Jaan Kaplinski : Sama joki (suomentanut Kaisu Lahikainen, runot suomentaneet Anja Salokannel ja Kaisu Lahikainen. Otava, 2010)
”’En oikeastaan usko, että olisi edes mahdollista tehdä luetteloa koko maailman suurmiesten parhaimmistosta. Eihän maailmankulttuuria ole edes vielä olemassa, vaikka sellaisesta puhutaankin. On joukko kulttuureita ja joitakin yhteyksiä niiden välillä, joitakin huippuja, jotka kohoavat ympäristöstään korkealle ja näkyvät kauas. Sellaisia kuin Buddha tai Laotse tai Kristus. Mutta minun suurmiehiäni ovat esimerkiksi ne, jotka koettivat pelastaa sivistyksen tappelukukkojen kynsistä. Esimerkiksi kääntäjät, jotka käänsivät kreikkalaista filosofiaa ja kirjallisuutta keskipersiaksi, ja ne toiset kääntäjät, jotka käänsivät sitä arabiaksi, ja kolmannet, jotka käänsivät arabiasta latinaksi. He toivat läntisen kulttuurin takaisin länteen, nuo Toledon ja Sisilian juutalaiset. Voisin mainita nimiäkin, mutta ne tuskin sanovat teille mitään. Ainakaan vielä. Mutta yhden nimen sanon, painakaa se mieleenne. Se on Cassiodorus. Hän oli mies, joka ei kirjoittanut paljon mutta perusti 500-luvulla Calabriaan Vivariumin luostarin ja kokosi sinne koko antiikin kirjallisuudesta kaikki käsikirjoitukset, jotka onnistui saamaan käsiinsä ja pelastamaan tappelupukarien ja tuhopolttajien kynsistä. Hän oli varmaan ensimmäisiä, joka toimi näin, mutta myöhemmin hänenkaltaisiaan oli muitakin. Cassiodorus oli oppinut mies, joka ei ehtinyt ajattelemaan omaa suuruuttaan; hän oli mies, joka teki mitä piti tehdä. Joskus juuri se on vaikeinta. Asettakaa sitten siihen rinnalle nämä koulukirjojen suurmiehet, Aleksanterit ja Caesarit. Aleksanteri, joka sytytti tuleen Persian kuninkaanpalatsin Persepoliissa, poltti poroksi erään kansan suuren kirjaston. Roomalaiset, jotka polttivat Aleksandrian kirjaston. Ajatelkaa koko tätä kulttuuria, joka on rakennettu toisten raunioille ja jossa on yleensä mitään arvokasta vain siksi että on ollut ihmisiä, jotka ovat toimineet aivan päinvastoin kuin suurmiehet ja ne jotka ihailevat suurmiesten suuria tekoja.’ ’Alon tilillä on juutalainen kirjasto’, Ellen sanoi käyttäen hyväkseen miehen kiivaaseen saarnaan syntynyttä taukoa. ’Hehän yhdessä professori M:n kanssa pelastivat suurimman osan juutalaisista kirjoista, jotka saksalaisten määräyksen mukaan olisi pitänyt kerätä yliopiston kirjastosta ja hävittää. He vaihtoivat kortistonumeroita, veivät osan arkistolaatikoita muualle ja antoivat saksalaisille vain muutamia satoja kappaleita kalentereita, lehtiä, turhanpäiväistä kertomakirjallisuutta ja muuta sellaista, mikä oli helppo korvata. Mutta kaikki arvokkaampi kirjallisuus pysyi tallessa.'”
Entiset ja nykyiset kirjastolaiset riemuitsevat. Kun enää joka kolmas kansalainen lainaa kirjoja ja määrä vähenee, jää kirjastoille edelleen merkittävä tehtävä säilyttää ja siirtää tulevaisuuteen keskeinen kulttuuriperintö. Jaan Kaplinskin kirja Sama joki on ylistyslaulu tuollaiselle tehtävälle, yhdelle äänelle sovitettuna. Romaanin päähenkilö kaivaa menneistä kulttuureista, ihmiskunnan ajattelun merkittävistä suunnanantajista ja Viron omasta historiasta keskeisiä oppeja omaa henkistä kasvua varten. Osittain omaelämäkerrallinen kirja on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen. Sellainen millainen kirjastonkin pitäisi olla.
Päähenkilö on noin 20-vuotias, kolmatta vuotta yliopistossa kielitieteitä opiskeleva nuori mies. Tapahtumapaikka on Tartto sekä läheinen maaseutu 1960-luvun alkupuolella. Kirjan voi jakaa kolmeen selkeään jaksoon. Ensimmäinen on kevätlukukauden loppu yliopistolla. Tätä leimaavat nuorukaisen omat pitkälliset pohdinnat sekä keskustelut opiskelutovereiden sekä alussa äänessä olleen teologi Alon, Opettajan, kanssa. Lisäksi päähenkilö tuskailee mysteerin nimeltä Nainen edessä.
Heikki Turunen: Simpauttajan hinta : Timotein tuoksu II. WSOY 2022.
Heikki Turunen on suomalaisessa kirjallisuudessa yksi klassikoista, käsite. Hän on julkaissut yli 30 kirjaa: romaaneita, runokokoelmia, pakinoita, tietokirjoja, ja kerännyt liudan palkintoja ja huomionosoituksia. Parhaiten hänet tunnetaan romaaneistaan, jotka kuvailevat Lieksan/Pielisjärven seudun elämänmenoa ja ihmisiä.
Hänen esikoisteoksensa Simpauttaja (1973) oli suuri menestys ja siitä 1975 tehty elokuva myöskin tapaus. Ilmestymisvuotensa jälkeen romaani voitti myyntiluvuissa jopa painosten silloisen kestokuninkaan Kalle Päätalon. Simpauttaja on taipunut kuunnelmaksi, musikaaliksi ja lukuisiksi teatteriesityksiksi; esimerkiksi viime kesänä 2022 se pyöri Teatteri Eurooppa Neljän voimin Äänekoskella.
Simpauttaja on kylään saapuva mysteerimies, kulkeva renki ja tarinaniekka, joka saa asioita tapahtumaan ja jonka lähdettyä kylässä ei mikään ole ennallaan. Varsinainen päähenkilö on kylän maalaispoika Imppa Ryynänen.
Nyt puheena oleva Simpauttajan hinta on itsenäinen jatko-osa romaanille Timotein tuoksu (2021). Heikki Turunen jatkaa pohdintaa muistelun hengessä, vanhana viisaampana itsenään taaksepäin katsoen ja pyrkien ymmärtämään aikanaan tapahtunutta. Hän suuntaa sanomansa fiktiiviselle tyttärelleen, millenniaalille, joka asuu Helsingin Kalasataman tornitalossa, ollen älypuhelimineen juukalaisen dinosaurus-isänsä vastakohta. Nuorempi henkilö kutsuu kertojaa ”digiahdistuneeksi yli-ikäiseksi tangoprinssiksi”.
Alkaa eeppinen muistelu Suomen sodanjälkeisen optimismin korkeasta hetkestä eli Helsingin olympiakesästä 1952. Hupelin porukka on heinänteossa rantaniityllä, yksi sukulaisista tekee lähtöä töihin Helsinkiin. Kertojan nuorempi alter ego Heikka kuuluu ensimmäiseen suurten ikäluokkien kohorttiin, vuonna 1945 syntyneisiin. Sotainvalidi-isän ja hänen karjapiikavaimonsa perheessä on viisi lasta. Heikan herkkyys ja taiteellisuus puskee läpi alkeellisissakin elämänoloissa. Hänessä on sekä kuvataiteilijan että kirjoittajan kykyjä.
”Tunsin jo silloin olevani paras mahdollinen sanaseppo kirjoittamaan maailman ensimmäisen heinäpellolle sijoittuvan rakkauskertomuksen.” Hän tahtoi kertoa siskojen ja veljien ja muiden kasvinkumppalien nuoruusvaiheista. Ideasta ei kuitenkaan tullut mitään, joten hän palaa asiaan kahdessa Timotein tuoksu -romaanissa.
Korvenniityn Heinähupa-kilpailussa kisataan, kuka tekee heinää etevimmin ja nopeimmin. Kuvaus tuo mieleen tragikoomiset Suomi-filmit ja television maalaiskomediat. Kilpailussa tosin ei mittelöidä vain heinäseipäiden määrästä, vaan maineesta, naisten suosiosta, itsekunnioituksesta ja heimojen paremmuudesta. Seudulle asutetut evakot ja ”maanluovuttamisesta” juontuva katkeruus näet kuuluu tapahtumien näyttämön kirjoon. Siellä he möyrivät auringossa hikoillen, maahenkisesti toistensa vartaloita tiiraillen. Kertoja saa nuorelta fiktiiviseltä kirjekaverilta – kirjoitetussa muodossa viestit kun kulkevat – nimityksen ”kirjallinen heinähanko”.
Millenniaali tahtoo tietää, miten Suomi ajautui kerskakuluttamisen ja tuhlaamisen tielle, ja kertoja löytääkin yhden selityksen. Köyhyyden kirousta kaikki: vanhempi sukupolvi kärsi niukkuuden nahoissaan, ja kun se hellitti, haluttiin tarjota jälkeläisille (ja itsellekin) kaikkea mahdollista maallista hyvää.
