Avainsana-arkisto: kirjallisuuskritiikki

Ajatusluutumia ravistelevia kirjallisuusesseitä (på svenska)

Carl-Göran Ekerwald : Sommarhus i Arktis : essäer om skönlitteraturens nyttighet (Carlsson Bokförlag, 1986)

"Alkuperäisistä teksteistä käy ilmi, että Homeroksen kuninkaat ovat maanviljelijöitä - taistelussa heitä kutsutaan 'teurastajiksi'. Kuninkaat herättelevät toisiaan potkimalla nukkujia. Kun heidän paitansa tulevat hiestä märiksi, he asettuvat tuuleen, jotta ne kuivuvat heidän päällään. Odysseus on varas, vaikka ruotsalaisessa käännöksessä häntä luonnehditaan sanalla 'ärkeskälm', emälurjus (suom.: viekas Odysseus). Kuninkaat nimittelevät toisiaan ja 'juopporenttu' on lievimpiä haukkumanimiä. Kuninkaat asuvat yksinkertaisissa puuparakeissa. Heidän henkinen tasonsa käy ilmi siitä, että Akilleus on kannibaali - tunteellinen kannibaali, joka tavataan joskus itkeskelemässä merenrannalla. Akilleusta on kasvattanut kentauri, puoliksi ihminen, puoliksi hevonen, ja sekin kertoo jotakin puoli-ihmismäisestä henkisyydestä. Merkillistä korottaa humanismin tunnukseksi sellainen henkilö, joka on oppinut elämään samaan aikaan eläimen ja ihmisen elämää.
   "Tällaisessa antiikin maailmassa Palamedes kivitetään kuoliaaksi. Hänen rikoksensa? Hän keksi aakkoset.
   "Antiikin olemus väärennetään, jos siitä esitetään pelkästään kauniit, jalot ja puhtaat piirteet. Daumierin kuvitus Iliakseen on todenmukaisempi - hän pudottaa sankarit arjen tasolle. Tai Shakespeare - kuinka hän kuvaa Homeroksen sotureita? - 'huoranpoikia jotka tappelevat huoran suosiosta'.
   Syy siihen, että antiikin kertomukset on meillä nostettu kaapin päälle ihailtaviksi, ei johdu pelkästään siitä, että latinan ja kreikan opiskelu kouluissamme on lähes tyystin lakannut tai että käännökset ovat usein lähes lukukelvottomia - syy siihen on myös se, että kertomusten keskeinen sisältö esitetään pääasiassa kaunisteltuna tai niillä katsotaan olevan vain arkeologista ja historiallista arvoa." (Antiikki ja meidän aikamme)

Aivan ensimmäiseksi on kiitettävä lukioaikaista Lahden Tiirismaan yhteiskoulun ruotsin kielen lehtoria Raija Lehtoa. Hän sytytti kiinnostuksen kieleen enkä ilman hänen oppejaan olisi uskaltanut ryhtyä näihin käännöstöihin. Tämä kirja on nimittäin niitä, joita Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyhtiöt eivät halua suomalaisten lukijoiden lainkaan lukevan. Itse asiassa sen kirjoittaja Carl-Göran Ekerwald (synt. 1923) on luokiteltu niin kehnoksi, ettei häneltä ole käännetty yhtään mitään. Se on aikamoinen tuomio, sillä Ekerwaldin tuotanto on huomattavan laaja, noin 50 teosta ja se kattaa käytännössä kaikki kirjallisuuden lajit. Mutta kun hän on niitä Uppsalan kunniatohtoreita, niin eihän sellaisilla meriiteillä Pohjanlahden tällä puolella ole kovasti painoa.

Se on suuri vahinko. Carl-Göran Ekerwald on selkeä ja pedagoginen kirjoittaja. Hän toimi pitkään sekä historian että äidinkielen opettajana ja entiset oppilaat kuvailevat hänen opetusmenetelmiään ja oppitunteja legendaarisiksi.  Kirjallisuuteen liittyviä historiallisia anekdootteja, historian kulkua kirjallisten esimerkkien valossa: noita esimerkkejä löytyy myös tästä seitsemän upeaa esseetä sisältävästä kirjasta roppakaupalla. 

