Avainsana-arkisto: taiteilijat

3 x Mrs. Dalloway

Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000)
Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002)
Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)

Mrs. Woolf:
”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”

Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.

Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä.  Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.

Mrs. Woolf:
”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille.
Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”

Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.

Hienon kirjan äärellä ulkopuolisena

Heikki Kännö: Sömnö. Sammakko 2018.

Oletko joskus ollut hauskoissa juhlissa, joissa olet tuntenut olosi ulkopuoliseksi? Olet ehkä seurannut lystikästä ohjelmaa, nähnyt nauravia naamoja, joiden avoimista, hohottavista suista lentää sylkipärskeitä, horjahtanut vähän säikähtäen jonkun läimäistessä sinua olkapäälle ja huutaessa jotakin korvaasi, olet pitänyt huulet kankeina yllä hymyä, jonka toivot näyttävän suopealta, ei ahdistuneelta… etkä pääse samaan tunnelmaan kuin muut juhlavieraat ja ymmärrät, että näin nämä kekkerit nyt vain menevät. Juuri sellainen olo minulla oli Sömnön äärellä.

Kehuttu kirja, Runeberg-palkinnolla 2019 palkittu, kirjallisen virtuositeetin 550-sivuinen romaaninjärkäle. Kännö häikäisee perehtyneisyydellään ja monipuolisuudellaan. Hän rakentaa mahtavan mosaiikin, jossa kuljetaan maailman äärestä laitaan 150 vuoden aikahaarukassa, esitellään mystiikan oppisuuntia, tekniikan kehityksen etappeja, Wagnerin oopperaa, kuvataiteen erityispiirteitä ja teräviä havaintoja taide-elämän kilpailusta ja rituaaleista. Kattaukseen sisältyy Gurdjieffin enneagrammioppia, enkelimystiikkaa ja huumeita. Kulttuurista, taloudellista ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Kaikki tämä tapahtuu yhden suvun tarinan tutkimisen puitteissa.

Kirja alkaa jännittävästi tilanteesta, jolloin kirjailija, muinaistutkija ja homoseksuelli kulttuuripersoona Isak Severin on juuri julkaissut elämäkertateoksen tukholmalaisesta kuvataiteilijasta Werner Bergeristä. Minäkertoja Isak ei tunne odottamaansa tyytyväisyyttä uuden kirjan juhlinnasta, vaan häntä kalvaa halu selvittää asiat juurta jaksain.

Tämähän on kutkuttava lähtökohta monelle hienolle taideteokselle, ajatellaanpa vaikka elokuvaa Citizen Kane. Sömnössäkin on Citizen Kanen kaltaista totuuden etsintää, siinä on myös fellinimäistä runsautta ja hulluutta, Dorian Grayn teema pelottavasti muuttuvista omakuvista sekä monista taideluomuksista tuttu paholaisen kanssa vehkeilevä ahne taiteilija.

Isak siis ryhtyy tutkimaan asioita, joita virallisen elämäkerran työstämisen aikana on väistelty tai joista on suoraan kielletty kertomasta. Sömnö on Wernerin ja hänen Mia-vaimonsa rakas kesänviettopaikka, jossa myös Isak on vieraillut ja jonne kaikki lopulta huipentuu, ja Isakia ajaa ennen muuta kysymys, mitä Sömnössä todella tapahtui.

Hän alkaa penkoa suvun historiaa alkaen Samuel Bergeristä, Itävalta-Unkarissa 1877 syntyneestä köyhästä vaatturin oppipojasta, jonka tie vie kirjapaino-oppiin, joka tutustuu pelottomaan tiedemieheen ja keksijään Jacques-Louis Lenoiriin, toimii kuolemaahalveksuvan Lenoirin näytösten avustajana Ranskassa, matkustaa sieltä Afrikkaan, mihin Lenoirkin ilmestyy timanttien houkuttelemana. Siirtomaa-armeijan upseerin tytär Lucrèce saapuu Kongoon, ja näin suvun saaga toden teolla alkaa. En kerro juonta tämän tarkemmin, sillä Sömnössä on kaikki ainekset runsaan, polveilevan romaanin äärellä haltioitumiseen ja yllätyksistä ilahtumiseen (jos siis pääsee juhlan tunnelmaan), enkä tahdo pilata sitä.

Merkittävä osa kerronnan tenhoa ovat tietolähteet, joiden kanssa keskustelut kirjataan tarkasti (siis niin tarkasti kuin epäluotettava kertoja Isak tahtoo). Tärkeimpiä tietolähteitä ovat epätavallisen pitkää elämää elävä Samuel, Werner Berger itse sekä Bergerin vaimo Mia. Tärkeässä roolissa on myös Per Erik Sten, Werner Bergerin oppilas, ystävä ja apulainen.

Kännö kirjoittaa ihastuttavan värikkäästi, seikkaperäisesti, vanhan ajan romaanien tyyliin, runollisestikin. Tässä Isak on Bergerien luona keräämässä materiaalia viralliseen elämäkertaan ”vuonna 2004”, ja huvilassa soi taustamusiikkina Wagnerin Tannhäuser.

