Kissa, Kirjailija ja kadonneet sanat

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023.

Tämä merkillinen romaani kertoo taivaasta tipahtaneesta Kissasta, jolla on tehtävä: tutkia 2000-lukulaista Kirjailijaa. Jokin menee kuitenkin vikaan – vaikka ehkä sekin on korkeamman voiman tahto –  ja Kissa joutuu pohjolan perukoille 1900-luvun alkuun. Siellä kohtaavat Eeva ja Mahte markkinoilla, rakastuvat ja avioituvat. Leipä on niukkaa, ja sisällissota jakaa yhteisöä ilkeästi. Rakkaus kuitenkin kestää.

Kissa on ajassa irrallaan vähän kuin Vonnegutin Billy Pilgrim ja tömähtää Kirjailijan elämään vaikealla hetkellä. Kirjailija on keski-ikäinen nainen, menestyskirjailija Helsingin arvoalueelta. Hän on miesasioissa vähän hukassa, hullaantuu kustantamon merkittävään herraan, eikähän siitä hyvää seuraa. Kirjailija saa keskenmenon ja menettää kirjoittamiskykynsä, mikä Kirjailijalle ymmärrettävästi on ehkä kuolemaa kamalampi kohtalo. Kirjailija alkaa etsiä vastauksia menneisyydestään, sieltä Eevan ja Mahten maisemista.

Onneksi sanat palaavat, ja ”paranemisen” hetki onkin hieno.

Hauskinta kirjassa ovat Kissan osuudet. Kissahan on vanha sielu, maailmaan useita kertoja tempaistu, nähnyt koko ihmiskunnan kehityksen. Nyt hänen täytyy siis suorittaa Kirjailijan kanssa jokin tehtävä, jota hän ei aluksi edes tarkasti tiedä. Sen hän tietää, että ihmiset eivät ole helppoja olentoja.

”On minua varoitettu. Ihminen on siitä kimurantti kohde, että tätä on hankala hallita. Se on itsepäinen eikä kuuntele. Se luulee olevansa luomakunnan herra. Se ei lajina tyydy kohtaloonsa, jonka olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla kurja ja kuoloisa jo vuosimiljoonia sitten. Ihminen on kömpelö, epäkäytännöllinen eliö, inhan paljasnahkainen ilman turkin häveliästä suojaa. Sen lantio on sopeutunut huonosti synnytyksiin ja sen aivot kuluttavat aivan liikaa rasvaa ja proteiinia. Ihminen haluaa itse tehdä päätöksiä ja luulee pärjäävänsä, vaikka ryssii melkein kaiken mihin ryhtyy. Katsokaapa vain mitä maapallolle tällä hetkellä tapahtuu! Se kärvistyy ja tuhoutuu ja ainoastaan yhden sikiämisvimmaisen, tyhmän ja kiukkuisen lajikkeen vuoksi. Ihminen on naurettava kapistus, luonnoton loinen, Luojan lepopäivän tyhjä keksintö, joka jostain syystä aiheuttaa harmia ja epävirettä universumin aalloilla.”

Aikatasoissa liikutaan Eevan ja Mahten sekä Kirjailijan miljöiden välillä. Yhdistävä tekijä on Kissa, joka kosmisesta vanhasieluisuudestaan huolimatta käyttäytyy aivan oikean kissankin tavoin. Kerrontaa sävyttävät myös Eevan päiväkirjamerkinnät ja Mahten kirjeet. Vasemmistoaatteen elähdyttämät syrjäseutujen miehet lähtevät itärajan taakse etsimään parempaa elämää, ja heidän kohtalonsa ovat vaihtelevat. Sisällissodan laannuttua on taas yritettävä aloittaa jokin normaali elämä.

Eevan päiväkirjasta 1945: ”Kylmä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioila ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistänyt poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti.”

Katja Kettu, monin palkinnoin palkittu ja yli 20 kielelle käännetty tunnustettu tekijä,  kirjoittaa jälleen maagisen realistisella otteella ja verevin vedoin. Hänen aiemmista romaaneistaan on jo tuttua fyysisyys, kaihtelematon lihallinen energia. Ihminen hengittää ja aistii luontoa ja korkeampaa voimaa.  Pohjan perukoilla sanoilla parannetaan ja loitsitaan, yrttihauteita keitellään. Ihmiset vihaavat ja rakastavat väkevästi, on katalaa anoppia ja narsistista komeljanttarimiestä, eikä äideillä ja tyttärillä, anopeilla ja miniöillä ole koskaan ihan yksinkertaista.

Kettu pohtii kiinnostavasti ihmistä menneiden sukupolvien jatkumona. Esi-isistä on jäljellä yksi kehnohko otos:

”Siinä seisovat minun esi-isäni ja -äitini, vastavalossa, jalat hieman maasta kohonneina, kuin valmiina taivaisiin, katsovat omituisen poissaolevina ja samaan aikaan epäluuloisina tulevaisuuteen, tuntemattomaan kameramieheen, johonkuhun syrjäkylillä kiertelevään kuvamaakariin. Vedos on epäonnistunut, hirret kuultavat päälle valottuneiden hahmojen lävitse. Silti se on säästetty. Jotakin ylimaallista tuossa kuvassa on. On kuin nämä ihmiset seisoisivat puoliksi toisilmaisissa, ja mieleeni tulevat runoilija Edgar Allan Poen sanat: ’Rajat, jotka erottavat elämän kuolemasta, ovat parhaimmillaan varjoisia ja epämääräisiä. Kuka sanoo, missä yksi loppuu ja mistä toinen alkaa?’ ”

Kirjailija on kirjoittamassa ”Porvarin pojan muistelmia”. Hanke ei edisty sujuvasti. Kustantamo vaatii ”kaiken kirjoittamista uudelleen”. Korjauksia tehdään, eikä sitten Kirjailija saa yhteyttä kustantamoon. Käsikirjoitus menee painoon muodossa, jota Kirjailija ei ole lopullisesti hyväksynyt.

”Porvarin pojan muistelmista” tulee mieleen Katja Ketun kirjoittama Ismo Alanko -elämäkerta, ja prosessin jotkin piirteet muistuttavat Ketun kertomusta kustantamossa kokemastaan kiusaamisesta, mutta koska tämä on fiktiivinen romaani, en ala arvuutella, mitä on tosielämässä tapahtunut ja mitä ei.

Aikatasolta toiselle siirtyilevä 350-sivuinen Erään kissan tutkimuksia pitää otteessaan. Eevan ja Mahten vaiheista halusi ottaa selvää loppuun saakka sekä siitä, miten he kytkeytyvät Kirjailijaan. Kunnioitan Ketun persoonallista, värikylläistä tyyliä pohjoisen murteineen. Ihmettelin, miksen ollut tämän ihastuneempi. Ehkä se johtui julkisuudessa olleista kiusaamisasioista ja kustantamon puolusteluista; kun ne työntyivät lukukokemukseen, se tuntui häiritsevältä.

Nyt kun on käynyt ilmi että palturia kirjoitelleet toimittajat ovat saaneet huomattavia journalistipalkintoja, olen yhä vain allergisempi totuuden ja kuvitellun sekoitelmille. Haluan kirjoitetuissa teksteissä mieltää fiktion fiktiona ja tosiasiat tosiasioina.

