Kaksi miestä, nainen ja ase

Kirjan 1. painoksen kansi

Juhani Peltonen : Kolme : romaani (2. painos. WSOY, 1981)

Rasko Palatsi, taiteilija, 26 vuotta:

”      – Ei. Mä olen yrittänyt tehdä töitä. On niin pirusti. Joo. Kaikenlaista. En koko viikkoon. Ei ole hintaakaan oikein tällä hetkellä. Hermot alustavasti kireellä. Oli puhelin irti seinästä. Sellainen tilapäinen umpikuja tällä hetkellä. Kun mä istun ja tuijotan mä tiedän täsmälleen mitä mun pitäis tehdä, mutta heti kun mä nousen ja kastan pensselin väriin, niin mulle tulee tunne etten mä pysty vetämään väärää saati sitten suoraa viivaakaan. Joo joo. Sattuuhan sitä. Isot laivatkin menee välillä pohjaan. Rasittaa tietysti ylävintin releitä jonkin verran ja rahisee vauhtipyörässä. Menee hyvin. Sonja voi loistavasti. Meillä svengaa mitä parhaiten. Ihana nainen. Siinä sä olet oikeassa. Fantastinen. No joo, joskus ens tai sitä seuraavalla viikolla. Selvä. Otetaan yhteyttä. Palataan asioihin. Soitellaan. Terve. Hei.”

Sonja Palatsi, taiteilijan vaimo, 25, tavaratalo Langmanin tulkki ja neuvoja, pariskunnan seitsemänvuotishääpäivän iltana:

”    –  Voi jumalauta! Et sä näe sitä tuhkakuppia! Ja eiks sulla todella ole muita ryysyjä kuin noi värikupissa uitetut resut?
   –  Haluaisit sä että mulla olis kovat ja rusetti kaulassa. Ja tää on puoliks mun työhuone.
   – Olisit joskus vähän siistimpi, ajaisit partas, kävisit parturissa, pesisit ja hoitaisit naamaas; ihomatoja leuka- ja nenänseutu täynnä. Olisit niin kuin muutkin ihmiset.
   –  Kulta rakas… mä pyydän: ei viitsitä enää…
   –  Ai kuinka mua raivostuttaa tää eläminen ja oleminen! Tuleeks susta koskaan mitään kuuluisaa maalaria, kunnon taitelijaa. Tai edes sellaista, ettei koko ajan tarvitsis elää veloiks?
   –  Ei meillä ole velkaa penniäkään tällä hetkellä.
   –  Ai vai ei? Meillähän menee sitten mukavasti huomiseen.
   –  Mä en käsitä miks sä haluat nyt riitaa, Rasko sanoi ja meni asettamaan Kalinkan jälleen soimaan.
   –  Ja eiks meillä ole kuin toi yks kirottu levy? Sonja huusi. Jaksa kuunnella koko ajan samaa joikumista!
   –  Anteeks, mä luulin että sä pitäisit tästä vielä. Tätähän me soitettiin silloin niin…
   –  Mä inhoan sitä! Mä en voi sietää sitä sitä enää!”

Klaus Langman, 37, Langman-yhtiön varatoimitusjohtaja, noin 15-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja:

”    –  Krista, Klaus sanoi.
   –  Yyyyyyhn, kuului vuoteesta.
   –  Kello on puoli kymmenen. Mä lähden nyt äitis ja veljies luokse.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Kahvi on termospannussa ja leivät ja muut pöydällä.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Korjaa makkarat ja juusto ja voi jääkaappiin sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   –  Mihis aikaan sä lähdet?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Älä ole sitten kovin myöhään kun huomenna on koulupäivä.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   – Vienks minä sinulta terveisiä?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Tarvitsisit sä rahaa?
   –  Joo.
   –  Paljonko?
   –  Viiskymppiä.
   –  Mihin sä niin paljon tarvitsisit. Mä jätän kolme kymppiä tähän pöydälle.
   –  Yyyyyyhn.
   –  No hei sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.”

Pehmeäkantinen kirja halkesi ja tiputteli sivuja lattialle, kun poimin sen käteen pääkirjaston kirjojen vaihtopisteessä. Todella täysinpalvellut teos, sillä sen sisäkannessa komeilee SPR:n kierrätyskeskuksen tunnus. Tungin kappaleet kassiin kuten kirjan Sonja, jonka käsilaukku kerran levähti auki, ja hän sai keräillä tavaroitaan pitkin lattiaa, kun Rasko seisoi typeränä vieressä ja vain höpötti jonkun juopon kanssa. Että Sonjaa raivostutti silloin. Minua lähinnä nolotti ja tämä esittely on hyvitys tuosta tuhotusta artefaktista.

Parin runokirjan jälkeen Juhani Peltoselta (1941-1998) alkoi ilmestyä myös suorasanaisia tekstejä. Esikoisromaanin Salomo ja Ursula jälkeen ilmestyi 1969 Kolme ja se tarjoaa virkistävän aikamatkan 60-luvun lopulle. Silloin markka oli valuutta, levyt vinyyliä, Keimolassa ajettiin kilpaa ja puhelinlangat lauloi, mutta ihmisten rakkaudennälkä ja vakaan elämän kaipuu oli sama kuin nyt.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Kissa, Kirjailija ja kadonneet sanat

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023.

Tämä merkillinen romaani kertoo taivaasta tipahtaneesta Kissasta, jolla on tehtävä: tutkia 2000-lukulaista Kirjailijaa. Jokin menee kuitenkin vikaan – vaikka ehkä sekin on korkeamman voiman tahto –  ja Kissa joutuu pohjolan perukoille 1900-luvun alkuun. Siellä kohtaavat Eeva ja Mahte markkinoilla, rakastuvat ja avioituvat. Leipä on niukkaa, ja sisällissota jakaa yhteisöä ilkeästi. Rakkaus kuitenkin kestää.

Kissa on ajassa irrallaan vähän kuin Vonnegutin Billy Pilgrim ja tömähtää Kirjailijan elämään vaikealla hetkellä. Kirjailija on keski-ikäinen nainen, menestyskirjailija Helsingin arvoalueelta. Hän on miesasioissa vähän hukassa, hullaantuu kustantamon merkittävään herraan, eikähän siitä hyvää seuraa. Kirjailija saa keskenmenon ja menettää kirjoittamiskykynsä, mikä Kirjailijalle ymmärrettävästi on ehkä kuolemaa kamalampi kohtalo. Kirjailija alkaa etsiä vastauksia menneisyydestään, sieltä Eevan ja Mahten maisemista.

Onneksi sanat palaavat, ja ”paranemisen” hetki onkin hieno.

Hauskinta kirjassa ovat Kissan osuudet. Kissahan on vanha sielu, maailmaan useita kertoja tempaistu, nähnyt koko ihmiskunnan kehityksen. Nyt hänen täytyy siis suorittaa Kirjailijan kanssa jokin tehtävä, jota hän ei aluksi edes tarkasti tiedä. Sen hän tietää, että ihmiset eivät ole helppoja olentoja.

”On minua varoitettu. Ihminen on siitä kimurantti kohde, että tätä on hankala hallita. Se on itsepäinen eikä kuuntele. Se luulee olevansa luomakunnan herra. Se ei lajina tyydy kohtaloonsa, jonka olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla kurja ja kuoloisa jo vuosimiljoonia sitten. Ihminen on kömpelö, epäkäytännöllinen eliö, inhan paljasnahkainen ilman turkin häveliästä suojaa. Sen lantio on sopeutunut huonosti synnytyksiin ja sen aivot kuluttavat aivan liikaa rasvaa ja proteiinia. Ihminen haluaa itse tehdä päätöksiä ja luulee pärjäävänsä, vaikka ryssii melkein kaiken mihin ryhtyy. Katsokaapa vain mitä maapallolle tällä hetkellä tapahtuu! Se kärvistyy ja tuhoutuu ja ainoastaan yhden sikiämisvimmaisen, tyhmän ja kiukkuisen lajikkeen vuoksi. Ihminen on naurettava kapistus, luonnoton loinen, Luojan lepopäivän tyhjä keksintö, joka jostain syystä aiheuttaa harmia ja epävirettä universumin aalloilla.”

