Globaalia luonnonsuojelua suomalaisella otteella

WWF Suomi – 50 vuotta luonnon puolesta. Toim. Timo Joutsivuo. WWF Suomi 2022.

WWF Suomen historiikki kertoo paitsi järjestön 50-vuotisesta toiminnasta myös järjestöä ympäröivän maailman muutoksesta. Perinteisestä lajien ja luontotyyppien suojelusta tavoitteet ovat laajentuneet uusiutuvien luonnonvarojen kestävään käyttöön, ympäristön saastumisen vähentämiseen ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Suomalaisena painopisteenä ovat metsät, Itämeri ja sisävedet.

Etenkin kahden viimeisen vuosikymmenen aikana polttopisteeseen ovat nousseet luontokadon ja ilmastonmuutoksen vastainen työ sekä ekologisen jalanjäljen pienentäminen.

WWF Suomen alkutaipaleeseen vaikutti suuresti luonnonsuojelumyönteisyydestään tunnettu kansanedustaja Pertti Salolainen. Yhdysvaltojen Norjan suurlähettiläs Philip K. Crowe otti yhteyttä Salolaiseen keväällä 1971 pyytäen tätä mukaan WWF-rahaston perustamiseen Suomeen. World Wildlife Fund eli Maailman Luonnon Säätiö oli perustettu Sveitsissä 1961, Länsi-Euroopan toimistoketju oli laajentunut saman vuosikymmenen aikana, ja WWF tahtoi kasvaa pohjoisen suuntaan. Crowe vaikutti Pohjoismaiden värväykseen; ensimmäisenä mukaan tuli Crowen asemamaa Norja ja sen jälkeen Ruotsi, Tanska ja Suomi. Salolainen toimi sittemmin WWF:n hallituksessa ja kunniapuheenjohtajana.

Suomessa oli ollut järjestäytyneempää luonnonsuojelua 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Vuonna 1923 tuli voimaan ensimmäinen luonnonsuojelulaki. 1930-luvun lopulla perustettiin Suomen Luonnonsuojeluyhdistys, jonka tavoitteeksi lausuttiin luonnon varjeleminen vaurioilta. Aina 1960-luvulle asti yhdistyksen toiminta painottui maisemansuojeluun, esitelmätilaisuuksiin, luontoretkiin ja valtionhallinnolle annettaviin lausuntoihin. Vuonna 1969 yhdistys sekä alueelliset ympäristöyhdistykset ja Luonto-Liitto sulautuivat yhteen Suomen Luonnonsuojeluliitoksi.

Ilmapiiri muuttui 1970-luvun alussa. Luonnonsuojelu kiinnosti laajemmin, ja toimintaan kaivattiin leveämpiä hartioita ja kansainvälisyyttä. WWF aloitti toimintansa Suomessa, perustuen rahastolle, joka koottiin muun muassa Esson, Valittujen Palojen ja Fauna-lehden turvin. Myös valtio osallistui rahoitukseen. Kaikki kansalliset rahastot olivat osa WWF-verkostoa, johon vuoden 1973 lopussa kuului 23 valtiota, mukaan lukien Suomi. Nyt toimintaa on yli sadassa maassa, ja WWF-toimisto löytyy 50 maasta.

WWF oli ja on rahasto. Kaikki suojelutoiminta on rakentunut varainhankinnalle. Aina 1980-luvulle saakka WWF Suomesta käytettiin nimeä Maailman Luonnon Säätiö – Suomen Rahasto.

Järjestön pääsihteerinä on vuodesta 2009 toiminut Liisa Rohweder.

Muutamia poimintoja vuosikymmenten varrelta:

• 1974 WWF julkaisee Suomen ensimmäisen uhanalaisten lajien luettelon
• 1978 raakun eli jokihelmisimpukan suojelu alkaa
• 1979 saimaannorppatyöryhmä perustetaan
• 1986 Itämeren hyljetyöryhmä perustetaan
• 1997 WWF Suomen verkkosivut avataan
• 2003 perustetaan vapaaehtoiset öljyntorjuntajoukot
• 2006 Metsähallitus siirtää hakkuiden piiristä pois 55000 hehtaaria vanhoja metsiä
• 2009 Suomen ensimmäinen Earth Hour
• 2016 Norppalive avautuu
• 2019 merikotka ei enää uhanalainen