Ekerwald ei luennoi eikä saarnaa, hän ei osoita ylivertaista oppineisuuttaan. Lukijana hänestä tärkeintä on, että kirjan teksti on koskettanut hänen sisintään ja muuttanut aikaisempia näkemyksiä. Samanlaisen kokemuksen hän myös haluaa välittää omille lukijoilleen. Jähmeät ajattelutavat on sulatettava liikkeelle. Ja ne lähtevät liikkeelle - uusi havainto, uusi tekijä tulee mukaan ja kokonaisuus lähtee liikkeelle. Ei ihme, että opettajamme suorastaan innostuu kirjoittaessaan Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksista.

"Ihmisen muisto maan päällä 'on kuin ammuttu kuula - se savuaa hetken ja sammuu sitten aamukasteessa ja se poljetaan ja unohdetaan', Topelius kirjoittaa.
   "Välskärin kertomukset kirjoitettiin, jotta muisto säilyy. Ja kirjoittaja itse oli vakavasti työnsä ottanut historioitsija. Jo 1853 hänet nimitettiin Helsingin yliopiston historian professoriksi. Ei tarvitse pitkään lukea Topeliusta kun huomaa, miten asiantunteva opas hän onkaan. Välskärin taustalla ovat mittavat lähdetiedot, jotka perustuvat eri arkistoissa tehtyihin tutkimuksiin. Kuvaukset pataljoonista eivät ole mielikuvituksen tuotetta. Hän oli perillä tuon ajan tutkimustuloksista ja tulkinnoista. Välillä kirjoittaja intoutuu pitämään pitkiä esitelmiä - kuten nälänhädästä 1697 ja Uudenkaupungin rauhasta. Ja hänen kriittinen katseensa havaitsee yksityiskohtia, jotka valaisevat suurempia asiayhteyksiä. Kun hän esimerkiksi kuvaa miten Pohjanmaan talonpojat joutuivat erottamaan piikoja ja renkejä nälänhädän aikaan jotta eivät itse olisi kuolleet nälkään, niin silloin ymmärrämme mitä todella sisältyi käsitykseen sydämellisistä patriarkaalisista oloista, jotka aikoinaan vallitsivat maaseudulla." (Kun vanha hyljepyssy kolahtelee seinään marraskuun myrskyssä)

Jos olisin ruotsalainen, niin korvat voisivat alkaa punoittaa, sillä sen verran kovaa kritiikkiä ruotsalaisten alentuvasta asenteesta suomalaisiin Ekerwald välillä jakelee. Heikkoa sodan johtoa, suoranaista piittaamattomuutta ja suomalaiset maksoivat aina kovimman hinnan. Narvan taistelussa puolet sotilaista oli suomalaisia. Väestön määrään nähden oikea suhde olisi ollut ehkä vain neljäsosa. Suomalaisia vietiin lahtipenkkiin ulkomailla, kun heitä olisi tarvittu puolustussotiin Suomen maaperällä.

Jämtlantilainen metsänvartijan poika on selvästi heikomman kansanosan puolella. Hänen ystävänsä Jan Fridegård ja tämän kirjat Upplandin köyhistä kannustivat osaltaan Ekerwaldia kirjoittamaan. Asenne näkyy erityisesti esseessä, joka käsittelee islantilaista runoilijaa Jón úr Vöriä.

   "Hän on runoilija, joka todella tietää mitä tekee. Hänellä on tietty strategia - se ei tietenkään ole hämmentävää oveluutta, vaan hänen kynänsä on tuo strategia, toisin sanoen hänen oma perimmäinen asenteensa.
   "Se voidaan ilmaista yksinkertaisesti näin: siinä missä toiset pysähtyvät ja jäävät paikalleen, hän jatkaa kulkuaan. Missä toiset jatkavat kulkuaan, siihen hän pysähtyy. Toisin sanoen - hän kiinnittää katseensa huomaamattomaan.
   "Ja äkkiä hänen runoja lukiessaan huomaa, että se mikä toisilta jäi huomaamatta - se on äärimmäisen merkittävää: inhimillinen elämä paljaimmillaan, yksinkertaisimmillaan, sellaisia töitä tehdessä jotka alati toistuvat ja täyttävät olemassaolon.
   "Ajatus - tämä on arkipäiväistä. Mutta onko oikeastaan muuta elämää kuin juuri tuo kaikista arkisin?" (On hyvä elää - Jón úr Vör, islantilainen)

Suomalaiskustantajat siis halusivat, että tämä kirja haudataan Carl-Göran Ekerwaldin mukana samaan arkkuun. Luultavasti viimeinen naula jonka he löivät arkunkanteen oli essee György Lukácsista. Myös hänelle elämän  sisältö löytyy nimenomaan arjesta. Muuten hänenkin ensimmäinen suuri lukuelämys yhdeksänvuotiaana oli juuri Homeros. Nuori György asettui kuitenkin häviäjän, Hektorin puolelle. Se oli vastoin isän käsityksiä, joiden mukaan menestys ja voitto olivat todisteita oikeasta toiminnasta. Isoisä oli ollut käsityöläinen, mutta isä oli kohonnut englantilais-itävaltalaisen pankin johtajaksi. Varakas porvariskoti piti yllä korkeatasoisia kulttuurisuhteita. Lukácseilla kävivät Béla Bartók, Thomas Mann ja vastaavat suuruudet.

