Avainsana-arkisto: omaelämäkerrallisuus

Kuolevan äidin salaisuudet

Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY 1993.

Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.

Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.

Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.

”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”

Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.

Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.

Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.

Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.

Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.

”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”

Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.

Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.

”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”

Taina

”Teurastamon” viesti ei vanhene

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 1978. Kolmas painos.

Nyt kun sota on taas tunkeutunut Eurooppaan ja kuuluu tuoreen kyselyn mukaan suomalaistenkin suurimpiin huolenaiheisiin, tahdon nostaa esiin aikaa kestävän sodanvastaisen romaanin ja lajinsa klassikon, amerikkalaisen Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5. On syytä muistaa Vonnegutia siksikin, että hänen syntymästään tulee marraskuussa 2022 kuluneeksi sata vuotta. (Hän kuoli vuonna 2007.)

Noin kahdeksankymppinen Kurt Vonnegut vuonna 2002. Kuva: Tammi

”En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa”, toteaa kertoja Teurastamo 5:n eräänlaisessa laajennetussa esipuheessaan. Lukija kuitenkin ymmärtää pian monien mainintojen kautta, että aihe hiersi kirjailijan mieltä yli 20 vuotta. ”Luulin, että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe on niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt heti montakaan sanaa Dresdenistä…”, ”valmistelin sitä kuuluisaa Dresden-kirjaa”, ”Opetin iltapäivisin. Aamuisin minä kirjoitin. Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani”, ”Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja”.

Hän tuntuu pääsevän kirjoittamisen vauhtiin vasta vierailtuaan Dresdenissä sotakaverinsa kanssa ja vannottuaan sotakaverin vaimolle, että ”lapsitaistelijoista” kertovasta tarinasta ei tulisi taistelua ihannoivaa sotapuppukirjaa, josta tehtäisiin herooinen elokuva pääosanesittäjänään Frank Sinatra tai John Wayne.

Kurt Vonnegut koki itäisessä saksassa Dresdenin tuhopommituksen helmikuussa 1945, ja Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five, Or The Children’s Crusade) näki päivänvalon vuonna 1969. Vonnegutilta oli jo ilmestynyt esikoisromaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) sekä romaanit Titanin seireenit (The Sirens of Titan, 1959), Äiti Yö (Mother Night, 1961), Kissan kehto (Cat’s Cradle, 1963) ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (God Bless You, Mr. Rosewater, Or Pearls Before Swine, 1967). Teurastamo 5 merkitsi kansainvälistä läpimurtoa ja nosti Vonnegutin 1970-luvulla viisikymppisenä nuorison kulttikirjailijaksi. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 1970.

Esipuheessa kirjailija puhuttelee kustantajaansa, Samia: ”Sam – tässä se kirja on. Se on niin laiha ja sekava ja kireä, Sam, koska joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa. Kaikkien on määrä olla kuolleita, jotta he eivät enää koskaan sanoisi mitään eivätkä tahtoisi mitään. Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, ja aina onkin, paitsi linnut.” Nimi Teurastamo 5 viittaa paikkaan, johon amerikkalaiset sotavangit teljetään Dresdenissä.

Otavan kirjallisuustieto (1990, toim. Risto Rantala ja Kaarina Turtia) kertoo, että Indianapolisissa asunut Vonnegutin perhe kärsi suuresti saksalaisista sukujuuristaan  toisen maailmansodan sytyttyä. Perheen elämä romahti; isä joutui työttömäksi ja äiti teki itsemurhan 1944.

Nuori Kurt joutui sodassa vangiksi ja lähetettiin Dresdeniin, jonka suurpommituksesta helmikuussa 1945 hän siis pelastui. Vaikka kirjailija romaanin alussa sanoo: ”Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein”, niin perhehistoriansa surullisia asioita hän ei kerro. Mutta hän jatkaakin: ”Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta.”

Kirjailija ei kai voinut kirjoittaa hirvittävistä kokemuksistaan kuin vahvasti etäännyttäen. Sodan kauhut kerrotaan Billy Pilgrim -nimisen hahmon kautta. Tarinointia pirstoo se, että Billy on ”ajasta irrallaan”, tekee mielessään matkoja muistoihin ja kuvitelmiin ja tulevaisuuden tapahtumiin. Kirja on alle 200-sivuinen, mutta sitä ei lukaise hetkessä.

Billy on nuori, peloissaan ja hukassa jäädessään saksalaisten vangiksi Ardenneilla, missä saksalaiset tekevät viimeistä suurta hyökkäystään. Billy ei ole edes ehtinyt asettua rykmenttiin, sillä hänen saapuessaan paikalle tilanne on päällä. Hän kuljeksii metsissä siviilivaatteissaan kolmen muun satunnaisen henkiinjääneen kanssa, ”hän oli kylmissään, nälkäinen, nolo ja epäpätevä” ja etenee vain toveriensa pakottamana. Hän tahtoo luovuttaa, joutuu aggressiivisen toverinsa raivon kohteeksi.

Neljästä miehestä kaksi jää ”jälkipuhdistusta” suorittavan saksalaisen partion vangiksi; tai lapsiahan he vielä oikeastaan ovat. Heidät kuljetetaan Saksan puolelle ja ahdetaan epäinhimillisesti tavaravaunuihin odottamaan kuljetusta sotavankien leirille. Junaliikenne tökkii, koska vankileirit olivat tupaten täynnä eikä resursseja tahtonut riittää ”ja silti – taas oli tulossa lisää vankeja”.

”Vaikka Billyn juna ei ollutkaan liikkeessä, sen tavaravaunut pidettiin tiukasti lukittuina. Ketään ei päästettäisi ulos ennen lopullista päämäärää. Vartijoille, jotka ulkona kävelivät edestakaisin, jokainen vaunu muuttui organismiksi, joka söi ja joi ja ulosti tuuletusaukkojensa kautta. Se myös puhui tai joskus kiljui tuuletusaukkojensa kautta. Sisään meni vettä ja ruisleipää ja makkaraa ja juustoa, ja ulos tuli paskaa ja kusta ja kieltä.

Siellä sisällä olevat ihmisolennot ulostivat teräskypäriin, jotka kulkivat kädestä käteen tuuletusaukkojen luona oleville, jotka tyhjensivät ne. Billy oli tyhjentäjä. Ihmisolennot kuljettivat kädestä käteen myös kenttäpakkeja, jotka vartijat täyttivät vedellä. Kun ruokaa tuli, ihmisolennot olivat hiljaa ja luottavaisia ja kauniita. He jakoivat.”

Etäännyttäminen traumaattisista kauhuista viedään äärimmäisyyksiin, kun keski-ikäinen Billy Pilgrim kaapataan ulkoavaruuteen, Tralfamadoren planeetalle, 1960‒1970-lukulaisen ufoinnostuksen hengessä. Tralfamadoren kautta lukijalle tarjotaan rauhanomaista maailmankatsomusta, kaiken hyväksymistä ja tyyneyttä. Planeetalla uskotaan, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan kaikki on ikuisesti, ja kaiken tulee mennä juuri niin kuin se meneekin. Näen nämä fantasiat toiveena hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta juuri maailmansodan järjettömän pahuuden ja tuhon vastavoimana.

Kaapatuksi tuleminen edustanee myös haavetta päästä jatkuvasta valitsemisen ja vastuullisuuden ahdistuksesta. Billyn elämä sodan jälkeen kulkee pitkin amerikkalaisen unelman raiteita, joilta ei sovi poiketa. ”Kaappaus” tapahtuu Billyn tyttären hääyönä, missä voi nähdä symboliikkaa. Tytär ottaa askeleen eteenpäin, sitoutuu instituutioihin ja suvunjatkamiseen. Isi lähtee pois.

Hyvyydestä uneksimista mahdottomassa maailmassa edustaa myös Billy Pilgrimin visio hautakivestään, jossa muka lukisi Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää.

Teurastamo 5 on ainutlaatuinen, aikatasolta toiselle pomppiva monityylinen luomus. Siinä on mustaa huumoria ja  nihilismiä. ”Niin se käy”, todetaan aina kun joku on kuollut. On naiivia ihmettelyä sen lapsen tyyliin, joka sadussa paljasti, ettei keisarilla ole vaatteita. On älyvapaata huumoria ja tuhmia juttuja. Tiede, uskonto ja armeija esitetään koomisina.

Tapaamme myös Vonnegutin muusta tuotannosta tuttuja henkilöitä, kuten Herra Rosewaterin ja kehnohkoa science fictionia sepittävän kirjailijan Kilgore Troutin, ja kirjailijan ”itsensä” ”se olin minä”-toteamuksin. Yllättävät käänteet ja kaiken absurdius värittävät tapahtumia. Englantilaiset sotavangit esittävät Tuhkimo-näytelmää amerikkalaisille sotavangeille. Englantilaisilla on itsekuria ja järjestäytyneisyyttä, he pitävät amerikkalaisia tulokkaita nuhruisina. Kenkiä vaille jäänyt Billy Pilgrim sieppaa itselleen Tuhkimon kengät, hopeamaalilla sivellyt lentäjän jalkineet, ja herättää jälleen huomiota.

Romaanissa on myös kosolti vähäeleisyydessään koskettavia kuvauksia pelosta ja raakuudesta sekä toisaalta rakkaudesta, nöyryydestä ja toivosta. Kirjailijan suru Dresdenin, ”Elben Firenzen”, tuhotusta kauneudesta sekä kymmenistätuhansista kuolonuhreista välittyy, vaikka parantumattoman humoristin tavoin Vonnegut tuo esiin koomiset puolet silloinkin, kun menossa on jotakin juhlavaa tai kauheaa.