Aikatasoissa liikutaan Eevan ja Mahten sekä Kirjailijan miljöiden välillä. Yhdistävä tekijä on Kissa, joka kosmisesta vanhasieluisuudestaan huolimatta käyttäytyy aivan oikean kissankin tavoin. Kerrontaa sävyttävät myös Eevan päiväkirjamerkinnät ja Mahten kirjeet. Vasemmistoaatteen elähdyttämät syrjäseutujen miehet lähtevät itärajan taakse etsimään parempaa elämää, ja heidän kohtalonsa ovat vaihtelevat. Sisällissodan laannuttua on taas yritettävä aloittaa jokin normaali elämä.

Eevan päiväkirjasta 1945: ”Kylmä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioila ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistänyt poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti.”

Katja Kettu, monin palkinnoin palkittu ja yli 20 kielelle käännetty tunnustettu tekijä,  kirjoittaa jälleen maagisen realistisella otteella ja verevin vedoin. Hänen aiemmista romaaneistaan on jo tuttua fyysisyys, kaihtelematon lihallinen energia. Ihminen hengittää ja aistii luontoa ja korkeampaa voimaa.  Pohjan perukoilla sanoilla parannetaan ja loitsitaan, yrttihauteita keitellään. Ihmiset vihaavat ja rakastavat väkevästi, on katalaa anoppia ja narsistista komeljanttarimiestä, eikä äideillä ja tyttärillä, anopeilla ja miniöillä ole koskaan ihan yksinkertaista.

Kettu pohtii kiinnostavasti ihmistä menneiden sukupolvien jatkumona. Esi-isistä on jäljellä yksi kehnohko otos:

”Siinä seisovat minun esi-isäni ja -äitini, vastavalossa, jalat hieman maasta kohonneina, kuin valmiina taivaisiin, katsovat omituisen poissaolevina ja samaan aikaan epäluuloisina tulevaisuuteen, tuntemattomaan kameramieheen, johonkuhun syrjäkylillä kiertelevään kuvamaakariin. Vedos on epäonnistunut, hirret kuultavat päälle valottuneiden hahmojen lävitse. Silti se on säästetty. Jotakin ylimaallista tuossa kuvassa on. On kuin nämä ihmiset seisoisivat puoliksi toisilmaisissa, ja mieleeni tulevat runoilija Edgar Allan Poen sanat: ’Rajat, jotka erottavat elämän kuolemasta, ovat parhaimmillaan varjoisia ja epämääräisiä. Kuka sanoo, missä yksi loppuu ja mistä toinen alkaa?’ ”

Kirjailija on kirjoittamassa ”Porvarin pojan muistelmia”. Hanke ei edisty sujuvasti. Kustantamo vaatii ”kaiken kirjoittamista uudelleen”. Korjauksia tehdään, eikä sitten Kirjailija saa yhteyttä kustantamoon. Käsikirjoitus menee painoon muodossa, jota Kirjailija ei ole lopullisesti hyväksynyt.

”Porvarin pojan muistelmista” tulee mieleen Katja Ketun kirjoittama Ismo Alanko -elämäkerta, ja prosessin jotkin piirteet muistuttavat Ketun kertomusta kustantamossa kokemastaan kiusaamisesta, mutta koska tämä on fiktiivinen romaani, en ala arvuutella, mitä on tosielämässä tapahtunut ja mitä ei.

Aikatasolta toiselle siirtyilevä 350-sivuinen Erään kissan tutkimuksia pitää otteessaan. Eevan ja Mahten vaiheista halusi ottaa selvää loppuun saakka sekä siitä, miten he kytkeytyvät Kirjailijaan. Kunnioitan Ketun persoonallista, värikylläistä tyyliä pohjoisen murteineen. Ihmettelin, miksen ollut tämän ihastuneempi. Ehkä se johtui julkisuudessa olleista kiusaamisasioista ja kustantamon puolusteluista; kun ne työntyivät lukukokemukseen, se tuntui häiritsevältä.

Nyt kun on käynyt ilmi että palturia kirjoitelleet toimittajat ovat saaneet huomattavia journalistipalkintoja, olen yhä vain allergisempi totuuden ja kuvitellun sekoitelmille. Haluan kirjoitetuissa teksteissä mieltää fiktion fiktiona ja tosiasiat tosiasioina.

Muuten, Franz Kafkalla on 1920-luvulla kirjoitettu novelli Erään koiran tutkimuksia (Forschungen eines Hundes), mutta se ei muistuta Ketun romaania mitenkään.

Taina

Kevyt kyyneleinen tarina Rua do Acren rikkaruohoista

Clarice Lispector : Tähden hetki (Suomennos ja jälkisanat Tarja Härkönen. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2020)

”Kirjailijan omistuskirjoitus
(itse asiassa Clarice Lispectorin)
…
”Omistan tämän ennen kaikkea menninkäisille, kääpiöille, keijukaisille ja nymfeille, jotka asuttavat elämääni. Omistan tämän kaihoten menneille köyhille päiville, jolloin kaikki oli hillitympää ja arvokkaampaa enkä ollut vielä syönyt hummeria. Omistan tämän Beethovenin myrskylle. Bachin neutraalien värien värähtelylle. Chopinille joka saa jalkani tutisemaan. Stravinskylle, joka säikäytti minut ja jonka kanssa lentelin tulessa.
…
”Tämä tarina tapahtuu hädän ja yleisen sekasorron tilassa. Tämä on keskeneräinen kirja, sillä se ei tarjoa vastausta. Vastausta, jonka joku tässä maailmassa toivottavasti antaa minulle. Tekö? Tämä on Technicolor-tarina, jotta siinä olisi edes vähän ylellisyyttä, jota minäkin Luojan tähden tarvitsen. Aamen meille kaikille.”

Suomentaja Tarja Härköstä on kiitettävä syvään kumartaen. Ensi kosketus brasilialaiseen Clarice Lispectoriin (1920-1977) oli hämmentävä. Muutama kymmenen sivua luettu eikä kirja tunnu lähtevän ollenkaan käyntiin. Tarja Härkönen on liittänyt kirjaan mainiot jälkisanat, esseen, joka opastaa sisälle kirjaan, jota pidetään Lispectorin yhtenä pääteoksista. Kirjailijan, jonka sanotaan mullistaneen brasilialaisen kaunokirjallisuuden ja nostaneen sen uudelle tasolle. Kirjailijan, jota pidetään vaikeasti lähestyttävänä, mutta jonka kulttimaine tuntuu viime aikoina koko ajan kasvavan.

Clarice Lispector syntyi Ukrainassa, mutta perhe joutui pakenemaan juutalaisten vainoa Brasilian köyhään koillisosaan, Alagoasiin, kun Clarice oli noin vuoden vanha. (Ei, ei todellakaan hummereita.)

Tarja Härkönen:
”Kun joku Brasiliassa sanoo olevansa ’nordestino’, kuulijalle syntyy heti tietty mielikuva kaikesta köyhyyteen liittyvästä. Se köyhyys on erilaista kuin faveloiden köyhyys. Siinä on maalaisuuteen ja kuivan karuun maahan liittyvää likaisuutta, juroutta, epävarmuutta, tietämättömyyttä ja rumuutta.”

Lispectorien perheen äiti kuoli 1930, kun Clarice oli yhdeksänvuotias. Joitakin vuosia myöhemmin isä päätti muuttaa Rio de Janeiroon paremman toimeentulon vuoksi. Toiveissa oli myös löytää kolmelle tyttärelle hyvät aviomiehet. Clarice opiskeli yliopistossa lakia ja avioitui niinikään lakia lukevan, tulevan diplomaatin Maury Valenten kanssa.

Seurasi monivuotisia komennuksia ulkomaille: Italia, Sveitsi, USA. (Hummereita ja pitkästyttäviä diplomaattipäivällisiä.) Clarice Lispector katkaisi suhteen mieheensä, lähti Washingtonista 1959 lastensa kanssa takaisin Brasiliaan ja keskittyi täysin kirjoitustyöhön.

Tarja Härkönen:
”Clarice itse sanoi, että Alagoas oli hänessä lähtemättömästi ja vanhemmiten yhä vaativammin.”

Rio de Janeiron São Cristovãon tori on perinteisesti ollut koillisesta tulevien köyhien kohtauspaikka. Clarice Lispector vieraili torilla viimeisinä vuosina usein, sillä siellä hän kuuli lapsuutensa murretta ja saattoi löytää kotipuolen herkkuja. Tori oli tullut hänelle tutuksi lapsuudesta. Hän kävi silloin siellä isänsä kanssa niiden kuuden vuoden ajan, minkä perhe asui Riossa ennen isän kuolemaa 1940. Tuolta torilta hän löysi tämän kirjan päähenkilöt.