”Olemme tarinamme tässä vaiheessa hyvää vauhtia matkalla ilmastonmuutokseen johtavalla tiellä kohti sen kertomisen hetkellä vallitsevaa koronapandemiaa ja koko sivistynyttä maailmaa tyrmistyttävää petomaista Ukrainan kansanmurhan ja muiden toisen maailmansodan jälkeen ikävimpien ja verisimpien uutisten aikaa. Olemme tiellä jota taapersimme itseasiassa jo laajentaessamme taannoin navetoitamme, siirtyessämme korkeatuottoisempaan ulkolaiseen karjarotuun ja ostaessamme traktorin, niin valtavalta, riemukkaalta eteenpäinmenolta kuin se aikanaan tuntuikin: pyrkiessämme aina vain suurempiin meijeritileihin, liittyessämme sähkö- ja puhelinverkkoon, vaihtaessamme hevosen traktoriin, polkupyörän autoon ja moottoripyörään, soutuveneet perätuuppareihin jne. olimme muun maailman mukana todistamassa, että pääsyynä tähän ihmiskunnan historian yhteen ankeimpaan ja pelottavimpaan aikaan on kuin onkin ns. kehitys. Jonka tunnetusti voi kääntää taaksepäin vain sivilisaation olemassaolon vaarantava katastrofi.”
Heikan nuoruudessa vauraus tekee vasta hitaasti tuloaan. Kodin töiden hoidon lisäksi on mentävä ansiotyöhön, kun vain mahdollista. Ja juuri siksihän maaseutu tyhjenee, kun nuoret lähtevät kaupunkeihin, mistä saattaa löytää työtä. Maatila ei elätä kaikkia perheen lapsia senkään vuoksi, että lakisääteisesti aletaan 1960-luvun lopulta rajoittaa maidon, voin, lihan ja viljan ylituotantoa.
Suomen suuret ikäluokat (vuosina 1945−1950 syntyneet) kasvoivat iskelmien kaikuessa. Nuo ikivihreät, tangot, folklaulut jne. nousevat romaanissa ikään kuin yhdeksi kertojaksi. Laulun sanat keskeyttävät ehkä muun kerronnan, mutta soittavat samalla omaa säveltään ja teksteihin peilataan sitä, mitä ympäristössä tapahtuu.
Simpauttajan hinta kuvailee Heikan kasvamista, rakkausasioita, työntekoa, Ateneumiin pyrkimistä, paluuta kotiin, työharjoittelua paikallislehden toimitusharjoittelijana ja uuden, aikuisen elämän alkamista. On ujoutta, naisenpelkoa ja juopottelua. Jos elämässä on haasteita, niin ilmenee onnenpotkujakin. Heikka nivoutuu romaanin laajaan joukkoon henkilöitä, jotka ankarissa oloissa raivaavat jalansijaa itselleen elääkseen elämäänsä eteenpäin.
Romaani on haikea tilinteko katoavasta elämäntavasta. Mielenkiintoa tuovat kertojan paljastukset tapahtumien poimimisesta myöhempien romaanien sivuille, esimerkiksi riitely pellolla isän ja pojan välillä ja pojan äkkipikainen lähtö pois kotitanhuvilta löytyy Simpauttajasta.
”Ja vaikka olisimme sellaisia kuin näytät ajattelevan, muista että kelle on lusikalla annettu, se ei voi kapustalla jakaa: olemme valtaosin sodan särkemien kotien ja maan lapsia, häveliäästi vaikenevan kaksinaismoralistisen kasvatuksen tuotetta.” – – ”Lisäksi me täällä puutteenperällä olemme kansakoulupohjaisia, enemmän vaistojen kuin opettajien, kirjatiedon ja järjen ohjaamia ikuisia lapsia. Oudon moni kärsii foobisista peloista, pakkoneurooseista ja paniikkihäiriöistä. Äitiemme tapaan olemme hysteriaan taipuvaisia, yhtälailla luonnonhenkiin, uniin ja enteisiin kuin Jumalaan uskovia hupsuja. Tuhannen vuotta pohjoisten korpien kätköissä on säilyttänyt meidät intiaaneihin ja aboriginaaleihin verrattavana alkuperäiskansana.”
Simpauttajan hinta on surullinen ja koominen, viihdyttävä, kerronnassaan välillä liiankin rönsyilevä ja runsas. Joitakin virkkeitä saa tavata pariin kertaan ymmärtääkseen.
”Hämärätunnin istujan vinkkeliin Tuulan jälkeen Henkkamme järjestyksessä toinen tytönsaatto näkyy ensimmäisenä arkaa toivoa antavana valosaarekkeena tuon yksinäisen surun ja pettymyksen syksyn marraskuun näköisessä harmaudessa.”
Kielenkäyttönsä rehevyydestä Heikki Turunen on aina ollut tunnettu. Edelliset näytteet antavat vähän osviittaa. Ja jos kovin pahoittaa mielensä voimasanoista, ei ehkä kannata syventyä tähän kirjaan.
Kertoja siis tahtoo vielä kerran palata rakkaille seuduille tuttujen hahmojen kanssa, ja mitä pahaa siinä olisi? Hän ei kaunistele itseään eikä tekemisiään. Hän kutsuu itseään muun muassa näin: viimeisiään vetelevä kirjailija, loppua lähestyvän elonpäivänsä viimeisten hämäriensä istuja, vaivoin traumoistaan toipunut ikäkulu sanansaran taapertaja, täältä hetkellä millä hyvänsä häippäävä hurtinukko.
Päällimmäiseksi tunteeksi jää sympatia muistelijaa kohtaan. Hän on oman aikakautensa tuote, kuten me kaikki. Hänen lämmin sydämensä sykkii varmasti viimeiseen saakka maalaisromantiikalle. Se käy vastaansanomattomasti ilmi tästäkin romaanista. Simpauttajasta, maineesta ja makeasta elämästä hän on maksanut hinnan, kuten tytär kirjassa kiteyttää, muun muassa surulla, häpeällä ja yksinäisyydellä.
Timo Laine: Torakoita ja panssarivaunuja : silminnäkijänä hajoavassa neuvostoimperiumissa. Tammi 2014.
”Jokainen, joka asuu muurin vieressä, haluaa tietää, mitä on sen toisella puolella.” Timo Laine, kielitieteilijä, varttui Kuusamossa ja alkoi nuorena kiinnostua ”muurintakaisesta” maailmasta. Kouluikäisenä hän pohti talvisotaa ja Suomeen hyökänneitä venäläisiä. Myöhemmin hän ymmärsi, miten propagandarummutus toimii: siten, että toistetaan ja toistetaan valheita.
”Rauhantahtoisen ja demokraattisen maan kimppuun on paljon helpompi hyökätä, jos ei usko, että maa on rauhantahtoinen ja demokraattinen. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, venäläiset olivat omasta mielestään hyvällä asialla. Heidän tehtävänsä oli auttaa Suomen kansaa vapautumaan porvarillisen riistäjähallituksen sorrosta.” Yllätyksenä tuli myös vastustajan eli Suomen puolustustahto, venäläiset kun kuvittelivat, että Suomi oli jo vallankumouksen kynnyksellä ja vain odotti neuvostojoukkojen tuloa.
Vuonna 1968 syntyneenä Timo Laine ei kokenut voimakkainta koulujen politisoitumisen aikaa, mutta asioista kiinnostuneena joutui tekemisiin kotoisten kommunistien kanssa. Puheet sorretusta työläisistä eivät kuitenkaan menneet läpi. Laineen mielestä suomalaisten työläisten olisi pitänyt ennen muuta auttaa oikeasti huonoissa oloissa eläviä, kuten kehitysmaiden köyhiä.
Kielten opiskelijana Laineella oli vahva tarve päästä itsekseen liikkumaan reaalisosialismin maihin mahdollisimman laajasti ja ottaa itse selvää asioista, stipendiaattina ja/tai työssä käyden. Hän opiskeli Oulun yliopistossa ja Tarton yliopistossa. Laineen matkat ulottuivat 1980–1990-luvuilla Tšekkoslovakiaan, Unkariin ja Romaniaan.
”Itä-Euroopassa elettiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa hyvin mielenkiintoista aikaa. Oli hienoa seurata, kuinka kansakunnat löytävät itsensä ja ottavat tulevaisuuden omiin käsiinsä. Jokaisessa maassa muutokset tapahtuivat omalla tavallaan, mutta kehityksen suunta oli kaikkialla sama.”
Laine näki Liettuan Vilnan televisiotornin valtauksen 1991 ja pian sen jälkeen hän todisti omin silmin Tallinnan televisiotornin valtauksen. Hän ymmärsi vasta jälkikäteen tapahtumasta videoita nähtyään, miten lähellä tilanteen kärjistyminen verenvuodatukseksi oli ollut ja millaisessa vaarassa hän oli itse ollut. Joka tapauksessa elettiin kuin ihmeiden aikaa. Berliinin muuri murtui, Viro itsenäistyi.
Suomen presidentin Mauno Koiviston epäröinti Viron suvereniteetin tunnustamisessa pilasi maamme maineen Virossa vuosiksi, varmaan joissakin piireissä ikiajoiksi. Suomen linja ei olennaisesti poikennut muiden länsimaiden linjasta, mutta Koivisto oli se, joka alkoi ääneen neuvoa Baltian maita, kehottaen näitä pidättyvyyteen.
Paksusta kirjasta anekdootteineen ja tarinoineen voi poimia tähän esittelyyn vain pienen raapaisun. Tässä tuokiokuva moskovalaisen ravintolan ”palvelusta” 1990-luvulta. Tilanne käynnistyy havainnolla, että tarjoilijat istuvat keskenään seurustelemassa yhdessä pöydässä ilmeisesti toivoen, että asiakkaita ei tulisikaan heitä häiritsemään.
”Aluksi minusta yritettiin päästä eroon ilmoittamalla, että palvelumaksu on tässä ravintolassa kaksikymmentä prosenttia. Sen osoitin vääräksi löytämällä ruokalistasta toisenlaisen tiedon. Kun aloin tehdä tilausta, sain kuulla, että kaikki halvat ruuat olivat loppuneet. Tarjoilijan palattua omaan pöytäänsä kävelin suoraan keittiöön, jossa kerrottiin, että kaikkea ruokalistaan merkittyä oli kyllä saatavilla.
