Kaksi miestä, nainen ja ase

Kirjan 1. painoksen kansi

Juhani Peltonen : Kolme : romaani (2. painos. WSOY, 1981)

Rasko Palatsi, taiteilija, 26 vuotta:

”      – Ei. Mä olen yrittänyt tehdä töitä. On niin pirusti. Joo. Kaikenlaista. En koko viikkoon. Ei ole hintaakaan oikein tällä hetkellä. Hermot alustavasti kireellä. Oli puhelin irti seinästä. Sellainen tilapäinen umpikuja tällä hetkellä. Kun mä istun ja tuijotan mä tiedän täsmälleen mitä mun pitäis tehdä, mutta heti kun mä nousen ja kastan pensselin väriin, niin mulle tulee tunne etten mä pysty vetämään väärää saati sitten suoraa viivaakaan. Joo joo. Sattuuhan sitä. Isot laivatkin menee välillä pohjaan. Rasittaa tietysti ylävintin releitä jonkin verran ja rahisee vauhtipyörässä. Menee hyvin. Sonja voi loistavasti. Meillä svengaa mitä parhaiten. Ihana nainen. Siinä sä olet oikeassa. Fantastinen. No joo, joskus ens tai sitä seuraavalla viikolla. Selvä. Otetaan yhteyttä. Palataan asioihin. Soitellaan. Terve. Hei.”

Sonja Palatsi, taiteilijan vaimo, 25, tavaratalo Langmanin tulkki ja neuvoja, pariskunnan seitsemänvuotishääpäivän iltana:

”    –  Voi jumalauta! Et sä näe sitä tuhkakuppia! Ja eiks sulla todella ole muita ryysyjä kuin noi värikupissa uitetut resut?
   –  Haluaisit sä että mulla olis kovat ja rusetti kaulassa. Ja tää on puoliks mun työhuone.
   – Olisit joskus vähän siistimpi, ajaisit partas, kävisit parturissa, pesisit ja hoitaisit naamaas; ihomatoja leuka- ja nenänseutu täynnä. Olisit niin kuin muutkin ihmiset.
   –  Kulta rakas… mä pyydän: ei viitsitä enää…
   –  Ai kuinka mua raivostuttaa tää eläminen ja oleminen! Tuleeks susta koskaan mitään kuuluisaa maalaria, kunnon taitelijaa. Tai edes sellaista, ettei koko ajan tarvitsis elää veloiks?
   –  Ei meillä ole velkaa penniäkään tällä hetkellä.
   –  Ai vai ei? Meillähän menee sitten mukavasti huomiseen.
   –  Mä en käsitä miks sä haluat nyt riitaa, Rasko sanoi ja meni asettamaan Kalinkan jälleen soimaan.
   –  Ja eiks meillä ole kuin toi yks kirottu levy? Sonja huusi. Jaksa kuunnella koko ajan samaa joikumista!
   –  Anteeks, mä luulin että sä pitäisit tästä vielä. Tätähän me soitettiin silloin niin…
   –  Mä inhoan sitä! Mä en voi sietää sitä sitä enää!”

Klaus Langman, 37, Langman-yhtiön varatoimitusjohtaja, noin 15-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja:

”    –  Krista, Klaus sanoi.
   –  Yyyyyyhn, kuului vuoteesta.
   –  Kello on puoli kymmenen. Mä lähden nyt äitis ja veljies luokse.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Kahvi on termospannussa ja leivät ja muut pöydällä.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Korjaa makkarat ja juusto ja voi jääkaappiin sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   –  Mihis aikaan sä lähdet?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Älä ole sitten kovin myöhään kun huomenna on koulupäivä.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   – Vienks minä sinulta terveisiä?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Tarvitsisit sä rahaa?
   –  Joo.
   –  Paljonko?
   –  Viiskymppiä.
   –  Mihin sä niin paljon tarvitsisit. Mä jätän kolme kymppiä tähän pöydälle.
   –  Yyyyyyhn.
   –  No hei sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.”

Pehmeäkantinen kirja halkesi ja tiputteli sivuja lattialle, kun poimin sen käteen pääkirjaston kirjojen vaihtopisteessä. Todella täysinpalvellut teos, sillä sen sisäkannessa komeilee SPR:n kierrätyskeskuksen tunnus. Tungin kappaleet kassiin kuten kirjan Sonja, jonka käsilaukku kerran levähti auki, ja hän sai keräillä tavaroitaan pitkin lattiaa, kun Rasko seisoi typeränä vieressä ja vain höpötti jonkun juopon kanssa. Että Sonjaa raivostutti silloin. Minua lähinnä nolotti ja tämä esittely on hyvitys tuosta tuhotusta artefaktista.

Parin runokirjan jälkeen Juhani Peltoselta (1941-1998) alkoi ilmestyä myös suorasanaisia tekstejä. Esikoisromaanin Salomo ja Ursula jälkeen ilmestyi 1969 Kolme ja se tarjoaa virkistävän aikamatkan 60-luvun lopulle. Silloin markka oli valuutta, levyt vinyyliä, Keimolassa ajettiin kilpaa ja puhelinlangat lauloi, mutta ihmisten rakkaudennälkä ja vakaan elämän kaipuu oli sama kuin nyt.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Yksinäisiä susia ja sudenpentuja

Juhani Laulajainen : Erämaan kautta tullut yksinäinen susi : novelleja (Like, 2007)

      ”Esa rupesi läähättämään jo ensimmäisellä rivillä, mutta minä purin hammasta ja olin kuin isä. Me vedimme rinnakkain, Esa toisesta ja minä toisesta aisasta ja isä tuli perässä, painoi terää maahan ja huusi: – Nopeammin! Nopeammin!
      Esan pistooli putosi, mutta isälle ei uskaltanut sanoa mitään.
      Vaon päässä isä käänsi sahran ja käski taas aisoihin. Selkää kutitti ja hiki haisi. Vetäessä savi tarttui saappaisiin ja teki ne raskaiksi. Kun savi irtosi, oli jalka äkkiä kevyt, mutta pian se alkoi taas painaa. Me ohitimme Esan pistoolin. Se oli yhden perunan päällä. Minä olin kovempi vetämään kuin Esa.
      Isä hinkkasi saven pois terästä ja käänsi sahran. Me juoksimme eteen ja vedimme.
      Joka kerran minun piti vilkaista pistoolia, että oliko se siinä. Seuraavan vaon päässä Esa alkoi hoippuroida ja isä huusi: – Älkää astuko naateille, apinat!”

Kahden pikkupojan lännenmiesten leikki keskeytyi, kun perunat oli mullattava, ja ankara isä käski pojat vetämään sahraa. Juhani Laulajainen (s. 1954) on sitä ikäpolvea, jolla voi olla omakohtaisia kokemuksia vähemmän hellistä isistä. Toinen mahdollisuus on, että hän osaa eläytyä poikkeuksellisen hyvin sellaisen lapsen ajatusmaailmaan, jonka perheessä on julma isä, arka ja alistuva äiti sekä heidän välissään lapset sydän kurkussa pelkäämässä milloin omasta, milloin äitinsä puolesta.

Tässä Juhani Laulajaisen esikoisteoksessa on 24 novellia. Niiden pituus vaihtelee pääasiassa muutaman sivun mittaisesta noin kolmeenkymmeneen. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: ”Kylvö”, ”Perkaus” ja ”Sadonkorjuu”. Kokonaisuus on tyylillisesti erittäin hallittu ja novelleista tuntuu rakentuvan eräänlainen suomalaisen miehen kasvutarina. Kirjan aihepiiri kattaa muutakin kuin maaseudun, vaikka osien nimistä sen suuntaista voisi arvella.

”Kylvö” sisältää 13 novellia ja ne ovat kokoelman lyhyimmät. Juhani Laulajainen kuvaa niissä tapahtumat pienen pojan ja yhdessä kertomuksessa tytön näkökulmasta. Aiheet ovat välillä hyvinkin dramaattisia. Kokoelman avaa kertomus kätkytkuolemasta, jota päähenkilö herää keskellä yötä todistamaan. Päähenkilöt voivat joutua pelkäämään isäpuolensa selkäsaunaa, kokevat koulukiusaamista tai istuvat psykologin luona toistuvan näpistelyn vuoksi. Sitten on tavanomaisempia miehenalkujen kasvukipuja. Järkytys, kun ulkohuussin alta kurkkiessa nähdään serkkutytön sukupuolielimet. Häpeän tunne, kun tientekijät löytävät pojan leikkimässä metsässä käpylehmillä. Kauhu, kun naapurin isäntä pakottaa lopettamaan jousipyssyn nuolen pahasti haavoittaman, rääkyvän lokin. Avantoon putoaminen matikanpyyntiretken päätteeksi. Lapsi saa huomata myös aikuisten maailman valheellisuuden. Lapsen näkökulma ja väliin tulevat mielikuvitelmat pehmentävät näitä välillä karmeitakin tapahtumia tai niiden muistoja.

”Perkaus” käsittää kuusi vähän pitempää tarinaa. Tuntuu, että niissä keski-ikäinen päähenkilö kipuilee aikaisempien lapsuudenkokemustensa kanssa. Eräissä novelleissa hän joutuu jopa kohtaamaan aikaisempia lapsuustovereitaan. Kokemus voi olla järisyttävä kuten novellissa Piinattu. Siinä aikaisemmin koulukiusattu mies etsii silloisia kiusaajiaan ja laittaa heidät vuorostaan kärsimään. Toisaalta esitetty anteeksipyyntö voi olla kokemuksena piinallinen, jos pahantekijän tapahtuneesta tekemät johtopäätökset ovat olleet aikanaan vääriä. Eräiden tarinoiden kohdalla alkaa pohtia, että niiden kauheat lopputulokset voivat johtua aikaisemmasta luottamuksen pettämisestä tai päähenkilön kokemuksista mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juhani Laulajaisen pelkistetty tyyli ja paikoitellen absurdeja sävyjä saava kerronta eivät tee tästäkään osiosta liian synkkää.

Keittiöpsykologian lyhyestä kurssista jäi mieleeni termi individuaatio. Novellikokoelman viimeisen jakson ”Sadonkorjuu” kohdalla tekee mieli väittää, että sen päähenkilöt ovat päässeet jälleen aikaisempaa pitemmälle tuolla yksilöitymisen tiellä. Lapsuuden tapahtumista on riittävä aika ja matkalla on osa mielen muusta painolastista saatu perattua. Mitenkään kovin seesteistä ei näidenkään sankareiden elämä ole. Suhteen rakentaminen lähimmäiseen on parhaimmillaankin yleensä vaikea tehtävä.

Osuuden avaa kokoelman pisin novelli Onnellisten tiimi. Kirjan kansitekstin mukaan Juhani Laulajaisen varsinainen ammatti on puutarhateknikko. Tässä kertomuksessa hän kuvaa kaupungin puistotyöntekijöiden arkea pätevästi ja suorastaan riemastuttavasti. Kokkometsän viiden hengen puistoyksikköön saatiin valtion työllistämistuen ansiosta uusi työntekijä yhdeksän kuukauden ajaksi. Se aiheutti tiimin dynamiikkaan välittömästi ongelmia. Järvinen, tulokas, oli ollut koko ikänsä vihertyönjohtaja, nyt tosin kolme vuotta työttömänä. Hän oli huomattavasti pätevämpi kuin ryhmän nykyinen vetäjä. Hän oli erittäin älykäs. Tiimiläisten mielestä pahinta kaikista oli, että Järvinen oli suorastaan järkyttävän ahne työlle. Seuraavaa otetta varten lukuohjeena voi mainita, että ryhmän neljä miespuolista jäsentä eivät kehdanneet kerätä roskia tai suostuneet perkaamaan kukkamaita. Ne työt oli yhteisellä sopimuksella delegoitu yksikön ainoalle naiselle, Myllerskälle.