Kirjan kertoja Rodrigo S.M.:
”Näin kuin välähdyksenä eksyneen ilmeen eräällä Rio de Janeiron kadulla kulkevan koillisen tytön kasvoilla.”

Hänestä tuli kirjan päähenkilö, Macabéa. Tuon ilmeen ja tytön ympärille Lispector punoo puhuttelevan tarinan niukkuudesta ja ulkopuolisuudesta sekä luomistyön tuskaisuudesta ja todellisuuden kuvaamisen vaikeuksista.

Tähden hetken 13 nimeä sen nimiösivulla

Kirjan kertoja Rodrigo S.M.:
”Kyllä. Näyttää kuin olisin muuttamassa kirjoitustyyliäni. Mutta asia on niin että kirjoitan vain mitä haluan, enhän ole ammattilainen – minun on pakko kirjoittaa tästä koillisen tytöstä tai tukehdun. Hän syyttää minua ja ainoa keinoni puolustautua on kirjoittaa hänestä. Kirjoitan maalarin ilmeikkäin ja karkein vedoin.”

Macabéa oli konekirjoittaja väkipyörien välitysfirmassa. Hän oli ylpeä toimestaan vaikka ansaitsi alle minimipalkan. Kun on ollut orpo kaksivuotiaasta lähtien ja käynyt vain kolme luokka alakoulua, ei enempää voi vaatiakaan. Eikä Macabéa tyytymätön elämäänsä ollutkaan! Hän asui neljän muun nuoren naisen kanssa samassa huoneessa siirtomaatyylisessä vuokratalossa Rua do Acrella, satamalaiturien tuntumassa, naapureina merimiehiä palvelevia ilotaloja ja hiilivarastoja.

Töissä Macabéalla ei mennyt kovin hohdokkaasti. Hän teki liikaa virheitä puhtaaksikirjoituksessa ja likasi konekirjoitusarkkeja. Niinpä johtaja (”naamalla joka kerjäsi tulla läimäytetyksi”) ilmoitti, että aikoo pitää töissä vain Macabéan työtoverin, Glórian:

”Niin sanoi hänen pomonsa. Hän taas ajatteli, että hänen kuului kunnioituksen vuoksi sanoa jotain, ja niinpä hän vastasi juhlallisesti salaa rakastamalleen esimiehelleen:
– Anteeksi kun aiheutan ongelmia.
Herra Raimundo Silveira – joka oli siinä vaiheessa jo kääntänyt selkänsä – kääntyi takaisin yllättyneenä konekirjoittajan odottamattomasta kohteliaisuudesta ja jokin tämän lähes hymyilevissä kasvoissa sai hänet sanomaan lempeämmällä äänellä, joskin vastentahtoisesti:
– No olkoon, heti ei tarvitse lähteä, voit jäädä vielä vähäksi aikaa.”

Toinen Clarice Lispectorin São Cristovãon torilta löytämistä kirjan keskeisistä henkilöistä oli Olímpico de Jesus Moreira Chaves (valetta: ”hänen sukunimensä oli pelkkä Jesus, isättömien sukunimi”). Hän oli töissä valimolla, mutta halusi härkätaistelijaksi. Olímpico nautti nähdessään verta ja olikin koillisessa ehtinyt tappaa miehen. Hänellä oli myös taiteellisia taipumuksia. Olímpico veisteli joutohetkinään pyhimysten patsaita, niin kauniita ettei hän halunnut myydä niitä. Macabéa ja Olímpico yrittivät viritellä vaatimatonta seurustelua vähän aikaa. Sitten Olímpico vaihtoi partnerikseen sosiaalisen nousun kannalta edustavamman Glórian.

Glórialla oli ehkä huono omatunto, sillä hän lainasi rahaa Macabéalle, jotta tämä pääsisi käymään ennustajan luona. Käynti madame Carlotan luona sai kohtalokkaita seurauksia. Macabéan tunteet olivat kaksijakoiset. Oivallisten tulevaisuudennäkymien johdosta – ulkomaisia gringoja, turkiksia, rahaa – Macabéa tunsi elämänsä alkaneen muuttua paremmaksi. Toisaalta hän oli kauhuissaan. Vasta nyt hän oli huomannut, että aikaisempi elämä oli ollut silkkaa kurjuutta. Tähän saakka hän oli elänyt säästöliekillä mutta onnellisena.

Brasilian sotilasdiktatuuri oli 1970-luvun lopulla hieman hellittämässä kuristusotettaan. Olen löytävinäni kirjasta pieniä piikkejä militaristien suuntaan. Macabéa oli hulluna sotilaisiin. ”Aina kun hän näki sotilaan, hän ajatteli nautinnosta väristen: tappaakohan tuo minut?” Glórian koti puolestaan sijaitsi aavistuksen verran vauraammassa lähiössä ”kenraali Kuka-hän-olikaan kadulla”. Hän tunsi olonsa turvalliseksi, kun sai asua sotilaan mukaan nimetyllä kadulla.

Turkulainen monitaiteellinen ryhmä Kolmas tila teki kirjan pohjalta näyttämötaideteoksen 2011. Sen esittelytekstissä sanotaan, että kertomus käsittelee hyvin haurasta asiaa: siinä syntyy kokonainen ihminen. Clarice Lispector kysyy, mikä Macabéan vaatimattomassa elämässä oikeastaan vaatii kertomista.
Sekö minkä olemme unohtaneet?
Sekö mikä on meille aivan liian tuttua?
Sillä jokaisen elämä on taideteos, johon sisältyy inhimillistä arvokkuutta.

Tommi

Jos lukijalla on vähänkin omaisuutta ja mukava elämä, hän astuu nyt itsensä ulkopuolelle nähdäkseen, miten joku toinen toisinaan elää. Jos hän on köyhä hän ei lue minua, sillä sanani tuntuvat turhanpäiväisiltä siitä joka jatkuvasti elää pienessä nälässä. Tässä minä toimin varaventtiilinänne, ulospääsytienä musertavasta keskiluokkaisesta elämästä. Tiedän hyvin että on pelottavaa astua itsensä ulkopuolelle, mutta kaikki uusihan pelottaa.

Rodrigo S.M., kirjan kertoja

Hyvän mielen joulukertomuksia

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa. Icasos 2023.

Tässäpä mainio kirja meille joulun odottajille! Adventtikalenterin hengessä 24 lyhyttä kertomusta (plus yksi bonuskertomus), kaikissa aiheena jotakin jouluista. Tarinat liikkuvat niin maalla kuin kaupungissakin, omakotitaloissa, kerrostaloasunnoissa, siirtolapuutarhassa, kaupoissa ja kirkossa, valkeissa metsissä, lumiauran pöllytessä ja tähtien kimaltaessa.

Päähenkilöinä on nuoria, vanhoja, miehiä, naisia. He ovat monenlaisissa ammateissa taikka työelämän ulkopuolella. Mukana on eläimiäkin. Voihan navetassakin tapahtua joulun ihme. Ja kuten 2000 vuotta sitten, väsyneen unta vartioi joku hyvä ja luotettava hahmo.

Pilaisin lukijan ilon, jos kertoisin tarinoista kovin tarkasti. Mutta voin puhua tunnelmasta ja tunteista, joita kertomuksiin liittyy. Mukana siis on toivoa, yllättävää iloa, kärsivällisyyttä, ymmärtämystä, reiluutta ja rohkeutta. Vaikka kaikki ei todellakaan ole pelkkää auvoa, niin vastoinkäymisissäkin piilee jokin myönteisyyden sirunen. On vähävaraisuutta ja perhe-elämän kriisejä. Mutta kaikki pääsevät jatkamaan matkaansa eteenpäin.

”Mummin isä veti aikanaan pitkospuut kansakoululle päin mummia ja tämän veljiä varten. Tiedon valtatie Niettovaaraan.

Joinakin syksyinä routa ei ehtinyt tarrata maahan kunnolla. Mummi muisti kipeästi, kuinka erään joulun alla Rupo-humma ja tukkireki vajosivat suonsilmäkkeisiin. Juho-isä sai Rupon irrotettua valjaista, mutta se ei enää jaksanut kammeta itseään ylös. Isä oli raahautunut kotiin kylmettyneenä, itku silmässä. Lämmityspuuta metsässä piisasi, mutta Rupon hän oli kasvattanut varsasta asti.

