Lause kuin siveltimen veto

Tove Jansson: Nukkekaappi ja muita kertomuksia (suomentanut Eila Pennanen. WSOY, 1980)


   "Heitin viltinräsyjä kynnykselle ja luuttusin pois pahimmat. Frans istui ja tärisi ja sanoi: Kuinka on mahdollista että ihminen voi palella niin kamalasti vaikka tämä on trooppista sadetta? Lähetin hänet ylös vaihtamaan jotakin kuivaa päälleen ja kun hän tuli takaisin hän sai kahvia. Minulla oli yhtä ja toista järjestettävää. Hetken kuluttua näin että hän istui ja kirjoitti taas vihkoonsa. Kysyin oliko hän kirjailija tai jotain sinnepäin.
   Ei, hän sanoi, kirjoitan vain muistiin, siis että muistaisin oikein. Kun kerron lapsille ja sillä lailla.
   Onko sinulla lapsia?
   Ei, hän sanoi. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Kuules tätä: Eräänä joulukuun yönä lähellä aamunsarastusta alkoivat pitkät talvisateet ja tulivat yli meren ja yli Hilon. Hän vaikeni ja katseli minua.
   Aivan, minä sanoin. Yöllä se alkoi. Ei ole lomaonnea.
   Hilo, sanoi hän. Kotikaipuusta rakennettu kaupunki. Japanilaisia taloja ja arizonalaisia taloja, puhdasta villiä länttä. Ja kauhistuttavan leveitä katuja, surullisen leveitä katuja. Miksi teillä on niin paljon sähköjohtoja? Niitä riippuu kaikkialla. Ja minä selitin että se johtui enkeleistä, ne tarvitsivat sähköä. Eikö hän ollut nähnyt meidän joulukoristelujamme?
   Kyllä, sanoi Frans. Peltienkeleitä ja peltihibiskuksia, se on hyvin kiintoisaa. Miksi teillä on ananas joulukuusen latvassa?
   Kirjoita muistiin, sanoin minä, kirjoita näin: Heillä on aina ollut ananas joulukuusen latvassa.
   Olenko ollut epäkohtelias? Frans kysyy.
   Et, sanoin minä. Juo nyt kahvisi ennen kuin jäähtyy."

Frans, turisti, oli saapunut Hiloon Havaijille ja vuokrannut huoneen baarin yläkerrasta. Pian baarin omistajalle selvisi, että pään lisäksi eksyneen oloisen reppureissaajan talouskin oli vähän sekaisin. Lyhyt vierailu venähti ja lopulta siivousintoinen Frans sai työluvan puhtaanapitolaitokselta. Baari alkoi täyttyä Fransin tuomista simpukankuorista ja suhde vakiintui:

"Vähitellen totuin täysin siihen että valehtelin hänelle kun hän tarvitsi sitä. Hänkin petti kyllä minua hiukan ajan oloon mutta me otimme sen lähinnä pelinä."

Tove Janssonin Nukkekaappiin sisältyy kaksitoista lyhyehköä novellia. Kertomus Hilosta, Havaijilta on niistä yksi. Ennen kirjan julkaisemista hän ja kustantaja Åke Runnquista pohtivat keskinäisissä kirjeissä kuinka ihailijat mahtavat suhtautua näiden kertomusten "kylmään teräkseen". Tove Jansson toivoi lämpimästi kokoelman "kovaksikeitetyn asenteen" kauhistuttavan ainakin joitakin lukijoita. No, ihan niin kylmää ja kovaa materiaalia nykylukija ei näistä sentään löydä. Onhan kokoelman julkaisemisesta jo kohta 45 vuotta ja kaikenlaista on painokoneista ehtinyt sen jälkeen valua. Eikä muumikirjojen luoja selvästikään voi päästää tilannetta kiristymään aivan äärimmilleen aikuisillekaan tarkoitetuissa tarinoissa. Komeetan pyrstö voi pyyhkäistä läheltä, mutta yleensä lukija saa lopuksi huokaista helpotuksesta.

Siksi olikin kiinnostavaa verrata kirjan versioita Ylen Areenassa oleviin kahteen lyhyeen elokuvaan, jotka perustuat tämän kirjan kertomuksiin. Klaus Härön elokuva Päärooli vuodelta 2005 poistuu Areenasta 6.12.2022. Se on alkuperäiseen verrattuna terävämpi ja kylmempi. Elokuvan loppuratkaisu on lähes vastakkainen ja merkittävästi surullisempi. Saara Cantellin Suuri matka 2005 on puolestaan uskollinen kirjan versioon nähden. Areenassa kirjan kertomuksia ruotsiksi löytyy myös Tove Janssonin lukemana.

