Seppo Saraspää : Leiri maailman laidalla : romaani (Karisto, 2002)
"- Minulla ei vain ole mitään venäläisiä... näitä sinun ryssiäsi vastaan. Kauemmin mie olen ollut ryssä ku suomalainen. Pari kymmentä vuotta Suomen valtio on vasta meijän mailla isäntänä heilunut. Ja minusta tuntuu, että parempi isäntä ryssä oli.
Koltta kallisti jälleen pulloa. Tönäisin kuppini lähemmäs ja sain armollisesti ryypyn.
- Venäläinen anto meijän olla rauhassa. Mitä verot maksoimma ja herroja joskus kuskasimma. Pappi kävi kerran vuodessa kastamassa penikat ja siunaamassa kuolleet. Muuten meijän annettiin olla rauhassa. Mutta entä suomalainen? Suomalainen on semmonen eläjä, että se tukkii nokkansa joka paikkaan. Se on niin varma omasta erinomaisuuvestaan, että se yrittää pakottaa kaikki ittensä kaltaisiksi touhumuurahaisiksi. Eihän suomalainen osaa olla hetkiäkään paikallaan. Koko ajan se kuokkii, raivaa ja touhuaa. Ja tappelee, jos ei saa muualta kaveria, niin ne tappelee keskenään. Ja rakentaa taloja. Sen aikaa kun ne ei tappele, ne rakentaa taloja. Aina ja joka paikkaan. Ja kun talo on valmis, niin hopusti aita ympärille. Helvetti, suomalainen on aivan mahoton aijan tekijä ja rajanvetäjä. Heti kun se jonnekin ilmaantuu, se merkittee itteleen rajan, ja sitten se vahtii sitä rajaansa kirves kourassa ja on valmis vaikka tappamaan jokaisen joka tulee lähelleki sitä. Eikä sillä ole väliä vaikka se raja sattuis toisen maalle. Ei se semmosista pikkuseikoista perusta."
Kirjan tapahtuma-aika on talvi 1942/43 ja näyttämö saksalaisten vankileiri Lapissa. Koltta Jaakk on syystäkin katkera. Perinteisen porotalouden edustaja oli parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut uuden ajan airueet, rajankävijät. Suomen valtio oli hakkauttanut rajalinjan Jäämerestä Korvatunturiin. Kolmesataa kilometriä kymmenen metrin levyistä railoa keskelle kolttien maita.
"- Siinä oli kuulemma raja ja siitä ei yli mennä. Sotilaat vahti pyssyjen kanssa. Puolet ihmisistä jäi Venäjälle ja puolet Suomeen. Porolaitumet keskeltä kahtia ja kalajärvet. Sellanen herra on Suomen herra. Helvetti! Se määrää koko maailmaa, vaikkei käsitä mistään mitään."
Eipä arvannut Seppo Saraspää kirjoittaessaan, että 20 vuotta myöhemmin samat teemat ovat jälleen ajankohtaisia. Nyt silloisten kolonialistien jälkeläiset tunkevat Saamelaiskäräjille ja ryssäviha panee rakentamaan lisää aitaa Venäjää vastaan. Nämä eräitä esimerkkejä kirjan lukuisista teemoista. Saraspää on jälleen onnistunut pakkaamaan pienoisromaanin täyteen isoja aiheita. Ja silti kirja tuntuu kevyeltä ja avaralta kuin näkymä tunturin laelta.
Kalevan haastattelussa (23.9.2009) Seppo Saraspää kertoo Eeva Kauppisen haastattelussa, miten hän löysi aiheen tähän kirjaan. Saksalaiset perustivat Lappiin noin 100 vanki- ja työleiriä jatkosodan aikana. Ne sijaitsivat kaukana teiden varsilla ja saarissa, poissa siviilien silmistä. Näillä leireillä oli ainakin 30 000 sotavankia ja kuolleisuus hirvittävä. Kaamassaaressa sijaitsi Andreasnuoran vankileiri. Saraspää törmäsi siellä kävellessään isoon puupinoon. Se oli ihmeellisen hyvin säilynyt ja koko sodan mielettömyys tuntui hänestä kulminoituvan siihen polttamattomaan puupinoon. Sekä Saksasta Lapin kylmään ja pimeään temmattu nuorukainen että puita sahaava venäläinen olivat hänen mielestään samanlaisia olosuhteiden vankeja. Voisivatko he peräti vaihtaa välillä osia...?