Keväällä karhu oli löytänyt raadon suohaudasta. Herkkua oli piisannut pitkäksi aikaa. Pikku-Hilkka ja veljet lauloivat koko kevään koulumatkat maan korvessa kulkevi lapsosen tie, varmuuden vuoksi.

Mummi ei silti pelännyt karhuja. Sanoi, että eivät ne tämmöisestä sitkeästä vanhasta akasta välitä. Ei suostunut kilikelloja vyölleen kiinnittämään, kyllä ne hänen käpsehtimisensä tuntisivat.

Nyt Niettovaaran karhuja tultiin katsomaan kaukaa, ulkomailta asti. Piilouduttiin yöksi Luontokuvakeskuksen kojuihin, ihailtiin valoisat kesäyöt haaskalla viivähtäviä karhuja. Ne eivät olleet uhka, vaan elättäjä.”

Itseäni viehätti erityisesti se, että kirjailija on uskaltanut ripauttaa hieman taikapölyäkin; edetään joulun ihmeiden ja maagisuuden suuntaan. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Apua tulee yllättävistä suunnista, mutta kuka täällä oikeastaan kävikään? Mitä tuolle kuuselle tapahtui, ja kävelinkö tosiaan äsken tästä ne portaat erikoiseen vaatekauppaan? Kokeneena viihteen kirjoittajana Pehkonen tuo kertomuksiin yllättäviä käänteitä ja huumoria. Ja kieli on kaunista ja selkeää.

Kirsi Pehkonen on kirjoittanut viihdekirjoja, nuortenkirjoja ja rikosromaaneja sekä ruokaystäväkirjan. Pehkonen asuu Kuopion Vehmersalmella, ja vaikkei asiaa aina suoraan sanotakaan, niin Kuopion tunnistaa monesta kertomuksesta, viehättävällä tavalla.

Taina

Torjutun rakkauden tuhovoimasta

Carson McCullers : Surullisen kahvilan balladi (suomentanut Martti Qvist. Karisto, 1961)

Suzanne Vega : Lover, beloved : songs from an evening with Carson McCullers (CD. Cooking Vinyl Ltd, 2016)



Where I’m from
There’s poverty
All kinds of inequality

Nobody comes here
Nobody leaves

Suzanne Vega : 12 mortal men**

”Amelia-neidille jäi kaikki mitä Marvin Macy oli joskus omistanut – hänen metsänsä, hänen kultakellonsa, kaikki hänen irtaimistonsa. Mutta hän ei näyttänyt pitävän niitä paljonkaan arvoisina, ja samana keväänä hän leikkeli miehen Ku Klux Klan -viitan tupakantaimiensa peitoksi. Kaikki mitä Marvin Macy oli yrittänyt saada aikaan oli tehdä hänet rikkaammaksi ja tuoda rakkautta hänen elämäänsä. Mutta, omituista kyllä, hän ei puolestaan koskaan puhunut miehestä muuten kuin suorastaan kammottavan katkerasti ja ilkeästi. Hän ei koskaan vahingossakaan maininnut häntä nimeltä, vaan puhui aina pilkallisesti ’siitä kangaspuiden asettajasta, jonka kanssa minä olin naimisissa’.

”Ja myöhemmin, kun kauheat huhupuheet Marvin Macystä ennättivät kaupunkiin, Amelia-neiti oli kovin hyvillään. Sillä lopulta Marvin Macyn todellinen luonne paljastui, kun hän vapautui rakkaudestaan. Hänestä tuli rikollinen, jonka kuva ja jonka nimi olivat osavaltion kaikissa sanomalehdissä. Hän ryösti kolme bensiiniasemaa ja katkaistulla kiväärillä uhaten A&P-myymälän Society Cityssä. Häntä epäiltiin Viirusilmä-Samin, tunnetun maantierosvon, murhasta. Kaikki nämä rikokset liitettiin Marvin Macyn nimeen, niin että hänen pahuutensa tuli kuuluksi monessa maassa. Lopulta lain koura tavoitti hänet, matkailumajan lattialta, juovuksissa, kitara vierellään ja viisikymmentäseitsemän dollaria oikean jalan kengässä. Hänet vietiin oikeuteen, tuomittiin ja lähetettiin vankilaan lähelle Atlantaa. Amelia-neiti oli perin tyytyväinen.
Niin, tämä siis tapahtui kauan sitten, ja siinä oli Amelia-neidin avioliiton tarina.”

Carson McCullersin pienoisromaani ilmestyi 1951 kirjassa, johon sen lisäksi oli liitetty mukaan kuusi lyhyempää, eri aikakauslehdissä julkaistua tarinaa. Kovin mutkikasta juonta sen 103 sivuun ei mahdu. Se on kuvaus kolmen päähenkilön onnettomasti päättyvästä kolmiodraamasta. Jokainen vuorollaan rakastuu tai ihastuu syvästi, mutta heidän tunteisiinsa ei vastata.

Marvin Macy, kasvattiperheessä varttunut hulttio tekee parannuksen ja hänen luonteensa muuttuu täydellisesti, kun hän rakastuu Amelia Evansiin. Hän lahjoittaa koko omaisuutensa Amelialle osoittaakseen rakkautensa, mutta Amelia vastaa nyrkiniskuin. Vaikka Amelian silmät karsastavat pahasti, iskut osuvat ja ne myös tehoavat, sillä hän on poikkeuksellisen roteva ja pitkä nainen. Yksinäinen, vain isänsä kasvattama neito on saanut voimia kantaessaan säkkejä ja tynnyreitä kaupassaan.

Kun rakkaus on saatu lopullisesti hakattua Macystä ulos ja mies toimitettu vankilaan, tapahtumapaikalle, syrjäiseen pikkukaupunkiin ilmestyy Lymon Willis. Hän väittää olevansa Amelian kaukainen sukulainen. Amelia rakastuu Lymoniin ja alkaa vuorostaan jakaa omaisuuttaan hänelle. Kun sitten Macy vapautuu vankilasta ja palaa kostoa janoten takaisin, joutuu Lymon kuin luonnottoman riivauksen valtaan nähtyään Macyn ja seuraa varjona häntä. Macy halveksii ja pilkkaa kyttyräselkäistä Lymonia, mutta ratkaisevassa välienselvittelyssä Lymon auttaa Macya ja kääntyy hyväntekijäänsä Ameliaa vastaan.

Lover, beloved
From countries apart
Each one alone
In the land of the heart
Each one alone in the land of the heart.

Suzanne Vega : Lover, beloved**

Kenenkään yksinäisyys tällaisessa karusellissa ei sula. Tuloksena on vihaksi kasvava alakuloisuus, kun luottamus kerta toisensa jälkeen tulee petetyksi. Kirjan alusta lähtien on selvää, että huonosti käy kaikille asianosaisille. McCullersin kertojan ääni saa karuun kertomukseen niin outoa lumoa, että tapahtumia seuraa intensiivisesti ja janoaa lisää. Samalla tavalla luultavasti entisaikaan kansa kuunteli arkkiviisuja ja muita hirmuisia kertomuksia murhamiehistä ja muista onnettomista kohtaloista. Realistisesta ympäristöstä siirrytään sadunomaiseen, vertauskuvalliseen maailmaan. Kieli kirjassa onkin välillä balladinomainen.

”Niin, tämä oli kahvilan alku. Niin yksinkertaisesti se tapahtui. Muistettakoon, että ilta oli kolkko kuin talvella, ja olisi ollut kurjaa istua talon ulkopuolella iltaa viettämässä. Mutta sisällä oli toisten läheisyyttä ja kodikasta lämpöä. Joku oli kohentanut huoneen perällä olevaa liettä, ja pulloja ostaneet jakoivat juomansa ystävien kesken. Joukossa oli muutamia naisia ja he saivat lakritsarullia, Nehiä tai jopa kulauksen viskiä. Kyttyräselkä oli yhä jotakin uutta ja hänen läsnäolonsa ilahdutti jokaista. Toimiston penkki oli tuotu sisään ja samalla useita lisätuoleja. Istuimetta jääneet nojailivat tiskiin tai etsivät mukavan asennon tynnyreiden ja säkkien päällä.”