”Kuin huomaamatta oopperan tunnelma oli vienyt minut mukanaan. Talutin valkoista ratsua ylös Venusvuoren pölyistä rinnettä kohti ruusunpunervaa valoa hohtavaa luolaa, musiikki ja auringon puhdistava loiste ympäröivät minut kaikkialta, aistin ihmiset ympärilläni, talon kodikkaan tuoksun, epätodellisen syvän kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen; kuin olisin kokenut jotain sen kaltaista ensimmäistä kertaa elämässäni. Halusin pukea tunteeni sanoiksi ja kaapata sielulliseen autereeseeni myös vihoittelevan Mian – olin varma, että se nauttimamme kuohuviinilasillisen ja tämän ihmeellisen musiikin avulla olisi mahdollista – ja avasin silmäni, jotka olin sulkenut voidakseni viihtyä mieleeni rakentuneessa idyllissä. Ja äkkiä, täysin arvaamatta, havaitsin olevani vastatusten tyhjyyden kanssa, ja se hämmensi minua voimakkaasti, sillä seuruettamme valaissut hymy oli kadonnut äsken niin iloisen Samuel Bergerin kasvoilta.”

Mikä minua vaivasi tässä taidokkaassa, palkitussa romaanissa? Jokin kyyninen henkäys, kuin valtava henkilöiden galleria ja tapahtumien runsaus olisi viritetty muuten vain, paholaista huvittamaan. (Petyin myös enneagrammiosastoon, koska ei tässä ollut paljoakaan minulle niin rakkaasta persoonallisuusopista.)

Luin hiljattain Kjell Westön romaanin Tritonus. Siinäkin päähenkilö on leuhka, menestynyt taide-elämän paskiainen. Mutta toisin kuin Tritonuksessa Sömnön Werner pysyy vastenmielisenä, vaikka hänen inhimillisyyttään valotetaan useillakin kertojanäänillä. Tritonus, riitasointu, päättyy soivaan harmoniaan. Sömnö, unien saari, kietoutuu luotaantyöntävään painajaiseen.

Taina

Antti Nylén, lupaathan

Nylén, Antti: Häviö (Kosmos 2018)

Palkittu kirjailija, suomentaja ja esseisti Antti Nylén tekee Häviössä vereslihaisen tilityksen taiteilijaelämästään. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä ja nyt uusi luenta nosti ihon kananlihalle: pelkään että Nylénin esille nostamat ongelmat, kuten taiteilijoiden toimeentulon epävarmuus tai köyhien kokema piina saattavat entisestään kärjistyä uudessa koronan ”karaisemassa” maailmassa.

Häviö on fiksu, häikäilemätön, tyyliltään upea, sisällöltään äärimmäisen mielenkiintoinen ja kaiken lisäksi hauska. Nylénin sanan säilä sivaltelee julkisuudestakin tuttujen vaahtopäiden ontot argumentit hajalle. Pontuspurokurut ja heikkipursiaiset saavat kyytiä. Itseironia tuo lisää huumorin maustetta.

Häviön sivuilta saamme selville, miten Antti Nylénistä tuli suomentaja ja kirjailija. Hän on suomentanut muun muassa Charles Baudelairea ja Patti Smithiä. Esseistiikka löytyy, kun hän kirjoittaessaan Nuoreen Voimaan ja Parnassoon löysi muodon, joka hänen kirjoittamisestaan oli puuttunut. Hän kehitteli tekstien perustalle Vihan ja katkeruuden esseet (2007), joka yhä on suomalaisen uuden esseistiikan kulmakivi. (Muita ovat Halun ja epäluulon esseet, 2010, ja Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, 2016.) Nylén on teksteissään avoimesti vegaani, katolinen kristitty ja feministi.

Hän katsoo ymmärtävin silmin nuorempaa itseään. ”Tuhlasin voimiani häikäilemättä, täysin vastuuttomasti.” (s. 83)

Kirjailija kertoo kaihtelematta elämästään sähköisten lomakkeiden maailmassa ja apurahakurimuksessa, vakuuttuneena siitä, että ”jos kuka tahansa keskituloinen palkansaaja joutuisi kokeilemaan minun elämääni, hän hirttäytyisi viimeistään kuudennentoista minuutin kohdalla kännykkänsä laturin johtoon.” (s. 152)  

Häntä voi aivan objektiivisesti pitää menestyneenä kirjailijana, palkintojakin on kertynyt useita, mutta silti jokapäiväisen leivän tienaaminen edellyttää tuskallista apurahakerjäämistä ja ahdistavaa päätösten odottelua. Apurahapolitiikalla on monta puolta: Nylén muistuttaa, että ihannetilanteessa taidetta tehdään riippumatta yhtään mistään, mielistelemättä mitään tahoja.