Dresdeniä ei uskottu pommitettavan, kuten käy ilmi englantilaisen sotavangin kommentista amerikkalaisille: ”Te pojat lähdette tänään iltapäivällä Dresdeniin – se on kaunis kaupunki, olen kuullut. Teitä ei panna häkkiin kuten meitä. Te olette siellä missä on elämää, ja ruokaa tulee varmasti olemaan runsaammin kuin täällä. – – Pommeista teidän ei, muuten, tarvitse olla huolissanne. Dresden on avoin kaupunki. Siellä ei ole puolustuslaitteita, eikä siellä ole sotateollisuutta eikä joukkoja joilla olisi merkitystä.”

”Saksan jokaista muuta suurkaupunkia oli pommitettu, ja ne paloivat raivokkaasti. Dresdenistä ei ollut särkynyt edes ikkunaruutua.”

Kevättalven 1945 Dresdenin pommitusten mielekkyydestä on kiistelty, samoin kuolonuhrien määrästä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 200000 ihmistä menehtyi palopommien aiheuttamassa tulipätsissä. Myös kulttuuriset tuhot olivat merkittävät.

Vahvimpana viestinä kirjasta huokuu rauhanaate. Sodanvastaisuus, sodan ihannoinnin vastaisuus, asevarustelun vastaisuus; etteivät lapset enää joutuisi sotimaan eivätkä tulisi sodissa tapetuiksi.

Lopuksi henkilökohtaista. Minäkin kuuluin 1970-luvun lopulla teineihin, jotka tykkäsivät Vonnegutista. Lukiossa oli samalla luokalla ihana fiksu poika, jonka kanssa keskustelin Vonnegutin kirjoista. Kuvan kirja on teinivuosiltani peräisin. Se on kansista rispaantunut, sivut ovat kellastuneet. Mutta Vonnegutin lumo ei haihdu.

Taina

Porinaa kirjallisella markkinatorilla

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.

Tervetuloa kirjalliselle markkinatorille, sekalaisten lukijoiden ja taideihmisten alustalle! Täällä kohtaavat palkittu kirjailija, jonka uutta romaania kaikki pääsevät kommentoimaan, sekä lukevat helsinkiläiset ynnä asiaan vihkiytynyt taideväki, wannabe-kirjailijat ja monet muut. Kaikki, jotka haluavat, saavat sanoa mielipiteensä!

Ja kyllä he sanovatkin.

Vuoden 2021 kirjallisuuden Finlandia-voittaja yllättää. On kuvitteellinen romaani nimeltä Taivaallinen vastaanotto, jonka kirjailija Jan Holm on julkaissut päästyään sairaalasta avosydänleikkauksensa jälkeen. Luemme ”romaanista” katkelmia, emme suinkaan järjestyksessä vaan mielivaltaisesti, ja eri nimimerkkien mitä moninaisimpia kommentteja ja muita mietelmiä.

Kirjailija Jukka Viikilä on julkisuudessa puhunut teoksensa omakohtaisuudesta. Taivaallinen vastaanotto etenee katkelma katkelmalta, ”romaaniotteiden” ja kommenttien vuorotellessa, mutta näennäisestä kakofoniasta erottuu muutama vahvasti soiva teema.

Yksi on tietenkin sydän ja kaikki siihen liittyvä. Sydänhän ei ole mikä tahansa sisäelin, vaan siihen kytketään ajatuksia sielusta, rakkaudesta, ihmisen sisimmästä, arvokkaimmasta. Se pelottaa jopa sydänspesialisteja. ”Lääkäritkin pelkäävät sydänten arvaamattomuutta, äkkipikaisuutta ja ylpeyttä. He rukoilevat, etteivät sydämet heittäytyisi hankaliksi heidän päivystysvuorollaan.”

Kun sydän joudutaan avosydänleikkauksessa paljastamaan, on se dramaattinen ja väkivaltainen teko. Sydänleikkauksen seuraukset ovat tunnetut, esimerkiksi se että potilas masentuu ja herkistyy.

Sydänterveyteen liittyvät kuvaukset ovat romaanin helmiä, esimerkiksi kohta jossa kirurgi leikkausta vasta suunniteltaessa toteaa, että ”hän uskoo vasta kun näkee. Pitää nähdä sydän, saada se kuivana ja pysäytettynä käteensä, halkaista se. Vasta sitten voi tietää” tai kun nuoret ja reippaat kandit. ”terveet ja kaukaiset” tulevat tapaamaan leikkaustoipilasta.

Ja miten osuva on havainto, että suuret vastoinkäymiset ja katastrofit, kuten sydänleikkaukseen joutuminen, eivät lopulta oikein muuta mitään. Katastrofeihin liittyy aina toive muutoksesta, turhan kaikkoamisesta, olemassaolon lisääntymisestä, osallisuudesta jne. ”Mutta mikään ei muutu. Muutoskin on muualla. Tämä on lopulta se, mikä tekee katastrofista katastrofin.”

”Kerttulan lukupiiri” kommentoi myös. ”Yleisesti ottaen kirjasta pidettiin. Jokainen tunsi jonkun, jolla on sydänvaivoja. Lukupiiriläisistäkin neljällä on lääkitys tai sydänperäisten vaivojen muu hoito. Silti oli erilaista lukea nuoremman ihmisen kokemuksia sydänleikkauksesta, joka on vanhuksille yleensä hyvin sumuinen kokemus, eikä jätä paljon muisteltavaa.”

Toinen teema on narsismi. Jan Holm on itsekeskeinen, seksisuuntautunut, kaikkein kiinnostunein omasta navastaan. Kulttuuriperheen kasvattina, huomioon tottuneena, töölöläisessä elitismissään hän elää makeaa elämää. Silti hän ei ole aina sovussa roolinsa kanssa. Se että hän voitti Finlandia-palkinnon Engel-aiheisella romaanillaan ja yllätti kirjalliset piirit, toi hänelle sekä hyvää että pahaa. Voittaminen on tietysti upeaa, mutta hän ei sittenkään pääse siihen tunnettuuteen, jota toivoo. Kirjallisuutta tunteva naapuri, nuorehko mies, näyttää olevan kirjallisuuspiireissä mutta ei tiedä tapaus Engeliä. Kauhea narsistinen loukkaus!

”Jään miettimään tapausta viikoksi. Olenko näin näkymätön? Onko teokseni ajateltavissa niin vahvasti muille kohderyhmille, että siitä ei jää hänen kaltaiselleen lukijalle minkäänlaista muistijälkeä? Onko Engel markkinoitu mummoille?” Mummoikäinen Taina täällä sanoo, että hyi olkoon Jukka, miten rumasti sanottu!

Finlandia-voittonsa jälkeen Jan Holm neuvottelee Kansallisoopperassa oopperalibreton tekemisestä, hän on siis nousemassa lopullisesti ja absoluuttisesti kansakunnan kaapin päälle. Tämän neuvottelun jälkeen sydän kuitenkin pettää ja projekti on peruttava. Holm tuntee yllättävää helpotusta ja sydänleikkauksen jälkeen pääsee (osin pakon edessä) kiinni terveellisempään, tasapainoisempaan elämään.

Kolmas teema on kirjailijuus itsessään ja ankara kilpailu mediahuomiosta. Naiskirjailija Minttu kuvastaa näitä nyansseja, hänen ystävyyssuhteensa kärsivät kilpailusta. Minttu kertoo, että Holm on kirjoittanut Taivaallista vastaanottoa etsiessään ”lääkettä ikävään ja häpeään”, kun taas Minttu itse kirjoittajana haluaa ”selvittää asioita maailman kanssa”, hänen tekstinsä syntyvät epäoikeudenmukaisuudesta. Tuntuu hankalalta, kun kaveriporukasta yksi nainen menestyy ja saa kaiken: kustannussopimuksen, aikakauslehtihaastattelut, esiintymiset televisiossa, ja toinen, kovasti kilvoitellut ja yrittänyt, ei saa mitään. Niin se käy.

Kyseistä teemaa pilkkaa riemukkaasti päätön pötkö kirjailijoihin kohdistuvia kehuja. Näitähän luemme päivittäin mediasta. ”Hänet palkittiin esikoisromaanistaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Hän taas voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Hänen romaaninsa on ollut arvostelumenestys niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen teokselleen myönnettiin Finlandia-palkinto, ja se oli ehdolla muun muassa Runeberg-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.” Ja niin edelleen 3,5 sivua. Se muistuttaa kaiken sattumanvaraisuudesta ja suhteellisuudesta.

Neljäs teema on taideyleisön kiittämättömyys, ja opetus siitä että yleisön reaktioiden varaan ei kannata rakentaa. Muu ei auta kuin että kirjailija karaisee oman näkemyksensä, oman tyylinsä, ja toteuttaa sitä rohkeasti. Kirjallisella markkinatorilla kun kehut ja pilkat vuorottelevat tasa-arvoisina, vaikka aina välillä joku besserwisser kertoo ns. totuuden.

”Milloin sivistyksestä tuli ajan ilmiöiden tuntemusta?” ”Salkoruusussa ei muuten ole piikkejä. huom.”

Tarinoista ja tarinallisuudesta on paasattu mediassa ja kirjallisuudessa yli 20 vuotta. Ovathan tarinat mukavia ja jopa hienoja, mutta kun maailmaan mahtuu niin paljon muutakin. Olen tyytyväinen, että arvostetut kirjailijat uskaltavat nousta tarinoiden ylivaltaa vastaan. Kaiken tarinaihannoinnin vastapainoksi Taivaallinen vastaanotto tuntuu virkistävältä, karnevalistiselta.