Selkeys, avoimuus sekä eräänlainen nöyryys on kuvaavaa Tove Janssonin ihmiskuvauksessa. Aikuista ja lempeää. Päähenkilöt kuuluvat usein eräänlaiseen "etuoikeutettuun kepeyden ja sulokkuuden klaaniin". Jotkut ovat lainanneet, vaihtaneet tai suorastaan varastaneet toistensa partnereita ja olivat siksi kehittyneet suvaitsevaisiksi ilman paatosta mutta samalla menettäen rakkauden hupien luonnollisen arkuuden ja viehätyksen (Kukkaislapsi). He ovat usein taiteilijoita tai käsityöammattilaisia, jotka voivat joskus uppoutua käsillä olevaan tehtävään niin, että läheiset kärsivät siitä. Jotkut hahmot eivät tunnu saavan kunnolla otetta elämästään. Hapuileva etsintä ja kaipaus voivat paljastaa ihmisen pimeän puolen, mikäli ne johtavat turhautumiseen ja pettymykseen. Onneksi etsijöillä yleensä on tukena selkeäjärkisiä kumppaneita osoittamaan tietä eteenpäin. Aivan luontevasti Tove Jansson kuvaa myös samaa sukupuolta olevien suhteita. Christer Kihlmanin ohella häntä pidetäänkin suomalaisen gay-kirjallisuuden eräänä pioneerina.

Seuraavassa yli 30-vuotias Rosa miettii suhdettaan iäkkääseen äitiinsä:
   "Rosa puristi huulensa yhteen. Hän ei nähnyt tyhjää sunnuntaista katua, hän näki sisäänpäin ja taaksepäin siihen sekavaan aikaan jolloin äiti yhtäkkiä ei enää tahtonutkaan määrätä eikä ottaa vastuuta. Oli kuin kaikki olisi menettänyt perustansa, ei ollut mitään mihin olisi turvautunut. Äiti vain väisteli, ei tahtonut päättää, ei antaa neuvoja ja jos häntä painosti hän nipisti suunsa kiinni ja meni ulos huoneesta. Sinä tiedät itse parhaiten, hän sanoi. Tai: Ei sitä niin varmaan tiedä... Tai ei sanonut mitään, vaihtoi keskustelunaihetta. Se ei ollut hänen kaltaistaan, se oli pelottavaa."

Kertomuksissa olen löytävinäni kaikuja muumikirjojen maailmasta sekä Tove Janssonin omista kokemuksista. Olen varma, että tämän White Ladyn ravintolan olen nähnyt jossakin:
   "Ravintola oli pienellä saarella sataman keskellä, omituinen puusta rakennettu paviljonki jossa oli suippoja torneja ja korkeita ylettömän runsaasti koristeltuja ikkunoita. Nyt hämärässä oli kalpeanharmaa rakennus hyvin kaunis ja surumielinen. Ellinor sanoi että se oli kuin unohdettu uni tummien puiden keskellä." 
Portaat olivat leveät ja katto tavattoman korkealla. Tornirakennelman alla risteili puupalkkikuvio. Ravintolassa oli tyhjää, sillä kausi oli lopuillaan. Ilta oli lämmin ja kuistin koko pituudelta olivat ikkunat auki. Sumu leijaili sisään tyhjien pöytien yli. Kolme kenties kuudenkymmenen korvilla olevaa rouvaa istuutui kuistin toiseen päähän...

Kertomuksessa Sarjakuvapiirtäjä saa kurkistaa sanomalehden hektiseen ja pakkotahtiseen työhön. Suorituspaine ja lukijoiden vaatimukset ovat törmäyskurssilla luovuuden kanssa. Ovatko sarjojen piirtäjät olleet sekapäisiä alusta asti vai johtuuko se nimenomaan sarjojen piirtämisestä? Allington kesti neljä viisi vuotta, kun hän piirsi Blubbyä. Niin, ja minkä ihmeen luovuuden?
   "Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä. Ja itse asiassa ne ovat koko ajan saman näköisiä. Mutta niiden täytyy tehdä aina jotakin uutta. Koko ajan."

Käsi pystyyn: tuntuiko muuallakin omantunnon pistos? Ehkä siksi Muumilaakson marraskuu (arvio blogissa) teki aikanaan niin syvän vaikutuksen minuun. Tuntui kuin muumien piirtäjä olisi lopussa. Hänen täytyi vain jättää heille jäähyväiset.
En ihmettele enää miksi Tove Jansson on niin suosittu Japanissa. Oma käsitykseni Tove Janssonin myöhemmästä tuotannosta alkoi muuttua tämän kirjan perusteella.


Tommi

Arjen ja ohikiitävän estetiikkaa Japanista

Hiromi Kawakami : Sensein salkku (suomentanut Raisa Porrasmaa. S&S, 2017)

Milla Mykrä: Arkista estetiikkaa : japanilainen estetiikka Hiromi Kawakamin Sensei no Kaban -romaanissa (linkki pro gradu -tutkielmaan, Turun yliopisto, 2022)

   "Sensei tyhjensi hitaasti sakekuppinsa ja täytti sen itse uudelleen. Hän ei kallistanut tokkuri-kannua kupin reunaa vasten vaan kohotti sen korkealle. Sake muodosti ohuen noron ja putosi kuppiin kuin olisi imeytynyt siihen, eikä tippaakaan läikkynyt. Kylläpä hän oli taitava. Olin joskus kohottanut tokkurin korkealle Senseitä matkien, mutta miltei kaikki oli läikkynyt ohi. Siitä eteenpäin jatkoin tyylitöntä tarjoilutapaani: pidin tiukasti kupista kiinni vasemmalla kädellä ja vein oikealla tokkurin miltei kiinni kuppiin."