      ”Koska Järvinen oli niin perso työnteolle eikä koskaan valittanut mistään, Niemenperä sysäsi hänelle ikävimmät ja raskaimmat työt. Järvinen ei ollut millänsäkään. Mitä rankempaa ja hikisempää, sitä enemmän hän tuntui työstä nauttivan: se on kuntoilua, hän selitti, omien rajojen testaamista. ’Onkohan se työnantajan agentti?’
      Mutta kaikkein eniten Järvinen piti roskienkeruusta, kun siihen hommaan Myllerskän avuksi pääsi. Sillä mikä olikaan mukavampaa kuin tehdä siistiä ja kaunista, saada heti näkyväistä aikaan; kuljeskella puistossa linnunlaulua kuunnellen, jotain siinä samalla puuhaillen – ja siitä maksettiin vielä palkkaa! Vihertyö ja varsinkin roskienkeruu, hän vakuutti, on harvinaista herkkua kaikkien yksitoikkoisten sisätöiden rinnalla. ’Onko se, saatana, enkeli?’
      Yhtenä aamuna Kainulainen piilotti Järvisen saappaat. Järvinen, jolla oli lintulammikon pohja puhdistus edessään, ei jäänyt ihmettelemään. Hän pani tennarit jalkaan ja kahlasi muina miehinä puolisääreen ulottuvaan lantavelliin. ’Täytyyhän työ tehdä!’
      Silloin, toisen sontaliejussa kahlaamista kauhistellen, Niemenperä heitti lammikon reunalta merkillisen kysymyksen:
      – Pidätkö sinä meitä typerinä?
      Vastaus: – Sitä on mahdoton sanoa vielä.
      Eikä rautaharava pysähtynyt hetkeksikään. Sontaista mutaa ja ylivuotisia puiden lehtiä kertyi pelottavaa tahtia vedestä penkaksi lammikon reunalle. ’Eikö se koskaan väsy?’
      – Erilaisen ja typerän erottaa vasta ajan kanssa, Järvinen sanoi etumiehelle. – Ne menevät usein sekaisin keskenään.”

Novelli on ylistyslaulu oman työn arvostamisesta. Se saa järkyttävän vastapainon autotehtaaseen sijoittuvasta tarinasta Robotti. Siinä juuri käyttöön otettu robottikäsi joutuu epäkuntoon ja aiheuttaa tuhoa. Muissa kertomuksissa isä etsii yhteyttä aikuiseen mielenterveysongelmista kärsivään poikaansa ja meitä eläkeläisiä ilahdutetaan novellilla Eläkkeellä on aikaa harrastaa. Novellikokoelman päättää oikeastaan hyvin valoisissa tunnelmissa kertomus Avaruus. Sen päähenkilö kunnosti kesälomallaan kansalaisopiston mökkiä saaristossa. Samalla hän selvitteli ajatuksiaan juuri päättyneen suhteen jälkeen.

Aluksi jotenkin kepeältä tuntunut kirja jätti hyvin painavan muistijäljen kuten kansikuva (Tommi Tukiainen) sellaiseen jo hiukan vihjaa.

Tommi

Onko tällainen yksinolon rakastaminen sairasta? Yksinolo vaatii voimaa, ja korvan, jolla kuunnella itseään. Jokainen atomimme on ollut osa samaa tähteä. Kaikilla on maailmankaikkeus sisällään, yksin ollessa voimme ammentaa siitä.

Remonttimies Jalmari Toukosen muistivihkosta

Kevyt kyyneleinen tarina Rua do Acren rikkaruohoista

Clarice Lispector : Tähden hetki (Suomennos ja jälkisanat Tarja Härkönen. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2020)

”Kirjailijan omistuskirjoitus
(itse asiassa Clarice Lispectorin)
…
”Omistan tämän ennen kaikkea menninkäisille, kääpiöille, keijukaisille ja nymfeille, jotka asuttavat elämääni. Omistan tämän kaihoten menneille köyhille päiville, jolloin kaikki oli hillitympää ja arvokkaampaa enkä ollut vielä syönyt hummeria. Omistan tämän Beethovenin myrskylle. Bachin neutraalien värien värähtelylle. Chopinille joka saa jalkani tutisemaan. Stravinskylle, joka säikäytti minut ja jonka kanssa lentelin tulessa.
…
”Tämä tarina tapahtuu hädän ja yleisen sekasorron tilassa. Tämä on keskeneräinen kirja, sillä se ei tarjoa vastausta. Vastausta, jonka joku tässä maailmassa toivottavasti antaa minulle. Tekö? Tämä on Technicolor-tarina, jotta siinä olisi edes vähän ylellisyyttä, jota minäkin Luojan tähden tarvitsen. Aamen meille kaikille.”

Suomentaja Tarja Härköstä on kiitettävä syvään kumartaen. Ensi kosketus brasilialaiseen Clarice Lispectoriin (1920-1977) oli hämmentävä. Muutama kymmenen sivua luettu eikä kirja tunnu lähtevän ollenkaan käyntiin. Tarja Härkönen on liittänyt kirjaan mainiot jälkisanat, esseen, joka opastaa sisälle kirjaan, jota pidetään Lispectorin yhtenä pääteoksista. Kirjailijan, jonka sanotaan mullistaneen brasilialaisen kaunokirjallisuuden ja nostaneen sen uudelle tasolle. Kirjailijan, jota pidetään vaikeasti lähestyttävänä, mutta jonka kulttimaine tuntuu viime aikoina koko ajan kasvavan.

Clarice Lispector syntyi Ukrainassa, mutta perhe joutui pakenemaan juutalaisten vainoa Brasilian köyhään koillisosaan, Alagoasiin, kun Clarice oli noin vuoden vanha. (Ei, ei todellakaan hummereita.)

Tarja Härkönen:
”Kun joku Brasiliassa sanoo olevansa ’nordestino’, kuulijalle syntyy heti tietty mielikuva kaikesta köyhyyteen liittyvästä. Se köyhyys on erilaista kuin faveloiden köyhyys. Siinä on maalaisuuteen ja kuivan karuun maahan liittyvää likaisuutta, juroutta, epävarmuutta, tietämättömyyttä ja rumuutta.”

Lispectorien perheen äiti kuoli 1930, kun Clarice oli yhdeksänvuotias. Joitakin vuosia myöhemmin isä päätti muuttaa Rio de Janeiroon paremman toimeentulon vuoksi. Toiveissa oli myös löytää kolmelle tyttärelle hyvät aviomiehet. Clarice opiskeli yliopistossa lakia ja avioitui niinikään lakia lukevan, tulevan diplomaatin Maury Valenten kanssa.

Seurasi monivuotisia komennuksia ulkomaille: Italia, Sveitsi, USA. (Hummereita ja pitkästyttäviä diplomaattipäivällisiä.) Clarice Lispector katkaisi suhteen mieheensä, lähti Washingtonista 1959 lastensa kanssa takaisin Brasiliaan ja keskittyi täysin kirjoitustyöhön.

Tarja Härkönen:
”Clarice itse sanoi, että Alagoas oli hänessä lähtemättömästi ja vanhemmiten yhä vaativammin.”

Rio de Janeiron São Cristovãon tori on perinteisesti ollut koillisesta tulevien köyhien kohtauspaikka. Clarice Lispector vieraili torilla viimeisinä vuosina usein, sillä siellä hän kuuli lapsuutensa murretta ja saattoi löytää kotipuolen herkkuja. Tori oli tullut hänelle tutuksi lapsuudesta. Hän kävi silloin siellä isänsä kanssa niiden kuuden vuoden ajan, minkä perhe asui Riossa ennen isän kuolemaa 1940. Tuolta torilta hän löysi tämän kirjan päähenkilöt.

Kirjan kertoja Rodrigo S.M.:
”Näin kuin välähdyksenä eksyneen ilmeen eräällä Rio de Janeiron kadulla kulkevan koillisen tytön kasvoilla.”

Hänestä tuli kirjan päähenkilö, Macabéa. Tuon ilmeen ja tytön ympärille Lispector punoo puhuttelevan tarinan niukkuudesta ja ulkopuolisuudesta sekä luomistyön tuskaisuudesta ja todellisuuden kuvaamisen vaikeuksista.

Tähden hetken 13 nimeä sen nimiösivulla

Kirjan kertoja Rodrigo S.M.:
”Kyllä. Näyttää kuin olisin muuttamassa kirjoitustyyliäni. Mutta asia on niin että kirjoitan vain mitä haluan, enhän ole ammattilainen – minun on pakko kirjoittaa tästä koillisen tytöstä tai tukehdun. Hän syyttää minua ja ainoa keinoni puolustautua on kirjoittaa hänestä. Kirjoitan maalarin ilmeikkäin ja karkein vedoin.”

Macabéa oli konekirjoittaja väkipyörien välitysfirmassa. Hän oli ylpeä toimestaan vaikka ansaitsi alle minimipalkan. Kun on ollut orpo kaksivuotiaasta lähtien ja käynyt vain kolme luokka alakoulua, ei enempää voi vaatiakaan. Eikä Macabéa tyytymätön elämäänsä ollutkaan! Hän asui neljän muun nuoren naisen kanssa samassa huoneessa siirtomaatyylisessä vuokratalossa Rua do Acrella, satamalaiturien tuntumassa, naapureina merimiehiä palvelevia ilotaloja ja hiilivarastoja.

Töissä Macabéalla ei mennyt kovin hohdokkaasti. Hän teki liikaa virheitä puhtaaksikirjoituksessa ja likasi konekirjoitusarkkeja. Niinpä johtaja (”naamalla joka kerjäsi tulla läimäytetyksi”) ilmoitti, että aikoo pitää töissä vain Macabéan työtoverin, Glórian:

”Niin sanoi hänen pomonsa. Hän taas ajatteli, että hänen kuului kunnioituksen vuoksi sanoa jotain, ja niinpä hän vastasi juhlallisesti salaa rakastamalleen esimiehelleen:
– Anteeksi kun aiheutan ongelmia.
Herra Raimundo Silveira – joka oli siinä vaiheessa jo kääntänyt selkänsä – kääntyi takaisin yllättyneenä konekirjoittajan odottamattomasta kohteliaisuudesta ja jokin tämän lähes hymyilevissä kasvoissa sai hänet sanomaan lempeämmällä äänellä, joskin vastentahtoisesti:
– No olkoon, heti ei tarvitse lähteä, voit jäädä vielä vähäksi aikaa.”

Toinen Clarice Lispectorin São Cristovãon torilta löytämistä kirjan keskeisistä henkilöistä oli Olímpico de Jesus Moreira Chaves (valetta: ”hänen sukunimensä oli pelkkä Jesus, isättömien sukunimi”). Hän oli töissä valimolla, mutta halusi härkätaistelijaksi. Olímpico nautti nähdessään verta ja olikin koillisessa ehtinyt tappaa miehen. Hänellä oli myös taiteellisia taipumuksia. Olímpico veisteli joutohetkinään pyhimysten patsaita, niin kauniita ettei hän halunnut myydä niitä. Macabéa ja Olímpico yrittivät viritellä vaatimatonta seurustelua vähän aikaa. Sitten Olímpico vaihtoi partnerikseen sosiaalisen nousun kannalta edustavamman Glórian.

Glórialla oli ehkä huono omatunto, sillä hän lainasi rahaa Macabéalle, jotta tämä pääsisi käymään ennustajan luona. Käynti madame Carlotan luona sai kohtalokkaita seurauksia. Macabéan tunteet olivat kaksijakoiset. Oivallisten tulevaisuudennäkymien johdosta – ulkomaisia gringoja, turkiksia, rahaa – Macabéa tunsi elämänsä alkaneen muuttua paremmaksi. Toisaalta hän oli kauhuissaan. Vasta nyt hän oli huomannut, että aikaisempi elämä oli ollut silkkaa kurjuutta. Tähän saakka hän oli elänyt säästöliekillä mutta onnellisena.

Brasilian sotilasdiktatuuri oli 1970-luvun lopulla hieman hellittämässä kuristusotettaan. Olen löytävinäni kirjasta pieniä piikkejä militaristien suuntaan. Macabéa oli hulluna sotilaisiin. ”Aina kun hän näki sotilaan, hän ajatteli nautinnosta väristen: tappaakohan tuo minut?” Glórian koti puolestaan sijaitsi aavistuksen verran vauraammassa lähiössä ”kenraali Kuka-hän-olikaan kadulla”. Hän tunsi olonsa turvalliseksi, kun sai asua sotilaan mukaan nimetyllä kadulla.

Turkulainen monitaiteellinen ryhmä Kolmas tila teki kirjan pohjalta näyttämötaideteoksen 2011. Sen esittelytekstissä sanotaan, että kertomus käsittelee hyvin haurasta asiaa: siinä syntyy kokonainen ihminen. Clarice Lispector kysyy, mikä Macabéan vaatimattomassa elämässä oikeastaan vaatii kertomista.
Sekö minkä olemme unohtaneet?
Sekö mikä on meille aivan liian tuttua?
Sillä jokaisen elämä on taideteos, johon sisältyy inhimillistä arvokkuutta.