Tekisi mieli sanoa, että Carson McCullersin kirja, novella on timantti. Se ei kuitenkaan muistuta Tiffanyllä myyntiin asetettuja koruja, sillä kirja edustaa ns. Southern Gothic -tyyliä. Joskus tuota suuntausta kutsutaan nimellä Southern Grotesque, josta voi jo jotakin päätellä. Sanotaan kirjaa siis raakatimantiksi; se on huomaamattoman pieni, mutta sisältää suuren potentiaalin. Muihin SG-tyylin kirjailijoihin luetaan mm. Erskine Caldwell, William Faulkner sekä Tennessee Williams. Esimerkkeinä elokuvista ja televisiosta voidaan mainita Viettelyksen vaunu (Streetcar named Desire), Räsynukke (The night of the hunter) ja True detective -sarja. Suuntaus ei ole aivan tarkkarajainen eivätkä kaikki kirjailijat ole suinkaan ilahtuneita, jos he tällaisen leiman saavat. Alkuaikoina sen edustajia vähäteltiin takapajuisina ja menneisyyteen katsovina.

Carson McCullersin kirja sisältää jokseenkin kaikki Southern Gothic’in keskeiset tekijät. Se sijoittuu etelävaltion syrjäseudulle, tässä tapauksessa Georgiaan. Menneisyyden traumat ja tapahtumat varjostavat nykyhetkeä ja niiden merkitystä pohditaan jatkuvasti. Lopulta patoutumat murtautuvat esiin ja aiheuttavat tuhoa. Sukupuoliroolit ovat hämäriä ja henkilöitä ahdistavat rikolliset ajatukset ja halut. Väkivallan uhka on ilmeinen ja leimahtaa aika ajoin näkyville. Fyysinen tai henkinen rujous on leimallista kirjan henkilöille ja se vahvistaa entisestään sivullisuuden tunnetta, joka sekin on tälle tyylille ominaisia.

Amelia-neiti oli luonut yhteisöön uudenlaista omanarvontuntoa kahvilallaan. Kaupunkilaiset luottivat myös hänen lääkintätaitoihinsa enemmän kuin suuren kaupungin koulutettuun väkeen. Miesväki jonotti innokkaasti hänen suolla valmistamaansa viskiä. Silti tämä sama nainen oli kylmästi takavarikoinut heidän omaisuuttaan, kun lainojen lyhennyksiä oli jäänyt maksamatta. Amelia oli haastanut heitä käräjille mitättömistäkin seikoista. Hänellä oli varaa pitkiin prosesseihin, sillä hän oli vaurastunut kauppaliikkellään. Amelia jäi siten muille kaupunkilaisille lopulta vieraaksi.

Lymon-serkku oli sekä kyttyräselkäinen että hyvin pienikasvuinen. Kukaan ei tiennyt minkä ikäinen hän oli tai mistä hän tuli. Tarina väitetystä sukulaisuudesta oli yhtä epämääräinen ja hämärä kuin todisteeksi esitetty valokuva Amelian nuoruudesta. Kahvilan suosio oli suurelta osin Lymonin ansiotaan, vaikka hän työnsi nenänsä röyhkeästi toisten asioihin. Lisäksi hän kykeni nostattamaan ihmisiä toisiaan vastaan aivan uskomattomalla tavalla.

Marvin Macyn ansioita on jo kuvattu. Kun hän palasi vankilasta kaupunkiin, hänen hahmonsa sai suorastaan paholaismaisia piirteitä. Sää muuttui yllättäen lämpimäksi ja teurastettu liha pilaantui. Eräs perhe kuoli syötyään myrkyttynyttä lihaa. Eikä Macy näyttänyt hikoilevan koskaan. Kaupunkilaiset olivat varmoja, että mies oli oppinut loihtimiskeinoja Atlantan vankilassa.

Suzanne Vegan levy sopii kirjan taustamusiikiksi täydellisesti. Vega tutustui McCullersiin teini-iässä. Koulun näytelmässä hän jopa esitti kirjailijaa. Suzanne Vega kirjoittaa aina ihailleensa tätä naista, joka tuntui olleen aikaansa edellä. Lisäksi McCullersin käsitykset ihmisoikeuksista, tasa-arvosta sekä myötätunto syrjäytyneitä kohtaan puhuttelivat häntä. Siksi hän valmisti 2011 teatteriesityksen, joka pohjautui McCullersiin kirjoihin. Surullisen kahvilan balladi on ilmeisesti liikuttanut häntäkin, sillä levyllä on kappale ”The ballad of miss Amelia”. Se on tarkka tiivistelmä tästä kirjasta. Myös kappaleen ”12 mortal men” teema löytyy kirjasta. Kirjan päättää läheiseltä valtatieltä kuuluva kahdentoista toisiinsa kiinni kahlitun vangin laulu.

Englanninkielistä materiaalia Carson McCullersin (1917-1967) traagisesta ja vaiherikkaasta elämästä löytyy netissä runsaasti, esimerkiksi georgialaisia naisia esittelevältä sivustolta tai Wikipediasta. The Paris Review julkaisi otteen The closeting of Carson McCullers Jenn Shaplandin kirjasta My autobiography of Carson McCullers. Shapland perehtyi McCullersin kirjeenvaihtoon ja tarkastelee McCullersin naissuhteita sekä hänen seksuaalista suuntautuneisuutta niiden pohjalta. Carson McCullersin omat kokemukset rakkaudesta ilman vastakaikua ovat voineet olla kipeämpiä kuin aikaisemmin on tiedettykään.

Suzanne Vegan tiivistelmä kirjailijasta on kiinnostava:

A wounded sparrow
Timid and shy
A fallen deer, that’s what they call me
But I’m an iron butterfly

A childish liar
A devilish bitch
I can be innocent and charming
And suddenly switch

Suzanne Vega : Carson’s blues**

**Suzanne Vegan englanninkieliset lainaukset ovat hänen levyltään Lover, beloved.

Tommi

Lause kuin siveltimen veto

Tove Jansson: Nukkekaappi ja muita kertomuksia (suomentanut Eila Pennanen. WSOY, 1980)


   "Heitin viltinräsyjä kynnykselle ja luuttusin pois pahimmat. Frans istui ja tärisi ja sanoi: Kuinka on mahdollista että ihminen voi palella niin kamalasti vaikka tämä on trooppista sadetta? Lähetin hänet ylös vaihtamaan jotakin kuivaa päälleen ja kun hän tuli takaisin hän sai kahvia. Minulla oli yhtä ja toista järjestettävää. Hetken kuluttua näin että hän istui ja kirjoitti taas vihkoonsa. Kysyin oliko hän kirjailija tai jotain sinnepäin.
   Ei, hän sanoi, kirjoitan vain muistiin, siis että muistaisin oikein. Kun kerron lapsille ja sillä lailla.
   Onko sinulla lapsia?
   Ei, hän sanoi. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Kuules tätä: Eräänä joulukuun yönä lähellä aamunsarastusta alkoivat pitkät talvisateet ja tulivat yli meren ja yli Hilon. Hän vaikeni ja katseli minua.
   Aivan, minä sanoin. Yöllä se alkoi. Ei ole lomaonnea.
   Hilo, sanoi hän. Kotikaipuusta rakennettu kaupunki. Japanilaisia taloja ja arizonalaisia taloja, puhdasta villiä länttä. Ja kauhistuttavan leveitä katuja, surullisen leveitä katuja. Miksi teillä on niin paljon sähköjohtoja? Niitä riippuu kaikkialla. Ja minä selitin että se johtui enkeleistä, ne tarvitsivat sähköä. Eikö hän ollut nähnyt meidän joulukoristelujamme?
   Kyllä, sanoi Frans. Peltienkeleitä ja peltihibiskuksia, se on hyvin kiintoisaa. Miksi teillä on ananas joulukuusen latvassa?
   Kirjoita muistiin, sanoin minä, kirjoita näin: Heillä on aina ollut ananas joulukuusen latvassa.
   Olenko ollut epäkohtelias? Frans kysyy.
   Et, sanoin minä. Juo nyt kahvisi ennen kuin jäähtyy."

Frans, turisti, oli saapunut Hiloon Havaijille ja vuokrannut huoneen baarin yläkerrasta. Pian baarin omistajalle selvisi, että pään lisäksi eksyneen oloisen reppureissaajan talouskin oli vähän sekaisin. Lyhyt vierailu venähti ja lopulta siivousintoinen Frans sai työluvan puhtaanapitolaitokselta. Baari alkoi täyttyä Fransin tuomista simpukankuorista ja suhde vakiintui:

"Vähitellen totuin täysin siihen että valehtelin hänelle kun hän tarvitsi sitä. Hänkin petti kyllä minua hiukan ajan oloon mutta me otimme sen lähinnä pelinä."