”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan. Se olisi kuin nykyajan tyynynaluskirja, josta voisi kehittyneen hakemiston avulla löytää avun milloin mihnkin elämän kysymykseen. Sillä ongelman tarkka kielellinen muotoilu on samalla myös apu siihen. Tämäkin kauheus on meille ihmisille tavallinen. Tuonkin teon saat anteeksi. Sellaisen kirjan minä haluaisin. Mutta tämä kirja luo siitä suloisen kuvitelman. RIIKKA”

Jukka Viikilän luoman ”Jan Holmin” kuvitteellinen kirja innoittaa ”Riikkaa” kuvittelemaan toisen kirjan, joka kutkuttavasti tuntuukin olevan juuri tässä käsillä, ja minä tulen vedetyksi mukaan tähän ihastuttavaan leikkiin.

Kuvitteellisen romaanin sisältö jää suurelta osin arvoitukseksi. Nimimerkki ”Virpin” mukaan kirjassa ollaan kryptofarmilla Uralvuoristossa, tutkitaan McIntoshin vahvistimien valmistamista ja mennään lopuksi kuoleman rajan taakse. ”Virpin” mielestä kirjaa ei voi kutsua toipumiskirjaksi.

Kirja vilisee felliniläisiä outoja tapauksia kuten haapajärveläinen pedofiili-ortodoksimunkki, mies joka kokee roolinsa yhteisössä toimia viemärinä, mies joka ei millään kuole ja jonka takia lääkäri häpäisee itsensä toistuvasti kutsuessaan omaisia paikalle, tai nainen, jota hänen äitinsä kutsui lapsena hiljaiseksi manipulaattoriksi ja pieneksi saatanaksi, jolla on voima liikutella muita ihmisiä. Oletteko muuten tavanneet tuollaista pientä saatanaa? Minä olen. Ehkä kirjoitan hänestä joskus.

Vaikka minusta koko kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto vesittyi ”diktaattorikäytännön” myötä, niin olen silti iloinen, että tämä romaani palkittiin, ja iloinen että nappasin sen kirjaston pikalainahyllystä. Voitin epäluuloisuuteni; en näet yhtään syttynyt Viikilän edelliselle Finlandia-voittajalle (2016)  Akvarelleja Engelin kaupungista.

Taivaallinen vastaanotto olisi oivallista pureksittavaa lukupiireille. Voisi esimerkiksi etukäteen jakaa muutaman keskushenkilön lukupiiriläisten kesken: kerää sinä tiedot Mintusta, tutki sinä Raunoa, ja mitä sinä saisit irti sydänkirurgi Mohamed Salahista? Rakennetaan profiilit ja keskustellaan niistä. Raunon hahmo muuten on silmänisku Engel-romaanin suuntaan, sillä hän on toiminut  samassa ammatissa kuin Engel aikoinaan vuosisatoja sitten, kaupunginarkkitehtina. Rauno kylläkään ei kestä johtajuuden paineita ja kaupunkilaisten vihaa, vaan hän on vaihtanut alaa taksikuskiksi.

Taina

Miten sota muutti sotareportterin

Tuomas Mustikainen: Mutta pimeys näkee sydämen. Like 2022.

Romaani käynnistyy sairaalasta, missä päähenkilö makaa tutkimuksissa sokeuduttuaan äkillisesti. Sitten kerrotaan, miten tähän on tultu. Noin kolmevitonen ulkomaantoimittaja ja sotakirjeenvaihtaja oli lähetetty jälleen juttumatkalle Gazaan ja Israeliin. Mutta tällä kertaa sota meni enemmän ihon alle ja hermoihin, ja kotiin palattuaan päähenkilö on hukassa. Hän tuntee tulleensa sanomalehdentoimittajana tiensä päähän ja irtisanoutuu.

Tuttu ammatti ei vain enää toimi. ”Työni oikeutusta oli vaikea perustella itselleen.”  Journalistin on oltava neutraali silloinkin, kun näkee vääryyksiä, kuten nuuskaksi pommitettuja asuintaloja ja silpoutuneita lapsia. Eikä saisi mennä tunnetasolla mukaan mustavalkoisiin vihollisuuskuviin.

”Mietin Gazaa, jonka oliivilehtoihin, ruokiin ja ihmisten ystävällisyyteen olin ihastunut aiemmilla matkoillani. Silti koko maailma näki heissä vain Hamasin laahuksen ja varjon, itsemurhapommittajat ja burkat ja niqabit. Tiukasti rajatulle alueelle survotun kärsimyksen, jota valvottiin mereltä, maalta ja ilmasta.”

”Uskoin, että objektiivisinta olisi pyrkiä näyttämään yksittäisten ihmisten elämää asettumatta kenenkään puolelle.”

Kuitenkin kaiken neutraalisuuden ja tunnekontrollin hintana on hiljalleen patoutuva viha. Mustikainen pohtii vihan syntyä ja kehittymistä, jota hän on todistanut myös laajemmin yhteisöissä Lähi-idän matkoillaan.

”Sota toimi vihan algoritmeilla. Kollektiivisella tasolla sodankäynnissä tarvitaan vihaa, yksilötasolla se tuhoaa mahdollisuuksia. Lyhyet ja intensiiviset kuvat sodasta alkoivat muuttaa minua. Voimakas idealismi ja halu kertoa olivat muuttumassa sisältäpäin tuhoavaksi vihaksi.”

Vihaan liittyy syvää epäoikeudenmukaisuuden ja avuttomuuden tunnetta, ja välillä pessimismi ottaa vallan: ”Maailmassa pysyvää on ainoastaan jumalkompleksisten ihmisten sotaisuus, jotka kuolemanvietin ajamana pyrkivät säilyttämään myyttisen kuvan maskuliinisuudesta.”

Hän on ahdistunut, saa paniikkikohtauksia, ei pysty keskittymään, hakee apua terapiasta ja taistelee yksinäisyyden tunnetta vastaan. Hän ei silti edelleenkään pääse eroon Lähi-idästä, vaan kaavailee kirjoittavansa aiheeseen liittyvistä henkilöistä.

Päähenkilön omakohtaista kipuilua ei voikaan erottaa kahdesta tärkeästä teemasta. Yksi on pakkomielle 1800-lukulaiseen ahvenanmaalaiseen Lähi-idän tutkimusmatkailijaan nimeltä George August Wallin, ja toinen on rakkaus israelilaiseen nuorehkoon valokuvaajaan, Hannahiin. Kun Wallin-hahmotelmat eivät johda mihinkään, kirjailija saa idean tehdä elämäkertakirjan Hannahista. Seuraa haastatteluja, tutustumista ja yhä syvenevää kiintymystä.

Mustikainen on kokenut journalisti, eikä hän pääse journalismista tässä romaanissa kokonaan irti. Ja miksi pitäisikään? Vaikka jotkin Lähi-itä-kuvaukset voisivat olla viikonloppunumeron pitkästä erikoisjutusta ja vaikka Hannahin ”elämäkerran” luvut jotenkin hyppäävät kaiken keskeltä esiin, niin kirjailijan tiivis ja koruton tyyli pitää otteessaan, ja romaanin kehämäinen rakenne tuo vakautta niin, että kokonaisuus nousee kirkkaasti plussan puolelle.

Tuomas Mustikainen ei varmasti halua mitään taskulämmintä säälittelyä osakseen, joten todetaan vain mitä tapahtui: uudessa elämänvaiheessaan, kesken monenlaisten kirjoitustöiden, esitelmien ja vierailujen, hän menetti näkönsä äkillisen näköhermotulehduksen takia. Kirjailija kertoo reportterin viileydellä tapahtumat, myös kokemansa kauhun. Taudille ei löydy selkeää syytä, ja ennuste on epävarma. Tämä kirja on ensimmäinen, jonka Mustikainen on sokeuduttuaan kirjoittanut.

Toistuva aihe romaanissa on kirje tai muu viesti, jota ei lähetetä, vaan joka rullataan kokoon ja työnnetään muurinrakoon á la Itkumuuri, tai seinän halkeamaan. Minua kiinnosti tämä teema: toive tai kannanotto kirjataan ylös sanoina ja sitten jätetään ikään kuin maailmankaikkeuden haltuun. Viesti voi löytyä tai sitten ei. Joku voi sen ymmärtää tai sitten ei. Jotakin voi tapahtua tai sitten ei.

Tuomas Mustikainen on 2010-luvulla kirjoittanut Topi Sorsakoski -elämäkerran sekä  reportaasikirjan Kielletty kansa – elämää palestiinalaisalueilla. Sorsakoski-kirjasta en tiedä mitään, mutta vuonna 2014 ilmestynyt Kielletty kansa kuvaa erinomaisen valaisevasti, miten Lähi-idän pitkittynyt konflikti vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, niin israelilaisiin kuin palestiinalaisiinkin. Lue Aarrearkku-arvioni ”Umpisolmuja luvatussa maassa” kesältä 2020 tästä.

Taina

Rääkätyn kosto

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus. Siltala 2022.

Kun lapsi joutuu koulussa opettajan vihakampanjan kohteeksi, miten siitä voi selviytyä? Romaanissa Hävitys 1990-luvun peruskoulun tapahtumat ovat kuin kauhutarinasta. Opettaja suosii selvästi joitakin tyttöjä ja vainoaa yhtä. Hän ärsyyntyy, kun tämä yksi tietää ja tahtoo tietää lisää, hän vaientaa kysymykset, kyseenalaistaa lapsen tiedot ja jopa havainnot, yllyttää luokkatoverit tätä yhtä vastaan. Ja tämä tapahtuu ”tasokkailla” musiikkiluokilla.