15-vuotiaana löytyi lisää vaarallista kirjallisuutta: Ibsen, Tolstoi ja itävaltalainen Max Nordaus ajatuksineen kulttuuri-ihmisen teennäisestä olemuksesta. György Lukács alkoi aavistella, mistä hänen kärsimänsä aitouden puute ja vieraantumisen tunne saattoi johtua, mistä alitajuinen kapina sovinnaista protokollaa vastaan. Mutta pahempaa oli luvassa: Lessing, Goethe, Hegel ja lopulta Marx. Voitonhimo ja pidäkkeetön egoismi vääristävät ihmisten väliset suhteet. Akateemisesti oppinut varakkaan kodin kasvatti liittyi kommunisteihin, mikä oli perheelle ja lähipiirille kauhistus.

Ekerwald kirjoittaa, että Lukácsia ei voi kuitenkaan lokeroida tarkasti. Maanpakolaisvuosinaan Moskovassa hänet pidätettiin kaksi kertaa. Hän herätti puolueessa epäilyksiä, ja hänet aiottiin erottaa. Häntä pidettiin vääräoppisena ja mystikkona. Hänen sanottiin kirjoittavan petollisesti, filosofista salakieltä ja ujuttavan mukaan sameita henkisiä kuvitelmia. Hän peräti väittää, että ihmisten tunteet ja ajatukset merkitsevät historiassa jotakin, vaikka oikeaoppiset marxilaiset tietävät visusti, että ihmisen tietoisuus on luokkayhteiskunnan tuote. 

Lukács oli nähnyt Saksassa miten lähes koko kansa tuli noidutuksi. Loput vaipuivat melankoliaan ja voimattomuuteen olosuhteiden edessä. Tätä vastaan Lukács halusi mobilisoida maailmankirjallisuuden. Sieltä yksilö ja yhteisö löytävät arvokasta vertailuaineistoa; ihminen oppii näkemään inhimillisyyttä ja saa kaipuun inhimillistyä. Menneeseen ei jäädä piehtaroimaan, vaan sen merkitys on siinä, että se valaisee osaltaan nykyisyyttä. Lukács kirjoitti esseitä lukuisista kirjailijoista kuten Balzac, Gorki, Büchner, Kleist ja halusi esitellä heidän tekstinsä uudessa valossa ja osoittaa, että ne pätevät edelleen.

   "On virhe kuvitella, että ihmiskunta vähitellen saavuttaa aina selvempää käsitystä mitä kulloinenkin tilanne edellyttää. On järkevää ottaa sellainenkin mahdollisuus huomioon, että selkeyttä löytyy satoja, jopa tuhansia vuosia vanhoista teksteistä... Josef-kertomuksen kirjoittajalta tai Homerokselta, Cervantesilta, Corneillelta, Walter Scottilta. Selkeä ajattelu ei ole harvinaista. Siksi eräitä vanhoja tekstejä pidetään arvossa, ei niiden museoarvon tai esteettisen ulkonäön takia, vaan sen takia, että ne elähdyttävät meidän ajattelukykyämme."

Siirtyminen passiivisuudesta aktiiviseksi toimijaksi, unen ja harhakuvitelmien hylkääminen ja todellisuuden näkeminen silmästä silmään, nämä ovat asioita, joita Lukács kutsuu ihmisen ihmistymiseksi, "das Menschenwerden des Menschen". On kyse havahtumisesta. On huonoja ja hyviä arvoja, olot voidaan järjestää joko tuhoaviksi tai elämänmyönteisiksi. Kaaos ei kata kaikkia elämänehtoja, sillä on myös raikasta vettä, rauhaa, työtä, oikeudenmukaisuutta. Mutta arvojen ylläpito edellyttää tehokkaita ajatuksia, soveliasta filosofiaa.