Kirjan kertoja on talvisodassa haavoittunut ja siellä pahasti traumatisoitunut Pauli Blommer. Kielitaitoisena henkilönä hän toimii leirin tulkkina ja yrittää pitää jonkinlaista etäisyyttä sen tapahtumiin. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös raportoida puunkaadon tuloksista. Kun hän suurentelee tulosta, se ei tapahdu säälistä venäläisiä vankeja kohtaan. "Ryssä taas ei ollut ihminen, vaan jonkinlainen Jumalan firapelityönään kasaama sekundakappale, jolle paras hoito olisi kuula silmien väliin". Oli pelkkää Blommerin mukavuudenhalua, kun hänen ei tarvinnut vastata jatkuviin kyselyihin. Talviset olosuhteet tekivät normin saavuttamisen mahdottomaksi. Lisäksi leiri oli alkanut ajautua komentajasta lähtien merkilliseen piittaamattomuuden tilaan.
Kertojan käymät keskustelut pasifisti Jaakin kanssa sekä koetut luontokokemukset tuovat helpotusta traumaan. Tilalle tulee outoja ajatuksia viholliskuvista.
"Ja kuinka lähellä kuitenkin oli se, etten itse ollut ryssä. Jos isäukko olisi vuonna -18 myöhästynyt kymmenen minuuttia Pietarin asemalta, niin minä olisin syntynyt ja kasvanut ryssäksi ja taistelisin nyt ryssänä suomalaisia valkofasisteja vastaan. Niin pienestä se oli kiinni. Ja toisaalta minä olisin aivan yhtä hyvin voinut olla saksalainen. Jos isoesi-isäni siansorkkia paistamassa oleva äitimuori olisi käskenyt esikoispoikansa heittää hiiteen ajatukset kaukaisen Baltiaan lähdöstä ja painua vain panimolle mäskiä sekoittamaan, minä luultavasti hyökkäisin nyt jossain päin maailmaa hakaristilipun perässä.
Helkkari, ajattelin. Minähän olin oikeastaan ryssä, saksalainen ja suomalainen. Minähän voisin yksinäni hoitaa koko tämän kirotun sodan."
Tähän päivään mennessä sotilasromun etsijät ovat miinaharavien avulla keränneet kaikki merkittävimmät löydöt. Kaamassaaren leiristä on jäljellä enää parakkien pohjat ja laiturin jäänteet. Räjähdyksissä on puiden runkoihin tarttunut vähän romua. Muuten luonto on alkanut hävittää ihmiskätten jälkiä. Ehkä tuon takia kirjasta jääkin niin valoisa vaikutelma. Seppo Saraspään luontoon liittyvät kuvaukset kirjassa ovat nimittäin sykähdyttäviä: talviset lumimyrskyt, huikea poroajelu, yöllinen nuotio, haavoittuneen hirven tappaminen, jäiden sulaminen ja muuttolintujen tulo.
Uusi kevät on mahdollisuus.
Luonto on lopulta vahvempi.
"Koska myrsky tuntui laantumisestaan huolimatta jatkuvan päätimme yöpyä tässä. Paikka oli hyvä: taimikkotupsu suojasi pahimmalta tuulelta, vesipaikka oli vieressä, polttopuuta riittäisi ja ennen kaikkea poroille olisi hyvä kaivos. Ne tarvitsivat lepoa ja ruokaa raskaan urakkansa jälkeen.
Jaakk haki laavuvaatteen pulkastaan, kaatoi taimikosta ruodepuut ja alkoi pystyttää tuulensuojaa. Nainen - Inkeri - koppasi kirveen käteensä ja lähti hakemaan lisää polttopuuta. Myös poika nousi ja kävi siirtämässä porot uuteen paikkaan. Minä istuin pulkkani laidalla enkä osannut tehdä mitään.
Harvoin olin tuntenut itseni näin avuttomaksi. Ehkä se johtui siitä, että toiset toimivat niin luontevasti. Mitään ei puhuttu, käskynjakoa ei tarvittu, kaikki tapahtui täysin arkisesti.
Ajattelin, että olisin valmis tekemään osuuteni, kunhan joku vain sanoisi minulle mikä se oli. Tämä oli minulle vieras maailma. Muistin, kuinka Jaakk jonkun keskustelun aikana oli kertonut minulle ettei heidän kielessään ollut erämaa-sanaa. Oli vain maa, ja'nnam.
- Sie ajattelet että erämaa on paikka josta on tultava pois, siellä voi käydä mutta sieltä on tultava pois. Mie taas aattelen, että se on koti. Kun mie ripustan laukkuni puun oksaan, niin siinä on minun koti.