Opettaja on niin epäjohdonmukainen palautteessaan ja kurinpidossaan, että vääryys huutaa taivaisiin. Tämä yksi jätetään ulkopuolelle, häntä saa töniä ja tuuppia, hänelle saa huudella. Häntä ei kai olisi kaivattu Kaarinan musiikkiluokille laisinkaan; hän tulee Littoisista, ja opettaja ihmettelee kaikkien kuullen littoislaisten valintaperusteita. Opettaja on epätasapainoinen, arvaamaton, ja peliä pelaavat lapset osaavat vetää oikeasta narusta, mutta tämä yksi ei tahdo teeskennellä, ja taistelu opettajan kanssa saa pian kafkamaisia piirteitä. Tekeepä hän mitä tahansa, tulos ei kelpaa opettajalle, ja hän on vapaata riistaa kaikille kiusaajille. Välitunteja, ruokailuja, siirtymisiä paikasta toiseen värittää pelko, ellei suorastaan kauhu.

Opettajien on ihmeen vaikea tehdä koulukiusaamiselle mitään. Sille, että lasta nimitellään, uhkaillaan, mukiloidaan, hänen tavaroitaan siepataan ja kätketään jne. Ratkaisu on tuttu ja kyseenalainen: kiusattu vaihtaa koulua.

”Mä ehin vaihtaa peruskoulun aikan kolme kertaa kouluu, Luostis oli jo toka ja koskaan ei ees puhuttu et joku muu vois joutuu vaihtaan. Eikä niil siirroil ollu ikin mitään vaikutust ja kaikis kouluis oli muka tosi tiukka linja kiusaamisen suhteen, nollatoleranssi, nii ne ain sanos et kiusaamista ei suvaita yhtään… Enkä mä sillo viäl ymmärtäny sitä vaiks se vaivas mua iha älyttömän paljon et onks se jotai välinpitämättömyyttä vai eiks ne iha oikeesti tajuu tai nää tai osaa auttaa. Mut sit myöhemmin mä oon käsittäny et se onki ihan ymmärrettävää ja oikeestaan aika mielekästä. Et se johtuu siit ryhmähengest. Ku opet haluu et luokal ois hyvä henki ja siks ne inhoo jos niiden pitäs puuttuu joonki tommoseen ikävään.”

Iida Rauma on sanonut julkisuudessa, että kaikki kirjassa oleva on totta ja hänelle lapsena ja nuorena tapahtunutta. Rauma on myös sanonut kirjoittaneensa romaanin kostoksi yhteiskunnalle. Se, että kertoja nimeltä A painii alter egonsa, ”kirjailijaminänsä” kanssa ja etäännyttää tapahtumia kertomalla ne epäsuorasti, on tehokas tyylikeino.

Romaanin teema on siis koulukiusaaminen tai oikeastaan lapsiin kohdistuva väkivalta sekä sen esilletuominen, että elämme lapsivihamielisessä maassa. Kenenkään aikuisen ei tarvitse sietää sellaista kohtelua kuin mitä koulukiusatut lapset joutuvat pahimmillaan kestämään. Kirjassa protestoidaan voimakkaasti sitä vastaan, että kiusaamisesta herkästi tehdään yksilöiden välinen asia, vaikka pitäisi tutkia ryhmädynamiikkaa sekä puuttua nopeammin pihoilla ja käytävillä vähänkin eskaloituneisiin tilanteisiin. Pitäisi tunnistaa, että joskus opettajan suosikkioppilaat ovat pahimpia kiusaajia, kuten Rauman tapauksessa.

Kyytiä saavat myös koulukiusaamista käsittelevät pedagogiset opukset, niiden ”alentuva hyminä” sekä kiusaamista torjuva suomalainen KiVa koulu -kampanja, joka vastikään on saanut 2,5 miljoonan euron hanketuen geenitutkimusta varten, siis lähestyäkseen kiusaamistapauksia ihmisten geneettisistä eroista käsin; ovatko jotkut luonnostaan tunnekylmiä kiusaajia ja jotkut toiset ”parempia” uhreja? Ei uskoisi, että 2020-luvulla asiaa lähestytään noin oudosta kulmasta.

A joutuu yläasteella jopa kuristamisen kohteeksi, tuntee tukehtuvansa, puolustautuu lyömällä, minkä seurauksena hän saakin syyt niskoilleen ja joutuu pyytämään anteeksi kuristajaltaan. Rauma kuvailee absurdia kauhua kuraattorin vastaanotolla:

Sä voit puhuu sun tunteista, kuraattori sanoi, pelottaako sua? Eikä A tajunnut, miten hänen tunteensa liittyivät käsillä olevaan kaameuteen, mikseivät aikuiset vain voineet olla sitä mieltä, että kuristaminen oli väärin ja sillä selvä, mutta juuri sitä mieltä ne eivät olleet, juuri siinä kohdassa ne vaihtoivat puheenaihetta tai alkoivat udella hänen tunteistaan. Valmiiksi avatun nenäliinapaketin vihjaileva odotus, rasvatahraisten silmälasien läpi tihkuva tuijotus, yhtä hyvin kuraattori olisi voinut laskea nihkeän kämmenensä A:n reidelle ja hinkata ja tavallaan tämä hinkkasi. Eikä häntä pelottanut, A sanoi, hänestä tuntui, että hän vajosi, mutta sitä hän ei aikonut kertoa kuraattorille, miten hän olisi voinutkaan, kun sopimus siitä, että hänen tunteensa olivat mielekkäässä suhteessa todellisuuteen, oli sanottu irti, hänen kokemuksensa oli muutettu oireeksi, ja jos hän yrittäisi selittää sen kuraattorille, sekin palautettaisiin yhdeksi hänen oireekseen, ”- – –

Hävitys ällistyttää ideatason runsaudellaan. Systeemin nujertamat lapset rinnastetaan menneiden aikojen hylkiöihin, hysteerikkoihin, vainottuihin ja alistettuihin. Ne väkivallan kehät, jotka sulkevat sisäänsä yksittäisen koululaisen, laajenevat globaaleiksi, kaupunkien tuhoon, historiattomuuteen ja maailman kokonaisvaltaiseen raiskaamiseen.

1990-luvulla koulua käyneet eläytyvät varmasti myös yksityiskohtiin. Lamaleikkausten kohteiksi joutuneet koulut, sijaisten puute, ysärivaatteet, poppikappaleet, seinättömien tilojen muoti (”lisääntyneet aistiärsykkeet rikasta ja kuohkeaa maaperää keskittymisongelmille, oppimisvaikeuksille ja turhautumisen purkautumiselle aggressioksi”).

Iida Rauma on puhunut paljon julkisuudessa kirjastaan, kertonut kokemuksistaan. Tällaisissa tapauksissa syntyy helposti värittynyt, mutta puutteellinen ennakkomielikuva. Näin kävi ainakin minulle. Hävitys on niin paljon enemmän kuin henkilökohtaista kostoretkeä. Kaarinan koulukauhujen rinnalla elää ja hengittää voimakkaasti Turku, kirjailijan asuinkaupunki, jonka historian tietoinen tuhonta tuodaan yksityiskohtaisesti päivänvaloon. Ihmettelen, jos Iida Rauma ei saa tästä hyvästä jotakin Turku-tietoisuuspalkintoa, niin elävästi hän nostaa esiin Turun paikallistietoa, anekdootteja, kehityskulkuja oman historiansa luotaamisen lomassa. Loisteliaasti kirjoitettu Hävitys ansioituu myös turkulaisen murteen tallentajana.

Kirjan tärkein asia silti on nostaa kissa pöydälle. Mitä peruskouluissa oikein tapahtuu, ja kuka kantaa vastuun koulukiusatun lapsen elämän pilaamisesta?

Taina

Diiva silkkilakanoissaan

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2022.

Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.

Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.

Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.

Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.

Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.

Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.

Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.

”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”

Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.

Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.

”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”

Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.

”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”

Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.

Taina

Kirjastorokkarin sisäänajo

Janne Nevala: Kirjastonhoitaja Topi Mullo (Reuna, 2015)

”Olin kierrellyt iltaisin saarta mopolla ja paikat olivat tulleet aika nopeasti tutuksi. Keskustassa koulu, kirkko ja uusi urheilukenttä. Pankki, Raunon kauppa ja posti keskipisteessä huoltoaseman ja kunnantalon vieressä. Saaren toisessa päässä uimaranta, leirintäalue, toinen kauppa, hotelli, kapakka, majakka ja mökkejä. Kalasatama keskellä. Hautausmaa ja päiväkoti ison tien varrella vastakkain. Paljon pikkuteitä, joissa oli vahvasti lukitut puomit. Muukalaisilta pääsy kielletty. Trespassers will be shot.”

Kun pieni kunta on lisäksi nimeltään Luoto, alkavat Hailuodossa käyneet epäillä, että kirjan tapahtumapaikka on kyseinen saari. Tekijä myöntääkin Kirjastolehdessä 8.12.2021 näköisyyden. Janne Nevala ammentaa kirjassa muutenkin omista kokemuksistaan pienen kirjaston johtajana. Hän toimi ensin lastenkirjastovirkailijana Kempeleen kirjastossa kunnes 2011 valittiin nykyiseen virkaansa Limingan kirjasto- ja kulttuurijohtajaksi.

”Kalasatamaan pääsi. Siellä lokit tappelivat kirkuen sisälmyksistä ja meri haisi vahvalle. Ihmiset ostivat muikkua ja maivaa suoraan laivoista. Kapakkaankin olin uskaltautunut yhtenä iltana. Pub Kajuutta. Hiljaisenhumalaisia ja aggressiivisen oloisia kalastajia nurkkapöydän valtiaina. Tuulet ovat huonot ja virtaukset. Hylkeet syö kalat ja verkot ja se on muukalaisten ja etelän herrojen vika. Niin kuin kaikki muukin. Älä tule poika tänne syömään minun verkkoa.”