Ilmoitettuani aterian jälkeen tarjoilijalle, että laskussa on virhe, hän alkoi huutaa minulle kuuntelematta lainkaan, mitä yritin sanoa. Halusin vain, että nainen lisäisi laskuun virvoitusjuomapullon, jonka hän oli unohtanut.”
Virhe korjattiin. Ravintolasta poistuessaanLaine havaitsi, että työpäivänsä jo lopettaneet työntekijät lähtivät kotiin käsissään verkkokassit ja muovipussit täynnä lihaa ja vihanneksia. ”Työpaikalta varastaminen oli Venäjällä pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta ravintolaväen saaliit herättivät varmasti kateutta tavallisten kansalaisten keskuudessa.”
Neuvosto-Virossa taas oli tavallista, että ravintola oli suljettu milloin mistäkin syystä: vaheaeg eli väliaika, tai siivouspäivä, inventaario tai remontti. Asiakkaita käännytettiin ulko-ovelta, jotta he eivät häiritsisi henkilökunnan rauhaa. Sisäänpääsystä saatettiin myös ulkomaalaiselta periä mielivaltainen pääsymaksu.
Laine kävi Latviassa, Liettuassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Moldovassa, Armeniassa, Azerbaidzanissa, Kazakstanissa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa ja Kiinassa. Kun Neuvostoliitossa alkoi vallankaappaus 19.8.1991, Laine oli liikkeellä Latviassa ja Tallinnassa. Hän oli Tartossa vaihto-opiskelijana silloin, kun Viron talous romahti, talvella 1991–1992.
Kirjastossa itsekin työskennelleenä kirjastofriikkinä minua tietysti kiinnosti kuvaus Tarton yliopiston kirjaston toiminnasta.
”Yliopiston kirjastossa asiointi oli hidasta ja hankalaa. Ensin täytyi jättää ulkovaatteet ja laukku naulakkoon, jonka edessä oli usein jonoa. Sitten näytettiin kirjastokorttia päivystyspöydän takana istuneelle naiselle. Vasta sen jälkeen oli mahdollista nousta portaita pitkin itse kirjastoon.
Valitettavasti tie kirjallisuuden pariin ei ollut auki vielä siinäkään vaiheessa. Kirjojen sijaan edessä oli suuri pahvikorttiarkisto, josta asiakkaan täytyi osata löytää häntä kiinnostavat teokset. Tilattavien kirjojen tiedot kirjoitettiin paperilapuille, jotka annettiin kirjastonhoitajalle.
Koska kirjojen hakeminen varastosta oli hidas prosessi, tilattuja teoksia sai tulla noutamaan vasta parin tunnin päästä. Tavallisesti lähdin pois ja tulin uudestaan seuraavana päivänä. Hankalinta oli se, ettei kirjaa nähnyt etukäteen. Vähäisten kortistotietojen perusteella oli mahdotonta tietää, millainen teos oli kyseessä. Usein tiesin heti kirjan saatuani, etten tarvitse sitä.
Ennen internetin aikakautta kirjasto oli kaiken tiedon koti. Siksi oli ikävää, että Tarton yliopiston kirjasto jätti niin masentavan ja tehottoman vaikutelman.” Ongelmia oli myös itse rakennuksessa; vajaa kymmenen vuotta vanhan talon katto vuoti vettä.
Timo Laineelle kertyi paitsi valtavasti erilaisia kokemuksia myös omakohtaista näkemystä ja arvokkaita, elämänikäisiä ystävyyssuhteita. Kaikista käytännön hankaluuksista, korruptiosta ja tylyistä virkailijoista huolimatta – niin ja niistä torakoista – hän kiintyi itärajan takaiseen todellisuuteen ja ihmisiin.
Pidän kovasti Timo Laineen viileän tarkkailevasta tyylistä ja arvostan hänen kielenkäyttönsä virheettömyyttä. Teoksen tekstissä yhdistyvät tiedemiehen ja journalistin hyveet. Laine työskentelee ilmeisesti edelleen Tshekissä, Prahassa, Kaarlen yliopistossa opettaen siellä suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria.
Kirjan ilmestyessä (2014) Venäjä oli juuri kaapannut haltuunsa Ukrainalta Krimin niemimaan. Laine toteaa: ”Ennusteeni Venäjän lähitulevaisuudelle ei ole hyvä. Maan talousjärjestelmä on jälkeenjäänyt ja täysin raaka-aineviennin varassa. Venäjä tarvitsee laajamittaisia investointeja taloutensa modernisointiin, mutta Kremlin pakkomielle hallita ja valvoa tukahduttaa taloudellisen aktiivisuuden. Menestyäkseen Venäjän täytyy avautua.”
Laine sanoo Putinin tehneen kaikkensa, jotta venäläiset eivät ymmärtäisi, mitä Ukrainassa tapahtui ihmisten pyrkiessä kohti demokratiaa. ”Ukrainan tapahtumat osoittavat, että tarvittaessa voidaan turvautua myös epiteetteihin fasisti ja terroristi.” Timo Laine arveli Putinin tien johtavan ennen pitkää umpikujaan. Nyt huhtikuussa 2023 tiedämme, että Krim oli alkusoittoa; fasisteiksi, natseiksi ym. nimittely samoin.
Demokratia-sanalla, on, kiitos Putinin ja hänen esikuntansa, monen venäläisen korvissa huono kaiku. Demokratia samastetaan kaaokseen ja anarkiaan. 1990-luvun tapahtumista moni kuulemma ajattelee, että asiat olivat hyvin, kunnes jostain tuli Gorbatshov.
Torakoita ja panssarivaunuja -teoksessa Laine kertoo myös Neuvostoliiton/Venäjän dominoimista alueista, jotka edelleen uhkaavat Euroopan turvallisuutta: Kaliningrad, Transnistria. Tilanne ei taida olla ohi silloinkaan, kun Ukrainan sota joskus päättyy.
Euroopan ja Venäjän yhteistyötä kannattaisi kuitenkin rakentaa. Aivan keskeistä hyville suhteille Timo Laineen mielestä olisi, että Venäjän hallitseva eliitti luopuisi vastakkainasettelusta ja lännen mustamaalaamisesta.
”Eurooppa ja Venäjä ovat taloudelliselta rakenteeltaan hyvin erilaisia kokonaisuuksia. Ne eivät kilpaile samoilla alueilla, vaan täydentävät toisiaan. Koska taloudellinen yhteistyö on hyödyllistä molemmille osapuolille, ei pitäisi olla mitään periaatteellista estettä erinomaisten suhteiden kehittymiselle Euroopan unionin ja Venäjän välille.”
Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus 2016.
Kun englantilaisen kirjailijan Helen Macdonaldin valokuvaajaisä kuolee yllättäen, Helen hankkii nuoren metsästyshaukan kesytettäväkseen. Haukan avulla hän toivoo kesyttävänsä myös surunsa.
Hakeuduin tämän kirjan äärelle ties minkä polun kautta, saatuani vinkin jostakin lukemastani kirjasta, jossa kehuttiin Macdonaldin tapaa kirjoittaa kauniisti surusta. Kehuja siteerasi kappaleen, joka väräytti herkkää kieltä sisimmässäni. Se taisi olla tämä:
”Elämässä on aika, jolloin luulee, että maailma on loputtomiin täynnä uusia asioita. Ja jonakin päivänä sitten huomaa, ettei se pidäkään paikkaansa. Tajuaa, että tuleva elämä onkin täynnä aukkoja. Poissaoloja. Menetyksiä. Asioita, joita on ollut ja joita ei enää ole. Ja silloin myös huomaa, että on vain kasvettava niiden aukkojen ympärillä ja välissä, vaikka voikin ojentaa kätensä sinne missä jotain on ollut ja tunnustella jännittynyttä, hohtavaa hiljaisuutta siellä missä muistot ovat.”
H is for hawk voitti heti ilmestyttyään 2014 Samuel Johnson -palkinnon ja Costa Award -palkinnon, ja Time-lehti valitsi sen vuoden 2015 parhaaksi tietokirjaksi. Teos on ollut kansainvälinen myyntimenestys; sen käännösoikeudet myytiin nopeasti yli kahteenkymmeneen maahan.
Nelkyt ja risat -ikäinen yliopistotutkija ja opettaja sulkeutuu haukkansa kanssa taloonsa. Pakastin on täytetty pienillä kuolleilla kukonpojilla. Nainen alkaa kouluttaa haukkaansa, jolle hän antaa nimen Mabel. Hihnat jalkoihin, nyöri hihnaan, huppu päähän. Annetaan haukalle aikaa tajuta, että sen epätoivoiset lentopyrähdykset eivät johda mihinkään. Vanki mikä vanki. Myöhemmin asennetaan vielä kulkunen ja radiolähetin.
Kanahaukka. (Kuva: Wikipedia)
Ihminen saa kontaktin haukkaan vain ruualla lahjoen.
Luin kaikkea tätä jonkinlaisen lumoutuneen inhon vallassa. Mieleeni juolahti, että jos ihminen syntyy brittiläiseksi, hän ehkä kantaa itsessään alistavan imperiumin vuosisataista verenperintöä. Ehkä silloin tuntuu luontevalta purkaa suruaan vaikkapa haukan rääkkäämiseen. Kirjoittaja kylläkin ottaa etäisyyttä falconry-perinteeseen paheksumalla harrastuksen yläluokkaisuutta ja kertomalla itseironisesti riekaleiksi menneistä, haukan ulosteen tahrimista vaatteistaan, mutta silti.
”Kanahaukkaa voi lennättää melkein missä vain, koska sen metsästystyyliin kuuluu nopea syöksähdys hansikkaalta lähietäisyydellä liikkuvan saaliin kimppuun, mutta jotta muuttohaukkaa voi lennättää kunnolla, tarvitaan tilaa: metsäkananummia, peltopyykartanoita, laajoja peltoaukioita, kaikenlaista, mikä ei hevin järjesty ilman varallisuutta tai hyviä suhteita.”
