Kaksi miestä, nainen ja ase

Kirjan 1. painoksen kansi

Juhani Peltonen : Kolme : romaani (2. painos. WSOY, 1981)

Rasko Palatsi, taiteilija, 26 vuotta:

”      – Ei. Mä olen yrittänyt tehdä töitä. On niin pirusti. Joo. Kaikenlaista. En koko viikkoon. Ei ole hintaakaan oikein tällä hetkellä. Hermot alustavasti kireellä. Oli puhelin irti seinästä. Sellainen tilapäinen umpikuja tällä hetkellä. Kun mä istun ja tuijotan mä tiedän täsmälleen mitä mun pitäis tehdä, mutta heti kun mä nousen ja kastan pensselin väriin, niin mulle tulee tunne etten mä pysty vetämään väärää saati sitten suoraa viivaakaan. Joo joo. Sattuuhan sitä. Isot laivatkin menee välillä pohjaan. Rasittaa tietysti ylävintin releitä jonkin verran ja rahisee vauhtipyörässä. Menee hyvin. Sonja voi loistavasti. Meillä svengaa mitä parhaiten. Ihana nainen. Siinä sä olet oikeassa. Fantastinen. No joo, joskus ens tai sitä seuraavalla viikolla. Selvä. Otetaan yhteyttä. Palataan asioihin. Soitellaan. Terve. Hei.”

Sonja Palatsi, taiteilijan vaimo, 25, tavaratalo Langmanin tulkki ja neuvoja, pariskunnan seitsemänvuotishääpäivän iltana:

”    –  Voi jumalauta! Et sä näe sitä tuhkakuppia! Ja eiks sulla todella ole muita ryysyjä kuin noi värikupissa uitetut resut?
   –  Haluaisit sä että mulla olis kovat ja rusetti kaulassa. Ja tää on puoliks mun työhuone.
   – Olisit joskus vähän siistimpi, ajaisit partas, kävisit parturissa, pesisit ja hoitaisit naamaas; ihomatoja leuka- ja nenänseutu täynnä. Olisit niin kuin muutkin ihmiset.
   –  Kulta rakas… mä pyydän: ei viitsitä enää…
   –  Ai kuinka mua raivostuttaa tää eläminen ja oleminen! Tuleeks susta koskaan mitään kuuluisaa maalaria, kunnon taitelijaa. Tai edes sellaista, ettei koko ajan tarvitsis elää veloiks?
   –  Ei meillä ole velkaa penniäkään tällä hetkellä.
   –  Ai vai ei? Meillähän menee sitten mukavasti huomiseen.
   –  Mä en käsitä miks sä haluat nyt riitaa, Rasko sanoi ja meni asettamaan Kalinkan jälleen soimaan.
   –  Ja eiks meillä ole kuin toi yks kirottu levy? Sonja huusi. Jaksa kuunnella koko ajan samaa joikumista!
   –  Anteeks, mä luulin että sä pitäisit tästä vielä. Tätähän me soitettiin silloin niin…
   –  Mä inhoan sitä! Mä en voi sietää sitä sitä enää!”

Klaus Langman, 37, Langman-yhtiön varatoimitusjohtaja, noin 15-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja:

”    –  Krista, Klaus sanoi.
   –  Yyyyyyhn, kuului vuoteesta.
   –  Kello on puoli kymmenen. Mä lähden nyt äitis ja veljies luokse.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Kahvi on termospannussa ja leivät ja muut pöydällä.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Korjaa makkarat ja juusto ja voi jääkaappiin sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   –  Mihis aikaan sä lähdet?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Älä ole sitten kovin myöhään kun huomenna on koulupäivä.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   – Vienks minä sinulta terveisiä?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Tarvitsisit sä rahaa?
   –  Joo.
   –  Paljonko?
   –  Viiskymppiä.
   –  Mihin sä niin paljon tarvitsisit. Mä jätän kolme kymppiä tähän pöydälle.
   –  Yyyyyyhn.
   –  No hei sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.”

Pehmeäkantinen kirja halkesi ja tiputteli sivuja lattialle, kun poimin sen käteen pääkirjaston kirjojen vaihtopisteessä. Todella täysinpalvellut teos, sillä sen sisäkannessa komeilee SPR:n kierrätyskeskuksen tunnus. Tungin kappaleet kassiin kuten kirjan Sonja, jonka käsilaukku kerran levähti auki, ja hän sai keräillä tavaroitaan pitkin lattiaa, kun Rasko seisoi typeränä vieressä ja vain höpötti jonkun juopon kanssa. Että Sonjaa raivostutti silloin. Minua lähinnä nolotti ja tämä esittely on hyvitys tuosta tuhotusta artefaktista.

Parin runokirjan jälkeen Juhani Peltoselta (1941-1998) alkoi ilmestyä myös suorasanaisia tekstejä. Esikoisromaanin Salomo ja Ursula jälkeen ilmestyi 1969 Kolme ja se tarjoaa virkistävän aikamatkan 60-luvun lopulle. Silloin markka oli valuutta, levyt vinyyliä, Keimolassa ajettiin kilpaa ja puhelinlangat lauloi, mutta ihmisten rakkaudennälkä ja vakaan elämän kaipuu oli sama kuin nyt.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Virolaispianistin muistot välkehtivät tenhoavasti

Käbi Laretei : Kaukana koti läheinen (suomentaneet Inkeri Lamér ja Juha Virkkunen. Otava, 1996)

”Tässä minä seison kaikkine muistoineni ajatusten harhaillessa esiin nousseissa kuvissa. Kysyn itseltäni nyt, kuten ennenkin: kuka isä oli? Kuka oli se, jota hautajaisissa ylistettiin?
’…hän joutui varhain kasvotusten kuoleman kanssa…’
Isä, minun muistini mukaan, oli Oblomov, joka ei vastannut kirjeisiin ja jätti laskut maksamatta.
Isä, minun muistini mukaan, vilkuili vanhanakin nuoria tyttöjä sillä silmällä.
Isä, minun muistini mukaan, lauloi kuorossa tai johti itse niitä, ja soitti mandoliinia.
Hän oli tuhlari.
Hän metsästi lehtokurppia ja karhuja.
Hän oli epäonnistunut aviomies.
’…hän joutui elämässään varhain kasvotusten kuoleman kanssa…’
Mutta nyt alkavat langat solmiutua yhteen, häivähdys kokonaiskuvasta näkyä, ja alan aavistaa mitä hän on elämästä ajatellut…
Äkkiä käsitän.”

Jos vähän iäkkäämmiltä ruotsalaisilta kysyy kuka oli Käbi Laretei (1922-2014), niin moni varmaan ensimmäiseksi muistaa hänet Ingmar Bergmanin vaimona 1960-luvulla. Laretein virolaisperhe oli paennut neuvostomiehitystä 1940 Ruotsiin. Perheen isä Heinrich oli ollut 20-luvulla Viron sisäministerinä. Miehittäjien tullessa hän oli toiminut Viron suurlähettiläänä Tukholmassa. Venäläisiltä kuolemantuomion saanut perheen pää katsoi parhaaksi jäädä perheensä kanssa länteen. Tallinnassa musiikkiopinnot aloittanut Käbi jatkoi opintojaan Euroopassa ja alkoi luoda uraa konserttipianistina.

