Yksinäisiä susia ja sudenpentuja

Juhani Laulajainen : Erämaan kautta tullut yksinäinen susi : novelleja (Like, 2007)

      ”Esa rupesi läähättämään jo ensimmäisellä rivillä, mutta minä purin hammasta ja olin kuin isä. Me vedimme rinnakkain, Esa toisesta ja minä toisesta aisasta ja isä tuli perässä, painoi terää maahan ja huusi: – Nopeammin! Nopeammin!
      Esan pistooli putosi, mutta isälle ei uskaltanut sanoa mitään.
      Vaon päässä isä käänsi sahran ja käski taas aisoihin. Selkää kutitti ja hiki haisi. Vetäessä savi tarttui saappaisiin ja teki ne raskaiksi. Kun savi irtosi, oli jalka äkkiä kevyt, mutta pian se alkoi taas painaa. Me ohitimme Esan pistoolin. Se oli yhden perunan päällä. Minä olin kovempi vetämään kuin Esa.
      Isä hinkkasi saven pois terästä ja käänsi sahran. Me juoksimme eteen ja vedimme.
      Joka kerran minun piti vilkaista pistoolia, että oliko se siinä. Seuraavan vaon päässä Esa alkoi hoippuroida ja isä huusi: – Älkää astuko naateille, apinat!”

Kahden pikkupojan lännenmiesten leikki keskeytyi, kun perunat oli mullattava, ja ankara isä käski pojat vetämään sahraa. Juhani Laulajainen (s. 1954) on sitä ikäpolvea, jolla voi olla omakohtaisia kokemuksia vähemmän hellistä isistä. Toinen mahdollisuus on, että hän osaa eläytyä poikkeuksellisen hyvin sellaisen lapsen ajatusmaailmaan, jonka perheessä on julma isä, arka ja alistuva äiti sekä heidän välissään lapset sydän kurkussa pelkäämässä milloin omasta, milloin äitinsä puolesta.

Tässä Juhani Laulajaisen esikoisteoksessa on 24 novellia. Niiden pituus vaihtelee pääasiassa muutaman sivun mittaisesta noin kolmeenkymmeneen. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: ”Kylvö”, ”Perkaus” ja ”Sadonkorjuu”. Kokonaisuus on tyylillisesti erittäin hallittu ja novelleista tuntuu rakentuvan eräänlainen suomalaisen miehen kasvutarina. Kirjan aihepiiri kattaa muutakin kuin maaseudun, vaikka osien nimistä sen suuntaista voisi arvella.

”Kylvö” sisältää 13 novellia ja ne ovat kokoelman lyhyimmät. Juhani Laulajainen kuvaa niissä tapahtumat pienen pojan ja yhdessä kertomuksessa tytön näkökulmasta. Aiheet ovat välillä hyvinkin dramaattisia. Kokoelman avaa kertomus kätkytkuolemasta, jota päähenkilö herää keskellä yötä todistamaan. Päähenkilöt voivat joutua pelkäämään isäpuolensa selkäsaunaa, kokevat koulukiusaamista tai istuvat psykologin luona toistuvan näpistelyn vuoksi. Sitten on tavanomaisempia miehenalkujen kasvukipuja. Järkytys, kun ulkohuussin alta kurkkiessa nähdään serkkutytön sukupuolielimet. Häpeän tunne, kun tientekijät löytävät pojan leikkimässä metsässä käpylehmillä. Kauhu, kun naapurin isäntä pakottaa lopettamaan jousipyssyn nuolen pahasti haavoittaman, rääkyvän lokin. Avantoon putoaminen matikanpyyntiretken päätteeksi. Lapsi saa huomata myös aikuisten maailman valheellisuuden. Lapsen näkökulma ja väliin tulevat mielikuvitelmat pehmentävät näitä välillä karmeitakin tapahtumia tai niiden muistoja.

”Perkaus” käsittää kuusi vähän pitempää tarinaa. Tuntuu, että niissä keski-ikäinen päähenkilö kipuilee aikaisempien lapsuudenkokemustensa kanssa. Eräissä novelleissa hän joutuu jopa kohtaamaan aikaisempia lapsuustovereitaan. Kokemus voi olla järisyttävä kuten novellissa Piinattu. Siinä aikaisemmin koulukiusattu mies etsii silloisia kiusaajiaan ja laittaa heidät vuorostaan kärsimään. Toisaalta esitetty anteeksipyyntö voi olla kokemuksena piinallinen, jos pahantekijän tapahtuneesta tekemät johtopäätökset ovat olleet aikanaan vääriä. Eräiden tarinoiden kohdalla alkaa pohtia, että niiden kauheat lopputulokset voivat johtua aikaisemmasta luottamuksen pettämisestä tai päähenkilön kokemuksista mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juhani Laulajaisen pelkistetty tyyli ja paikoitellen absurdeja sävyjä saava kerronta eivät tee tästäkään osiosta liian synkkää.