”Poika” on 25-vuotias Topi Korpela. Hän on vastikään valmistunut kirjastonhoitajaksi ja saa kesäkuussa muutaman viikon sijaisuuden Luodon kirjaston johdossa. Janne Nevalan rock-hemmoisuus näkyy kirjan henkilökuvauksessa ja kirjoitustyylissä. Erityisesti brittilehtiä lukenut teini-ikäinen Nevala perehtyi niiden mustaan huumoriin ja sanaleikkeihin, joita hän nyt kirjoissaan käyttää. Jossakin arviossa vilahti vertailussa Nick Hornby, jonka hahmoissa samansukuista tervettä kajahtaneisuutta löytyy.

Kirja on reipas kuvaus siitä, millainen monitoimikone tuollaisen pienen kirjaston johtajan pitää olla. Päähenkilön tehtävät vaihtelevat lehtien muovituksesta ja kopioiden ottamisesta vaikeampiin tiedonhaun tehtäviin. Lasten satutunnit, kirjastoa terrorisoivat finninaamat ja vakinaista viranhaltijaa kaipailevat varttuneet käyttäjät on jotenkin hanskattava. Onneksi pitkälle lomalle Uuteen Seelantiin lähtenyt vakinainen kirjastonhoitaja on jättänyt Topille kattavat ohjeet selvitä kaikista mahdollisista ja eräistä mahdottomista eteen tulevista ongelmista. Ei ole suinkaan sijaisen vika, jos sitten jokaviikkoisella kotikierroksella vanhukset eivät suostu päästämään nuorta miestä sisään vaihtamaan lainassa olevia kirjoja toisiin.

Lisäksi paikkakunnan kulttuuritapahtumat vaativat johtavan viranhaltijan työpanosta. Viranhoito jää vähitellen sivuosaan, kun ohjelman virallisen osuuden lisäksi Topi alkaa viritellä teatteriseurueen jäsenen kanssa syvempää henkilökohtaista suhdetta. Pitää olla toisessa kiinni ja puhua yöt läpensä kun on niin valoisaakin ja paljon asiaa ja vähän aikaa ja mitä sitten kun syksy tulee ja jos Nika ei pääsekään teatterikouluun. Aamulla satutunnille tulevat Hattivatit saavat lyhennetyn luennon Hanhiemon tarinoista ja kotitehtäväksi kahdentuhannen sanan esseen aiheena sadun moraalinen opetus. Palautus Topin lokeroon ennen seitsemää.

Monelle kirjastolaiselle tapahtumat ovat arkipäivää. Itselleni, suurissa kirjastoissa ja pääasiassa luetteloinnissa työskenneelle tällaiset tilanteet ovat onneksi jääneet vieraammiksi:

”Se yksi oman elämänsä ellaeronen piti melkein työntää ulos ovesta. Riina. Ruskeat silmät ja tilanteen mukaan joko yliviileä tai sitten ylidramaattinen luonne. Ainakin sen perusteella, mitä olin ehtinyt tarkkailla. Tatuointia löytyi ruskettuneen navan alta ja kokemusta ylioppilasteatterista sen verran, ettei sen ihan kaikille tarvinnut enää päivää sanoa. Nappasin vielä muotilehden sen kädestä.
– Sulla ei ole tietääkseni korttia. Ja uusinta numeroa ei lainata muutenkaan.
– Mikä vittu sä luulet olevas? se sähähti.
– Kirjastonhoitaja.
– Mä en oo syöny vielä mitään.
– Se on ikävää.
– Mulla on nälkä!
– Sulla on ollu koko päivä aikaa.
– Saatanan natsi! Kirjastonatsi!
– Ei kun Topi vaan. Kirjastonhoitaja. Eipä sotketa käsitteitä.”

Kirjailijan jäähyväiset naisellisuudelle

Deborah Levy: Elämisen hinta. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

Avioliiton päättyminen, tyttärien muutto omilleen ja oman äidin kuolema; kaikkea tätä englantilainen kirjailija Deborah Levy kävi läpi samaan aikaan. Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toinen osa Elämisen hinta kuvailee näitä tilanteita.

Kipu ja kapina naisen kapeasta roolista tulee tässä osassa esiin vielä selvemmin kuin trilogian avauskirjassa Mitä en halua tietää. Arvioni pääset lukemaan tästä. Nyt Levy pohtii naisiin kohdistuvia sosiaalisia odotuksia tehdessään Lontoossa surutyötä kariutuneen avioliittonsa johdosta ja rakentaessaan uutta elämää, pitkän avioliiton jälkeen ilman miestä.

Hän hyvästelee talon, jossa miehen ja lasten mukavuus ja onni on pantu etusijalle, miettien naisten uhrauksia.

”Toimivan ja kaikille perheenjäsenille viihtyisän kodin luominen vaatii taitoa, aikaa, omistautumista ja empatiaa. On ennen kaikkea valtavan anteliasta toimia kaikkien muiden hyvinvoinnin arkkitehtina. Tuon työn ajatellaan yhä kuuluvan enimmäkseen naisille, mistä seuraa, että tätä suunnattoman suurta ponnistusta vähätellään monin eri tavoin.”

Levy muuttaa tyttärineen karuun ja rähjäiseen lähiötaloon ja saa arjen hieman takkuillen rullaamaan. Osoittautuu välttämättömäksi hankkia erillinen työhuone, ja sellainen löytyy ystävän puutarhavajasta. Sähköpyörästä tulee kaikki siirtymät mahdollistava ihmeväline, joskin sen kanssa kamppailua – akku, avaimet, ostokset ja muut taakat – kuvaillaan ehkä turhankin perusteellisesti. Siinä missä avausosa Mitä en halua tietää oli tyyliltään ehyt, Elämisen hinta lipsuu välillä uhkaavasti pateettisuuden suuntaan. Kirjan loppulausekin on outoa tyyliä: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.” Siitä olen kyllä Levyn kanssa samaa mieltä, että jonkin hinnan nainen saa aina maksaa, perhe-elämästä, sinkkuna elämisestä, aivan kaikesta. Mutta eikö sama päde miehiinkin?

Kiinnostavaa on kirjailijaelämän käsittely. Levy matkustaa markkinoimaan kirjaansa, hän neuvottelee sopimuksista. Hän puntaroi, miten käsikirjoitukseen voisi tuoda menneisyyttä ilman takautumia, ja paneutuu Medusa-myyttiin puutarhavajassaan. Lintu oli tärkeä teemaeläin trilogian avausosassa, ja tässäkin kirjassa linnut tuovat toistuvasti väriä ja elämää Lontoon uumeniin.

Levy havainnoi terävästi naisiin kohdistuvia odotuksia ja niitä pieniä eleitä, joilla miehet osoittavat valtaansa. Ei katsota kasvoihin, puhua paasataan, otetaan fyysisesti tila haltuun, odotetaan palveluksia itsestään selvästi. Kirjoittajana Levy tuleekin siihen tulokseen, että uusia tuulia tarvitaan.

”Naisellisuus sellaisena kuin se oli minulle opetettu oli ehkä tullut tiensä päähän. Naisellisuuden kulttuurinen ilmiasu ei enää viestinyt mitään minulle tärkeää. Naisellisuus miesten kirjoittamana ja naisten esittämänä oli mitä ilmeisimmin se uupunut aave, joka kummitteli yhä 2000-luvulla. – – – Naisellisuuden aave on illuusio, harha, yhteiskunnallinen hallusinaatio. Sellaisen naisen esittäminen on hankalaa ja tuo rooli (uhrautuminen, kestäminen, hyväntuulinen kärsiminen) on ajanut jotkut naiset hulluiksi. En halunnut kuulla samaa tarinaa yhä uudestaan.”

Levyn kirjoja on kehuttu hauskoiksi. Joitakin absurdeja koomisia kohtia lukuun ottamatta tämän teoksen yleisilme ei minusta tuntunut järin hauskalta. Mutta tekstin painokkuus ja tiiviys ja kertojan psykologinen tarkkuus palkitsee lukijan, joten odotan kiinnostuneena saavani käsiini trilogian päätösosan Omistuskirjoituksia.

Taina

Liukuportaissa itkevän naisen pakomatka

Deborah Levy: Mitä en halua tietää : vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan?” Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

”Eläminen oli hyvin vaikeaa tuona keväänä, jolloin taistelin kohtaloani vastaan enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin. Huomasin silloin itkeväni kaikkein eniten asemien liukuportaissa.” Näin alkaa Deborah Levyn omaelämäkerrallisen kirjatrilogian ensimmäinen osa. Lukijan mielenkiinto viriää välittömästi, eikä jännite herpaannu hetkeksikään pienen kirjan aikana.

George Orwell nimeää kuuluisassa 1940-lukulaisessa esseessään neljä syytä, jotka ajavat ihmistä kirjoittamaan: silkka egoismi, esteettinen into, historiallinen käyttövoima (halu tiedostaa asiat, nimetä ne ja säilyttää jälkipolville jossakin muodossa) ja poliittiset tarkoitusperät. Deborah Levy nimeää kirjansa vastaukseksi Orwellin esseeseen ja jakaa  kertomansa teemat näiden neljän otsikon alle, mutta kovin kirjaimellisesti jaottelua ei pidä ottaa; esimerkiksi poliittisuus on läsnä muissakin kuin sille nimetyssä jaksossa ja esteettisyys on toistuva teema.