Tove Janssonin Nukkekaappiin sisältyy kaksitoista lyhyehköä novellia. Kertomus Hilosta, Havaijilta on niistä yksi. Ennen kirjan julkaisemista hän ja kustantaja Åke Runnquista pohtivat keskinäisissä kirjeissä kuinka ihailijat mahtavat suhtautua näiden kertomusten "kylmään teräkseen". Tove Jansson toivoi lämpimästi kokoelman "kovaksikeitetyn asenteen" kauhistuttavan ainakin joitakin lukijoita. No, ihan niin kylmää ja kovaa materiaalia nykylukija ei näistä sentään löydä. Onhan kokoelman julkaisemisesta jo kohta 45 vuotta ja kaikenlaista on painokoneista ehtinyt sen jälkeen valua. Eikä muumikirjojen luoja selvästikään voi päästää tilannetta kiristymään aivan äärimmilleen aikuisillekaan tarkoitetuissa tarinoissa. Komeetan pyrstö voi pyyhkäistä läheltä, mutta yleensä lukija saa lopuksi huokaista helpotuksesta.

Siksi olikin kiinnostavaa verrata kirjan versioita Ylen Areenassa oleviin kahteen lyhyeen elokuvaan, jotka perustuat tämän kirjan kertomuksiin. Klaus Härön elokuva Päärooli vuodelta 2005 poistuu Areenasta 6.12.2022. Se on alkuperäiseen verrattuna terävämpi ja kylmempi. Elokuvan loppuratkaisu on lähes vastakkainen ja merkittävästi surullisempi. Saara Cantellin Suuri matka 2005 on puolestaan uskollinen kirjan versioon nähden. Areenassa kirjan kertomuksia ruotsiksi löytyy myös Tove Janssonin lukemana.

Selkeys, avoimuus sekä eräänlainen nöyryys on kuvaavaa Tove Janssonin ihmiskuvauksessa. Aikuista ja lempeää. Päähenkilöt kuuluvat usein eräänlaiseen "etuoikeutettuun kepeyden ja sulokkuuden klaaniin". Jotkut ovat lainanneet, vaihtaneet tai suorastaan varastaneet toistensa partnereita ja olivat siksi kehittyneet suvaitsevaisiksi ilman paatosta mutta samalla menettäen rakkauden hupien luonnollisen arkuuden ja viehätyksen (Kukkaislapsi). He ovat usein taiteilijoita tai käsityöammattilaisia, jotka voivat joskus uppoutua käsillä olevaan tehtävään niin, että läheiset kärsivät siitä. Jotkut hahmot eivät tunnu saavan kunnolla otetta elämästään. Hapuileva etsintä ja kaipaus voivat paljastaa ihmisen pimeän puolen, mikäli ne johtavat turhautumiseen ja pettymykseen. Onneksi etsijöillä yleensä on tukena selkeäjärkisiä kumppaneita osoittamaan tietä eteenpäin. Aivan luontevasti Tove Jansson kuvaa myös samaa sukupuolta olevien suhteita. Christer Kihlmanin ohella häntä pidetäänkin suomalaisen gay-kirjallisuuden eräänä pioneerina.

Seuraavassa yli 30-vuotias Rosa miettii suhdettaan iäkkääseen äitiinsä:
   "Rosa puristi huulensa yhteen. Hän ei nähnyt tyhjää sunnuntaista katua, hän näki sisäänpäin ja taaksepäin siihen sekavaan aikaan jolloin äiti yhtäkkiä ei enää tahtonutkaan määrätä eikä ottaa vastuuta. Oli kuin kaikki olisi menettänyt perustansa, ei ollut mitään mihin olisi turvautunut. Äiti vain väisteli, ei tahtonut päättää, ei antaa neuvoja ja jos häntä painosti hän nipisti suunsa kiinni ja meni ulos huoneesta. Sinä tiedät itse parhaiten, hän sanoi. Tai: Ei sitä niin varmaan tiedä... Tai ei sanonut mitään, vaihtoi keskustelunaihetta. Se ei ollut hänen kaltaistaan, se oli pelottavaa."

Kertomuksissa olen löytävinäni kaikuja muumikirjojen maailmasta sekä Tove Janssonin omista kokemuksista. Olen varma, että tämän White Ladyn ravintolan olen nähnyt jossakin:
   "Ravintola oli pienellä saarella sataman keskellä, omituinen puusta rakennettu paviljonki jossa oli suippoja torneja ja korkeita ylettömän runsaasti koristeltuja ikkunoita. Nyt hämärässä oli kalpeanharmaa rakennus hyvin kaunis ja surumielinen. Ellinor sanoi että se oli kuin unohdettu uni tummien puiden keskellä." 
Portaat olivat leveät ja katto tavattoman korkealla. Tornirakennelman alla risteili puupalkkikuvio. Ravintolassa oli tyhjää, sillä kausi oli lopuillaan. Ilta oli lämmin ja kuistin koko pituudelta olivat ikkunat auki. Sumu leijaili sisään tyhjien pöytien yli. Kolme kenties kuudenkymmenen korvilla olevaa rouvaa istuutui kuistin toiseen päähän...

Kertomuksessa Sarjakuvapiirtäjä saa kurkistaa sanomalehden hektiseen ja pakkotahtiseen työhön. Suorituspaine ja lukijoiden vaatimukset ovat törmäyskurssilla luovuuden kanssa. Ovatko sarjojen piirtäjät olleet sekapäisiä alusta asti vai johtuuko se nimenomaan sarjojen piirtämisestä? Allington kesti neljä viisi vuotta, kun hän piirsi Blubbyä. Niin, ja minkä ihmeen luovuuden?
   "Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä. Ja itse asiassa ne ovat koko ajan saman näköisiä. Mutta niiden täytyy tehdä aina jotakin uutta. Koko ajan."

Käsi pystyyn: tuntuiko muuallakin omantunnon pistos? Ehkä siksi Muumilaakson marraskuu (arvio blogissa) teki aikanaan niin syvän vaikutuksen minuun. Tuntui kuin muumien piirtäjä olisi lopussa. Hänen täytyi vain jättää heille jäähyväiset.
En ihmettele enää miksi Tove Jansson on niin suosittu Japanissa. Oma käsitykseni Tove Janssonin myöhemmästä tuotannosta alkoi muuttua tämän kirjan perusteella.


Tommi

Arjen ja ohikiitävän estetiikkaa Japanista

Hiromi Kawakami : Sensein salkku (suomentanut Raisa Porrasmaa. S&S, 2017)

Milla Mykrä: Arkista estetiikkaa : japanilainen estetiikka Hiromi Kawakamin Sensei no Kaban -romaanissa (linkki pro gradu -tutkielmaan, Turun yliopisto, 2022)

   "Sensei tyhjensi hitaasti sakekuppinsa ja täytti sen itse uudelleen. Hän ei kallistanut tokkuri-kannua kupin reunaa vasten vaan kohotti sen korkealle. Sake muodosti ohuen noron ja putosi kuppiin kuin olisi imeytynyt siihen, eikä tippaakaan läikkynyt. Kylläpä hän oli taitava. Olin joskus kohottanut tokkurin korkealle Senseitä matkien, mutta miltei kaikki oli läikkynyt ohi. Siitä eteenpäin jatkoin tyylitöntä tarjoilutapaani: pidin tiukasti kupista kiinni vasemmalla kädellä ja vein oikealla tokkurin miltei kiinni kuppiin."

Sain eilen luettua loppuun Sensein salkun ja olin jotenkin mietteliään-kuulaassa mielentilassa. Maja lapsuuden reunalla -elokuva oli kohta alkamassa televisiossa. Sitä ennen ehtisin pestä pari omenaa. Hain eteisestä kaksi ja huuhtelun jälkeen laskin ne hämärässä keittiössä lautaselle. Tuijotin niitä hyvän aikaa. Mustaa vasten kaksi kellanvihreää, vähän punaista, suorastaan hehkui. Tuijotin ja ihmettelin miksi en tahdo päästä liikkeelle. Elokuvan jälkeen tutkin netistä tietoja Kawakamista ja löysin Milla Mykrän oivallisen tutkielman. Luin sitä puolille öille. Siitä selvisi miksi Kawakamin kirja oli onnistunut saattelemaan minut kuin huomaamatta vahvan esteettisen kokonaiselämyksen valtaan.