Keittiöpsykologian lyhyestä kurssista jäi mieleeni termi individuaatio. Novellikokoelman viimeisen jakson ”Sadonkorjuu” kohdalla tekee mieli väittää, että sen päähenkilöt ovat päässeet jälleen aikaisempaa pitemmälle tuolla yksilöitymisen tiellä. Lapsuuden tapahtumista on riittävä aika ja matkalla on osa mielen muusta painolastista saatu perattua. Mitenkään kovin seesteistä ei näidenkään sankareiden elämä ole. Suhteen rakentaminen lähimmäiseen on parhaimmillaankin yleensä vaikea tehtävä.

Osuuden avaa kokoelman pisin novelli Onnellisten tiimi. Kirjan kansitekstin mukaan Juhani Laulajaisen varsinainen ammatti on puutarhateknikko. Tässä kertomuksessa hän kuvaa kaupungin puistotyöntekijöiden arkea pätevästi ja suorastaan riemastuttavasti. Kokkometsän viiden hengen puistoyksikköön saatiin valtion työllistämistuen ansiosta uusi työntekijä yhdeksän kuukauden ajaksi. Se aiheutti tiimin dynamiikkaan välittömästi ongelmia. Järvinen, tulokas, oli ollut koko ikänsä vihertyönjohtaja, nyt tosin kolme vuotta työttömänä. Hän oli huomattavasti pätevämpi kuin ryhmän nykyinen vetäjä. Hän oli erittäin älykäs. Tiimiläisten mielestä pahinta kaikista oli, että Järvinen oli suorastaan järkyttävän ahne työlle. Seuraavaa otetta varten lukuohjeena voi mainita, että ryhmän neljä miespuolista jäsentä eivät kehdanneet kerätä roskia tai suostuneet perkaamaan kukkamaita. Ne työt oli yhteisellä sopimuksella delegoitu yksikön ainoalle naiselle, Myllerskälle.

      ”Koska Järvinen oli niin perso työnteolle eikä koskaan valittanut mistään, Niemenperä sysäsi hänelle ikävimmät ja raskaimmat työt. Järvinen ei ollut millänsäkään. Mitä rankempaa ja hikisempää, sitä enemmän hän tuntui työstä nauttivan: se on kuntoilua, hän selitti, omien rajojen testaamista. ’Onkohan se työnantajan agentti?’
      Mutta kaikkein eniten Järvinen piti roskienkeruusta, kun siihen hommaan Myllerskän avuksi pääsi. Sillä mikä olikaan mukavampaa kuin tehdä siistiä ja kaunista, saada heti näkyväistä aikaan; kuljeskella puistossa linnunlaulua kuunnellen, jotain siinä samalla puuhaillen – ja siitä maksettiin vielä palkkaa! Vihertyö ja varsinkin roskienkeruu, hän vakuutti, on harvinaista herkkua kaikkien yksitoikkoisten sisätöiden rinnalla. ’Onko se, saatana, enkeli?’
      Yhtenä aamuna Kainulainen piilotti Järvisen saappaat. Järvinen, jolla oli lintulammikon pohja puhdistus edessään, ei jäänyt ihmettelemään. Hän pani tennarit jalkaan ja kahlasi muina miehinä puolisääreen ulottuvaan lantavelliin. ’Täytyyhän työ tehdä!’
      Silloin, toisen sontaliejussa kahlaamista kauhistellen, Niemenperä heitti lammikon reunalta merkillisen kysymyksen:
      – Pidätkö sinä meitä typerinä?
      Vastaus: – Sitä on mahdoton sanoa vielä.
      Eikä rautaharava pysähtynyt hetkeksikään. Sontaista mutaa ja ylivuotisia puiden lehtiä kertyi pelottavaa tahtia vedestä penkaksi lammikon reunalle. ’Eikö se koskaan väsy?’
      – Erilaisen ja typerän erottaa vasta ajan kanssa, Järvinen sanoi etumiehelle. – Ne menevät usein sekaisin keskenään.”

Novelli on ylistyslaulu oman työn arvostamisesta. Se saa järkyttävän vastapainon autotehtaaseen sijoittuvasta tarinasta Robotti. Siinä juuri käyttöön otettu robottikäsi joutuu epäkuntoon ja aiheuttaa tuhoa. Muissa kertomuksissa isä etsii yhteyttä aikuiseen mielenterveysongelmista kärsivään poikaansa ja meitä eläkeläisiä ilahdutetaan novellilla Eläkkeellä on aikaa harrastaa. Novellikokoelman päättää oikeastaan hyvin valoisissa tunnelmissa kertomus Avaruus. Sen päähenkilö kunnosti kesälomallaan kansalaisopiston mökkiä saaristossa. Samalla hän selvitteli ajatuksiaan juuri päättyneen suhteen jälkeen.

Aluksi jotenkin kepeältä tuntunut kirja jätti hyvin painavan muistijäljen kuten kansikuva (Tommi Tukiainen) sellaiseen jo hiukan vihjaa.