Tommi

Jos lukijalla on vähänkin omaisuutta ja mukava elämä, hän astuu nyt itsensä ulkopuolelle nähdäkseen, miten joku toinen toisinaan elää. Jos hän on köyhä hän ei lue minua, sillä sanani tuntuvat turhanpäiväisiltä siitä joka jatkuvasti elää pienessä nälässä. Tässä minä toimin varaventtiilinänne, ulospääsytienä musertavasta keskiluokkaisesta elämästä. Tiedän hyvin että on pelottavaa astua itsensä ulkopuolelle, mutta kaikki uusihan pelottaa.

Rodrigo S.M., kirjan kertoja

Brasilialaisen maahanmuuttajan apea fado Lissabonista

Luiz Ruffato : Lissabonissa muistin sinut (suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä. Into, 2018)

Brasilia jossa elin, missä kärsin,
ja pienenä niin usein pelkäsin:
Kuinka kauan sitten sinut jätinkään
ja nyt muistan sinusta vain laivalaiturin

Kuinka pitkään matkasinkaan kaipauksen merellä,
kuinka suolaisina valuivatkaan surun kyyneleet!
Palasin, menetin sinut uudelleen, nyt orpona taas,
eikä edes tietämättömyyttä turvanani
…
Kaikkien kasvoilta paistaa maanpakolaisuus,
kahdeksi kappaleeksi revityn sylin kaipaus,
Epätoivoni haaksirikkoutukoon siis
matkalla vanhasta kotimaasta kohti uutta!

osa kirjan motosta, tekijä Miguel Torga

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon liitetty portugalilainen fado on varmasti monelle tuttu musiikkityyli. Surulliseen lauluun liittyvät sanat kertovat yleensä suuresta menetyksestä ja kaipauksesta. Merimiesten lesket ja satamakaupunkien köyhälistö saivat kokea usein kohtalon kovia kolhuja. Saudade. Mahdoton sana kääntää sanovat, mutta sitä voi kuvailla termeillä koti-ikävä, kaihoisa ja turha odotus, johon liittyvät suru, tuska, menneen onnen muisto ja rakkaus.

Lissaboniin saapuneella brasilialaisella Sérgiolla, Serginholla, olisi todella aihetta repäistä ihokkaansa ja puhjeta valituksen fadoon esimerkiksi ravintolan O Lagar do Douron edustalla, jossa hän oli työskennellyt pimeästi yli vuoden. Hän oli yllättäen saanut potkut sen omistajan, senhor Peixoton palkattua töihin toisenkin ukrainalaisen, sillä hehän puhuvat paremmin englantia ja ranskaa, ovat saaneet korkeamman koulutuksen kuin brassit ja neekerit, esimerkiksi ravintolassa tarjoileva Anatoli oli maataloustieteen maisteri, ja on järkevämpää palkata itäeurooppalaisia, jotka haluavat todella rakentaa uutta elämää, kun taas brasilialaiset ajattelevat pelkästään kotiinpaluuta ja sitä paitsi ”Älä ota tätä henkilökohtaisesti”, asiakkaat haluavat mieluiten palvelua vaaleatukkaiselta ja sinisilmäiseltä, ja vaikka pomo itse piti brasilialaisia ystävällisempinä, niin asiakas on aina oikeassa, tiedätkös…

Kun kirjan on lukenut, niin Luiz Ruffaton ihmeellisesti soljuva kirjoitustyyli alkaa väkisinkin tarttua. Ruffaton virkkeet saattavat rönsyillä helposti parin sivun mittaisiksi. Tyyli vaatii hetken totuttelua, ja sitten lukijaa viedään. Tekstin käänteet ovat niin ripeitä, että mutkissa on syytä olla tarkkana. Muuten hienoja yksityiskohtia voi sujahtaa ohi. Lukaisin kirjan selvästi liian nopeasti, ja se on luettava uudestaan. Ihan mielellään sen tekeekin, sillä Luiz Ruffato pystyy taitavasti muuttamaan Serginhon surullisen kohtalon koskettavaksi balladiksi.

Luiz Ruffato kirjoittaa alun huomautuksessa, että tämä pieni tarina perustuu Sérgio de Souza Sampaion haastatteluihin. Hän väittää äänittäneensä ne 2005 heinäkuussa Lissabonin vanhassakaupungissa. Huomautus on vakuuttavan yksityiskohtainen. Jopa siinä määrin, että alkoi hieman epäilyttää. Lisäksi ”kevyesti editoitu versio” kerrotusta jättää kysymysmerkin ilmaan leijumaan.

Mutta tarina on kiehtova. Kirja jaukautuu kahteen osaan: Kuinka lopetin tupakanpolton sekä Kuinka aloitin tupakanpolton uudelleen. Ensimmäinen osa kertoo Sérgion elämästä Brasiliassa, työttömyyydestä, unelmasta vaurastua ja avioliittoon ajautumisesta.

Aamu, kun Sérgio on tullut edellisenä iltana kotiin mopollaan aivan umpitunnelissa:

”Halasin äitiä, annoin suukon, ja hän jatkoi, ’Jumala suojelee lapsia ja humalaisia’, hän ei voinut ymmärtää miten olin onnistunut ajamaan kotiin siinä tilassa kaatumatta pyörälläni. ’Olisit voinut vaikka kuolla’, äiti voivotteli, minä nyökkäsin, talutin mopon pihalle, tarkistin maalipinnan milli milliltä enkä nähnyt pienintäkään naarmua, ’Mutta eniten minua kismittää…’, äiti jatkoi ja selosti miten naapurit olivat nähneet nöyryytyksen, koska kaikki sattui juuri siihen aikaan illasta jolloin telenovela päättyy ja ihmiset sulkevat ikkunat itikoiden takia, ja äiti oli puhdistavinaan rillejä mutta alkoi itkeä, ja vasta kun olin yksityiskohtaisesti selostanut juomisen syyn (tri Fernando jne.) äiti rauhoittui, ja vaikka oli vielä suruaika – isän kuolemasta oli kylläkin yli vuosi – hän vieläpä hymyili, vaikka yrittikin peittää sen minulta, ’Toivottavasti se tällä kertaa onnistuu’. Sitten hän lähti poimimaan boldopuun lehtiä teetä varten ja ostamaan kanakeittoaineksia, ’Se on paras lääke krapulaan’.”

Äidin kuoleman jälkeen aviollinen kriisi henkisesti epävakaan vaimon kanssa kriisiytyi perin pohjin. Sérgio alkoi tehdä virheitä töissä ja sai potkut. Ystäväpiirissä alkoi kiertää tarinoita varakkaista portugalilaisista, jotka kärsivät työvoimapulasta. Rahaa oli kuulemma paljon liikkeellä ja ”Palvelukseen halutaan” -palstalta löytyy vaikka mitä. Siis sinne. Luiz Ruffato ilmeisesti käyttää hyväkseen pieniä vivahde-eroja Brasiliassa ja Portugalissa puhuttujen kieliversioiden välillä. Muuten en ymmärrä, miksi käännöksessä eräitä sanoja on niin selkeästi korostettu. (Voivat ne olla karejakin tässä vuolaassa tekstivirrassa.)

Lissabonissa Sérgion tarinaan tuli tummempia sävyjä. Tosin hän näki asuntolassa vieläkin surullisempia kohtaloita. Esimerkiksi hänen seinänaapurinaan asusti angolalainen Baptista Bernardo perheineen. Mies menetti vasemman jalkansa astuttuaan pikkupoikana peltoon piilotettuun jalkaväkimiinaan. Hän ei päässyt käymään koulua, koska se oli kaukana kotikylästä. Siksi hän muutti naimisiin mentyä ja lasten parasta ajatellen Lissaboniin. Serginho ihmetteli riitelikö pariskunta kovasti, kun hän usein yöllä näki hotellin aulassa miehen musiikkia kuuntelemassa ja lapset lattialla nukkumassa. Hänelle kerrottiin, että vaimo myi itseään miehensä suostumuksella, jotta perhe sai kuukauden kulut peitettyä ja pidettyä lapset portugalilaisessa esikoulussa.

Luiz Ruffato osaa eläytyä siirtolaisten osaan ja Jyrki Lappi-Seppälän mestarillinen käännös tuo sen esille koskettavasti:

”… mutta nielin ylpeyteni ja menin taas kerran Rossion aukiolle hoitamaan rahalähetyksen, lomakkeita täyttäessäni seurasin ihonvärien ja kielten baabelia, muita kaltaisiani piruparkoja, melskaavia tai itkeviä afrikkalaisia, arabeja ja intialaisia, jotka tungeksivat kaksi tai kolme kerrallaan samaan puhelinkoppiin, yhtenä päivänä joulun alla lyhyt ja paksu, kirjaviin painokankaisiin pukeutunut harmahtavahiuksinen mustaihoinen rouva pyörtyi ahtaaseen koppiin kesken puhelun, me muut juoksimme hätiin, yksi toi tuolin, toinen lasillisen vettä, kolmas jotain viuhkaksi kelpaavaa, minkä jälkeen rouva virkosi, nousi seisomaan, julisti mustien silmien katse leiskuen epätoivoaan niin murteellisella portugalilla ettei kukaan sitä ymmärtänyt, mutta kaikki aavistivat mistä oli kyse, maahanmuuttajan epätoivosta, kun hän käsittää ettei kelpaa mihinkään eikä voi edes toivoa että saa viimeisen leposijansa maasta jossa on syntynyt, nekin jotka chattailivat Western Unionin tietokoneiden ääressä eivätkä yleensä piitanneet muiden kohtaloista järkyttyivät tällä kertaa, ja toimistoon laskeutui merkillinen hiljaisuus, kuten joskus lapsena kun odotettiin henkeä pidellen, kuinka helpeensiemeniä tavoitteleva pikkulintu pahaa aavistamatta päätyi pihalle viritettyyn häkkiansaan, silloin minun alkoi tehdä pahaa, muistelin kotikaupunkini ihmisiä, aivan kuin ne kaikki olisivat siinä lähelläni, todennäköisesti he jatkoivat tavanomaista raadantaansa, nousivat aikaisin aamulla ja palasivat kotiin myöhään illalla, kävivät joskus Beira Barissa, läiskivät korttia lauantaisin, saivat nukkua hieman pidempään sunnuntaiaamuisin…”

Tommi

Väsähtäneen voimamiehen välityö

Hannu Mäkelä : Suunnitelma loppuelämän varalle (Kirjapaja, 2019)

”Tänään alkoi loppuelämäni ensimmäinen päivä. Eilen täytin 75 vuotta.”

Akateemikko Hannu Mäkelä, miksi kirjoititte tämän kirjan?

”Minulla on pieni mahdollisuus olla riippumaton ja se on aika harvinaista, voin tehdä mitä haluan ja se on hieno tunne. Tämä on paras ikä. Ajattelen, että tulin ihmiseksi vasta kun täytin kuusikymmentä. Kirjoitin siitä myös kirjan, jonka nimi on Suunnitelma loppuelämän varalle.
”Tuntui, että elämänkokemus ja ymmärrys alkavat olla tasapainossa ja pystyn nauttimaan siitä, että olen olemassa ja että olen minä. Voin vapautua kaikista niistä rooleista, joita elämä antaa. Nyt on sellainen tunne, että minua ei saada enää kiinni. En siksi koskaan lue arvosteluja, vaan olen ja teen ja sen jälkeen menen ja jatkan, enkä jää odottelemaan mitä kirjoista sanotaan.” [1]

Päästetään kirjailija menemään ja kriitikko ääneen.
Hannu Mäkelä nimitettiin taiteen akateemikoksi vuonna 2016. Saksan Bundesligan perinteisiä jalkapallon suurseuroja kutsutaan dinoiksi. Mäkelä on Suomen kirjallisuuden dinosauruksia. Hän on kirjoittanut tai toimittanut vuodesta 1965 alkaen noin 200 teosta kaunoa, tietoa, lastenkirjallisuutta, kuunnelmia jne jne. Tekstiä häneltä syntyy ilmeisen helposti. Tämän kirjan luettuani on sanottava, että liian helposti.