Nämäkin yksityiskohdat löytyvät Käbi Laretein omaelämäkerrallisesta kirjasta. Se alkaa isän hautajaisista. Jotkin sen aikana kuullut puheet ja kommentit saavat kirjoittajan pohtimaan mitä hän oikein tietää tästä miehestä, jolle järjestettiin hautajaisetkin kuin valtiomiehelle. Hautajaisten jälkeen Käbistä alkoi tuntua kuin hänen ja flyygelin väliin olisi noussut muuri. Hän oli kuin halvauksen saanut ja kyvytön soittamaan tai harjoittelemaan. Konsertteja jouduttiin peruuttamaan toinen toisensa jälkeen.

Kirjoittaja näki unia isästä ja päässä kaikui äidin ääni ”Jos ihminen vain tahtoo… Pitää pakottaa itsensä!” Se oli riistänyt isältä ajoittain kaiken toimintatarmon ja lamaannutti nyt tyttärenkin. Hän vetäytyy kuukaudeksi Tunisiaan, Hammametiin. Le Centre Culturel International on toukokuussa kylmä ja tyhjä. Turisteja ei näy, joten on aikaa ruveta kokoamaan muistojen palapeliä.

Kuvaukset autiosta majapaikasta vuorottelevat muistojen kanssa, jotka kirjan ensimmäinen osa keskittyvät isään ja hänen sukulaisiinsa. Viron tragedian synkät sävyt kevenevät, kun kirjan henkilögalleriassa esitellään esimerkiksi Tarton mumma Nõmmelta:

”Mumma vihasi miehiä. Hän oli tuominnut koko miessuvun ja piti velvollisuutenaan alituiseen varoittaa meitä siitä. Koko hänen kasvatuksensa perustui varoituksiin ja kieltoihin ja kun hän myöhemmin elämässään jonkun harvan kerran tunnusti, että me emme ole ihmisinä kokonaan epäonnistuneita, hän piti sitä yksistään omana ansionaan.
…
”Ukki oli hänelle ruumiillistunut paholainen – heti kun hän vain ilmaantui näköpiiriin, mumma ärsyyntyi pienimmästäkin asiasta, eniten ukin julkijumalattomuudesta: ukki nautti hänen piikittelemisestään.
– ’Sinä et pääse edes hautaan’, mylvi mumma. ’Yksikään pappi ei hautaa sinunlaistasi jumalanpilkkaajaa!’
– ’Ei ole väliäkään’, laukoi ukki riemuissaan takaisin, ’minä raavin itse omat ruumismultani, älä sinä siitä piittaa. Huolehdi sinä pikemminkin itsestäsi; tuollaista noitaa ei pyhä Pietarikaan laske taivaan portista sisään, muista se!’
– ’Minun asiani ovat kunnossa, kuolinpaita valmiina…’ Mumma huomasi itse, ettei se kuulostanut tarpeeksi vakuuttavalta ja vetäytyi jupisten omiin oloihinsa.”

Kuukausi mietiskelyä ja kirjoittaja tuntee vähitellen olevansa valmis palaamaan Ruotsiin. Soittaminen ei vain vieläkään suju. Toisen osan alussa seuraa heti toinen isku: äiti saa aivoinfarkteja. Hän menettää ensin puhekykynsä ja vähitellen muutkin kontaktit ulkomaailmaan. Muistot äidin elämästä vaihtelevat tässä osassa ahdistavien sairaalajaksojen kanssa. Puolen vuoden jälkeen kirjoittaja on jokseenkin voipunut:

”18. tammikuuta. Äidillä on korkea kuume, hän huohottaa lakkaamatta. Panen käteni hänen otsalleen, hän ei huohota enää ja minä ajattelen: ’Käytä nyt mahdollisuuttasi, minä olen sinun luonasi, kuole nyt!’ Seison ja koetan suggeroida: ’Luovuta! Kuole!’
On kuin hän odottaisi jotakin, jotakin jota ei tule. Minut valtaa ajatus, että äiti ei kärsisi näitä pitkiä piinoja, jos hän vain tuntisi vähänkään siitä turvallisuudesta, jota elämä ei hänelle suonut ja jonka hän itse itseltään kielsi.
Rakkaus ja yhteenkuuluvuus olisivat antaneet turvallisuuden tunnetta ja suoneet lepoa. Jos olisimme eläneet entisajan Virossa, olisivat omaiset ja suku valvoneet hänen luonaan vuorotellen. He olisivat puhuneet hänen kanssaan lohduttavalla äänellä, silittäneet häntä ja kohentaneet makuusijaa. Ja hän olisi voinut lähteä matkalle varmana siitä, että omaiset ovat häntä saattamassa.
Ihmisen täytyy olla hyvin voimakas kyetäkseen kuolemaan rauhallisin mielin yksinään, ja niin voimakas on vain se, joka jo eläessään on sopeutunut ajatukseen ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä.
Niin kuin isä.”

Ruotsinkielinen alkuteos En bit jord ilmestyi jo 1976; vironkielinen käännös Peotäis mulda, lapike maad 1989. Suomenkielinen painos vaihtoi kirjan nimessä painotuksen etäisyyteen jostakin syystä. Mikä sitten on tuo ”kourallinen multaa, tilkku maata”? Se voi olla virolaisten pakolaisten hautausmaa Ruotsissa, jonne mumma on haudattu. Siellä käydessä saattoi muistella myös Siperiaan haudattuja ja muita Venäjällä kuolleita sukulaisia. Sinne viedyt kukat olivat samalla kukkia konkreettisen rajan taakse jääneille.

Se pala liittyy Käbi Laretein mukaan myös hyvästijättöihin, päättyneihin lukuihin, joista meidän kunkin elämän kirja muodostuu. Vanhempien kuolema oli perheelle samanlainen kokemus kuin lähtö Virosta. Kirjan lopussa hän keskustelee sisarensa Maimun kanssa. Yhdellä iskulla he kuuluvat nyt vanhempaan sukupolveen. Maimu huomaa, että hän ei tiedä minä viikonpäivänä tai kellonlyömällä hän syntyi. Eikä enää ole ketään, jolta kysyä. Tuskaa tuo tieto ei tuota, mutta syvää haikeutta kyllä.
Jäljellä ovat enää he kaksi. Sisarusten perheissä ei enää puhuta edes viroa.
”Jälleen meiltä on otettu pala maata, jälleen palanen Viroa.”

Käbi Laretein kieli on jollakin tavoin musikaalisen eloisaa. Välillä nuottimerkintä on iskevä staccato. Sitten Laretei vetää leveämmällä pensselillä rauhallisempia pastoraalisia tunnelmia. Virolaisten kohtalo on tosiaan sujunut myrskyisästi (agitato), mutta ihailtavan tyynesti (calmato) nuo iskut on opittu ottamaan vastaan niin kansakunnan kuin yksilöidenkin tasolla.
Kirjan käännöstyö on mielestäni ansiokasta ja tekee alkutekstille oikeutta. Suomenkielisen kirjan kansi on niin mitäänsanomaton, että valitsin kuvan alkuteoksesta.