Tommi

Onko tällainen yksinolon rakastaminen sairasta? Yksinolo vaatii voimaa, ja korvan, jolla kuunnella itseään. Jokainen atomimme on ollut osa samaa tähteä. Kaikilla on maailmankaikkeus sisällään, yksin ollessa voimme ammentaa siitä.

Remonttimies Jalmari Toukosen muistivihkosta

Lähiön pimeällä puolella

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like 2019.

Musta trilleri betonibunkkerista jää pitkään mietityttämään. Kirja alkaa eeppisellä katsauksella, joka ulottuu vuosituhansien takaa tähän päivään. Alussa on hiljaisuus ja valo, sitten tulevat kasvit ja eläimet. Vihdoin ilmestyy ihminen. Sitten tapahtuu paljon aivan lyhyessä ajassa. 

Lukijalle referoidaan dokumenttifilmien sisältöä. Luodaan uudenlainen asumalähiö, jossa kaikki osiot ovat kytköksissä toisiinsa. Suureksi kasvanut alue on itseriittoinen monine palveluineen, ei ole edes pakko poistua. Työväen unelman keskiössä on ”koti ja työ, perhe ja yhteisö”. Isä käy tehtaassa töissä, äiti on kotona, lapsia on kaksi, kolme.

Unelma väistyy, seuraavassa dokumentissa puhutaan jo betonihelvetistä ja asfalttiviidakosta. Nuorisojengi räkii ja tupakoi. Lähiö elpyy vielä kasinokauden rakennusbuumin aikana, mutta jo koittaa 1990-luku, lama, häädöt ja huumeet. Palveluja edustaa kantabaari, jossa on topless-tarjoilija.

Alueesta ei enää tehdä dokumenttielokuvia. ”2000-luvulla laman lapset kasvavat täällä aikuisiksi lapsiksi uuteen lamaan. He eivät käy koulussa tai töissä, vaan asuvat äitinsä luona, hakkaavat toisiinsa tatuointeja, käyttävät päihteitä ja kuvaavat väkivaltavideoita nettiin. Ympäristö on henkitoreissaan. Asfaltti on niin roudan repimä, että yhä harvempi edes skeittaa.” 

Kuvaan astuvat kasvottomat kiinteistösijoittajat. Uusi omistaja ostaa ensin suurimman kerrostalon ja lopulta koko lähiön. Tästä käynnistyy Kerrostalo.

Tarinan keskiössä on kolmikymppinen Jessica, alamaailmaan ajautunut äiti, joka lähti lähiöstä jo kerran mutta joutui takaisin. Sitten on joukko muitakin antisankareita. Yksi pitää hengellistä kahvilaa ja julistaa raittiuttaan päivä kerrallaan, moni pyörittää huumekauppaa tai toimii kuriirina. Lähiön ympärille on pystytetty aita, josta pyrkii vanha syrjäytynyt ex-lähiöläinen sisäpuolelle. Nuoren polven nimet, Miko, Jere, Jessica, Vanessa, Jade heijastavat ajankuvaa.  

Vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaana ollut Kerrostalo huokuu lähiö-Suomen rappiota ja ylisukupolvista pahaa oloa. Yhteisöllisyys: se on enää sitä, että kuulutaan omaan marginaaliseen porukkaan. Yksi antisankareista, vanhempi Teppo, miettii, että ”kaikilla tuntuu olevan joku porukka”, ovat ne sitten ”teinejä, testopäitä, natseja, narkkareita, hippejä, hiphoppareita, anarkisteja, gangstereja, romaneja, turvapaikanhakijoita tai muita mamuja, turkkilaisia, serbejä, venäläisiä, intialaisia tai somaleja, mitä näitä nyt on”. 

Teppo muistelee kaiholla lähiön alkuaikoja, jolloin elämä maistui eivätkä teinit vetäneet viinaa tai aineita jopa isoäitiensä kanssa. 

Ohuiden seinien läpi kuuluu perheväkivallan ja jengiväkivallan ääniä ja teknojumputusta. Lapset joutuvat kuuntelemaan, kun äiti hankkii elantoa makuuhuoneessa milloin kenenkin kanssa, ja lapset myös hoivaavat päihdevanhempiaan ja hakevat ruuat kaupasta. 

Äidit ja tyttäret kohtaavat päihteiden äärellä ja puhuvat miehistä. Myös Minjan äiti muistelee lähiön kulta-aikoja. ”Mun sukupolven myötä täältä katosi kaikki, mihin kukakin. Mieti nyt omaa ikäluokkaasi, kenellä on isä? Eipä juuri kenelläkään.” Minja myöntää. Äiti ajattelee ääneen, että Minja tulee koska tahansa raskaaksi ”joillekin noista jätkistä”, ja sitten he kaksi naista ovat hoitamassa vauvaa. 

