : man's humble quest to become the smartest person in the world. Tämä oli kirja, joka kiinnitti Minna Lindgrenin kustantajan huomion. Kun hän kuuli Minna Lindgrenin jäävän pitkälle lomalle, niin viekas kustantaja arveli tämän räytyvän tekemisen puutteessa:
"'Lue tuo', Jago sanoo juonikkaasti hymyillen ja jättää minut ravintolaan kädessäni The Know It All.
Viikkoa myöhemmin ilmoitan hänelle lukevani hieman suppeamman ja jo vanhentuneen ensyklopedian, jotta plagiaatti ei olisi räikeä."
1900-luvun alussa kaikilla kustantajilla piti olla oma tietosanakirjasarja. Kariston tarjontaan kuului Väinö Hämeen-Anttilan Uusi tietosanakirja, joka ilmestyi kahdessa osassa (A-Hiawatha ja Hibbing-Öölanti). Hakusanoja on melkein 35 000, sivuja 1 755 ja mustavalkoisia kuvia 1 497. Minna Lindgren lukee kaiken, aivan kaiken ja poimii luetusta joukon kiinnostavimpia hakusanoja. Valtava urakka kestää kuukausia ja sen aikana Minna alkaa tuntea kasvavaa myötätuntoa Hämeen-Anttilaa kohtaan.
Minna Lindgren perehtyy tarkemmin ensyklopedistiin ja kertoo, miten etsii hänen kirjoittamia muita teoksia. Haaviin tarttui Kuka kukin on -kirja vuodelta 1909 ja muutama kokoelma Hyvää yötä, hetki lepoa kunnes nukutte -tarinakokoelmia. Sopivan hakusanan sattuessa kohdalle Minna Lindgren referoi Hämeen-Anttilan kirjaa Merillä (arkielämää suomalaisessa purjelaivassa), joka ilmestyi 1913. Siinä Väinö kertoo kokemuksiaan merimatkoilta, sillä tultuaan ylioppilaaksi hän pestautui purjelaivaan. Kotimaahan palattuaan Hämeen-Anttila kustansi ja johti eräitä sanomalehtiä ja Karistoa.
"Väinö kävi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa tunnettujen valtiomiesten, ajattelijoiden ja kirjailijoiden kanssa ja matkusti vuosina 1927-28 eri puolilla Eurooppaa tutustumassa kustannusoloihin. Ja sitten [professori Juhani Niemi]: 'Samoihin aikoihin kirjallinen johtaja kokosi yhden miehen työnä Uutta tietosanakirjaa, joka vei energiaa muilta projekteilta ja joka valmistuessaan vuonna 1932 tulkittiin suureksi epäonnistumiseksi.'
Siinä kaikki minun tietosanakirjastani. Sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1928, ja voin kuvitella, että jo se tuomittiin suureksi epäonnistumiseksi. Siitä huolimatta Väinö jatkoi yhden miehen valistustyötään ja kirjoitti tietosanakirjan loppuun."
Väinö kirjoitti tietosanakirjaa pienille lappusille. Hän varmaan arveli myöhemmin tarkistavansa hakusanat ja lisäävänsä puuttuvia paikoilleen.
"Niin ei koskaan tapahtunut. Tuli kiire. Tietosanakirjan ensimmäinen osa haukuttiin kaikissa lehdissä maanrakoon. Toinen osa oli kuitenkin saatava painoon. Hibbing-Öölanti vilisee hakusanoja, joissa vain pyydetään lukijaa katsomaan toisaalle. Useimmiten tätä toista hakusanaa ei löydy ja lukija huomaa katsovansa ikkunasta ulos.
Tunnen suurta myötätuntoa Väinöä, pientä suurmiestä, kohtaan. Näen hänet ympäristöään rasittavana tarkkailijana, joka kesken päivällisen, mieskuoroharjoituksen, biljardin, bridgen ja salasiittiöelämän havaitsee tärkeän hakusanan ja ryntää kirjoittamaan sen jonnekin, paremman puutteessa kalossiin, palvelijan esiliinaan ja naapurin nuottiin.
Myöhemmin hän penkoo kenkälaatikkoaan ja tarttuu niihin satunnaissanoihin, jotka osaa selittää maailmanmatkojensa ja lukeneisuutensa ansiosta. Aukkoja hän paikkaa leikkaamalla ranskankielisestä tietosanakirjasta aakkosiin sopivia tilkkeitä samalla kun suomentaa Kafkaa, valikoi, lyhentää ja kääntää klassikoita Hetki lepoa kunnes nukutte -antologiaan, editoi Eino Leinon muotoasultaan leväperäisiä tekstejä ja toimittaa Maailma-lehteä."
Ahkera kustantamon johtaja käänsi viihdekirjallisuutta ja pelasti siten monena vuonna tilinpäätöksen menemästä miinukselle (Tarzan-kirjat, Muskettisoturit). Tärkeämpiä olivat kuitenkin käännökset Kafkan romaaneista ja pohjoismaisten työläiskirjailijoiden esittely. Hämeen-Anttila käynnisti lisäksi Kariston klassillisen kirjaston.
Kun Minna Lindgrenin katse ja ajatus alkaa harhailla, tulee hänelle eräiden hakusanojen kohdalla mieleen muistoja lapsuudesta.
plaseerata
"Plaseerausta käytettiin lapsuudenkodissani, kun saimme vieraita. Silloin oli huolella mietittävä, kuka istuu kenen vieressä. Mitä enemmän tuli sukulaisia sekä isän että äidin puolelta, sitä pitempään plaseerausta sondeerattiin. Lähtöasetelma oli aina sama: isä ja äiti istuivat pöydän päissä, Puujalka-Mummo isän oikealla puolella ja lapset ylimääräisissä pöydänkulmissa huojuvilla jakkaroilla. Isä kutsui sitkeästi Mummoa Tädiksi, mikä oli meistä lapsista kauhean hassua.
'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'
Mummo rakasti lipeäkalaa, toisin kuin minä ja veljeni, jotka eräällä uudenvuoden illallisella jouduimme näkemään, miten Arvi-sedän tekohampaat putosivat lipeäkalaan. Arvi-setä pysyi tyynenä ja napsautti hampaat paikoilleen, mutta Maj-täti oksensi omalle lipeäkalalleen. Minä ja veljeni jähmetyimme huojuville jakkaroillemme, äiti riensi siivoamaan ja isä kääntyi Mummon puoleen:
'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'"
Merkittävän osan saavat myös kirjoittamishetkeen liittyvät henkilökohtaiset tapahtumat. On lomanviettoa lasten kanssa perheen kesämökillä sekä melkoisen epäonnistunut matka Teneriffalle. Työpaikkakin tulee ajoittain mieleen. Minna Lindgren teki merkittävän päivätyön Ylessä. Kahden kuukauden palkallinen vapaa myönnettiin tuolloin talossa 20 vuotta työskenneille. Lindgren ei mainitse työpaikkansa nimeä, vaan kutsuu sitä kirjassa johdonmukaisesti "konttoriksi". Jos konttori todellakin sijaitsee Länsi-Pasilassa kuten hän kirjoittaa, niin seuraavan voi tulkita vain yhdellä tavalla:
humoreski
"Viikkoa myöhemmin olen Suomenlinnassa konttorin brändihautajaisissa. Se on leikillinen tapa todeta, että kahden vuoden tiimityöskentelyn tulokset heitetään roskakoriin.
Paljon meillä ei olekaan haudattavaa. Brändityön aivomyrskyt tuottivat laihan tuloksen. Tällaisen: 'Yksi sana. Tuhat tarinaa.'
Nyt on tuhat sanaa ja yksi tarina, joka kerrotaan englanninkielellä. Tarina on traaginen humoreski siitä, miten henkilökohtainen vallanhimo kasvaa resurssien pienentyessä. Jokainen näkee, että työpaikan tarina on kutistumassa, sillä rahaa on vuosi vuodelta vähemmän eivätkä kulut voi loputtomiin pienentyä.
Nuori johtaja visioi kädet heiluen uusia alustoja. 'Tunnustelkaa asiakasrajapintoja!' hän huutaa kuin Niilo Yli-Vainio. Hänen silmissään vilkkuu voitonkiilto, vaikka ainoa mahdollinen voitto valtion konttorissa on toiminnan jatkuminen."
Minna Lindgren kertoo 20-vuotisesta urakehityksestään konttorissa ja antaa eräitä vuosilukuja ankkureiksi. Jos ne ovat todellisia, niin käsiä viuhtova dynaaminen nuori johtaja on Mikael Jungner, Ylen silloinen toimitusjohtaja. Joka tapauksessa uuden johtajan otteet myllersivät konttorin suunnilleen ylösalaisin. Niiden seurauksena Minna Lindgren huomasi toimivansa itsenäisenä ja ulkoistettuna sisällöntuottajana. Muut oli tungettu matriisiin ja mieliala "on outo, kun kukaan ei muista, missä on töissä ja miksi".
Ei ihme, että kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä Hämeen-Anttilan tekstiä paremmin kuin nykyaikaa. Lindgrenin kuvaus Facebook-kokemuksistaan ja tapaamiset eläkesäästämistä markkinoivan puhelinmyyjän kanssa ovat herkullista luettavaa. Ehkä saa myös antaa pienen vinkin, jos sattuu tapaamaan Minna Lindgrenin. Keskustelussa hänen kanssaan ei missään nimessä parane käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: meikäläinen, nou hätä, näillä mennään, pihalla kuin lumiukko. Banaaneja ei pidä tarjota, sillä sivistyneinkään ihminen ei voi syödä niitä ilman niljakasta massutusta. Eikä salaatti todellakaan ole rapsakka.
Jotkut ovat sitä mieltä, että tietosanakirjasarjat sopivat parhaiten maanparannusaineeksi. Minna Lindgren tietää paremmin. Maata ei paranneta sivistyksellä, sillä se on alati muuttuva abstrakti klöntti. Se heijastaa vain yhden ohikiitävän hetken arvomaailmaa. Hän toteaa, että myös entinen sivistyneistö on hajonnut sirpaleiksi ja korkeammat taiteet on tallottu viihteen alle marginaaliryhmien puuhasteluksi. Ison urakan päättyminen saa kirjoittajan apealle mielelle. Samoin lukijan, jonka voi olla vaikea heittää hyvästit Väinölle, Puujalka-Mummolle ja muille Minnan origineille sukulaisille.
"Olen syvällä nostalgiassa ja muistan siksi vain onnellisia ja iloisia asioita.