Välillä epäkohtien käsittely menee kiukuttelun puolelle, minkä Nylén itsekin myöntää. Hän muka lopettaa, tämä oli tässä. Mutta eihän hän tietenkään lopeta, koska hänen on kirjoitettava.

Nylénin analyysi kirjoittamisen riivauksesta on vastustamaton; hauska ja kauhea samalla kertaa. Kirjariivaaja on kuin pohjattoman nälkäinen hirviö, joka maiskuttelee tyytyväisenä aina uuden uhrin jälkeen. Riivaajalta eivät ole turvassa edes vahvat ja tuotteliaat kirjailijat, ja joistakin kynäniekoista monsteri vie voiton kertaheitolla.

”Joissakin tapauksissa yksi ainoa kirja riittää tekemään kirjoittajastaan selvää; on paljon tekijöitä, jotka jäävät ikuisiksi esikoiskirjailijoiksi.” (s. 87)

Soisi jokaisen, joka pilkkaa taiteilijoiden ahdinkoa tyyliin ”mitäs aloit taiteilijaksi”, lukevan Häviön! Sillä käsi sydämelle: miten moni ammatin- ja uran”valinta” itse asiassa on erilaisten sattumien, vetävien ja työntävien tekijöiden arpapeliä? Niin se oli Nylénilläkin, yllättäen avautuvia mahdollisuuksia, sopivia yhteistyökumppaneita…

S. 51: ”Vaikka jokin tärkeä elämänvalinta perustuisikin vakaaseen harkintaan, liittyy itse vaihtoehtoihin ja valintatilanteeseen niin monia sekavia seikkoja, ettei niitä voi kukaan järjellään tai analyyttisesti hallita. Kaaoksen voimat hallitsevat. Mikä näyttää ammatinvalinnalta, on pelkkä umpimähkäinen kaatuminen pimeään.”

”Itse en valinnut mitään, mutta en liioin seurannut kutsumustani tullessani kirjailijaksi. Tulinpahan vain. (s. 167)

Nylén toteaa, ettei ymmärrä rahan ja työn suhdetta. Hän haluaisi olla kokonaan välittämättä ja keskittyä vain olennaiseen. Hän on vakuuttunut, että ilman rahamurheita hän pystyisi kirjoittajanakin parempaan.

”Haluan vain olla rauhassa se mikä olen. Mutta se ei tunnu yhteiskunnalle käyvän. Se haluaisi minun parantavan tapani, alkavan tehdä esseekirjojen asemasta jotain järkevää. Se on jo pitkään savustanut minua ulos ammatistani.” (s. 33)

Häviö on fyysisenä tuotteena erikoinen, muodoltaan kuin paksuhko muistilehtiö; aukeama luetaan ylhäältä alas. Kirjan alaotsikkona on ”monologi”. En keksi ratkaisulle muuta selitystä kuin että Nylén halusi tämän kirjan erottuvan ulkoisestikin muusta tuotannostaan, koska Häviö on erilainen.

Antti Nylén, lupaathan sitten joskus kirjoittaa esseen tai vaikka monologin oudosta korona-ajasta! Kirjoitathan siitä millaisena näet muuttuneen maailman? Kirjoitathan siitä mikä on taiteilijan ja ajattelijan osa tässä globaalissa kriisissä, niin hyvässä kuin pahassa. Tiedän, että Sinulla olisi näkemystä ja sanottavaa. Kun Häviössä jo totesit hylätyiksi ”kohtuullisuuden periaatteelle rakennetun hyvinvointiyhteiskunnan arvot” (s. 64)  ja niiden tulleen korvatuiksi tuloksen ja voiton ideaalilla eli vahvuuden palvomisella ja köyhien vihaamisella, niin missä tilanteessa olemmekaan kohta?

(Taina)

Elämäni raamit

Lindgren, Torgny : Totuuden ylistykseksi : kehystäjä Theodor Marklundin oma selonteko (1994, suomentanut Liisa Ryömä)

Kotiseudun pankista tuli kirje. Lainani oli langennut maksettavaksi, en ollut hoitanut korkoja ja kuoletuksia niin kuin piti. Olin unohtanut koko lainan, otin sen aikoinani jotta voisin vakuuttaa Madonnan. Luovutan täten pankille taloni, kirjoitin vastaukseksi. Myykää talo velkojeni katteeksi, en tule koskaan takaisin, siirrän täten myös irtaimiston pankin omistukseen.

Olin sijoittanut Madonnan Paulan olohuoneeseen. Kun aamulehdet tulivat nousin ja kannoin ne roskakuiluun. Sitten istuuduin lattialle Madonnan eteen. Istuin ja mietin kaikkea minkä olin menettänyt; talon ja huonekalut ja taidekirjat ja kehystämön ja oikean käden ja mandoliinin ja Paulan äidin ja käsinmaalatut seinätaulut ja kirstun rahat ja isoisän ja ensimmäisen Madonnan ja näkymän keittiön ikkunasta ja isoisän pianon ja koko elämäni. Sivelin vasemmalla kädelläni kaljua päätäni.