Mikä nostaa Kerrostalon loputtoman kurjuuden kuvauksesta: trillerimäinen juoni, joka liittyy uuteen omistajatahoon sekä vanhaan rikosjuttuun ja lähiöön palaavaan talon merkkihenkilöön. Omistajuus taas liittyy kasvottomaan kapitalismiin ja pienen ihmisen hahmottamiseen pelkkänä ansaintavälineenä ja pelinappulana. En kerro enempää, koska taiten rakennettu juonikuvio on jännittävä ja se kannattaa ottaa itse haltuun.

Lisäksi Kuisma kirjoittaa sydäntäsärkevän hyvin. Rakkautta on, hoivaamista on, toiveikkuutta kohtaamisista ja uusista näköaloista. Ihmiset, vastenmielisimmätkin, elävät johdonmukaisuudessaan omalakisina ja vaikka lukija ei heistä pidä, heidän arvokkuutensa saa toivomaan, että lähiökin löytäisi vanhan arvokkuutensa. 

Mieleeni nousee takavuosien kammottavan Ken Park -elokuvan arvio: ”Painuu tajuntaan mukavasti kuin poltinrauta.” Pätee myös Kerrostaloon. Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa selkäpiitä karmii, mutta silti lukee, koska teos on niin hyvin kirjoitettu, ja luettuaan luulee ymmärtävänsä maailmasta vähän enemmän.

Taina

Torjutun rakkauden tuhovoimasta

Carson McCullers : Surullisen kahvilan balladi (suomentanut Martti Qvist. Karisto, 1961)

Suzanne Vega : Lover, beloved : songs from an evening with Carson McCullers (CD. Cooking Vinyl Ltd, 2016)



Where I’m from
There’s poverty
All kinds of inequality

Nobody comes here
Nobody leaves

Suzanne Vega : 12 mortal men**

”Amelia-neidille jäi kaikki mitä Marvin Macy oli joskus omistanut – hänen metsänsä, hänen kultakellonsa, kaikki hänen irtaimistonsa. Mutta hän ei näyttänyt pitävän niitä paljonkaan arvoisina, ja samana keväänä hän leikkeli miehen Ku Klux Klan -viitan tupakantaimiensa peitoksi. Kaikki mitä Marvin Macy oli yrittänyt saada aikaan oli tehdä hänet rikkaammaksi ja tuoda rakkautta hänen elämäänsä. Mutta, omituista kyllä, hän ei puolestaan koskaan puhunut miehestä muuten kuin suorastaan kammottavan katkerasti ja ilkeästi. Hän ei koskaan vahingossakaan maininnut häntä nimeltä, vaan puhui aina pilkallisesti ’siitä kangaspuiden asettajasta, jonka kanssa minä olin naimisissa’.

”Ja myöhemmin, kun kauheat huhupuheet Marvin Macystä ennättivät kaupunkiin, Amelia-neiti oli kovin hyvillään. Sillä lopulta Marvin Macyn todellinen luonne paljastui, kun hän vapautui rakkaudestaan. Hänestä tuli rikollinen, jonka kuva ja jonka nimi olivat osavaltion kaikissa sanomalehdissä. Hän ryösti kolme bensiiniasemaa ja katkaistulla kiväärillä uhaten A&P-myymälän Society Cityssä. Häntä epäiltiin Viirusilmä-Samin, tunnetun maantierosvon, murhasta. Kaikki nämä rikokset liitettiin Marvin Macyn nimeen, niin että hänen pahuutensa tuli kuuluksi monessa maassa. Lopulta lain koura tavoitti hänet, matkailumajan lattialta, juovuksissa, kitara vierellään ja viisikymmentäseitsemän dollaria oikean jalan kengässä. Hänet vietiin oikeuteen, tuomittiin ja lähetettiin vankilaan lähelle Atlantaa. Amelia-neiti oli perin tyytyväinen.
Niin, tämä siis tapahtui kauan sitten, ja siinä oli Amelia-neidin avioliiton tarina.”

Carson McCullersin pienoisromaani ilmestyi 1951 kirjassa, johon sen lisäksi oli liitetty mukaan kuusi lyhyempää, eri aikakauslehdissä julkaistua tarinaa. Kovin mutkikasta juonta sen 103 sivuun ei mahdu. Se on kuvaus kolmen päähenkilön onnettomasti päättyvästä kolmiodraamasta. Jokainen vuorollaan rakastuu tai ihastuu syvästi, mutta heidän tunteisiinsa ei vastata.

Marvin Macy, kasvattiperheessä varttunut hulttio tekee parannuksen ja hänen luonteensa muuttuu täydellisesti, kun hän rakastuu Amelia Evansiin. Hän lahjoittaa koko omaisuutensa Amelialle osoittaakseen rakkautensa, mutta Amelia vastaa nyrkiniskuin. Vaikka Amelian silmät karsastavat pahasti, iskut osuvat ja ne myös tehoavat, sillä hän on poikkeuksellisen roteva ja pitkä nainen. Yksinäinen, vain isänsä kasvattama neito on saanut voimia kantaessaan säkkejä ja tynnyreitä kaupassaan.