Minulla on omituisesti samanlainen olo kuin syksyllä 1983, jolloin pakkasin tavarani kahteen laatikkoon ja muutin vanhempien luota opiskelija-asuntoon. Halusin lähteä, mutta olin suunnattoman surullinen. Rakastin lapsuudenkotiani ja vanhempiani, ja tiesin, että on hauska aloittaa oma elämä.
Olen aina ollut huono lähtijä. Taisin olla ainoa, joka suri koulun päättymistä. Jos olisin mies, olisin itkenyt viimeisenä päivänä armeijassa."
Tommi
PS: Kirja, jossa mainitaan entinen työpaikkani, Varastokirjasto, peräti kaksi kertaa eikä suinkaan kielteisessä merkityksessä, saa aina runsaasti ylimääräisiä bonus-pisteitä.
Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar 2022.
Raastava tilinteko pappiskutsumuksesta ja kirkon vallankäytöstä. Helsingin Kallion kirkon pappi Kai Sadinmaa joutui vuosia sitten Helsingin piispan Teemu Laajasalon kanssa törmäyskurssille vaadittuaan piispoja hyväksymään samansukupuolisten avioliitot. Sadinmaa oli ensimmäinen pappi, joka vihki avioliittoon samansukupuolisen pariskunnan vuonna 2017. Lutherin tavoin Sadinmaa vaati kirkkoa myös luopumaan pseudopuheista ja julistamaan väkevää sanaa. Hänet erotettiin kirkon pappisvirasta reilu vuosi sitten.
Tässä kirjassa Sadinmaa kulkee kolmen henkilön jalanjäljissä pohtien siinä samalla omaa kohtaloaan. Hän tutkii 1930-lukulaisen pasifistin Arndt Pekurisen vaiheita sekä talvisodassa kaatuneen oman isoisänsä Feliksin kohtaloa ja ottaa luupin alle myös Otto Asiaisen, joka ylempänsä määräyksestä ampui Pekurisen Vienan Karjalassa. Kirja on hybridi, dokumentaarisen ja omaelämäkerrallisen yhdistelmä. Mukana ovat loppukesän 2021 potkut sekä tältä vuodelta kommentti Ukrainan tapahtumiin.
Sadinmaassa on profeettaa ja mystikkoa, joka tietoisena kollektiivisesta alitajunnasta pyrkii tekemään menneisyyden kanssa sovintoa, jotta väkivaltaisesti kuolleet ja yhteisönsä kieltämät sielut pääsevät rauhaan. Hän kulkee suuren osan matkoista kävellen pyhiinvaeltajan tavoin, havainnoiden tarkasti kaupunkia, luontoa, eläimiä, valoja, ääniä ja tuoksuja. Kirjan kieli on kaunista ja voimakasta, tyylitajuisen kirjoittajan vahvaa kynänjälkeä.
Teoksesta kasvaa pasifistinen monumentti, joka ulottuu Helsingin kivierämaasta Pohjanmaan lakeuksille ja Karjalan mäntymetsiin. En tiedä, kumpi liikutti enemmän, perehtyminen aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen vainoon ja häpäisyyn, joka muuten muistuttaa paikoin ihmeesti Jeesuksen kiusaamista, vaiko Sadinmaan oman elämänsä äärellä käymänsä tuskallinen paini epäilysten, toivon ja pakottavan vakaumuksen myrskyissä.
Kai Sadinmaa on syntynyt vuonna 1964 eli hän kuuluu meihin sodankokeneiden traumatisoituneiden vanhempien lapsiin, joiden kohtaloksi tuli menneisyyden tilinteko muodossa tai toisessa. Kain lapsuus ja nuoruus Torniossa oli ankaraa aikaa. Isä oli poliisi, äiti alkoholisti ja veli nuorisorikollinen. Syyllisyys ja häpeä painuivat pieneen poikaan kuin poltinmerkki. Jos jotakin ikävää tapahtui, Kaita pidettiin syyllisenä. Noiden vuosikymmenien syviä haavoja Kai parantelee terapiassa.
Ennen kuin Sadinmaa erotettiin pappisvirasta elokuussa 2021 kirkon tunnustuksen vastaisesta opetuksesta, hänelle oli ehtinyt kertyä kirkon näkökulmasta melkoinen syntilista. Räväkkä stand up -esitys Papiston päivien pääjuhlassa vuonna 2004, varjelkoon. Vuonna 2012 hän piti huomiotaherättäviä puheita radiossa. Ne olivat Radio Ykkösen hartauksia, mutta niissä kuultiin epätavallista asiaa.
Kai Sadinmaa. (Kuva: Bazar / Jetro Stavén)
”Nimitin pankkiireja bankstereiksi, koska heitä ei erota gangstereista kuin hieno liivipuku. Paasasin, kuinka hyvinvointivaltiota ei enää ole, hyysäys on loppu ja jokainen kansalainen on yhden hengen yritys, jonka on kannettava vastuu itsestään. Jos siihen ei pysty, niin se on oma vika. Vertasin nykyistä talousjärjestelmää natsi-Saksaan ja totesin, kuinka taloudellinen diktatuuri suistaa koko maailman raiteiltaan ja jokainen elämänalue alistetaan kilpailulle, voittojen maksimointiin, niin terveydenhuolto, sosiaalipalvelut, koulut, päiväkodit, vanhustenhoito, junaliikenne, vankeinhoito kuin lasten huostaanotto.”
Ymmärrettävästi hartauksista tuli paljon palautetta ja klassista mummokorttiakin pelattiin. Mummokortti on se, että jos kirkon työntekijät kieltäytyvät puhumasta latteuksia, niin joku vetoaa, että moinen varmasti loukkaa hänen naapurissaan asuvaa 90-vuotiasta mummoa. Sadinmaan mielestä tuo mystinen, haudan partaalla keikkuva kuvitteellinen 90-vuotias on pelkkä veruke pappien pelkuruudelle ja henkiselle laiskuudelle. Hauska detalji on, että muuan 90-vuotias nainen kiitti Sadinmaata radiopuheesta; mummo oli itsekseen ajatellut aivan samoin kuin puhuja, ja hänestä tuntui hyvältä kuulla asia ääneen lausuttuna.
”Silloin ymmärsin, että sanoilla on merkitystä. Vaikka mikään ei muuttuisi, on tärkeää, että joku sanoittaa asioita. Ne luovat tilaa, murtavat hengitysaukkoja ajan tukahduttavaan kudokseen ja synnyttävät näköaloja vallitsevalle ’ei ole vaihtoehtoja’-politiikalle.”
Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Sadinmaa oli ehdolla sitoutumattomana ja järjesti Kallion kirkossa arveluttavan vaalitilaisuus-performanssin. Hän kiipesi tikkaille ja kiinnitti perinteisen Mannerheimin päiväkäskyn päälle tämän ajan päiväkäskyn. Siinä ironisesti kiitettiin äitejä, jotka ovat kasvattaneet 1990-luvun ja sen jälkeiset sukupolvet mahdollistamaan rikkaiden riistoeliitin mukavat oltavat.
Homoparien vihkimistä 2017 seurasi kirkon taholta huomautus, johon Sadinmaa reagoi istumalla provosoivasti jalkapuussa Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin edustalla.
Lisäksi Sadinmaa ärsytti provosoivilla paidoilla, joiden tekstinä saattoi olla Arndt elää tai Sovinto. Esitellessään hautausmaata yllään Into-kustantamon paita, jossa lukee Huorasatu, hän järkytti jotakuta seurakuntalaista niin, että valitus napsahti ja huomautus seksuaalisesta ahdistelusta. Laura Gustafssonin romaaniin viittaava sana tosin Sadinmaan mukaan oli koukeroinen ja hyvin vaikeasti luettavissa, mutta silti. Ja kuten tästä nyt puheena olevasta kirjasta selviää, pitäähän Sadinmaa itsekin pohjanmaalaisten vihtoripaitoja kannanottona, jota hän lähtee vasiten selvittämään.
Papista alkoi tulla valituksia tuomiokapituliin. Helsingin aiempi piispa Irja Askola otti aina yhteyttä, keskusteli ja antoi ajan parannella haavoja. Uusi piispa Teemu Laajasalo taas vaati selvityksiä ja katumusta. Laajasalon oman yrityksen kuittisotkut ja epäselvyydet painettiin villaisella. Kuten teoksessa todetaan, piispa on aina oikeassa, vaikka hän olisi väärässä. Kirkon valtarakenne vaatii niin.
Vuoden 2021 alkupuolella tuomiokapituli antoi Sadinmaalle puoli vuotta aikaa perua puheitaan ja ilmaista olevansa kirkon tunnustuksen kanssa samoilla linjoilla. Vastaukseksi kirkon kauhukakara tallensi pohjoisen saunassa videon, jossa istui pannumyssy päässään ”Kemijoen piispana”. Eikä video jäänyt ainoaksi. Kun katsoo piispa ”Laajasaldoa” pilkkaavan videon Laajasalon hovi muuttaa Venäjälle, niin ymmärtää, että potkut olivat väistämättömät. Laajasalo ja Sadinmaa eivät mitenkään mahdu samaan hiippakuntaan.
En ole milloinkaan levännyt pappeudessa, kirjailija toteaa. Hän ehti toimia pappina 26 vuotta. Kyllä siinä ajassa jo kontaktit solmiutuvat ja työhön tottuu ja kiintyy, vaikka ristiriitaisissakin oloissa. Pitkän työuran tehneelle lähtö ei koskaan ole helppo (itsekin tiedän aiheesta yhtä ja toista). Jos jotakin tässä kirjassa ihailen, niin sitä, että Sadinmaa uskaltaa kertoa tunteistaan. Hän haluaa jatkaa pappina eikä halua jatkaa. Hän haluaa tulla erotetuksi eikä halua tulla erotetuksi. Varsin ahdistavaa pitkän päälle. Potkut olivatkin tavallaan helpotus. Ammatti-identiteetiltään Sadinmaa on jo kauan ollut kirjailija, ja hänellä on yhteyksiä taidekenttään, hänen tekstejään on esitetty näyttämöllä. Kirjoja varmasti tulee lisää, ja odotan myös tv-dokumenttia hänen pappeuspainistaan; kirjassa mainitaan, että sellainen on tekeillä.
Aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen vaiheita käydään siis teoksessa läpi aktivistin pidätyksestä aina traagiseen loppuun asti. Pekurista ja Sadinmaata yhdistää ainakin se, että molempia neuvottiin luopumaan vakaumuksestaan. Eivätkö he voisi sopeutua, jo perheidensä takia? Lastensa vuoksi? Eivät. ”Vastarinnan merkitys ei tyhjene siihen, että saavutetaan jotain, vaan tärkeää on itse kapinan akti. Kapina, kieltäytyminen ja uhma ovat pyhiä tekoja, suoria ja välittömiä ilmauksia ihmisolennon vapauden kaipuusta.” Pekurinen voitti taistelunsa: Suomeen säädettiin aseistakieltäytyjille uusi laki, Lex Pekurinen, vuonna 1931.
Pekurinen mainitaan myös Sadinmaan edellisessä kirjassa Kuolleiden kirja – eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista (Into 2019). Kirja syntyi työperiodista Malmin hautausmaan pappina kesällä 2018, kun Sadinmaa oli joutunut omilla huudeillaan epäsuosioon. Tommi on esitellyt kyseisen kirjan Aarrearkussa; lue artikkeli tästä.
Tinkimätön kuolemaan saakka -teokseen punoutuu koko raskas mentaalinen maisemamme kansalaissodan jättämine jakolinjoineen ja myöhempien sotien murtamine mielineen. 1920–1930-luvuilla miesihanne ja militarismi olivat niin sidoksissa toisiinsa, että rauhanaktivistien mielenterveyttä epäiltiin ja heille laadittiin diagnooseja. Myös Arndt Pekurinen sai diagnoosin constitutio psychopatica gravis eli vakava rakenteellinen psykopatia. Saman diagnoosin saivat monet muutkin ajan ihanteisiin sopeutumattomat miehet, kuten epäsosiaaliset ja homoseksuaalit, ja meno jatkui sota-aikana. (Lue tästä Aarrearkku-artikkelini kirjasta Ville Kivimäki: Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945, WSOY 2013.)
Jos haluaa perehtyä Sadinmaan teologiseen ajatteluun, on hänen teoksensa Ilmestyskirja (Into 2017) ohittamaton. Myös sen on Tommi esitellyt Aarrearkussamme otsikolla Älä anna tätä rippilahjaksi. Lue Ilmestyskirja-artikkeli tästä.
Tinkimätön kuolemaan saakka -kirjan kansi on kuin 1970-lukulainen juliste. Se lienee tarkoituksellista. Sadinmaa pahoittelee, että seitkytlukulaiset selkeät jakolinjat ovat häipyneet ja kaikesta on tullut ”kaupallista, pinnallista ja hengetöntä paskaa” ja että maailman ovat vallanneet ”moukkamaiset omistajat”.
Mitä Sadinmaan toimintaan tulee, niin tämä ei todellakaan ollut tässä. Vaikka kohupappi kieltää perustavansa uutta kirkkoa, niin kyllä vain hän on jo laatinut protestanttisen reformaation uudet teesit. Tinkimätön on läpeensä poliittinen ja Sadinmaa on jo kerran pyrkinyt eduskuntaan, joten en hämmästyisi, vaikka hän nyt kirkosta vapauduttuaan ryhtyisi aktiiviseksi poliitikoksi.
Laitan tähän loppuun ajatushelmen, jonka löysin teoksen sivuilta 14–15 eli tärkeä syy siihen, miksi meillä kivierämaassa on tukala olla ja miksi some on mitä on.
”Sata vuotta sitten oli vielä tyhjää tilaa. Tänään ymmärrys sen merkityksestä on kadonnut, kun löysät on vedetty pois joka puolelta, kuten ullakoista, joita on remontoitu asunnoiksi ympäri Helsinkiä. Ullakot, samoin kuin kellarit, ovat kummituksia, aaveita, alitajuntaa, mysteereitä ja salaisuuksia, ei markkinoita varten. Vapaan tilan alistaminen yksityiseen voitonpyyntiin ja markkinoiden totalitarismiin ei voi tapahtua ilman seuraamuksia. Ihmisen pää ei sitä kestä.
Vielä totaalisempi tilan menettäminen liittyy digitalisaatioon ja sosiaaliseen mediaan. Internet on tuonut maailman lähemmäs mutta samalla tuhonnut etäisyydet. Digitalisaation myötä olemme kadottaneet elämän ja ihmisen salaisuus- ja mysteeriluonteen ja sitä myöten arvokkuuden. Kollektiivinen alitajuntamme ja vapautta janoava mieli iskee väistämättä takaisin ja vaatii tilan takaisin itselleen, vaikka väkivalloin.”
Kjell Westö: Kangastus 38. Suom. Liisa Ryömä. Otava 2013.
Kiinnostuin tästä kirjasta, kun kirjoitin Aarrearkkuun Westön veljesten uudesta esseeteoksesta Vuodet. Siinä Kjell Westö muisteli Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon palkintoseremoniaa ja sen odottamista. Loppusuoralle päässeet ehdokkaat eivät tienneet, kuka heistä palkittaisiin. Piti kävellä ja odottaa, ja siinä ehti miettiä kaikenlaista. Westö voitti, ja kyseessä oli Kangastus 38.
Nyt liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen romaani on kuin koskemattoman tuore, parhaiden klassikoiden tapaan.
Kangastus 38 kuvailee tapahtumia Helsingissä vuonna 1938. Euroopassa eletään omituisia aikoja.
”Nyt vaadittiin taas hehkuvaa vihaa sekä todellisia että kuviteltuja vihollisia kohtaan. Nyt vaadittiin ehdotonta rakkautta myyttiseen, naisellistettuun synnyinmaahan, yhtä sokeaa ja toivotonta rakkautta kuin kontiaisen rakkaus maakoloonsa. Suomi-neito. Svea-mamma. Natsien korulauseet naisesta saksalaisen perimän tärkeimpänä vaalijana. Ja kun Stalin vaati taiteen realismia sekä teollisuuden sankaritekoja, niin takana häämötti kukapa muu kuin Äiti Venäjä, jonka Lenin oli yrittänyt haudata.”
Helsinkiläinen juristi Claes Thune palkkaa asianajotoimistoonsa konttoristin, rouva Wiikin. Nainen suorittaa työnsä moitteettomasti ja käyttäytyy yhtä siivosti. Kuitenkin hän kantaa menneisyyden painolastia, jonka jäljille lukija pikku hiljaa pääsee.
Thunellakin on omat taakkansa. Hän on eronnut vaimostaan, suositusta seurapiirikaunottaresta, ja hävinnyt alfaurosten kilpailun vanhalle ystävälleen, lääkäri Lindemarkille. Kirvelevää tappiota ei pysty unohtamaan, koska Thune ja Lindemark ovat osa vanhan kaveripiirin Keskiviikkokerhoa, säännöllisesti kokoontuvaa herraseuraa. Ajan myrskyt ulottuvat sinnekin, vaikka periaatteessa politiikasta puhumista pyritään karttamaan. Porukasta yksi omaksuu natsien ruumiinkulttuuri-ihanteet ja joukon ainoa juutalaistaustan omaava kokee ympärillään olevan ahdingon. Thunella ei ole henkilökohtaista hätää, mutta häntäkin häiritsee kaikki outo ajassa vellova.
”Thune saattoi tuntea itsensä tuskallisen hyödyttömäksi, kuin Chaplinin kulkuri Nykyajassa, tai kuin hän olisi suistunut Jules Verne -laitteeseen joka oli vienyt hänet aikakauteen johon hän ei kuulunut, aikakauteen joka ei arvostanut mitään muuta kuin fyysisiä suorituksia. Aikaan joka vaati sokeaa miehuullisuutta joka ikiseltä. Miehuullisuus ei ollut koskaan ollut Thunen vahva puoli. Hänen erikoisalaansa olivat analyysi ja harkinta.”
Westö kuvaa mestarillisesti 1930-luvun jännitteitä. Suomen sisällissodasta ei lopulta ole kulunut kovin kauan. Voittajien ja häviäjien puolet, traumat, pelot, turhautuminen ja kauna tulevat esiin. Brutaali raakuus, väkivallan uhka on läsnä, valmiina purkautumaan pienestä yllykkeestä.
Thune kuuluu etuoikeutettuihin herroihin. Helsingissä on tietty seutu, ”paikka valituille”, keskustasta etelään, joitakin rönsyjä Munkkiniemessä, Etu-Töölössä ja niin edelleen. Siellä ihmiset ovat tarkkaan selvillä toisistaan, ja uteliaisuus on ”sekä turva että taakka.” Sen ytimessä ovat herrakerhot Svenska Klubben, Handelsgillet ja Finska Läkaresällskapet. Vaikka Keskiviikkokerho on rasittava ja tulossa tiensä päähän, ei siitä noin vain voi luopua. Ja luonnollisesti Thune auttaa sisarenpoikaansa Rollea uralla eteenpäin.
Konttoristi rouva Wiik taas on pelastanut pikkuveljensä orpokodin pedofiileiltä, kokenut punaisten naisten vankileirin ja yrittänyt sen jälkeen parhaansa mukaan saavuttaa elämäänsä arvokkuutta. Hänen elämänpiiriinsä kuuluvat äänekkäät kerrostalot, rahvaan asuinsijat, askeettinen elämä jotta jotakin jää palkasta säästöön sekä ainoana hemmotteluna elokuvanäytännöt.
Näiden kahden täysin erilaisen elämänpiirin yhteentörmäyksestä syntyy romaanin jännite. Se syntyy myös henkilösuhteista ja niiden lomittumisesta toisiinsa sekä salaisuuksien paljastumisesta ja revanssin ajatuksesta.
Paitsi että romaani on jännittävä ja oivaltavuudessaan terävä, se on kirjoitettu nautittavalla tyylillä. Westö luo ajankuvaa, mukana ovat musiikit, elokuvat, iskelmät, urheilukilpailut. Parhaaseen Westö-tyyliin Helsinki on tavallaan yksi päähenkilöistä valoineen, varjoineen, kivikortteleineen, helteessä huokauksineen.
Nyt syksyn 2022 kääntyessä talveksi, Venäjän hyökkäyssodan jatkuttua kahdeksan kuukautta ja Vladimir Putinin levittäessä ajatuksiaan Ukrainan ”denatsifikaatiosta” ja ”desatanisaatiosta”, ei voi mitään sille että romaanin aforistisia pohdintoja on paikoin kylmäävää lukea.
