Avainsana-arkisto: omaelämäkerrallisuus

Lakkaisinko vihaamasta reisiäni?

Jaana-Mirjam Mustavuori: Nainen puntarissa : kuinka tehdä minunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa. Kirjapaja 2012.

Tammikuu 2023. Jotkut viettävät tipatonta. Monilla kiristää housun tai hameen vyötärö joulukauden jälkeen. Ulla Järvi suri Ylen kolumnissaan sitä, millainen normi tammikuun laihduttamisesta on tullut: Ulla Järven kolumni: Ei vieläkään tammikuuta ilman laihdutuskuuria | Yle Uutiset 

Nainen puntarissa on kehotietoisuuden klassikkokirja, jonka bongasin viitteenä jostakin hiljattain lukemastani uudesta opuksesta. Olen iloinen, että tutustuin tähän teokseen, niin paljon ajattelemisen aihetta se antoi synkimmän talven ja laihdutuspaineen aikaan. Kuten Mustavuori kirjoittaa: mikä saa meidät uskomaan, että ruumistamme pitää muokata, rääkätä, taivuttaa, vatkata, kääntää, vääntää, leikata ja ommella? Mietin hetken jopa, lakkaisinko vihaamasta reisiäni.

Nainen puntarissa nojaa vahvasti kirjallisuuteen ja lehtien artikkeleihin. Kirja on journalistisen rennosti kirjoitettu ilman lähdeviitteitä. Lopun kirjallisuus- ja medialuettelo auttaa kiinnostuneita löytämään lähteet.

Se, ettei kirja ole vain kuvaileva kirjallisuuskatsaus, johtuu kirjoittajan suuresta persoonallisesta panoksesta. Mustavuori kertoo omat kehokokemuksensa laihdutuksista kuntosalitreeneihin. Hän kulki pitkän tien lapsuuden ja nuoruuden piukasta lahkolaishengellisyydestä yliseksuaalisen bisnes- ja juppiajan kautta oman kehon luonnolliseen tiedostamiseen. Parantavaksi keinoksi löytyi vapaa, luova liike.

Mustavuori pohtii sarkastisesti, aloittaisiko 29. laihdutuskuurinsa. Ensimmäisen kerran hän laihdutti 12-vuotiaana. Hän kertoo kaalikeittodieetit, Painonvartijoiden pisteidenlaskun, kasari-aerobic-videot, havaintonsa seksikkyydestä valttikorttina ja kyseenalaisena keinona hankkia läheisyyttä. Mukana on mielenkiintoista ajankuvaa, kuten maininta, että Painonvartijat lopetti Suomessa toimintansa 2009. Kirjan ilmestymishetkellä oli meneillään suuri karppausbuumi (muistatteko vielä?).

Itsensä hoitamisesta on tullut pärjäämisen edellytys. Pelätyin stigma on ylipainoisuus. Juoksemisesta tuli menestyjien laji. Kaikkea tätä Mustavuori analysoi. Mikään noista asioista ei liene kymmenessä vuodessa muuttunut. Lisäksi muotimaailmassa on alettu taas suosia ylilaihoja mannekiineja. Luurangonlaihuus tuli jälleen muotiin.

Luova, vapaa liike, improvisointi, tanssi, kosketus, pysähtyminen ja tietoinen oleminen. Näistä rakentuu paremmin voiva nainen. Mustavuori samastaa toipumisen syvälliseen ajatukseen elämän virrassa kulkemisena. Olemme kaikki osa luontoa, meillä on oikeus olla täällä ja pyrkiä avaamaan kanavat, joiden kautta voimme luoda, tuoda ilmi jotakin ainutkertaista.

Tuntuu rankalta siirtää vastuu yksilöille maailmassa, joka on tullut hulluksi, mutta kyllä meidän kannattaa pysähtyä miettimään näitä Jaana-Mirjam Mustavuoren sanoja:

”Voimme valita, onko oma ruumiimme meille vihollinen vai koti. Voimme valita, kuljemmeko kuntosalikortti ja kaloritaulukko takataskussa läpi koko elämämme vai otammeko vastaan haasteen todella tutustua itseemme, ruumiillisuuteemme ja ihmisluontoon, siihen, mikä on ihminen. Voimme myös valita, jatkammeko itsemme esittämistä, trimmaamista ja ruumiin pitämistä muokattavana kohteena, mainoksena ja painolastina vai asutammeko oman ruumiimme ja ystävystymme sen kanssa, teemme ’minunkaupat’.”

Alussa mainittu Ulla Järven Yle-kolumni toi esiin, miten merkittävä bisnes laihduttaminen ja terveystietoisuus on. Samasta asiasta puhuu myös Mustavuori. Vähän ilkeästi voi todeta, että bisnestähän tekevät myös Mustavuoren kaltaiset hyvinvointikouluttajat, jotka ottavat rahaa siitä, että purkavat edellisten bisnestentekijäin pahuuksia. Aina joku hyötyy naisten pahasta olosta, siitä, että emme koe täyttävämme jotakin pimeää normia.

Nainen puntarissa esiteltiin tuoreeltaan monissa kirjablogeissa. Amman kirjablogi hehkutti helmikuussa 2013: ”Nainen puntarissa on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Jos minulla olisi määräysvaltaa, säätäisin lain, jonka mukaan jokainen yli 15-vuotiaan naisen olisi pakko lukea kirja säännöllisin väliajoin. Sopivia valittuja kohtia olisi hyvä alkaa lukemaan aamunavauksissa jo peruskoulun puolella.” Olen samaa mieltä – kyllä näistä asioista pitäisikin puhua enemmän. Linkki blogikirjoitukseen: Nainen puntarissa: Kuinka tehdä sinunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa? (ammankirjablogi.blogspot.com)

Jaana-Mirjam Mustavuori on hyvinvointikouluttaja ja vapaa kirjoittaja, jolla on juristin koulutus. Nainen puntarissa -kirjan lisäksi hän on kirjoittanut teokset Elämän juurilla – Ruumiillisuus ja läsnäolo (2007), Olemisen talossa – Hidastajan vuosi (2009), Aistit auki (2014), Tunnevirrassa (2017) ja Koirailoa (2021).