Muuten, Franz Kafkalla on 1920-luvulla kirjoitettu novelli Erään koiran tutkimuksia (Forschungen eines Hundes), mutta se ei muistuta Ketun romaania mitenkään.

Taina

Tekojärveen hukkuvat kylät

Pato : romaani / Annikki Kariniemi (Otava, 1972)

”Tämä oli pohjoinen, tämä kaikki oli sitä, uusia voimalaitoksia, valtavia maansiirtokoneita oli kuljetettu teillä joita myöten he kumpainenkin taholtaan olivat matkanneet kohti tätä uutta työpaikkaansa tietämättä toisistaan vielä eilen mitään.
Tunturit Kemijärveltä katsottuna olivat olleet etäisiä autereeseen sulautuvia. Mutta rautatien varressa Rovaniemen ja Kemijärven välillä he olivat tavoittaneet malmijunia ja eräällä asemalla oli seisonut miehiä teräskypärät päässä, keltaiset iloiset teräskypärät tai valkoiset siniraitaiset mukavat teräskypärät, herranenaika, jos isä olisi tämän kaiken nähnyt, se olisi alkanut lausua runoa tai ruvennut suunnittelemaan isänmaallista puhetta seuraavaan maamiesseuran juhlaan: näin me rakennamme, näin rakentaa Suomi, kerran köyhäksi katsottu, nyt rikas, täynnä maanuumenista tulvivaa rikkautta, kultaa ja kunniaa. Herrajumala sitä isää, se oli patentti.”

Malmia, puuta, energiaa.
Annikki Kariniemi kuvaa kirjassa, miten etelä imee Lapin elinvoimaa. Sen luontoa tuhotaan peruuttamattomasti laskelmoidulla tehokkuudella sekä etelän insinöörin tarkkuudella. Alun lainauksessa nuori opettajatar ihmettelee uuden ajan esiinmarssia, mutta kaikki paikalliset eivät hänen innostustaan jaa. Muuttuvat olot pakottavat ihmiset lähtemään kotiseudultaan.

Tärkeimpänä pisteenä siinä suuressa rakennushankkeiden sarjassa, joka alkoi kohta sotien jälkeen on kirjassa Pohjolan Voima. Kirjan alussa Lokan patoallas alkoi olla valmis ja Porttipahta alkurakennusvaiheessa. Joukot, pääosin etelästä kootut rakentajaosastot olivat siirtymässä sinne.

Patoperkele.

Vanha kulkujätkä Paavo Moilanen, aitomoilaseksi kutsuttu, makasi Ison Pohjolan Rieston pirtin ovisuusängyssä. Hän oli palannut monipolvisilta retkiltään tuohon nuoruusvuosilta tuttuun taloon. Vanhimmasta päästä pitää panna maailmalle, isä oli silloin sanonut. Riestossa oli tarvittu tuollaista moniosaajaa, rakentajaa, maalaria, heinäkasakkaa, kun pojan oli pitänyt lähteä kotoaan. Siinä nyt mies makasi, kuumeella ja puolisokeudella lyötynä, sietämättömässä piinakirnussa ties miten kauan jo. Talon nuori piika Ruusa hoiti ja viihdytti häntä. Kuumehoureissa Paavolle ilmestyi välillä koskeen hukkunut nuoruuden ihastus Hylte sekä muistoja aikaisemmista elämänvaiheista kairassa. Niiden kautta Annikki Kariniemi kuvailee muuttunutta lappilaista elämäntapaa ja luontoa.

Luonto oli Annikki Kariniemelle tärkeä ja se näkyy hänen kirjoissaan. Jo 1950-luvulla hän kritisoi Kemijoen valjastamista. 1970-luvulla asenne oli jyrkentynyt entisestään. Kuusamolaisen kirjailijakollegansa Reino Rinteen ohella Kariniemestä tuli pohjoisen luonnon voimakas puolestapuhuja. Kariniemen luontosuhteeseen kuului myös myyttinen puoli. Kirjassa Paavo Moilanen on saanut havaintoja etiäisistä ja haltioista uittotyömailla. Neitikäinen saattoi joskus nousta nivasta kauniina kuin yökoskelo. Komojään alla makasi kruunupäinen Lumikuningatar. Se näyttäytyi unissa joillekin uittoporukassa ennen kuin sai jonkun siepattua mukaansa. Nuotiotulen loisteella kävi vanha jätkä Plommin Aaro norjistamassa kipeytyneitä jäseniään, sama mies joka oli kuollut sahoineen kaatuvan puun alle, kun ei uskonut haltioihin ja jätkän enkeliin.

Seuraavassa Paavo Moilanen käy kuuntelemassa jokea, joka saa vielä hetken verran virrata vapaana:

”Koski pärskyy, nauraa ja kuohuu, jymisee suurissa voimakivissä ja vastakkaiselta sivulta pistävissä kallionkielekkeessä.
Koski.
Ja soittaa siinä muukin kuin vain pelkkä koski.
Kuuntele nyt kun saat olla näin lähellä kuullaksesi paina vasiten korvasi kosken kiveä vasten ja kuuntele. Ja yritäpä katsoa, tarpeeksi olet lähellä nähdäksesi, jos näet.
Kylmä puistattaa niskaa. Ei, on parempi ettei näe, ei ennen kuin on aika.
Hän nousee kiveltä. Kuin arastellen lähtee takaisin samaa polkua mitä tuli, pysähtelee samoissa paikoissa kuin tullessa ja jatkaa matkaansa, nousee vaivalloisesti törmää ylös; aitat ovat heti siinä. Kala-aitta ja vilja-aitta ja ulompana jyväaitta ja liha-aitta. Mutta ennenkuin hän lopullisesti malttaa jättää kesätyvenen pihan, hän menee kuusen leveitten helmojen alle ja antaa päänsä levätä vanhan ikikuusen rosoista pihkalle tuoksuvaa runkoa vasten niin että otsa saa tuntea puun sydämen sykinnän, kihinän mikä syntyy kun muurahaiset vaeltavat edestakaisin puunrunkoa ja puun oksien hiljaa äännellessä.
Se on hyvä puu.
Se on oksillaan antanut satojen vuosien verran suojaa sitä hakeneille. Nyt se on tuomittu hukkumaan. Vesi tulee ja lainehtii sen juurilla paljon pitempään kuin tulvavesi joskus runsaiden tulvavuosien aikana – lainehtii siksi kunnes puu on lopullisesti kuollut, tapettu. Vesi nousee runkoa myöten ylös ja kaikki pienet ahkerat muurahaisasukkaat tulevat hukkumaan. Mutta ne eivät onneksi tiedä sitä.
Vai tietävätkö?”

(Kuusi oli koivun ohella arvoton puu tuolloin. Altaan alta hakattiin enimmäkseen mäntytukkeja. Lokkaan arvellaan jääneen puuta kaikkiaan 150 000 – 200 000 kuutiometriä. Kemijoki Oy:n mukaan Lokan perusteellisempi raivaus oli taloudellisesti kannattamatonta eikä valtio myöntänyt anottua hakkuutukea.)