Vuonna 1970 György Lukácsille myönnettiin Goethe-palkinto, Länsi-Saksan korkein kirjallisuuspalkinto. Hän lahjoitti koko summan USA:n kansalaisoikeusliikkeelle Angela Davisin vapauttamiseksi. Esseen otsikko on Leva som man tänker-, Elää kuten ajattelee- ja se pätee niin Lukácsiin kuin hänen hengenheimolaiseensa Carl-Göran Ekerwaldiin.


Tommi

Arjen ja ohikiitävän estetiikkaa Japanista

Hiromi Kawakami : Sensein salkku (suomentanut Raisa Porrasmaa. S&S, 2017)

Milla Mykrä: Arkista estetiikkaa : japanilainen estetiikka Hiromi Kawakamin Sensei no Kaban -romaanissa (linkki pro gradu -tutkielmaan, Turun yliopisto, 2022)

   "Sensei tyhjensi hitaasti sakekuppinsa ja täytti sen itse uudelleen. Hän ei kallistanut tokkuri-kannua kupin reunaa vasten vaan kohotti sen korkealle. Sake muodosti ohuen noron ja putosi kuppiin kuin olisi imeytynyt siihen, eikä tippaakaan läikkynyt. Kylläpä hän oli taitava. Olin joskus kohottanut tokkurin korkealle Senseitä matkien, mutta miltei kaikki oli läikkynyt ohi. Siitä eteenpäin jatkoin tyylitöntä tarjoilutapaani: pidin tiukasti kupista kiinni vasemmalla kädellä ja vein oikealla tokkurin miltei kiinni kuppiin."

Sain eilen luettua loppuun Sensein salkun ja olin jotenkin mietteliään-kuulaassa mielentilassa. Maja lapsuuden reunalla -elokuva oli kohta alkamassa televisiossa. Sitä ennen ehtisin pestä pari omenaa. Hain eteisestä kaksi ja huuhtelun jälkeen laskin ne hämärässä keittiössä lautaselle. Tuijotin niitä hyvän aikaa. Mustaa vasten kaksi kellanvihreää, vähän punaista, suorastaan hehkui. Tuijotin ja ihmettelin miksi en tahdo päästä liikkeelle. Elokuvan jälkeen tutkin netistä tietoja Kawakamista ja löysin Milla Mykrän oivallisen tutkielman. Luin sitä puolille öille. Siitä selvisi miksi Kawakamin kirja oli onnistunut saattelemaan minut kuin huomaamatta vahvan esteettisen kokonaiselämyksen valtaan.

Hiromi Kawakamin kirjan päähenkilöt ovat "Sensei", eläkkeelle jäänyt lukion äidinkielen opettaja Harutsuna Matsumoto sekä toimistovirkailija Tsukiko Ōmachi, hänen entinen oppilaansa. Tsukiko on kirjan alussa 37-vuotias ja hän on myös kirjan kertoja. Omien sanojensa mukaan hän ei seurannut japanin tunneilla kovinkaan innokkaasti, joten opettajakaan ei ollut jäänyt erityisemmin mieleen. Tsukiko on hieman varautunut ja syrjäänvetäytyvä luonne. "Näyttää tosikolta, mutta puhuu kummia" on erään entisen luokkatoverin luonnehdinta hänestä. Tsukikon ja Sensein välille alkaa vähitellen kehittyä syvenevä suhde, jonka vaiheita seurataan kirjassa noin viiden vuoden aikana.

   "Kohtasimme aina yllättäen ja kuljimme yhdessä sattumalta. Osuimme samaan aikaan baariin ja joimme silloin yhdessä. Joskus emme puhuneet toisillemme kuukauteen, emmekä edes tavanneet."

   "Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni."

Tsukikon kerronta kirjassa on hienovaraista, jopa pinnallista voisi sanoa. Lukijan tulkittavaksi jätetään paljon, koska tuntuu siltä, että kertomuksessa tuodaan esille vain eräitä Tsukikolle keskeisiä muistoja yhteiseltä ajalta. Jos kuvaus kuvitellaan henkilökohtaisiksi muistelmiksi, niin se on täysin ymmärrettävää: Tsukiko pystyy hienovaraisistakin vihjeistä palauttamaan mieleensä kokemansa tärkeät hetket. Myös Sensein hahmo ja ajattelu jäävät lopultakin jossain määrin arvoituksellisiksi, koska Tsukiko kuvaa omia havaintojaan eikä lähde arvailemaan toisen motiiveja. 