Taina

Nimekäs kertoja veijarimielellä

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. Suomentanut Antti Valkama. Tammi 2022.

Länsimaisten vaikutteiden yhdistäminen japanilaiseen maagiseen realismiin; siitä Haruki Murakamin proosa tunnetaan. Kuitenkin tuore novellikokoelma Ensimmäinen persoona jätti vähän vaisun jälkimaun. Ehkä odotukset vain olivat liian korkealla.

Kahdeksan novellin miljöissä ja asetelmissa on paljon tuttua: jazzia, öisiä kohtaamisia, oluen nauttimista. On ihastumisia, toiveikkuutta, fyysisiä kontakteja, pianonsoittoa ja seksiä. On myös itseironiaa. Ote on suorapuheinen, jopa karkea ja paikoin kyyninen.

Luin alle 200-sivuisen opuksen läpi, luin toistamiseen ja mietin mitä tämä kirja tahtoo sanoa. Minulle tuli tunne, että maineikas kirjailija on kieli poskessa paljastavinaan jotain itsestään. Teos ilmestyi samannimisenä Japanissa vuonna 2020, ja nyt se jo suomennettiin, varmaan samaan tahtiin se kääntyi muillekin 50 kielelle.

Kiinnostavimpia ovat hetket, jolloin kertojan suunnitelmat pettävät siksi, että hän on ymmärtänyt jotain väärin. Näitä kömpelöitä, harovia tuokioita Murakami kuvaa hyvin, sitä miten mieli ponnistelee saadakseen outoon todellisuuteen tolkkua. Myös kirjailijan vankka musiikintuntemus, niin populaarimusiikin kuin klassisenkin, tekee vaikutuksen.

Mutta kirjan naisjutut ovat välillä kuin tunkkainen tuulahdus 1990-luvulta. Novelli Karnevaali alkaa näin:

”Ei varmaankaan olisi reilua sanoa, että hän on kaikista tähän mennessä tuntemistani naisista rumin. Maailmassa todennäköisesti on paljon naisia, jotka ovat häntä rumempia. Mutta en usko, että on virheellistä sanoa hänen olevan rumin niistä naisista, joiden kanssa olen elämäni aikana ollut jossain määrin läheisissä tekemisissä ja jotka ovat upottaneet juurensa minun muistini maaperään. Totta kai voisin sanan ruma sijaan käyttää kiertoilmaisua ei kaunis, ja se luultavasti olisi lukijoille – etenkin naispuolisille – helpommin hyväksyttävää. Siitä huolimatta otan tässä vapauden käyttää juuri tuota suorasukaista (ja jossain määrin karkeaa) sanaa. Sen avulla näet pääsemme lähemmäs kyseisen ihmisen olemusta.”

Ensimmäinen persoona – ovatko nämä muka siis kirjailijan omia, tosia kokemuksia? Ei todellakaan. Puhuvia apinoita ja käärmeitä kuhisevia puita. Veijarikertoja on vauhdissa. Onhan hän jo nuorena huiputtanut musiikkimaailmaa kirjoittamalla yliopiston kirjallisuuslehteen hölynpölyesseen Charlie Parkerin ”bossa nova -nauhoitteesta” ajatuksella: jos Bird olisi elänyt 1960-luvulle saakka, kiinnostunut bossa novasta ja ryhtynyt soittamaan sitä. Oletan että tämä muistelma pitää paikkansa, samoin baseball-pelaajien takamuksista kirjoitetut ylistysrunot. Toki huonomminkin voisi aikaansa käyttää kuin rustaamalla värssyjä urheilevien miesten takamuksista.

Taina

Vakavaa leikkiä poikain kesken

Matias Riikonen: Matara. 3. painos. Teos 2021.

Koulupojat elävät kesälomallaan kaksoiselämää omassa Mataran valtakunnassaan. Matara muistuttaa hieman muinaista roomalaista yhteisöä. Senaattorit juonittelevat lakanatoogat yllä ja käskyttävät alaisiaan, pikkupoikia, joilla on hiilellä piirretyt viikset, koppalakit ja henkselihousut. Mataralla on omat lait ja rituaalit, oma raha ja poikakohortilta toiselle kulkeva perinnetieto. Rikkaat ovat rikkaita täälläkin, he voivat ostaa työläisiä omiin projekteihinsa. Eivätkä valtaapitävät ole turvassa juonitteluilta ja kapinamielialalta.

Kerronnan keskiössä on pikkuveli, joka toimii tiedustelijana isoveljensä kanssa. Vihollisia ovat kallialaiset, kermit ja partialaiset. Veljekset löytävät vakoiluretkellään vihollisen leirin, ja sotavalmistelut alkavat.

Sota ei ole yhdentekevää nahistelua. Puumiekan isku tietää hengenlähtöä, kuolleiden on käyttäydyttävä sovittujen sääntöjen mukaan ja heidän on poistuttava Matarasta. Vankeja nöyryytetään kuten oikeissa sodissa ainakin.