Lukiessa palautui 70-lukulaisuus elävästi mieleen. Jako hyviin ja pahoihin on melko jyrkkä. Tosin Annikki Kariniemi ei esittele poliitikkoja ja yhtiön miehiä täysinä paholaisina. Eräillä heistä on epäilyksiä hankkeiden siunauksellisuudesta. He ovat kuitenkin vähemmistö ja joutuvat mukautumaan korkeammalla taholla tehtyihin päätöksiin. Kirjassa kuvataan esimerkiksi eräitä maanhankintaan liittyneitä väärinkäytöksiä. Hiukan epäilin niitä kirjailijan omiksi kehitelmiksi, mutta sitten löytyi netistä Lapin tutkimusseuran julkaisu Acta Lapponica Fenniae 23 (2011).
Siinä Leena Pyhäjärvi kirjoitti aiheesta: Lokka muutosten näyttämönä – allasalueen elinkeinojen muutos:

”Tilojen korvausperusteista ei haastatelluilla tänä päivänäkään ole täyttä selvyyttä. Huijatuksi tulemisen tunne on jäänyt monille päällimmäiseksi. Tilakauppoja tehtiin aikoinaan suuren hiljaisuuden vallitessa. ’Muistan, se Karppinenhan se oli, joka teki niitä
kauppoja. Sehän sano, että älkää vain sanoko kellekkään!’ Jokiyhtiön etu oli, etteivät allasalueen isännät pitäneet yhtä tuossa tilanteessa. Aikaisempi asioiden jakamisen ilmapiiri oli allasalueella muuttunut keskinäiseksi salailuksi, ja isännät tekivät päätöksensä tilansa myynnistä usein yksinään.
Kemijoki Oy:n vieläkin mainostama tilakauppojen vapaaehtoisuus oli vain nimellistä. Eräs
kyselyyn vastannut totesi: ’Kauppa oli painostettu lopputulos’. Pakkolunastusuhka oli koko ajan läsnä:
’…aina kun se oli menossa ovesta ulos, niin se sano, että semmonen juttu vielä, … että
jos ei joku myy vapaaehtosella hinnalla, niin tulee sitten kuiten myöhemmin pakkolunastus.
Ja sillon maksetaan huonompi hinta. Tämän se todisti aina.”

Valtio rusikoi systemaattisesti saamelaisten maisemaan ja luontoon sopivaa elämää. Kodit poltettiin altaiden tieltä. Tekoaltaiden alueella asui 640 ihmistä, joista 560 joutui jättämään kotinsa. Heistä suurin osa oli saamelaisia. Tokkaporopaimennus lakkautettiin ja kieli- ja kulttuuriverkostot repeytyivät ja tuhoutuivat. Saamelaisia koottiin tekoaltaiden rakentamisen jälkeen pääasiassa Vuotson kylään kuten Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat reservaatteihin. Jotkut käyttävät tapahtuneesta peräti termiä kulttuurinen kansanmurha.

Tämä Annikki Kariniemen ajankuvaa kiinnostavasti dokumentoiva kirja ilmestyi melko tarkalleen hänen pitkän kirjoittajauran puolivälissä. Kieli on tarkkaa ja lennokasta, välillä kepeää. Takautumien kautta Paavo Moilasen ja seudun historia keriytyy vähitellen näkyviin. 1970-luvun kiivaimpina vuosina Kariniemeltä saattoi ilmestyä kaksi, jopa kolme kirjaa vuodessa. Viihdekirjailijan maineesta oli hankala päästä eroon. Mutta tuotteliaisuuden ansiosta hän hankki elantonsa ja pystyi elättämään myös kolmannen aviomiehensä.

Naisten ääni -sivustolla on laaja henkilökuva Annikki Kariniemestä.

”Riesto oli talo, jossa ei puhuttu rumia, eikä sallittu rumia. Kumma talo. Kun Laestadius oli astunut postilloineen ovesta sisälle olivat rumat sanat lentäneet uuninluukusta ulos niin tulisella kärryllä että uuninluukut olivat irronneet.
Sitten oli kuin itse lempeys olisi sijoittunut rehtoon. Kaikkialle. Ja se on tosi.
Siksi Paavo oli kivunnut korkean tunturin päälle ettei paha sana kuuluisi Rieston pyhään pirttiin.
Patoperkele.
Pirtissä isäntä tälläkin hetkellä tutki postillaa ja haki selvitystä tälle luonnonmullistukselle. Ehkä sanoi: voi herratunaika. Siihen sitten pysähtyi.
Mutta emäntä sanoi:
On niinkuin Nooan päivinä, että turmio on tulossa ja ihmisten pahuus peittää kaiken MUTTA ME EMMÄ PÖLKÄÄ.”

Tommi

Upea, kamala Molle

Niko Jutila: Molle : Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat. WSOY 2023.

Vuonna 1980 olin 17-vuotias lahtelainen koulutyttö, joka oli löytänyt lukion näytelmäkerhossa uuden harrastuksen, näyttelemisen. Noihin aikoihin huomasin Helsingin Sanomista ilmoituksen, jossa haettiin teini-ikäistä tyttöä Rauni Mollbergin elokuvaan. Näytelmäkerhossamme oli mukana oikean näyttelijäperheen tytär, itsetietoinen nuori neito, minua paria vuotta nuorempi; hän kertoi lähettäneensä kuvansa ja hakemuksen. Kului kotvan aikaa, ja joku kerhossa kysyi, miten kävi. ”En mennyt.” ”Mikset?” Tyttö tiuskaisi: ”Ikä. Ja alastomuus.”

Elokuva, johon haettiin pääosan esittäjää, oli Milka. Elokuva kertoo lappilaisessa yhteisössä asuvan tytön seksuaalisesta heräämisestä. Päärooliin valittiin Irma Huntus, ”luonnonlapsi”, jollainen oli ohjaaja Rauni Mollbergin ihanne aivan kuten Maritta Viitamäki seitsemää vuotta aiemmin valmistuneessa elokuvassa Maa on syntinen laulu. Huntus kertoi sittemmin elämänsä menneen jokseenkin pilalle Milkan roolin takia: kylillä hänelle huudeltiin ja hän koki leimautuneensa tämän yhden roolin takia. Timo K. Mukan romaanit olivat Mollen molempien kohuelokuvien pohjana.

Lukiessa Niko Jutilan erinomaista tietokirjaa Molle : Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat tulee tunne, että Molle rouskutteli menemään useita naisia omia taiteellisia pyrkimyksiään toteuttaessaan. Varmaan lahtelaisen näyttelijäperheen tytärkin oli myöhemmin vain iloinen, ettei tullut valituksi Milkaan. Mutta kiistatta Rauni Mollberg (1929–2007) oli sitkeä tekijä ja persoonallinen näkijä, joka saavutti huomattavan taiteellisen maineen Suomen rajojen ulkopuolellakin.

Molle keräsi liudan Jussi-palkintoja, ja hänen elokuvilleen myönnettiin tunnustuksia Berliinin ja Cannesin elokuvajuhlilla. Hän oli kansakunnan kaapin päällä eli taiteilijaprofessori ja akateemikko. Hänen suosionsa oli huipussaan 1970–1980-luvuilla, ja kirjan haastatteluista ilmenee, että näyttelijöille Mollbergin elokuviin pääsy oli meriitti. Molle tarttui rohkeasti pyhään aiheeseen, Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaaniin, ja hänen 1985 ilmestynyt elokuvansa keräsi lähes 600 000 katsojaa. Se oli Suomen toiseksi katsotuin elokuva, jonka edelle nousi ainoastaan Ere Kokkosen Uuno Epsanjassa.

