Avainsana-arkisto: yhdenpäivänromaani

3 x Mrs. Dalloway

Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000)
Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002)
Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)

Mrs. Woolf:
”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”

Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.

Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä.  Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.

Mrs. Woolf:
”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille.
Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”

Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.

Berliiniläinen piikkimosaiikki

Annett Gröschner: Vappuaatto. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. WSOY 2013.

Mitä teit vappuaattona? kysyi kirjailija Annett Gröschner joukkotiedotusvälineissä berliiniläisiltä ja rakensi saamiensa vastausten pohjalta tämän romaanin. Vappuaatto sijoittuu vuoteen 2002, kiinnostavaan vaiheeseen, jolloin Saksojen yhdistymisestä ei ollut kulunut kuin reilut kymmenen vuotta ja liitoskohdat olivat yhä selvästi näkyvissä. Jos ne ikinä täysin häviävätkään.

Vappuaatto on tuhti yhdenpäivänromaani, joka seuraa pirstaleisesti parinkymmenen henkilön polkuja, tapahtumia ja mietteitä vappuaattona. Henkilöitä ovat koditon rasta Alex, rikollisille poluille ajautunut Annja (jonka irvokas salaisuus on pakastearkkuun jäädytetty isäukko), kolme turkkilaista kovisroolin omaksunutta koulutyttöä, työttömäksi jäänyt nelikymppinen Katrin, muistinsa menettävä vanha rouva ja hänen hoitokotiystävänsä, vähäosaisten lasten kanssa Sisyfoksen työtään puurtava opettajatar, chattilinjalta naisia bongaileva duunari…

Ihmeellisesti Gröschner sommittelee piikikkään mosaiikkinsa. Tapahtumien edetessä tarinanpätkiä yhdistävät paikat, tapahtumat ja esineetkin, kuten varastettu polkupyörä, väärennetyt paperit tai Erick Honeckerin bunkkerista vohkittu retrokahvinkeitin. Ylipäätään kirjassa on rikollisuutta huomattavasti, tämä on pienituloisten ihmisten ja alamaailman brechtiläinen ja alfreddöblinläinen blues, jossa yksilöt sinnittelevät kuka milläkin keinoin.

Kirjaa voi lukea yhteiskuntakriittisenä kannanottona; sen sävy on kuitenkin karnevalistisen viihdyttävä hipoen paikoin groteskin rajoja. Berliini-friikeille opus on ehdoton, sillä se vilisee tunnistettavia paikkoja, berliiniläistä pinnanmuodostusta, katuja, aukioita ja muita maamerkkejä.

Minusta kiinnostavinta antia silti oli entisen DDR:n, Itä-Berliinin törmäily ”uuteen normaaliin”. DDR:n väestä jotkut ovat tiukoilla vapailla työmarkkinoilla. Entiset Stasi-virkailijat saattaa tavata tärkeilevinä työvoimabyrokraatteina, ja perheen sisällä käydään itä-länsi-otteluita jalkapallon merkeissä.

Ihailen Gröschnerin kykyä esitellä hyvin erilaisia ihmisiä heidän aidontuntuisilla äänillään. Hän kykenee kertojana samastumaan koko henkilögalleriaansa murkkuikäisistä tytöistä vihaisiin vanhoihin rouviin ja raavaisiin duunareihin.

”Kello 15.00

Micha Trepte katkaisee Stuttgarter Platzilla autokoululta kaasun

Micha Trepte kiirehtii ratavallin viertä kohti Stuttgarter Platzia. ’Nauti tänään punaista’, hän lukee eräästä mainostaulusta. Wilthener Goldkrone. Juoko joku muka nykyään tuollaista moskaa? Micha Trepten työtoveri on usein, Michan mielestä liiankin usein, kertonut energiakombinaatin 70-luvun joulujuhlista, joiden Goldkrone-orgioiden jälkeen porttivahti johdatti heidät Schönhauser Alleen suuntaan, jotta he eivät olisi erehdyksessä lähteneet muurille päin ja pilanneet energiakombinaatin mainetta. Kerran joku oli nimittäin juhlien jälkeen leikannut johdot, joista muurin valonheittäjät saivat virran. Kyseessä oli tihutyö, ja tekijä löydettiin ja tuomittiin vankeuteen. Siitä asti kombinaattia epäiltiin. ’UUTUUS nyt myös punaviinin makuisena.’ Heike on aina ihmetellyt, miksi DDR:stä on säilynyt nimenomaan kaikki kamaluudet kuten kova vessapaperi, Nukkumatti, Trabant, Schlagerin suklaajäljitelmä jossa ei ollut kaakaota ja Wilthener Goldkrone, joita kaikkia markkinoitiin lauseella ’Kotiseudun tuotteita’. Ei voisi vähempää kiinnostaa.”

Kuva: Pixabay

Maailman kuuluisin yhdenpäivänromaani lienee James Joycen Odysseus. Suomalaisia tunnettuja esimerkkejä ovat Sirpa Kähkösen Lakanasiivet, Leena Landerin Tummien perhosten koti, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Joel Lehtosen Putkinotko ja Volter Kilven Alastalon salissa.

Taina