Matias Riikonen osaa luoda ihmeellisen unenomaisen maailman. Kesäinen luonto henkii, sirkuttaa ja sykkii antaen kehykset poikien valtakunnalle, joka tuntuu myös kehittyvän omien orgaanisten lakiensa mukaan. Poikien keskinäinen valtataistelu, mutta myös kiintymys ja hellyys ja orastava seksuaalisuus saavat siinä sijansa. Pikkuveljen luontomystiset havainnot ja pyrkimys koko olemuksellaan täyttää yhteisen leikin edellyttämät vaatimukset punoutuvat kauniisiin miljöökuvauksiin, kun veljekset ”naakivat” eli kulkevat tiedustelijoina metsäkierroksillaan, noudattaen tarkkaa koreografiaa jalkatyössä, ”askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää”; tämä jalkatyön kuva toistuu läpi romaanin joka jakson alussa.

Kirjan takakansiteksti ilmaisee asian hyvin: tämä romaani ottaa lapset vakavasti. Pikkuveljen ponnistukset, fyysisten rajojen koettelu yhteisen päämäärän takia, ilon hetket, pettymykset, pelot ja järkytykset välittyvät salaperäisen kauniina.

”Lehdet olivat peräisin nuoresta haavikosta, joka hehkui kankaan takana niin kirkkaana, ettei se näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän todellisuuteen… isoveli katseli, kuinka haavoista sinkoutui rastaita, ja odotti aikansa, ennen kuin kääntyi pikkuveljen puoleen ja teki sormillaan juoksemista merkitsevän eleen. Pikkuveli nyökkäsi, isoveli kohensi vyötään ja veti henkeä, pikkuvelikin veti henkeä, ja he säntäsivät juoksuun… he välttivät risut ja liian tiheässä sojottavat oksat, valo välkkyi, he puuskuttivat, mutta juoksun ääni hukkui kuolleisiin neulasiin, vitikko oli aina vain likempänä, sen hehkuvat lehdet ja harmaiden runkojen kalterikko. He tömähtivät kyljelleen hiirenportaiden alaiseen hämärään, huohottivat hiljaa ja pyyhkivät multaa kämmenistään ja käsivarsistaan… taivas pilkisti lehtien rakosista ja lintujen huuto kuului ja haapojen havina, se oli heleää ja jollain lailla seremoniallista.”

Myös Matara-”valtion” kehitys, jännitteet ja valtataistelut ovat vahva teema.

”Kaius alkoi suunnitella uutta sotaretkeä. Ensin marssittaisiin länteen ja kukistettaisiin partialaiset, sitten jatkettaisiin etelään ja hyökättäisiin kermikallioille ja tapettaisiin niin monta kermiä kuin kyettäisiin. Harvennetuista kermilaumoista olisi valtiolle vähemmän uhkaa.

Virnanen muistutti senaatissa, etteivät kermit olleet hyökänneet kertaakaan koko kesänä. Jos niiden väkilukua onnistuttaisiinkin verottamaan, ensi keväänä niitä olisi taas täysi määrä, kun uudet pojat saapuisivat opistolle. Kaius vastasi, että ensi kesänä mataralaisiakin olisi täysmäärä, ja asia oli loppuun käsitelty.

Auguuri kuiskaili, että tätä menoa Kaius vielä tyrkätään Hadeen veräjille. Kaikkein kiltein poika taas tyynesti toteamassa sellaista, niin kuin murhanhimo olisi tauti, joka verenvuodatuksen myötä olisi tarttunut auguuriinkin. Se tarkkaili pikkuveljen kasvoja, eikä hän tiennyt, mitä auguuri hänessä näki ja miten se näkemäänsä punnitsi.”

Matara ilmestyi elokuussa 2021. Se ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2021 ja Runeberg-ehdokkaaksi 2022, ja se on Matias Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin jälkimmäinen osa, Jollaksen pojille omistettu. Ensimmäinen osa on vuonna 2019 ilmestynyt Iltavahtimestarin kierrokset, jossa nuori mies liikkuu maagisessa öisessä kaupungissa. Tommi-veljeni esitteli Iltavahtimestarin kierrokset Aarrearkun ensimmäisessä blogipostauksessa 1.3.2020.

”Pidän tuosta Riikosen polveilevasta ajatuksenjuoksusta. Tai kulusta, sillä kävellessäänhän hän niitä havaintoja tekee. Sen takia ne kai ovat kovin rauhoittavia:

Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle. Kun niin ajatteli, näytti kuin valopylväät olisivat olleet vartiointitehtävissä.”

Lue Tommin koko artikkeli tästä.

Minä en tiedä poikalasten sotaleikeistä paljonkaan. Luettuani Mataran arvelen päässeeni edes hiukan jyvälle. Aavistan jotakin siitä arvokkuuden tunteesta, jonka leikki voi tuottaa. Leikkiin kuuluu vääjäämättä sekin, että lapset kasvavat ja leikki täytyy joskus lopettaa. ”Nyt hän oli vain valju muisto pojasta, joka joskus eli.”

Taina

Vavahduttavat jäähyväiset kirjoittamiselle

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.

Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.

Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.

Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.

Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”

Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.

Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”

Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee  arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.

Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?

”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”

Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös  päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.

Taina

Kuolevan äidin salaisuudet

Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY 1993.

Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.

Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.

Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.

”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”

Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.

Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.

Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.

Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.

Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.

”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”

Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.

Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.

”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”

Taina

”Teurastamon” viesti ei vanhene

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 1978. Kolmas painos.

Nyt kun sota on taas tunkeutunut Eurooppaan ja kuuluu tuoreen kyselyn mukaan suomalaistenkin suurimpiin huolenaiheisiin, tahdon nostaa esiin aikaa kestävän sodanvastaisen romaanin ja lajinsa klassikon, amerikkalaisen Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5. On syytä muistaa Vonnegutia siksikin, että hänen syntymästään tulee marraskuussa 2022 kuluneeksi sata vuotta. (Hän kuoli vuonna 2007.)