Milla Mykrä: 
"Juuri tarinan pelkistyneisyys ja aukkoisuus tekevät siitä niin monitahoisen. Minimalismin ja tyhjyyden estetiikka, aukkokohdat, poistot, yksinkertaistaminen ja sanomatta jättäminen ovat ikään kuin lukijan ja kirjailijan vuorovaikutus: aukkokohtia jättämällä kirjailija ikään kuin todistaa uskovansa lukijansa mielikuvitukseen, ja antaa lukijan keksiä tarinalle jatkon. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Aukot saavat lukijan ajattelemaan, mitä on tapahtunut, mitä olisi tapahtunut ja mitä tapahtuu. Pelkistyneisyys, tyhjyys, vähäsanaisuus ja karuus perustuvat siis pohjimmiltaan siihen, että niiden olemassaolo mahdollistaa kaiken ja kaikkeuden."

Sukupuolten välillä vallitsee Japanissa vieläkin melkoinen kuilu. Naiset ja miehet toimivat omissa rooleissaan ja työpaikat ovat selvästi jakautuneet naisten ja miesten ammatteihin. Kirjassa länsimaalaista lukijaa saattaa ärsyttää Sensein konservatiiviset tai peräti hieman sovinistiset huomautukset Tsukikon ulkonäöstä ja käytöksestä: 
"Kaadatko itsellesi, vaikka olet nainen?". 

Japanilaisessa kulttuurissa naiset eivät ole kovinkaan aloitteellisia. Naisellisen pidättyväisesti Tsukikokin odotti hämmästyttävän pitkään ennen kuin kertoi tunteistaan. Kumpikin osapuoli oli ilmeisesti hämillään ristiriitaisista tunteistaan ja epävarma mahdollisen suhteen hyväksyttävyydestä sukulaisten ja tuttavien silmissä: ikäero, (entinen/etäännyttävä) opettaja-oppilassuhde... Niinpä, silloin kun alkaa seurustella äidinkielen opettajan kanssa, pitää olla varautunut tällaisiinkin hotelliöihin:

   "'Bashōlla on haiku: Meri hämärtyy / sorsien äänet / himmeän valkoisia.'
   Sensei kirjoitti haikun paperiin ja alkoi luennoida. Keskellä yötä.
   'Voi sanoa, että meidän kirjoittamamme haiku pohjaa Bashōn haikulle. Se on mielenkiintoinen runo, jonka mitta on rikottu. Meri hämärtyy / himmeän valkoista / sorsien äänet ei käy päinsä. Silloin himmeän valkoista viittaisi sekä mereen että sorsien ääntelyyn. Kun himmeän valkoisia tulee tulee lopuksi, haiku elää. Ymmärsitkö? Ymmärrät toki. Jos siltä tuntuu, sinäkin voit kokeilla haikujen sepittämistä!'
   Ja niin päädyimme väsäämään haikuja siinä rinnakkain istuen. Miten siinä niin kävi? Kello oli jo yli kahden aamuyöllä. Mikä olikaan tuo olotila, jossa sormilla tavuja laskien väsäsin kehnoja värssyjä, kuten Iltaruskon lampulle / yksinäiset yöperhot?"

Milla Mykrän mukaan estetiikka ilmenee Kawakamin herkässä teoksessa useammalla tavalla ja se on keskeistä romaanin tematiikalle. Estetiikka välittyy monimuotoisen luonnon kuvailun, epäloogisuuden, yksinkertaistamisen, hetkellisyyden sekä vihjailevuuden kautta. Mykrä esittelee työssään lisäksi muita japanilaiselle kulttuurille keskeisiä piirteitä, joiden tunteminen auttaa Kawakamin teoksen esteettisten piirteiden ymmärtämistä kuten japanilaista yhteisöllisyyttä ja rakkauden käsitystä sekä uskonnon vaikutusta kulttuuriperintöön. Nuo piirteet selventävät eräitä seikkoja, jotka lukiessa olivat herättäneet lievää kummastusta. Silloin ne eivät olleet häirinneet lukuelämystä, koska ne oli voinut lokeroida kohtaan "japanilaista eksotiikka". Asiantuntijan avaamina ne tulivat sitten täysin loogisiksi.

Milla Mykrä kirjoittaa, että japanilaislukija tuskin kiinnittää sen suurempaa huomiota esimerkiksi romaanin baariyhteisöihin, temppelivierailuihin tai yksityiskohtaiseen luonnon kuvailuun. Suomalaisen huomio taas kiinnittyy niihin välittömästi. Mykrän mukaan japanilainen kulttuuri on yhdistelmä vuosisatojen ajan kehittyneitä perinteitä ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahan lähtemättömästi ja kulttuuri itsessään on vaikuttanut myös estetiikkaan ja esteettisten piirteiden syntyyn.