1990-luvulla elokuva-alan murros ja katsojalukujen väheneminen yhdistyneenä epäonnistuneisiin käsikirjoituksiin tuottivat kaksi floppielokuvaa Ystävät, toverit (1990) ja Paratiisin lapset (1994). Lehdistö mässäili tarpeettoman julmasti Mollen epäonnella. Aika oli muutenkin muuttunut ja Mollen terveys heikentynyt. Hänen viimeiseksi ohjaustyökseen jäi tv-novellielokuvien sarja Nuoruusaikoja (1999–2004).

Ohjaajan rasitteena oli vaikea luonne. Hän lienee ollut noita vanhan liiton alistettuja ja katkeroituneita poikia, jotka joutuivat peittämään herkkyytensä ja todellisen luonteensa. Molle oli homofoobikko ja naisvihaaja. Hän rehvasteli ja puhui rivoja ja loukkasi sumeilematta etenkin nuorempia naisia. Elokuvan tuotantoryhmässä saatettiin lyödä vetoa, montako sekuntia kestää, ennen kuin porukka kuulee ensimmäisen rasvaisen vitsin.

Kirjassa kerrotaan, millaisin keinoin Molle yritti saada näyttelijöistä irti haluamiaan tunnereaktioita ja ilmeitä. Toivottavasti kukaan ohjaaja ei enää nykyisin puhaltele tupakansavua silmiin, heittele herjoja tai töni ja läpsi näyttelijöitä.

Hänen vaimonsa ja lapsensa eivät viettäneet kovinkaan leppoisaa perhe-elämää. Asioita ei myöskään helpottanut, että Molle otti huomattavia taloudellisia riskejä rahoittaessaan elokuviaan. Pirkanmaan Vesilahdelta hankittu Korpiniemen kansakoulu, ”Mollewood”, toimi tukikohtana, ideapaikkana, leikkausstudiona ja vähän kuvauspaikkanakin. Siellä tämä renessanssi-ihminen keitteli peruna- ja kalasoppaa arveluttavissa oloissa ja majoitti vieraitaan. Omaa psyykkisesti yliherkkää poikaansa Molle kohteli kuin vähäpätöisintä apulaista, niin että vieraatkin kiinnittivät asiaan huomiota.

Lempinimen Molle Rauni Mollberg sai nuorena näyttelijänä. Hän syntyi Hämeenlinnassa työläisperheeseen; isä oli vuokra-autoilija ja äiti virvoitusjuomatehtaan työläinen. Isän luonteenpiirteitä olivat epäluuloisuus, nuukuus ja herraviha. Rauni pääsi jo varhain elokuvien taikapiiriin toimiessaan elokuvateatterissa paikannäyttäjänä. Silloin hänessä alkoi elää unelma tehdä joskus itse elokuvia.

Rauni pääsi vapaaoppilaaksi Hämeenlinnan lyseoon, mutta menestyi niin huonosti, että jätti koulun kesken 1940-luvun alussa. Kun ikää tuli lisää, hän meni Hämeenlinnan kauppakouluun. Siellä avainhenkilö oli kieltenopettaja Taimi Savola, joka näki, ettei kaupan ala ollut Raunia varten. Opettaja alkoi ohjata poikaa runonlausunnan ja muun kulttuurin pariin. Tuohon maailman aikaan järjestettiin ”nuorten henkisiä kilpailuja”, joissa Rauni pärjäsi. Hän meni mukaan myös nuorten näytelmäkerhoon. Näyttelijänura alkoi urjeta, kun Molle haki ja pääsi Teatterikoulun kolmivuotiselle näyttelijäkurssille. Ensimmäinen teatteripaikka heltisi Joensuusta ja seuraava etappi oli Kuopion Yhteisteatteri. Sieltä löytyi myös elämänkumppani, Eva-Brita Dahlström eli Piittu. Pari meni naimisiin 1953 ja sai kaksi lasta.

Molle ohjasi näytelmiä kesäteatteriin ja toimi aktiivisesti Kuopion taiteilijaseurassa. Hän sai jalan myös Yleisradion oven väliin televisioteatterin tuotantoihin, joten perhe muutti Kuopiosta Helsinkiin. Molle niitti mainetta suurtyöllään Lapsuuteni-sarjalla, joka pohjautui Toivo Pekkasen romaaniin. Teos toi ohjaajalle valtion elokuvapalkinnon ja kirkon elokuvapalkinnon. Politisoituneessa Yleisradiossa Molle oli kuitenkin joutunut vähän huonoon valoon ja joutui lähtemään TV1:n palveluksesta kakkoskanavalle Tampereelle. Ohjaaja siis siirrettiin, mutta hän koki saavansa potkut.

”Politiikasta en televisioon tullessani ymmärtänyt, en sitten mitään, en ollut minkään puolueen jäsen, mutta lähtökohtiani ajatellen ymmärsin hyvin, että valikoidummat ihmiset katselivat kartellen meikäläistä. Vaikeampi oli sen sijaan niellä sitä, etten maalta tulleena sopinut vasemmistonkaan kuvioihin – siitä huolimatta, että ohjelmistoni Televisioteatterin pioneeriaikana edusti aika radikaalia yhteiskunnallista sanomaa. Ne olivat nämä pomot, herrojen kakarat, jotka aina tiesivät työläisen asiat paremmin kuin minä.”

Vaikka monet kokivat kovia Mollen ohjauksessa, niin Molle osasi myös pitää huolta tiimistään ja olla mitä mainioin pomo. Esimerkiksi hän lupasi Tuntematon sotilas -elokuvan porukalle, että vie koko joukon käymään Pariisissa. Matka toteutuikin kesäkuussa 1986, ja tiimillä oli hauskaa päästessään katsomaan englanniksi dubatun elokuvansa. Leffan alkumetreillä nähty Viirilän repliikki ”isäukko tuli päissään talvisoasta ja lähti rapulassa töihin. Mie tulin kans humalassa ja aloin rapulassa sotimisen” oli käännetty muotoon ”in our family, we always go to war with hangover”.

Mollesta on aiemminkin tehty elämäkerta. Sen kirjoitti Jorma Savikko, mutta koska herroilta menivät sukset ristiin, Pitkä ajo – henkilökuva elokuvaohjaaja Rauni Mollbergista ilmestyi vasta postuumisti molempien kuoltua vuonna 2011 Kulttuuriklubin kustantamana.

Jutilan teos on perinpohjainen, tarkka ja kattava. Se perustuu olemassaolevien kirjallisten dokumenttien lisäksi laajoihin haastatteluihin ja Mollen henkilökohtaisiin arkistoihin. Jokaisen tuotannon syntyprosessi on kerrottu vetävästi, ja kulissientakaiset tapahtumat ovat kutkuttavia. Esim. Milkasta yritettiin väen väkisin tehdä ranskalaissuomalaista produktiota; suunniteltiin, että Matti Kassila ja Molle olisivat yhdessä ohjanneet Tuntemattoman sotilaan; ruotsalaisiin filmipiireihin ystävällisesti ovia aukonut ja Mollea toistuvasti auttanut Jörn Donner sai Mollelta palkakseen haukkumanimen nylkyri-kapitalisti; suomalaisen elokuvahistorian siihen asti kallein elokuva Ystävät, toverit traumatisoi käsikirjoittaja Joni Skiftesvikin niin, että hän tilitti asiaa kirjassaan 2010-luvulla…

Mollen kestohaaveena oli käydä käsiksi Mika Waltarin suurteokseen Sinuhe egyptiläinen. Unelma eli pitkään ja neuvotteluja käytiin, ja Panu Rajala kommentoi Ystävät, toverit -elokuvan nähtyään, että häntä puistatti ”ajatuskin, millaisen mahtailevan maailmantuskan alle voisi siinä hautautua Waltarin iroa ja lempeä inhimillisyys. Niin komeaa fiaskoa ei tämä sortuva maailman aika sentään ansainne”.