Kansien väliin on päässyt myös Edinburghin herttuan prinssi Philipin (1921−2021) toinen vierailu Suomessa. Philip toimi WWF-verkoston kunniapuheenjohtajana. Suomessa Nuuksion kansallispuistossa kuninkaallinen kävi keväällä 1995 (se ensimmäinen vierailu tapahtui 1985). Suojelujohtaja Jari Luukkonen muistelee: ”Oli hieno kevätaamu. Aurinko paistoi, ja silloinen Metsähallituksen Timo Tanninen, josta tuli myöhemmin WWF:n pääsihteeri, souti prinssiä kohti nuotiopaikkaa. Yllättäen vene törmäsi jäihin, joka oli yöpakkasen takia päässyt muodostumaan järvelle.”

Seurue joutui jäiden takia kävelemään suunniteltua pidemmän matkan, mutta tämä ei häirinnyt prinssiä, joka saapui naureskellen nuotiopaikalle ja kertoi kokemuksestaan.

”Kerrotaan myös, että prinssi saattoi vierailullaan pelastaa Viikin luonnonsuojelualueen: hänen kantansa oli, että monille linnuille elintärkeä kosteikko tulisi suojella eikä alueelle pitäisi rakentaa. Helsingin kaupunki peruuttikin alueelle kaavaillut rakennussuunnitelmat pian prinssin Suomen vierailun jälkeen.”

Hauskoja yksityiskohtia ovat myös pandalogon muuttuminen vuosikymmenten varrella, varainhankinta- ja kummiuskertomukset, Earth Hour, Green Office, kosteikkotyö, merikotkan menestystarina ja monet muut. WWF:n livekamerat, jotka tuovat joka kotiin (ja kännykkään) näkymiä talvilinnuista, sääksistä ja norpista, ovat ilmiöitä, joita kommentoidaan medioissa. Norppalive laajeni luontoliveksi 2018, joka vuonna 2021 keräsi yli 20 miljoonaa katselua.

WWF Suomen hallituksen puheenjohtaja Jari Niemelä sekä pääsihteeri Liisa Rohweder toteavat, että kohti vuotta 2030 mentäessä haasteita riittää: toimia luontokadon pysäyttämiseksi tai ilmastokriisin hillitsemiseksi ei voi lykätä; nykyinen elämäntapamme uhkaa luontoa ja sitä kautta meitä ihmisiäkin. Toisaalta WWF-vaikuttajat ovat optimistisia:

”Viimeisten vuosikymmenten työn tulokset näkyvät selvästi. Luontokadon merkitys ymmärretään nyt paremmin kuin koskaan aiemmin, ja se on vihdoinkin noussut päättäjien agendalle. Ymmärrys siitä, että luonto on hyvinvointimme ja kaiken toimintamme perusta, on lisääntymässä vauhdilla.”

Kirja on ohittamatonta luettavaa kaikille luonnonsuojelusta kiinnostuneille. Näkökulmat avautuvat WWF Suomesta globaaleiksi. Historiikissa on reilut 140 sivua. Kovakantinen kirja on hienosti taitettu, runsaasti kuvitettu ja sisällöt houkutteleviksi osioiksi ryhmitelty. Teksti on myös ilahduttavan virheetöntä.

Taina

Ekomatkailijan huikeat kokemukset

Marketta Horn: Neljän dollarin päivä : ekomatka Aasiaan ja Australiaan. Like 2008.

Toisinajattelijan erilainen matkakertomus kiinnostaa vuosikymmenestä toiseen. Marketta Horn, tunnettu ekologisen elämäntavan puolestapuhuja, teki vuosina 2004-2005 toista vuotta kestäneen matkan periaatteenaan kulkea pelkästään julkisilla kulkuvälineillä, kertakäyttötuotteita ja muovia välttäen, minimibudjetilla. 

Hänellä oli mielessään muutama ”pyhä” paikka, jotka hän halusi nähdä, esimerkiksi kestokulttuurikaupungin esikuva Auroville Intiassa, maailman ensimmäinen kestokulttuurikylä Australian Crystal Waters ja seksiguru Oshon temppeli Intian Punassa. Useimpiin tavoitekohteisiin hän pääsikin.

Marketta Hornissa on kaksi asiaa, joita erityisesti ihailen: hän uskalsi toteuttaa ennenkuulumattoman rohkean matkan yksin 55-vuotiaana naisena, ja toisekseen hän tuntuu olevan avoin uusille ajatuksille ja valmis muuttamaan käsityksiään. Kirjassa bonuksena on vielä sujuva ja värikäs kirjoitustyyli.