Tommi

Nuori malli innoittaa vanhaa taitelijaa

Jerzy Andrzejewski : Katso, hän tulee yli vuorten (suomentanut Taisto Veikko. Kirjayhtymä, 1965)

”Mikä sai hänet ennen nousemistaan ylös omiin huoneisiinsa poikkeamaan nuoren Alainin työhuoneeseen? Uteliaisuus, ikävystyminen, ehkä kateus? Taiteilijan silmänsä avulla Antonio oli heti selvillä siitä, että nuori taiteilija on jo useita päiviä käynyt kamppailua näiden neljän seinän sisässä, raskaita, sinnikkäitä taisteluja tauluista, joille hän näyttää antavan erikoisen arvon, Siitä ovat todistuksena lukuisat piirustuspaperit, joista toiset oli kiinnitetty maalaustelineisiin, toiset taas heitetty sikinsokin pöydälle ja lattialle kaikkien niiden esittäessä itsepäisesti toistuvaa äitiyden teemaa, tosin erilaisin sommittelumuunnelmin, todiste työläästä etsimisestä, kun taiteilija ei äkkinäisen kirkastumisen tuloksena, vaan vastaan hangottelevan aineen kanssa raskaasti ponnistellen yrittää tunkeutua pimeyden läpi tiedostaakseen itselleen sen kaukaisella äärellä oman näkemyksensä ja nähdäkseen sen täydessä loistossa. Mutta vanha Antonio, monien tällaisten taistelujen veteraani, katsellessaan hiukan yhteen puristetuin silmin tätä dramaattista taistelukenttää oivaltaa heti, että Alain vielä hapuilee etsiskellen, ja jos ryhtyykin hyökkäykseen, niin sellaiseen suuntaan, jossa paremminkin pimeys syvenee kuin valon säteet välähtelevät. Ei, ei! – hän ajatteli – ei se ole samaa, ei ollenkaan samaa! Ja äkkiä hänessä heräsi vanhan taistelijan useissa taisteluissa ja kahakoissa karaistunut henki: hän sieppasi käteensä pöydällä olevan hiilen, meni jäntevin askelin telineen luo, jossa oli puhdas, valkoinen kartonki, ja alkoi piirtää. Hän työskenteli nopeasti löydettyään heti ensimmäisen kerran paperiin koskiessaan koko maailman tunteman kevyen viivan, kevyen ja säästeliään, sitä ohjaavalle tahdolle ehdottoman, alamaisen kuuliaisen.”

Jerzy Andrzejewskin (1909-1983) satiirinen romaani kertoo lähes 80-vuotiaasta maailmankuulusta kuvataiteilija Antonio Ortizista. Hänen ilmeinen esikuvansa on Pablo Picasso. ”Hän on radioaktiivinen pilvi, joka Los Angelesista Tokioon, Moskovan halki työntäytyi kaikkiin koteihin, kaikkiin ajatuksiin. Hän maalaa, piirtää, veistää, päästää työpajastaan maailmalle akvarelleja, puupiirroksia, litografioita ja kuparikaiverruksia, hän polttaa ruukkuja ja lautasia, suunnittelee teatterien lavastuksia, sisustuksia, pukuja ja ilmoituksia…”

Kirjan tapahtumapaikkoina ovat pääasiassa 1950-luvun lopun Pariisi ja Ranskan Riviera, jossa Ortizin linna sijaitsee. Se on suosittu turistikohde, josta saa ihailla tosin vain linnaa ympäröiviä korkeita muureja. Andrzejewskin teos alkaa sensaatiomaisella uutisella: linnaan vetäytynyt ja vuosien ajan maailmasta täysin eristäytynyt Ortiz myönsi toimittaja André Gageotille haastattelun. Siinä Ortiz paljasti, että on alkanut jälleen maalata ja aikoo tuoda esille puolen vuoden kuluttua 22 uutta teosta. Ne esitellään eräässä pariisilaisessa galleriassa. Alun lainaus kuvaa, miten Ortizin luomistyötä kahlinnut patovalli murtui.

Kirjan dynamo on taiteilija Ortiz. Andrzejewski kuvaa hänen lisäkseen Ortiz-loistosta enemmän tai vähemmän sokaistuneita ihmispörriäisiä. Suvereeni mestari herättää sivullisissa lipevää nöyristelyä, hiukan kitkeränmakuista ihailua tai seläntakaista tylyä arvostelua: ”hän ahmii kaiken kaiken käteen sattuvan, naiset, rahan, maineen, koko hänen tuotantonsa on ylellisyyksiä ahmivan ihmisen oksennusta”. Tuo vanha kettu, nerokas pukki, suorastaan satyyri…! Eräissä toisissa käännöksissä kirja onkin saanut sellaisia nimiä kuin Malli ja satyyri tai Mallina satyyrille.

Kirjan keskeisiä henkilöitä leimaa tietynlainen kylmyys ja yksinäisyys. Andrzejewskin satiiri kohdistuu länsimaisen kulttuurieliitin elämän sisällyksettömyyteen. Ihmissuhteet ovat pinnallisia, ja niitä solmitaan, jos niistä on itselle hyötyä. Homoseksuaalisuutta ei juuri peitellä. Erityisesti kirjan lehtimiesten, varsinaisten esi-papparazzien toiminta kuvataan todella arveluttavassa valossa. ”Länsimainen rappio” on niin ilmeinen, että kuvittelin 60-luvun puolalaisten sensoreiden nyökytelleen myönteisesti kirjalle päätään.

Kuvittelin ehkä väärin. Mistään lähteistä ei käy ilmi, että teos olisi julkaistu Puolassa sen ilmestyttyä 1963. Wikipedian mukaan Jerzy Andrzejewski oli toisen maailmansodan aikana Puolan maanalaisen kulttuuritoiminnan johtohahmoja. Sodan jälkeen 1948 hän julkaisi tunnetuimman teoksensa Tuhka ja timantti. Siinä hän teki selvän pesäeron aikaisempaan katoliseen linjaansa ja uskonnollisiin aiheisiin. Vuonna 1950 hän liittyi puolalaiseen stalinistiseen puolueeseen (PZPR) ja valittiin edustajaksi maan parlamenttiin. Tämä sosialistisen realismin kärkihahmo kuitenkin erosi puolueesta vuonna 1957 vastalauseena koventunutta sensuuria kohtaan. 60-luvulta lähtien Andrzejewski joutui kasvaviin ongelmiin viranomaisten kanssa arvostelemalla maansa kehityssuuntaa. Myöhemmin hän tuki mm. Solidaarisuus-liikettä. Jossakin tuossa matkan varrella hän hankki itselleen julkaisukiellon. Kirjailijan viimeisiä elinvuosiaan varjosti paheneva alkoholismi.

Jos Jerzy Andrzejewski oli valmiiksi kiellettyjen kirjailijoiden mustalla listalla, sensoreiden ratkaisu syntyi helposti. Vaikeammaksi heidän tehtävänsä kävi, jos heidän piti todella perehtyä kirjaan. Andrzejewskin tyyli on lukijalle haastavaa, paikoin jokseenkin rönsyilevää vyörytystä. Itseltäni meni useita sivuja ennen kuin otuksen sai kesytettyä ja sen rytmiin pääsi mukaan. Sitten teksti piti otteessaan, yllättävän hyvin ikäisekseen. Otetaan loppuun näyte. Se on osa yhdestä lauseesta, joka löytyy kappaleesta
Pierre Laurens löytää näppylän nenän juurelta. (Laurens on ansioitunut taidehistorioitsija, joka viisikymmentäluvulla kirjoitti Ortizin töitä sisältävän kokoelman nimeltä Elävä Ortiz. Hänetkin on luonnollisesti kutsuttu galleriaan näyttelyn avajaisiin.)