Thune miettii nuorison aggressiivista kärsimättömyyttä: ”Ja Thune myönsi että tämä kärsimättömyys oli aikojen kuluessa palvellut monia hyviä päämääriä, sillä nuoret paljastivat usein sen maailman teennäisyyden ja mädännäisyyden, jonka vanhemmat olivat rakentaneet ja josta nämä vanhemmat sitten kovin ahnaasti ammensivat hyötyä. Mutta kärsimättömyydessä oli myös tukahdutettua pimeää voimaa, joka valloilleen päästyään oli uhka ihmiskunnan rauhalliselle yhteiselolle. Jotkin iskusanat sisälsivät hurmioitunutta puhtaudenkaipuuta, niin abstraktia ettei kaipaaja pystynyt kuvaamaan mitä puhdas elämä sisältäisi, vaan vain sen mikä oli kitkettävä pois. Tai sitten iskulauseet ilmaisivat yhtä voimakasta kaipausta kiistämättömiin, täydellisiin voittoihin, ja kummatkin kaipauksen lajit olivat eri aikakausina ja eri oloissa saaneet saaneet ihmisen luopumaan demokraattisista vaistoistaan ja vihaamaan ja halveksimaan lähimmäistään.”
Nykyhetken tapahtumat osoittavat, että olisi syytä olla varuillaan kaikenlaisten lähimmäistä vähättelevien ideologioiden voimistuessa. Pitäisi varoa jakoa ”meihin” ja ”noihin muihin”. Olen ennenkin näillä palstoilla todennut, että demokratia tarvitsee puolustajia. Tietyille piireille on eduksi, jos länsimaissa aletaan esimerkiksi kyseenalaistaa oikeiden vaalien tuloksia ja halveksia demokratiaa. Westön romaani muistuttaa mieliin nolot uuden Saksan ihannoinnit, joita Suomessakin aikoinaan lehdistä luettiin, asialla olivat arvostetut kynäniekat. Toivon, ettemme alkaisi elää uutta 1930-lukua.
Sisarussuhteet ovat usein elämämme pisimpiä ihmissuhteita. Parhaimmilllaan sisarus voi kannustaa, myönteisesti haastaa ja auttaa meitä kasvamaan omaksi itseksemme. Pahimmillaan – no, se ei kuulu tähän kirjoitukseen, sillä Westön kuuluisat kirjalliset veljekset Kjell ja Mårten ovat toistensa hyviä ystäviä, sparraajia ja uskollisia auttajia. Heillä on kuusi vuotta ikäeroa; se haittasi lapsuudessa, mutta aikuistumisen kynnyksellä ikäero oli kurottu umpeen.
Tämä ainutlaatuinen kirja Vuodet sisältää viisikymmentä tekstiä, pientä esseetä, pakinaa, kuinka vain. Veljekset puhuttelevat toisiaan pitkin matkaa. Lyhyt teksti seuraa toistaan, kirjoittajana vuorotellen Kjell ja Mårten. Aiheina ovat lapsuuden muistot Munkkiniemessä, hetket, vaikutelmat; matkat, ihmissuhteet, koulut ja työpaikat; pelot, ihmetyksen aiheet, ilot ja haaveet.
Westön veljekset ovat nyt 61- ja 55-vuotiaita, 1960-luvun lapsia, ja muistellessaan menneitä he nostavat esiin monia ikäpolvikokemuksia: popmusiikkia, keskiluokan elämäntapaa, muotia. Ja myös sen että 1960-luvulla suomalaiset perheet vasta toipuivat sodasta.
”… Ruovedellä kuvatussa filminpätkässä me olemme mustavalkoinen sodanjälkeinen perhe, jonka aikuiset yrittävät peitellä särkyvyyttään ja huoliaan parhaansa mukaan. Äiti oli sairastunut masennukseen ensimmäistä kertaa kun minä synnyin, eikä hän koskaan täysin parantunut. Sen syksyn, jolloin sinä olit vauva, hän vietti Veikkolan hoitokodissa, mutta sitten meni melkein kolmekymmentä vuotta ennen kuin hän joutui uudestaan hoitoon, mistä on paljolti kiittäminen mummua, joka tuli junalla Helsinkiin aina kun äidillä oli kriisi. Mutta ei kukaan – ei äiti itse, ei isä, ei mummu eikä kukaan muukaan – jaksanut puhua avoimesti tuosta synkästä häiveestä perheemme yhä paremmin toimeentulevan pinnan alla: aikuisina me veljekset olemme joutuneet kyselemään sitkeästi saadaksemme tietää millaista elämä silloin oli.”
Veljesten isänisä Erling oli kuollut sodassa, Summassa, kranaatti-iskuun viedessään viestiä naapurikorsuun radioyhteyksien katkettua. Sodan varjot tuntuivat perheessä muutenkin, ja niihin kietoutui kylmän sodan ahdistava ilmapiiri ja ydinsodan pelko. Vaikka me 1960-luvun lapset pelkäsimme, emme silti osanneet aavistaa, että Venäjä pilaisi taas kaiken. Minunkin isäni perhe maksoi evakkoina raskaan hinnan. Emme tahtoneet uskoa, että Venäjä pilaisi taas asioita.
Mårtenin ydinsota-angsti aktivoitui 1990-luvun puolivälissä, Kosovon kriisin aikana, kun länsi pommitti Belgradia ja Boris Jeltsin puhui kolmannesta maailmansodasta. Oma angstini, jota en edes ollut oikein tiedostanut, vaikka osallistuinkin peräti rauhanmarssiin Helsingissä vuonna 1982, aktivoitui kuluvan vuoden kevättalvella. Ihmettelen, mahtaako se väistyä enää koskaan.
Vuodet ilmestyi, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan oli alkanut.
”Pitkään toivoin sydämestäni että tämä olisi pojilleni ja sinun pojillesi pelkkää historiaa; yksinäisyyttä, surua ja tukahdutettua raivoa ei saisi millään ehdolla siirtää heille. Mutta yhtäkkiä onkin vuosi 2022 ja tajuan ettei maailma edelleenkään tarjoa mitään takuita. Niin kauan kuin on diktaattoreita, on olemassa riski että jonkun Vladimir Putinin vainoharhaisuus ja sairaat kuvitelmat ovat voimakkaampia kuin ihmiskunnan kollektiivinen halua sekä jäädä henkiin että myös elää rauhassa.”
Yllättävä on Kjellin tunnustus kodittomuuden tunteestaan kirjallisessa maailmassa. Hän, joka on voittanut liudan tärkeitä tunnustuksia, jonka tekstit elävät näytelminä, elokuvina, monina sovituksina, jonka kirjoja on käännetty yli 20 kielelle, hän kertoo kokemastaan kaunasta ja ulkopuolisuuden fiiliksistä suomalaisissa ja etenkin suomenruotsalaisissa pienissä kirjapiireissä.
Mutta ei Vuodet todellakaan ole pelkkää synkistelyä. Westön veljekset muistelevat nuoruuden toilailujaan nyt kypsässä iässä päätään pudistellen. Elämästä toki nautitaan. Molemmilla on taipumusta hienosteluun ja nautiskeluun, ylellisiin lomiin, vuosikertajuomiin ja valikoituihin harrastuksiin. Kuulemme kalastuksesta, ruuanlaitosta ja puutarhanhoidosta, Helsinki-nostalgiaa unohtamatta. Mårten, joka hänkin on ansioitunut runoilija, prosaisti ja kääntäjä, pohtii humoristisesti elämäänsä tähti-isoveljen varjossa. Mikään ei ole katkaissut veljien yhteyttä. Kuten Kjell toteaa, tärkeää ei ole missä ja miten keskustelua käydään, kunhan käydään.
Tässä kirjassa ihastuttaa sen vaivaton ja avoin vaikutelma. Toki median koulimat kehäketut tarkoin harkitsevat, mitä jakavat lukijalle. Elegantti kerronta ja fiksu huumori vievät mukanaan.
Minua säväyttää myös se yhteenkuuluvuus, voi rohkeasti varmaan sanoa jopa rakkaus, joka toistuvasti välittyy. Veljesten ystävyys on kestänyt kateuden, nuoruuden ajattelemattomat kommentit ja kirjoitukset, ihmissuhdekiemurat. Yhteisessä kirjallisessa pohdinnassaan he myös pääsevät lapsuusperheensä kipupisteiden äärelle. Olen varma, että se on tehnyt molemmille hyvää ja vain lisännyt yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.
Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.
Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.
”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”
Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.
Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.
Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.
Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.
Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.
”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”
Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.
Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.
”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”
Kai Sadinmaa : Kuolleiden kirja : eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista (Into, 2019)
Tässä vaiheessa elämässä hautausmaan portin kolahdus on paljon lähempänä kuin synnytysosaston automaattioven pehmeä suhahdus. Olisiko siis aiheellista tutustua viimeisen leposijansa olosuhteisiin? Siihen tämä Kai Sadinmaan kirja on kyllä erinomainen johdatus. Heti kirjan alussa käy selväksi, että ainakin jotkut hautausmaistamme ovat kasvillisuun suhteen ällistyttäviä runsaudensarvia.
pilvikirsikoita
purppuratuomia
katsuroita
hopeasalavia
birgitanpihlajia
begonioita...
En tiedä onko Kai Sadinmaa puutarha-alan harrastajia, mutta jos ei ole, niin hänellä on pitänyt olla joku todellinen asiantuntija opastamassa kirjoitustyössä. Faktat napsahtelevat vaikuttavasti ainakin tällaisen epä-hortonomin mielestä. Varsinkin lämmöllä kuvatut puut saavat Sadinmaalta erityistä huomiota. Vedennoususta rungosta ja puiden välisestä kommunikaatiosta sekä juuristojen ja sienirihmastojen yhteistoiminnasta tuli minulle paljon uutta tietoa. Mitenkään erityisen kuolleelta paikalta hautausmaa ei vaikuta. Kai Sadinmaan tehtävä Malmin hautausmaalla oli kuitenkin monitahoisempi kuin koota sen kasvitieteellinen opas. (Toki kasveista kiinnostuneita ajatellen takakannessa on selkeä kartta hautausmaan eri puista ja puukujanteista.)
Malmin seurakunta kutsui Kai Sadinmaan papiksi hautausmaalle kesäkaudeksi 2018. Hänen tuli olla paikalla ihmisten tavattavissa ja olla läsnä heille, jotka halusivat keskustella ja jakaa asioitaan papin kanssa. Sadinmaasta pesti kuulosti pitemmältä hiljaisuuden retriitiltä. Luultavasti varsinaisia sielunhoidollisia tehtäviä oli sen verran sopivasti, että niiden lomassa Sadinmaa saattoi perehtyä kasvistoon ja hautausmaan muihin toimintoihin. Hän teki omia havaintoja ihmisistä ja kävijöistä, sillä kontaktit eivät aina onnistuneet. Joku toistuvasti haudalla seissyt torjui välittömästi hänen varovaisen lähestymisensä. Hautausmaan hämärimmissä osissa yksikseen viihtyvä, Nuuskamuikkusta muistuttava "Sarjakuvamies" rakasti taas alppiruusuja. Korttelissa 7 hänellä oli eräs tietty lemmikkikasvi, jota hän kävi säännöllisesti hoitamassa.