Helenin haukkahulluus alkoi jo lapsena, takakansi kertoo hänen saaneen ”ensimmäisen haukkansa 12-vuotiaana”; sitä ennen hän oli vuosikausia ahminut tietoa kaikista saatavilla olevista haukkakirjoista. ”En ainoastaan perehtynyt haukkametsästyksen nippelitietoon: alitajuisesti imin itseeni brittiläisen imperiumin eliitin ylimielisyyttä. – – Ne miehet olivat sukulaissielujani. Tunsin olevani yksi heistä, yksi valituista.” Niinpä niin.
Kanahaukka on tappaja. Macdonaldin kirjassa kerrotaan muun muassa hurja tilanne, jossa petolintu pääsee vahingossa fasaanitarhaan
Eniten ihmettelin englantilaisen klassikkokirjailijan Terence Hanbury Whiten (1906–1964) osuutta kirjassa. Myös White kesytti aikoinaan haukkaa ja kirjoitti siitä kirjan. White oli ahdistunut homo, aikansa pinkeän yhteisön surullinen tuote. Hän kännäsi ja teki haukkansa koulutuksessa kaikenlaisia virheitä. Macdonald käy piinallisen tarkasti läpi Whiten pyrintöjä kirjoittaen kymmeniä sivuja miekkosen haukkasekoiluista.
T.H. White tunnetaan parhaiten kirjasarjasta Muinainen tuleva kuningas, joka kertoo kuningas Arthurin tarinan. Jos kiinnostaa, niin googlaten löytyy helposti lisätietoa.
Haukalla on tietty, ihanteellinen ”lentopaino”. Eläintä pidetään tarvittaessa nälässä, ikään kuin dieetillä, kuten painijoita tai nyrkkeilijöitä ennen ottelua. T.H. White jopa valvotti haukkaansa. Kuulemme myös peippojenrääkkääjä Thorpesta.
Kaikkien piinattujen lintujen muistoa kunnioittaen. Toisaalta minua siis ärsytti lukea haukan koulutuksesta, mutta toisaalta kirjassa on niitä ihania jaksoja, joiden takia tahtoo jatkaa lukemista.
”Maailma, jossa haukka elää, ei ole minun. Sen elämä on nopeampaa, aika kulkee hitaammin. Haukka pystyy seuraamaan katseellaan mehiläisen siivenlyöntejä yhtä helposti kuin me linnun siivenlyöntejä. Mitä se näkee? pohdin, ja aivoni heittävät volttia taaksepäin, kun yritän kuvitella sitä, koska en minä pysty. Minulla on silmissäni kolmenlaisia aistinsoluja: punaiselle, vihreälle ja siniselle herkistyneitä. Haukalla, kuten muillakin linnuilla, niitä on neljää lajia. Haukkani pystyy erottamaan värejä, joita minä en pysty, näkemään jopa spektrin ultravioletille alueelle. Se pystyy näkemään myös polarisoitunutta valoa, katsomaan, miten lämpimät ilmavirtaukset nousevat, sekoittuvat ja valuvat pilviin, ja seuraamaan maan magneettikentän voimaviivoja. Syvänmustiin pupilleihin lankeava valo rekisteröityy niin pelottavan tarkkaan, että haukka pystyy näkemään hirvittävän selvästi asioita, joita minä en pysty millään erottamaan sumeudesta. Räystäspääskyjen varpaankynnet pään päältä taivaalta. Valkoisen perhosen siipisuonet sen lepatellessa häilyväistä reittiään puutarhan perällä sinapinkukkien yllä. Siinä minä seison, ja surkeat ihmissilmäni ovat ymmällään valon ja yksityiskohtien paljoudesta, kun taas haukka katsoo kaikkea ahnaan intensiivisesti kuin lapsi, joka täyttää värityskirjaa, lapsi, joka raapustaa riemuissaan, suttaa väriä, omii sivut itselleen.”
Isän kuoleman jälkeisen surun kuvaus ja surusta hiljalleen eheytyminen on kirjan kaunista antia. Helen ymmärtää, että hän ei voi paeta haukan maailmaan eikä kääntää selkäänsä ihmisille, vaan ainoa keino jatkaa elämää kohti jonkinlaista tasapainoa on hyväksyä ajatus hakeutumisesta ihmisten seuraan.
Suomessa haukkametsästys on harvinaista. Media on vuosien varrella tehnyt juttuja ”Suomen ainoasta metsästyshaukasta” Lotasta. Koulutettavat kanahaukat ovat naaraita, koska ne ovat kookkaampia kuin koiraat. Oheinen artikkeli on helmikuulta 2021.
Kanahaukka on pelätty ja kunnioitettu hahmo sääksipesien livekamerain seuraajien keskuudessa. Lähetyksiä katselevien kesken saatetaan chat-palstalla kysellä varovasti, onko ”kh:ta näkynyt”. Luomus eli Luonnontieteellinen keskusmuseo tarjoaa tämän upean Sääksilive- kamerapalvelun, joka esittelee sääksien pesintää reaaliajassa. Vuodelta 2019 olevassa videossa näkyy kanahaukan hyökkäys. Varoitus: ei herkille! (Video: Luomuksen Sääksilive)
H niin kuin haukka mainitsee Suomen myös. Macdonald kertoo, miten 1960–1970-luvuilla Britannian haukkametsästäjät käynnistivät epävirallisen hankkeen romahtaneen kanahaukkakannan palauttamiseksi. Haukkoja tuotiin ”Ruotsista, Saksasta ja Suomesta: suurin osa oli isoja, vaaleita havumetsien haukkoja”. Ne menestyivät ja lisääntyivät, ja niiden jälkeläisiä on siis Britanniassa yhä.
Nainen puntarissa on kehotietoisuuden klassikkokirja, jonka bongasin viitteenä jostakin hiljattain lukemastani uudesta opuksesta. Olen iloinen, että tutustuin tähän teokseen, niin paljon ajattelemisen aihetta se antoi synkimmän talven ja laihdutuspaineen aikaan. Kuten Mustavuori kirjoittaa: mikä saa meidät uskomaan, että ruumistamme pitää muokata, rääkätä, taivuttaa, vatkata, kääntää, vääntää, leikata ja ommella? Mietin hetken jopa, lakkaisinko vihaamasta reisiäni.
Nainen puntarissa nojaa vahvasti kirjallisuuteen ja lehtien artikkeleihin. Kirja on journalistisen rennosti kirjoitettu ilman lähdeviitteitä. Lopun kirjallisuus- ja medialuettelo auttaa kiinnostuneita löytämään lähteet.
Se, ettei kirja ole vain kuvaileva kirjallisuuskatsaus, johtuu kirjoittajan suuresta persoonallisesta panoksesta. Mustavuori kertoo omat kehokokemuksensa laihdutuksista kuntosalitreeneihin. Hän kulki pitkän tien lapsuuden ja nuoruuden piukasta lahkolaishengellisyydestä yliseksuaalisen bisnes- ja juppiajan kautta oman kehon luonnolliseen tiedostamiseen. Parantavaksi keinoksi löytyi vapaa, luova liike.
Mustavuori pohtii sarkastisesti, aloittaisiko 29. laihdutuskuurinsa. Ensimmäisen kerran hän laihdutti 12-vuotiaana. Hän kertoo kaalikeittodieetit, Painonvartijoiden pisteidenlaskun, kasari-aerobic-videot, havaintonsa seksikkyydestä valttikorttina ja kyseenalaisena keinona hankkia läheisyyttä. Mukana on mielenkiintoista ajankuvaa, kuten maininta, että Painonvartijat lopetti Suomessa toimintansa 2009. Kirjan ilmestymishetkellä oli meneillään suuri karppausbuumi (muistatteko vielä?).
Itsensä hoitamisesta on tullut pärjäämisen edellytys. Pelätyin stigma on ylipainoisuus. Juoksemisesta tuli menestyjien laji. Kaikkea tätä Mustavuori analysoi. Mikään noista asioista ei liene kymmenessä vuodessa muuttunut. Lisäksi muotimaailmassa on alettu taas suosia ylilaihoja mannekiineja. Luurangonlaihuus tuli jälleen muotiin.
Luova, vapaa liike, improvisointi, tanssi, kosketus, pysähtyminen ja tietoinen oleminen. Näistä rakentuu paremmin voiva nainen. Mustavuori samastaa toipumisen syvälliseen ajatukseen elämän virrassa kulkemisena. Olemme kaikki osa luontoa, meillä on oikeus olla täällä ja pyrkiä avaamaan kanavat, joiden kautta voimme luoda, tuoda ilmi jotakin ainutkertaista.
Tuntuu rankalta siirtää vastuu yksilöille maailmassa, joka on tullut hulluksi, mutta kyllä meidän kannattaa pysähtyä miettimään näitä Jaana-Mirjam Mustavuoren sanoja:
”Voimme valita, onko oma ruumiimme meille vihollinen vai koti. Voimme valita, kuljemmeko kuntosalikortti ja kaloritaulukko takataskussa läpi koko elämämme vai otammeko vastaan haasteen todella tutustua itseemme, ruumiillisuuteemme ja ihmisluontoon, siihen, mikä on ihminen. Voimme myös valita, jatkammeko itsemme esittämistä, trimmaamista ja ruumiin pitämistä muokattavana kohteena, mainoksena ja painolastina vai asutammeko oman ruumiimme ja ystävystymme sen kanssa, teemme ’minunkaupat’.”