Sain eilen luettua loppuun Sensein salkun ja olin jotenkin mietteliään-kuulaassa mielentilassa. Maja lapsuuden reunalla -elokuva oli kohta alkamassa televisiossa. Sitä ennen ehtisin pestä pari omenaa. Hain eteisestä kaksi ja huuhtelun jälkeen laskin ne hämärässä keittiössä lautaselle. Tuijotin niitä hyvän aikaa. Mustaa vasten kaksi kellanvihreää, vähän punaista, suorastaan hehkui. Tuijotin ja ihmettelin miksi en tahdo päästä liikkeelle. Elokuvan jälkeen tutkin netistä tietoja Kawakamista ja löysin Milla Mykrän oivallisen tutkielman. Luin sitä puolille öille. Siitä selvisi miksi Kawakamin kirja oli onnistunut saattelemaan minut kuin huomaamatta vahvan esteettisen kokonaiselämyksen valtaan.

Hiromi Kawakamin kirjan päähenkilöt ovat "Sensei", eläkkeelle jäänyt lukion äidinkielen opettaja Harutsuna Matsumoto sekä toimistovirkailija Tsukiko Ōmachi, hänen entinen oppilaansa. Tsukiko on kirjan alussa 37-vuotias ja hän on myös kirjan kertoja. Omien sanojensa mukaan hän ei seurannut japanin tunneilla kovinkaan innokkaasti, joten opettajakaan ei ollut jäänyt erityisemmin mieleen. Tsukiko on hieman varautunut ja syrjäänvetäytyvä luonne. "Näyttää tosikolta, mutta puhuu kummia" on erään entisen luokkatoverin luonnehdinta hänestä. Tsukikon ja Sensein välille alkaa vähitellen kehittyä syvenevä suhde, jonka vaiheita seurataan kirjassa noin viiden vuoden aikana.

   "Kohtasimme aina yllättäen ja kuljimme yhdessä sattumalta. Osuimme samaan aikaan baariin ja joimme silloin yhdessä. Joskus emme puhuneet toisillemme kuukauteen, emmekä edes tavanneet."

   "Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni."

Tsukikon kerronta kirjassa on hienovaraista, jopa pinnallista voisi sanoa. Lukijan tulkittavaksi jätetään paljon, koska tuntuu siltä, että kertomuksessa tuodaan esille vain eräitä Tsukikolle keskeisiä muistoja yhteiseltä ajalta. Jos kuvaus kuvitellaan henkilökohtaisiksi muistelmiksi, niin se on täysin ymmärrettävää: Tsukiko pystyy hienovaraisistakin vihjeistä palauttamaan mieleensä kokemansa tärkeät hetket. Myös Sensein hahmo ja ajattelu jäävät lopultakin jossain määrin arvoituksellisiksi, koska Tsukiko kuvaa omia havaintojaan eikä lähde arvailemaan toisen motiiveja. 

Milla Mykrä: 
"Juuri tarinan pelkistyneisyys ja aukkoisuus tekevät siitä niin monitahoisen. Minimalismin ja tyhjyyden estetiikka, aukkokohdat, poistot, yksinkertaistaminen ja sanomatta jättäminen ovat ikään kuin lukijan ja kirjailijan vuorovaikutus: aukkokohtia jättämällä kirjailija ikään kuin todistaa uskovansa lukijansa mielikuvitukseen, ja antaa lukijan keksiä tarinalle jatkon. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Aukot saavat lukijan ajattelemaan, mitä on tapahtunut, mitä olisi tapahtunut ja mitä tapahtuu. Pelkistyneisyys, tyhjyys, vähäsanaisuus ja karuus perustuvat siis pohjimmiltaan siihen, että niiden olemassaolo mahdollistaa kaiken ja kaikkeuden."

Sukupuolten välillä vallitsee Japanissa vieläkin melkoinen kuilu. Naiset ja miehet toimivat omissa rooleissaan ja työpaikat ovat selvästi jakautuneet naisten ja miesten ammatteihin. Kirjassa länsimaalaista lukijaa saattaa ärsyttää Sensein konservatiiviset tai peräti hieman sovinistiset huomautukset Tsukikon ulkonäöstä ja käytöksestä: 
"Kaadatko itsellesi, vaikka olet nainen?". 