Rauni Mollbergin tytär Eira Mollberg on puinut Mollen henkistä perintöä näytelmissään ja kirjoissaan. Palaan aiheeseen.

Taina

Hämäriä sivubisneksiä Lapin kairassa

Seppo Saraspää : Ansiosidonnainen : romaani (Karisto, 2008)

"- No, mulla on se nyt, Volodja sanoi ja vilkaisi ympärilleen.
   - Mikä?
   - Mikä? Mitä sinä luulet? Se tyttö.
   - Tyttö?
   - Tyttö, tyttö... tai nainen.
   - Mikä helvetin nainen, Asko äimisteli. - En minä...
   - Asko.
   Volodja astui askelen lähemmäs.
   - Tätä sinä et voi tehdä. Sinä tilasit naisen. Minä kolmeen kertaan kysyin, että oletko sinä varmasti tosissasi, Volodja puhui jokaista sanaansa painottaen. - Sinä olit. Aivan varma. No, minä teen kovan homman ja hankin naisen. Ne ei ole hyllytavaraa, ei niitä ole varaston kaapissa. Minä en ole sutenööri. Minä en tiedä naisia. No, yksi Sergein kaveri tuntee kavereita...
   Volodja keskeytti.
   - Ne on kovia kavereita, vasta päässeet Tsetseniasta. Ne ei pidä perättömistä puheista. Niitä ei kukaan kuseta kuin korkeintaan kerran.
   Askon päässä hutisi. Mikä nainen? Mitä hän oli mennyt kännissä tekemään?
   - Kuule, kai tämän voi jotenkin...
   - Voi, Volodja kivahti ja laski kätensä Askon olkapäälle. - Voi sen. Sinä lähdet nyt pankkiin. Vai onko sinulla tonni päällä?
   - Tonni?
   - Viisisataa viikko. Niin sovittiin."

Alkoholiongelmista kärsivän nelikymppisen rakennusmies Asko Kurkkion viinankäyttö oli jälleen suistunut täysin raiteiltaan. Eron jälkeen käydyn katkaisuhoidon päätyttyä hän oli onnistunut sinnittelemään töissä seitsemän kuukautta. Rakennusurakan päätyttyä hänet irtisanottiin. Ystäviensä kanssa käydyn baari- ja karaokeravintolakierroksen jälkeen filmi oli lopussa pahasti katkeillut. Ilmeisesti taksi oli pörrännyt Murmanskin suunnalla, koska hänen arkeensa ilmestyi pariksi viikoksi venäläinen, suomea osaava prostituoitu Nina.

Seppo Saraspään pienoisromaanissa koetaan monenlaisia konflikteja. Hirvien salametsästäjät vastaan virkavalta, tiedostavat luonnonsuojelijat vastaan paikallinen media sekä suojelunvastustushysteeriset virkamiehet, etelän pellet vastaan rehdit pohjoisen juntit. Ja tuolloin avoimemman itärajan yli lentelevät ilolinnut baarien miesten kosketuksen kaipuuseen. Kaikki varmaan tuttuja tekijöitä Saraspäälle hänen poliisiajoiltaan.

Ilmeisesti Seppo Saraspää toimi niin pitkään eräpoliisina, että hänen kuvansa salametsästyksestä sai lisää sävyä. Pankkikriisin aikaan firmansa konkurssissa menettäneelle Jatkoroikalle annetaan tilaa perustella laittomuuksiaan:

”- Minä en voi omistaa mitään, mulla ei voi olla edes luottokorttia. Minä olen ikäni painanut hullun lailla töitä, maksanut verot, tervehtinyt mummoja kadulla, avannut ovia naisille… mallikansalainen, perhana. Ja mitä minä siitä sain? Minua potkittiin joka suunnasta kuin porokoiraa. Nyt minä – miten se nyt hienosti sanotaan – toimin alkutuotannon parissa. En minä tappais yhtään elukkaa, jos joku ei niitä ostais. Kuka ostaa? Mihin ne menee? Tunturin kelolinnoihin pääjohtajille, vuorineuvoksille, kansanedustajille ja muille tapeille. Pitopalvelun pojat maksaa liki mitä vain. Riistaruokaa, katsos. Ja vielä kun keittiömestari vihjaa, että tämä on salaa tapettua, niin herrat ei tiedä miten päin olisivat. Se on niin helvetin eksoottista ja jännää, että jossain Lapin korpimailla elää semmoisia desperadoja…”

Ei, kun yrittäjältä on kerran lakikirjalla isketty taju kankaalle, ei häneltä juuri riitä kunnioitusta mitään lakeja kohtaan. Jatkoroikan mielestä etelästä ei ole koskaan tullut tunturin yli yhtään täyspäistä ihmistä tai asiaa. ”Vai oletko tavannut ensimmäistäkään normaalia turistia. Semmoista joka ei ole joko helvetin leuhka tai sitten täysi vouhake – pahkakuppi vyöllä loikkiva lapinhullu?”

Muutamalla vedolla, ilmavasti Seppo Saraspää kuvaa Morottajan taajamaa. EU-rahoilla sinne on saatu värikkäitä valaisinpylväitä sekä muutama liikenneympyrä autoilijoiden harmiksi. Teboililta saa kahta laatua bensaa: halpaa ja edullista. Sen baarissa kahvi juodaan yleensä kaljuna tai mähnämunkin kanssa. Tutussa tai puolitutussa seurassa puidaan ajankohtaisia asioita ja naissukupuolen avuja. Kuitenkaan tämän baarin äijäporukka ei katso kaljoittelua hyvällä silmällä. Toista pulloa aletaan jo selvästi paheksua ja kolmannen jälkeen närkästys ajaa lipittelijän kadun yli Naamabaariin.

Eräkirjailija Saraspää tulee näkyviin, silloin kun hän kuvaa Askon venematkoja verkoille tai pitkää simaa kokemaan. Askon puuhat pyyntivälineiden ja veneen kanssa sekä elämykset suurella selällä ovat selkeän kuulas vastavoima alkoholinhuuruisille sisätiloille. Viinan kanssa läträämisen seuraukset tulevatkin kirjassa hyvin esille. Vaihtoehto sille on löydettävissä. Sellainen esitellään, mutta siitä ei saarnata.