"Ennen kuin työkaluvarasto suljetaan, menen hetkeksi roikkumaan kattopalkkiin kiinnitettyyn tankoon. Siihen on merkitty painorajaksi 75 kiloa. Yritän keventää itseäni, sillä oma painoni menee vähän rajan yli. Roikkuminen tekee hyvää jumittuneille lihaksille. Tunnen, kuinka ne venyvät lapaluissa ja alaselässä. Olen rampannut lääkärissä, fysioterapiassa, kansanparantajilla ja syönyt lääkkeitä ilman mitään tuloksia. Hermopinne ei tahdo laueta.
Lihasjumi ei ole mikään ihme, sillä viimeiset vuodet ovat olleet raskaita ja stressaavia. Elämäni on ollut monella tavalla lukossa. Olen ollut ammatillisessa umpikujassa ajauduttuani mielipiteideni ja ajatusteni takia kirkon marginaaliin. Pidemmän päälle ei ole kovin miellyttävää joutua 'profeetan' ja 'rakkikoiran' rooliin. Parin kuukauden hautausmaapapin keikka on ensimmäinen työni kirkossa viiteen vuoteen. Minulle sopii hyvin kohdata ihmisiä hautausmaalla, elämän ja kuoleman rajalla. Täällä on aikaa pysähtyä oleellisen äärelle."
Luonnon ja ihmisten havannoinin ohella Kai Sadinmaa kertoo hautaamiseen liittyvistä käytännöistä. Minne vanhat hautakivet haudataan? Moneenko kerrokseen arkut voidaan haudata? Loppuuko tila? Käynti krematoriossa vie Sadinmaan voimat:
"Mietin Caritaa ja sitä, kuinka hän jaksaa vuodesta toiseen tehdä noin rankkaa työtä, kun itselleni lyhyessä vierailussa oli jo aivan tarpeeksi. ... Vaikka papin työssä joutuu tekemisiin kuoleman kanssa, se on vielä lasten leikkiä verrattuna krematorionhoitajan työhön, jossa joutuu konkreettisesti näkemään kuoleman ja vielä haistamaan sen."
Caritan kertoman mukaan työ on rankkaa, varsinkin silloin kun joutuu tarkistamaan uunista palamistilanteen ja näkee osittain palaneen vainajan, jonka aivot voivat olla juuri kiehumassa.
- "Nämä kuvat palavat silmien verkkokalvoille, ainakin hetkeksi... ja kun näihin näkyihin lisää uunista tulevan palaneen lihan hajun.
Henkisesti vahvoilla ollessaan tämä ei ole Caritalle ongelma, mutta hän painottaa taas kerran, että tilanne on aivan erilainen, jos masennus vaivaa. Pahoja tilanteita ovat myös lapsivainajat.
- Jonkun ne pitää kuitenkin tehdä, hän huokaa."
Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.
Tervetuloa kirjalliselle markkinatorille, sekalaisten lukijoiden ja taideihmisten alustalle! Täällä kohtaavat palkittu kirjailija, jonka uutta romaania kaikki pääsevät kommentoimaan, sekä lukevat helsinkiläiset ynnä asiaan vihkiytynyt taideväki, wannabe-kirjailijat ja monet muut. Kaikki, jotka haluavat, saavat sanoa mielipiteensä!
Ja kyllä he sanovatkin.
Vuoden 2021 kirjallisuuden Finlandia-voittaja yllättää. On kuvitteellinen romaani nimeltä Taivaallinen vastaanotto, jonka kirjailija Jan Holm on julkaissut päästyään sairaalasta avosydänleikkauksensa jälkeen. Luemme ”romaanista” katkelmia, emme suinkaan järjestyksessä vaan mielivaltaisesti, ja eri nimimerkkien mitä moninaisimpia kommentteja ja muita mietelmiä.
Kirjailija Jukka Viikilä on julkisuudessa puhunut teoksensa omakohtaisuudesta. Taivaallinen vastaanotto etenee katkelma katkelmalta, ”romaaniotteiden” ja kommenttien vuorotellessa, mutta näennäisestä kakofoniasta erottuu muutama vahvasti soiva teema.
Yksi on tietenkin sydän ja kaikki siihen liittyvä. Sydänhän ei ole mikä tahansa sisäelin, vaan siihen kytketään ajatuksia sielusta, rakkaudesta, ihmisen sisimmästä, arvokkaimmasta. Se pelottaa jopa sydänspesialisteja. ”Lääkäritkin pelkäävät sydänten arvaamattomuutta, äkkipikaisuutta ja ylpeyttä. He rukoilevat, etteivät sydämet heittäytyisi hankaliksi heidän päivystysvuorollaan.”
Kun sydän joudutaan avosydänleikkauksessa paljastamaan, on se dramaattinen ja väkivaltainen teko. Sydänleikkauksen seuraukset ovat tunnetut, esimerkiksi se että potilas masentuu ja herkistyy.
Sydänterveyteen liittyvät kuvaukset ovat romaanin helmiä, esimerkiksi kohta jossa kirurgi leikkausta vasta suunniteltaessa toteaa, että ”hän uskoo vasta kun näkee. Pitää nähdä sydän, saada se kuivana ja pysäytettynä käteensä, halkaista se. Vasta sitten voi tietää” tai kun nuoret ja reippaat kandit. ”terveet ja kaukaiset” tulevat tapaamaan leikkaustoipilasta.
Ja miten osuva on havainto, että suuret vastoinkäymiset ja katastrofit, kuten sydänleikkaukseen joutuminen, eivät lopulta oikein muuta mitään. Katastrofeihin liittyy aina toive muutoksesta, turhan kaikkoamisesta, olemassaolon lisääntymisestä, osallisuudesta jne. ”Mutta mikään ei muutu. Muutoskin on muualla. Tämä on lopulta se, mikä tekee katastrofista katastrofin.”
”Kerttulan lukupiiri” kommentoi myös. ”Yleisesti ottaen kirjasta pidettiin. Jokainen tunsi jonkun, jolla on sydänvaivoja. Lukupiiriläisistäkin neljällä on lääkitys tai sydänperäisten vaivojen muu hoito. Silti oli erilaista lukea nuoremman ihmisen kokemuksia sydänleikkauksesta, joka on vanhuksille yleensä hyvin sumuinen kokemus, eikä jätä paljon muisteltavaa.”
Toinen teema on narsismi. Jan Holm on itsekeskeinen, seksisuuntautunut, kaikkein kiinnostunein omasta navastaan. Kulttuuriperheen kasvattina, huomioon tottuneena, töölöläisessä elitismissään hän elää makeaa elämää. Silti hän ei ole aina sovussa roolinsa kanssa. Se että hän voitti Finlandia-palkinnon Engel-aiheisella romaanillaan ja yllätti kirjalliset piirit, toi hänelle sekä hyvää että pahaa. Voittaminen on tietysti upeaa, mutta hän ei sittenkään pääse siihen tunnettuuteen, jota toivoo. Kirjallisuutta tunteva naapuri, nuorehko mies, näyttää olevan kirjallisuuspiireissä mutta ei tiedä tapaus Engeliä. Kauhea narsistinen loukkaus!
”Jään miettimään tapausta viikoksi. Olenko näin näkymätön? Onko teokseni ajateltavissa niin vahvasti muille kohderyhmille, että siitä ei jää hänen kaltaiselleen lukijalle minkäänlaista muistijälkeä? Onko Engel markkinoitu mummoille?” Mummoikäinen Taina täällä sanoo, että hyi olkoon Jukka, miten rumasti sanottu!
Finlandia-voittonsa jälkeen Jan Holm neuvottelee Kansallisoopperassa oopperalibreton tekemisestä, hän on siis nousemassa lopullisesti ja absoluuttisesti kansakunnan kaapin päälle. Tämän neuvottelun jälkeen sydän kuitenkin pettää ja projekti on peruttava. Holm tuntee yllättävää helpotusta ja sydänleikkauksen jälkeen pääsee (osin pakon edessä) kiinni terveellisempään, tasapainoisempaan elämään.
Kolmas teema on kirjailijuus itsessään ja ankara kilpailu mediahuomiosta. Naiskirjailija Minttu kuvastaa näitä nyansseja, hänen ystävyyssuhteensa kärsivät kilpailusta. Minttu kertoo, että Holm on kirjoittanut Taivaallista vastaanottoa etsiessään ”lääkettä ikävään ja häpeään”, kun taas Minttu itse kirjoittajana haluaa ”selvittää asioita maailman kanssa”, hänen tekstinsä syntyvät epäoikeudenmukaisuudesta. Tuntuu hankalalta, kun kaveriporukasta yksi nainen menestyy ja saa kaiken: kustannussopimuksen, aikakauslehtihaastattelut, esiintymiset televisiossa, ja toinen, kovasti kilvoitellut ja yrittänyt, ei saa mitään. Niin se käy.
Kyseistä teemaa pilkkaa riemukkaasti päätön pötkö kirjailijoihin kohdistuvia kehuja. Näitähän luemme päivittäin mediasta. ”Hänet palkittiin esikoisromaanistaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Hän taas voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Hänen romaaninsa on ollut arvostelumenestys niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen teokselleen myönnettiin Finlandia-palkinto, ja se oli ehdolla muun muassa Runeberg-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.” Ja niin edelleen 3,5 sivua. Se muistuttaa kaiken sattumanvaraisuudesta ja suhteellisuudesta.
Neljäs teema on taideyleisön kiittämättömyys, ja opetus siitä että yleisön reaktioiden varaan ei kannata rakentaa. Muu ei auta kuin että kirjailija karaisee oman näkemyksensä, oman tyylinsä, ja toteuttaa sitä rohkeasti. Kirjallisella markkinatorilla kun kehut ja pilkat vuorottelevat tasa-arvoisina, vaikka aina välillä joku besserwisser kertoo ns. totuuden.
”Milloin sivistyksestä tuli ajan ilmiöiden tuntemusta?” ”Salkoruusussa ei muuten ole piikkejä. huom.”
Tarinoista ja tarinallisuudesta on paasattu mediassa ja kirjallisuudessa yli 20 vuotta. Ovathan tarinat mukavia ja jopa hienoja, mutta kun maailmaan mahtuu niin paljon muutakin. Olen tyytyväinen, että arvostetut kirjailijat uskaltavat nousta tarinoiden ylivaltaa vastaan. Kaiken tarinaihannoinnin vastapainoksi Taivaallinen vastaanotto tuntuu virkistävältä, karnevalistiselta.