Japanilaisessa kulttuurissa naiset eivät ole kovinkaan aloitteellisia. Naisellisen pidättyväisesti Tsukikokin odotti hämmästyttävän pitkään ennen kuin kertoi tunteistaan. Kumpikin osapuoli oli ilmeisesti hämillään ristiriitaisista tunteistaan ja epävarma mahdollisen suhteen hyväksyttävyydestä sukulaisten ja tuttavien silmissä: ikäero, (entinen/etäännyttävä) opettaja-oppilassuhde... Niinpä, silloin kun alkaa seurustella äidinkielen opettajan kanssa, pitää olla varautunut tällaisiinkin hotelliöihin:

   "'Bashōlla on haiku: Meri hämärtyy / sorsien äänet / himmeän valkoisia.'
   Sensei kirjoitti haikun paperiin ja alkoi luennoida. Keskellä yötä.
   'Voi sanoa, että meidän kirjoittamamme haiku pohjaa Bashōn haikulle. Se on mielenkiintoinen runo, jonka mitta on rikottu. Meri hämärtyy / himmeän valkoista / sorsien äänet ei käy päinsä. Silloin himmeän valkoista viittaisi sekä mereen että sorsien ääntelyyn. Kun himmeän valkoisia tulee tulee lopuksi, haiku elää. Ymmärsitkö? Ymmärrät toki. Jos siltä tuntuu, sinäkin voit kokeilla haikujen sepittämistä!'
   Ja niin päädyimme väsäämään haikuja siinä rinnakkain istuen. Miten siinä niin kävi? Kello oli jo yli kahden aamuyöllä. Mikä olikaan tuo olotila, jossa sormilla tavuja laskien väsäsin kehnoja värssyjä, kuten Iltaruskon lampulle / yksinäiset yöperhot?"

Milla Mykrän mukaan estetiikka ilmenee Kawakamin herkässä teoksessa useammalla tavalla ja se on keskeistä romaanin tematiikalle. Estetiikka välittyy monimuotoisen luonnon kuvailun, epäloogisuuden, yksinkertaistamisen, hetkellisyyden sekä vihjailevuuden kautta. Mykrä esittelee työssään lisäksi muita japanilaiselle kulttuurille keskeisiä piirteitä, joiden tunteminen auttaa Kawakamin teoksen esteettisten piirteiden ymmärtämistä kuten japanilaista yhteisöllisyyttä ja rakkauden käsitystä sekä uskonnon vaikutusta kulttuuriperintöön. Nuo piirteet selventävät eräitä seikkoja, jotka lukiessa olivat herättäneet lievää kummastusta. Silloin ne eivät olleet häirinneet lukuelämystä, koska ne oli voinut lokeroida kohtaan "japanilaista eksotiikka". Asiantuntijan avaamina ne tulivat sitten täysin loogisiksi.

Milla Mykrä kirjoittaa, että japanilaislukija tuskin kiinnittää sen suurempaa huomiota esimerkiksi romaanin baariyhteisöihin, temppelivierailuihin tai yksityiskohtaiseen luonnon kuvailuun. Suomalaisen huomio taas kiinnittyy niihin välittömästi. Mykrän mukaan japanilainen kulttuuri on yhdistelmä vuosisatojen ajan kehittyneitä perinteitä ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahan lähtemättömästi ja kulttuuri itsessään on vaikuttanut myös estetiikkaan ja esteettisten piirteiden syntyyn.

Eräs erityinen piirre japanilaisessa kauneuden käsityksessä on estetiikan arkisuus. Esteettinen kokemus ulottuu myös arkipäiväisen elämän askareisiin. Se liittyy maailman, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. Ruokahetket ovat rituaalimainen kokemus, jonka tarkoitus on miellyttää esteettisesti niin ruoan valmistajaa kuin sen nauttijaa. Ne ovatkin kirjassa korostetun keskeisessä asemassa ja tukevat tapahtumien kulkua. Esteettinen asenne, mielentila, voi ilmetä myös niinkin arkisessa asiassa kuin Sensein matkalle ottamien kolmiojuustojen käärepapereissa:

"Juuston hopeinen käärepaperi oli revitty auki ja lojui pöydällä kaarelle käpristyneenä. Muistin, miten olin aikoinaan tehnyt pallon keräämistäni hopeapapereista. Olin vielä pieni, kun kokosin Finger-suklaan hopeakääreet varsin kookkaaksi palloksi. Rullasin kääreet huolella auki ja kiinnitin yhteen. Joskus seassa oli kultaisia papereita, mutta ne panin sivuun. Hopeapallon sujautin pöytälaatikon pohjalle aikomuksenani kiinnittää se joulukuusen latvassa olevaan tähteen. Joulun tullen pallo oli kuitenkin jo jäänyt muistikirjojen ja muovailuvahalaatikon alle ja rypistynyt."

Hiromi Kawakami on eräs Japanin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjansa ovat voittaneet useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 1996 hän voitti arvostetun Akutaga-palkinnon teoksella Hebi wo fumu ja Sensein salkku sai Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001. Sensein salkusta on Japanissa tehty tv-sarja, kuunnelma sekä manga-sarjakuva.