Alussa mainittu Ulla Järven Yle-kolumni toi esiin, miten merkittävä bisnes laihduttaminen ja terveystietoisuus on. Samasta asiasta puhuu myös Mustavuori. Vähän ilkeästi voi todeta, että bisnestähän tekevät myös Mustavuoren kaltaiset hyvinvointikouluttajat, jotka ottavat rahaa siitä, että purkavat edellisten bisnestentekijäin pahuuksia. Aina joku hyötyy naisten pahasta olosta, siitä, että emme koe täyttävämme jotakin pimeää normia.
Nainen puntarissa esiteltiin tuoreeltaan monissa kirjablogeissa. Amman kirjablogi hehkutti helmikuussa 2013: ”Nainen puntarissa on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Jos minulla olisi määräysvaltaa, säätäisin lain, jonka mukaan jokainen yli 15-vuotiaan naisen olisi pakko lukea kirja säännöllisin väliajoin. Sopivia valittuja kohtia olisi hyvä alkaa lukemaan aamunavauksissa jo peruskoulun puolella.” Olen samaa mieltä – kyllä näistä asioista pitäisikin puhua enemmän. Linkki blogikirjoitukseen: Nainen puntarissa: Kuinka tehdä sinunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa? (ammankirjablogi.blogspot.com)
Jaana-Mirjam Mustavuori on hyvinvointikouluttaja ja vapaa kirjoittaja, jolla on juristin koulutus. Nainen puntarissa -kirjan lisäksi hän on kirjoittanut teokset Elämän juurilla – Ruumiillisuus ja läsnäolo (2007), Olemisen talossa – Hidastajan vuosi (2009), Aistit auki (2014), Tunnevirrassa (2017) ja Koirailoa (2021).
Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. Suomentanut Antti Valkama. Tammi 2022.
Länsimaisten vaikutteiden yhdistäminen japanilaiseen maagiseen realismiin; siitä Haruki Murakamin proosa tunnetaan. Kuitenkin tuore novellikokoelma Ensimmäinen persoona jätti vähän vaisun jälkimaun. Ehkä odotukset vain olivat liian korkealla.
Kahdeksan novellin miljöissä ja asetelmissa on paljon tuttua: jazzia, öisiä kohtaamisia, oluen nauttimista. On ihastumisia, toiveikkuutta, fyysisiä kontakteja, pianonsoittoa ja seksiä. On myös itseironiaa. Ote on suorapuheinen, jopa karkea ja paikoin kyyninen.
Luin alle 200-sivuisen opuksen läpi, luin toistamiseen ja mietin mitä tämä kirja tahtoo sanoa. Minulle tuli tunne, että maineikas kirjailija on kieli poskessa paljastavinaan jotain itsestään. Teos ilmestyi samannimisenä Japanissa vuonna 2020, ja nyt se jo suomennettiin, varmaan samaan tahtiin se kääntyi muillekin 50 kielelle.
Kiinnostavimpia ovat hetket, jolloin kertojan suunnitelmat pettävät siksi, että hän on ymmärtänyt jotain väärin. Näitä kömpelöitä, harovia tuokioita Murakami kuvaa hyvin, sitä miten mieli ponnistelee saadakseen outoon todellisuuteen tolkkua. Myös kirjailijan vankka musiikintuntemus, niin populaarimusiikin kuin klassisenkin, tekee vaikutuksen.
Mutta kirjan naisjutut ovat välillä kuin tunkkainen tuulahdus 1990-luvulta. Novelli Karnevaali alkaa näin:
”Ei varmaankaan olisi reilua sanoa, että hän on kaikista tähän mennessä tuntemistani naisista rumin. Maailmassa todennäköisesti on paljon naisia, jotka ovat häntä rumempia. Mutta en usko, että on virheellistä sanoa hänen olevan rumin niistä naisista, joiden kanssa olen elämäni aikana ollut jossain määrin läheisissä tekemisissä ja jotka ovat upottaneet juurensa minun muistini maaperään. Totta kai voisin sanan ruma sijaan käyttää kiertoilmaisua ei kaunis, ja se luultavasti olisi lukijoille – etenkin naispuolisille – helpommin hyväksyttävää. Siitä huolimatta otan tässä vapauden käyttää juuri tuota suorasukaista (ja jossain määrin karkeaa) sanaa. Sen avulla näet pääsemme lähemmäs kyseisen ihmisen olemusta.”
Ensimmäinen persoona – ovatko nämä muka siis kirjailijan omia, tosia kokemuksia? Ei todellakaan. Puhuvia apinoita ja käärmeitä kuhisevia puita. Veijarikertoja on vauhdissa. Onhan hän jo nuorena huiputtanut musiikkimaailmaa kirjoittamalla yliopiston kirjallisuuslehteen hölynpölyesseen Charlie Parkerin ”bossa nova -nauhoitteesta” ajatuksella: jos Bird olisi elänyt 1960-luvulle saakka, kiinnostunut bossa novasta ja ryhtynyt soittamaan sitä. Oletan että tämä muistelma pitää paikkansa, samoin baseball-pelaajien takamuksista kirjoitetut ylistysrunot. Toki huonomminkin voisi aikaansa käyttää kuin rustaamalla värssyjä urheilevien miesten takamuksista.
Koulupojat elävät kesälomallaan kaksoiselämää omassa Mataran valtakunnassaan. Matara muistuttaa hieman muinaista roomalaista yhteisöä. Senaattorit juonittelevat lakanatoogat yllä ja käskyttävät alaisiaan, pikkupoikia, joilla on hiilellä piirretyt viikset, koppalakit ja henkselihousut. Mataralla on omat lait ja rituaalit, oma raha ja poikakohortilta toiselle kulkeva perinnetieto. Rikkaat ovat rikkaita täälläkin, he voivat ostaa työläisiä omiin projekteihinsa. Eivätkä valtaapitävät ole turvassa juonitteluilta ja kapinamielialalta.
Kerronnan keskiössä on pikkuveli, joka toimii tiedustelijana isoveljensä kanssa. Vihollisia ovat kallialaiset, kermit ja partialaiset. Veljekset löytävät vakoiluretkellään vihollisen leirin, ja sotavalmistelut alkavat.
Sota ei ole yhdentekevää nahistelua. Puumiekan isku tietää hengenlähtöä, kuolleiden on käyttäydyttävä sovittujen sääntöjen mukaan ja heidän on poistuttava Matarasta. Vankeja nöyryytetään kuten oikeissa sodissa ainakin.
Matias Riikonen osaa luoda ihmeellisen unenomaisen maailman. Kesäinen luonto henkii, sirkuttaa ja sykkii antaen kehykset poikien valtakunnalle, joka tuntuu myös kehittyvän omien orgaanisten lakiensa mukaan. Poikien keskinäinen valtataistelu, mutta myös kiintymys ja hellyys ja orastava seksuaalisuus saavat siinä sijansa. Pikkuveljen luontomystiset havainnot ja pyrkimys koko olemuksellaan täyttää yhteisen leikin edellyttämät vaatimukset punoutuvat kauniisiin miljöökuvauksiin, kun veljekset ”naakivat” eli kulkevat tiedustelijoina metsäkierroksillaan, noudattaen tarkkaa koreografiaa jalkatyössä, ”askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää”; tämä jalkatyön kuva toistuu läpi romaanin joka jakson alussa.
Kirjan takakansiteksti ilmaisee asian hyvin: tämä romaani ottaa lapset vakavasti. Pikkuveljen ponnistukset, fyysisten rajojen koettelu yhteisen päämäärän takia, ilon hetket, pettymykset, pelot ja järkytykset välittyvät salaperäisen kauniina.
”Lehdet olivat peräisin nuoresta haavikosta, joka hehkui kankaan takana niin kirkkaana, ettei se näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän todellisuuteen… isoveli katseli, kuinka haavoista sinkoutui rastaita, ja odotti aikansa, ennen kuin kääntyi pikkuveljen puoleen ja teki sormillaan juoksemista merkitsevän eleen. Pikkuveli nyökkäsi, isoveli kohensi vyötään ja veti henkeä, pikkuvelikin veti henkeä, ja he säntäsivät juoksuun… he välttivät risut ja liian tiheässä sojottavat oksat, valo välkkyi, he puuskuttivat, mutta juoksun ääni hukkui kuolleisiin neulasiin, vitikko oli aina vain likempänä, sen hehkuvat lehdet ja harmaiden runkojen kalterikko. He tömähtivät kyljelleen hiirenportaiden alaiseen hämärään, huohottivat hiljaa ja pyyhkivät multaa kämmenistään ja käsivarsistaan… taivas pilkisti lehtien rakosista ja lintujen huuto kuului ja haapojen havina, se oli heleää ja jollain lailla seremoniallista.”
Myös Matara-”valtion” kehitys, jännitteet ja valtataistelut ovat vahva teema.
”Kaius alkoi suunnitella uutta sotaretkeä. Ensin marssittaisiin länteen ja kukistettaisiin partialaiset, sitten jatkettaisiin etelään ja hyökättäisiin kermikallioille ja tapettaisiin niin monta kermiä kuin kyettäisiin. Harvennetuista kermilaumoista olisi valtiolle vähemmän uhkaa.
Virnanen muistutti senaatissa, etteivät kermit olleet hyökänneet kertaakaan koko kesänä. Jos niiden väkilukua onnistuttaisiinkin verottamaan, ensi keväänä niitä olisi taas täysi määrä, kun uudet pojat saapuisivat opistolle. Kaius vastasi, että ensi kesänä mataralaisiakin olisi täysmäärä, ja asia oli loppuun käsitelty.
Auguuri kuiskaili, että tätä menoa Kaius vielä tyrkätään Hadeen veräjille. Kaikkein kiltein poika taas tyynesti toteamassa sellaista, niin kuin murhanhimo olisi tauti, joka verenvuodatuksen myötä olisi tarttunut auguuriinkin. Se tarkkaili pikkuveljen kasvoja, eikä hän tiennyt, mitä auguuri hänessä näki ja miten se näkemäänsä punnitsi.”