”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan. Se olisi kuin nykyajan tyynynaluskirja, josta voisi kehittyneen hakemiston avulla löytää avun milloin mihnkin elämän kysymykseen. Sillä ongelman tarkka kielellinen muotoilu on samalla myös apu siihen. Tämäkin kauheus on meille ihmisille tavallinen. Tuonkin teon saat anteeksi. Sellaisen kirjan minä haluaisin. Mutta tämä kirja luo siitä suloisen kuvitelman. RIIKKA”
Jukka Viikilän luoman ”Jan Holmin” kuvitteellinen kirja innoittaa ”Riikkaa” kuvittelemaan toisen kirjan, joka kutkuttavasti tuntuukin olevan juuri tässä käsillä, ja minä tulen vedetyksi mukaan tähän ihastuttavaan leikkiin.
Kuvitteellisen romaanin sisältö jää suurelta osin arvoitukseksi. Nimimerkki ”Virpin” mukaan kirjassa ollaan kryptofarmilla Uralvuoristossa, tutkitaan McIntoshin vahvistimien valmistamista ja mennään lopuksi kuoleman rajan taakse. ”Virpin” mielestä kirjaa ei voi kutsua toipumiskirjaksi.
Kirja vilisee felliniläisiä outoja tapauksia kuten haapajärveläinen pedofiili-ortodoksimunkki, mies joka kokee roolinsa yhteisössä toimia viemärinä, mies joka ei millään kuole ja jonka takia lääkäri häpäisee itsensä toistuvasti kutsuessaan omaisia paikalle, tai nainen, jota hänen äitinsä kutsui lapsena hiljaiseksi manipulaattoriksi ja pieneksi saatanaksi, jolla on voima liikutella muita ihmisiä. Oletteko muuten tavanneet tuollaista pientä saatanaa? Minä olen. Ehkä kirjoitan hänestä joskus.
Vaikka minusta koko kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto vesittyi ”diktaattorikäytännön” myötä, niin olen silti iloinen, että tämä romaani palkittiin, ja iloinen että nappasin sen kirjaston pikalainahyllystä. Voitin epäluuloisuuteni; en näet yhtään syttynyt Viikilän edelliselle Finlandia-voittajalle (2016) Akvarelleja Engelin kaupungista.
Taivaallinen vastaanotto olisi oivallista pureksittavaa lukupiireille. Voisi esimerkiksi etukäteen jakaa muutaman keskushenkilön lukupiiriläisten kesken: kerää sinä tiedot Mintusta, tutki sinä Raunoa, ja mitä sinä saisit irti sydänkirurgi Mohamed Salahista? Rakennetaan profiilit ja keskustellaan niistä. Raunon hahmo muuten on silmänisku Engel-romaanin suuntaan, sillä hän on toiminut samassa ammatissa kuin Engel aikoinaan vuosisatoja sitten, kaupunginarkkitehtina. Rauno kylläkään ei kestä johtajuuden paineita ja kaupunkilaisten vihaa, vaan hän on vaihtanut alaa taksikuskiksi.
Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena, 2013)
”Aika on pieni tyttö joka tarttuu nauraen käteesi vie sinut kujille, toreille, huoneisiin.
Tyttö vie sinut läpi ovien ja ikkunoiden. Kun hän väsyy leikkiinsä, hän päästää irti ja jättää sinut ihmettelemään, minne olet joutunut.”
Kai Ekholm oli Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja kirjan ilmestymisen aikaan. Kirjastoväelle Kansalliskirjaston johtaja on luonnollisesti tuttu. Suurelle yleisölle Ekholm tuli tunnetuksi viimeistään silloin, kun hän kieltäytyi laittamasta toimeen Helsingin yliopiston vaatimia toimintamenojen supistuksia ja vähentämästä väkeä. Meillä – toisin kuin yleensä sivistysvaltioissa – Kansalliskirjasto on yliopiston alainen eikä siis itsenäinen toimija. Tämä kirja on Ekholmin ensimmäinen kaunokirjallinen teos ja siksi tartuin dekkariin uteliaana. Miten vapaasti ajatuksen kymi kirjastokentän kunkun päässä virtaa? Ja virtaahan se.
Alusta asti on selvää, että tämä on kirjoista pitävän henkilön kirjoittama teos. Kuvaus Ebban, pääsankarin äidin kirjastosta vastaa varmaan suurelta osin Kai Ekholmin omaa kotia:
”Loputtomasti kirjoja. Tulossa kirjastosta tai kirjakaupasta. Pelastettu kuolinpesistä. Menossa divariin tai kellariin. Mika Waltarin, Jean Sibeliuksen tai Doris Lessingin nimikirjoituksilla. Lattialla. Vessassa. Makuuhuoneessa. Keittiössä. Ruokakomerossa. Vinttikomerossa. Autotallissa ei ole vuosikymmeniin ollut autoa eikä makuuhuoneessa miestä. Kirjat uivat avaruudessa. Niiden siivet keräsivät valoa ja kannattivat lentoa. Ebba oli aurinko, jonka ympärillä ne kiersivät.”
Kirjan päähenkilöt ovat Kalju ja Kihara, jotka pyörittävät kahden hengen etsivätoimistoa. Kalju on filosofian ylioppilas 70-luvulta, Kalle (?) Tolonen. Hän on terapian avulla himolukijaksi muuttunut entinen lukihäiriöinen, joka kuitenkin tuntuu jaksavan lukea kirjoja vain sivulle kahdeksan asti. Sellaisten kirjojen kasa huoneen nurkassa ainakin kasvaa. Yliopisto-opintoja hänellä on 10 approbaturin ja kolmen keskeneräisen gradun verran. Siten muodolliset opinnot eivät ole hänen sivistystään tärvelleet.
Yhtiökumppani Kihara on syntyjään chileläinen. Hän tuli Suomeen 1972, kun Allenden kannattajia alettiin koota jalkapallokentille. Kroppa hänellä on kuin laivaköysi, sillä tämä Modesty Blaise -klooni harrastaa kalliokiipeilyä sekä muita reippailulajeja. Näitä kykyjä hän osoittaa kirjassa potkimalla muutamaan otteeseen krav maga -potkuilla venäläisiltä steroidikonnilta kylkiluut kasaan. Jos Kaljulta kysytään, niin Kiharan ainoa ärsyttävä piirre on rintaliivien olkaimien paukuttelu. Se on Kaljusta noloa ja kiihottavaa femiöykkäröintiä.
Toimisto kitkuttelee eteenpäin lähinnä aviorikosjuttujen aineistoja keräämällä. Satunnaisia lisäkeikkoja antaa rikospoliisin väkivaltayksikkö. Säästötoimet ovat vähentäneet sen henkilöstöä, joten päällikkö Reinikka joutuu turvautumaan joskus ulkopuolisten tekemiin taustaselvityksiin. Apua ehkä tarvitaan senkin takia, koska poliisien kyvyt eivät saa kovin korkeaa arvosanaa. Kiharan sanoin poliisiasema on selvää junttivyöhykettä, jota kansoittavilla on banaanikärpäsen aivot, joita ei ole edes kytketty päälle. Reinikka itse on tosin saanut kansainvälistäkin kuuluisuutta soveltamalla rikospaikkatutkimukseen Stanislavskin draamateoriaa.
”Poliisit huljuttivat muovilusikalla automaattikahvia ja halkoivat dominokeksejä. Päkki nuoli sisustan ennen syömistä. Jossakin kokonainen kylä odottaa idioottia, ajatteli Kihara.” Viimeinen virke on itselleni käsittämätön. Se voi olla viittaus johonkin kirjaan, hahmoon tai kuolemattomaan sitaattiin. Tällaisia on kirjassa muitakin ja lukijana ärsyynnyn todella, jos yhtään vainuan takaa bourdieulaista von oben kulttuuripääomaa.
Poliisi joutuu tälläkin kertaa turvautumaan etsiviin, kun Kansalliskirjaston kupolisalista löytyy kuollut nuori tyttö, jonka ympärille on aseteltu spiraaliksi 1250 kirjaa, kynttilöitä ja taustalle soimaan klassista musiikkia. Tilanne käy entistä hämmentävämmäksi, kun selviää, että tyttö on kuollut puoli vuosisataa aikaisemmin.
Jukka Pakkanen: Täysmustat futispläägät ja muuta jalkapalloelämää (Kirjayhtymä, 1987)
”- Paitsio! Selvä paitsio jumalauta! keltaisten valmentaja huusi ja oli rynnätä kentälle. Vein pallon keskelle, ja kohdatessani maalintekijän hämmästyneen katseen paitsiomaalista olin yhä vakuuttuneempi, että tämä sinisten kaveri oli sama jonka muistin kevään ottelusta – sama vaalea kihara tukka.. sama sähäkkyys pelissä… – Saatanan dumari mulkku! Keltaisten puolustaja pyyhkäisi selkääni. Hyväksyin sen ja muut nimittelyt jotka seurasivat minua loppuun asti. Maali jäi ottelun ainoaksi. – Eikö ollut paitsio, mitä! Keltaisten valmentaja tuli tuomarikoppiin, missä olin vaihtamassa vaatteita. – Poikahan oli ainakin kaksi metriä… – Makuasia, keskeytin hänet, sulloin tavarani kassiin ja astuin ulos. Paitsiohan se oli… Käänsin auton tielle ja palautin tilanteen mieleeni. Sinisten oli tehtävä ainakin yksi maali voittaakseen sarjan, tiedän, vaikkei sellaisen tietäminen erotuomarille kuulu. Peliaikaa on jäljellä viisi minuuttia ja siniset painostavat. Heillä pelaa keskikentällä tehokkaasti pieni kiharatukkainen kaveri, jallittaa isompiaan, jakelee maukkaita syöttöjä. Hän saa valmentajaltaan käskyn siirtyä toiseksi kärkipelaajaksi. Se sekoittaa vastustajan puolustuksen. Poika saa loistosyötön keskikentältä. Hän on toista metriä paitsiossa, mutta minä en vihellä. Hän juoksee kohti maalia, huijaa maalivahdin ulos ja nostaa pallon tämän yli. 1 – 0. Alkoi sataa. Lasinpyyhkimet hankasivat kerroksia pois, neljän kuukauden takaisen tapauksen päältä, kunnes se oli silmissäni kuin hyvin leikattu elokuvakatkelma.”