Ehkä Jaakk oli oikeassa. Ehkä tämä luotaantyöntävän karu kiveliö tosiaan saattoi olla koti täällä syntyneelle ja täällä ikänsä asuneelle ihmiselle. Ensimmäistä kertaa mieleeni välähti myös ajatus siitä, ettei koko tämän elonpiirin vaatimattomuus - erämaan keskellä kyyristelevät harmaat talot, kammit, jänkäniityt ja kalakentät - välttämättä ollutkaan kehittymättömyyttä, vaan ainoa tänne sopeutuva elämänmuoto."
Tommi
Thomas Brunnsteiner: Jäämerelle saakka : kaksitoista matkakertomusta. Absurdia 2010.
Itävaltalainen kirjailija ja freelancetoimittaja, Suomen Lapissa asuva Thomas Brunnsteiner kuvaa kirjassaan katoavan elämäntavan edustajia tai Euroopan reuna-alueilla eläviä ihmisiä. Kuolevat pohjoisen kylät, Kirkkoniemen sataman ruostuvat kalastusalukset ja Wienistä Tukholmaan matkaava rekka ovat esimerkkejä miljöistä, joista Brunnsteiner ottaa selvää. Hän myös kokeilee, miten onnistuu matkata jäniksenä Ruotsin-laivalla.
Hän etsii viimeisiä kolttasaamelaisia, kohtaa historiallisen purjelaivaperinteen vanhoja edustajia, tutustuu oman lappilaisen kotikylänsä metsäkaartilaisten vaiettuun historiaan, tapaa Moskovassa serbialaisen toisinajattelijan…
Hän vaikuttaa introvertiltä ja ajoittain ujolta, mutta se ei estä häntä saamasta kontaktia ihmisiin, jotka kiinnostavat häntä. Kirjailijan herkkyys auttaa häntä samastumaan, tavoittamaan tunnelmia, pukemaan havaintonsa osuviksi sanoiksi.
Kalastajat ilman verkkoja -kertomus kuvailee, miten venäläiset merimiehet jumittavat Kirkkoniemen satamassa Pohjois-Norjassa. Palkanmaksu on jäissä, miehet unohtuneita. Kotiin ei voi mennä; jos joku lähtee laivalta, joutuu mustalle listalle eikä enää pääse merille.
”Mutta nyt yksi väri peittää alleen kaikki muut tämän toukokuisen päivän auringonvalossa, kuin kaikkialla olisi kuivunutta verta: Kirkkoniemen sataman alusten ruoste. Kuttereita, kalastustroolareita, kalanvalmistusaluksia Venäjän lipun alla. Ne kaikki ovat eriasteisesti kuluneita ja rappeutuneita, vierekkäin ja peräkkäin riveissään, neljäkymmentä, kuusikymmentä alusta.
Satamalaiturilla. Yhden pienen puulaiturin alla lojuu naisten korkokenkä, vanhan roosan värinen avokas, jossa on solki. Kotimatka kompastellen, joku kantaa naista, vain toinen näistä kengistä on jalassa…” (s. 25-26)
Kirjan artikkelit julkaistiin alun perin saksalaisen kielialueen lehdissä vuosina 2000-2006. Vaikka useimmat niistä edustivat ajankohtaisjournalismia, ne ovat kirjallisina tuotteina niin korkeatasoisia, että ne kiinnostavat edelleen, kuten parhaat lehtijutut aina.
Artikkeleista koottu kirja ilmestyi saksaksi vuonna 2007 (Bis ins Eismeer. Zwölf Reportagen von den Einwohnern der Welt zwischen Polarkreis und Kaukasus). Sen suomennosprosessi oli poikkeuksellinen: kaksitoista Helsingin yliopiston kääntäjäopiskelijaa suomensi kirjoitukset kaunokirjallisuuden kääntämisen kurssilla keväällä 2010 Marjut Alhon ja Helmut Diekmannin ohjauksessa. Kääntäjiä oli siis yhtä monta kuin kirjassa lukuja; silti lukuelämys on ehyt.
Oikeastaan Jäämerelle saakka -teoksen äärelle minut johdatti Erakot-kirja, jossa mainittiin Lapissa asustelevat tirolilainen, Suomeen yhdeksäntoistavuotiaana vuonna 1931 muuttanut Anton Neumeier. Yksi Brunnsteinerin kirjan luvuista käsittelee juuri Neumeieria.
”Kun minä näin, miten kodinturvajoukot ja sosialistit olivat vastakkain konekivääriensä kanssa, minä sanoin: Minä lähden nyt. Jäämerelle saakka.” (s. 65)
Hän oppi nuorena kaikki pohjoisessa tarvittavat taidot poronhoitoa myöten ja hankki siten elantonsa. Neumeier asuu ilmeisesti yhä erakkona Lapissa.