”Myös tuli ja lämpö ovat tarpeen varsinkin talvisin, ja tuli tarvitsee ilmaa palaakseen. Tulella ja sen johdannaisilla laitamme ruokaa, kypsennämme ja haudutamme sitä hitaasti hellalla tai hiilillä tai jopa nuotiossa. Kesällä kaikki kynnelle kykenevät halutaan tehdä grillimaistereiksi. Meister lienee alkusana siinäkin. Mestari Ma. Mutta se taas on Willy Kyrklundin todella hieno kirja, jota harva enää muistaa.
Kasveille taas on edelleen tarpeen muheva maa, jossa suurin osa niistä mieluiten kasvaa. Kasvi ikään kuin hengittää hiilidioksidia ja luovuttaa meille puhdasta happea. Hieno symbioosi, jonka toivoisi kaikkien muistavan.”

Hannu Mäkelä oli Otavalla töissä ensin kustannustoimittajana, sitten päällikkötason tehtävissä 1967-1986. Sen jälkeen hänen oli vapaana kirjailijana kirjoitettava henkensä edestä ja niin hän todella on tehnytkin. Joku on laskenut, että hurjimpana vuonna häneltä ilmestyi seitsemän teosta. Välttämättömyyden pakosta on ilmeisesti muodostunut hyve, jota on jatkettava.

Jo kirjan nimi johtaa tarkoituksellisesti harhaan tai on sisäpiiriläisille tarkoitettu vihje. Paavo Haavikko kirjoitti fiktiivisen omaelämäkerran Yritys omaksikuvaksi (1987). Sen toinen jakso on lähes samanniminen. Epäilen vihjettä, sillä lukija kohtaa muutenkin runsaasti kirjallisia viitteitä ja kirjailijoita Mäkelän kirjassa. Esimerkki kirjailijakuvasta:

”’Jos sinulla on tuumori, niin siihen auttaa huumori.’ Näin lauleskeli Veikko Huovinen, joka oli harvasanainen mies, arjessa änkkä ja käreä, mutta teksteissään ja päissään hauska ja viisas, minkä sain omakohtaisesti muutamilla poikain retkillä kokea.”

Ihan kiva, että sinä sait tutustua Huoviseen lähemmin. Jos tuo lainaus on parasta mitä noilta poikien reissuilta jälkipolville kannattaa välittää, niin taisitte olla melko tuiskeessa. Kolmen syöpäleikkauksen jälkeen olen kiitollinen, että Kuopion keskussairaala tarjosi vaivaan pelkästään puukkoa ja sädehoitoa eikä mitään nauruterapiaa. Pukkaisin muuten horsmaa Suurella hautausmaalla.

Etsimisestä huolimatta Suunnitelman punaista lankaa en kirjasta löytänyt. Se koostuu muutaman sivun mittaisista esseistä, jotka käsittelevät sekalaisia aiheita kuten Pelko, Raha, Usko, Häpeä, Ilo, Totuus. Kunkin aiheen Hannu Mäkelä tiivistää yhdeksi pykäläksi tai elämänohjeeksi. Ne kaikki on koottu kirjan loppuun ”Huoneentauluksi”, joka sisältää kaikkiaan 25 mietelausetta.

Esimerkiksi:

”Vesi tulen sammuttaa.
Asu siellä missä puu puhdistaa ilmaa.
Myös ihminen on osa luontoa.
Ilo on iloa itsessään.
Elä niin, että menot ovat tuloja pienemmät.
Anna jokaisen uskoa laillaan.”

Nämä teemat ovat Hannu Mäkelälle keskeisiä:
”Jotta loppuelämässä ei aivan tapahtuisi samanlaisia erehdyksiä kuin aikaisemmassa, olen keskittynyt teemoihin, jotka koen edelleen tärkeiksi, ainakin itselleni. Niiden ydinlauseista voisin lopulta tehdä vaikka huoneentaulun, jonka saattaisin kehystää. On selvää, että tässä eriäänisessä maailmassa monet kohdat voivat tuntua vanhan miehen mutinalta, mutta ehkä kirjasta löytyy muutakin. Totuuteen voi ja tulee pyrkiä monta kautta. Ikääntynytkin voi ajatella.”

Kyllä, ikääntyneenä lukijana toivon voivani allekirjoittaa tuon. Mutta ei ikääntyneenkään tarvitse veltosti ajatella. Eino Leinon erikoisasiantuntija osasi poimia häneltä tähän kirjaan lukuisia sitaatteja, joista puuttuvat vain ukko-sylilapset ja hautaan valmiit nuoret miehet. Ehkä siksi, ettei enempää vahvistettaisi epäilystä, että kaikki tulta säihkyvät harmaahapset tosiaan elävät ulkomaisissa kinkeripiireissä.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Koska minua suututtaa, että Hannu Mäkelä, mies joka on kirjoittanut Samuli Kustaa Bergin sekä Voimamies-näytelmän kaltaiset viiltävänkoskettavat järkäleet lankeaa moiseen. [blogiesittelyni Bergistä]

Kohdassa 15 Mäkelä käsittelee kauneutta. Tai siis esittelee omia mieltymyksiään, sillä ”kauneuden määrittää aina katsoja tai kuulija”.

”Maalaustaide oli ja on minulle aina ollut silmien ilo eikä koskaan von Wrightin metsojen maailma. Mieluummin jotain naiivimpaa a la Nils Schillmark; jotain yksinkertaista, jotain puhdasta. Schjerfbeckiin ihastuin varhain. Vilhem Hammershøin olen vasta äskettäin löytänyt. … Morandin pullot ja purnukat kiehtovat edelleen ja niiden myötä Bolonga, jonne lopulta matkustin vain taulut ja sitten Morandin ateljeenkin nähdäkseni. Näin asetelmat ja myös niiden alkuperäiset esikuvat. Ostin jopa reproduktion, jonka kehystin ja laitoin keittiön seinälle. Siellä se yhä on.”
Luemme, että Matisse on ikuinen, veistäjistä Brancusi ja Tapper. Mäkelä vakuuttaa olevansa avoin kaikelle joka vastaan tulee, ei vain sille joka on jo mennyt. Huoneellisen Mark Rothkon töitä hän näki Lontoossa. Pankkilainaa gallerian ikkunassa olleen Schjerfbeckin teoksen ostoon ei sentään myönnetty.

Tuo kauneuden korkea veisu oli sullottu vajaaseen sivuun mielenylennykseksi meille, jotka voimme vain haaveilla Bolognan matkasta. Musiikin osuus on samantapaista ”namedroppailua”. Tällainen saa minut vimmoihini lukijana. Luulin oikeasti saavani osviittaa omaan suunnitelmaani loppuelämän varalle. Tilannetta pahentaa, että Hannu Mäkelä vaikuttaa olevan oikeasti huolissaan kirjallisuuden tilasta.

Ote, jossa hän on vihdoinkin saanut velkoja kuitattua myymällä omaisuutta:
”Jalat horjuvat yhä, mutta pää pystyssä on silti seistävä. Se ei aina ole helppoa, sillä omasta kirjallisesta työstä saatavat rahat tuntuvat joka vuosi vain supistuvan. Tämä ei ehkä aivan johdu pelkästään itsestäni ja vuosista, joita aina tulee jostain yksi lisää: vuosien määrä etäännyttää minua yhä kauemmas toiveikkaasta ja toiveita herättävästä esikoiskirjailijasta. Kysymys on koko kirjallisuuden tilasta ja tilanteesta. Kuka lukee ja jos lukee, mitä lukee? Ja ennen kaikkea, haluaako lukija vielä maksaa lukemastaan.”

Kysytkin vielä! Tässä kirjassa on välähdyksiä, jotka todistavat, että olisit pystynyt parempaan jälkeen.
Kirjan koskettavimpia kohtia ovat Hannu Mäkelän kuvaukset vähävaraisen yksinhuoltajaperheen ahdingosta. Nyt alkaa vain epäilyttää, että ne ovat heikkoja jälkijäristyksiä siitä, miten aihetta on mahdollisesti jo käsitelty Mäkelän kehutussa Muistan-omaelämäkertasarjassa.

”Vaikka rahaa ja sanoja miten vääntelisi, rahan puutteeseen juuttuu kuin suohon. Tuon suon opin nuorena tuntemaan kun vielä elin kotona äidin hyväntahtoisuuden varassa. Äiti antoi minkä kykeni ja itki. Lopulta ymmärsin paeta. Siksi ja pakon edessä olen tehnyt töitä heti kun kynnelle kykenin.”

Hienoja ovat myös havainnot kirjoituspöydän takaa näkyvästä maisemasta ja sen muuttumisesta vuodenaikojen mukaan. Nämä näkymät liittyvät luontevasti lapsuusmuistoihin, joista palataan takaisin kirjoitusprosessiin. Kohdat tuovat mieleen Claes Anderssonin timanttisen tekstin. [blogiesittelyssä hänen Jokainen sydämeni lyönti]

Muutkin kirjailijat ovat todistaneet, että kirjoittaminen auttaa mielentasapainoon ja lääkitsee surua. Hannu Mäkelä näyttää poimivan myöhäistuotantoonsa materiaalia omasta elämästään entistä enemmän. Kun hänen neljäs vaimonsa yllättäen kuoli, Mäkelä kirjoitti heti kirjan Valo – kertomus rakkaudesta (2018). Siinä hän kertoo kahdeksan vuotta kestäneestä liitostaan venäläisen Svetan kanssa. Hannu Mäkelän suhdetta kirjoittamiseen voi tosin varjostaa pahempi ahdistus:

”Tuntuu, että juuri sillä lunastan olemassaoloni oikeutuksen.” [2]

Entä kun kirjoittaminen ei enää suju? Miksi mieleeni tulee kuva sokaistusta eläimestä, joka kiertää päättymätöntä ympyrää nostaessaan vettä kaivosta erämaan laidalla? Tuo kuva tukkii tehokkaasti kriitikon suun. En muista laitteen nimeä, mutta Wikipediasta löytyi saqiyah sekä Persian well, persialainen vesipyörä.

”Olen suunnitelmallinen ihminen, äidinkö kiitos? Isää vailla olevassa perheessämme asiat suunniteltiin, rahat laskettiin pennilleen, koska niitä tuskin oli, pahimpaan yritettiin valmistautua, jos se suinkin oli mahdollista. Samaa teen nyt itse. Sen myötä kuljen taas kappaleen matkaa kirjoittaen jotain sellaista, joka tuntuu pitävän minua vielä hengissä.”

Tommi

[1] haastattelu Kirjailijaliiton sivuilla
[2] Kirjavinkkien esittely Mäkelän kirjasta Kirjoittamisen ilo

Ilta-Sanomien haastattelu Svetlana-vaimon kuoleman johdosta

”Kirjoitan koska en osaa puhua enkä elää”

Antti Holma : Kaikki elämästä(ni) (Otava, 2020)

”Saatana kaapi gruusialaisen ohrapadan yhdellä kullisormellaan lautaselta suuhunsa ja röyhtäisi ja pyysi sitten anteeksi. Hän kysyi, mitä kuuluu. Kului joitakin sekunteja ennen kuin saatana lisäsi myötätuntoisesti, että jos haluan itkeä, saan. Sanoin, ettei minua itketä, minua vituttaa ja väsyttää. Kassahenkilö kolautteli tuhkakuppeja pöytiin ja ennen kuin ehdin kaivaa oman tupakkani esiin, saatana oli jo ehtinyt löytää ja sytyttää yhden, jota hän nyt tarjosi minulle. Vedin kolmet, vihaiset savut ennen kuin kerroin saatanalle, että kaikki on huijausta, koko koulu, teatteri, taide-elämä, elämä, rakkaus, kaikki. Jokainen lupaus petetään, kaikki kaunis kuolee, yritys kohottautua jotakin oikeaa ja korkeampaa kohti tapetaan eikä mikään koskaan johda mihinkään.

”Saatana yritti näyttää siltä, että ottaisi minut vakavasti, mutta hän ei ollut hyvä näyttelijä, hän paljasti itsensä ja sanoin, että näin hänen lävitseen ja elämässäni oli jo tarpeeksi professoreita ja lehtoreita, jotka kohtaamisen ja kuuntelemisen sijaan nostivat viereisestä pöydästä rennosti kaljatuoppiaan ja sanoivat, että kyllä se siitä sitten vanhempana helpottaa. En halua, että minulla helpottaa, haluan tuntea jotain, että minuun edes sattuisi, tai pikemminkin niin, että jostain tulisi joku, joka vaikka hakkaisi minusta ulos sen taiteilijan, joka olen, mutta joka nyt ei pääse esiin. Minä olen valmis! Sellaisia opettajia on olemassa, sanoin ja heilautin kättäni niin, että tuhkaa lensi viimeisiin ohriin.”