Kirjan teksti on ilmavaa ja pakotonta. Lyhyet lauseet voivat tuntua joskus töksähteleviltä, mutta Milla Mykrä tähdentää, että käännös on tehty suoraan japanista eikä jonkun välikäännöksen kautta. Japanin kielessä ei juurikaan ole rinnasteisia päälauseita tai sivulauseita, sillä niitä on käytännössä vaikea muodostaa. Siksi lyhyet lauseet ovat kielelle ominaisia. Lisäksi välikäännöksessä vaarana on muuttaa homonyymien merkitystä, joita käytetään runsaasti. Ne on aikaisemmassa käännöksessä voitu tulkita toisin kuin kirjailija on alun perin tarkoittanut. Sanojen ja lauseiden merkitys voi olla avoin, ja lukijan on asiayhteydestä ja tilanteesta osattava päätellä, kuka toimii ja tekee mitäkin. Raisa Porrasmaa on kokenut kääntäjä, tietokirjailija ja japanin kielen opettaja. Hän on suomentanut muun muassa Haruki Murakamin teoksia.

Lopuksi on syytä antaa kunniamainita kirjan poikkeuksellisen onnistuneesta kansitaiteesta. Satu Kontinen on luonut kokonaisuuden, jossa silmä tosiaan lepää. Kunhan vain ensin malttaisi sulkea kirjan:

   "Laskin tähtiä kävellessäni. Astelin Sensein perässä ja ynnäsin yhä tähtiä kasvot taivasta kohti käännettyinä. Päästyäni kahdeksaan asti Sensei lausahti äkkiä:
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa'
   'Mikä se on?' kysyin.
   'Etkö sinä edes Bashōta tunne', Sensei huokasi päätään puistellen.
   'Onko se Bashōta?'
   'No on. Opetin sen kyllä sinulle aikoinaan.' En muistanut hänen opettaneen sellaista runoa. Sensei lisäsi vauhtia ja loittoni minusta.
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa', toistin merkilliset säkeet.
   Sensei kulki tovin minuun katsomatta, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:
   'Laitetaan ensi kerralla yhdessä jamssikeittoa. Bashōn haikussa vuodenaika on kevät, mutta jamssin juuret ovat herkullisia juuri nyt. Minä voin raastaa ne, ja sinä saat survoa ne huhmareella.'"


Tommi

Bashōn runot on suomentanut Kai Nieminen. Ne ovat teoksessa Alati matkalla (Basam Books, 2012)

Veteraanin kotiinpaluu

Matti Rönkä: Eino (Gummerus, 2015)

”’Ei mihinkään sairaalaan, ei ambulanssia ei lääkäriä. Ne vaan panevat mittareitaan ja tarkkailevat’, Ukki sanoi. ’Minä haluan kotiin. Jo minä tässä iässä saan tehdä mitä haluan. Eikä perkele minua minun poikani tai pojanpoikani käske. Ymmärtäkää se. Ihan ystävällisesti. Piste.’
Ukki nousi autosta, hieraisi rintaansa mutta oikoi selkäänsä ja levitti hartioitaan. Se alkoi astella alas rinnettä.
Isä tuli ulos Mersusta, nosti kättään Ukin perään, ähkäisi jotain estävää tai vetoavaa, mutta jäi kuitenkin seisomaan auton viereen.
’Ei sen päätä käännä’, Isä puisteli. ’Ei ole kuulevinaan, ei näkevinään.’
’Ukki, me tullaan sitten perästä’, Joonas huusi. ’Kuulitko Ukki?’
Ukki kääntyi katsomaan, morjesti pienellä kädenliikkeellä niin kuin se oli aina tehnyt autoa ajaessaan. Käsi liikahti muutaman sentin, ratin päällä koura oli vain avautunut ja pari sormea noussut yläviistoon.
’Minä kuulen ja näen. Ja alan ymmärtääkin. Mutta kohta en muista. Senkin tajuan.'”

Mutta vielä hän muistaa, Eino, sotaveteraani ja menestyneen kuljetusliikkeen perustaja ja entinen omistaja. Nyt hän seisoo taas Vanhanpaikan pihassa, jonne hänen poikansa ja pojanpoikansa Janne ja Joonas olivat hänet terveyskeskuksesta tuoneet. Lääkärin mukaan kotona saatu pyörtymiskohtaus ja muistikatkokset eivät olleet alkavaa Alzheimeria vaan joku pieni aivoverenkierron häiriö. Lyhyen tarkkailun jälkeen hän oli päässyt kotiin. Taitavasti rakennetun romaanin kaari saa komeankauniin päätöksen, sillä kirja alkaa myös paluusta, siitä kun Eino tuli kotiin sodasta.

Kotitalo oli hyvinvoiva. Sota oli katkaissut uusien peltojen raivauksen, mutta nyt niitä jatkettiin. Oli hankittu muutama lehmä lisää. Peltojen happamuudet tutkittu ja uudenaikainen nurmiviljely käytössä. Koneitakin se mitä vain saatiin hankittua. Siinä olisi sievä tila Einon jatkaa. Hyvin pidetty tila toimi myös karjatalouskoulun harjoittelupaikkana. Eino oli aloittanut suhteen erään harjoittelijan, Kertun kanssa.

”Kumpi se vahinko oli? Se että Kerttu alkoi odottaa, vai se että meni kesken? Vai olivatko molemmat vahinkoja, ja kolmaskin jo tapahtunut, kihlat sormessa ja häät sovittu. Tanssia olisi pitänyt saada enemmän, vielä. Nyt kun se oli luvallistakin. Kirkossa oli urut, ei haitari.”