Teoksen alussa selviää, että matkalle lähtö tuntui välttämättömältä.  Oli saatava välimatkaa Suomineito-ekoyhteisön monivuotiseen raatamiseen. Lisäksi buddhalainen Horn toivoi löytävänsä viisaan ihmisen, ehkä gurun.

Pakistanilainen lääkäriystävä oli myös perustanut järjestön, joka tähtäsi pyöräilytempaukseen ekologisen valistuksen hengessä. Se, miten tämä hanke kuivahtaa kokoon Pakistanissa, on yksi kirjan herkullisista jaksoista.

Matkakuvauksia Horn kirjoitti blogiinsa aina kun voi, päästessään internetin ääreen. Kirjaan on valittu osa kirjoituksista. Hän piti myös fyysistä päiväkirjaa.

Neljän dollarin päivä on hengästyttävän runsas kuvaus matkustamisesta 34 maan halki, vaikutelmista, ideoista, oivalluksista. Satunnaiset kohtaamiset ja maailman ihmisten laaja kirjo kuuluvat kirjan mainioon antiin. Tässä kokemuksia Vietnamista:

”Asuin aluksi meluisassa ja epäystävällisessä hostellissa turistialueella. Yöllä minua häädettiin sängystä, mainosvalot vilkkuivat läpi yön, tuuletin oli rikki, eikä ilmaiseksi mainostettu nettikään toiminut. Vaihdoin läheiseen rattoisaan perhehotelliin, jonka omistaja piti kampaamoa alakerrassa. Hän oli palkannut orvon aputytön, joka yritti heikolla englannillaan kertoa kodistaan Vietnamin maaseudulla. Hänenkin ensimmäinen kysymyksensä minulle kuului: ’Kuinka vanha olet?’ Aamiaiseksi tarjoiltiin harvinaista herkkua eli puolikas ranskanleipä, marmeladia tai kananmunaa.

Seurasin aamiaisella, miten omistajanainen heitteli rahoja lattialle, kun hänen 5-vuotiaan tyttärensä isä tuli moottoripyörällä hakemaan tytärtä kouluun. Hän osoitti näin halveksuntaansa entiselle miehelleen vietnamilaiseen tyyliin.

Asuin samassa huoneessa kahden ruotsalaisen pojan kanssa. Tuntui oudolta tietää, että he eivät juuri välittäisi vaikka kulkisin alushousuissani, kun Intiassa ei ollut saanut näyttää edes paljaita käsivarsia. Huoneeseen tuli myös 30-vuotias taloustieteilijätyttö Chicagosta. Hän kertoi ottaneensa töistä vuoden lomaa luettuaan Amerikan suosituimman matkailukirjan nimeltä 1000 Places to See Before You Die” (s. 302).

Kirja etenee päiväkirjan tapaan, episodimaisesti paikasta toiseen. Tapahtumien ja ihmisten kavalkadi on niin runsas ja tiivis, että ainakin minulle paras tapa lukea kirja oli nautiskella sitä pienissä jaksoissa.

Marketta Horn pohtii ihmisen pyrkimyksiä ja havainnoi luonnon tilaa. Meditaatiokeskuksissa hän puntaroi gurukulttia ja tuotteistamista mutta myös sieluun liittyviä ikuisuuskysymyksiä. Hän saa uusia ystäviä, mutta häntä myös huijataan hävyttömästi.

Hän matkustaa mitä erilaisimmilla kulkupeleillä, junissa ja busseissa, taittaa taivalta henkensä kaupalla avolava-autossa ja joutuu Tiibetissä jopa bussionnettomuuteen. Varjelus on matkassa, sillä hän selviytyy pahemmin loukkaantumatta.

Ekologisuutta Horn toteuttaa esimerkiksi muovia välttelemällä. Periaatteena on myös välttää lentokoneella lentämistä, mutta Horn joutuu huomaamaan, että joillakin etapeilla lentämiselle ei vain löydy vaihtoehtoa.

Monet temppeli-, ashram- ja luostarikuvaukset ovat kiehtovia. Horn tekee vapaaehtoistyötä, ehdottaa ekologisia parannuksia ja luennoi yliopistossakin Kashmirissa. Kiinassa häntä epäillään vakoojaksi, Indonesiassa hän viettää yön salapoliisin bambumajassa.