”Pierre Laurens oli tottunut työskentelemään järjestelmällisesti: aamulla yhdeksästä kahteentoista ja iltapäivällä neljästä kuuteen, ja tällä hetkellä, lopetettuaan siestansa, tuon tunnin mittaisen, sohvalla vietetyn lepoajan, ensiksikin: unensekaisten ajatusten täyttämän hetken kamelinvillan suomassa lämmössä, toiseksi, ruoansulatusta edistävän ja kolmanneksi: ruumiin ja sielun voimat uudistavan levon, ja siis täsmälleen kello viisi yli kolme, tuona päivänä valitettavasti vain vähäisessä määrin itseään ravinneena ja suuontelossaan merkkejä vatsahaposta tuntien hän siirtyi aamutossujaan raskaasti laahustaen makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen, heitti vetensä ravisuttaen sen jälkeen pitkään ja huolellisesti hännästään laiskoina valuvat pisarat, ja koko tuon kärsivällisesti suoritetun ponnistuksen aikana hän ajatteli sakeaa ja kirpeää bearnaise-kastiketta sienineen ja kermoineen, vihdoin myös keskentekoista, Ortizia käsittelevää esseetä, ja lopulta nuoruutta, joka laskee vetensä reippaasti hyvin toimivan vesihanan tai veden kimmokkeena kaarena heittävän puutarharuiskun tavoin, kun taas myöhemmin, vuosien kuluessa, ihminen ruiskuttaa kauan…”

Tommi

Sunnuntaitaiteen jouhipaidassa

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava 2013.

Kuvataideakatemiasta juuri valmistunut Antero saa kotikaupungistaan Pohjois-Suomesta kirjeen. Rakenteilla on uusi kirkko, ja Antero kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta.

Näin käynnistyy Hannu Väisäsen romaani Taivaanvartijat. Se kuvailee kahden suomalaisen kirkkotaideteoksen tekemisen prosesseja, ja vaikka puhutaan fiktiosta, romaanista, tottahan kirja pohjautuu tositapahtumiin.

Väisänen signeerasi vuonna 1977, alle kolmikymppisenä, alttaritaulun ja yhdeksän muuta maalausta Oulun Pyhän Tuomaan kirkkoon, sekä reilua kymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun lopulla alttaritriptyykin Helsingin Mikaelin kirkkoon eli Kontulan kirkkoon. Vuonna 1991 häneltä valmistui lisäksi maalausten sarja Uudenkaupungin seurakuntakeskukseen.

Romaanin minäkertoja siis saa nuorena taiteilijanalkuna elämänsä tilaisuuden, kun kotikaupungin seurakunta ottaa yhteyttä. Kirje on koukeroinen ja ehtomuodoilla kyllästetty, mutta silti se lupailee mahdollisuutta luoda kuusi metriä korkea alttaritaulu.

”Vaikka kirje on kirjoitettu ikään kuin kaikki olisi peruutettu, saan sellaisen vaikutelman että minua liehitellään, torjutaan ja taas liehitellään. Olkoon. Hutera ehdotus tuntuu yhtä kantavalta kuin tykinlavetti, ja yhden tupakan aikana ehdin mielessäni koristella parikymmentä keskikokoista kirkkoa.”

Antero hautautuu kirjastoon tutkimaan värien symboliikkaa, värien pyhyyttä ja maalaustaiteen traditioita ja laatii sitten nuoruuden innollaan 90 luonnosta vietäväksi neuvotteluihin.

Kirkon tärkeiden henkilöiden, ”taivaanvartijoiden” kohtaamisessa on kaikki farssin ainekset. Runsaasti muodollisuutta, tärkeilyä ja hurskastelua. Anteron pitäisi yhtyä polvirukouksiin, jotta taivaalliset voimat saataisiin mukaan piirtämään ja suunnittelemaan ”taivaanvartijoille” mieluisempia kuvia. Taiteilija kieltäytyy.

Projekti etenee silti. Sama asessori, jolle Antero on pikkupoikana hihitellyt, ottaa taiteilijan kahdenkeskiseen puhutteluun, ja kun päästään sopimukseen siitä että risti pitää teoksesta löytyä, Antero aloittaa työnsä monumenttiateljeessa, jossa on aikanaan toteutettu ”kauan sitten kuolleen presidentin patsas, itse asiassa ateljee rakennettiin sitä varten”.

Tämä on kauneutta ja pyhyyttä pohtiva kirja, täynnä kuvataiteen lumoa ja siveltimenvetojen riemua sekä taiteen vastaanoton problematiikan puntarointia. Taiteen tekemisen kuvauksia lukee ilokseen. Muistan Hannu Väisäsen sanoneen jossakin haastattelussa, että kaikki hänen kirjansa ovat syntyneet ilosta, ja toden totta jokin euforian keveys kannattelee kerrontaa.

”Olkoon, teen kuitenkin uuden emulsion ja saan aikaan värin joka ei heti sumene. Alle violet solferinoa ja päälle puhdasta kromioksidin vihreää. Taon väriä paneeliin entistä tiuhemmin iskuin ja komentelen kaikkia ruumiini jäseniä: kädet, pieniä nopeita iskuja, niin kuin pärryttäisitte rumpua. Hypellen tämä on maalattava, hypellen kehitettävä esiin jopa orjantappuran piikikäs pyöreys. Hyppikää jalat, niin kuin nyrkkeilijät hyppelevät, venykää pohkeet ja lanteet, keinukaa niin kuin gospelin ilosanoma… Ajattele rumpua. Niin juuri, rumpua. Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis! Sitten minä pysähdyn, sitten kun kuusi metriä korkea rummunkalvo kumisee oikein.”

Anteron taiteilijanura etenee, ja hän iloitsee ensimmäisestä ulkomailla pidettävästä näyttelystään. Se on Tukholmassa, peruutuspaikka mutta kuitenkin. Galleriaan saapuu muiden vieraiden muassa eriskummallinen vanhempi nainen, Greta, josta tulee Anteron taiteentukija ja ystävä ja joka kutsuu Anteron Tukholmaan milloin milläkin verukkeella. Paikasta toiseen siirtymisen tärkeys, taiteilijaidentiteetin rakentuminen, satunnaiset kohtaamiset; paljon on tekeillä. Kuitenkin tähän jaksoon sisältyy häiritsevä kohta, tarpeettoman pitkä, yhdeksänsivuinen painajaishorroksen kuvaus.

Edetään siihen toiseen kirkkotaiteen tekemisen tapaukseen, joka varmaankin kuvaa Kontulan kirkon alttaritaulun syntyä. Antero voittaa kutsukilpailun ja joutuu ristiriitaisiin tunnelmiin.

”Miksi pukisin taas kerran ylleni kirkkomaalarin haalarin, kyselen katsellessani edelleen tyhjää suodatinkuppia. Olenhan vastikään saanut tietää että kotikaupunkini kirkkoherra – ei enää meidän entinen kotiapottimme vaan joku puhdasoppisempi hengenmies – on lukuisten valitusten jälkeen ymmärtänyt ettei seurakunta saa tauluistani tarpeeksi hengellistä tietoa taivaan asioista, ja antanut ripustaa jonkun pohjoisen hurskaan fotorealistin valokuvantarkkoja havaintokuvia suoraan minun taulujeni päälle. Seurakunta saa nyt sitä mitä haluaa, siis katsella valokuvantarkkaa, etikkaan upotettua suurta sientä jonka komea roomalainen sotilas hohtavine rintavarustuksineen ja öljyttyine muskeleineen on juuri nostamassa Kristuksen huulille. Kirkkokansa näkee nyt sen mihin uskoo, minulle sanotaan tiedustellessani kuvieni kohtaloa.”

Antero lähtee jälleen tapaamaan ”taivaanvartijoita” eli tällä kertaa itähelsinkiläistä seurakuntaneuvostoa. Kuvataiteilijan täsmähavainnot piirtävät hahmot herkullisesti.