Tapahtumat alkavat eräänlaisesta pakomatkasta. Liukuporras-itkeskelyn jälkeen kertoja lähtee Mallorcalle yksinään ja muistelee nuorena tekemiään matkoja ja mielentilojaan. Hän majoittuu tuttuun pieneen hotelliin, jonka emäntää, lapsetonta Mariaa hän tarkkailee. Hän on kirjailija eikä voi olla tarkkailematta. Hotellin ravintolassa illalla hän alkaa kertoa elämänsä tarinaa kiinalaiselle kauppiaalle. Hän on viisikymppinen nainen kriisissä, hän muistelee aikaa nuorena äitinä hakemassa lapsia koulun pihalta muiden äitien kanssa:

”Äitinä jokainen meistä oli varjo menneestä itsestään ja meitä jahtasivat naiset, joita olimme olleet ennen lasten saamista. Emme tienneet mitä tehdä sille raivokkaalle ja itsenäiselle nuorelle naiselle, joka seurasi kintereillämme, huuteli meille ja osoitti meitä sormella, kun työnsimme kärryjä Englannin sateessa.  – – -Olimme muuttaneet muotoamme joksikin mitä emme täysin ymmärtäneet.”

Deborah Levy syntyi  Etelä-Afrikassa vuonna 1959 ja muutti pienenä koululaisena perheineen Englantiin. Varhaislapsuudessa koettu apartheid katoamisineen ja pidätyksineen jätti häneen pysyvät jäljet. Turvalliseksi koettu ei ollutkaan turvallista, ja kotitekoista turvallisuutta ylläpidettiin omilla tuliaseilla.

Pieni tyttö meni jotenkin lukkoon, kunnes hän alkoi kokeilla kirjoittaa ajatuksiaan paperille. Esiin purkautui ”enemmän tai vähemmän kaikki se, mitä en halunnut tietää”, kuten se että isä katosi, rehtori löi ja kanarialintu oli häkissä. Britanniaan muutettuaan tyttö haluaa luoda uusia, parempia muistoja, ja egoismin kausi alkaa. Tärkeitä symboleita ovat musta olkihattu, limenvihreät paksupohjaiset kengät ja kirjoittaminen kahvilan paperiservietteihin. Äidin mukaan perhe on maanpaossa, ja tyttö tuntee olevansa irrallaan kaikesta. Andy Warhol peruukkeineen ja rakennettuine imagoineen kiinnostaa häntä, koska hän on ”itsekin hiukan naamioitunut”.

Viisikymppisenä hän tajuaa, että hänen täytyy henkisesti palata Afrikkaan, nähdä  asiat joita ei halunnut tietää. ”Jos kuvittelin etten ajatellut menneisyyttä, menneisyys ajatteli minua.”

Kerronta on painokasta ja vähäeleistä. Kirjoittava nainen on teema, joka lävistää koko teoksen. Lapsuuden kokeilut, luettelot, piirtelevät kirjoittelut. Teinitytön kahvilaserviettituotokset. Ympäri maailmaa matkustavan kirjoittajan matkarutiinit ja kohtaamiset. Välillä kertojaa tympäisee, hän ei enää jaksaisi miettiä subjektina olemista ja kirjailijuuden edellyttämää rohkeutta, jota yhteiskunta ympärillä yrittää suitsia. Sitten hän kuitenkin saa taas voimia päästyään uuteen hotellihuoneeseensa ja kytkettyään kannettavan tietokoneensa sähköverkkoon. ”Jopa omaa huonetta enemmän kirjailija tarvitsi jatkojohtoa ja adapterivalikoimaa Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan.”

Trilogian tyylikäs ulkoasu ilahduttaa silmää: kansissa on pieni mustavalkoinen kuva värillisellä pohjalla, tekstien ympärillä tilaa. Tämän ensimmäisen osan kannessa näkyy nilkkaremmikenkiin puetut jalat sekä kädet, jotka kiinnittävät ohutta remmiä. Kuvalle on vastine kirjassa.

Taina

Kuusikymppisen revanssi

Ann-Mari Lindberg: Hyvitys. Suom. Marja Kyrö. Tammi 2002.

Ison uusmaalaisen maalaistalon emäntä, kolmen lapsen äiti, sairastuu ja romahtaa. Tulee ero, ja nainen joutuu muuttamaan Helsinkiin omilleen. Hän löytää kirjoittamisesta henkireiän, toipumisen työkalun ja uuden ammatin. Hän solmii uusia suhteita ja pohtii kaikkea tapahtunutta kirjoittaen. Hänestä tulee kirjailija.

Ann-Mari Lindbergin omaelämäkerrallinen romaanitrilogia ilmestyi vuosituhannen vaihteessa: Romahdus (1996), Mahdollisuus (1998) ja Hyvitys (2000). Alkukielellä ruotsiksi trilogia kuulostaa uljaammalta, Kraschen, Chansen, Revanschen. Toisen osan ilmestyttyä Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto antoi Lindbergille tunnustuspalkinnon psyykkisiä sairauksia kohtaan tehdystä ymmärtämisen edistämistyöstä. Trilogian jälkeen Lindberg on julkaissut teoksen Uudisraivaajaelämää Porkkalassa (2005).

Luin aikoinaan trilogian kaksi ensimmäistä osaa tuoreeltaan, kolmas taisi hautautua silloin työkiireisiin. Solmitaanpa siis langat Aarrearkku-kirjablogin merkeissä, nämä kirjat näet kestävät aikaa.

Hyvitys jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä Ann-Mari kohtaa pitkästä aikaa aikuisen poikansa, joka on asunut vuosia maailmalla. Äiti jännittää tapaamista, pohtii äitiyttään ja huonojen tähtien alla tapahtunutta viime kohtaamista. Tämä poika, esikoinen, oli kolmentoista, kun äiti sairastui. Yhteys löytyy jälleen. Ann-Mari, äärimmäisen herkkä ihminen, kokee voimakkaasti niin ilon kuin epätoivonkin, ja muistot nostattavat herkästi uusia tunnemyrskyjä.

Lindberg kuvailee kauniisti ihmisen tarvetta yhteyteen sekä rakkauden ja fyysisen läheisyyden tarvetta. Kertoja etsii, uskaltaa yrittää, erehtyy, pettyy ja yrittää uudelleen. Kavaljeerien edesottamuksissa on surkuhupaisiakin piirteitä. Ann-Mari ystävystyy myös monien naisten kanssa.

Ystävyyden tiellä on esteitä aina vastapelurien sosiaalisesta kömpelyydestä mielen järkkymiseen ja kuolemaan. Yksi epävakaa miesystävä joutuu Hesperian suljetulle osastolle, kertoja käy miestä tapaamassa, muistaa itse olleensa kauan sitten samassa jamassa samassa paikassa ja tuntee syyllisyyttä tervehtymisestään.

Toinen osa käynnistyy Ruotsin-risteilystä, jonka kertojan lapsuudentoveri Lena tarjoaa. Naiset ovat reissussa kaksistaan. Vaikka vertailu vauraaseen perheelliseen ystävään tuntuu kipeältä, uudet virikkeet piristävät. Heti matkan jälkeen Lenan pitkäaikainen puoliso kuolee, ja Ann-Mari osallistuu hautajaisiin. Lena-leski jää yksinäisenäkin keskelle elämää, suvun ja ystävien huolenpidon kohteeksi, hänellä on kesäpaikka, jonne hän kutsuu Ann-Marin. Näiden jaksojen keskustelut sisältävät paljon hykerryttävää ja oivaltavaa maailman muuttumisesta.

Hyvitys on muutenkin sävyltään lämmin, tarjoten huumoria yllättävissä kohdissa, ja kerronta niin luontevaa ja pakotonta, että kirjaa lukee mielellään ja olisi lukenut vaikka pitemmästikin.

Kirjailijan välit perheeseensä eivät ole helpot. Poika läksyttää kirjeissään äitiä tuhlaavaisuudesta ja itsesäälistä. Äiti koettaa koota itseään.

”Tunnen itseni suunnattoman väsyneeksi – ja vanhaksi. Minua hävettää yrittää kirjoittaa kirjoja. On myöhäistä aloittaa kuusikymmenvuotiaana. Aikaisemmin minulla ei ollut tilaisuutta, ja nyt sekä taloudelliset seikat että terveys asettavat esteitä. Mikä vika minussa on? Itken, yö on sysimusta. Saan taistella kaikin voimin tuhon ajatuksia ja alemmuudentuntoa vastaan. Haen hyvitystä – aion tarttua härkää sarvista – olen sanojen matadori – aion pitää vallan omissa käsissäni.”

Hän saa kuitenkin hyvää palautetta kirjoistaan ja mediajulkisuutta. Se herättää kateutta. Terapeutti onkin varoittanut, että mitä enemmän julkisuutta, sitä enemmän kateutta. Ann-Marin väitetään tyrkyttävän itseään, vaikka joka haastattelu on syntynyt median aloitteesta. Jos ei muuta ilkeätä keksitä, niin: ”Onkohan sinulla mitään muuta kirjoitettavaa?” Ja syyllistetään: ”Sinun pitäisi ajatella omaisiasi.” Familjen är värst: sisar uskoo Ann-Marin ”nauhoittavan kaiken” ja puhuvan pahaa.

Lienee ikuisuusongelma vuosisadasta toiseen: kirjailija kirjoittaa omasta elämästään, ja lähimmäiset valittavat, että ei ole totta, miten saatat väittää noin, ei tapahtunut ja minä ainakin muistan toisin. Kirjailijan oma kokemus on kuitenkin totta, ja ainahan omainen voi kirjoittaa oman versionsa tapahtumista? Joskus näitä debatteja seuratessa nousee mieleen, pitävätkö suurinta meteliä ne, joilla on jotakin omallatunnollaan.