Sotaan hukattu elämätön nuoruus ja levoton mieli on huono yhdistelmä rauhan töihin. Oliko edessä liian valmis maailma ja tiukan paalutettu tie? Kun kuvaan tulee sodan aikainen komentaja, kaukopartiotehtävistä tuttu kapteeni Koho, ”Luti” ja tarjoaa keikkaa rajan taakse, käy houkutus Einolle liian suureksi. Salainen tiedustelutehtävä venähtää odotettua pidemmäksi. Ampumahaavoja paranteleva Eino joutuu piileskelemään rajan takana puoli vuotta, jolloin hän tutustuu Nastiin. Hän on kolhoosin lähistöllä asuva yksinhuoltaja, jonka mies katosi sodassa. Hämäräperäinen poissaolo ja tuon suhteen kipeä muisto tärvelevät aviopuolisoiden suhteet; seuraa puhumattomuutta ja epäluuloa, Einon irtosuhteita ja välillä pahaksi äityvää ryypiskelyä kaupunkireissuilla sekä kireä suhde poikaan: ”Julma se oli, heikkoutta ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut”.

Sivut: 1 2

Eräs ihmissuhdenovelli… (von Schoultz, 1)

Solveig von Schoultz: Ja juotan kamelisikin : kahdeksan novellia (suomentanut Toini Havu. WSOY, 1967)

”- Mutta rokasnohvi merkitsee paljon enemmän, sanoi tyttö yhtä epätoivoisen tunnontarkasti kuin äskenkin, ymmärrätkö rokasnohvi merkitsee —
– Niin niin, uskonhan minä. Älä rasita itseäsi.
– Ja se tuntuu hassulta vasta kun joku toinen päästää sen suustaan, sanoi tyttö ja kätki rokasnohvin syvälle sinne missä se oli vain kahden ihmisen tavoitettavissa. Siellä piili yhtä jos toistakin. Ja hän oli luvannut näyttää Tommille kaiken. Sellaisen lupauksen tämä oli vaatinut, heti alussa. Kaikki avointa, selvää ja salailematonta. Helpotus, jonka tyttö koki, upottaessaan rokasnohvin sielunsa syvyyksiin, oli tiettyä petturuutta. Helpotus, salainen ja nopea, juuri sellainen kuin se ei saa olla.”

Kirjaston poistolaatikossa oli kirja, jonka nimi herätti kiinnostusta. Även dina kameler, myös sinun kamelisi…? Kirjaa selailemalla selvisi, että se on Solveig von Schoultzin novellikokoelma vuodelta 1965. Ruotsinkielinen teksti ei vaikuttanut mitenkään vaikealta ja siksi se lähti matkaan viikonloppulukemiseksi. Alkuperäisessä ruotsinkielisessä kirjassa on kaikkiaan kahdeksan novellia. Niistä kolme on suomennettu tähän painokseen, ja loput viisi ovat aikaisemmilta vuosilta.

Ruotsinkielinen versio kirjasta ilmestyi jokseenkin täsmälleen von Schoultzin uran keskipisteessä. Hänellä oli tähän mennessä jo 30 vuoden kirjoittajakokemus erilaisten tekstien parissa. Saman verran hänen luomiskautensa tämän jälkeen myös jatkui. Solveig von Schoultzia pidetään erityisen taitavana naisten ja lasten kuvaajana lyhytproosassaan. Kirjassa alkaa näkyä iduillaan suuntaus, joka vahvistui myöhemmissä kirjoissa. Naisten lisäksi myös miehet pääsivät vähän näkyvämmin esille, kun naisten ongelmien lisäksi hän alkoi käsitellä ihmisen ehtoja laajemmin.

Kirjan niminovellin voi referoida nopeasti. Vastikään naimisiin menneet nuoret, Tommi ja Kati, ovat matkustaneet vuodeksi Italiaan. Mies on valokuvaaja ja hän on saanut matkastipendin. Vaimo odottaa ensimmäistä lasta ja kaipaa edelleen kotia, isäänsä ja etenkin pikkusisartaan. Hän saa sisarelta kirjeen ja mies haluaa tietää sen sisällöstä. Kirje tuntuu vievän naista entistä kauemmas miehestään, kun se palauttaa mieleen muistoja lapsuudesta. Konflikti ratkeaa, kun Kati tajuaa, että eräitä muistoja on mahdoton jakaa, sillä niihin liittyy niin paljon yhdessä koettua.