Hiromi Kawakamin kirjan päähenkilöt ovat "Sensei", eläkkeelle jäänyt lukion äidinkielen opettaja Harutsuna Matsumoto sekä toimistovirkailija Tsukiko Ōmachi, hänen entinen oppilaansa. Tsukiko on kirjan alussa 37-vuotias ja hän on myös kirjan kertoja. Omien sanojensa mukaan hän ei seurannut japanin tunneilla kovinkaan innokkaasti, joten opettajakaan ei ollut jäänyt erityisemmin mieleen. Tsukiko on hieman varautunut ja syrjäänvetäytyvä luonne. "Näyttää tosikolta, mutta puhuu kummia" on erään entisen luokkatoverin luonnehdinta hänestä. Tsukikon ja Sensein välille alkaa vähitellen kehittyä syvenevä suhde, jonka vaiheita seurataan kirjassa noin viiden vuoden aikana.

   "Kohtasimme aina yllättäen ja kuljimme yhdessä sattumalta. Osuimme samaan aikaan baariin ja joimme silloin yhdessä. Joskus emme puhuneet toisillemme kuukauteen, emmekä edes tavanneet."

   "Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni."

Tsukikon kerronta kirjassa on hienovaraista, jopa pinnallista voisi sanoa. Lukijan tulkittavaksi jätetään paljon, koska tuntuu siltä, että kertomuksessa tuodaan esille vain eräitä Tsukikolle keskeisiä muistoja yhteiseltä ajalta. Jos kuvaus kuvitellaan henkilökohtaisiksi muistelmiksi, niin se on täysin ymmärrettävää: Tsukiko pystyy hienovaraisistakin vihjeistä palauttamaan mieleensä kokemansa tärkeät hetket. Myös Sensein hahmo ja ajattelu jäävät lopultakin jossain määrin arvoituksellisiksi, koska Tsukiko kuvaa omia havaintojaan eikä lähde arvailemaan toisen motiiveja. 

Milla Mykrä: 
"Juuri tarinan pelkistyneisyys ja aukkoisuus tekevät siitä niin monitahoisen. Minimalismin ja tyhjyyden estetiikka, aukkokohdat, poistot, yksinkertaistaminen ja sanomatta jättäminen ovat ikään kuin lukijan ja kirjailijan vuorovaikutus: aukkokohtia jättämällä kirjailija ikään kuin todistaa uskovansa lukijansa mielikuvitukseen, ja antaa lukijan keksiä tarinalle jatkon. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Aukot saavat lukijan ajattelemaan, mitä on tapahtunut, mitä olisi tapahtunut ja mitä tapahtuu. Pelkistyneisyys, tyhjyys, vähäsanaisuus ja karuus perustuvat siis pohjimmiltaan siihen, että niiden olemassaolo mahdollistaa kaiken ja kaikkeuden."

Sukupuolten välillä vallitsee Japanissa vieläkin melkoinen kuilu. Naiset ja miehet toimivat omissa rooleissaan ja työpaikat ovat selvästi jakautuneet naisten ja miesten ammatteihin. Kirjassa länsimaalaista lukijaa saattaa ärsyttää Sensein konservatiiviset tai peräti hieman sovinistiset huomautukset Tsukikon ulkonäöstä ja käytöksestä: 
"Kaadatko itsellesi, vaikka olet nainen?". 

Japanilaisessa kulttuurissa naiset eivät ole kovinkaan aloitteellisia. Naisellisen pidättyväisesti Tsukikokin odotti hämmästyttävän pitkään ennen kuin kertoi tunteistaan. Kumpikin osapuoli oli ilmeisesti hämillään ristiriitaisista tunteistaan ja epävarma mahdollisen suhteen hyväksyttävyydestä sukulaisten ja tuttavien silmissä: ikäero, (entinen/etäännyttävä) opettaja-oppilassuhde... Niinpä, silloin kun alkaa seurustella äidinkielen opettajan kanssa, pitää olla varautunut tällaisiinkin hotelliöihin:

   "'Bashōlla on haiku: Meri hämärtyy / sorsien äänet / himmeän valkoisia.'
   Sensei kirjoitti haikun paperiin ja alkoi luennoida. Keskellä yötä.
   'Voi sanoa, että meidän kirjoittamamme haiku pohjaa Bashōn haikulle. Se on mielenkiintoinen runo, jonka mitta on rikottu. Meri hämärtyy / himmeän valkoista / sorsien äänet ei käy päinsä. Silloin himmeän valkoista viittaisi sekä mereen että sorsien ääntelyyn. Kun himmeän valkoisia tulee tulee lopuksi, haiku elää. Ymmärsitkö? Ymmärrät toki. Jos siltä tuntuu, sinäkin voit kokeilla haikujen sepittämistä!'
   Ja niin päädyimme väsäämään haikuja siinä rinnakkain istuen. Miten siinä niin kävi? Kello oli jo yli kahden aamuyöllä. Mikä olikaan tuo olotila, jossa sormilla tavuja laskien väsäsin kehnoja värssyjä, kuten Iltaruskon lampulle / yksinäiset yöperhot?"

Milla Mykrän mukaan estetiikka ilmenee Kawakamin herkässä teoksessa useammalla tavalla ja se on keskeistä romaanin tematiikalle. Estetiikka välittyy monimuotoisen luonnon kuvailun, epäloogisuuden, yksinkertaistamisen, hetkellisyyden sekä vihjailevuuden kautta. Mykrä esittelee työssään lisäksi muita japanilaiselle kulttuurille keskeisiä piirteitä, joiden tunteminen auttaa Kawakamin teoksen esteettisten piirteiden ymmärtämistä kuten japanilaista yhteisöllisyyttä ja rakkauden käsitystä sekä uskonnon vaikutusta kulttuuriperintöön. Nuo piirteet selventävät eräitä seikkoja, jotka lukiessa olivat herättäneet lievää kummastusta. Silloin ne eivät olleet häirinneet lukuelämystä, koska ne oli voinut lokeroida kohtaan "japanilaista eksotiikka". Asiantuntijan avaamina ne tulivat sitten täysin loogisiksi.

Milla Mykrä kirjoittaa, että japanilaislukija tuskin kiinnittää sen suurempaa huomiota esimerkiksi romaanin baariyhteisöihin, temppelivierailuihin tai yksityiskohtaiseen luonnon kuvailuun. Suomalaisen huomio taas kiinnittyy niihin välittömästi. Mykrän mukaan japanilainen kulttuuri on yhdistelmä vuosisatojen ajan kehittyneitä perinteitä ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahan lähtemättömästi ja kulttuuri itsessään on vaikuttanut myös estetiikkaan ja esteettisten piirteiden syntyyn.

Eräs erityinen piirre japanilaisessa kauneuden käsityksessä on estetiikan arkisuus. Esteettinen kokemus ulottuu myös arkipäiväisen elämän askareisiin. Se liittyy maailman, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. Ruokahetket ovat rituaalimainen kokemus, jonka tarkoitus on miellyttää esteettisesti niin ruoan valmistajaa kuin sen nauttijaa. Ne ovatkin kirjassa korostetun keskeisessä asemassa ja tukevat tapahtumien kulkua. Esteettinen asenne, mielentila, voi ilmetä myös niinkin arkisessa asiassa kuin Sensein matkalle ottamien kolmiojuustojen käärepapereissa:

"Juuston hopeinen käärepaperi oli revitty auki ja lojui pöydällä kaarelle käpristyneenä. Muistin, miten olin aikoinaan tehnyt pallon keräämistäni hopeapapereista. Olin vielä pieni, kun kokosin Finger-suklaan hopeakääreet varsin kookkaaksi palloksi. Rullasin kääreet huolella auki ja kiinnitin yhteen. Joskus seassa oli kultaisia papereita, mutta ne panin sivuun. Hopeapallon sujautin pöytälaatikon pohjalle aikomuksenani kiinnittää se joulukuusen latvassa olevaan tähteen. Joulun tullen pallo oli kuitenkin jo jäänyt muistikirjojen ja muovailuvahalaatikon alle ja rypistynyt."

Hiromi Kawakami on eräs Japanin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjansa ovat voittaneet useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 1996 hän voitti arvostetun Akutaga-palkinnon teoksella Hebi wo fumu ja Sensein salkku sai Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001. Sensein salkusta on Japanissa tehty tv-sarja, kuunnelma sekä manga-sarjakuva.