” – – – Hänen vieressään istuva nainen, joka on niin syventynyt kutomukseensa etten näe hänen kasvojaan, vetelee erivärisiä lankoja polvillaan olevasta vasusta. Sitten varsinaisen vaivaisukon näköinen herra, molemmat puusta veistetyt nyrkit pöydällä, nyrkkien välissä suuri kirja, luultavasti Raamattu, syvälle upotetut mustat silmät tiukasti eteen hievahtamatta katsoen. Selvästi tietokilpailuihminen. Hänen vieressään pöydän vasemmassa päässä istuu kosteuspyyhkeiden turvin ikuisesti puhtauteen pyrkivä hyvinpukeutunut nainen joka herkeämättä vatvoo sormiaan, sormuksiaan ja pitsikaulustaan. Hän on, kuten kohta saan tietää, tilaisuuden sihteeri.”

Mukana luonnoksissa on sittemmin suurta pahennusta herättänyt Abloy-avain. Mutta kuten Oulussa, tälläkin kertaa prosessi etenee. ”Tietysti neuvoston on saatava survoa minua vielä moneen kertaan huhmareessaan. Mistä sen tietää milloin pääsevät seuraavan kerran puimaan kirkkotaiteen kysymyksiä.”

Avain ja pesuvati herättävät kummastusta ja jopa inhoa. Maalaus valitaan sittemmin vuoden rumimmaksi alttaritauluksi, ja jotkin vihkiparit kieltäytyvät tulemasta valokuvatuiksi taulun edessä. He menevät mieluummin johonkin vanhaan tunnelmalliseen kappeliin, lainkaan vaivaantumatta kappelin seinille ammoin maalatuista luurangoista tahi piruista.

(Romaanin ilmestyminen vuonna 2013 muuten nosti uuden kiinnostuksen buumin Kontulan kirkkoa ja ”avaintaulua” kohtaan.)

Antero kykenee lukijalle perustelemaan, miksi Abloy-avain on hänelle pyhä. Hän ymmärtää ”Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa” ja kaiken sen muun, joka avaimeen liittyy, kodin turvan, lämmön ja helpotuksen. Ja hän kertoo vangitsevasti, millaista on työskennellä öisessä kirkkosalissa nosturin nokassa kirkkoherran valitsemien oboekonserttojen soidessa. Tämä kirkkoherra on erilainen.

”Olen nähnyt monella tavalla suhisevia kasukoita, vihaisesti pomppivia lipereitä, kyniinsä rakastuneita asessoreja, remmin sivalluksia laskevia sotilaspastoreita ja pullistelevia kotiapotteja. Tässä kirkkoherrassa en huomaa mitään hengellisen säädyn kaavamaisuutta tai ominaispönäkkyyttä.”

Sotilasmestarin poikana hän sai jo varhain tarpeekseen sotilaspastoreista ja oppi arvostamaan maanantaipäiviä:

”Maanantai kumosi kaikki sunnuntain asettamat raskaat lait, lakkautti heimoelämän, paloitteli ja viskoi tarpeettomana pois perheen yhteisen, katuvan lihan. Mutta ennen kaikkea maanantai luhisti kaiken sen mitä kutsuin ’sunnuntaitaiteeksi’ eli kirkonmenot, hartausharjoitukset, tekopyhät paastot ja nenänvalkaisuohjelmat. Maanantai siivosi pois pitkiksi puhdetöiksi muodostuneet istunnot, ensin kirkossa, penkillä ja polvilaudalla, sitten kotona, puhekiellon ja pakollisen hiljaisuuden kahlitsemina, yhteisen katumuspöydän ääressä, pöydän jota peitti syntisen niljakas vakstuuki. Siinä istuin muiden jurottajien kanssa ja odotin vain että vuoteeni minut lopulta armahtaisi.”

Ottamalla kotikaupunkinsa kirkkotaidehaasteen vastaan Antero pujottaa ylleen ”sunnuntaitaiteen pistelevän jouhipaidan”. Hän pääsee siitä irti kirjan lopulla, katsellessaan Sienassa kirkossa pyhien kuvien pakkaamista. Esillä ollut näyttely puretaan ja viedään pois. Näyttelyn purkamisen pikkutarkka ja harras kuvaus kuuluu romaanin hienoimpiin kohtiin.

Taivaanvartijat (2013) on neljäs osa omaelämäkerrallista Antero-sarjaa, jonka osia ovat Vanikan palat (2004), Toiset kengät (2007), Kuperat ja koverat (2010), Piisamiturkki ja muita kertomuksia (2015), Elohopea (2016) ja Leimikot (2018). Väisäsen muita kirjallisia teoksia ovat Apupata. Kirjoituksia (2011), Esi-isät. Kertomuksia (2017) ja romaani Märkä turbaani (2020).

Kaikki nämä ovat Otavan kustantamia. Mutta Väisäsen esikoisteos tuli Kirjayhtymältä vuonna 1989, runokokoelma kryptiseltä nimeltään Johannes puhuu Prochorokselle.

Hannu Väisänen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Toiset kengät. Samana vuonna 2007 hän sai taiteen valtionpalkinnon. Kirjallisuuden valtionpalkinto hänelle myönnettiin 2015. Kuvataiteestakin häntä on palkittu runsaasti. Väisänen on paitsi taidemaalari, graafikko ja kirjailija myös kuvittaja ja lavastaja.

Taivaanvartijoista on tehty pro gradu -tutkielmakin (Eeva Koskimäki 2016). Se määrittelee teoksen autofiktioksi, ”joka mahdollistaa omaelämäkerrallisten ainesten käytön vailla totuuden velvoittavuutta”. Romaani kuvaa ennen muuta päähenkilön kasvua taiteilijana, joka joutuu alttarimaalausten työprosessien aikana kulkemaan matkat sielullisten, psykologisten ja sosiaalisten tasojen kautta. Linkki Eeva Koskimäen tutkielmaan:

”Kyseessä on alttaritaulu, siis sunnuntaikuva”: Hannu Väisäsen Taivaanvartijat taiteellisen prosessin kuvauksena ja taiteilijaromaanina – Trepo (tuni.fi)

Kirja tarjoutui kohdalleni sattumalta työpaikkani kirjaston poistohyllystä. Pidinkö romaanista? Nautin Väisäsen kerronnan ilosta ja lennokkuudesta, vaikka pari jaksoa tuntui turhan pitkiltä. Enemmän pidin ideatasosta. Kirja herätti ajatuksia kirkoista, taiteen pyhyydestä ja kauneuden olemuksesta. Pyrimmekö wow-elämykseen vai hiljaisempaan puhuttelevuuteen? Molemmille olkoon sijansa.

Taina

Lause kuin siveltimen veto

Tove Jansson: Nukkekaappi ja muita kertomuksia (suomentanut Eila Pennanen. WSOY, 1980)


   "Heitin viltinräsyjä kynnykselle ja luuttusin pois pahimmat. Frans istui ja tärisi ja sanoi: Kuinka on mahdollista että ihminen voi palella niin kamalasti vaikka tämä on trooppista sadetta? Lähetin hänet ylös vaihtamaan jotakin kuivaa päälleen ja kun hän tuli takaisin hän sai kahvia. Minulla oli yhtä ja toista järjestettävää. Hetken kuluttua näin että hän istui ja kirjoitti taas vihkoonsa. Kysyin oliko hän kirjailija tai jotain sinnepäin.
   Ei, hän sanoi, kirjoitan vain muistiin, siis että muistaisin oikein. Kun kerron lapsille ja sillä lailla.
   Onko sinulla lapsia?
   Ei, hän sanoi. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Kuules tätä: Eräänä joulukuun yönä lähellä aamunsarastusta alkoivat pitkät talvisateet ja tulivat yli meren ja yli Hilon. Hän vaikeni ja katseli minua.
   Aivan, minä sanoin. Yöllä se alkoi. Ei ole lomaonnea.
   Hilo, sanoi hän. Kotikaipuusta rakennettu kaupunki. Japanilaisia taloja ja arizonalaisia taloja, puhdasta villiä länttä. Ja kauhistuttavan leveitä katuja, surullisen leveitä katuja. Miksi teillä on niin paljon sähköjohtoja? Niitä riippuu kaikkialla. Ja minä selitin että se johtui enkeleistä, ne tarvitsivat sähköä. Eikö hän ollut nähnyt meidän joulukoristelujamme?
   Kyllä, sanoi Frans. Peltienkeleitä ja peltihibiskuksia, se on hyvin kiintoisaa. Miksi teillä on ananas joulukuusen latvassa?
   Kirjoita muistiin, sanoin minä, kirjoita näin: Heillä on aina ollut ananas joulukuusen latvassa.
   Olenko ollut epäkohtelias? Frans kysyy.
   Et, sanoin minä. Juo nyt kahvisi ennen kuin jäähtyy."