Antti Holman, luomistuskaisen sielun havainnot elämästä(än) ja Suomesta on melkoinen lukukokemus. Sonkajärveltä alkava matka kulkee Helsingin ja Lontoon kautta päättyäkseen New Yorkiin. Siellä hän lopultakin saa kirjoitettua valmiiksi tämän työläästi valmistuvan teoksensa puolisonsa Manuelin pienessä asunnossa.

Antti Holma kirjoittaa vahvoista häpeän tunteistaan, avoimesti ja häpeilemättömästi. Avoimuus voi olla suurelta osin laskelmoituakin. Kirjassa Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa (2020) on hänen kirjoittamansa essee. Julkisuuskuvastaan hän kirjoittaa, että hän jakaa siitä niin paljon, että saatavilla on loputon määrä erilaisia versioita hänestä. Lopputuloksena hän ei silloin ole oikeastaan kertonut itsestään mitään, vaan on ollut ”näennäisavoin”.

Kirjassa on runsaasti herkullisia kohtauksia, jotka olisi helppo siirtää näyttämölle. Seuraavassa julkisuuden ja kuvitellun menestyksen loisto asetetaan kyseenalaiseen valoon, kun ”vihamielinen, huumorintajuton hieho haastattelee menneen talven tv-kasvoa”:

”Eli eli, vihaatsä Suomee”, toimittaja kysyy.
”Suomi on vähän niinku äiti. Sitä rakastaa enemmän ku mitään, mutta jos sen kanssa on kolme päivää pidempään, niin tulee hulluks”, lausun rutiinivastaukseni.
”Saanks mä olla suora?”
”Nyt jännittää.”
Toimittaja hymyilee taitavammin kuin aiemmin. Hän vetää henkeä ja sanoo, ettei kerta kaikkiaan ymmärrä, miten joku voi jättää kaikki työnsä suosionsa huipulla ja lähteä kalliiseen ja likaiseen suurkaupunkiin tekemään ”jotain”.
”En mäkään ymmärrä”, sanon, ”mut oli pakko liikkua.” Miksi puhun kuin joku unohdettu laulaja? Jatkan sanomalla, etten tiennyt olleeni minkäänlaisella huipulla, en varsinkaan suosion. En myöskään jättänyt töitäni, vaan olen tehnyt niitä koko ajan. Lontoo on etäisyytensä puolesta niin kuin joku Tampere, matkustaminen on lähinnä raskasta, ei niinkään aikaa vievää. Päätän toiseen rutiinivastaukseeni: ”Suomeen on aina kiva tulla, silloin ku siitä maksetaan.”
”Onks sulla siellä Lontoossa joku mies?”
”Mulla on siellä monta miestä.”
”Ookkei, ookkei. Mä luin sun vanhoja haastatteluja ja mulle tuli semmonen olo, että sulla on joku salaisuus siellä.”
”Mulla on ihan vitun monta salaisuutta”, sanon ja mietin, pitäisikö minun kertoa, etten asu siellä enää, mutta en halua antaa kolmen pennin uutissivustolle sitä skuuppia, että olen menossa naimisiin.
”Mitä töitä sä niinku tarkalleen teet?” toimittaja kysyy.
”No mä oon varmaan tällä hetkellä eniten kirjailija ja sit mulla on uus ammatti: social media influencer, valitettavasti.”
”Siis sä myyt joitain mehuja somessa.”
”Teejuomaa ja puhelinliittymiä tällä hetkellä.”

Holma kohdistaa kriittisen laserkatseensa omiin toimiinsa ja niiden joskus merkillisiin motiiveihin sekä ulkoisten olosuhteiden asettamiin rajoitteisiin ja holmalaisittain halveksittaviin piirteisiin. Välillä hän käy keskustelua korkeampien voimien, saatanan ja jumalan kanssa. He käyvät epätasaista kilpailua kirjoittajan sielustaan. Jumala jää häviölle, sillä hän ei anna mitä päähenkilö haluaa, vaan mitä hän jumalan mielestä tarvitsee.

Sivut: 1 2

Nuori malli innoittaa vanhaa taitelijaa

Jerzy Andrzejewski : Katso, hän tulee yli vuorten (suomentanut Taisto Veikko. Kirjayhtymä, 1965)

”Mikä sai hänet ennen nousemistaan ylös omiin huoneisiinsa poikkeamaan nuoren Alainin työhuoneeseen? Uteliaisuus, ikävystyminen, ehkä kateus? Taiteilijan silmänsä avulla Antonio oli heti selvillä siitä, että nuori taiteilija on jo useita päiviä käynyt kamppailua näiden neljän seinän sisässä, raskaita, sinnikkäitä taisteluja tauluista, joille hän näyttää antavan erikoisen arvon, Siitä ovat todistuksena lukuisat piirustuspaperit, joista toiset oli kiinnitetty maalaustelineisiin, toiset taas heitetty sikinsokin pöydälle ja lattialle kaikkien niiden esittäessä itsepäisesti toistuvaa äitiyden teemaa, tosin erilaisin sommittelumuunnelmin, todiste työläästä etsimisestä, kun taiteilija ei äkkinäisen kirkastumisen tuloksena, vaan vastaan hangottelevan aineen kanssa raskaasti ponnistellen yrittää tunkeutua pimeyden läpi tiedostaakseen itselleen sen kaukaisella äärellä oman näkemyksensä ja nähdäkseen sen täydessä loistossa. Mutta vanha Antonio, monien tällaisten taistelujen veteraani, katsellessaan hiukan yhteen puristetuin silmin tätä dramaattista taistelukenttää oivaltaa heti, että Alain vielä hapuilee etsiskellen, ja jos ryhtyykin hyökkäykseen, niin sellaiseen suuntaan, jossa paremminkin pimeys syvenee kuin valon säteet välähtelevät. Ei, ei! – hän ajatteli – ei se ole samaa, ei ollenkaan samaa! Ja äkkiä hänessä heräsi vanhan taistelijan useissa taisteluissa ja kahakoissa karaistunut henki: hän sieppasi käteensä pöydällä olevan hiilen, meni jäntevin askelin telineen luo, jossa oli puhdas, valkoinen kartonki, ja alkoi piirtää. Hän työskenteli nopeasti löydettyään heti ensimmäisen kerran paperiin koskiessaan koko maailman tunteman kevyen viivan, kevyen ja säästeliään, sitä ohjaavalle tahdolle ehdottoman, alamaisen kuuliaisen.”

Jerzy Andrzejewskin (1909-1983) satiirinen romaani kertoo lähes 80-vuotiaasta maailmankuulusta kuvataiteilija Antonio Ortizista. Hänen ilmeinen esikuvansa on Pablo Picasso. ”Hän on radioaktiivinen pilvi, joka Los Angelesista Tokioon, Moskovan halki työntäytyi kaikkiin koteihin, kaikkiin ajatuksiin. Hän maalaa, piirtää, veistää, päästää työpajastaan maailmalle akvarelleja, puupiirroksia, litografioita ja kuparikaiverruksia, hän polttaa ruukkuja ja lautasia, suunnittelee teatterien lavastuksia, sisustuksia, pukuja ja ilmoituksia…”

Kirjan tapahtumapaikkoina ovat pääasiassa 1950-luvun lopun Pariisi ja Ranskan Riviera, jossa Ortizin linna sijaitsee. Se on suosittu turistikohde, josta saa ihailla tosin vain linnaa ympäröiviä korkeita muureja. Andrzejewskin teos alkaa sensaatiomaisella uutisella: linnaan vetäytynyt ja vuosien ajan maailmasta täysin eristäytynyt Ortiz myönsi toimittaja André Gageotille haastattelun. Siinä Ortiz paljasti, että on alkanut jälleen maalata ja aikoo tuoda esille puolen vuoden kuluttua 22 uutta teosta. Ne esitellään eräässä pariisilaisessa galleriassa. Alun lainaus kuvaa, miten Ortizin luomistyötä kahlinnut patovalli murtui.

Kirjan dynamo on taiteilija Ortiz. Andrzejewski kuvaa hänen lisäkseen Ortiz-loistosta enemmän tai vähemmän sokaistuneita ihmispörriäisiä. Suvereeni mestari herättää sivullisissa lipevää nöyristelyä, hiukan kitkeränmakuista ihailua tai seläntakaista tylyä arvostelua: ”hän ahmii kaiken kaiken käteen sattuvan, naiset, rahan, maineen, koko hänen tuotantonsa on ylellisyyksiä ahmivan ihmisen oksennusta”. Tuo vanha kettu, nerokas pukki, suorastaan satyyri…! Eräissä toisissa käännöksissä kirja onkin saanut sellaisia nimiä kuin Malli ja satyyri tai Mallina satyyrille.

Kirjan keskeisiä henkilöitä leimaa tietynlainen kylmyys ja yksinäisyys. Andrzejewskin satiiri kohdistuu länsimaisen kulttuurieliitin elämän sisällyksettömyyteen. Ihmissuhteet ovat pinnallisia, ja niitä solmitaan, jos niistä on itselle hyötyä. Homoseksuaalisuutta ei juuri peitellä. Erityisesti kirjan lehtimiesten, varsinaisten esi-papparazzien toiminta kuvataan todella arveluttavassa valossa. ”Länsimainen rappio” on niin ilmeinen, että kuvittelin 60-luvun puolalaisten sensoreiden nyökytelleen myönteisesti kirjalle päätään.

Kuvittelin ehkä väärin. Mistään lähteistä ei käy ilmi, että teos olisi julkaistu Puolassa sen ilmestyttyä 1963. Wikipedian mukaan Jerzy Andrzejewski oli toisen maailmansodan aikana Puolan maanalaisen kulttuuritoiminnan johtohahmoja. Sodan jälkeen 1948 hän julkaisi tunnetuimman teoksensa Tuhka ja timantti. Siinä hän teki selvän pesäeron aikaisempaan katoliseen linjaansa ja uskonnollisiin aiheisiin. Vuonna 1950 hän liittyi puolalaiseen stalinistiseen puolueeseen (PZPR) ja valittiin edustajaksi maan parlamenttiin. Tämä sosialistisen realismin kärkihahmo kuitenkin erosi puolueesta vuonna 1957 vastalauseena koventunutta sensuuria kohtaan. 60-luvulta lähtien Andrzejewski joutui kasvaviin ongelmiin viranomaisten kanssa arvostelemalla maansa kehityssuuntaa. Myöhemmin hän tuki mm. Solidaarisuus-liikettä. Jossakin tuossa matkan varrella hän hankki itselleen julkaisukiellon. Kirjailijan viimeisiä elinvuosiaan varjosti paheneva alkoholismi.

Jos Jerzy Andrzejewski oli valmiiksi kiellettyjen kirjailijoiden mustalla listalla, sensoreiden ratkaisu syntyi helposti. Vaikeammaksi heidän tehtävänsä kävi, jos heidän piti todella perehtyä kirjaan. Andrzejewskin tyyli on lukijalle haastavaa, paikoin jokseenkin rönsyilevää vyörytystä. Itseltäni meni useita sivuja ennen kuin otuksen sai kesytettyä ja sen rytmiin pääsi mukaan. Sitten teksti piti otteessaan, yllättävän hyvin ikäisekseen. Otetaan loppuun näyte. Se on osa yhdestä lauseesta, joka löytyy kappaleesta
Pierre Laurens löytää näppylän nenän juurelta. (Laurens on ansioitunut taidehistorioitsija, joka viisikymmentäluvulla kirjoitti Ortizin töitä sisältävän kokoelman nimeltä Elävä Ortiz. Hänetkin on luonnollisesti kutsuttu galleriaan näyttelyn avajaisiin.)