Noin kahdeksankymppinen Kurt Vonnegut vuonna 2002. Kuva: Tammi

”En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa”, toteaa kertoja Teurastamo 5:n eräänlaisessa laajennetussa esipuheessaan. Lukija kuitenkin ymmärtää pian monien mainintojen kautta, että aihe hiersi kirjailijan mieltä yli 20 vuotta. ”Luulin, että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe on niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt heti montakaan sanaa Dresdenistä…”, ”valmistelin sitä kuuluisaa Dresden-kirjaa”, ”Opetin iltapäivisin. Aamuisin minä kirjoitin. Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani”, ”Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja”.

Hän tuntuu pääsevän kirjoittamisen vauhtiin vasta vierailtuaan Dresdenissä sotakaverinsa kanssa ja vannottuaan sotakaverin vaimolle, että ”lapsitaistelijoista” kertovasta tarinasta ei tulisi taistelua ihannoivaa sotapuppukirjaa, josta tehtäisiin herooinen elokuva pääosanesittäjänään Frank Sinatra tai John Wayne.

Kurt Vonnegut koki itäisessä saksassa Dresdenin tuhopommituksen helmikuussa 1945, ja Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five, Or The Children’s Crusade) näki päivänvalon vuonna 1969. Vonnegutilta oli jo ilmestynyt esikoisromaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) sekä romaanit Titanin seireenit (The Sirens of Titan, 1959), Äiti Yö (Mother Night, 1961), Kissan kehto (Cat’s Cradle, 1963) ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (God Bless You, Mr. Rosewater, Or Pearls Before Swine, 1967). Teurastamo 5 merkitsi kansainvälistä läpimurtoa ja nosti Vonnegutin 1970-luvulla viisikymppisenä nuorison kulttikirjailijaksi. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 1970.

Esipuheessa kirjailija puhuttelee kustantajaansa, Samia: ”Sam – tässä se kirja on. Se on niin laiha ja sekava ja kireä, Sam, koska joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa. Kaikkien on määrä olla kuolleita, jotta he eivät enää koskaan sanoisi mitään eivätkä tahtoisi mitään. Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, ja aina onkin, paitsi linnut.” Nimi Teurastamo 5 viittaa paikkaan, johon amerikkalaiset sotavangit teljetään Dresdenissä.

Otavan kirjallisuustieto (1990, toim. Risto Rantala ja Kaarina Turtia) kertoo, että Indianapolisissa asunut Vonnegutin perhe kärsi suuresti saksalaisista sukujuuristaan  toisen maailmansodan sytyttyä. Perheen elämä romahti; isä joutui työttömäksi ja äiti teki itsemurhan 1944.

Nuori Kurt joutui sodassa vangiksi ja lähetettiin Dresdeniin, jonka suurpommituksesta helmikuussa 1945 hän siis pelastui. Vaikka kirjailija romaanin alussa sanoo: ”Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein”, niin perhehistoriansa surullisia asioita hän ei kerro. Mutta hän jatkaakin: ”Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta.”

Kirjailija ei kai voinut kirjoittaa hirvittävistä kokemuksistaan kuin vahvasti etäännyttäen. Sodan kauhut kerrotaan Billy Pilgrim -nimisen hahmon kautta. Tarinointia pirstoo se, että Billy on ”ajasta irrallaan”, tekee mielessään matkoja muistoihin ja kuvitelmiin ja tulevaisuuden tapahtumiin. Kirja on alle 200-sivuinen, mutta sitä ei lukaise hetkessä.

Billy on nuori, peloissaan ja hukassa jäädessään saksalaisten vangiksi Ardenneilla, missä saksalaiset tekevät viimeistä suurta hyökkäystään. Billy ei ole edes ehtinyt asettua rykmenttiin, sillä hänen saapuessaan paikalle tilanne on päällä. Hän kuljeksii metsissä siviilivaatteissaan kolmen muun satunnaisen henkiinjääneen kanssa, ”hän oli kylmissään, nälkäinen, nolo ja epäpätevä” ja etenee vain toveriensa pakottamana. Hän tahtoo luovuttaa, joutuu aggressiivisen toverinsa raivon kohteeksi.

Neljästä miehestä kaksi jää ”jälkipuhdistusta” suorittavan saksalaisen partion vangiksi; tai lapsiahan he vielä oikeastaan ovat. Heidät kuljetetaan Saksan puolelle ja ahdetaan epäinhimillisesti tavaravaunuihin odottamaan kuljetusta sotavankien leirille. Junaliikenne tökkii, koska vankileirit olivat tupaten täynnä eikä resursseja tahtonut riittää ”ja silti – taas oli tulossa lisää vankeja”.

”Vaikka Billyn juna ei ollutkaan liikkeessä, sen tavaravaunut pidettiin tiukasti lukittuina. Ketään ei päästettäisi ulos ennen lopullista päämäärää. Vartijoille, jotka ulkona kävelivät edestakaisin, jokainen vaunu muuttui organismiksi, joka söi ja joi ja ulosti tuuletusaukkojensa kautta. Se myös puhui tai joskus kiljui tuuletusaukkojensa kautta. Sisään meni vettä ja ruisleipää ja makkaraa ja juustoa, ja ulos tuli paskaa ja kusta ja kieltä.

Siellä sisällä olevat ihmisolennot ulostivat teräskypäriin, jotka kulkivat kädestä käteen tuuletusaukkojen luona oleville, jotka tyhjensivät ne. Billy oli tyhjentäjä. Ihmisolennot kuljettivat kädestä käteen myös kenttäpakkeja, jotka vartijat täyttivät vedellä. Kun ruokaa tuli, ihmisolennot olivat hiljaa ja luottavaisia ja kauniita. He jakoivat.”