Kirjan koskettavimmassa jaksossa kertoja käy läpi omat psykiatriset potilastietonsa, jotka käynnistävät muistojen sarjan. Hän saa vahvistuksen kaikelle sille, mitä Romahdus käsittelee. Lista tapahtumista, lääkkeistä, hoitokeinoista. Lähimmäisten kirjalliset lausunnot tuovat lisävalaistusta. ”Omat epäilyni, se kaikki minkä olen torjunut mutta tiennyt, on nyt avoimena silmieni edessä, kirjallisesti todistettuna.” Perheväkivalta, uskottomuus, sairas parisuhde.

Hän joutuu myös kohtaamaan vihansa äitiään kohtaan, äitiä, ”jolla ei ollut koskaan omaa mielipidettä mistään ja jonka täytyi aina kysyä isältä lupa”. Samoin kuin äiti on nujerrettu ja alistettu, niin Ann-Marikin, vaikkei samalla tavoin; hän keräsi vihansa sisälleen ja sairastui.

Ann-Mari Lindberg on syntynyt 1930-luvulla, ja hänen kirjoistaan ovat saaneet lohtua monet hänen oman ikäpolvensa naiset. Ja nuoremmatkin.

”Moni nainen on kääntynyt puoleeni, ja kaikille meille on ollut yhteistä vilpittömyys ja hyväuskoisuus, jotkut sanovat sitä naiiviudeksi. Olemme miesten uhreja, vihattuja, haukuttuja, hakattuja, potkittuja, pahoinpideltyjä, hyväksi käytettyjä, raiskattuja, kidutettuja – psyykkisesti ja fyysisesti. Olemme yrittäneet jaksaa viimeiseen saakka, välttäneet riitoja, olleet hiljaa, vaienneet vaikeat kokemuksemme kuoliaiksi.”

Jälleen hän palaa kirjoittamiseen, uskoen, että pahasta voi kasvaa hyvää ja onnettomuuden kääntää siunaukseksi. Kristillinen vakaumuskin auttaa häntä eteenpäin. Hän tajuaa, että elämä olisi voinut mennä aivan toisin, jos hän olisi saanut apua, tukea ja rakkautta. Nyt hänen täytyy uskaltaa erottua massasta. ”Uskaltaa seistä yksin – jäädä yksin – ajatella yksin – kaikkien hyväksi, ja tarpeen tullen myös kaikkia vastaan.” Tässä viitataan Romain Rollandin aforismiin, joka on myös kirjan mottona.

Taina

Upea Kati Outinen

Kati Outinen: Niin lähelle kuin muistan. Karisto 2021.

Kati Outinen, vähäeleisen näyttelemisen mestari, muistetaan hyvin Aki Kaurismäen monien elokuvien luottonäyttelijänä. Muistelmateoksesta käy ilmi, että hän on tehnyt erittäin monipuolisen uran sekä teatterissa että valkokankaalla.

Pelastusarmeijan upseerin Irman rooli elokuvassa Mies vailla menneisyyttä toi hänelle parhaan naisnäyttelijän palkinnon Cannes’in elokuvajuhlilla vuonna 2002. Elokuva voitti Grand Prix -palkinnon, ja ohjaaja Aki Kaurismäki intoutui twistaamaan punaisella matolla.

Outinen on paljasjalkainen helsinkiläinen. Vanhemmilla oli taiteellisuutta, ja he kannustivat tytärtään kaikessa. Kirjassa Outinen piirtää lapsuus- ja nuoruuskuvauksissaan kiinnostavaa ajankuvaa Helsingistä jengeineen. Hän oli hyvä oppilas, jota häiritsi kiltin tytön maine. Hän halusi sulautua joukkoon. (Milloinkahan päästäisiin niin pitkälle, että lahjakkaiden tyttöjen ei tarvitsisi nolostella lahjojaan?) Kapinaa edusti lähinnä omien vaatteiden ompelu sekä balettituntien vaihtaminen moderniin tanssiin. Tämänikäiset muistavat myös tarkkaan, mitä merkkiä ensimmäiset oikeat farkut olivat.

Onkohan baletin kurinalaisuudesta Outiselle jäänyt elämänikäinen kyky organisoida tekemiset ja menemiset, asettaa päämääriä ja saavuttaa tavoitteita? Pedanttisuudesta kertoo, että muistelmateoksen kivijalkana olivat näyttelijän  menneiden vuosikymmenien paperikalenterit, jotka siis olivat tallella.

Nuori Kati etsi väyliä ilmaista itseään ja löysi niitä näytelmäkerhosta. Kun hänet valittiin 18-vuotiaana Lissun rooliin Tapio Suomisen elokuvaan Täältä tullaan elämä, se oli menoa. Täydeltä hurlumheiltä hän välttyi siksi, että 1980-luvun alussa ei vielä tunnettu somehelvettiä. Palautetta silti toki tuli, koska mediakin kiinnostui nuoresta tähdestä. Rankka nuorisoelokuva ei ihastuttanut kaikkia. Moukkamaisesti Outinen samastettiin esittämäänsä rooliin.

”Saan todella outoja puheluita, joita nykyään kutsuttaisiin vihapuheluiksi. Näitä soittelevat ihmiset väittävät minun halveksivan oikeita naisia roolillani ikään kuin olisin itse käsikirjoittanut sen. He uskoivat vakaasti, ettei sellaisia tai sen kaltaisia naisia kuin Lissu ole olemassakaan. Toisaalta jokainen haastatteluni alkaa johonkin muotoon väännetyllä lauseella: ei Kati olekaan oikeasti sellainen kuin Lissu. Lehdissä käydään väittelyitä, olenko ruma vai en. Tivataan, saako tällaisia naiskuvauksia tehdä. Aika kova lasti kahdeksantoistavuotiaalle.”

Elokuva sai älykkään nuoren naisen pohtimaan myös huono-osaisuuden kysymyksiä. Hänen suvussaan on evakkomatkojen ja alkoholismin taakkaa; isänäiti kärräsi raksalla betonia elättääkseen perheensä. ”Pidän jotenkin itsestään selvänä, että vaikka on saanut isossa jaossa huonot kortit, jonkinlaista peliä niillä on mahdollista pelata.”

Teatterikorkeakouluun hän pääsi ensimmäisellä yrittämällä heti ylioppilaaksi kirjoitettuaan. Hän ei silti missään vaiheessa ollut varma menestyksestään, vaan pelkäsi jopa, että Lissun rooli vaikuttaisi negatiivisesti. Toisin kävi, ja tie ammattiin oli viitoitettu.

Näyttelijä meni nuorena naimisiin ja sai tyttären 24-vuotiaana. Avioliitto päättyi eroon, ja arkielämä muuttui melkoiseksi jongleeraukseksi lapsenhoitoineen, teatteriharjoituksineen ja iltanäytöksineen. Outisen vankkumattomana tukijat olivat onneksi kaiken aikaa vanhemmat ja ystävät.

Outinen on parikin kertaa uransa aikana tehnyt rohkeita ratkaisuja. Esimerkiksi KOMista oli lähdettävä, niin paljon hyvää kuin siellä olikin. Aikansa kutakin. Freelancer-näyttelijän osa ei ole helppo, ja esimerkiksi työvoimaviranomaisten on vaikea käsitellä alan edustajia. Toivottavasti tässä suhteessa on tapahtunut jotain parannusta.

”Työvoimatoimiston viikko katkeaa aina perjantaihin ja alkaa maanantaina. Viikonlopputyöt eivät kerrytä työvelvoitetta. Niistä saatu palkka vähennetään korkoineen ansiosidonnaisesta. Systeemille on niin ikään ylivoimaista käsitellä se, ettei työhön palkata koulutuksen tai ammattitaidon perusteella. Määräävämmät seikat ovat ikä ja sukupuoli. Missään teatterissa ei haeta näyttelijää, vaan joko mies- tai naisnäyttelijää, usein määritellään jokin lisäominaisuuskin, kuten ikä, eli haetaan nuorta nais- tai miesnäyttelijää. Lisäksi saattaa olla jokin taitoihin perustuva kriteeri, kuten laulutaito. En siis voi hakea vapaata näyttelijän paikkaa, jos se on laulutaitoiselle miesnäyttelijälle, ja se tulkitaan niin, etten hae vapaana olevaa paikkaa. Seuraa karenssi.”

1990-luvun puolivälissä Outisella oli töiden ruuhka. Hän esiintyi Helsingin kaupunginteatterin West Side Storyssa Nobodyn roolissa sekä filmasi Kauas pilvet karkaavat -elokuvaa. Pienempiäkin produktioita oli. Samaan aikaan pyörivät perheenäidin velvollisuudet sekä oman ammattitaidon ylläpito ja jatkuva kuntoilu. Outinen ei uskaltanut kieltäytyä tarjotuista töistä, koska pelkäsi jäävänsä kokonaan vaille, jos kieltäytyisi. Muisto ankeista työttömyyden ajoista ei unohtunut.

Hän oli kiinnitettynä KOM-teatteriin lähes kymmenen vuotta, sitten hän työskenteli freelancer-jakson jälkeen Helsingin Kaupunginteatterissa, minkä jälkeen oli jälleen freelancerinä. Paitsi näyttelijänä hän on toiminut käsikirjoittajana kirjoittaen sekä radiolle että televisiolle. Omaa teostaan Niin kauan kuin omat siivet kantaa hän esitti 2010-luvun jälkipuolella eri puolilla Suomea muun muassa hoitolaitoksissa ja monenlaisille yleisöille. Schjerfbeck-aiheista kamarinäytelmää Minä maalaan teidät kaikki esitettiin 64 kertaa, kunnes pandemia pani stopin esityksille.