Matara ilmestyi elokuussa 2021. Se ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2021 ja Runeberg-ehdokkaaksi 2022, ja se on Matias Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin jälkimmäinen osa, Jollaksen pojille omistettu. Ensimmäinen osa on vuonna 2019 ilmestynyt Iltavahtimestarin kierrokset, jossa nuori mies liikkuu maagisessa öisessä kaupungissa. Tommi-veljeni esitteli Iltavahtimestarinkierrokset Aarrearkun ensimmäisessä blogipostauksessa 1.3.2020.
”Pidän tuosta Riikosen polveilevasta ajatuksenjuoksusta. Tai kulusta, sillä kävellessäänhän hän niitä havaintoja tekee. Sen takia ne kai ovat kovin rauhoittavia:
Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle. Kun niin ajatteli, näytti kuin valopylväät olisivat olleet vartiointitehtävissä.”
Minä en tiedä poikalasten sotaleikeistä paljonkaan. Luettuani Mataran arvelen päässeeni edes hiukan jyvälle. Aavistan jotakin siitä arvokkuuden tunteesta, jonka leikki voi tuottaa. Leikkiin kuuluu vääjäämättä sekin, että lapset kasvavat ja leikki täytyy joskus lopettaa. ”Nyt hän oli vain valju muisto pojasta, joka joskus eli.”
Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.
Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.
Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.
Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”
Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.
Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”
Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.
Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?
”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”
Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.
Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.
Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.
Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.
”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”
Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.
Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.
Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.
Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.
Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.
”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”
Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.
Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.
”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”
Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 1978. Kolmas painos.
Nyt kun sota on taas tunkeutunut Eurooppaan ja kuuluu tuoreen kyselyn mukaan suomalaistenkin suurimpiin huolenaiheisiin, tahdon nostaa esiin aikaa kestävän sodanvastaisen romaanin ja lajinsa klassikon, amerikkalaisen Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5. On syytä muistaa Vonnegutia siksikin, että hänen syntymästään tulee marraskuussa 2022 kuluneeksi sata vuotta. (Hän kuoli vuonna 2007.)
Noin kahdeksankymppinen Kurt Vonnegut vuonna 2002. Kuva: Tammi
”En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa”, toteaa kertoja Teurastamo 5:n eräänlaisessa laajennetussa esipuheessaan. Lukija kuitenkin ymmärtää pian monien mainintojen kautta, että aihe hiersi kirjailijan mieltä yli 20 vuotta. ”Luulin, että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe on niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt heti montakaan sanaa Dresdenistä…”, ”valmistelin sitä kuuluisaa Dresden-kirjaa”, ”Opetin iltapäivisin. Aamuisin minä kirjoitin. Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani”, ”Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja”.
Hän tuntuu pääsevän kirjoittamisen vauhtiin vasta vierailtuaan Dresdenissä sotakaverinsa kanssa ja vannottuaan sotakaverin vaimolle, että ”lapsitaistelijoista” kertovasta tarinasta ei tulisi taistelua ihannoivaa sotapuppukirjaa, josta tehtäisiin herooinen elokuva pääosanesittäjänään Frank Sinatra tai John Wayne.
Kurt Vonnegut koki itäisessä saksassa Dresdenin tuhopommituksen helmikuussa 1945, ja Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five, Or The Children’s Crusade) näki päivänvalon vuonna 1969. Vonnegutilta oli jo ilmestynyt esikoisromaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) sekä romaanit Titanin seireenit (The Sirens of Titan, 1959), Äiti Yö (Mother Night, 1961), Kissan kehto (Cat’s Cradle, 1963) ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (God Bless You, Mr. Rosewater, Or Pearls Before Swine, 1967). Teurastamo 5 merkitsi kansainvälistä läpimurtoa ja nosti Vonnegutin 1970-luvulla viisikymppisenä nuorison kulttikirjailijaksi. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 1970.
Esipuheessa kirjailija puhuttelee kustantajaansa, Samia: ”Sam – tässä se kirja on. Se on niin laiha ja sekava ja kireä, Sam, koska joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa. Kaikkien on määrä olla kuolleita, jotta he eivät enää koskaan sanoisi mitään eivätkä tahtoisi mitään. Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, ja aina onkin, paitsi linnut.” Nimi Teurastamo 5 viittaa paikkaan, johon amerikkalaiset sotavangit teljetään Dresdenissä.
Otavan kirjallisuustieto (1990, toim. Risto Rantala ja Kaarina Turtia) kertoo, että Indianapolisissa asunut Vonnegutin perhe kärsi suuresti saksalaisista sukujuuristaan toisen maailmansodan sytyttyä. Perheen elämä romahti; isä joutui työttömäksi ja äiti teki itsemurhan 1944.
Nuori Kurt joutui sodassa vangiksi ja lähetettiin Dresdeniin, jonka suurpommituksesta helmikuussa 1945 hän siis pelastui. Vaikka kirjailija romaanin alussa sanoo: ”Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein”, niin perhehistoriansa surullisia asioita hän ei kerro. Mutta hän jatkaakin: ”Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta.”
Kirjailija ei kai voinut kirjoittaa hirvittävistä kokemuksistaan kuin vahvasti etäännyttäen. Sodan kauhut kerrotaan Billy Pilgrim -nimisen hahmon kautta. Tarinointia pirstoo se, että Billy on ”ajasta irrallaan”, tekee mielessään matkoja muistoihin ja kuvitelmiin ja tulevaisuuden tapahtumiin. Kirja on alle 200-sivuinen, mutta sitä ei lukaise hetkessä.
Billy on nuori, peloissaan ja hukassa jäädessään saksalaisten vangiksi Ardenneilla, missä saksalaiset tekevät viimeistä suurta hyökkäystään. Billy ei ole edes ehtinyt asettua rykmenttiin, sillä hänen saapuessaan paikalle tilanne on päällä. Hän kuljeksii metsissä siviilivaatteissaan kolmen muun satunnaisen henkiinjääneen kanssa, ”hän oli kylmissään, nälkäinen, nolo ja epäpätevä” ja etenee vain toveriensa pakottamana. Hän tahtoo luovuttaa, joutuu aggressiivisen toverinsa raivon kohteeksi.
Neljästä miehestä kaksi jää ”jälkipuhdistusta” suorittavan saksalaisen partion vangiksi; tai lapsiahan he vielä oikeastaan ovat. Heidät kuljetetaan Saksan puolelle ja ahdetaan epäinhimillisesti tavaravaunuihin odottamaan kuljetusta sotavankien leirille. Junaliikenne tökkii, koska vankileirit olivat tupaten täynnä eikä resursseja tahtonut riittää ”ja silti – taas oli tulossa lisää vankeja”.
”Vaikka Billyn juna ei ollutkaan liikkeessä, sen tavaravaunut pidettiin tiukasti lukittuina. Ketään ei päästettäisi ulos ennen lopullista päämäärää. Vartijoille, jotka ulkona kävelivät edestakaisin, jokainen vaunu muuttui organismiksi, joka söi ja joi ja ulosti tuuletusaukkojensa kautta. Se myös puhui tai joskus kiljui tuuletusaukkojensa kautta. Sisään meni vettä ja ruisleipää ja makkaraa ja juustoa, ja ulos tuli paskaa ja kusta ja kieltä.
Siellä sisällä olevat ihmisolennot ulostivat teräskypäriin, jotka kulkivat kädestä käteen tuuletusaukkojen luona oleville, jotka tyhjensivät ne. Billy oli tyhjentäjä. Ihmisolennot kuljettivat kädestä käteen myös kenttäpakkeja, jotka vartijat täyttivät vedellä. Kun ruokaa tuli, ihmisolennot olivat hiljaa ja luottavaisia ja kauniita. He jakoivat.”
Etäännyttäminen traumaattisista kauhuista viedään äärimmäisyyksiin, kun keski-ikäinen Billy Pilgrim kaapataan ulkoavaruuteen, Tralfamadoren planeetalle, 1960‒1970-lukulaisen ufoinnostuksen hengessä. Tralfamadoren kautta lukijalle tarjotaan rauhanomaista maailmankatsomusta, kaiken hyväksymistä ja tyyneyttä. Planeetalla uskotaan, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan kaikki on ikuisesti, ja kaiken tulee mennä juuri niin kuin se meneekin. Näen nämä fantasiat toiveena hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta juuri maailmansodan järjettömän pahuuden ja tuhon vastavoimana.
Kaapatuksi tuleminen edustanee myös haavetta päästä jatkuvasta valitsemisen ja vastuullisuuden ahdistuksesta. Billyn elämä sodan jälkeen kulkee pitkin amerikkalaisen unelman raiteita, joilta ei sovi poiketa. ”Kaappaus” tapahtuu Billyn tyttären hääyönä, missä voi nähdä symboliikkaa. Tytär ottaa askeleen eteenpäin, sitoutuu instituutioihin ja suvunjatkamiseen. Isi lähtee pois.
Hyvyydestä uneksimista mahdottomassa maailmassa edustaa myös Billy Pilgrimin visio hautakivestään, jossa muka lukisi Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää.
Teurastamo 5 on ainutlaatuinen, aikatasolta toiselle pomppiva monityylinen luomus. Siinä on mustaa huumoria ja nihilismiä. ”Niin se käy”, todetaan aina kun joku on kuollut. On naiivia ihmettelyä sen lapsen tyyliin, joka sadussa paljasti, ettei keisarilla ole vaatteita. On älyvapaata huumoria ja tuhmia juttuja. Tiede, uskonto ja armeija esitetään koomisina.