Entä Askon ja Ninan suhde? No, miten nyt kahden onnettoman löytäessä toisensa saattaa joskus onnellisesti sattua…

Tommi

Talvi Lapissa saksalaisella vankileirillä

Seppo Saraspää : Leiri maailman laidalla : romaani (Karisto, 2002)


   "- Minulla ei vain ole mitään venäläisiä... näitä sinun ryssiäsi vastaan. Kauemmin mie olen ollut ryssä ku suomalainen. Pari kymmentä vuotta Suomen valtio on vasta meijän mailla isäntänä heilunut. Ja minusta tuntuu, että parempi isäntä ryssä oli.
   Koltta kallisti jälleen pulloa. Tönäisin kuppini lähemmäs ja sain armollisesti ryypyn.
   - Venäläinen anto meijän olla rauhassa. Mitä verot maksoimma ja herroja joskus kuskasimma. Pappi kävi kerran vuodessa kastamassa penikat ja siunaamassa kuolleet. Muuten meijän annettiin olla rauhassa. Mutta entä suomalainen? Suomalainen on semmonen eläjä, että se tukkii nokkansa joka paikkaan. Se on niin varma omasta erinomaisuuvestaan, että se yrittää pakottaa kaikki ittensä kaltaisiksi touhumuurahaisiksi. Eihän suomalainen osaa olla hetkiäkään paikallaan. Koko ajan se kuokkii, raivaa ja touhuaa. Ja tappelee, jos ei saa muualta kaveria, niin ne tappelee keskenään. Ja rakentaa taloja. Sen aikaa kun ne ei tappele, ne rakentaa taloja. Aina ja joka paikkaan. Ja kun talo on valmis, niin hopusti aita ympärille. Helvetti, suomalainen on aivan mahoton aijan tekijä ja rajanvetäjä. Heti kun se jonnekin ilmaantuu, se merkittee itteleen rajan, ja sitten se vahtii sitä rajaansa kirves kourassa ja on valmis vaikka tappamaan jokaisen joka tulee lähelleki sitä. Eikä sillä ole väliä vaikka se raja sattuis toisen maalle. Ei se semmosista pikkuseikoista perusta."

Kirjan tapahtuma-aika on talvi 1942/43 ja näyttämö saksalaisten vankileiri Lapissa. Koltta Jaakk on syystäkin katkera. Perinteisen porotalouden edustaja oli parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut uuden ajan airueet, rajankävijät. Suomen valtio oli hakkauttanut rajalinjan Jäämerestä Korvatunturiin. Kolmesataa kilometriä kymmenen metrin levyistä railoa keskelle kolttien maita.

   "- Siinä oli kuulemma raja ja siitä ei yli mennä. Sotilaat vahti pyssyjen kanssa. Puolet ihmisistä jäi Venäjälle ja puolet Suomeen. Porolaitumet keskeltä kahtia ja kalajärvet. Sellanen herra on Suomen herra. Helvetti! Se määrää koko maailmaa, vaikkei käsitä mistään mitään."

Eipä arvannut Seppo Saraspää kirjoittaessaan, että 20 vuotta myöhemmin samat teemat ovat jälleen ajankohtaisia. Nyt silloisten kolonialistien jälkeläiset tunkevat Saamelaiskäräjille ja ryssäviha panee rakentamaan lisää aitaa Venäjää vastaan. Nämä eräitä esimerkkejä kirjan lukuisista teemoista. Saraspää on jälleen onnistunut pakkaamaan pienoisromaanin täyteen isoja aiheita. Ja silti kirja tuntuu kevyeltä ja avaralta kuin näkymä tunturin laelta.

Kalevan haastattelussa (23.9.2009) Seppo Saraspää kertoo Eeva Kauppisen haastattelussa, miten hän löysi aiheen tähän kirjaan. Saksalaiset perustivat Lappiin noin 100 vanki- ja työleiriä jatkosodan aikana. Ne sijaitsivat kaukana teiden varsilla ja saarissa, poissa siviilien silmistä. Näillä leireillä oli ainakin 30 000 sotavankia ja kuolleisuus hirvittävä. Kaamassaaressa sijaitsi Andreasnuoran vankileiri. Saraspää törmäsi siellä kävellessään isoon puupinoon. Se oli ihmeellisen hyvin säilynyt ja koko sodan mielettömyys tuntui hänestä kulminoituvan siihen polttamattomaan puupinoon. Sekä Saksasta Lapin kylmään ja pimeään temmattu nuorukainen että puita sahaava venäläinen olivat hänen mielestään samanlaisia olosuhteiden vankeja. Voisivatko he peräti vaihtaa välillä osia...?

Kirjan kertoja on talvisodassa haavoittunut ja siellä pahasti traumatisoitunut Pauli Blommer. Kielitaitoisena henkilönä hän toimii leirin tulkkina ja yrittää pitää jonkinlaista etäisyyttä sen tapahtumiin. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös raportoida puunkaadon tuloksista. Kun hän suurentelee tulosta, se ei tapahdu säälistä venäläisiä vankeja kohtaan. "Ryssä taas ei ollut ihminen, vaan jonkinlainen Jumalan firapelityönään kasaama sekundakappale, jolle paras hoito olisi kuula silmien väliin". Oli pelkkää Blommerin mukavuudenhalua, kun hänen ei tarvinnut vastata jatkuviin kyselyihin. Talviset olosuhteet tekivät normin saavuttamisen mahdottomaksi. Lisäksi leiri oli alkanut ajautua komentajasta lähtien merkilliseen piittaamattomuuden tilaan.

Kertojan käymät keskustelut pasifisti Jaakin kanssa sekä koetut luontokokemukset tuovat helpotusta traumaan. Tilalle tulee outoja ajatuksia viholliskuvista.

   "Ja kuinka lähellä kuitenkin oli se, etten itse ollut ryssä. Jos isäukko olisi vuonna -18 myöhästynyt kymmenen minuuttia Pietarin asemalta, niin minä olisin syntynyt ja kasvanut ryssäksi ja taistelisin nyt ryssänä suomalaisia valkofasisteja vastaan. Niin pienestä se oli kiinni. Ja toisaalta minä olisin aivan yhtä hyvin voinut olla saksalainen. Jos isoesi-isäni siansorkkia paistamassa oleva äitimuori olisi käskenyt esikoispoikansa heittää hiiteen ajatukset kaukaisen Baltiaan lähdöstä ja painua vain panimolle mäskiä sekoittamaan, minä luultavasti hyökkäisin nyt jossain päin maailmaa hakaristilipun perässä.
   Helkkari, ajattelin. Minähän olin oikeastaan ryssä, saksalainen ja suomalainen. Minähän voisin yksinäni hoitaa koko tämän kirotun sodan."

Tähän päivään mennessä sotilasromun etsijät ovat miinaharavien avulla keränneet kaikki merkittävimmät löydöt. Kaamassaaren leiristä on jäljellä enää parakkien pohjat ja laiturin jäänteet. Räjähdyksissä on puiden runkoihin tarttunut vähän romua. Muuten luonto on alkanut hävittää ihmiskätten jälkiä. Ehkä tuon takia kirjasta jääkin niin valoisa vaikutelma. Seppo Saraspään luontoon liittyvät kuvaukset kirjassa ovat nimittäin sykähdyttäviä: talviset lumimyrskyt, huikea poroajelu, yöllinen nuotio, haavoittuneen hirven tappaminen, jäiden sulaminen ja muuttolintujen tulo. 
Uusi kevät on mahdollisuus. 
Luonto on lopulta vahvempi.