Matkalle lähtöön oli vielä yksi syy: ”Halusin päästä perille siitä, uhkaako Eurooppaa 50 vuoden kuluttua invaasio Aasiasta vai Aasiaa länsimainen perikato” (s. 8).

Reissun jälkeen hän toteaa:

”Niin kauan kuin suku ja perhe ovat aasialaisille maasta riippumatta arvokkaampia kuin elämä itse ja maailmankuvaan liittyy kiinteästi oppi sielun kehittymisestä, on vaikea kuvitella heidän himoitsevan länsimaista ydinperhe- ja virka-aikakulttuuria” (s. 454).

Tuohon ei ole mitään lisättävää.

Marketta Hornin nettisivuilta dissidentti.org selviää, että Horn kokoaa materiaalia seuraavaan kirjaansa, jonka työnimi on Kolmannen millenniumin elämäntapa: permakulttuuri, kvanttifysiikka, tantra. Olisi ihme, jos Neljän dollarin päivän ainutlaatuiset kokemukset eivät heijastuisi siihenkin.

Taina

Monta polkua erakkouteen

Peltonen, Milla: Erakot : omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. Into 2020.

Parhaat kirjat saattavat syntyä näin. ”Kun en löytänyt kaipaamaani tietokirjaa suomalaisista erakoista ja erakkouden eri muodoista, kirjoitin sen itse.” (s. 12)

Kiitos Milla Peltosen saamme tutustua yli kolmenkymmenen erakon mielenkiintoiseen elämäntarinaan. Peltonen on käynyt läpi laajan materiaalin kirjallisuudesta lehtiartikkeleihin, Ylen dokumenteista kirjeisiin ja pro gradu -tutkimuksiin. Hän on reissannut itse, tutustunut erämökkeihin ja haastatellut erakkoja kasvotusten, milloin se on ollut mahdollista.

Mikä saa ihmisen vetäytymään erakoksi? Yksi haastatelluista kiteyttää ykkösasiakseen valtavan, sisäsyntyisen vapauden tarpeen. Se lienee monelle erakolle ominaista, samoin tunne siitä, että ”normaali” elämä kuormittaa tavalla tai toisella liikaa.

Tunnettuja ovat Lapin kullanetsijä-erakot (kirjassa mm. Jaakko Isola, Heikki Pihlajamäki), ja kaikki tietävät uskonnollisista syistä tapahtuvat eriasteiset vetäytymiset (mm. munkki Stefanos, Martti Anttila). Monet taiteilijat tarvitsevat erakkoelämää luodakseen rauhassa (Klaus Backberg, Eeva Kilpi). Syynä vetäytymiselle voi myös olla loppuunpalaminen, läheisen kuolema tai muu elämänkriisi.

Nykyään painottuvat usein ekologiset syyt.

Kirjassa pohditaan erakkouden, yksinäisyyden ja syrjäytymisen rajapintoja, samoin sitä, millaista tarinaa erakoista perinteisesti on kerrottu – sankaritarinaa rohkeudesta, voimakkuudesta, sisusta, omillaan pärjäämisestä.

Erakoissa on sekä miehiä että naisia, perheettömiä ja perheellisiä, ”kokoaikaerakkoja” ja ”osa-aikaisia”. Miespuolisista erakoista kulkee meheviä juttuja, naiserakkojen kohdalla sallitaan pehmeämpiäkin sävyjä, kuten Ambrosia Valoriihen tapauksessa.

”Sankarilla saa olla myös masennusta ja pelkoja. Lisäksi hän ymmärtää, ettei mitään voi ottaa itsestäänselvyytenä. Täytyy elää päivä kerrallaan ja nauttia siitä, mitä on nyt: terveyttä, luonnonrauhaa ja naapuriapua” (s. 157).

Erakkous kiinnostaa ihmisiä aina, ja erakoista tehtyjä lehtijuttuja kommentoidaan innokkaasti. Keskustelut jakautuvat kahtia. Toisaalta omintakeisia eristäytyjiä  fanaattisesti ihannoidaan, mutta toisaalta heitä moralisoidaan ja paheksutaan sitä, että he ovat muka vapaamatkustajia veronmaksajien kustannuksella.