Eräs erityinen piirre japanilaisessa kauneuden käsityksessä on estetiikan arkisuus. Esteettinen kokemus ulottuu myös arkipäiväisen elämän askareisiin. Se liittyy maailman, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. Ruokahetket ovat rituaalimainen kokemus, jonka tarkoitus on miellyttää esteettisesti niin ruoan valmistajaa kuin sen nauttijaa. Ne ovatkin kirjassa korostetun keskeisessä asemassa ja tukevat tapahtumien kulkua. Esteettinen asenne, mielentila, voi ilmetä myös niinkin arkisessa asiassa kuin Sensein matkalle ottamien kolmiojuustojen käärepapereissa:

"Juuston hopeinen käärepaperi oli revitty auki ja lojui pöydällä kaarelle käpristyneenä. Muistin, miten olin aikoinaan tehnyt pallon keräämistäni hopeapapereista. Olin vielä pieni, kun kokosin Finger-suklaan hopeakääreet varsin kookkaaksi palloksi. Rullasin kääreet huolella auki ja kiinnitin yhteen. Joskus seassa oli kultaisia papereita, mutta ne panin sivuun. Hopeapallon sujautin pöytälaatikon pohjalle aikomuksenani kiinnittää se joulukuusen latvassa olevaan tähteen. Joulun tullen pallo oli kuitenkin jo jäänyt muistikirjojen ja muovailuvahalaatikon alle ja rypistynyt."

Hiromi Kawakami on eräs Japanin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjansa ovat voittaneet useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 1996 hän voitti arvostetun Akutaga-palkinnon teoksella Hebi wo fumu ja Sensein salkku sai Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001. Sensein salkusta on Japanissa tehty tv-sarja, kuunnelma sekä manga-sarjakuva.

Kirjan teksti on ilmavaa ja pakotonta. Lyhyet lauseet voivat tuntua joskus töksähteleviltä, mutta Milla Mykrä tähdentää, että käännös on tehty suoraan japanista eikä jonkun välikäännöksen kautta. Japanin kielessä ei juurikaan ole rinnasteisia päälauseita tai sivulauseita, sillä niitä on käytännössä vaikea muodostaa. Siksi lyhyet lauseet ovat kielelle ominaisia. Lisäksi välikäännöksessä vaarana on muuttaa homonyymien merkitystä, joita käytetään runsaasti. Ne on aikaisemmassa käännöksessä voitu tulkita toisin kuin kirjailija on alun perin tarkoittanut. Sanojen ja lauseiden merkitys voi olla avoin, ja lukijan on asiayhteydestä ja tilanteesta osattava päätellä, kuka toimii ja tekee mitäkin. Raisa Porrasmaa on kokenut kääntäjä, tietokirjailija ja japanin kielen opettaja. Hän on suomentanut muun muassa Haruki Murakamin teoksia.

Lopuksi on syytä antaa kunniamainita kirjan poikkeuksellisen onnistuneesta kansitaiteesta. Satu Kontinen on luonut kokonaisuuden, jossa silmä tosiaan lepää. Kunhan vain ensin malttaisi sulkea kirjan:

   "Laskin tähtiä kävellessäni. Astelin Sensein perässä ja ynnäsin yhä tähtiä kasvot taivasta kohti käännettyinä. Päästyäni kahdeksaan asti Sensei lausahti äkkiä:
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa'
   'Mikä se on?' kysyin.
   'Etkö sinä edes Bashōta tunne', Sensei huokasi päätään puistellen.
   'Onko se Bashōta?'
   'No on. Opetin sen kyllä sinulle aikoinaan.' En muistanut hänen opettaneen sellaista runoa. Sensei lisäsi vauhtia ja loittoni minusta.
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa', toistin merkilliset säkeet.
   Sensei kulki tovin minuun katsomatta, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:
   'Laitetaan ensi kerralla yhdessä jamssikeittoa. Bashōn haikussa vuodenaika on kevät, mutta jamssin juuret ovat herkullisia juuri nyt. Minä voin raastaa ne, ja sinä saat survoa ne huhmareella.'"


Tommi

Bashōn runot on suomentanut Kai Nieminen. Ne ovat teoksessa Alati matkalla (Basam Books, 2012)