   "Koska myrsky tuntui laantumisestaan huolimatta jatkuvan päätimme yöpyä tässä. Paikka oli hyvä: taimikkotupsu suojasi pahimmalta tuulelta, vesipaikka oli vieressä, polttopuuta riittäisi ja ennen kaikkea poroille olisi hyvä kaivos. Ne tarvitsivat lepoa ja ruokaa raskaan urakkansa jälkeen.
   Jaakk haki laavuvaatteen pulkastaan, kaatoi taimikosta ruodepuut ja alkoi pystyttää tuulensuojaa. Nainen - Inkeri - koppasi kirveen käteensä ja lähti hakemaan lisää polttopuuta. Myös poika nousi ja kävi siirtämässä porot uuteen paikkaan. Minä istuin pulkkani laidalla enkä osannut tehdä mitään.
   Harvoin olin tuntenut itseni näin avuttomaksi. Ehkä se johtui siitä, että toiset toimivat niin luontevasti. Mitään ei puhuttu, käskynjakoa ei tarvittu, kaikki tapahtui täysin arkisesti.
   Ajattelin, että olisin valmis tekemään osuuteni, kunhan joku vain sanoisi minulle mikä se oli. Tämä oli minulle vieras maailma. Muistin, kuinka Jaakk jonkun keskustelun aikana oli kertonut minulle ettei heidän kielessään ollut erämaa-sanaa. Oli vain maa, ja'nnam.
   - Sie ajattelet että erämaa on paikka josta on tultava pois, siellä voi käydä mutta sieltä on tultava pois. Mie taas aattelen, että se on koti. Kun mie ripustan laukkuni puun oksaan, niin siinä on minun koti.
   Ehkä Jaakk oli oikeassa. Ehkä tämä luotaantyöntävän karu kiveliö tosiaan saattoi olla koti täällä syntyneelle ja täällä ikänsä asuneelle ihmiselle. Ensimmäistä kertaa mieleeni välähti myös ajatus siitä, ettei koko tämän elonpiirin vaatimattomuus - erämaan keskellä kyyristelevät harmaat talot, kammit, jänkäniityt ja kalakentät -  välttämättä ollutkaan kehittymättömyyttä, vaan ainoa tänne sopeutuva elämänmuoto."


Tommi

Verenkarvaisten kalalaivojen vangit ja muita erikoisia tuttavuuksia

Thomas Brunnsteiner: Jäämerelle saakka : kaksitoista matkakertomusta. Absurdia 2010.

Itävaltalainen kirjailija ja freelancetoimittaja, Suomen Lapissa asuva Thomas Brunnsteiner kuvaa kirjassaan katoavan elämäntavan edustajia tai Euroopan reuna-alueilla eläviä ihmisiä. Kuolevat pohjoisen kylät, Kirkkoniemen sataman ruostuvat kalastusalukset ja Wienistä Tukholmaan matkaava rekka ovat esimerkkejä miljöistä, joista Brunnsteiner ottaa selvää. Hän myös kokeilee, miten onnistuu matkata jäniksenä Ruotsin-laivalla.

Hän etsii viimeisiä kolttasaamelaisia, kohtaa historiallisen purjelaivaperinteen vanhoja edustajia, tutustuu oman lappilaisen kotikylänsä metsäkaartilaisten vaiettuun historiaan, tapaa Moskovassa serbialaisen toisinajattelijan…

Hän vaikuttaa introvertiltä ja ajoittain ujolta, mutta se ei estä häntä saamasta kontaktia ihmisiin, jotka kiinnostavat häntä. Kirjailijan herkkyys auttaa häntä samastumaan, tavoittamaan tunnelmia, pukemaan havaintonsa osuviksi sanoiksi.

Kalastajat ilman verkkoja -kertomus kuvailee, miten venäläiset merimiehet jumittavat Kirkkoniemen satamassa Pohjois-Norjassa. Palkanmaksu on jäissä, miehet unohtuneita. Kotiin ei voi mennä; jos joku lähtee laivalta, joutuu mustalle listalle eikä enää pääse merille.

”Mutta nyt yksi väri peittää alleen kaikki muut tämän toukokuisen päivän auringonvalossa, kuin kaikkialla olisi kuivunutta verta: Kirkkoniemen sataman alusten ruoste. Kuttereita, kalastustroolareita, kalanvalmistusaluksia Venäjän lipun alla. Ne kaikki ovat eriasteisesti kuluneita ja rappeutuneita, vierekkäin ja peräkkäin riveissään, neljäkymmentä, kuusikymmentä alusta.

Satamalaiturilla. Yhden pienen puulaiturin alla lojuu naisten korkokenkä, vanhan roosan värinen avokas, jossa on solki. Kotimatka kompastellen, joku kantaa naista, vain toinen näistä kengistä on jalassa…” (s. 25-26)

Kirjan artikkelit julkaistiin alun perin saksalaisen kielialueen lehdissä vuosina 2000-2006. Vaikka useimmat niistä edustivat ajankohtaisjournalismia, ne ovat kirjallisina tuotteina niin korkeatasoisia, että ne kiinnostavat edelleen, kuten parhaat lehtijutut aina.

Artikkeleista koottu kirja ilmestyi saksaksi vuonna 2007 (Bis ins Eismeer. Zwölf Reportagen von den Einwohnern der Welt zwischen Polarkreis und Kaukasus). Sen suomennosprosessi oli poikkeuksellinen: kaksitoista Helsingin yliopiston kääntäjäopiskelijaa suomensi kirjoitukset kaunokirjallisuuden kääntämisen kurssilla keväällä 2010 Marjut Alhon ja Helmut Diekmannin ohjauksessa. Kääntäjiä oli siis yhtä monta kuin kirjassa lukuja; silti lukuelämys on ehyt.

Oikeastaan Jäämerelle saakka -teoksen äärelle minut johdatti Erakot-kirja, jossa mainittiin Lapissa asustelevat tirolilainen, Suomeen yhdeksäntoistavuotiaana vuonna 1931 muuttanut Anton Neumeier. Yksi Brunnsteinerin kirjan luvuista käsittelee juuri Neumeieria.

”Kun minä näin, miten kodinturvajoukot ja sosialistit olivat vastakkain konekivääriensä kanssa, minä sanoin: Minä lähden nyt. Jäämerelle saakka.” (s. 65)

Hän oppi nuorena kaikki pohjoisessa tarvittavat taidot poronhoitoa myöten ja hankki siten elantonsa. Neumeier asuu ilmeisesti yhä erakkona Lapissa.

Kaphoornareista kertova artikkeli Tuulesta eläneet miehet tallensi perinnettä, joka jäi jo historiaan.  Tuulennaukujiksi kutsutuilla vanhanmallisilla purjelaivoilla seilasivat nämä herrat, jotka pitivät iäkkäinä yhtä kerhoissaan viimeiseen saakka. Wikipedia kertoo, että veljeskunta lopetettiin vuonna 2003. Brunnsteinerin artikkeli Männer, die von Wind lebten ilmestyi Mare-lehdessä helmikuussa 2003.

”Hilmer Johansson on yksi ’Ahvenanmaan kaphoornareista’. Kaphoornareiden klubi on maailmanlaajuisesti valikoivin kerho, johon merimies voi kuulua. Vuonna 1936 Saint Malossa, Ranskassa, perustettu Amicale Internationale des Capitaines au Long Cours, Cap Horniers oli alun perin vain maailman viimeisten tuulennaukujien kapteenien kerho. Siihen sai kuulua ainoastaan kippari, joka oli kiertänyt Kap Hornin matkalla Eurooppaan lastinaan guanoa, vehnää, puuta, salpietaria tai jotakin muuta.” (s. 82)

Pietarissa Brunnsteiner tapaa erinäisten sattumuksien kautta Inna Pavlovan ja tämän äitimuorin. Naiset ovat sivistyneitä, kirjojen ja kielten kautta elantonsa saaneita.