Kun rakkaus on saatu lopullisesti hakattua Macystä ulos ja mies toimitettu vankilaan, tapahtumapaikalle, syrjäiseen pikkukaupunkiin ilmestyy Lymon Willis. Hän väittää olevansa Amelian kaukainen sukulainen. Amelia rakastuu Lymoniin ja alkaa vuorostaan jakaa omaisuuttaan hänelle. Kun sitten Macy vapautuu vankilasta ja palaa kostoa janoten takaisin, joutuu Lymon kuin luonnottoman riivauksen valtaan nähtyään Macyn ja seuraa varjona häntä. Macy halveksii ja pilkkaa kyttyräselkäistä Lymonia, mutta ratkaisevassa välienselvittelyssä Lymon auttaa Macya ja kääntyy hyväntekijäänsä Ameliaa vastaan.

Lover, beloved
From countries apart
Each one alone
In the land of the heart
Each one alone in the land of the heart.

Suzanne Vega : Lover, beloved**

Kenenkään yksinäisyys tällaisessa karusellissa ei sula. Tuloksena on vihaksi kasvava alakuloisuus, kun luottamus kerta toisensa jälkeen tulee petetyksi. Kirjan alusta lähtien on selvää, että huonosti käy kaikille asianosaisille. McCullersin kertojan ääni saa karuun kertomukseen niin outoa lumoa, että tapahtumia seuraa intensiivisesti ja janoaa lisää. Samalla tavalla luultavasti entisaikaan kansa kuunteli arkkiviisuja ja muita hirmuisia kertomuksia murhamiehistä ja muista onnettomista kohtaloista. Realistisesta ympäristöstä siirrytään sadunomaiseen, vertauskuvalliseen maailmaan. Kieli kirjassa onkin välillä balladinomainen.

”Niin, tämä oli kahvilan alku. Niin yksinkertaisesti se tapahtui. Muistettakoon, että ilta oli kolkko kuin talvella, ja olisi ollut kurjaa istua talon ulkopuolella iltaa viettämässä. Mutta sisällä oli toisten läheisyyttä ja kodikasta lämpöä. Joku oli kohentanut huoneen perällä olevaa liettä, ja pulloja ostaneet jakoivat juomansa ystävien kesken. Joukossa oli muutamia naisia ja he saivat lakritsarullia, Nehiä tai jopa kulauksen viskiä. Kyttyräselkä oli yhä jotakin uutta ja hänen läsnäolonsa ilahdutti jokaista. Toimiston penkki oli tuotu sisään ja samalla useita lisätuoleja. Istuimetta jääneet nojailivat tiskiin tai etsivät mukavan asennon tynnyreiden ja säkkien päällä.”

Tekisi mieli sanoa, että Carson McCullersin kirja, novella on timantti. Se ei kuitenkaan muistuta Tiffanyllä myyntiin asetettuja koruja, sillä kirja edustaa ns. Southern Gothic -tyyliä. Joskus tuota suuntausta kutsutaan nimellä Southern Grotesque, josta voi jo jotakin päätellä. Sanotaan kirjaa siis raakatimantiksi; se on huomaamattoman pieni, mutta sisältää suuren potentiaalin. Muihin SG-tyylin kirjailijoihin luetaan mm. Erskine Caldwell, William Faulkner sekä Tennessee Williams. Esimerkkeinä elokuvista ja televisiosta voidaan mainita Viettelyksen vaunu (Streetcar named Desire), Räsynukke (The night of the hunter) ja True detective -sarja. Suuntaus ei ole aivan tarkkarajainen eivätkä kaikki kirjailijat ole suinkaan ilahtuneita, jos he tällaisen leiman saavat. Alkuaikoina sen edustajia vähäteltiin takapajuisina ja menneisyyteen katsovina.

Carson McCullersin kirja sisältää jokseenkin kaikki Southern Gothic’in keskeiset tekijät. Se sijoittuu etelävaltion syrjäseudulle, tässä tapauksessa Georgiaan. Menneisyyden traumat ja tapahtumat varjostavat nykyhetkeä ja niiden merkitystä pohditaan jatkuvasti. Lopulta patoutumat murtautuvat esiin ja aiheuttavat tuhoa. Sukupuoliroolit ovat hämäriä ja henkilöitä ahdistavat rikolliset ajatukset ja halut. Väkivallan uhka on ilmeinen ja leimahtaa aika ajoin näkyville. Fyysinen tai henkinen rujous on leimallista kirjan henkilöille ja se vahvistaa entisestään sivullisuuden tunnetta, joka sekin on tälle tyylille ominaisia.