Frans, turisti, oli saapunut Hiloon Havaijille ja vuokrannut huoneen baarin yläkerrasta. Pian baarin omistajalle selvisi, että pään lisäksi eksyneen oloisen reppureissaajan talouskin oli vähän sekaisin. Lyhyt vierailu venähti ja lopulta siivousintoinen Frans sai työluvan puhtaanapitolaitokselta. Baari alkoi täyttyä Fransin tuomista simpukankuorista ja suhde vakiintui:

"Vähitellen totuin täysin siihen että valehtelin hänelle kun hän tarvitsi sitä. Hänkin petti kyllä minua hiukan ajan oloon mutta me otimme sen lähinnä pelinä."

Tove Janssonin Nukkekaappiin sisältyy kaksitoista lyhyehköä novellia. Kertomus Hilosta, Havaijilta on niistä yksi. Ennen kirjan julkaisemista hän ja kustantaja Åke Runnquista pohtivat keskinäisissä kirjeissä kuinka ihailijat mahtavat suhtautua näiden kertomusten "kylmään teräkseen". Tove Jansson toivoi lämpimästi kokoelman "kovaksikeitetyn asenteen" kauhistuttavan ainakin joitakin lukijoita. No, ihan niin kylmää ja kovaa materiaalia nykylukija ei näistä sentään löydä. Onhan kokoelman julkaisemisesta jo kohta 45 vuotta ja kaikenlaista on painokoneista ehtinyt sen jälkeen valua. Eikä muumikirjojen luoja selvästikään voi päästää tilannetta kiristymään aivan äärimmilleen aikuisillekaan tarkoitetuissa tarinoissa. Komeetan pyrstö voi pyyhkäistä läheltä, mutta yleensä lukija saa lopuksi huokaista helpotuksesta.

Siksi olikin kiinnostavaa verrata kirjan versioita Ylen Areenassa oleviin kahteen lyhyeen elokuvaan, jotka perustuat tämän kirjan kertomuksiin. Klaus Härön elokuva Päärooli vuodelta 2005 poistuu Areenasta 6.12.2022. Se on alkuperäiseen verrattuna terävämpi ja kylmempi. Elokuvan loppuratkaisu on lähes vastakkainen ja merkittävästi surullisempi. Saara Cantellin Suuri matka 2005 on puolestaan uskollinen kirjan versioon nähden. Areenassa kirjan kertomuksia ruotsiksi löytyy myös Tove Janssonin lukemana.

Selkeys, avoimuus sekä eräänlainen nöyryys on kuvaavaa Tove Janssonin ihmiskuvauksessa. Aikuista ja lempeää. Päähenkilöt kuuluvat usein eräänlaiseen "etuoikeutettuun kepeyden ja sulokkuuden klaaniin". Jotkut ovat lainanneet, vaihtaneet tai suorastaan varastaneet toistensa partnereita ja olivat siksi kehittyneet suvaitsevaisiksi ilman paatosta mutta samalla menettäen rakkauden hupien luonnollisen arkuuden ja viehätyksen (Kukkaislapsi). He ovat usein taiteilijoita tai käsityöammattilaisia, jotka voivat joskus uppoutua käsillä olevaan tehtävään niin, että läheiset kärsivät siitä. Jotkut hahmot eivät tunnu saavan kunnolla otetta elämästään. Hapuileva etsintä ja kaipaus voivat paljastaa ihmisen pimeän puolen, mikäli ne johtavat turhautumiseen ja pettymykseen. Onneksi etsijöillä yleensä on tukena selkeäjärkisiä kumppaneita osoittamaan tietä eteenpäin. Aivan luontevasti Tove Jansson kuvaa myös samaa sukupuolta olevien suhteita. Christer Kihlmanin ohella häntä pidetäänkin suomalaisen gay-kirjallisuuden eräänä pioneerina.

Seuraavassa yli 30-vuotias Rosa miettii suhdettaan iäkkääseen äitiinsä:
   "Rosa puristi huulensa yhteen. Hän ei nähnyt tyhjää sunnuntaista katua, hän näki sisäänpäin ja taaksepäin siihen sekavaan aikaan jolloin äiti yhtäkkiä ei enää tahtonutkaan määrätä eikä ottaa vastuuta. Oli kuin kaikki olisi menettänyt perustansa, ei ollut mitään mihin olisi turvautunut. Äiti vain väisteli, ei tahtonut päättää, ei antaa neuvoja ja jos häntä painosti hän nipisti suunsa kiinni ja meni ulos huoneesta. Sinä tiedät itse parhaiten, hän sanoi. Tai: Ei sitä niin varmaan tiedä... Tai ei sanonut mitään, vaihtoi keskustelunaihetta. Se ei ollut hänen kaltaistaan, se oli pelottavaa."

Kertomuksissa olen löytävinäni kaikuja muumikirjojen maailmasta sekä Tove Janssonin omista kokemuksista. Olen varma, että tämän White Ladyn ravintolan olen nähnyt jossakin:
   "Ravintola oli pienellä saarella sataman keskellä, omituinen puusta rakennettu paviljonki jossa oli suippoja torneja ja korkeita ylettömän runsaasti koristeltuja ikkunoita. Nyt hämärässä oli kalpeanharmaa rakennus hyvin kaunis ja surumielinen. Ellinor sanoi että se oli kuin unohdettu uni tummien puiden keskellä." 
Portaat olivat leveät ja katto tavattoman korkealla. Tornirakennelman alla risteili puupalkkikuvio. Ravintolassa oli tyhjää, sillä kausi oli lopuillaan. Ilta oli lämmin ja kuistin koko pituudelta olivat ikkunat auki. Sumu leijaili sisään tyhjien pöytien yli. Kolme kenties kuudenkymmenen korvilla olevaa rouvaa istuutui kuistin toiseen päähän...

Kertomuksessa Sarjakuvapiirtäjä saa kurkistaa sanomalehden hektiseen ja pakkotahtiseen työhön. Suorituspaine ja lukijoiden vaatimukset ovat törmäyskurssilla luovuuden kanssa. Ovatko sarjojen piirtäjät olleet sekapäisiä alusta asti vai johtuuko se nimenomaan sarjojen piirtämisestä? Allington kesti neljä viisi vuotta, kun hän piirsi Blubbyä. Niin, ja minkä ihmeen luovuuden?
   "Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä. Ja itse asiassa ne ovat koko ajan saman näköisiä. Mutta niiden täytyy tehdä aina jotakin uutta. Koko ajan."