”Inna Pavlova ja hänen äitinsä olivat kutsuneet minut luokseen. He istuivat vierekkäin keittiössä, asunnon ainoassa tilassa, jossa ei ollut kattoon asti yltäviä kirjahyllyjä. Naiset täydensivät toisiaan niin vaietessaan kuin puhuessaankin. Huomasin heti, kuinka täydellisen harjaantuneesti he keskustelivat keskeyttämättä toisiaan. Tai olivat hiljaa, kuuntelivat. He täydensivät toisiaan kuin yksi ainoa arvoituksellinen, kaunis ihminen. En pystynyt jälkikäteen erottamaan, mitä äiti oli sinä päivänä sanonut ja mitä taas tytär oli kertonut. Heidän tarinansa pysyisivät toisiinsa kietoutuneina. En halua vähätellä kummankaan ainutkertaisuutta tai väittää, että heidän persoonallisuuksistaan puuttuisi jotain. Ei toki. Inna Pavlova ja hänen äitinsä olivat mielestäni sinä päivänä kuin taidokas kokonaisuus. Kaksi elämää kietoutuneina toisiinsa yhdeksi ainoaksi: äidin syntymästä tyttären kuolinpäivään asti.” (s. 164)

Kirjan surumielinen sävy ja arvokkaasti kuvatut ihmiset puhuttelevat. Myös huoli ympäristöstä on usein läsnä. Brunnsteinerin kirja on ajaton helmi. Se muistuttaa ehkä puolalaisen Witold Szablowskin esseekokoelmaa Tanssivat karhut, jossa myös tutustutaan erilaisiin marginaalissa eläviin ihmisiin ja outoihin ilmiöihin, mutta Brunnsteinerin kertojanääni soi huomattavasti lämpimämpänä kuin Szablowskin.

Taina

Monta polkua erakkouteen

Peltonen, Milla: Erakot : omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. Into 2020.

Parhaat kirjat saattavat syntyä näin. ”Kun en löytänyt kaipaamaani tietokirjaa suomalaisista erakoista ja erakkouden eri muodoista, kirjoitin sen itse.” (s. 12)

Kiitos Milla Peltosen saamme tutustua yli kolmenkymmenen erakon mielenkiintoiseen elämäntarinaan. Peltonen on käynyt läpi laajan materiaalin kirjallisuudesta lehtiartikkeleihin, Ylen dokumenteista kirjeisiin ja pro gradu -tutkimuksiin. Hän on reissannut itse, tutustunut erämökkeihin ja haastatellut erakkoja kasvotusten, milloin se on ollut mahdollista.

Mikä saa ihmisen vetäytymään erakoksi? Yksi haastatelluista kiteyttää ykkösasiakseen valtavan, sisäsyntyisen vapauden tarpeen. Se lienee monelle erakolle ominaista, samoin tunne siitä, että ”normaali” elämä kuormittaa tavalla tai toisella liikaa.

Tunnettuja ovat Lapin kullanetsijä-erakot (kirjassa mm. Jaakko Isola, Heikki Pihlajamäki), ja kaikki tietävät uskonnollisista syistä tapahtuvat eriasteiset vetäytymiset (mm. munkki Stefanos, Martti Anttila). Monet taiteilijat tarvitsevat erakkoelämää luodakseen rauhassa (Klaus Backberg, Eeva Kilpi). Syynä vetäytymiselle voi myös olla loppuunpalaminen, läheisen kuolema tai muu elämänkriisi.

Nykyään painottuvat usein ekologiset syyt.

Kirjassa pohditaan erakkouden, yksinäisyyden ja syrjäytymisen rajapintoja, samoin sitä, millaista tarinaa erakoista perinteisesti on kerrottu – sankaritarinaa rohkeudesta, voimakkuudesta, sisusta, omillaan pärjäämisestä.

Erakoissa on sekä miehiä että naisia, perheettömiä ja perheellisiä, ”kokoaikaerakkoja” ja ”osa-aikaisia”. Miespuolisista erakoista kulkee meheviä juttuja, naiserakkojen kohdalla sallitaan pehmeämpiäkin sävyjä, kuten Ambrosia Valoriihen tapauksessa.

”Sankarilla saa olla myös masennusta ja pelkoja. Lisäksi hän ymmärtää, ettei mitään voi ottaa itsestäänselvyytenä. Täytyy elää päivä kerrallaan ja nauttia siitä, mitä on nyt: terveyttä, luonnonrauhaa ja naapuriapua” (s. 157).

Erakkous kiinnostaa ihmisiä aina, ja erakoista tehtyjä lehtijuttuja kommentoidaan innokkaasti. Keskustelut jakautuvat kahtia. Toisaalta omintakeisia eristäytyjiä  fanaattisesti ihannoidaan, mutta toisaalta heitä moralisoidaan ja paheksutaan sitä, että he ovat muka vapaamatkustajia veronmaksajien kustannuksella.

Monien erakkojen kommenteissa kuuluu halu elää sopusoinnussa luonnon kanssa. On myös tietoista ”järjestelmäpakolaisuutta”, toivetta olla mahdollisimman vähän tekemisissä systeemin ja byrokratian kanssa. Esimerkiksi luomuviljelijä Rami ei ano eikä saa mitään EU-tukia.

Nykyerakot saattavat olla bloggaajia ja someviestittelijöitä – eivät siis kulje irrallaan muusta maailmasta. Esimerkiksi ex-seurapiirirouva ja kaupunginvaltuutettu, tohtoriksi väitellyt Marketta Horn on pitkään ollut aktiivinen kirjoittaja ja mielipidevaikuttaja. Suomineito-ekoyhteisöäkin aikoinaan vetänyt Horn vetäytyi Saarijärvelle alkeelliseen mökkiin vuonna 2013 kierreltyään sitä ennen maailmaa ja kirjoitettuaan kirjan Neljän dollarin päivä (Like 2008). Nyt hän tiettävästi valmistelee uutta kirjaa ekologisesta elämäntavasta.

Vielä muuan jännä fakta: vuonna 2017 julkaistun EVA:n raportin mukaan Suomessa oli lähes 79000 parhaassa työiässä olevaa miestä, 25-54-vuotiasta, jotka olivat ”kadonneet”: he eivät olleet työkyvyttömyyseläkkeellä, eivät opiskelleet, ja vain vajaa kolmannes heistä oli kirjautunut työttömäksi. Noin joka kolmas eli kokonaan ilman tuloja. Heitä voi hyvinkin majailla erakkoina Suomen metsissä.

Erakot on monipuolinen katsaus erakkouden olemukseen: mitä ja miten näistä ihmisistä on kerrottu, mitä ilmiölle kuuluu nyt, mitä erakot itse ajattelevat. Kirja on kirjoitettu ilahduttavan kauniilla kielellä. Mustavalkokuvitus elävöittää kirjaa sopivasti. Kannen värikuva esittää Enontekiön Kultakurua, joka toimi taiteilija Klaus Backbergin (1933-2015) asumuksena.

Kantava ajatus on suvaitsevaisuus. Kunpa antaisimme tilaa erilaisille ihmisille ja ymmärtäisimme toisiamme. Milla Peltonen kirjoittaa viisaasti päätössanoissa: ”- – tosielämän erakoista on – ja on aina ollut – moneksi. Kuten ihmisistä yleensä. Heitä ei ole syytä ennakkoluuloisesti tuomita muttei ehkä romanttisesti ihannoidakaan” (s. 226).

Taina