”Pierre Laurens oli tottunut työskentelemään järjestelmällisesti: aamulla yhdeksästä kahteentoista ja iltapäivällä neljästä kuuteen, ja tällä hetkellä, lopetettuaan siestansa, tuon tunnin mittaisen, sohvalla vietetyn lepoajan, ensiksikin: unensekaisten ajatusten täyttämän hetken kamelinvillan suomassa lämmössä, toiseksi, ruoansulatusta edistävän ja kolmanneksi: ruumiin ja sielun voimat uudistavan levon, ja siis täsmälleen kello viisi yli kolme, tuona päivänä valitettavasti vain vähäisessä määrin itseään ravinneena ja suuontelossaan merkkejä vatsahaposta tuntien hän siirtyi aamutossujaan raskaasti laahustaen makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen, heitti vetensä ravisuttaen sen jälkeen pitkään ja huolellisesti hännästään laiskoina valuvat pisarat, ja koko tuon kärsivällisesti suoritetun ponnistuksen aikana hän ajatteli sakeaa ja kirpeää bearnaise-kastiketta sienineen ja kermoineen, vihdoin myös keskentekoista, Ortizia käsittelevää esseetä, ja lopulta nuoruutta, joka laskee vetensä reippaasti hyvin toimivan vesihanan tai veden kimmokkeena kaarena heittävän puutarharuiskun tavoin, kun taas myöhemmin, vuosien kuluessa, ihminen ruiskuttaa kauan…”

Tommi

Lause kuin siveltimen veto

Tove Jansson: Nukkekaappi ja muita kertomuksia (suomentanut Eila Pennanen. WSOY, 1980)


   "Heitin viltinräsyjä kynnykselle ja luuttusin pois pahimmat. Frans istui ja tärisi ja sanoi: Kuinka on mahdollista että ihminen voi palella niin kamalasti vaikka tämä on trooppista sadetta? Lähetin hänet ylös vaihtamaan jotakin kuivaa päälleen ja kun hän tuli takaisin hän sai kahvia. Minulla oli yhtä ja toista järjestettävää. Hetken kuluttua näin että hän istui ja kirjoitti taas vihkoonsa. Kysyin oliko hän kirjailija tai jotain sinnepäin.
   Ei, hän sanoi, kirjoitan vain muistiin, siis että muistaisin oikein. Kun kerron lapsille ja sillä lailla.
   Onko sinulla lapsia?
   Ei, hän sanoi. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Kuules tätä: Eräänä joulukuun yönä lähellä aamunsarastusta alkoivat pitkät talvisateet ja tulivat yli meren ja yli Hilon. Hän vaikeni ja katseli minua.
   Aivan, minä sanoin. Yöllä se alkoi. Ei ole lomaonnea.
   Hilo, sanoi hän. Kotikaipuusta rakennettu kaupunki. Japanilaisia taloja ja arizonalaisia taloja, puhdasta villiä länttä. Ja kauhistuttavan leveitä katuja, surullisen leveitä katuja. Miksi teillä on niin paljon sähköjohtoja? Niitä riippuu kaikkialla. Ja minä selitin että se johtui enkeleistä, ne tarvitsivat sähköä. Eikö hän ollut nähnyt meidän joulukoristelujamme?
   Kyllä, sanoi Frans. Peltienkeleitä ja peltihibiskuksia, se on hyvin kiintoisaa. Miksi teillä on ananas joulukuusen latvassa?
   Kirjoita muistiin, sanoin minä, kirjoita näin: Heillä on aina ollut ananas joulukuusen latvassa.
   Olenko ollut epäkohtelias? Frans kysyy.
   Et, sanoin minä. Juo nyt kahvisi ennen kuin jäähtyy."

Frans, turisti, oli saapunut Hiloon Havaijille ja vuokrannut huoneen baarin yläkerrasta. Pian baarin omistajalle selvisi, että pään lisäksi eksyneen oloisen reppureissaajan talouskin oli vähän sekaisin. Lyhyt vierailu venähti ja lopulta siivousintoinen Frans sai työluvan puhtaanapitolaitokselta. Baari alkoi täyttyä Fransin tuomista simpukankuorista ja suhde vakiintui:

"Vähitellen totuin täysin siihen että valehtelin hänelle kun hän tarvitsi sitä. Hänkin petti kyllä minua hiukan ajan oloon mutta me otimme sen lähinnä pelinä."

Tove Janssonin Nukkekaappiin sisältyy kaksitoista lyhyehköä novellia. Kertomus Hilosta, Havaijilta on niistä yksi. Ennen kirjan julkaisemista hän ja kustantaja Åke Runnquista pohtivat keskinäisissä kirjeissä kuinka ihailijat mahtavat suhtautua näiden kertomusten "kylmään teräkseen". Tove Jansson toivoi lämpimästi kokoelman "kovaksikeitetyn asenteen" kauhistuttavan ainakin joitakin lukijoita. No, ihan niin kylmää ja kovaa materiaalia nykylukija ei näistä sentään löydä. Onhan kokoelman julkaisemisesta jo kohta 45 vuotta ja kaikenlaista on painokoneista ehtinyt sen jälkeen valua. Eikä muumikirjojen luoja selvästikään voi päästää tilannetta kiristymään aivan äärimmilleen aikuisillekaan tarkoitetuissa tarinoissa. Komeetan pyrstö voi pyyhkäistä läheltä, mutta yleensä lukija saa lopuksi huokaista helpotuksesta.

Siksi olikin kiinnostavaa verrata kirjan versioita Ylen Areenassa oleviin kahteen lyhyeen elokuvaan, jotka perustuat tämän kirjan kertomuksiin. Klaus Härön elokuva Päärooli vuodelta 2005 poistuu Areenasta 6.12.2022. Se on alkuperäiseen verrattuna terävämpi ja kylmempi. Elokuvan loppuratkaisu on lähes vastakkainen ja merkittävästi surullisempi. Saara Cantellin Suuri matka 2005 on puolestaan uskollinen kirjan versioon nähden. Areenassa kirjan kertomuksia ruotsiksi löytyy myös Tove Janssonin lukemana.

Selkeys, avoimuus sekä eräänlainen nöyryys on kuvaavaa Tove Janssonin ihmiskuvauksessa. Aikuista ja lempeää. Päähenkilöt kuuluvat usein eräänlaiseen "etuoikeutettuun kepeyden ja sulokkuuden klaaniin". Jotkut ovat lainanneet, vaihtaneet tai suorastaan varastaneet toistensa partnereita ja olivat siksi kehittyneet suvaitsevaisiksi ilman paatosta mutta samalla menettäen rakkauden hupien luonnollisen arkuuden ja viehätyksen (Kukkaislapsi). He ovat usein taiteilijoita tai käsityöammattilaisia, jotka voivat joskus uppoutua käsillä olevaan tehtävään niin, että läheiset kärsivät siitä. Jotkut hahmot eivät tunnu saavan kunnolla otetta elämästään. Hapuileva etsintä ja kaipaus voivat paljastaa ihmisen pimeän puolen, mikäli ne johtavat turhautumiseen ja pettymykseen. Onneksi etsijöillä yleensä on tukena selkeäjärkisiä kumppaneita osoittamaan tietä eteenpäin. Aivan luontevasti Tove Jansson kuvaa myös samaa sukupuolta olevien suhteita. Christer Kihlmanin ohella häntä pidetäänkin suomalaisen gay-kirjallisuuden eräänä pioneerina.

Seuraavassa yli 30-vuotias Rosa miettii suhdettaan iäkkääseen äitiinsä:
   "Rosa puristi huulensa yhteen. Hän ei nähnyt tyhjää sunnuntaista katua, hän näki sisäänpäin ja taaksepäin siihen sekavaan aikaan jolloin äiti yhtäkkiä ei enää tahtonutkaan määrätä eikä ottaa vastuuta. Oli kuin kaikki olisi menettänyt perustansa, ei ollut mitään mihin olisi turvautunut. Äiti vain väisteli, ei tahtonut päättää, ei antaa neuvoja ja jos häntä painosti hän nipisti suunsa kiinni ja meni ulos huoneesta. Sinä tiedät itse parhaiten, hän sanoi. Tai: Ei sitä niin varmaan tiedä... Tai ei sanonut mitään, vaihtoi keskustelunaihetta. Se ei ollut hänen kaltaistaan, se oli pelottavaa."

Kertomuksissa olen löytävinäni kaikuja muumikirjojen maailmasta sekä Tove Janssonin omista kokemuksista. Olen varma, että tämän White Ladyn ravintolan olen nähnyt jossakin:
   "Ravintola oli pienellä saarella sataman keskellä, omituinen puusta rakennettu paviljonki jossa oli suippoja torneja ja korkeita ylettömän runsaasti koristeltuja ikkunoita. Nyt hämärässä oli kalpeanharmaa rakennus hyvin kaunis ja surumielinen. Ellinor sanoi että se oli kuin unohdettu uni tummien puiden keskellä." 
Portaat olivat leveät ja katto tavattoman korkealla. Tornirakennelman alla risteili puupalkkikuvio. Ravintolassa oli tyhjää, sillä kausi oli lopuillaan. Ilta oli lämmin ja kuistin koko pituudelta olivat ikkunat auki. Sumu leijaili sisään tyhjien pöytien yli. Kolme kenties kuudenkymmenen korvilla olevaa rouvaa istuutui kuistin toiseen päähän...

Kertomuksessa Sarjakuvapiirtäjä saa kurkistaa sanomalehden hektiseen ja pakkotahtiseen työhön. Suorituspaine ja lukijoiden vaatimukset ovat törmäyskurssilla luovuuden kanssa. Ovatko sarjojen piirtäjät olleet sekapäisiä alusta asti vai johtuuko se nimenomaan sarjojen piirtämisestä? Allington kesti neljä viisi vuotta, kun hän piirsi Blubbyä. Niin, ja minkä ihmeen luovuuden?
   "Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä. Ja itse asiassa ne ovat koko ajan saman näköisiä. Mutta niiden täytyy tehdä aina jotakin uutta. Koko ajan."

Käsi pystyyn: tuntuiko muuallakin omantunnon pistos? Ehkä siksi Muumilaakson marraskuu (arvio blogissa) teki aikanaan niin syvän vaikutuksen minuun. Tuntui kuin muumien piirtäjä olisi lopussa. Hänen täytyi vain jättää heille jäähyväiset.
En ihmettele enää miksi Tove Jansson on niin suosittu Japanissa. Oma käsitykseni Tove Janssonin myöhemmästä tuotannosta alkoi muuttua tämän kirjan perusteella.


Tommi

Arjen ja ohikiitävän estetiikkaa Japanista

Hiromi Kawakami : Sensein salkku (suomentanut Raisa Porrasmaa. S&S, 2017)

Milla Mykrä: Arkista estetiikkaa : japanilainen estetiikka Hiromi Kawakamin Sensei no Kaban -romaanissa (linkki pro gradu -tutkielmaan, Turun yliopisto, 2022)

   "Sensei tyhjensi hitaasti sakekuppinsa ja täytti sen itse uudelleen. Hän ei kallistanut tokkuri-kannua kupin reunaa vasten vaan kohotti sen korkealle. Sake muodosti ohuen noron ja putosi kuppiin kuin olisi imeytynyt siihen, eikä tippaakaan läikkynyt. Kylläpä hän oli taitava. Olin joskus kohottanut tokkurin korkealle Senseitä matkien, mutta miltei kaikki oli läikkynyt ohi. Siitä eteenpäin jatkoin tyylitöntä tarjoilutapaani: pidin tiukasti kupista kiinni vasemmalla kädellä ja vein oikealla tokkurin miltei kiinni kuppiin."

Sain eilen luettua loppuun Sensein salkun ja olin jotenkin mietteliään-kuulaassa mielentilassa. Maja lapsuuden reunalla -elokuva oli kohta alkamassa televisiossa. Sitä ennen ehtisin pestä pari omenaa. Hain eteisestä kaksi ja huuhtelun jälkeen laskin ne hämärässä keittiössä lautaselle. Tuijotin niitä hyvän aikaa. Mustaa vasten kaksi kellanvihreää, vähän punaista, suorastaan hehkui. Tuijotin ja ihmettelin miksi en tahdo päästä liikkeelle. Elokuvan jälkeen tutkin netistä tietoja Kawakamista ja löysin Milla Mykrän oivallisen tutkielman. Luin sitä puolille öille. Siitä selvisi miksi Kawakamin kirja oli onnistunut saattelemaan minut kuin huomaamatta vahvan esteettisen kokonaiselämyksen valtaan.