Etäännyttäminen traumaattisista kauhuista viedään äärimmäisyyksiin, kun keski-ikäinen Billy Pilgrim kaapataan ulkoavaruuteen, Tralfamadoren planeetalle, 1960‒1970-lukulaisen ufoinnostuksen hengessä. Tralfamadoren kautta lukijalle tarjotaan rauhanomaista maailmankatsomusta, kaiken hyväksymistä ja tyyneyttä. Planeetalla uskotaan, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan kaikki on ikuisesti, ja kaiken tulee mennä juuri niin kuin se meneekin. Näen nämä fantasiat toiveena hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta juuri maailmansodan järjettömän pahuuden ja tuhon vastavoimana.

Kaapatuksi tuleminen edustanee myös haavetta päästä jatkuvasta valitsemisen ja vastuullisuuden ahdistuksesta. Billyn elämä sodan jälkeen kulkee pitkin amerikkalaisen unelman raiteita, joilta ei sovi poiketa. ”Kaappaus” tapahtuu Billyn tyttären hääyönä, missä voi nähdä symboliikkaa. Tytär ottaa askeleen eteenpäin, sitoutuu instituutioihin ja suvunjatkamiseen. Isi lähtee pois.

Hyvyydestä uneksimista mahdottomassa maailmassa edustaa myös Billy Pilgrimin visio hautakivestään, jossa muka lukisi Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää.

Teurastamo 5 on ainutlaatuinen, aikatasolta toiselle pomppiva monityylinen luomus. Siinä on mustaa huumoria ja  nihilismiä. ”Niin se käy”, todetaan aina kun joku on kuollut. On naiivia ihmettelyä sen lapsen tyyliin, joka sadussa paljasti, ettei keisarilla ole vaatteita. On älyvapaata huumoria ja tuhmia juttuja. Tiede, uskonto ja armeija esitetään koomisina.

Tapaamme myös Vonnegutin muusta tuotannosta tuttuja henkilöitä, kuten Herra Rosewaterin ja kehnohkoa science fictionia sepittävän kirjailijan Kilgore Troutin, ja kirjailijan ”itsensä” ”se olin minä”-toteamuksin. Yllättävät käänteet ja kaiken absurdius värittävät tapahtumia. Englantilaiset sotavangit esittävät Tuhkimo-näytelmää amerikkalaisille sotavangeille. Englantilaisilla on itsekuria ja järjestäytyneisyyttä, he pitävät amerikkalaisia tulokkaita nuhruisina. Kenkiä vaille jäänyt Billy Pilgrim sieppaa itselleen Tuhkimon kengät, hopeamaalilla sivellyt lentäjän jalkineet, ja herättää jälleen huomiota.

Romaanissa on myös kosolti vähäeleisyydessään koskettavia kuvauksia pelosta ja raakuudesta sekä toisaalta rakkaudesta, nöyryydestä ja toivosta. Kirjailijan suru Dresdenin, ”Elben Firenzen”, tuhotusta kauneudesta sekä kymmenistätuhansista kuolonuhreista välittyy, vaikka parantumattoman humoristin tavoin Vonnegut tuo esiin koomiset puolet silloinkin, kun menossa on jotakin juhlavaa tai kauheaa.

Dresdeniä ei uskottu pommitettavan, kuten käy ilmi englantilaisen sotavangin kommentista amerikkalaisille: ”Te pojat lähdette tänään iltapäivällä Dresdeniin – se on kaunis kaupunki, olen kuullut. Teitä ei panna häkkiin kuten meitä. Te olette siellä missä on elämää, ja ruokaa tulee varmasti olemaan runsaammin kuin täällä. – – Pommeista teidän ei, muuten, tarvitse olla huolissanne. Dresden on avoin kaupunki. Siellä ei ole puolustuslaitteita, eikä siellä ole sotateollisuutta eikä joukkoja joilla olisi merkitystä.”

”Saksan jokaista muuta suurkaupunkia oli pommitettu, ja ne paloivat raivokkaasti. Dresdenistä ei ollut särkynyt edes ikkunaruutua.”

Kevättalven 1945 Dresdenin pommitusten mielekkyydestä on kiistelty, samoin kuolonuhrien määrästä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 200000 ihmistä menehtyi palopommien aiheuttamassa tulipätsissä. Myös kulttuuriset tuhot olivat merkittävät.

Vahvimpana viestinä kirjasta huokuu rauhanaate. Sodanvastaisuus, sodan ihannoinnin vastaisuus, asevarustelun vastaisuus; etteivät lapset enää joutuisi sotimaan eivätkä tulisi sodissa tapetuiksi.

Lopuksi henkilökohtaista. Minäkin kuuluin 1970-luvun lopulla teineihin, jotka tykkäsivät Vonnegutista. Lukiossa oli samalla luokalla ihana fiksu poika, jonka kanssa keskustelin Vonnegutin kirjoista. Kuvan kirja on teinivuosiltani peräisin. Se on kansista rispaantunut, sivut ovat kellastuneet. Mutta Vonnegutin lumo ei haihdu.

Taina

Porinaa kirjallisella markkinatorilla

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.

Tervetuloa kirjalliselle markkinatorille, sekalaisten lukijoiden ja taideihmisten alustalle! Täällä kohtaavat palkittu kirjailija, jonka uutta romaania kaikki pääsevät kommentoimaan, sekä lukevat helsinkiläiset ynnä asiaan vihkiytynyt taideväki, wannabe-kirjailijat ja monet muut. Kaikki, jotka haluavat, saavat sanoa mielipiteensä!

Ja kyllä he sanovatkin.