Monien erakkojen kommenteissa kuuluu halu elää sopusoinnussa luonnon kanssa. On myös tietoista ”järjestelmäpakolaisuutta”, toivetta olla mahdollisimman vähän tekemisissä systeemin ja byrokratian kanssa. Esimerkiksi luomuviljelijä Rami ei ano eikä saa mitään EU-tukia.

Nykyerakot saattavat olla bloggaajia ja someviestittelijöitä – eivät siis kulje irrallaan muusta maailmasta. Esimerkiksi ex-seurapiirirouva ja kaupunginvaltuutettu, tohtoriksi väitellyt Marketta Horn on pitkään ollut aktiivinen kirjoittaja ja mielipidevaikuttaja. Suomineito-ekoyhteisöäkin aikoinaan vetänyt Horn vetäytyi Saarijärvelle alkeelliseen mökkiin vuonna 2013 kierreltyään sitä ennen maailmaa ja kirjoitettuaan kirjan Neljän dollarin päivä (Like 2008). Nyt hän tiettävästi valmistelee uutta kirjaa ekologisesta elämäntavasta.

Vielä muuan jännä fakta: vuonna 2017 julkaistun EVA:n raportin mukaan Suomessa oli lähes 79000 parhaassa työiässä olevaa miestä, 25-54-vuotiasta, jotka olivat ”kadonneet”: he eivät olleet työkyvyttömyyseläkkeellä, eivät opiskelleet, ja vain vajaa kolmannes heistä oli kirjautunut työttömäksi. Noin joka kolmas eli kokonaan ilman tuloja. Heitä voi hyvinkin majailla erakkoina Suomen metsissä.

Erakot on monipuolinen katsaus erakkouden olemukseen: mitä ja miten näistä ihmisistä on kerrottu, mitä ilmiölle kuuluu nyt, mitä erakot itse ajattelevat. Kirja on kirjoitettu ilahduttavan kauniilla kielellä. Mustavalkokuvitus elävöittää kirjaa sopivasti. Kannen värikuva esittää Enontekiön Kultakurua, joka toimi taiteilija Klaus Backbergin (1933-2015) asumuksena.

Kantava ajatus on suvaitsevaisuus. Kunpa antaisimme tilaa erilaisille ihmisille ja ymmärtäisimme toisiamme. Milla Peltonen kirjoittaa viisaasti päätössanoissa: ”- – tosielämän erakoista on – ja on aina ollut – moneksi. Kuten ihmisistä yleensä. Heitä ei ole syytä ennakkoluuloisesti tuomita muttei ehkä romanttisesti ihannoidakaan” (s. 226).

Taina

Ikivanhan viisauden viestejä

Tähtinen, Tero: Yö Kitkitdizzessä : esseitä kirjallisuudesta. Enostone kustannus 2019.

Kiinalaisen kirjallisuuden suomentajan, kirjailijan ja esseistin Tero Tähtisen (s. 1978)  esseekokoelmaa Yö Kitkitdizzessä voi luonnehtia sanalla kaunis. Kauniisti kirjoitettu, rakkaudesta kielen kauneuden moniin mahdollisuuksiin.

Kirja alkaa eräänlaisella pyhiinvaelluskuvauksella Sierra Nevadaan, persoonalliseen taloon nimeltä Kitkitdizze, Tähtiselle tärkeän luontokirjailijan Gary Snyderin luokse. (Sana kitkitdizze on miwok-intiaanien kieltä ja tarkoittaa erästä paikallista lääkeyrttiä.) Olosuhteet ovat askeettiset, mutta se on sivuseikka, kun Tähtinen pääsee tapaamaan idoliaan. Tähtinen on mm. suomentanut Snyderilta teoksen Erämaan opetus (2010).

Kirjailijoiden kohtaamisesta kuontuu dialogi, joka käsittelee paitsi ekologisia kysymyksiä myös Snyderin henkistä ja hengellistä kehitystä, luontosuhdetta ja ajatuksia tulevaisuudesta. Snyder on julkaissut paljon runoteoksia ja puolentusinaa esseekokoelmaa. Ekologisuus on hänen suuri teemansa, mutta käytännönläheisellä tavalla.