Onneksi tämä Jukka Pakkasen novellikokoelma on ohut. Aika ajoin ylitäydet kotikirjahyllyt vaativat karsintaa. Poistettavia kirjoja selailee ja toteaa, että eräät niistä eivät enää jaksa innostaa ja siksi niistä voi luopua helposti. Tämän kirjan kohdalla tapahtuu aina eräänlainen jämähdys. Joka kerta huomaan, että silmäily syvenee ja olen taas kerran lukenut sen läpi. Nopealukuinenhan tämä on. Sitten sille täytyy edelleen löytyä tilaa jostakin rakosesta.
”Olen viheltänyt päättyneeksi ottelun, jonka samaiset siniset ovat hävinneet. Joukkueet huutavat hei-huudot ja alkavat kättelyn. Olen jo menossa tuomarikopille, kun kuulen voihkaisun takanani. Punaisten pelaaja nilkuttaa kaveriensa tukemana. Vedän joukkueet kentän laidalle ja kysyn mitä on tapahtunut. Hävinneiden sinisten pelaaja on kättelyn aikana potkaissut punaisten parasta maalintekijää polveen. Kuka se oli? Yksi kaveri, pitkä ja vahva, luimuilee sivummalla ja vilkuilee minuun päin. Alan kaivaa paperia ja kynää taskusta, kun muita päätään lyhyempi kiharatukkainen vaalea poika astuu esiin ja ilmoittautuu syylliseksi. Kysyn, onko hän tosissaan. Hän nyökkää epävarmasti, ja sitten kiihkeästi. Muut katsovat ihmeissään vuoroon häntä vuoroon isoa, joka on kääntynyt selin ja potkiskelee palloa lampuntolppaan. Alleviivaan pienen pojan nimen pelaajaluettelosta ja kerron lähettäväni asiasta raportin. Kerin tapausta mielessäni edestakaisin. Mikä oli saanut syyttömän pojan ilmoittautumaan syypääksi? Helppoa ei ollut ymmärtää omaakaan käytöstäni. Paitsiomaalin hyväksymällä olin ottanut oikeuden omiin käsiini. Mutta sitähän tapahtuu aina, puolustauduin heti. Jokainen tuomio on tulkinta. Tässä tapauksessa motiivi vain oli poikkeuksellisen paljaana näkyvissä: palkkio jalomielisyydestä (jonka syytä en toisaalta edes tiennyt!). Lisämotiivina saattoi olla viehtymys tuon pienen laiturin peliin isojen puristuksessa; toistakymmentä erotuomarivuotta juniorisarjoissa olivat opettaneet huomaamaan pelimiehet potkijoiden joukosta. Yhtä kaikki, minun tehtäväni ei ole jaella hyvityksiä ja tehdä oikeutta mieleisekseni. Käänsin auton ympäri ja ajoin ylinopeutta takaisin ottelupaikalle.”
Jokinen, Noora: Aikuinen nainen ratissa. Atena 2020.
”Omasta autosta huolehtiminen voimaannuttaa tehokkaammin kuin kymmenen etunojapunnerrusta.”
Noora Jokinen kirjoitti kirjansa Aikuinen nainen ratissa tsempatakseen naisia, jotka haaveilevat ajokortista ja autoilusta, sekä heitä, jotka jo ovat tarttuneet toimeen. Itse asiassa kirjassa on niin paljon hyödyllistä, ajantasaista tietoa, että opusta voi suositella jokseenkin kaikille autoileville naisille.
Kuten niin moni nykyteos myös Jokisen kirja sai alkunsa somesta, Facebook-postauksista. Joka vaihe on jaettu ja saatu palautetta ja niille sitten rakennetaan.
Kaikki käynnistyi yllättävästä avioerosta. Kaiken tuskan sekä käytännön asioiden ratkomisen keskellä Jokinen, nelkyt ja risat, päätti verestää jo ruostumaan päässeen ajotaitonsa ja hankkia auton. Hänellä oli nuoruusvuosina ajokortti, mutta silloinen pakollinen kakkosvaihe jäi suorittamatta määräajassa, ja kortittomaan elämään tottui, kun aivan pakottavaa tarvetta autoilulle ei ollut. Nyt uusi elämäntilanne viritti uudet ajatukset.
”Alkoi rakentua selviytymissuunnitelma. Keveämpinä hetkinä aloin nähdä mielessäni itsenäisen, minua rohkeamman ja omapäisen naisen, joka ihan oikeasti ohjaa itse sekä elämäänsä että autoaan.” (s. 14)
Aikuinen nainen ratissa seuraa edistysaskelia, yllättäviä tilanteita ja takaiskuja Jokisen ensimmäisen autoiluvuoden aikana. Kirjoittajan järjestelmällisyydestä on paljon iloa lukijalle. Jokinen on excelöinyt muun muassa auton ostamisen prosessin ja pitänyt tarkasti kirjaa autoilun kuluista.
Ruuhka-Helsinki on monille autoilijoille se paikka, johon ei koskaan ajeta omalla autolla. Ehkä minne tahansa muualle, mutta ei sinne. Sankarittaremme kuitenkin joutuu aloittamaan opettelun niin sanotusti altaan syvästä päästä. Jo hänen asuinpaikkansa sanelee sen.
Ensimmäisellä ajotunnilla hän ajelee Kulosaaresta Itäväylää keskustaan ja pitkin Kruununhakaa ja Hakaniemeä (ja aivan ansaitusti haltioituu urheudestaan).
Lukija tempautuu mukaan iloitsemaan, harmittelemaan ja tsemppaamaan. Nainen ottaa haltuun osa-alueen toisensa jälkeen. Konepellin avaus, katsastus, renkaanvaihto. Koska pysäköintitilaa on niukasti, taskuparkkeerauksenkin jalo taito on opeteltava.
Ja tietenkin ajettava ahkerasti, että tuntuma säilyy ja taidot karttuvat.
Rohkeat road tripit ja talven extremeajelut on kuvailtu upeasti.
”Ja vapaus, se palkitsee! Maantie Seinäjoelta kohti Pohjois-Pohjanmaata halkaisee viivasuorana tasaista, tuttua maisemaa. Entistä merenpohjaa mennään. Sinne tänne on Juhani Palmu maalannut muutaman ladon.
Eiliseen verrattuna ajokeli on helppo ja vaivaton, liikennettä on vain vähän. Hämärtyvän pakkaspäivän valo on vaaleanpunaista. Peltoja reunustavat punahehkuiset pajukot. Laskeva aurinko loistaa matalalla taustapeilissä. Alahärmän Powerparkin kohdalla tirautan pienen itkun keskellä lakeutta, kun kaikki ympyrät tuntuvat sulkeutuvan. Ja elämän aikatasot kiertyvät yhteen.” (s. 183)
Kirja tuo oivallisesti esiin vanhat, luutuneet asenteet, kuten naiskuskeihin kohdistuvan vähättelyn ja naisten itsensä kokeman tarpeettoman arkuuden. Jossakin vaiheessa niiden vain on muututtava.
”Hämmästyttävän moni lähipiirini fiksu, osaava, itsenäinen nainen paljasti kahden kesken, että ei oikeastaan aja.
’On mulla kortti, mutta en mä ole ajanut 15 vuoteen.’
’Ne on ihania ne sun postaukset. Ne tsemppaa muakin ajamaan, vaikka en ole uskaltanut pitkään aikaan. Pitäis kyllä!’ ”(s. 7)
Lopulta kyse on oman elämän hallinnasta ja tilan ottamisesta. Kunnioitan suuresti Jokista, joka uskaltaa jakaa tuntojaan.
”Siinä vanhassa elämässä en jotenkin tajunnut, miten paljon minulla olisi lupa haluta – ja ohjata itse elämääni. Sanoa itse, mistä käännytään ja mihin todellakin pysähdytään. On ihan luontevaa tyytyä niihin reitteihin, joita bussit ja junat kulkevat ja silti aina katsoa vähän kaipaavasti sivuteitä, joille valmiit linjat eivät vie.
Ajattelen, että olin jotenkin jäänyt jumiin lapsuudenperheessä annettuun rooliin: olemaan siirreltävä paketti tenniskentän laidalla. Helppohoitoinen, vaivaton, vailla omia toiveita ja tarpeita. Tyttö, vähän kakkoslaatua, helposti sivuutettava. — Toistuvasti hämmästyn, miten pikkuruisia ja helposti toteutettavia monet ’pitkäaikaiset haaveeni’ ovat.” (s. 273-274)
Ajokortin ajaminen ei ole nuorille ikäluokille enää itsestäänselvyys toisin kuin meille vanhemmille ikäpolville aikoinaan. Vain 28 prosentilla helsinkiläisistä 18-vuotiaista on ajokortti. Koko maassa samassa ikäluokassa kortillisia on 56 prosenttia. Vielä viisi vuotta sitten kortti oli 61 prosentilla 18-vuotiaista.
Noora Jokinen toteaa, että koko liikennejärjestelmä on murroksessa, ja se näkyy autoilukulttuurissa. Hän mainitsee joukkoliikenne- ja taksimuutosten ohella pyöräilyn yleistymisen, etätyöt, webinaarit ja etäshoppailun. Ja kuten tiedämme, koronatilanne vain vahvistaa näitä trendejä.
”Kulttuurin kuvilla on väliä. Teinien ajokorttikiinnostuksen hiipuminen vihjaa, että ajamisen tai auton ostamisen merkitys identiteetin rakennuspalikkana vähenee. Nuori mies voi jo olla uskottava tyyppi sähköpotkulaudan ja Pelago-fillarin selässä ja pukeutua pastellinsävyiseen kukkakuosiin. Kesäkuussa 2019 muodostettu hallitus ajeli pressitilaisuuteensa raitiovaunulla ministeriautojen sijaan. Auto vallan ja menestyksen symbolina saattaa käydä vaiheittain yhtä tunkkaiseksi kuin tupakointi sisätiloissa.” (s. 258-259)
Toisaalta Jokinen on vakuuttunut, että ihmiset myös kehittävät mielellään rakastamiaan asioita; on siis tärkeää, että asioihin pääsevät vaikuttamaan muutkin kuin varakkaimmat automiehet.
Muun hyvän lisäksiAikuinen nainen ratissa on monipuolinen faktapaketti. Jokinen on ottanut selvää energia-asioista, ilmastovaikutuksista ja autoilun lakipykälistä. Hän kertoo huolloista, katsastuksista, renkaista, autoilua helpottavista netti- ja mobiilipalveluista.