Vuoden 2021 kirjallisuuden Finlandia-voittaja yllättää. On kuvitteellinen romaani nimeltä Taivaallinen vastaanotto, jonka kirjailija Jan Holm on julkaissut päästyään sairaalasta avosydänleikkauksensa jälkeen. Luemme ”romaanista” katkelmia, emme suinkaan järjestyksessä vaan mielivaltaisesti, ja eri nimimerkkien mitä moninaisimpia kommentteja ja muita mietelmiä.

Kirjailija Jukka Viikilä on julkisuudessa puhunut teoksensa omakohtaisuudesta. Taivaallinen vastaanotto etenee katkelma katkelmalta, ”romaaniotteiden” ja kommenttien vuorotellessa, mutta näennäisestä kakofoniasta erottuu muutama vahvasti soiva teema.

Yksi on tietenkin sydän ja kaikki siihen liittyvä. Sydänhän ei ole mikä tahansa sisäelin, vaan siihen kytketään ajatuksia sielusta, rakkaudesta, ihmisen sisimmästä, arvokkaimmasta. Se pelottaa jopa sydänspesialisteja. ”Lääkäritkin pelkäävät sydänten arvaamattomuutta, äkkipikaisuutta ja ylpeyttä. He rukoilevat, etteivät sydämet heittäytyisi hankaliksi heidän päivystysvuorollaan.”

Kun sydän joudutaan avosydänleikkauksessa paljastamaan, on se dramaattinen ja väkivaltainen teko. Sydänleikkauksen seuraukset ovat tunnetut, esimerkiksi se että potilas masentuu ja herkistyy.

Sydänterveyteen liittyvät kuvaukset ovat romaanin helmiä, esimerkiksi kohta jossa kirurgi leikkausta vasta suunniteltaessa toteaa, että ”hän uskoo vasta kun näkee. Pitää nähdä sydän, saada se kuivana ja pysäytettynä käteensä, halkaista se. Vasta sitten voi tietää” tai kun nuoret ja reippaat kandit. ”terveet ja kaukaiset” tulevat tapaamaan leikkaustoipilasta.

Ja miten osuva on havainto, että suuret vastoinkäymiset ja katastrofit, kuten sydänleikkaukseen joutuminen, eivät lopulta oikein muuta mitään. Katastrofeihin liittyy aina toive muutoksesta, turhan kaikkoamisesta, olemassaolon lisääntymisestä, osallisuudesta jne. ”Mutta mikään ei muutu. Muutoskin on muualla. Tämä on lopulta se, mikä tekee katastrofista katastrofin.”

”Kerttulan lukupiiri” kommentoi myös. ”Yleisesti ottaen kirjasta pidettiin. Jokainen tunsi jonkun, jolla on sydänvaivoja. Lukupiiriläisistäkin neljällä on lääkitys tai sydänperäisten vaivojen muu hoito. Silti oli erilaista lukea nuoremman ihmisen kokemuksia sydänleikkauksesta, joka on vanhuksille yleensä hyvin sumuinen kokemus, eikä jätä paljon muisteltavaa.”

Toinen teema on narsismi. Jan Holm on itsekeskeinen, seksisuuntautunut, kaikkein kiinnostunein omasta navastaan. Kulttuuriperheen kasvattina, huomioon tottuneena, töölöläisessä elitismissään hän elää makeaa elämää. Silti hän ei ole aina sovussa roolinsa kanssa. Se että hän voitti Finlandia-palkinnon Engel-aiheisella romaanillaan ja yllätti kirjalliset piirit, toi hänelle sekä hyvää että pahaa. Voittaminen on tietysti upeaa, mutta hän ei sittenkään pääse siihen tunnettuuteen, jota toivoo. Kirjallisuutta tunteva naapuri, nuorehko mies, näyttää olevan kirjallisuuspiireissä mutta ei tiedä tapaus Engeliä. Kauhea narsistinen loukkaus!

”Jään miettimään tapausta viikoksi. Olenko näin näkymätön? Onko teokseni ajateltavissa niin vahvasti muille kohderyhmille, että siitä ei jää hänen kaltaiselleen lukijalle minkäänlaista muistijälkeä? Onko Engel markkinoitu mummoille?” Mummoikäinen Taina täällä sanoo, että hyi olkoon Jukka, miten rumasti sanottu!

Finlandia-voittonsa jälkeen Jan Holm neuvottelee Kansallisoopperassa oopperalibreton tekemisestä, hän on siis nousemassa lopullisesti ja absoluuttisesti kansakunnan kaapin päälle. Tämän neuvottelun jälkeen sydän kuitenkin pettää ja projekti on peruttava. Holm tuntee yllättävää helpotusta ja sydänleikkauksen jälkeen pääsee (osin pakon edessä) kiinni terveellisempään, tasapainoisempaan elämään.

Kolmas teema on kirjailijuus itsessään ja ankara kilpailu mediahuomiosta. Naiskirjailija Minttu kuvastaa näitä nyansseja, hänen ystävyyssuhteensa kärsivät kilpailusta. Minttu kertoo, että Holm on kirjoittanut Taivaallista vastaanottoa etsiessään ”lääkettä ikävään ja häpeään”, kun taas Minttu itse kirjoittajana haluaa ”selvittää asioita maailman kanssa”, hänen tekstinsä syntyvät epäoikeudenmukaisuudesta. Tuntuu hankalalta, kun kaveriporukasta yksi nainen menestyy ja saa kaiken: kustannussopimuksen, aikakauslehtihaastattelut, esiintymiset televisiossa, ja toinen, kovasti kilvoitellut ja yrittänyt, ei saa mitään. Niin se käy.