Amelia-neiti oli luonut yhteisöön uudenlaista omanarvontuntoa kahvilallaan. Kaupunkilaiset luottivat myös hänen lääkintätaitoihinsa enemmän kuin suuren kaupungin koulutettuun väkeen. Miesväki jonotti innokkaasti hänen suolla valmistamaansa viskiä. Silti tämä sama nainen oli kylmästi takavarikoinut heidän omaisuuttaan, kun lainojen lyhennyksiä oli jäänyt maksamatta. Amelia oli haastanut heitä käräjille mitättömistäkin seikoista. Hänellä oli varaa pitkiin prosesseihin, sillä hän oli vaurastunut kauppaliikkellään. Amelia jäi siten muille kaupunkilaisille lopulta vieraaksi.

Lymon-serkku oli sekä kyttyräselkäinen että hyvin pienikasvuinen. Kukaan ei tiennyt minkä ikäinen hän oli tai mistä hän tuli. Tarina väitetystä sukulaisuudesta oli yhtä epämääräinen ja hämärä kuin todisteeksi esitetty valokuva Amelian nuoruudesta. Kahvilan suosio oli suurelta osin Lymonin ansiotaan, vaikka hän työnsi nenänsä röyhkeästi toisten asioihin. Lisäksi hän kykeni nostattamaan ihmisiä toisiaan vastaan aivan uskomattomalla tavalla.

Marvin Macyn ansioita on jo kuvattu. Kun hän palasi vankilasta kaupunkiin, hänen hahmonsa sai suorastaan paholaismaisia piirteitä. Sää muuttui yllättäen lämpimäksi ja teurastettu liha pilaantui. Eräs perhe kuoli syötyään myrkyttynyttä lihaa. Eikä Macy näyttänyt hikoilevan koskaan. Kaupunkilaiset olivat varmoja, että mies oli oppinut loihtimiskeinoja Atlantan vankilassa.

Suzanne Vegan levy sopii kirjan taustamusiikiksi täydellisesti. Vega tutustui McCullersiin teini-iässä. Koulun näytelmässä hän jopa esitti kirjailijaa. Suzanne Vega kirjoittaa aina ihailleensa tätä naista, joka tuntui olleen aikaansa edellä. Lisäksi McCullersin käsitykset ihmisoikeuksista, tasa-arvosta sekä myötätunto syrjäytyneitä kohtaan puhuttelivat häntä. Siksi hän valmisti 2011 teatteriesityksen, joka pohjautui McCullersiin kirjoihin. Surullisen kahvilan balladi on ilmeisesti liikuttanut häntäkin, sillä levyllä on kappale ”The ballad of miss Amelia”. Se on tarkka tiivistelmä tästä kirjasta. Myös kappaleen ”12 mortal men” teema löytyy kirjasta. Kirjan päättää läheiseltä valtatieltä kuuluva kahdentoista toisiinsa kiinni kahlitun vangin laulu.

Englanninkielistä materiaalia Carson McCullersin (1917-1967) traagisesta ja vaiherikkaasta elämästä löytyy netissä runsaasti, esimerkiksi georgialaisia naisia esittelevältä sivustolta tai Wikipediasta. The Paris Review julkaisi otteen The closeting of Carson McCullers Jenn Shaplandin kirjasta My autobiography of Carson McCullers. Shapland perehtyi McCullersin kirjeenvaihtoon ja tarkastelee McCullersin naissuhteita sekä hänen seksuaalista suuntautuneisuutta niiden pohjalta. Carson McCullersin omat kokemukset rakkaudesta ilman vastakaikua ovat voineet olla kipeämpiä kuin aikaisemmin on tiedettykään.

Suzanne Vegan tiivistelmä kirjailijasta on kiinnostava:

A wounded sparrow
Timid and shy
A fallen deer, that’s what they call me
But I’m an iron butterfly

A childish liar
A devilish bitch
I can be innocent and charming
And suddenly switch

Suzanne Vega : Carson’s blues**

**Suzanne Vegan englanninkieliset lainaukset ovat hänen levyltään Lover, beloved.

Tommi

Putin, rautanyrkki rautahanskassa

Masha Gessen : Kasvoton mies : Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi (suomentanut Matti Kinnunen. Otava, 2012)

Masha Gessenin kirja päättyy optimistiseen jälkinäytökseen. Joulukuussa 2011 pidettiin parlamenttivaalit, jotka voitti Vladimir Putinin ja Dmitri Medvedevin Yhteinäinen Venäjä -puolue. Vääristeltyyn vaalitulokseen ja Putinin siihenastiseen yli 10 vuoden mittaiseen hallintoon kyllästyneet kansalaiset lähtivät ympäri Venäjää mielenosoituksiin. Ilmassa tuntui olevan muutoksen henkeä, sillä mielenosoitukset paisuivat ennennäkemättömiin mittoihin. Vaadittiin vapautta, uusia vaaleja ja Venäjää ilman Putinia. Julisteissa saatettiin nähdä:

”En äänestänyt näitä kusipäitä,
äänestin muita kusipäitä.
Vaadin uutta laskentaa.”