”Luonnon ihastelemisen ja mystifioimisen sijaan hän kertoo haluavansa kirjoittaa konkreettisista asioista ja kokemuksista, normaaleista ihmisistä ja tavallisista arjesta.” (s. 24)

Eläväiset kirjailijahaastattelut jatkuvat keskustelukumppaneina Jaan Kaplinski, Pertti Nieminen ja Bill Porter. Kaplinskin kanssa puhutaan virolaisesta kirjallisuudesta ja ruoditaan mestarin runoutta, ja ekologiateema nousee jälleen esiin. Kaplinski on myös virontanut kiinalaista kirjallisuutta.

Bill Porterin Tähtinen tapaa Pekingissä. Porter on temppeleissä asustellut ja meditoinut kääntäjäveteraani, joka myös matkakirjoin on tehnyt kiinalaista kulttuuria tutuksi. Kaikkiaan Tähtinen kirjoittaa  Kiina-ilmiöistä niin hauskan vangitsevasti, että mielenkiinto väkisinkin viriää. Bill Porter toteaa kiinalaisesta kirjallisuudesta:

” ’Oikeastaan kommentaarit ja selitykset ovat oma, erityinen kiinalainen kirjallisuudenlajinsa, jonka vastaavaa ei meillä Lännessä ole. Jos jollakulla on esimerkiksi syvällinen ymmärrys, mitä daolainen filosofi Laozi teksteillään yritti sanoa, hän voisi periaatteessa kirjoittaa aiheesta esseen. Se olisi kuitenkin kiinalaisessa kulttuurissa aivan liian julkeaa ja itseään korostavaa, joten esseen sijaan hän ilmaiseekin ymmärryksensä kirjoittamalla Laozin teksteihin kommentaarin ja siten ikään kuin piiloutuu tämän selän taakse.’ ” (s. 175-176)

Edesmennyt Pertti Nieminen profiloitui kiinalaisen runouden suomentajana niin voimakkaasti, että hänen oma radikaali runoutensa jäi hieman näiden kulttuuritekojen varjoon.

”Se, että joku on kyennyt opiskelemaan klassisen kiinan omin päin 1950-luvun Suomessa, on heraklesmainen urotyö”, Tähtinen kirjoittaa. Sitten kun kieli oli hallussa, Nieminen ei halunnut enää lukea käännöksiä, ”ne kun saavat hänet usein huonolle tuulelle” (s. 144). Kääntäjät näet lisäilivät runoihin ylimääräisyyksiä.

Niemisen suurkäännös Veden hohde, vuorten värit ilmestyi vuonna 1987, ja Tero Tähtinen tunnustaa pitäneensä kirjaa esillä jonkinlaisena voimatalismaanina painiskellessaan itse kiinalaisen runouden kääntämisen parissa. Tähän kirjaan tallennettu haastattelu vuodelta 2015 jäi Pertti Niemisen viimeiseksi haastatteluksi.

Lisää kiinalaista ihanuutta: luontorunoja Tero Tähtisen suomentamina. Tässä maistiaisena Cheng Haon Satunnainen runo kevätpäivänä:

”Pilvet ovat ohuita, tuuli hempeä, päivä pian puolivälissä,

kuljen kukkien ja pajujen vieritse virran partaalle.

Ihmiset eivät ymmärrä sydämessä piilevää iloa;

he luulevat, että tuhlaan aikaani kuin mikäkin nulikka.” (s.169)

Runous kuuluu kiinalaiseen kulttuuriin niin kiinteästi, että aikoinaan keisarillisten virkamiesten tuli osata kirjoittaa runoja. Lyriikan luominen oli osa virkamieskoetta. Takana oli syvällinen ajatus siitä, että ihminen on ”maailmankaikkeuden mieli”, ihmisen ja maailman on peilattava toinen toistaan, ja maailmallisten tehtävien hallintaa edistää, että ihminen osaa luoda.  

Kirjailija käy myös Japanissa, ja nämä Kioton-päiväkirjat (”Ihmispilvet”) ovat aivan riemastuttavaa luettavaa. Jokainen, joka on kokenut Japanin kireän yliesteettisen puolen, löytää näiltä sivuilta iloa.

”Kaikki on niin sujuvaa, suunnitelmallista ja harmonista, että se alkaa tuntua jo epäluonnolliselta ja häiritsevältä, epämiellyttävän miellyttävältä. En tiennyt sellaista tunnetta olevankaan.” (s. 137)

Japani tarjoaa toki kulttuurisia kicksejä, kulkeehan Tähtinen kuulun runoilijan Akikon (1878-1942) jalanjäljissä.