Sivut: 1 2

Saramätäs sinusta tuli Solange

Willy Kyrklund : Solange (suomentanut Pertti Nieminen. Weilin+Göös, 1975)

Kaikista raamatunhistorian kertomuksista, joita Solange oli joutunut koulussa lukemaan, yksi vaikutti häneen syvästi ja pysyvästi. Kertomus viisaista ja tyhmistä neitseistä:

” Mutta kun tyhmien neitseiden käsistä oli sammunut viimeinenkin liekki eikä jäljellä ollut enää muuta kuin pimeys ja epätoivo, silloin – silloin tuli ylkä. Silloin olivat tyhmät neitsyet tuhlanneet kaiken, eivät säästäneet mitään, eikä heillä ollut jäljellä muuta kuin revennyt hame, naarmu poskessa ja palorakkula sormessa. Mutta viisailla neitseillä oli kääresylttyä komerossa ja astiakaapin päällä seisoi kynttilä, muhkeana ja kiiltävänä kaikkien näkyvissä. Ylkä asetti viisaat neitsyet etusijalle. Mutta Solange ei.
Solange haluaa etsiä pelloilta, Solange haluaa harhailla metsässä, Solange haluaa pelätä silmiä ja siipiä, Solange haluaa väsyttää itsensä ja kuluttaa itsensä, uupua ja nääntyä, olla säästämättä mitään, panna menemään, tuhlata, haaskata, syytää pois, antaa yltäkyllin ja kulkea kädet tyhjinä.
Niinpä niin, Solange kulta, jos noin teet, on sinulla ainakin puuhaamista. Voit aloittaa heti, ei kukaan varmaan estä sinua uuvuttamasta itseäsi ja kuluttamassa itseäsi kuka sitten tietää mihin. Mielihyvin saat tuhlata rikkaudet, joita et ole koskaan omistanut, sirotella ympäriinsä olemattomat jalokivesi, ammentaa kuiviksi tyhjät kaivot, syytää menemään, antaa yltäkyllin jne. Sinulla pitää oleman runsaasti tilaisuuksia kulkea tyhjin käsin. Sinun puuhiasi ei estetä millään tavalla. Kukaan ei ylipäänsä huomaa niitä.
Ei kukaan huomaa että sinä harhailet Kungsträdgårdenissa kun tähdet tuikkivat ja raitiovaunut kulkevat. Ei kukaan huomaa että pysähdyt, ei kukaan kuule mitä sanot, mitä sinä oikeastaan sanot?
– Pitää olla antelias!
Jaaha, ai sillä tavalla. Jaaha. Kenelle sinä oikein puhut?
– Pitää olla antelias!
Vai Kaarle XIII:lle. Epäilemättä oikealle miehelle. Kun oli huomattava jo eläessään, valettiin kuoltuaan pronssiin.
– Pitää olla antelias!
Totta totta. Jospa vain olisi mistä antaa ja joku jolle antaa.”

Elämänhaluinen nainen, umpirealisti mies – roolit voivat tietysti olla toisinkin päin, sillä ei ole väliä. Joskus erilaisuudesta syntyy toisiaan täydentävä kokonaisuus, mutta joskus todellisuudentaju ja ”järkevyys” tappaa suhteessa ilon kokonaan. Kyrklund kuvaa Solangen ja Hugon avioliiton arjen harmautta ahtaassa kodissa suorastaan piinaavasti:

”tiistaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee sen. Illalla Solange istuu kylpyhuoneessa lukemassa runoja jotka hän on lainannut Kaupunginkirjastosta. Hugo lukee sanomalehteä, Olof nukkuu isossa huoneessa. ”Minulla ei ole paikkaa missä olla, ei mitään omaa, minä niin mielelläni haluaisin oman nurkan.” Veeseessä voi lukea runoja mutta ei samassa huoneessa missä Hugo rapisuttaa sanomalehteä. Runoja voi lukea vessanpytyllä istuen jalat lämpöjohdolla ja putkien kohina on kuin kohina ihmisessä itsessään: vastenmielisten nesteiden outo kohina tunneleissa, onkaloissa ja hiussuonissa. Pesualtaan yläpuolella on talon tätänykyä ainoa peili.
keskiviikkona Hugo astelee edestakaisin keittiössä. Hän elehtii kädellään. Hän miettii. torstaina Hän esittää asiallisen perustelun. Hän keskustelee perjantaina kärkevään sävyyn. maanantaina Hänen jalkansa väsyvät. tiistaina Hän havaitsee tilanteen vakavuuden. keskiviikkona Hän levittää kiireisesti voita leipäviipaleen puolikkaalle. Hän syö vielä viipaleen. Ja vieläkin yhden. Vesi tippuu kaatoaltaaseen, hana vuotaa ja pitäisi puhua talonmiehelle, mutta ei tule koskaan puhutuksi. sunnuntaina Hän kulkee edestakaisin. Käsi puhuu jotakin, ei tiedä mitä. Hänen otsalleen tiivistyy Kassandran väsymys. Vesi tippuu kaatoaltaaseen. Kello on jo yksitoista. Työpäivä huomenna, paras mennä nukkumaan. maantaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee.”