Käsi pystyyn: tuntuiko muuallakin omantunnon pistos? Ehkä siksi Muumilaakson marraskuu (arvio blogissa) teki aikanaan niin syvän vaikutuksen minuun. Tuntui kuin muumien piirtäjä olisi lopussa. Hänen täytyi vain jättää heille jäähyväiset.
En ihmettele enää miksi Tove Jansson on niin suosittu Japanissa. Oma käsitykseni Tove Janssonin myöhemmästä tuotannosta alkoi muuttua tämän kirjan perusteella.


Tommi

3 x Mrs. Dalloway

Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000)
Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002)
Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)

Mrs. Woolf:
”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”

Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.

Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä.  Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.

Mrs. Woolf:
”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille.
Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”

Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.

Sivut: 1 2

Hienon kirjan äärellä ulkopuolisena

Heikki Kännö: Sömnö. Sammakko 2018.

Oletko joskus ollut hauskoissa juhlissa, joissa olet tuntenut olosi ulkopuoliseksi? Olet ehkä seurannut lystikästä ohjelmaa, nähnyt nauravia naamoja, joiden avoimista, hohottavista suista lentää sylkipärskeitä, horjahtanut vähän säikähtäen jonkun läimäistessä sinua olkapäälle ja huutaessa jotakin korvaasi, olet pitänyt huulet kankeina yllä hymyä, jonka toivot näyttävän suopealta, ei ahdistuneelta… etkä pääse samaan tunnelmaan kuin muut juhlavieraat ja ymmärrät, että näin nämä kekkerit nyt vain menevät. Juuri sellainen olo minulla oli Sömnön äärellä.

Kehuttu kirja, Runeberg-palkinnolla 2019 palkittu, kirjallisen virtuositeetin 550-sivuinen romaaninjärkäle. Kännö häikäisee perehtyneisyydellään ja monipuolisuudellaan. Hän rakentaa mahtavan mosaiikin, jossa kuljetaan maailman äärestä laitaan 150 vuoden aikahaarukassa, esitellään mystiikan oppisuuntia, tekniikan kehityksen etappeja, Wagnerin oopperaa, kuvataiteen erityispiirteitä ja teräviä havaintoja taide-elämän kilpailusta ja rituaaleista. Kattaukseen sisältyy Gurdjieffin enneagrammioppia, enkelimystiikkaa ja huumeita. Kulttuurista, taloudellista ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Kaikki tämä tapahtuu yhden suvun tarinan tutkimisen puitteissa.

Kirja alkaa jännittävästi tilanteesta, jolloin kirjailija, muinaistutkija ja homoseksuelli kulttuuripersoona Isak Severin on juuri julkaissut elämäkertateoksen tukholmalaisesta kuvataiteilijasta Werner Bergeristä. Minäkertoja Isak ei tunne odottamaansa tyytyväisyyttä uuden kirjan juhlinnasta, vaan häntä kalvaa halu selvittää asiat juurta jaksain.

Tämähän on kutkuttava lähtökohta monelle hienolle taideteokselle, ajatellaanpa vaikka elokuvaa Citizen Kane. Sömnössäkin on Citizen Kanen kaltaista totuuden etsintää, siinä on myös fellinimäistä runsautta ja hulluutta, Dorian Grayn teema pelottavasti muuttuvista omakuvista sekä monista taideluomuksista tuttu paholaisen kanssa vehkeilevä ahne taiteilija.

Isak siis ryhtyy tutkimaan asioita, joita virallisen elämäkerran työstämisen aikana on väistelty tai joista on suoraan kielletty kertomasta. Sömnö on Wernerin ja hänen Mia-vaimonsa rakas kesänviettopaikka, jossa myös Isak on vieraillut ja jonne kaikki lopulta huipentuu, ja Isakia ajaa ennen muuta kysymys, mitä Sömnössä todella tapahtui.

Hän alkaa penkoa suvun historiaa alkaen Samuel Bergeristä, Itävalta-Unkarissa 1877 syntyneestä köyhästä vaatturin oppipojasta, jonka tie vie kirjapaino-oppiin, joka tutustuu pelottomaan tiedemieheen ja keksijään Jacques-Louis Lenoiriin, toimii kuolemaahalveksuvan Lenoirin näytösten avustajana Ranskassa, matkustaa sieltä Afrikkaan, mihin Lenoirkin ilmestyy timanttien houkuttelemana. Siirtomaa-armeijan upseerin tytär Lucrèce saapuu Kongoon, ja näin suvun saaga toden teolla alkaa. En kerro juonta tämän tarkemmin, sillä Sömnössä on kaikki ainekset runsaan, polveilevan romaanin äärellä haltioitumiseen ja yllätyksistä ilahtumiseen (jos siis pääsee juhlan tunnelmaan), enkä tahdo pilata sitä.

Merkittävä osa kerronnan tenhoa ovat tietolähteet, joiden kanssa keskustelut kirjataan tarkasti (siis niin tarkasti kuin epäluotettava kertoja Isak tahtoo). Tärkeimpiä tietolähteitä ovat epätavallisen pitkää elämää elävä Samuel, Werner Berger itse sekä Bergerin vaimo Mia. Tärkeässä roolissa on myös Per Erik Sten, Werner Bergerin oppilas, ystävä ja apulainen.

Kännö kirjoittaa ihastuttavan värikkäästi, seikkaperäisesti, vanhan ajan romaanien tyyliin, runollisestikin. Tässä Isak on Bergerien luona keräämässä materiaalia viralliseen elämäkertaan ”vuonna 2004”, ja huvilassa soi taustamusiikkina Wagnerin Tannhäuser.

”Kuin huomaamatta oopperan tunnelma oli vienyt minut mukanaan. Talutin valkoista ratsua ylös Venusvuoren pölyistä rinnettä kohti ruusunpunervaa valoa hohtavaa luolaa, musiikki ja auringon puhdistava loiste ympäröivät minut kaikkialta, aistin ihmiset ympärilläni, talon kodikkaan tuoksun, epätodellisen syvän kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen; kuin olisin kokenut jotain sen kaltaista ensimmäistä kertaa elämässäni. Halusin pukea tunteeni sanoiksi ja kaapata sielulliseen autereeseeni myös vihoittelevan Mian – olin varma, että se nauttimamme kuohuviinilasillisen ja tämän ihmeellisen musiikin avulla olisi mahdollista – ja avasin silmäni, jotka olin sulkenut voidakseni viihtyä mieleeni rakentuneessa idyllissä. Ja äkkiä, täysin arvaamatta, havaitsin olevani vastatusten tyhjyyden kanssa, ja se hämmensi minua voimakkaasti, sillä seuruettamme valaissut hymy oli kadonnut äsken niin iloisen Samuel Bergerin kasvoilta.”

Mikä minua vaivasi tässä taidokkaassa, palkitussa romaanissa? Jokin kyyninen henkäys, kuin valtava henkilöiden galleria ja tapahtumien runsaus olisi viritetty muuten vain, paholaista huvittamaan. (Petyin myös enneagrammiosastoon, koska ei tässä ollut paljoakaan minulle niin rakkaasta persoonallisuusopista.)

Luin hiljattain Kjell Westön romaanin Tritonus. Siinäkin päähenkilö on leuhka, menestynyt taide-elämän paskiainen. Mutta toisin kuin Tritonuksessa Sömnön Werner pysyy vastenmielisenä, vaikka hänen inhimillisyyttään valotetaan useillakin kertojanäänillä. Tritonus, riitasointu, päättyy soivaan harmoniaan. Sömnö, unien saari, kietoutuu luotaantyöntävään painajaiseen.