Hiromi Kawakamin kirjan päähenkilöt ovat "Sensei", eläkkeelle jäänyt lukion äidinkielen opettaja Harutsuna Matsumoto sekä toimistovirkailija Tsukiko Ōmachi, hänen entinen oppilaansa. Tsukiko on kirjan alussa 37-vuotias ja hän on myös kirjan kertoja. Omien sanojensa mukaan hän ei seurannut japanin tunneilla kovinkaan innokkaasti, joten opettajakaan ei ollut jäänyt erityisemmin mieleen. Tsukiko on hieman varautunut ja syrjäänvetäytyvä luonne. "Näyttää tosikolta, mutta puhuu kummia" on erään entisen luokkatoverin luonnehdinta hänestä. Tsukikon ja Sensein välille alkaa vähitellen kehittyä syvenevä suhde, jonka vaiheita seurataan kirjassa noin viiden vuoden aikana.

   "Kohtasimme aina yllättäen ja kuljimme yhdessä sattumalta. Osuimme samaan aikaan baariin ja joimme silloin yhdessä. Joskus emme puhuneet toisillemme kuukauteen, emmekä edes tavanneet."

   "Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni."

Tsukikon kerronta kirjassa on hienovaraista, jopa pinnallista voisi sanoa. Lukijan tulkittavaksi jätetään paljon, koska tuntuu siltä, että kertomuksessa tuodaan esille vain eräitä Tsukikolle keskeisiä muistoja yhteiseltä ajalta. Jos kuvaus kuvitellaan henkilökohtaisiksi muistelmiksi, niin se on täysin ymmärrettävää: Tsukiko pystyy hienovaraisistakin vihjeistä palauttamaan mieleensä kokemansa tärkeät hetket. Myös Sensein hahmo ja ajattelu jäävät lopultakin jossain määrin arvoituksellisiksi, koska Tsukiko kuvaa omia havaintojaan eikä lähde arvailemaan toisen motiiveja. 

Milla Mykrä: 
"Juuri tarinan pelkistyneisyys ja aukkoisuus tekevät siitä niin monitahoisen. Minimalismin ja tyhjyyden estetiikka, aukkokohdat, poistot, yksinkertaistaminen ja sanomatta jättäminen ovat ikään kuin lukijan ja kirjailijan vuorovaikutus: aukkokohtia jättämällä kirjailija ikään kuin todistaa uskovansa lukijansa mielikuvitukseen, ja antaa lukijan keksiä tarinalle jatkon. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Aukot saavat lukijan ajattelemaan, mitä on tapahtunut, mitä olisi tapahtunut ja mitä tapahtuu. Pelkistyneisyys, tyhjyys, vähäsanaisuus ja karuus perustuvat siis pohjimmiltaan siihen, että niiden olemassaolo mahdollistaa kaiken ja kaikkeuden."

Sukupuolten välillä vallitsee Japanissa vieläkin melkoinen kuilu. Naiset ja miehet toimivat omissa rooleissaan ja työpaikat ovat selvästi jakautuneet naisten ja miesten ammatteihin. Kirjassa länsimaalaista lukijaa saattaa ärsyttää Sensein konservatiiviset tai peräti hieman sovinistiset huomautukset Tsukikon ulkonäöstä ja käytöksestä: 
"Kaadatko itsellesi, vaikka olet nainen?". 

Japanilaisessa kulttuurissa naiset eivät ole kovinkaan aloitteellisia. Naisellisen pidättyväisesti Tsukikokin odotti hämmästyttävän pitkään ennen kuin kertoi tunteistaan. Kumpikin osapuoli oli ilmeisesti hämillään ristiriitaisista tunteistaan ja epävarma mahdollisen suhteen hyväksyttävyydestä sukulaisten ja tuttavien silmissä: ikäero, (entinen/etäännyttävä) opettaja-oppilassuhde... Niinpä, silloin kun alkaa seurustella äidinkielen opettajan kanssa, pitää olla varautunut tällaisiinkin hotelliöihin:

   "'Bashōlla on haiku: Meri hämärtyy / sorsien äänet / himmeän valkoisia.'
   Sensei kirjoitti haikun paperiin ja alkoi luennoida. Keskellä yötä.
   'Voi sanoa, että meidän kirjoittamamme haiku pohjaa Bashōn haikulle. Se on mielenkiintoinen runo, jonka mitta on rikottu. Meri hämärtyy / himmeän valkoista / sorsien äänet ei käy päinsä. Silloin himmeän valkoista viittaisi sekä mereen että sorsien ääntelyyn. Kun himmeän valkoisia tulee tulee lopuksi, haiku elää. Ymmärsitkö? Ymmärrät toki. Jos siltä tuntuu, sinäkin voit kokeilla haikujen sepittämistä!'
   Ja niin päädyimme väsäämään haikuja siinä rinnakkain istuen. Miten siinä niin kävi? Kello oli jo yli kahden aamuyöllä. Mikä olikaan tuo olotila, jossa sormilla tavuja laskien väsäsin kehnoja värssyjä, kuten Iltaruskon lampulle / yksinäiset yöperhot?"

Milla Mykrän mukaan estetiikka ilmenee Kawakamin herkässä teoksessa useammalla tavalla ja se on keskeistä romaanin tematiikalle. Estetiikka välittyy monimuotoisen luonnon kuvailun, epäloogisuuden, yksinkertaistamisen, hetkellisyyden sekä vihjailevuuden kautta. Mykrä esittelee työssään lisäksi muita japanilaiselle kulttuurille keskeisiä piirteitä, joiden tunteminen auttaa Kawakamin teoksen esteettisten piirteiden ymmärtämistä kuten japanilaista yhteisöllisyyttä ja rakkauden käsitystä sekä uskonnon vaikutusta kulttuuriperintöön. Nuo piirteet selventävät eräitä seikkoja, jotka lukiessa olivat herättäneet lievää kummastusta. Silloin ne eivät olleet häirinneet lukuelämystä, koska ne oli voinut lokeroida kohtaan "japanilaista eksotiikka". Asiantuntijan avaamina ne tulivat sitten täysin loogisiksi.

Milla Mykrä kirjoittaa, että japanilaislukija tuskin kiinnittää sen suurempaa huomiota esimerkiksi romaanin baariyhteisöihin, temppelivierailuihin tai yksityiskohtaiseen luonnon kuvailuun. Suomalaisen huomio taas kiinnittyy niihin välittömästi. Mykrän mukaan japanilainen kulttuuri on yhdistelmä vuosisatojen ajan kehittyneitä perinteitä ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahan lähtemättömästi ja kulttuuri itsessään on vaikuttanut myös estetiikkaan ja esteettisten piirteiden syntyyn.

Eräs erityinen piirre japanilaisessa kauneuden käsityksessä on estetiikan arkisuus. Esteettinen kokemus ulottuu myös arkipäiväisen elämän askareisiin. Se liittyy maailman, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. Ruokahetket ovat rituaalimainen kokemus, jonka tarkoitus on miellyttää esteettisesti niin ruoan valmistajaa kuin sen nauttijaa. Ne ovatkin kirjassa korostetun keskeisessä asemassa ja tukevat tapahtumien kulkua. Esteettinen asenne, mielentila, voi ilmetä myös niinkin arkisessa asiassa kuin Sensein matkalle ottamien kolmiojuustojen käärepapereissa:

"Juuston hopeinen käärepaperi oli revitty auki ja lojui pöydällä kaarelle käpristyneenä. Muistin, miten olin aikoinaan tehnyt pallon keräämistäni hopeapapereista. Olin vielä pieni, kun kokosin Finger-suklaan hopeakääreet varsin kookkaaksi palloksi. Rullasin kääreet huolella auki ja kiinnitin yhteen. Joskus seassa oli kultaisia papereita, mutta ne panin sivuun. Hopeapallon sujautin pöytälaatikon pohjalle aikomuksenani kiinnittää se joulukuusen latvassa olevaan tähteen. Joulun tullen pallo oli kuitenkin jo jäänyt muistikirjojen ja muovailuvahalaatikon alle ja rypistynyt."

Hiromi Kawakami on eräs Japanin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjansa ovat voittaneet useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 1996 hän voitti arvostetun Akutaga-palkinnon teoksella Hebi wo fumu ja Sensein salkku sai Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001. Sensein salkusta on Japanissa tehty tv-sarja, kuunnelma sekä manga-sarjakuva.

Kirjan teksti on ilmavaa ja pakotonta. Lyhyet lauseet voivat tuntua joskus töksähteleviltä, mutta Milla Mykrä tähdentää, että käännös on tehty suoraan japanista eikä jonkun välikäännöksen kautta. Japanin kielessä ei juurikaan ole rinnasteisia päälauseita tai sivulauseita, sillä niitä on käytännössä vaikea muodostaa. Siksi lyhyet lauseet ovat kielelle ominaisia. Lisäksi välikäännöksessä vaarana on muuttaa homonyymien merkitystä, joita käytetään runsaasti. Ne on aikaisemmassa käännöksessä voitu tulkita toisin kuin kirjailija on alun perin tarkoittanut. Sanojen ja lauseiden merkitys voi olla avoin, ja lukijan on asiayhteydestä ja tilanteesta osattava päätellä, kuka toimii ja tekee mitäkin. Raisa Porrasmaa on kokenut kääntäjä, tietokirjailija ja japanin kielen opettaja. Hän on suomentanut muun muassa Haruki Murakamin teoksia.

Lopuksi on syytä antaa kunniamainita kirjan poikkeuksellisen onnistuneesta kansitaiteesta. Satu Kontinen on luonut kokonaisuuden, jossa silmä tosiaan lepää. Kunhan vain ensin malttaisi sulkea kirjan:

   "Laskin tähtiä kävellessäni. Astelin Sensein perässä ja ynnäsin yhä tähtiä kasvot taivasta kohti käännettyinä. Päästyäni kahdeksaan asti Sensei lausahti äkkiä:
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa'
   'Mikä se on?' kysyin.
   'Etkö sinä edes Bashōta tunne', Sensei huokasi päätään puistellen.
   'Onko se Bashōta?'
   'No on. Opetin sen kyllä sinulle aikoinaan.' En muistanut hänen opettaneen sellaista runoa. Sensei lisäsi vauhtia ja loittoni minusta.
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa', toistin merkilliset säkeet.
   Sensei kulki tovin minuun katsomatta, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:
   'Laitetaan ensi kerralla yhdessä jamssikeittoa. Bashōn haikussa vuodenaika on kevät, mutta jamssin juuret ovat herkullisia juuri nyt. Minä voin raastaa ne, ja sinä saat survoa ne huhmareella.'"


Tommi

Bashōn runot on suomentanut Kai Nieminen. Ne ovat teoksessa Alati matkalla (Basam Books, 2012)

Veteraanin kotiinpaluu

Matti Rönkä: Eino (Gummerus, 2015)

”’Ei mihinkään sairaalaan, ei ambulanssia ei lääkäriä. Ne vaan panevat mittareitaan ja tarkkailevat’, Ukki sanoi. ’Minä haluan kotiin. Jo minä tässä iässä saan tehdä mitä haluan. Eikä perkele minua minun poikani tai pojanpoikani käske. Ymmärtäkää se. Ihan ystävällisesti. Piste.’
Ukki nousi autosta, hieraisi rintaansa mutta oikoi selkäänsä ja levitti hartioitaan. Se alkoi astella alas rinnettä.
Isä tuli ulos Mersusta, nosti kättään Ukin perään, ähkäisi jotain estävää tai vetoavaa, mutta jäi kuitenkin seisomaan auton viereen.
’Ei sen päätä käännä’, Isä puisteli. ’Ei ole kuulevinaan, ei näkevinään.’
’Ukki, me tullaan sitten perästä’, Joonas huusi. ’Kuulitko Ukki?’
Ukki kääntyi katsomaan, morjesti pienellä kädenliikkeellä niin kuin se oli aina tehnyt autoa ajaessaan. Käsi liikahti muutaman sentin, ratin päällä koura oli vain avautunut ja pari sormea noussut yläviistoon.
’Minä kuulen ja näen. Ja alan ymmärtääkin. Mutta kohta en muista. Senkin tajuan.'”