Kaphoornareista kertova artikkeli Tuulesta eläneet miehet tallensi perinnettä, joka jäi jo historiaan. Tuulennaukujiksi kutsutuilla vanhanmallisilla purjelaivoilla seilasivat nämä herrat, jotka pitivät iäkkäinä yhtä kerhoissaan viimeiseen saakka. Wikipedia kertoo, että veljeskunta lopetettiin vuonna 2003. Brunnsteinerin artikkeli Männer, die von Wind lebten ilmestyi Mare-lehdessä helmikuussa 2003.
”Hilmer Johansson on yksi ’Ahvenanmaan kaphoornareista’. Kaphoornareiden klubi on maailmanlaajuisesti valikoivin kerho, johon merimies voi kuulua. Vuonna 1936 Saint Malossa, Ranskassa, perustettu Amicale Internationale des Capitaines au Long Cours, Cap Horniers oli alun perin vain maailman viimeisten tuulennaukujien kapteenien kerho. Siihen sai kuulua ainoastaan kippari, joka oli kiertänyt Kap Hornin matkalla Eurooppaan lastinaan guanoa, vehnää, puuta, salpietaria tai jotakin muuta.” (s. 82)
Pietarissa Brunnsteiner tapaa erinäisten sattumuksien kautta Inna Pavlovan ja tämän äitimuorin. Naiset ovat sivistyneitä, kirjojen ja kielten kautta elantonsa saaneita.
”Inna Pavlova ja hänen äitinsä olivat kutsuneet minut luokseen. He istuivat vierekkäin keittiössä, asunnon ainoassa tilassa, jossa ei ollut kattoon asti yltäviä kirjahyllyjä. Naiset täydensivät toisiaan niin vaietessaan kuin puhuessaankin. Huomasin heti, kuinka täydellisen harjaantuneesti he keskustelivat keskeyttämättä toisiaan. Tai olivat hiljaa, kuuntelivat. He täydensivät toisiaan kuin yksi ainoa arvoituksellinen, kaunis ihminen. En pystynyt jälkikäteen erottamaan, mitä äiti oli sinä päivänä sanonut ja mitä taas tytär oli kertonut. Heidän tarinansa pysyisivät toisiinsa kietoutuneina. En halua vähätellä kummankaan ainutkertaisuutta tai väittää, että heidän persoonallisuuksistaan puuttuisi jotain. Ei toki. Inna Pavlova ja hänen äitinsä olivat mielestäni sinä päivänä kuin taidokas kokonaisuus. Kaksi elämää kietoutuneina toisiinsa yhdeksi ainoaksi: äidin syntymästä tyttären kuolinpäivään asti.” (s. 164)
Kirjan surumielinen sävy ja arvokkaasti kuvatut ihmiset puhuttelevat. Myös huoli ympäristöstä on usein läsnä. Brunnsteinerin kirja on ajaton helmi. Se muistuttaa ehkä puolalaisen Witold Szablowskin esseekokoelmaa Tanssivat karhut, jossa myös tutustutaan erilaisiin marginaalissa eläviin ihmisiin ja outoihin ilmiöihin, mutta Brunnsteinerin kertojanääni soi huomattavasti lämpimämpänä kuin Szablowskin.
Peltonen, Milla: Erakot : omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. Into 2020.
Parhaat kirjat saattavat syntyä näin. ”Kun en löytänyt kaipaamaani tietokirjaa suomalaisista erakoista ja erakkouden eri muodoista, kirjoitin sen itse.” (s. 12)
Kiitos Milla Peltosen saamme tutustua yli kolmenkymmenen erakon mielenkiintoiseen elämäntarinaan. Peltonen on käynyt läpi laajan materiaalin kirjallisuudesta lehtiartikkeleihin, Ylen dokumenteista kirjeisiin ja pro gradu -tutkimuksiin. Hän on reissannut itse, tutustunut erämökkeihin ja haastatellut erakkoja kasvotusten, milloin se on ollut mahdollista.
Mikä saa ihmisen vetäytymään erakoksi? Yksi haastatelluista kiteyttää ykkösasiakseen valtavan, sisäsyntyisen vapauden tarpeen. Se lienee monelle erakolle ominaista, samoin tunne siitä, että ”normaali” elämä kuormittaa tavalla tai toisella liikaa.