Masha Gessen uskoi itsekin tuolloin vanhan hallinnon kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Kreml näytti huitovan ilmaan. Sen masinoimat vastamielenosoitukset jäivät vaatimattomiksi. Gessen arvioi, ettei hallitus näytä huomanneen, että koko maa on suuttunut heihin:

”Niinpä he saattavat luulla, että jos annetaan opposition sopivan korvike-ehdokkaan osallistua maaliskuun presidentivaaliin, se päästää ulos riittävästi höyryä. Mielenosoitusten on jatkuttava kunnes Putin ja hänen sisäpiirinsä tajuavat, että he ovat pieni ja halveksuttu vähemmistö.”

Gessenin mielestä Putinin keinovalikoimiin kuuluvat terrorihyökkäykset olisivat voineet antaa aiheen julistaa hätätila. Se ei kuitenkaan enää pelastaisi hänen hallitustaan, mutta voisi viivyttää sen tuhoa enintään vuoden tai pari. Monet muut tuon tapahtuman kokeneet olivat samaa mieltä. Nyt 11 vuotta myöhemmin voidaan nähdä, miten väärässä he olivat. Kirjan tekijänä hänen olisi pitänyt lukea kirjansa sisällysluettelo vielä kolmannenkin kerran ajatuksella läpi. Se antaa mainion tiivistelmän siitä mihin suuntaan Putinin Venäjän kehitys jo oli tuohon mennessä kulkenut. Seuraavassa kirjan lukuja ajallisessa järjestyksessä:
– Sattumapresidentti
– Vallankaappaus ja ristiretki
– Uudistajan loppu
– Päivä jolloin media kuoli
– Demokratian riisuminen
– Terrorin valta
– Kyltymätön ahneus
– Takaisin SNTL:ään

Jälkinäytöksen arvioita lukuunottamatta Gessenin kirja on säilyttänyt ajankohtaisuutensa pelottavan hyvin. Se kuvaa, miten tuo tapetista tuskin erottuva vaatimaton agentti, joka aikanaan jätti vain hämärän muistikuvan tapaamiensa ihmisten mieliin ensitapaamisen jälkeen, pystyi rakentamaan KGB:n/FSB:n avulla imperiuminsa. Mielenosoittajilla ei ollut eikä edelleenkään ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia hänen luomaansa väkivaltakoneistoa vastaan. Tätä miestä paine kadulta tuskin tulee jatkossakaan kaatamaan.

Sivut: 1 2

Paremmat perheet pulassa

Koch, Herman: Illallinen. Suom. Sanna van Leeuwen. Siltala 2012.

Vuonna 2009 ilmestynyt Illallinen (Het diner) rysäytti hollantilaisen Herman Kochin (s. 1953) kansainväliseenkin tietoisuuteen. Illallinen voitti Hollannin merkittävän kirjallisuuspalkinnon Publieksprijs’in, se on käännetty lähes 40 kielelle ja sen myyntiä mitataan miljoonissa. Teoksen pohjalta on tehty ainakin kaksi filmiversiota ja menestysnäytelmä. Tämä Kochin kuudes romaani, paljon julkisuutta saanut taideluomus lienee siis monille tuttu, mutta koetan silti olla spoilaamatta juonta ajatellen heitä, joilla kirjan nautinto on vielä edessäpäin.

”Menimme syömään ravintolaan. En kerro mihin ravintolaan, sillä muuten se saattaa olla ensi kerralla täynnä porukkaa, joka on tullut katsomaan, olemmeko mekin siellä.” (s. 9)

Itseään täynnä oleva, aggressiivinen ja epäluotettava kertoja aloittaa lukijansa manipuloimisen heti ensimmäisellä rivillä. Kirjan mittaan toistuvat sellaiset ilmaisut kuin ”en kerro”, ”en paljasta”. Hän toteaa, että ammattinsa suhteen ”suunnitelmia oli, mutta kenellekään ei kuulu, mitä ne pitivät sisällään” (s. 197), ”en kerro tässä, mikä Clairea vaivasi, sillä se on mielestäni yksityisasia” (s. 227), ”kenellekään ei kuulu missä sairaalassa Claire oli, mutta toisaalta haluan varoittaa kaikkia pysymään sieltä mahdollisimman kaukana” (s. 231).

Hän kertoo sujuvasti ja värikkäästi ja itselleen parhain päin, mutta ihan kertomatta, että ei kerro, hän tulee paljastaneeksi oman väkivaltaisuutensa, niin että kirjan edetessä lukija lukee, epäilee, lukee epäillen, alkaa aavistella pahoja. 

Tarinan keskiössä on kaksi perhettä, kaksi varakasta pariskuntaa, joilla on teini-ikäisiä poikalapsia. Pojat ovat joutuneet vakaviin ongelmiin, ja perheiden pitäisi puhua asiasta. Näyttävää imagoa ylläpitävä poliitikko Serge varaa vasiten illallispöydän hienosta ravintolasta. Kirjan minäkertoja on Sergen pikkuveli Paul, entinen opettaja.