Tapaamme myös Vonnegutin muusta tuotannosta tuttuja henkilöitä, kuten Herra Rosewaterin ja kehnohkoa science fictionia sepittävän kirjailijan Kilgore Troutin, ja kirjailijan ”itsensä” ”se olin minä”-toteamuksin. Yllättävät käänteet ja kaiken absurdius värittävät tapahtumia. Englantilaiset sotavangit esittävät Tuhkimo-näytelmää amerikkalaisille sotavangeille. Englantilaisilla on itsekuria ja järjestäytyneisyyttä, he pitävät amerikkalaisia tulokkaita nuhruisina. Kenkiä vaille jäänyt Billy Pilgrim sieppaa itselleen Tuhkimon kengät, hopeamaalilla sivellyt lentäjän jalkineet, ja herättää jälleen huomiota.
Romaanissa on myös kosolti vähäeleisyydessään koskettavia kuvauksia pelosta ja raakuudesta sekä toisaalta rakkaudesta, nöyryydestä ja toivosta. Kirjailijan suru Dresdenin, ”Elben Firenzen”, tuhotusta kauneudesta sekä kymmenistätuhansista kuolonuhreista välittyy, vaikka parantumattoman humoristin tavoin Vonnegut tuo esiin koomiset puolet silloinkin, kun menossa on jotakin juhlavaa tai kauheaa.
Dresdeniä ei uskottu pommitettavan, kuten käy ilmi englantilaisen sotavangin kommentista amerikkalaisille: ”Te pojat lähdette tänään iltapäivällä Dresdeniin – se on kaunis kaupunki, olen kuullut. Teitä ei panna häkkiin kuten meitä. Te olette siellä missä on elämää, ja ruokaa tulee varmasti olemaan runsaammin kuin täällä. – – Pommeista teidän ei, muuten, tarvitse olla huolissanne. Dresden on avoin kaupunki. Siellä ei ole puolustuslaitteita, eikä siellä ole sotateollisuutta eikä joukkoja joilla olisi merkitystä.”
”Saksan jokaista muuta suurkaupunkia oli pommitettu, ja ne paloivat raivokkaasti. Dresdenistä ei ollut särkynyt edes ikkunaruutua.”
Kevättalven 1945 Dresdenin pommitusten mielekkyydestä on kiistelty, samoin kuolonuhrien määrästä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 200000 ihmistä menehtyi palopommien aiheuttamassa tulipätsissä. Myös kulttuuriset tuhot olivat merkittävät.
Vahvimpana viestinä kirjasta huokuu rauhanaate. Sodanvastaisuus, sodan ihannoinnin vastaisuus, asevarustelun vastaisuus; etteivät lapset enää joutuisi sotimaan eivätkä tulisi sodissa tapetuiksi.
Lopuksi henkilökohtaista. Minäkin kuuluin 1970-luvun lopulla teineihin, jotka tykkäsivät Vonnegutista. Lukiossa oli samalla luokalla ihana fiksu poika, jonka kanssa keskustelin Vonnegutin kirjoista. Kuvan kirja on teinivuosiltani peräisin. Se on kansista rispaantunut, sivut ovat kellastuneet. Mutta Vonnegutin lumo ei haihdu.
Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.
Tervetuloa kirjalliselle markkinatorille, sekalaisten lukijoiden ja taideihmisten alustalle! Täällä kohtaavat palkittu kirjailija, jonka uutta romaania kaikki pääsevät kommentoimaan, sekä lukevat helsinkiläiset ynnä asiaan vihkiytynyt taideväki, wannabe-kirjailijat ja monet muut. Kaikki, jotka haluavat, saavat sanoa mielipiteensä!
Ja kyllä he sanovatkin.
Vuoden 2021 kirjallisuuden Finlandia-voittaja yllättää. On kuvitteellinen romaani nimeltä Taivaallinen vastaanotto, jonka kirjailija Jan Holm on julkaissut päästyään sairaalasta avosydänleikkauksensa jälkeen. Luemme ”romaanista” katkelmia, emme suinkaan järjestyksessä vaan mielivaltaisesti, ja eri nimimerkkien mitä moninaisimpia kommentteja ja muita mietelmiä.
Kirjailija Jukka Viikilä on julkisuudessa puhunut teoksensa omakohtaisuudesta. Taivaallinen vastaanotto etenee katkelma katkelmalta, ”romaaniotteiden” ja kommenttien vuorotellessa, mutta näennäisestä kakofoniasta erottuu muutama vahvasti soiva teema.
Yksi on tietenkin sydän ja kaikki siihen liittyvä. Sydänhän ei ole mikä tahansa sisäelin, vaan siihen kytketään ajatuksia sielusta, rakkaudesta, ihmisen sisimmästä, arvokkaimmasta. Se pelottaa jopa sydänspesialisteja. ”Lääkäritkin pelkäävät sydänten arvaamattomuutta, äkkipikaisuutta ja ylpeyttä. He rukoilevat, etteivät sydämet heittäytyisi hankaliksi heidän päivystysvuorollaan.”
Kun sydän joudutaan avosydänleikkauksessa paljastamaan, on se dramaattinen ja väkivaltainen teko. Sydänleikkauksen seuraukset ovat tunnetut, esimerkiksi se että potilas masentuu ja herkistyy.
Sydänterveyteen liittyvät kuvaukset ovat romaanin helmiä, esimerkiksi kohta jossa kirurgi leikkausta vasta suunniteltaessa toteaa, että ”hän uskoo vasta kun näkee. Pitää nähdä sydän, saada se kuivana ja pysäytettynä käteensä, halkaista se. Vasta sitten voi tietää” tai kun nuoret ja reippaat kandit. ”terveet ja kaukaiset” tulevat tapaamaan leikkaustoipilasta.
Ja miten osuva on havainto, että suuret vastoinkäymiset ja katastrofit, kuten sydänleikkaukseen joutuminen, eivät lopulta oikein muuta mitään. Katastrofeihin liittyy aina toive muutoksesta, turhan kaikkoamisesta, olemassaolon lisääntymisestä, osallisuudesta jne. ”Mutta mikään ei muutu. Muutoskin on muualla. Tämä on lopulta se, mikä tekee katastrofista katastrofin.”
”Kerttulan lukupiiri” kommentoi myös. ”Yleisesti ottaen kirjasta pidettiin. Jokainen tunsi jonkun, jolla on sydänvaivoja. Lukupiiriläisistäkin neljällä on lääkitys tai sydänperäisten vaivojen muu hoito. Silti oli erilaista lukea nuoremman ihmisen kokemuksia sydänleikkauksesta, joka on vanhuksille yleensä hyvin sumuinen kokemus, eikä jätä paljon muisteltavaa.”
Toinen teema on narsismi. Jan Holm on itsekeskeinen, seksisuuntautunut, kaikkein kiinnostunein omasta navastaan. Kulttuuriperheen kasvattina, huomioon tottuneena, töölöläisessä elitismissään hän elää makeaa elämää. Silti hän ei ole aina sovussa roolinsa kanssa. Se että hän voitti Finlandia-palkinnon Engel-aiheisella romaanillaan ja yllätti kirjalliset piirit, toi hänelle sekä hyvää että pahaa. Voittaminen on tietysti upeaa, mutta hän ei sittenkään pääse siihen tunnettuuteen, jota toivoo. Kirjallisuutta tunteva naapuri, nuorehko mies, näyttää olevan kirjallisuuspiireissä mutta ei tiedä tapaus Engeliä. Kauhea narsistinen loukkaus!
”Jään miettimään tapausta viikoksi. Olenko näin näkymätön? Onko teokseni ajateltavissa niin vahvasti muille kohderyhmille, että siitä ei jää hänen kaltaiselleen lukijalle minkäänlaista muistijälkeä? Onko Engel markkinoitu mummoille?” Mummoikäinen Taina täällä sanoo, että hyi olkoon Jukka, miten rumasti sanottu!
Finlandia-voittonsa jälkeen Jan Holm neuvottelee Kansallisoopperassa oopperalibreton tekemisestä, hän on siis nousemassa lopullisesti ja absoluuttisesti kansakunnan kaapin päälle. Tämän neuvottelun jälkeen sydän kuitenkin pettää ja projekti on peruttava. Holm tuntee yllättävää helpotusta ja sydänleikkauksen jälkeen pääsee (osin pakon edessä) kiinni terveellisempään, tasapainoisempaan elämään.
Kolmas teema on kirjailijuus itsessään ja ankara kilpailu mediahuomiosta. Naiskirjailija Minttu kuvastaa näitä nyansseja, hänen ystävyyssuhteensa kärsivät kilpailusta. Minttu kertoo, että Holm on kirjoittanut Taivaallista vastaanottoa etsiessään ”lääkettä ikävään ja häpeään”, kun taas Minttu itse kirjoittajana haluaa ”selvittää asioita maailman kanssa”, hänen tekstinsä syntyvät epäoikeudenmukaisuudesta. Tuntuu hankalalta, kun kaveriporukasta yksi nainen menestyy ja saa kaiken: kustannussopimuksen, aikakauslehtihaastattelut, esiintymiset televisiossa, ja toinen, kovasti kilvoitellut ja yrittänyt, ei saa mitään. Niin se käy.
Kyseistä teemaa pilkkaa riemukkaasti päätön pötkö kirjailijoihin kohdistuvia kehuja. Näitähän luemme päivittäin mediasta. ”Hänet palkittiin esikoisromaanistaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Hän taas voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Hänen romaaninsa on ollut arvostelumenestys niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen teokselleen myönnettiin Finlandia-palkinto, ja se oli ehdolla muun muassa Runeberg-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.” Ja niin edelleen 3,5 sivua. Se muistuttaa kaiken sattumanvaraisuudesta ja suhteellisuudesta.
Neljäs teema on taideyleisön kiittämättömyys, ja opetus siitä että yleisön reaktioiden varaan ei kannata rakentaa. Muu ei auta kuin että kirjailija karaisee oman näkemyksensä, oman tyylinsä, ja toteuttaa sitä rohkeasti. Kirjallisella markkinatorilla kun kehut ja pilkat vuorottelevat tasa-arvoisina, vaikka aina välillä joku besserwisser kertoo ns. totuuden.