Kirjan teksti on ilmavaa ja pakotonta. Lyhyet lauseet voivat tuntua joskus töksähteleviltä, mutta Milla Mykrä tähdentää, että käännös on tehty suoraan japanista eikä jonkun välikäännöksen kautta. Japanin kielessä ei juurikaan ole rinnasteisia päälauseita tai sivulauseita, sillä niitä on käytännössä vaikea muodostaa. Siksi lyhyet lauseet ovat kielelle ominaisia. Lisäksi välikäännöksessä vaarana on muuttaa homonyymien merkitystä, joita käytetään runsaasti. Ne on aikaisemmassa käännöksessä voitu tulkita toisin kuin kirjailija on alun perin tarkoittanut. Sanojen ja lauseiden merkitys voi olla avoin, ja lukijan on asiayhteydestä ja tilanteesta osattava päätellä, kuka toimii ja tekee mitäkin. Raisa Porrasmaa on kokenut kääntäjä, tietokirjailija ja japanin kielen opettaja. Hän on suomentanut muun muassa Haruki Murakamin teoksia.

Lopuksi on syytä antaa kunniamainita kirjan poikkeuksellisen onnistuneesta kansitaiteesta. Satu Kontinen on luonut kokonaisuuden, jossa silmä tosiaan lepää. Kunhan vain ensin malttaisi sulkea kirjan:

   "Laskin tähtiä kävellessäni. Astelin Sensein perässä ja ynnäsin yhä tähtiä kasvot taivasta kohti käännettyinä. Päästyäni kahdeksaan asti Sensei lausahti äkkiä:
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa'
   'Mikä se on?' kysyin.
   'Etkö sinä edes Bashōta tunne', Sensei huokasi päätään puistellen.
   'Onko se Bashōta?'
   'No on. Opetin sen kyllä sinulle aikoinaan.' En muistanut hänen opettaneen sellaista runoa. Sensei lisäsi vauhtia ja loittoni minusta.
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa', toistin merkilliset säkeet.
   Sensei kulki tovin minuun katsomatta, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:
   'Laitetaan ensi kerralla yhdessä jamssikeittoa. Bashōn haikussa vuodenaika on kevät, mutta jamssin juuret ovat herkullisia juuri nyt. Minä voin raastaa ne, ja sinä saat survoa ne huhmareella.'"


Tommi

Bashōn runot on suomentanut Kai Nieminen. Ne ovat teoksessa Alati matkalla (Basam Books, 2012)

Rakkaus pakenee järkeä

Saara Turunen: Järjettömiä asioita. Tammi 2021.

Rakkaus se ei tahdo suostua kesytettäväksi. Saara Turusen  rakkaustutkielman päähenkilö, minäkertoja joutuu toteamaan: ”Elämässäni on ainoastaan yksi kysymys, johon en ole löytänyt sellaista ratkaisua, että se riittäisi takaamaan edes jonkinlaisen mielenrauhan, ja tuo kysymys liittyy rakkauteen, siihen että olen yhä mieheni kanssa, vaikka hän asuu yhdessä maassa ja minä toisessa.”

Saara Turusen odotettu kolmas romaani kertoo siis rakastamisen vaikeudesta. Mies on espanjalainen, katalaani. Tunnettu kalabaliikki Katalonian itsenäistymisen puolesta ja vastaan heijastuu näillekin sivuille. Pääosassa ovat kuitenkin ihmiset: päähenkilöiden lisäksi heidän sukunsa kaikkine rönsyineen.

Tämän kirjan viehätys on kauniissa, elegantisti etenevässä kielessä ja lukijan mielenkiinnon virittämisestä.  Viimeisen sivun jälkeen tunsin pettymystä: nytkö se jo loppui.

Turunen kuvailee osuvasti hemmotellun länsimaisen ihmisen valinnanvaikeuksia. ”Valitsemisessa pahinta on se, että joutuu valitsemaan pois kaikki ne tuhat muuta vaihtoehtoa, ja sellainen aiheuttaa pakokauhua.”

Kirjan minäkertoja on fyysisesti terve, kauniskin, menestystä saanut kirjailija ja teatterintekijä, joka yritysstipendin turvin voi keskittyä haluamiinsa asioihin. Hän asuu Helsingissä isäpapan omistamassa asunnossa. Voisi luulla, että hän on täydellisen onnellinen, mutta ei ole.

Häntä raastaa ristiriita, kaipuu asettua aloilleen, ryhtyä ”aikuismaiseksi”, olla rakastamansa miehen lähellä, ja toisaalta halu jatkaa työtään Suomessa. Ja miksi hänen pitäisikään luopua omasta alastaan, jolle hän on kouluttautunut ja jossa hän on hyvä? Vain pahimmat fundamentalistipatriarkat voisivat vaatia sellaista.

Rakkaus mieheen herättää myös kaipuun lapsesta. Tämän herkän kysymyksen puiminen eri kulttuureissa on kirjan kiinnostavaa antia. Kertoja joutuu kohtamaan omat pelkonsa ja toiveensa, hän muistaa miten hänen lapsuudessaan on suhtauduttu seudun yksinäisiin, lapsettomiin naisiin: vihamielisesti ja vähättelevästi.

Lapsuudestaan hän on imenyt myös ajatuksen, että on yritettävä, ponnisteltava herkeämättä, muuten voi seurata jonkinlainen romahdus ja kaiken menettäminen. Liekö tämä jokin suomalainen erityispiirre naisten kasvatuksessa? Suorituspaineista viriää ristiriitaa nykyhetkeenkin, sillä naisen rakastetulta kunnianhimo loistaa poissaolollaan.

Laajemmin kyse on varhaiskeski-iän identiteettikriisistä ja perfektionistin toiveesta jättää itsestään jokin pysyvä jälki haihtuvaan maailmankaikkeuteen.

”Ja mistä tulee tämä toive tulla muistetuksi? Miten järjetön sekin on? Ja aina kun pysähdyn ajattelemaan tällaisia asioita, päädyn miettimään tätä nimenomaista hetkeä, joka katoaa juuri nyt, eikä sille voi tehdä mitään, aika vain sortuu takanamme kuin valtava vuori, joka romahtaa lakkaamatta ja muuttuu tomuksi.”

Kirjan bonuksena ovat upeat tilannekuvaukset, joissa Turusen draamantaju loistaa, kuten painajaismaisia aineksia sisältävä sukujoulu, espanjalaiset hautajaiset ja kafkamainen pikalähtö Berliinistä Espanjaan. Myös monet lyhyet tuokiokuvat jäävät voimakkaina mieleen.

Myös suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka ovat viettäneet Espanjassa kauemmin kuin viikon tai pari. Eteläinen epäkäytännöllisyys, kaameat virkailijat ja byrokratia, asuntomarkkinoiden erityispiirteet, perheen merkitys kaiken perustana, latinopoikien suhde myyttisiin mammoihinsa…

Kirjailija Saara Turunen. (Kuva: Tammi / Ilkka Saastamoinen)

Niin monta tärkeää asiaa jää avoimeksi, että olisiko kirjalle suunnitteilla jatkoa? Asunto Espanjassa, lapsihaave, ja entä se intiimi video, jonka nainen kuvasi miehen toivomuksesta?

Joka tapauksessa kiitän, että Saara Turunen kirjoitti Järjettömiä asioita, vaikka hän pitkään vierasti rakkautta taideluomuksen aiheena. Yksittäisestä kasvaa jotakin suurempaa, meidän ”pienet” rakkausvalintamme voivat heijastella laajempia pohjavirtoja. Oletan, että nämä minäkertojan sanat uskaltaa yhdistää kirjailijaan itseensä:

”Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa. Mutta nyt mietin, onko asenteessani sittenkin jotain tunkkaista tai muiden sanelemaa. Sillä vuosien myötä olen myös havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee. Hän ei voi tehdä teosta, jonka hän olisi voinut tehdä kymmenen vuotta sitten, eikä hän voi tehdä teosta, jonka voisi tehdä viidentoista vuoden päästä. Hän voi tehdä vain sen teoksen, joka kulloinkin elämällä on tarjottavanaan. Ja toisaalta ihmettelen, mikä oli saanut meidät ajattelemaan, että rakkaus aiheena olisi yhteiskunnasta irrallaan, kuin kyseessä olisi pelkkä tunne, ei mitään sen kummempaa. Niin meille oli kai jostakin ylhäältäpäin saneltu.”

Saara Turusen aiemmat romaanit ovat Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018). Hän on kirjoittanut useita näytelmiä, joita on esitetty ulkomaillakin, ja hänet on palkittu useilla kulttuurialan tunnustuksilla, muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla (2016).

Taina