Tunnettuja ovat Lapin kullanetsijä-erakot (kirjassa mm. Jaakko Isola, Heikki Pihlajamäki), ja kaikki tietävät uskonnollisista syistä tapahtuvat eriasteiset vetäytymiset (mm. munkki Stefanos, Martti Anttila). Monet taiteilijat tarvitsevat erakkoelämää luodakseen rauhassa (Klaus Backberg, Eeva Kilpi). Syynä vetäytymiselle voi myös olla loppuunpalaminen, läheisen kuolema tai muu elämänkriisi.
Nykyään painottuvat usein ekologiset syyt.
Kirjassa pohditaan erakkouden, yksinäisyyden ja syrjäytymisen rajapintoja, samoin sitä, millaista tarinaa erakoista perinteisesti on kerrottu – sankaritarinaa rohkeudesta, voimakkuudesta, sisusta, omillaan pärjäämisestä.
Erakoissa on sekä miehiä että naisia, perheettömiä ja perheellisiä, ”kokoaikaerakkoja” ja ”osa-aikaisia”. Miespuolisista erakoista kulkee meheviä juttuja, naiserakkojen kohdalla sallitaan pehmeämpiäkin sävyjä, kuten Ambrosia Valoriihen tapauksessa.
”Sankarilla saa olla myös masennusta ja pelkoja. Lisäksi hän ymmärtää, ettei mitään voi ottaa itsestäänselvyytenä. Täytyy elää päivä kerrallaan ja nauttia siitä, mitä on nyt: terveyttä, luonnonrauhaa ja naapuriapua” (s. 157).
Erakkous kiinnostaa ihmisiä aina, ja erakoista tehtyjä lehtijuttuja kommentoidaan innokkaasti. Keskustelut jakautuvat kahtia. Toisaalta omintakeisia eristäytyjiä fanaattisesti ihannoidaan, mutta toisaalta heitä moralisoidaan ja paheksutaan sitä, että he ovat muka vapaamatkustajia veronmaksajien kustannuksella.
Monien erakkojen kommenteissa kuuluu halu elää sopusoinnussa luonnon kanssa. On myös tietoista ”järjestelmäpakolaisuutta”, toivetta olla mahdollisimman vähän tekemisissä systeemin ja byrokratian kanssa. Esimerkiksi luomuviljelijä Rami ei ano eikä saa mitään EU-tukia.
Nykyerakot saattavat olla bloggaajia ja someviestittelijöitä – eivät siis kulje irrallaan muusta maailmasta. Esimerkiksi ex-seurapiirirouva ja kaupunginvaltuutettu, tohtoriksi väitellyt Marketta Horn on pitkään ollut aktiivinen kirjoittaja ja mielipidevaikuttaja. Suomineito-ekoyhteisöäkin aikoinaan vetänyt Horn vetäytyi Saarijärvelle alkeelliseen mökkiin vuonna 2013 kierreltyään sitä ennen maailmaa ja kirjoitettuaan kirjan Neljän dollarin päivä (Like 2008). Nyt hän tiettävästi valmistelee uutta kirjaa ekologisesta elämäntavasta.
Vielä muuan jännä fakta: vuonna 2017 julkaistun EVA:n raportin mukaan Suomessa oli lähes 79000 parhaassa työiässä olevaa miestä, 25-54-vuotiasta, jotka olivat ”kadonneet”: he eivät olleet työkyvyttömyyseläkkeellä, eivät opiskelleet, ja vain vajaa kolmannes heistä oli kirjautunut työttömäksi. Noin joka kolmas eli kokonaan ilman tuloja. Heitä voi hyvinkin majailla erakkoina Suomen metsissä.
Erakot on monipuolinen katsaus erakkouden olemukseen: mitä ja miten näistä ihmisistä on kerrottu, mitä ilmiölle kuuluu nyt, mitä erakot itse ajattelevat. Kirja on kirjoitettu ilahduttavan kauniilla kielellä. Mustavalkokuvitus elävöittää kirjaa sopivasti. Kannen värikuva esittää Enontekiön Kultakurua, joka toimi taiteilija Klaus Backbergin (1933-2015) asumuksena.
Kantava ajatus on suvaitsevaisuus. Kunpa antaisimme tilaa erilaisille ihmisille ja ymmärtäisimme toisiamme. Milla Peltonen kirjoittaa viisaasti päätössanoissa: ”- – tosielämän erakoista on – ja on aina ollut – moneksi. Kuten ihmisistä yleensä. Heitä ei ole syytä ennakkoluuloisesti tuomita muttei ehkä romanttisesti ihannoidakaan” (s. 226).
Tainan ja Tommin aarrearkku 