Kyseistä teemaa pilkkaa riemukkaasti päätön pötkö kirjailijoihin kohdistuvia kehuja. Näitähän luemme päivittäin mediasta. ”Hänet palkittiin esikoisromaanistaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Hän taas voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Hänen romaaninsa on ollut arvostelumenestys niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen teokselleen myönnettiin Finlandia-palkinto, ja se oli ehdolla muun muassa Runeberg-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.” Ja niin edelleen 3,5 sivua. Se muistuttaa kaiken sattumanvaraisuudesta ja suhteellisuudesta.

Neljäs teema on taideyleisön kiittämättömyys, ja opetus siitä että yleisön reaktioiden varaan ei kannata rakentaa. Muu ei auta kuin että kirjailija karaisee oman näkemyksensä, oman tyylinsä, ja toteuttaa sitä rohkeasti. Kirjallisella markkinatorilla kun kehut ja pilkat vuorottelevat tasa-arvoisina, vaikka aina välillä joku besserwisser kertoo ns. totuuden.

”Milloin sivistyksestä tuli ajan ilmiöiden tuntemusta?” ”Salkoruusussa ei muuten ole piikkejä. huom.”

Tarinoista ja tarinallisuudesta on paasattu mediassa ja kirjallisuudessa yli 20 vuotta. Ovathan tarinat mukavia ja jopa hienoja, mutta kun maailmaan mahtuu niin paljon muutakin. Olen tyytyväinen, että arvostetut kirjailijat uskaltavat nousta tarinoiden ylivaltaa vastaan. Kaiken tarinaihannoinnin vastapainoksi Taivaallinen vastaanotto tuntuu virkistävältä, karnevalistiselta.

”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan. Se olisi kuin nykyajan tyynynaluskirja, josta voisi kehittyneen hakemiston avulla löytää avun milloin mihnkin elämän kysymykseen. Sillä ongelman tarkka kielellinen muotoilu on samalla myös apu siihen. Tämäkin kauheus on meille ihmisille tavallinen. Tuonkin teon saat anteeksi. Sellaisen kirjan minä haluaisin. Mutta tämä kirja luo siitä suloisen kuvitelman. RIIKKA”

Jukka Viikilän luoman ”Jan Holmin” kuvitteellinen kirja innoittaa ”Riikkaa” kuvittelemaan toisen kirjan, joka kutkuttavasti tuntuukin olevan juuri tässä käsillä, ja minä tulen vedetyksi mukaan tähän ihastuttavaan leikkiin.

Kuvitteellisen romaanin sisältö jää suurelta osin arvoitukseksi. Nimimerkki ”Virpin” mukaan kirjassa ollaan kryptofarmilla Uralvuoristossa, tutkitaan McIntoshin vahvistimien valmistamista ja mennään lopuksi kuoleman rajan taakse. ”Virpin” mielestä kirjaa ei voi kutsua toipumiskirjaksi.

Kirja vilisee felliniläisiä outoja tapauksia kuten haapajärveläinen pedofiili-ortodoksimunkki, mies joka kokee roolinsa yhteisössä toimia viemärinä, mies joka ei millään kuole ja jonka takia lääkäri häpäisee itsensä toistuvasti kutsuessaan omaisia paikalle, tai nainen, jota hänen äitinsä kutsui lapsena hiljaiseksi manipulaattoriksi ja pieneksi saatanaksi, jolla on voima liikutella muita ihmisiä. Oletteko muuten tavanneet tuollaista pientä saatanaa? Minä olen. Ehkä kirjoitan hänestä joskus.

Vaikka minusta koko kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto vesittyi ”diktaattorikäytännön” myötä, niin olen silti iloinen, että tämä romaani palkittiin, ja iloinen että nappasin sen kirjaston pikalainahyllystä. Voitin epäluuloisuuteni; en näet yhtään syttynyt Viikilän edelliselle Finlandia-voittajalle (2016)  Akvarelleja Engelin kaupungista.

Taivaallinen vastaanotto olisi oivallista pureksittavaa lukupiireille. Voisi esimerkiksi etukäteen jakaa muutaman keskushenkilön lukupiiriläisten kesken: kerää sinä tiedot Mintusta, tutki sinä Raunoa, ja mitä sinä saisit irti sydänkirurgi Mohamed Salahista? Rakennetaan profiilit ja keskustellaan niistä. Raunon hahmo muuten on silmänisku Engel-romaanin suuntaan, sillä hän on toiminut  samassa ammatissa kuin Engel aikoinaan vuosisatoja sitten, kaupunginarkkitehtina. Rauno kylläkään ei kestä johtajuuden paineita ja kaupunkilaisten vihaa, vaan hän on vaihtanut alaa taksikuskiksi.

Taina

Miten sota muutti sotareportterin

Tuomas Mustikainen: Mutta pimeys näkee sydämen. Like 2022.

Romaani käynnistyy sairaalasta, missä päähenkilö makaa tutkimuksissa sokeuduttuaan äkillisesti. Sitten kerrotaan, miten tähän on tultu. Noin kolmevitonen ulkomaantoimittaja ja sotakirjeenvaihtaja oli lähetetty jälleen juttumatkalle Gazaan ja Israeliin. Mutta tällä kertaa sota meni enemmän ihon alle ja hermoihin, ja kotiin palattuaan päähenkilö on hukassa. Hän tuntee tulleensa sanomalehdentoimittajana tiensä päähän ja irtisanoutuu.

Tuttu ammatti ei vain enää toimi. ”Työni oikeutusta oli vaikea perustella itselleen.”  Journalistin on oltava neutraali silloinkin, kun näkee vääryyksiä, kuten nuuskaksi pommitettuja asuintaloja ja silpoutuneita lapsia. Eikä saisi mennä tunnetasolla mukaan mustavalkoisiin vihollisuuskuviin.