Runoilija Jyri Schreck kirjoitti, että tällä kirjalla on prisman ominaisuudet. ”Jokainen lause sädehtii merkityksiä.” Suomentaja Pertti Nieminen on osaltaan tehnyt kunnioitettavaa työtä. Aivan kuin helläkätinen entisöijä avaisi kokoonkäärityn vanhan japanilaisen puupiirroksen ja alkaisi puhdistaa sitä niin että pajun jokainen lehti värisee jälleen tuulessa ja katsoja haluaisi astua maalaukseen ja nousta sumuista rinnettä kadotakseen puiden joukkoon… Juuri niin, vertaus on ontuva ja kaiken kukkuraksi Jaan Kaplinskilta näpistetty. Se tuli kuitenkin heti mieleen teoksen pelkistetyn runollisesta ja tarkasta kielestä. Sillä herranen aika, johonkin auktoriteettiin ihmispolon on nojauduttava, kun yksinkertaisesti ei pysty muuta sanomaan tästä kahden ihmisen välisen suhteen pakahduttavasta tutkielmasta. Pienestä kirjasta, joka selkeydessään on suorastaan meditoiva.

”… ja tässä minä nyt seison, aivan paljaana, juuret pirstottuina, riutuvana ja janoon nääntyvänä. Sinulla on edes järkevyytesi, minulla ei ole mitään, sillä minä annoin sinulle kaiken mitä minulla oli eikä siitä ollut mihinkään. Minä tanssin sinulle, oi rakkaani, ja missä se tanssi on nyt?
Kuolleet toiveet haisevat lipaston takana. Omat askelet kaikuvat huoneissa. Mutta minä haluan kammata tomun hiuksistani.”

Tommi

Sinistä lenkkiä ja uusin Alibi

Arto Salminen: Varasto (1998)

Kafka on sanonut jotakin sen suuntaista, että kirjallisuus on kirves, joka rikkoo jäätyneen meren meissä. Joskus kirjailija peräti räjäyttelee lukijoiden sisäisiä jääpatoja. Arto Salmisen elämä oli valitettavan lyhyt (1959-2005) ja hän julkaisi kuusi lyhyehköä romaania. No, dynamiittia pitääkin annostella pienissä annoksissa. Salmisen kirjat tarttuivat eräisiin polttaviin aiheisiin. Miksi niistä ei silloin aikanaan syntynyt isompaa keskustelua? Salmisen omien sanojen mukaan asia oli aivan ymmärrettävä:

”Ei mua lue kuin Alibin ostajat ja HK:n sinisen lenkin syöjät”.

Varasto oli hänen romaaneistaan järjestyksessä toinen ja se ilmestyi 1998. Se on näköiskuva ihmisten häikäilemättömästä hyväksikäytöstä ja oman edun ajamisesta tapahtuu se sitten parisuhteissa tai työelämässä. Kirjasta on sanottu, että se on armottomampi kuin Poliisi-tv:n suora lähetys ja tylympi kuin minkään äärilaidan puolueohjelma. Mutta kieli on elävää ja havainnot armottoman tarkkoja. Kirja on kuin lähes valmis elokuvakäsikirjoitus eikä sitä voi lopettakaan, kun lukemisen on aloittanut. On pakko selvittää miten tämä painajainen päättyy. Siksi ei ole ihme, että se filmatisoitiin ja elokuva voitti Yleisö-Jussin 2012. Tosin sen vaati, että kirjasta tehtiin erittäin siistitty versio kansankomedian tyyliin.

Mutta kirjaa lukiessa unohtuu äkkiä Aku Hirviniemen hauskuus ja Minttu Mustakallion hihittely, sillä lukukokemus on välillä erittäin ahdistava. Lopun pieni toivonkipinä ei juuri lohduta, kun varastomies Rouskun varastelu ja täysin häikäilemätön toiminta tulee ilmeisesti jatkumaan. Hän suunnittelee käräyttävänsä työpaikalta jo toisen syyttömän ja järjestävän tällekin potkut, jotta voi jatkaa omia pimeitä puuhiaan.

Ranisen rikoskumppani, entinen kommunisti ja remonttimies Jylhäkorpi vetelee pariin otteeseen leveällä pensselillä:

”- Ei täällä logiikalla pelata, sanoi Jylhäkorpi. – Se loppui samalla kun kommunismi vietiin saunan taakse. Ennen oli sentään yhteiskunnassa vastavoima, oli erilaisia puolueita. Nyt on vain yksi puoluekoneisto ja yksi totuus. Ja yksi sääty yli muiden: telkkarin julkkikset. Niistä tehdään nykyisin poliitikotkin. Telkkarisääty jauhaa paskaa Tuttu jutussa ja A-studiossa ja Teijan keittiössä. Ne levittää helvetin negatiivista kuvaa tulonsiirroista ja hyvinvointivaltiosta. Se on niin onnistunutta propagandaa, että parhaiten sitä uskoo köyhät. Toimeentulotuella kitkuttavat runkut on ittekin sitä mieltä, että verotus on liian kova kun Kirka sanoi Hermuselle niin, ja A-studion viisas sanoi sanoi niin, ja Koivusalo ja Hallikainen sanoi kanssa, ja Teemu Selännekin oli samaa mieltä. Nää saatanan julkkikset tienaa miljoonia ja käskee köyhät antamaan rahansa Lastenklinikalle. Telkkarisääty tekee parhaansa ja kattoo mihin se riittää.”

Sivut: 1 2