Mutta vielä hän muistaa, Eino, sotaveteraani ja menestyneen kuljetusliikkeen perustaja ja entinen omistaja. Nyt hän seisoo taas Vanhanpaikan pihassa, jonne hänen poikansa ja pojanpoikansa Janne ja Joonas olivat hänet terveyskeskuksesta tuoneet. Lääkärin mukaan kotona saatu pyörtymiskohtaus ja muistikatkokset eivät olleet alkavaa Alzheimeria vaan joku pieni aivoverenkierron häiriö. Lyhyen tarkkailun jälkeen hän oli päässyt kotiin. Taitavasti rakennetun romaanin kaari saa komeankauniin päätöksen, sillä kirja alkaa myös paluusta, siitä kun Eino tuli kotiin sodasta.

Kotitalo oli hyvinvoiva. Sota oli katkaissut uusien peltojen raivauksen, mutta nyt niitä jatkettiin. Oli hankittu muutama lehmä lisää. Peltojen happamuudet tutkittu ja uudenaikainen nurmiviljely käytössä. Koneitakin se mitä vain saatiin hankittua. Siinä olisi sievä tila Einon jatkaa. Hyvin pidetty tila toimi myös karjatalouskoulun harjoittelupaikkana. Eino oli aloittanut suhteen erään harjoittelijan, Kertun kanssa.

”Kumpi se vahinko oli? Se että Kerttu alkoi odottaa, vai se että meni kesken? Vai olivatko molemmat vahinkoja, ja kolmaskin jo tapahtunut, kihlat sormessa ja häät sovittu. Tanssia olisi pitänyt saada enemmän, vielä. Nyt kun se oli luvallistakin. Kirkossa oli urut, ei haitari.”

Sotaan hukattu elämätön nuoruus ja levoton mieli on huono yhdistelmä rauhan töihin. Oliko edessä liian valmis maailma ja tiukan paalutettu tie? Kun kuvaan tulee sodan aikainen komentaja, kaukopartiotehtävistä tuttu kapteeni Koho, ”Luti” ja tarjoaa keikkaa rajan taakse, käy houkutus Einolle liian suureksi. Salainen tiedustelutehtävä venähtää odotettua pidemmäksi. Ampumahaavoja paranteleva Eino joutuu piileskelemään rajan takana puoli vuotta, jolloin hän tutustuu Nastiin. Hän on kolhoosin lähistöllä asuva yksinhuoltaja, jonka mies katosi sodassa. Hämäräperäinen poissaolo ja tuon suhteen kipeä muisto tärvelevät aviopuolisoiden suhteet; seuraa puhumattomuutta ja epäluuloa, Einon irtosuhteita ja välillä pahaksi äityvää ryypiskelyä kaupunkireissuilla sekä kireä suhde poikaan: ”Julma se oli, heikkoutta ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut”.

Sivut: 1 2

Eräs ihmissuhdenovelli… (von Schoultz, 1)

Solveig von Schoultz: Ja juotan kamelisikin : kahdeksan novellia (suomentanut Toini Havu. WSOY, 1967)

”- Mutta rokasnohvi merkitsee paljon enemmän, sanoi tyttö yhtä epätoivoisen tunnontarkasti kuin äskenkin, ymmärrätkö rokasnohvi merkitsee —
– Niin niin, uskonhan minä. Älä rasita itseäsi.
– Ja se tuntuu hassulta vasta kun joku toinen päästää sen suustaan, sanoi tyttö ja kätki rokasnohvin syvälle sinne missä se oli vain kahden ihmisen tavoitettavissa. Siellä piili yhtä jos toistakin. Ja hän oli luvannut näyttää Tommille kaiken. Sellaisen lupauksen tämä oli vaatinut, heti alussa. Kaikki avointa, selvää ja salailematonta. Helpotus, jonka tyttö koki, upottaessaan rokasnohvin sielunsa syvyyksiin, oli tiettyä petturuutta. Helpotus, salainen ja nopea, juuri sellainen kuin se ei saa olla.”

Kirjaston poistolaatikossa oli kirja, jonka nimi herätti kiinnostusta. Även dina kameler, myös sinun kamelisi…? Kirjaa selailemalla selvisi, että se on Solveig von Schoultzin novellikokoelma vuodelta 1965. Ruotsinkielinen teksti ei vaikuttanut mitenkään vaikealta ja siksi se lähti matkaan viikonloppulukemiseksi. Alkuperäisessä ruotsinkielisessä kirjassa on kaikkiaan kahdeksan novellia. Niistä kolme on suomennettu tähän painokseen, ja loput viisi ovat aikaisemmilta vuosilta.

Ruotsinkielinen versio kirjasta ilmestyi jokseenkin täsmälleen von Schoultzin uran keskipisteessä. Hänellä oli tähän mennessä jo 30 vuoden kirjoittajakokemus erilaisten tekstien parissa. Saman verran hänen luomiskautensa tämän jälkeen myös jatkui. Solveig von Schoultzia pidetään erityisen taitavana naisten ja lasten kuvaajana lyhytproosassaan. Kirjassa alkaa näkyä iduillaan suuntaus, joka vahvistui myöhemmissä kirjoissa. Naisten lisäksi myös miehet pääsivät vähän näkyvämmin esille, kun naisten ongelmien lisäksi hän alkoi käsitellä ihmisen ehtoja laajemmin.

Kirjan niminovellin voi referoida nopeasti. Vastikään naimisiin menneet nuoret, Tommi ja Kati, ovat matkustaneet vuodeksi Italiaan. Mies on valokuvaaja ja hän on saanut matkastipendin. Vaimo odottaa ensimmäistä lasta ja kaipaa edelleen kotia, isäänsä ja etenkin pikkusisartaan. Hän saa sisarelta kirjeen ja mies haluaa tietää sen sisällöstä. Kirje tuntuu vievän naista entistä kauemmas miehestään, kun se palauttaa mieleen muistoja lapsuudesta. Konflikti ratkeaa, kun Kati tajuaa, että eräitä muistoja on mahdoton jakaa, sillä niihin liittyy niin paljon yhdessä koettua.

Sivut: 1 2

Saramätäs sinusta tuli Solange

Willy Kyrklund : Solange (suomentanut Pertti Nieminen. Weilin+Göös, 1975)

Kaikista raamatunhistorian kertomuksista, joita Solange oli joutunut koulussa lukemaan, yksi vaikutti häneen syvästi ja pysyvästi. Kertomus viisaista ja tyhmistä neitseistä:

” Mutta kun tyhmien neitseiden käsistä oli sammunut viimeinenkin liekki eikä jäljellä ollut enää muuta kuin pimeys ja epätoivo, silloin – silloin tuli ylkä. Silloin olivat tyhmät neitsyet tuhlanneet kaiken, eivät säästäneet mitään, eikä heillä ollut jäljellä muuta kuin revennyt hame, naarmu poskessa ja palorakkula sormessa. Mutta viisailla neitseillä oli kääresylttyä komerossa ja astiakaapin päällä seisoi kynttilä, muhkeana ja kiiltävänä kaikkien näkyvissä. Ylkä asetti viisaat neitsyet etusijalle. Mutta Solange ei.
Solange haluaa etsiä pelloilta, Solange haluaa harhailla metsässä, Solange haluaa pelätä silmiä ja siipiä, Solange haluaa väsyttää itsensä ja kuluttaa itsensä, uupua ja nääntyä, olla säästämättä mitään, panna menemään, tuhlata, haaskata, syytää pois, antaa yltäkyllin ja kulkea kädet tyhjinä.
Niinpä niin, Solange kulta, jos noin teet, on sinulla ainakin puuhaamista. Voit aloittaa heti, ei kukaan varmaan estä sinua uuvuttamasta itseäsi ja kuluttamassa itseäsi kuka sitten tietää mihin. Mielihyvin saat tuhlata rikkaudet, joita et ole koskaan omistanut, sirotella ympäriinsä olemattomat jalokivesi, ammentaa kuiviksi tyhjät kaivot, syytää menemään, antaa yltäkyllin jne. Sinulla pitää oleman runsaasti tilaisuuksia kulkea tyhjin käsin. Sinun puuhiasi ei estetä millään tavalla. Kukaan ei ylipäänsä huomaa niitä.
Ei kukaan huomaa että sinä harhailet Kungsträdgårdenissa kun tähdet tuikkivat ja raitiovaunut kulkevat. Ei kukaan huomaa että pysähdyt, ei kukaan kuule mitä sanot, mitä sinä oikeastaan sanot?
– Pitää olla antelias!
Jaaha, ai sillä tavalla. Jaaha. Kenelle sinä oikein puhut?
– Pitää olla antelias!
Vai Kaarle XIII:lle. Epäilemättä oikealle miehelle. Kun oli huomattava jo eläessään, valettiin kuoltuaan pronssiin.
– Pitää olla antelias!
Totta totta. Jospa vain olisi mistä antaa ja joku jolle antaa.”

Elämänhaluinen nainen, umpirealisti mies – roolit voivat tietysti olla toisinkin päin, sillä ei ole väliä. Joskus erilaisuudesta syntyy toisiaan täydentävä kokonaisuus, mutta joskus todellisuudentaju ja ”järkevyys” tappaa suhteessa ilon kokonaan. Kyrklund kuvaa Solangen ja Hugon avioliiton arjen harmautta ahtaassa kodissa suorastaan piinaavasti:

”tiistaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee sen. Illalla Solange istuu kylpyhuoneessa lukemassa runoja jotka hän on lainannut Kaupunginkirjastosta. Hugo lukee sanomalehteä, Olof nukkuu isossa huoneessa. ”Minulla ei ole paikkaa missä olla, ei mitään omaa, minä niin mielelläni haluaisin oman nurkan.” Veeseessä voi lukea runoja mutta ei samassa huoneessa missä Hugo rapisuttaa sanomalehteä. Runoja voi lukea vessanpytyllä istuen jalat lämpöjohdolla ja putkien kohina on kuin kohina ihmisessä itsessään: vastenmielisten nesteiden outo kohina tunneleissa, onkaloissa ja hiussuonissa. Pesualtaan yläpuolella on talon tätänykyä ainoa peili.
keskiviikkona Hugo astelee edestakaisin keittiössä. Hän elehtii kädellään. Hän miettii. torstaina Hän esittää asiallisen perustelun. Hän keskustelee perjantaina kärkevään sävyyn. maanantaina Hänen jalkansa väsyvät. tiistaina Hän havaitsee tilanteen vakavuuden. keskiviikkona Hän levittää kiireisesti voita leipäviipaleen puolikkaalle. Hän syö vielä viipaleen. Ja vieläkin yhden. Vesi tippuu kaatoaltaaseen, hana vuotaa ja pitäisi puhua talonmiehelle, mutta ei tule koskaan puhutuksi. sunnuntaina Hän kulkee edestakaisin. Käsi puhuu jotakin, ei tiedä mitä. Hänen otsalleen tiivistyy Kassandran väsymys. Vesi tippuu kaatoaltaaseen. Kello on jo yksitoista. Työpäivä huomenna, paras mennä nukkumaan. maantaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee.”

Runoilija Jyri Schreck kirjoitti, että tällä kirjalla on prisman ominaisuudet. ”Jokainen lause sädehtii merkityksiä.” Suomentaja Pertti Nieminen on osaltaan tehnyt kunnioitettavaa työtä. Aivan kuin helläkätinen entisöijä avaisi kokoonkäärityn vanhan japanilaisen puupiirroksen ja alkaisi puhdistaa sitä niin että pajun jokainen lehti värisee jälleen tuulessa ja katsoja haluaisi astua maalaukseen ja nousta sumuista rinnettä kadotakseen puiden joukkoon… Juuri niin, vertaus on ontuva ja kaiken kukkuraksi Jaan Kaplinskilta näpistetty. Se tuli kuitenkin heti mieleen teoksen pelkistetyn runollisesta ja tarkasta kielestä. Sillä herranen aika, johonkin auktoriteettiin ihmispolon on nojauduttava, kun yksinkertaisesti ei pysty muuta sanomaan tästä kahden ihmisen välisen suhteen pakahduttavasta tutkielmasta. Pienestä kirjasta, joka selkeydessään on suorastaan meditoiva.

”… ja tässä minä nyt seison, aivan paljaana, juuret pirstottuina, riutuvana ja janoon nääntyvänä. Sinulla on edes järkevyytesi, minulla ei ole mitään, sillä minä annoin sinulle kaiken mitä minulla oli eikä siitä ollut mihinkään. Minä tanssin sinulle, oi rakkaani, ja missä se tanssi on nyt?
Kuolleet toiveet haisevat lipaston takana. Omat askelet kaikuvat huoneissa. Mutta minä haluan kammata tomun hiuksistani.”

Tommi