Vaikka esseekokoelma painottuu Kiinaan ja vähän Japaniinkin, muitakin ilmiöitä Tähtinen ottaa luupin alle. Itselleni ehkä vähiten antoisa oli sinänsä hienon analyyttinen sekä värikäs jääkiekkofanitus-essee, mutta mielipiteeni nyt johtuu vain siitä, että itse olen kallellani jalkapalloon.

Esseessä ”Eksyksissä kotonaan” Tähtinen antaa kyytiä tiedeuskolle, skientismille. Etenkin hän  kammoaa sitä, että yksinkertaistava ”minä olen aivot”-muoti sysää marginaaliin kysymykset moraalista ja etiikasta.

”—  se, mitä vastustan, on tieteellisyyden kaapuun puetut uskomukset, mielipiteet, typeryydet ja silkka hölynpöly, jollaisiin nykyään törmää kaikkialla. Nykymaailman keskeinen ongelma on, että tieteen ja tiedeuskon välinen rajaviiva on hämärtynyt ja hämärretty, mikä aiheuttaa loputtomia sekaannuksia ja väärinkäsityksiä aiheen ympärillä pyörivissä kiistoissa. Jos tiedemies X sanoo, että aivot koostuvat neuroneista ja neuroneitten välisistä synapseista, tämä on tieteellisen nykytietämyksen mukainen tosiasia, eikä kukaan normaalilla järjellä varustettu ihminen yritä sitä kiistää. Mutta kun tiedemies X samaan hengenvetoon julistaa, että kyseinen neuroniverkko selittää tietoisuuden, ajatukset, tunteet, persoonan, inhimillisen kulttuurin, tieteet, taiteet, uskonnon, jumalan ja niin edelleen, hän on huomaamattaan astunut tieteen rajan ylitse omien uskomuksiensa sekamelskaiseen todellisuuteen, jonka näkemyksille ei ole minkäänlaista luonnontieteellistä perustetta.” (s. 31)

Olavi Paavolaiselle on omistettu yksi essee, ihastuttava kirjoitus tuosta suomalaisen taiteilijaskenen omintakeisesta hahmosta. Tähtinen kertoo hellyttävästi omista opiskelija-aikaisista tulenkantajaimitaatioistaan viininpunaisine samettiverhoineen, vanhanaikaisine juomakarahveineen ja tupakkatakkeineen. Hahmon fanittaminen toi voimaa. Paavolais-analyysin keskiössä ovat Paavolaisen tekstit natsi-Saksasta ja Etelä-Amerikasta. Niiden sisällöstä voi olla monta mieltä, mutta esteettisesti ne kestävät aikaa. Kuten Tähtinen toteaa, ”ne ilmaisevat edelleen kirjallisuuden ikuisia arvoja, uteliasta ja levotonta mieltä, halua kurkistaa vallitsevien ajatusrakennelmien ulkopuolelle, aikalais- ja itsekritiikkiä sekä ennen kaikkea kaunista ja vetoavaa kielentajua.” (s. 93)

Kirja alkoi kauniisti ja kauniisti se myös päättyy, Kiinassa asuvan kirjailijan kirjeeseen edesmenneelle äidilleen. Urheasti kirjoittajaminä löytää surullisesta ja järkyttävästä asiasta hyviäkin puolia: kuolema panee koko elämän todellisempaan mittakaavaan; kaikki on häviävää. Ja elämän kolhut ja vastoinkäymiset saavat uuden perspektiivin, esimerkiksi tärkeän ihmissuhteen päättymis-pettymyksenkin kestää.

”Kuolemallasi on vielä kolmaskin hyvä puoli, mutta sitä on hieman vaikea selittää sanoilla. Se on tietynlainen vapaudettoman vapauden tunne. Tarkoitan sitä, että nyt kun olen tavallaan menettänyt kaiken, minulla ei ole enää mitään hävittävää, mutta tuo lopullisen tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokeminen onkin tuonut elämääni kokonaan uudenlaisen riippumattomuuden tunteen. Minä vaellan maailman turuilla ja toreilla murehtimatta tulevaa, sillä tuleva on jo mennyt. Kaikki on tässä. Mitään muuta ei ole. Ikuinen nyt.” (s. 225)

Ajatuksia herättävä, ikivanhan viisauden äärellä oleva jotenkin rauhoittava kirja.

(Taina)