Itse kuulin ensimmäistä kertaa esimerkiksi pelastuskortista eli Rescue Sheetistä, jonka löytää ilmaiseksi netistä ja joka kannattaa printata oman auton aurinkolippaan. Hätätilanteessa Rescue Sheet kertoo pelastajille kyseisessä automallissa käytetyistä vahvistetuista rakenteista, sähköjohdoista ym., joiden paikallistaminen voi olla tarpeen.
Ihana, hauska ja hyödyllinen kirja! Niin se vain käy, että asiat etenevät, kun päähenkilö voittaa pelon, epävarmuuden ja häpeän. Tällaisia voimakertomuksia tarvitsemme, rohkaisevia kuvauksia herkkyyden kanssa elämisestä ja ei vain jotenkuten pärjäämisestä vaan menestymisestä.
Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla (osat 1-3) ilmestyi 1960-luvun alussa. Se oli varmaan sellainen järkäle, että sen varjoon jäi kaksi samoihin aikoihin ilmestynyttä teosta, jotka myös kuvaavat vuoden 1918 tapahtumia. Toinen on Veijo Meren Vuoden 1918 tapahtumat ja toinen on Paavo Haavikon Yksityisiä asioita. Linna kuvaa sitä miten maaseudun torpparit tempautuvat tapahtumiin mukaan ja valitsevat puolensa. Haavikko sen sijaan kuvaa kaupunkilaista, joka pysyttelee tapahtumista mieluummin sivussa.
Haavikko ei ole välittänyt antaa päähenkilölleen edes nimeä. Tällä tavalla miehestä tulee eräänlainen edustava Jokamies Kukatahansa, johon ei voi syntyä syvempää henkilökohtaista suhdetta. Vuoden 1973 painoksen kansikuva on erityisen oivaltava. Siinä näemme salkkumiehen selän. Selässä on aukko josta näkyy sama mies pienempänä. Kirjassa kuvattujen tapahtumien perusteella miehen luonne, kasvot jäävätkin vieraiksi. Hän on kuin ikkuna jonka läpi havainnot tapahtumista tulevat tietoisuuteen. Tuomas Anhavan arvion perusteella mies on ”itseltään tietymättömissä, miltei itsetön, niin tyyten ympäristön ehdoilla eläjä. Se mikä hänessä tuntuu pidättyväisyydeltä on heikon minän vajavaista yhteyttä keneenkään sinänsä.”
Kirjan tapahtumat kattavat jakson kevättalvesta 1917 vuoden 1920 alkuun. Päähenkilö on virkailijana rautatieläisten avustuskassassa. Lisäksi hänellä on vaatimattomia omia liiketoimia siinä sivussa. Hän käyttää levotonta aikaa hyväkseen ja tekee kiinteistösijoituksia, ostaa ja vuokraa asuntoja. Lisäksi hän hankkii mahdollisuuksien mukaan elintarvikkeita maalta, joita myy edelleen tarvitseville. Rautatieläisenä hän voi saada jopa junanvaunun käyttöönsä, jolla kuljettaa halkoja kaupunkiin. Talvi oli kylmä ”köyhät ostivat puita kilokaupalla. Taisi niitä kuolla.”
Vaimoa lyödä huitaistaan, jos hänen puheet käyvät hermoille, mutta sellainen merkityksetön pikkujuttu todetaan aivan ohimennen. Yhteiskunnallisiin asioihin miehemme suhtautuu muutenkin liikemiehen tavoin. Kun punaiset ottavat vallan, hän arvelee heidän mahdollisuutensa jokseenkin kehnoiksi:
”Minä tunsin monta rautateitten virkamiestä ja rautatieläistäkin, mutta oli hauska, että minun tuttavistani ei ollut kuin aivan muutama harva väärällä puolella. Ja minä neuvoin monia kyllin ajoissa niin että moni tiesi mitä tekisi, kun oli puhunut minun kanssani. …ja minä sanoin, että jos tässä nyt käy niin että punaiset saavat voiton, niin kyllä he aina tarvitsevat kokenutta väkeä rautateille, etenkin kun valkoisten puolella olevat eivät silloin enää kelpaa heille, ja siksi oli paras katsoa miten tässä käy ja toimia sitten kun saisi tarkkoja tietoja. …niillä [punaisilla] on ollut lehdissä vaikka kuinka monta kehotusta, että pitäisi jokaisen tulla virkaansa; mutta ne eivät pakota, se on paha merkki – eivät uskalla. Mutta kun valkoisilla sitten on oikeus puolellaan niin he kyllä eivät vain puhu vaan käyttävät sitä ja siksi on parasta pysyä sivussa.”
Arvio osuu oikeaan. Sodan jälkeen hän saa jatkaa virkapaikallaan:
”Nyt meillä oli paljon työtä, kun suuri joukko virkamiehiä oli erotettu; he olivat hoitaneet virkoja punaisena aikana, ja heti punaisten vallan lakattua nämä virkamiehet oli tutkittu ja poistettu viroista, ja nyt he kaikki menettivät oikeuden saada eläkettä ja ne maksut, joita olivat kassaan maksaneet sairauden varalta. Ja he tulivat kaikki valittamaan hätäänsä, ymmärtämättä että täällä on toimittava sen mukaan kuin on määrätty. Kukaan ei olisi jaksanut kuunnella selostuksia kaikista niistä valituksista, joita he olivat tehneet saadakseen erottamispäätökset kumotuiksi, mutta turhaan.”
Kaikki alkaisi olla kunnossa ellei miehemme olisi kapinan aikana hankkinut kenraalikuvernöörin asunnosta varastettua mattoa. Maton osto oli ollut sen verran hämärä tapahtuma, että mies tiesi varmasti maton olevan kuuma. Oikeusjuttuhan tuollaisesta seuraa ja puolen vuoden vankilarangaistus. Asianajajan mukaan tuomiosta ei kannata valittaa, sillä se voisi tuosta pidentyä. Niin, ja olihan ostos oikeastaan omaa tyhmyyttä. Mitä tuollainen puoli vuotta oikeastaan on, hän miettii: arviolta yksi prosentti jäljellä olevasta elinajasta. Tämä kaveri ei todellakaan anele eikä tunteile.
Rangaistuksen takia meni tosin virka. Mutta kirjan lopussa mies on jälleen ponnahtanut pinnalle. Metsästysharrastuksen rinnalle oli vankilareissun jälkeen tullut purjehdus. Hän oli ostanut osuuden veneestä. Eräällä purjehduksella oli ollut mukana liikemies, joka halusi luopua rautakauppansa pitämisestä. Hän halusi myydä siitä yhden osuuden eräälle rakennusmestarille ja yhden osuuden tälle entiselle kirjanpitäjälle, joka voisi alkaa hoitaa liikettä. ”Kun minulla ei silloin ollut muuta työtä, minä mietin sitä tarjousta ja laskin, paljonko minulla on varoja. Se oli syksyllä. Ja siitä tuli kauppa. Ja syksyllä minä myin huoneiston ja muutin suurempaan huoneistoon vuokralle.”
Suuret tapahtumat olivat siis pyyhkineet yli, mutta ne sai nyt unohtaa ja ohittaa, kuten kirjan lopussa entisen työtoverin, vanhan kirjanpitäjän:
”Yhtenä päivänä ennen joulua minä olin nähnyt hänet kadulla. Hän kulki selkä niin koukussa että ei kai nähnyt eteensä; minä olin vähällä pysähtyä ja lyödä häntä olalle ja kysyä, miten lapset jaksavat. Hänellä oli kaksi aikuista lasta, tyttö ja poika, joista hän aina puhui. Annoin hänen mennä ohitse.”
Haavikko, Paavo : Toinen taivas ja maa (1961) ja Vuodet (1962)
Joillakin suomalaisilla arvostelijoilla oli pieni ongelma 1960-luvun alussa. Paavo Haavikko oli ehtinyt kohota ensimmäisillä 50-luvun runokokoelmillaan merkittäväksi lyyrikoksi. Talvipalatsi (1959) edusti kotimaisen modernismin aivan terävintä kärkeä. Nyt muutaman näytelmän jälkeen hän oli alkanut kirjoittaa myös romaaneja. Niissä saattoi peräti aavistaa yhteiskunnallisia äänenpainoja.
1968 oli vasta tulossa ja Haavikon tapauksessa suoranaisesta radikalismista ei ole kyse. Hänen teemansa oli lähinnä ihmisten ”epäviihtymys elintasoyhteiskunnassa”. Sota alkoi olla riittävän kaukana ja selkeitä vaurastumisen merkkejä oli havaittavissa. Eräissä arvioissa toivottiin varovaisesti hänen palaavan takaisin runollisille linjoille. Kuitenkin tuohon mennessä jo kahdella valtion kirjallisuuspalkinnolla palkitun tekijän näissä kirjoissa käyttämää kuulasta ja tarkkaa kieltä kiiteltiin yleisesti. Lisäksi molemmissa on paljon oivallista dialogia.
Taideteos on valmistettava mielen pimeässä ja valossa. Sitä ei saa kirjata ennen kuin se on valmis. Sanojen on taisteltava tilastansa lauseessa, lauseiden oltava kovakuoriaisia, alkeellisia. … Minkään asian kertomiseen tai maalaamiseen ei pidä käyttää enemmän sanoja tai tilaa kuin asialla on kokoa. Paavo Haavikko : Yritys omaksikuvaksi
Tuota ohjetta Haavikko totisesti on näissä kirjoissa toteuttanut, sillä teksti on välillä niin tiukkaa että soi. Hän ei halua tulkita henkilöiden mielenliikkeitä. Hän kirjaa ja esittää ne tarkasti ja lukija joutuu itse tekemään niistä johtopäätökset. Hän ei tuomitse tai nyökkäile hyväksyvästi eikä pidä lukijaa kädestä ja ohjaile hänen reaktioitaan. Hän epäilemättä tuntee myötätuntoa kuvattaviin, mutta se on viileää, ei sentimentaalista. Lukijasta tämä voi olla ärsyttävääkin. Välillä on melkein tunne kuin olisi seuraamassa jonkun tieteellisen kokeen analyysia tai kuuntelemassa tutkijan raportointia. Samastumispintaa henkilöihin on vaikea luoda. Kuvattava maailma voi vaikuttaa lohduttomalta, ja se pakottaa miettimään miksi se näiden henkilöiden kohdalla on sellaiseksi muuttunut. Ja on varottava arvioimasta heidän toimia omien mittapuiden mukaan. Nämä kirjat jäävät vaivaamaan mieltä mikä on hyvä merkki.
Tainan ja Tommin aarrearkku 