Paul on niin omissa liemissään, että luksusruokailukin (”Karitsankateekorva on marinoitu rucolalla höystetyssä sardinialaisessa öljyssä” , s. 54) herättää hänessä ärtymystä. Hän marisee kertojanäänellään ajan tärvääntymisestä ja esittelee huomioitaan mahdottomiin sfääreihin viritetystä ruokakulttuurista niin terävästi, että ne väkisinkin huvittavat. Erityisen ärsyttävä on sirostelevasti pikkurillillään osoitteleva hovimestari.

” ’Tämä on vuonankaalia’, hovimestari sanoi. Minä katselin pikkurilliä tuskin senttimetrin etäisyydellä kolmesta neljästä käppyräisestä vihreästä lehdestä ja sulaneesta vuohenjuustoklöntistä, ja sen jälkeen koko kättä, joka oli niin lähellä että olisin voinut suudella sitä, jos olisin kumartunut hieman.” (s. 56)

Molemmat perheet kuuluvat yhteiskunnan hyväosaisiin. Tyylikkään pinnan, merkkivaatteiden ja sujuvien puheiden alta paljastuu kuitenkin valmius puolustaa omaa imagoa keinoja kaihtamatta.

Kertoja Paulin heikko kohta on idea onnellisesta perheestä. Hän vaanii onnellisuutta katseista, eleistä, hiljaisuuksista. Kunhan vain olisimme onnellisia! Hän tiedostaa, että valheen äärellä ollaan, mutta kun yhdessä uskotaan samaan valheeseen, voidaan teeskennellä kaiken olevan hyvin. Paul saa vihanhallintansa avuksi lääkkeitä, mutta suhtautuu niihin hylkien, vaimo tietää mutta ei ole tietävinään.

Valehtelu kulissien ylläpitämiseksi ulottuu Paulin ja Claire-vaimon lisäksi myös heidän poikaansa, Micheliin. Paul havaitsee sen koettaessaan puhua ongelmista Michelin kanssa.

”Outoa oli ennen kaikkea tunne, jonka havaitsin itsessäni alusta lähtien: tietty varautuneisuus. Ikään kuin antaisin Michelille vapauden jättää kertomatta asioita minulle, omalle isälleen, jos se oli hänelle liian kiusallista.” (s. 158)

Perheen tapoihin kuuluu solmia salaisia sopimuksia: isä ja poika tietävät, mutta eihän kerrota äidille. Äiti ja poika tietävät, mutta isä ei tiedä mitään eikä hänen pidäkään tietää. Paitsi että isä saa kuvion tietoonsa, tietää että hänen ei ole tarkoitus tietää. Ja lopulta ollaan siinä pisteessä, että kenenkään ei ole tarkoitus tietää eikä muistaa.

”Meidän piti unohtaa, että meillä oli salaisuus. Ja unohtaminen oli parasta aloittaa niin pian kuin suinkin.” (s. 175)

Perhedynamiikan pohdinta kirjassa on viiltävää. Siihen sisältyy sekin, miten tuskallista vanhemmalle on havaita omien heikkouksiensa periytyvän eteenpäin.

Illallinen hienossa ravintolassa etenee ylellisestä ruokalajista ja juomasta toiseen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kuitenkin yhteisen salaisuuden olemassaolo vääristää koko illallisen kammottavaksi rituaaliksi, jossa tunnelma kiristyy kiristymistään. Seurue purkaa osan jännityksistään ruokiin ja henkilökuntaan.

Lisäväriä tuovat ympäröivät asiakkaat, tarjoilijatytöille flirttailevat setämiehet, julkkiksia bongaavat tavikset.

Konfliktin ”ratkaisu” on häikäilemätön ja yllättävä. Kuten sanottu, näille ihmisille oman imagon ylläpito menee kaiken muun edelle. Ja kertoja on aina valppaana.

”En kerro, mitä kello tarkalleen oli. Tarkat kellonajat saattavat myöhemmin kääntyä kertojaansa vastaan.” (s. 189)

Kochin kirja käy esimerkistä, miten kerronnan jännite pidetään yllä. Kirja on todella jännittävä kuin trilleri. Samalla se rohkaisee moraalimietiskelyihin. Teoksen henkilöt ovat kiusallisen uskottavan oloisia – hyvinvointi tuottaa yhtä ja toista ikävääkin. Kenellä on oikeus väännellä totuutta mieleisekseen? Onko lapsi syyllinen, jos vanhempi on rohkaissut hänet valheeseen? Itse jäin pitkään pohtimaan näitä perhekuvioita.

Kochilta on suomennettu myös Lääkäri, Naapuri ja Pormestari, jotka kaikki jossakin määrin käsittelevät ylemmän keskiluokan identiteettiä, erehdyksen, valheen ja toden ongelmia. Uusin suomennos Suomen päivät (2020) taas on eri sarjaa, kirjailijan omiin nuoruuskokemuksiin perustuva teos, jossa liikutaan muun muassa 1970-luvun suomalaisella karjatilalla.

(Taina)