Taina

Antti Nylén, lupaathan

Nylén, Antti: Häviö (Kosmos 2018)

Palkittu kirjailija, suomentaja ja esseisti Antti Nylén tekee Häviössä vereslihaisen tilityksen taiteilijaelämästään. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä ja nyt uusi luenta nosti ihon kananlihalle: pelkään että Nylénin esille nostamat ongelmat, kuten taiteilijoiden toimeentulon epävarmuus tai köyhien kokema piina saattavat entisestään kärjistyä uudessa koronan ”karaisemassa” maailmassa.

Häviö on fiksu, häikäilemätön, tyyliltään upea, sisällöltään äärimmäisen mielenkiintoinen ja kaiken lisäksi hauska. Nylénin sanan säilä sivaltelee julkisuudestakin tuttujen vaahtopäiden ontot argumentit hajalle. Pontuspurokurut ja heikkipursiaiset saavat kyytiä. Itseironia tuo lisää huumorin maustetta.

Häviön sivuilta saamme selville, miten Antti Nylénistä tuli suomentaja ja kirjailija. Hän on suomentanut muun muassa Charles Baudelairea ja Patti Smithiä. Esseistiikka löytyy, kun hän kirjoittaessaan Nuoreen Voimaan ja Parnassoon löysi muodon, joka hänen kirjoittamisestaan oli puuttunut. Hän kehitteli tekstien perustalle Vihan ja katkeruuden esseet (2007), joka yhä on suomalaisen uuden esseistiikan kulmakivi. (Muita ovat Halun ja epäluulon esseet, 2010, ja Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, 2016.) Nylén on teksteissään avoimesti vegaani, katolinen kristitty ja feministi.

Hän katsoo ymmärtävin silmin nuorempaa itseään. ”Tuhlasin voimiani häikäilemättä, täysin vastuuttomasti.” (s. 83)

Kirjailija kertoo kaihtelematta elämästään sähköisten lomakkeiden maailmassa ja apurahakurimuksessa, vakuuttuneena siitä, että ”jos kuka tahansa keskituloinen palkansaaja joutuisi kokeilemaan minun elämääni, hän hirttäytyisi viimeistään kuudennentoista minuutin kohdalla kännykkänsä laturin johtoon.” (s. 152)  

Häntä voi aivan objektiivisesti pitää menestyneenä kirjailijana, palkintojakin on kertynyt useita, mutta silti jokapäiväisen leivän tienaaminen edellyttää tuskallista apurahakerjäämistä ja ahdistavaa päätösten odottelua. Apurahapolitiikalla on monta puolta: Nylén muistuttaa, että ihannetilanteessa taidetta tehdään riippumatta yhtään mistään, mielistelemättä mitään tahoja.

Välillä epäkohtien käsittely menee kiukuttelun puolelle, minkä Nylén itsekin myöntää. Hän muka lopettaa, tämä oli tässä. Mutta eihän hän tietenkään lopeta, koska hänen on kirjoitettava.

Nylénin analyysi kirjoittamisen riivauksesta on vastustamaton; hauska ja kauhea samalla kertaa. Kirjariivaaja on kuin pohjattoman nälkäinen hirviö, joka maiskuttelee tyytyväisenä aina uuden uhrin jälkeen. Riivaajalta eivät ole turvassa edes vahvat ja tuotteliaat kirjailijat, ja joistakin kynäniekoista monsteri vie voiton kertaheitolla.

”Joissakin tapauksissa yksi ainoa kirja riittää tekemään kirjoittajastaan selvää; on paljon tekijöitä, jotka jäävät ikuisiksi esikoiskirjailijoiksi.” (s. 87)

Soisi jokaisen, joka pilkkaa taiteilijoiden ahdinkoa tyyliin ”mitäs aloit taiteilijaksi”, lukevan Häviön! Sillä käsi sydämelle: miten moni ammatin- ja uran”valinta” itse asiassa on erilaisten sattumien, vetävien ja työntävien tekijöiden arpapeliä? Niin se oli Nylénilläkin, yllättäen avautuvia mahdollisuuksia, sopivia yhteistyökumppaneita…

S. 51: ”Vaikka jokin tärkeä elämänvalinta perustuisikin vakaaseen harkintaan, liittyy itse vaihtoehtoihin ja valintatilanteeseen niin monia sekavia seikkoja, ettei niitä voi kukaan järjellään tai analyyttisesti hallita. Kaaoksen voimat hallitsevat. Mikä näyttää ammatinvalinnalta, on pelkkä umpimähkäinen kaatuminen pimeään.”

”Itse en valinnut mitään, mutta en liioin seurannut kutsumustani tullessani kirjailijaksi. Tulinpahan vain. (s. 167)

Nylén toteaa, ettei ymmärrä rahan ja työn suhdetta. Hän haluaisi olla kokonaan välittämättä ja keskittyä vain olennaiseen. Hän on vakuuttunut, että ilman rahamurheita hän pystyisi kirjoittajanakin parempaan.

”Haluan vain olla rauhassa se mikä olen. Mutta se ei tunnu yhteiskunnalle käyvän. Se haluaisi minun parantavan tapani, alkavan tehdä esseekirjojen asemasta jotain järkevää. Se on jo pitkään savustanut minua ulos ammatistani.” (s. 33)

Häviö on fyysisenä tuotteena erikoinen, muodoltaan kuin paksuhko muistilehtiö; aukeama luetaan ylhäältä alas. Kirjan alaotsikkona on ”monologi”. En keksi ratkaisulle muuta selitystä kuin että Nylén halusi tämän kirjan erottuvan ulkoisestikin muusta tuotannostaan, koska Häviö on erilainen.

Antti Nylén, lupaathan sitten joskus kirjoittaa esseen tai vaikka monologin oudosta korona-ajasta! Kirjoitathan siitä millaisena näet muuttuneen maailman? Kirjoitathan siitä mikä on taiteilijan ja ajattelijan osa tässä globaalissa kriisissä, niin hyvässä kuin pahassa. Tiedän, että Sinulla olisi näkemystä ja sanottavaa. Kun Häviössä jo totesit hylätyiksi ”kohtuullisuuden periaatteelle rakennetun hyvinvointiyhteiskunnan arvot” (s. 64)  ja niiden tulleen korvatuiksi tuloksen ja voiton ideaalilla eli vahvuuden palvomisella ja köyhien vihaamisella, niin missä tilanteessa olemmekaan kohta?

(Taina)

Elämäni raamit

Lindgren, Torgny : Totuuden ylistykseksi : kehystäjä Theodor Marklundin oma selonteko (1994, suomentanut Liisa Ryömä)

Kotiseudun pankista tuli kirje. Lainani oli langennut maksettavaksi, en ollut hoitanut korkoja ja kuoletuksia niin kuin piti. Olin unohtanut koko lainan, otin sen aikoinani jotta voisin vakuuttaa Madonnan. Luovutan täten pankille taloni, kirjoitin vastaukseksi. Myykää talo velkojeni katteeksi, en tule koskaan takaisin, siirrän täten myös irtaimiston pankin omistukseen.

Olin sijoittanut Madonnan Paulan olohuoneeseen. Kun aamulehdet tulivat nousin ja kannoin ne roskakuiluun. Sitten istuuduin lattialle Madonnan eteen. Istuin ja mietin kaikkea minkä olin menettänyt; talon ja huonekalut ja taidekirjat ja kehystämön ja oikean käden ja mandoliinin ja Paulan äidin ja käsinmaalatut seinätaulut ja kirstun rahat ja isoisän ja ensimmäisen Madonnan ja näkymän keittiön ikkunasta ja isoisän pianon ja koko elämäni. Sivelin vasemmalla kädelläni kaljua päätäni.

Sivut: 1 2