”Milloin sivistyksestä tuli ajan ilmiöiden tuntemusta?” ”Salkoruusussa ei muuten ole piikkejä. huom.”
Tarinoista ja tarinallisuudesta on paasattu mediassa ja kirjallisuudessa yli 20 vuotta. Ovathan tarinat mukavia ja jopa hienoja, mutta kun maailmaan mahtuu niin paljon muutakin. Olen tyytyväinen, että arvostetut kirjailijat uskaltavat nousta tarinoiden ylivaltaa vastaan. Kaiken tarinaihannoinnin vastapainoksi Taivaallinen vastaanotto tuntuu virkistävältä, karnevalistiselta.
”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan. Se olisi kuin nykyajan tyynynaluskirja, josta voisi kehittyneen hakemiston avulla löytää avun milloin mihnkin elämän kysymykseen. Sillä ongelman tarkka kielellinen muotoilu on samalla myös apu siihen. Tämäkin kauheus on meille ihmisille tavallinen. Tuonkin teon saat anteeksi. Sellaisen kirjan minä haluaisin. Mutta tämä kirja luo siitä suloisen kuvitelman. RIIKKA”
Jukka Viikilän luoman ”Jan Holmin” kuvitteellinen kirja innoittaa ”Riikkaa” kuvittelemaan toisen kirjan, joka kutkuttavasti tuntuukin olevan juuri tässä käsillä, ja minä tulen vedetyksi mukaan tähän ihastuttavaan leikkiin.
Kuvitteellisen romaanin sisältö jää suurelta osin arvoitukseksi. Nimimerkki ”Virpin” mukaan kirjassa ollaan kryptofarmilla Uralvuoristossa, tutkitaan McIntoshin vahvistimien valmistamista ja mennään lopuksi kuoleman rajan taakse. ”Virpin” mielestä kirjaa ei voi kutsua toipumiskirjaksi.
Kirja vilisee felliniläisiä outoja tapauksia kuten haapajärveläinen pedofiili-ortodoksimunkki, mies joka kokee roolinsa yhteisössä toimia viemärinä, mies joka ei millään kuole ja jonka takia lääkäri häpäisee itsensä toistuvasti kutsuessaan omaisia paikalle, tai nainen, jota hänen äitinsä kutsui lapsena hiljaiseksi manipulaattoriksi ja pieneksi saatanaksi, jolla on voima liikutella muita ihmisiä. Oletteko muuten tavanneet tuollaista pientä saatanaa? Minä olen. Ehkä kirjoitan hänestä joskus.
Vaikka minusta koko kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto vesittyi ”diktaattorikäytännön” myötä, niin olen silti iloinen, että tämä romaani palkittiin, ja iloinen että nappasin sen kirjaston pikalainahyllystä. Voitin epäluuloisuuteni; en näet yhtään syttynyt Viikilän edelliselle Finlandia-voittajalle (2016) Akvarelleja Engelin kaupungista.
Taivaallinen vastaanotto olisi oivallista pureksittavaa lukupiireille. Voisi esimerkiksi etukäteen jakaa muutaman keskushenkilön lukupiiriläisten kesken: kerää sinä tiedot Mintusta, tutki sinä Raunoa, ja mitä sinä saisit irti sydänkirurgi Mohamed Salahista? Rakennetaan profiilit ja keskustellaan niistä. Raunon hahmo muuten on silmänisku Engel-romaanin suuntaan, sillä hän on toiminut samassa ammatissa kuin Engel aikoinaan vuosisatoja sitten, kaupunginarkkitehtina. Rauno kylläkään ei kestä johtajuuden paineita ja kaupunkilaisten vihaa, vaan hän on vaihtanut alaa taksikuskiksi.
Tuomas Mustikainen: Mutta pimeys näkee sydämen. Like 2022.
Romaani käynnistyy sairaalasta, missä päähenkilö makaa tutkimuksissa sokeuduttuaan äkillisesti. Sitten kerrotaan, miten tähän on tultu. Noin kolmevitonen ulkomaantoimittaja ja sotakirjeenvaihtaja oli lähetetty jälleen juttumatkalle Gazaan ja Israeliin. Mutta tällä kertaa sota meni enemmän ihon alle ja hermoihin, ja kotiin palattuaan päähenkilö on hukassa. Hän tuntee tulleensa sanomalehdentoimittajana tiensä päähän ja irtisanoutuu.
Tuttu ammatti ei vain enää toimi. ”Työni oikeutusta oli vaikea perustella itselleen.” Journalistin on oltava neutraali silloinkin, kun näkee vääryyksiä, kuten nuuskaksi pommitettuja asuintaloja ja silpoutuneita lapsia. Eikä saisi mennä tunnetasolla mukaan mustavalkoisiin vihollisuuskuviin.
”Mietin Gazaa, jonka oliivilehtoihin, ruokiin ja ihmisten ystävällisyyteen olin ihastunut aiemmilla matkoillani. Silti koko maailma näki heissä vain Hamasin laahuksen ja varjon, itsemurhapommittajat ja burkat ja niqabit. Tiukasti rajatulle alueelle survotun kärsimyksen, jota valvottiin mereltä, maalta ja ilmasta.”
”Uskoin, että objektiivisinta olisi pyrkiä näyttämään yksittäisten ihmisten elämää asettumatta kenenkään puolelle.”
Kuitenkin kaiken neutraalisuuden ja tunnekontrollin hintana on hiljalleen patoutuva viha. Mustikainen pohtii vihan syntyä ja kehittymistä, jota hän on todistanut myös laajemmin yhteisöissä Lähi-idän matkoillaan.
”Sota toimi vihan algoritmeilla. Kollektiivisella tasolla sodankäynnissä tarvitaan vihaa, yksilötasolla se tuhoaa mahdollisuuksia. Lyhyet ja intensiiviset kuvat sodasta alkoivat muuttaa minua. Voimakas idealismi ja halu kertoa olivat muuttumassa sisältäpäin tuhoavaksi vihaksi.”
Vihaan liittyy syvää epäoikeudenmukaisuuden ja avuttomuuden tunnetta, ja välillä pessimismi ottaa vallan: ”Maailmassa pysyvää on ainoastaan jumalkompleksisten ihmisten sotaisuus, jotka kuolemanvietin ajamana pyrkivät säilyttämään myyttisen kuvan maskuliinisuudesta.”
Hän on ahdistunut, saa paniikkikohtauksia, ei pysty keskittymään, hakee apua terapiasta ja taistelee yksinäisyyden tunnetta vastaan. Hän ei silti edelleenkään pääse eroon Lähi-idästä, vaan kaavailee kirjoittavansa aiheeseen liittyvistä henkilöistä.
Päähenkilön omakohtaista kipuilua ei voikaan erottaa kahdesta tärkeästä teemasta. Yksi on pakkomielle 1800-lukulaiseen ahvenanmaalaiseen Lähi-idän tutkimusmatkailijaan nimeltä George August Wallin, ja toinen on rakkaus israelilaiseen nuorehkoon valokuvaajaan, Hannahiin. Kun Wallin-hahmotelmat eivät johda mihinkään, kirjailija saa idean tehdä elämäkertakirjan Hannahista. Seuraa haastatteluja, tutustumista ja yhä syvenevää kiintymystä.
Mustikainen on kokenut journalisti, eikä hän pääse journalismista tässä romaanissa kokonaan irti. Ja miksi pitäisikään? Vaikka jotkin Lähi-itä-kuvaukset voisivat olla viikonloppunumeron pitkästä erikoisjutusta ja vaikka Hannahin ”elämäkerran” luvut jotenkin hyppäävät kaiken keskeltä esiin, niin kirjailijan tiivis ja koruton tyyli pitää otteessaan, ja romaanin kehämäinen rakenne tuo vakautta niin, että kokonaisuus nousee kirkkaasti plussan puolelle.
Tuomas Mustikainen ei varmasti halua mitään taskulämmintä säälittelyä osakseen, joten todetaan vain mitä tapahtui: uudessa elämänvaiheessaan, kesken monenlaisten kirjoitustöiden, esitelmien ja vierailujen, hän menetti näkönsä äkillisen näköhermotulehduksen takia. Kirjailija kertoo reportterin viileydellä tapahtumat, myös kokemansa kauhun. Taudille ei löydy selkeää syytä, ja ennuste on epävarma. Tämä kirja on ensimmäinen, jonka Mustikainen on sokeuduttuaan kirjoittanut.
Toistuva aihe romaanissa on kirje tai muu viesti, jota ei lähetetä, vaan joka rullataan kokoon ja työnnetään muurinrakoon á la Itkumuuri, tai seinän halkeamaan. Minua kiinnosti tämä teema: toive tai kannanotto kirjataan ylös sanoina ja sitten jätetään ikään kuin maailmankaikkeuden haltuun. Viesti voi löytyä tai sitten ei. Joku voi sen ymmärtää tai sitten ei. Jotakin voi tapahtua tai sitten ei.
Tuomas Mustikainen on 2010-luvulla kirjoittanut Topi Sorsakoski -elämäkerran sekä reportaasikirjan Kielletty kansa – elämää palestiinalaisalueilla. Sorsakoski-kirjasta en tiedä mitään, mutta vuonna 2014 ilmestynyt Kielletty kansa kuvaa erinomaisen valaisevasti, miten Lähi-idän pitkittynyt konflikti vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, niin israelilaisiin kuin palestiinalaisiinkin. Lue Aarrearkku-arvioni ”Umpisolmuja luvatussa maassa” kesältä 2020 tästä.
![[Alt-teksti: Oksalla istuva kanahaukkanaaras.]](https://tainanaarrearkku.files.wordpress.com/2023/03/kanahaukka.jpg?w=368)
Tainan ja Tommin aarrearkku 