KOM-teatterin Pesärikko oli ilmiö 1980‒1990-lukujen vaihteessa. Orvokki Aution romaanitrilogiaan perustunutta näytelmää esitettiin parisataa kertaa, ja Outinen teki kaksoisroolin pyörätuolissa istuvana Ilminä ja teini-ikäisenä Tiinana. Hän on työskennellyt pitkään myös näyttelijäntyön lehtorina ja professorina Teatterikoulussa ja johtanut Kajaanin runoviikkoa.

Outinen avaa teoksessaan työskentelynsä periaatteita ja käytäntöjä. Hän on ollut metodinäyttelijä jo ennen kuin sanaa juuri tunnettiin. Vahva tanssitausta tekee hänestä erittäin fyysisen näyttelijän. Ja tämän ikäpolven näyttelijöistä puhuttaessa ei voi välttää Jouko Turkkaa. Outinen oli teatterikoulussa jo ylemmillä vuosikursseilla, kun Turkka myrskysi paikalle. Aluksi uusi guru vaikutti hyvinkin arvostettavalta, mutta sitten arveluttavat opetusmenetelmät alkoivat vallata alaa. 1990-luvulla Outinen kohtasi Turkan Helsingin kaupunginteatterissa, missä Turkka ohjasi Jussi Kylätaskun näytelmän Kyllikki ja Runar.

”— harjoitusten alkaessa olen varma, että Turkan se puoli, jota hänessä arvostan, olisi palannut, kun hän ei enää ole Teakissa. Miksi näin oletan, en osaa sanoa. Ehkä siksi, että uskon ihmisen kehittyvän ja oppivan kokemusten karttuessa. Pettymys on valtava, kun tajuan, ettei mitään ole tapahtunut. Tuntuu, että maailma on mennyt eteenpäin mutta Turkka ei. Me hypimme ja huohotamme, ja Turkka huutaa palautetta. Me toistamme ja toistamme rankkoja fyysisiä harjoituksia, koska Turkka löytää niistä aina jotain huomauttamista. Kaikkia rangaistaan, kun yksi tekee jotain, josta Turkka mystisten syiden vuoksi suuttuu, esimerkiksi improvisoi. Turkka haukkuu toisia ja nostaa toiset jumaliksi, eikä kenelläkään ole hajua, miksi, koska se on oikullista.”

Kirja sisältää mielenkiintoisia kuvauksia elokuvien työstämisestä, näyttämökäytännöistä, kiertue-elämästä, projektien ja produktioiden rakentumisesta. Saamme jopa tietää, miten atooppisen ihon ongelma kääntyy taiteelliseksi voitoksi Tulitikkutehtaan tyttö -elokuvassa. Jos jotakin kirjasta jää kaipaamaan, niin CV:tä, luetteloa ja vuosilukuja tärkeimmistä etapeista, palkinnoista ja kiinnityksistä.

Selkeällä, kuulaalla kielellä kirjoitetusta kirjasta henkii rakkaus taiteeseen sekä usko taiteen parantavaan ja yhteisölliseen voimaan. Esimerkiksi elokuvista Tulitikkutehtaan tyttö ja Mies vailla menneisyyttä tärkeintä Outiselle ovat olleet yleisön palautteet, emotionaalinen vastakaiku.

”Näytteleminen on minun keinoni ilmaista itseäni, ja haluan tehdä sitä paljon. En pystynyt silloin enkä pysty edelleenkään ajattelemaan, että teen uraa.”

Taina

Viinan viemä nainen nousee alhosta

Eira Mollberg: Villahousuhäpeä : dokumenttiromaani. Tammi 2019.

”Viimeisenä punaviinin myrkyttämänä iltana en muistanut, missä lapseni olivat töissä. Yksi opettaa peruskoululaisia, yksi toimii politiikassa, ja kuopus tekee nuorisolle ohjelmia Yleisradiossa. Muistin, että olen muuttamassa vuokrakaksioon asuttuani kaksikymmentä vuotta omakotitalossa, että lainani maksetaan kaikki pois muuton yhteydessä ja että minulle on varattu nivelrikkoisen polveni takia aika Tammisaaren sairaalassa. Muistin kaiken tarkkaan ja räikeän kirkkaasti. Muistin nekin asiat ja tapahtumat, jotka itsepintaisen uhmakkaasti olisin halunnut unohtaa.

Olisin halunnut unohtaa isäni talon Loimaalla, Orissuon vanhan koulun, jonka isä osti menetettyään omaisuutensa kahden viimeisen elokuvansa rahoituksen yhteydessä, kaksi järkälemäistä epäonnistumista: Ystävät, toverit ja Paratiisin lapset. Iltalehdet hehkuttelivat lööpeissään, kuinka yksikään ihminen ei saapunut katsomaan Rauni Mollbergin uusinta elokuvaa. Talo myytiin pilkkahintaan, ja nyt oma taloni oli menossa myyntiin, koska minun täytyi maksaa veljelleni osuus talosta, joka kuului äidille ennen hänen kuolemaansa.”

Kaksi vuotta putkeen juomista, alas vajoamista ja pohjamudista nousu uudenlaiseen tasapainoon. Eira Mollbergin Villahousuhäpeä on rohkeudessaan vavahduttava. Kirjasta tehtiin teatteriesitys heti ilmestymisensä aikoihin, syksyllä 2019. Teatteri Avoimet Ovet sen tuotti, ja se oli ”esitys kahdelle naiselle ja ortodoksikuorolle”. Siksi ortodoksikuoro, koska Mollberg on löytänyt hengellisen kotinsa venäläisistä luostareista.

Kirjan nimi Villahousuhäpeä juontuu lapsuuden muistosta, ajalta jolloin lapset vielä käyttivät vanhanaikaisia villahousuja. Pieni Eira pääsee luokkaretkelle karkkitehtaaseen ja tohkeissaan unohtaa pukea hameen ylleen. Perillä, kun talvitakit riisutaan ja lähdetään kierrokselle, häpeä on suuri. Kulahtaneet villahousut paljastuvat.

Sana häpeä ilmaisee teoksen ytimen. Kyse vain on jostakin paljon syvemmästä kuin lapsuuden satunnaisen kömmähdyksen tuottamasta häpeästä; kyse on vuosikymmenien aikana kertyneestä painolastista.

Se korsi, joka katkaisee kamelin selän, on yritys kirjoittaa Brita Kekkosen elämäkerta. Urho Kekkosen miniä, Taneli-diplomaatin leski on diiva, joka nöyryyttää elämäkerturia. Ennen Mollbergia on ollut jo monta yrittäjää.

” Kyllikki Forssell osaisi hyvin näytellä tuon äänen. —

–  Sinulla ei ole hajuakaan, mikä suurlähettiläs on, jatkoi Brita. Ääni käväisi jo tiuskaisun puolella. – Kukaan suurlähettiläs ei voi koskaan käydä kruununprinsessan luona. Ääni kiristyi ja nousi. – Suurlähettilään edelle menevät vain maan presidentti ja pääministeri, ei kukaan muu.

Vaihdoin ajatuksissani Kyllikki Forssellin Miitta Sorvaliksi. Loistava näyttelijä. Suoriutuisi tästä roolista väliaplodeilla. – Kun me olemme ulkomailla, me olemme todella korkeita, koska me edustamme meidän omaa maatamme.”

Lopulta Brita Kekkonen saatiin kansiin vasta postuumisti (Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä: Brita Kekkonen. WSOY 2014).

Romahduksen jälkeen ex-mies auttaa Eiran katkaisuhoitoon. Sen jälkeen nainen viettää aikaa monessa kuntoutuspisteessä ja tutustuu kohtalotovereihin.

”Olin antanut asioiden mennä surkeasti hutiin. Elämä on alituista lankeamista ja nousemista. Lankeamista ja nousemista. Ei mikään ihme, että polvet kuluivat ainaisesta ylös-alas-liikkeestä. Kulumavika. Niveliä särki. Geneettinen artroosi luki epikriisissä. Olen perinyt äidiltäni nivelrikon. Rustonpäät kuivuvat, ja luut kuluvat.”

Mollberg on näyttänyt kirjailijankykynsä monesti jo ennen tätä romaania. Hän on kirjoittanut näytelmät Suutarin lapsella ei ole jalkoja (1996) ja Rajatapaus (1997). Aiempi romaanituotanto käsittää kirjat Vakuuslapset (1999) ja Molle, isäni (2008). Vakuuslapsista hän sai Savonia-palkinnon. Molle, isäni käsittelee paitsi mutkikasta isäsuhdetta myös sitä hintaa, jonka menestyneen taiteilijan perhe voi joutua maksamaan.

Eira Mollberg on kyennyt muuttamaan vaikean isäsuhteensa ja traumaattisen lapsuutensa taiteeksi. Villahousuhäpeän erityinen ansio on päihderiippuvuuden ja kuntoutumisen kuvaus. Sanotaan, että Suomessa on puoli miljoonaa alkoholin suurkuluttajaa. Naisten osuutta ei voi sivuuttaa. Tarinansa avoimesti kertova kuntoutujanainen voi auttaa saman taakan kanssa kamppailevia.

Kirjassa viehätti sen soljuva kerronta, ikään kuin slaavilainen jutustelu. Teatterintekijöillä voi olla parhaimmillaan loistava draaman taju prosaisteinakin. Saara Turunen ja Eira Mollberg käyvät esimerkeistä. Tosin ortodoksiluostarikuvauksia oli minun makuuni liikaa, mutta niitä kompensoivat vastustamattomat Brita-jaksot ja päihdekuntoutusten henkilögalleria.

Taina