”Mietin Gazaa, jonka oliivilehtoihin, ruokiin ja ihmisten ystävällisyyteen olin ihastunut aiemmilla matkoillani. Silti koko maailma näki heissä vain Hamasin laahuksen ja varjon, itsemurhapommittajat ja burkat ja niqabit. Tiukasti rajatulle alueelle survotun kärsimyksen, jota valvottiin mereltä, maalta ja ilmasta.”

”Uskoin, että objektiivisinta olisi pyrkiä näyttämään yksittäisten ihmisten elämää asettumatta kenenkään puolelle.”

Kuitenkin kaiken neutraalisuuden ja tunnekontrollin hintana on hiljalleen patoutuva viha. Mustikainen pohtii vihan syntyä ja kehittymistä, jota hän on todistanut myös laajemmin yhteisöissä Lähi-idän matkoillaan.

”Sota toimi vihan algoritmeilla. Kollektiivisella tasolla sodankäynnissä tarvitaan vihaa, yksilötasolla se tuhoaa mahdollisuuksia. Lyhyet ja intensiiviset kuvat sodasta alkoivat muuttaa minua. Voimakas idealismi ja halu kertoa olivat muuttumassa sisältäpäin tuhoavaksi vihaksi.”

Vihaan liittyy syvää epäoikeudenmukaisuuden ja avuttomuuden tunnetta, ja välillä pessimismi ottaa vallan: ”Maailmassa pysyvää on ainoastaan jumalkompleksisten ihmisten sotaisuus, jotka kuolemanvietin ajamana pyrkivät säilyttämään myyttisen kuvan maskuliinisuudesta.”

Hän on ahdistunut, saa paniikkikohtauksia, ei pysty keskittymään, hakee apua terapiasta ja taistelee yksinäisyyden tunnetta vastaan. Hän ei silti edelleenkään pääse eroon Lähi-idästä, vaan kaavailee kirjoittavansa aiheeseen liittyvistä henkilöistä.

Päähenkilön omakohtaista kipuilua ei voikaan erottaa kahdesta tärkeästä teemasta. Yksi on pakkomielle 1800-lukulaiseen ahvenanmaalaiseen Lähi-idän tutkimusmatkailijaan nimeltä George August Wallin, ja toinen on rakkaus israelilaiseen nuorehkoon valokuvaajaan, Hannahiin. Kun Wallin-hahmotelmat eivät johda mihinkään, kirjailija saa idean tehdä elämäkertakirjan Hannahista. Seuraa haastatteluja, tutustumista ja yhä syvenevää kiintymystä.

Mustikainen on kokenut journalisti, eikä hän pääse journalismista tässä romaanissa kokonaan irti. Ja miksi pitäisikään? Vaikka jotkin Lähi-itä-kuvaukset voisivat olla viikonloppunumeron pitkästä erikoisjutusta ja vaikka Hannahin ”elämäkerran” luvut jotenkin hyppäävät kaiken keskeltä esiin, niin kirjailijan tiivis ja koruton tyyli pitää otteessaan, ja romaanin kehämäinen rakenne tuo vakautta niin, että kokonaisuus nousee kirkkaasti plussan puolelle.

Tuomas Mustikainen ei varmasti halua mitään taskulämmintä säälittelyä osakseen, joten todetaan vain mitä tapahtui: uudessa elämänvaiheessaan, kesken monenlaisten kirjoitustöiden, esitelmien ja vierailujen, hän menetti näkönsä äkillisen näköhermotulehduksen takia. Kirjailija kertoo reportterin viileydellä tapahtumat, myös kokemansa kauhun. Taudille ei löydy selkeää syytä, ja ennuste on epävarma. Tämä kirja on ensimmäinen, jonka Mustikainen on sokeuduttuaan kirjoittanut.

Toistuva aihe romaanissa on kirje tai muu viesti, jota ei lähetetä, vaan joka rullataan kokoon ja työnnetään muurinrakoon á la Itkumuuri, tai seinän halkeamaan. Minua kiinnosti tämä teema: toive tai kannanotto kirjataan ylös sanoina ja sitten jätetään ikään kuin maailmankaikkeuden haltuun. Viesti voi löytyä tai sitten ei. Joku voi sen ymmärtää tai sitten ei. Jotakin voi tapahtua tai sitten ei.

Tuomas Mustikainen on 2010-luvulla kirjoittanut Topi Sorsakoski -elämäkerran sekä  reportaasikirjan Kielletty kansa – elämää palestiinalaisalueilla. Sorsakoski-kirjasta en tiedä mitään, mutta vuonna 2014 ilmestynyt Kielletty kansa kuvaa erinomaisen valaisevasti, miten Lähi-idän pitkittynyt konflikti vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, niin israelilaisiin kuin palestiinalaisiinkin. Lue Aarrearkku-arvioni ”Umpisolmuja luvatussa maassa” kesältä 2020 tästä.

Taina

Rääkätyn kosto

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus. Siltala 2022.

Kun lapsi joutuu koulussa opettajan vihakampanjan kohteeksi, miten siitä voi selviytyä? Romaanissa Hävitys 1990-luvun peruskoulun tapahtumat ovat kuin kauhutarinasta. Opettaja suosii selvästi joitakin tyttöjä ja vainoaa yhtä. Hän ärsyyntyy, kun tämä yksi tietää ja tahtoo tietää lisää, hän vaientaa kysymykset, kyseenalaistaa lapsen tiedot ja jopa havainnot, yllyttää luokkatoverit tätä yhtä vastaan. Ja tämä tapahtuu ”tasokkailla” musiikkiluokilla.

Opettaja on niin epäjohdonmukainen palautteessaan ja kurinpidossaan, että vääryys huutaa taivaisiin. Tämä yksi jätetään ulkopuolelle, häntä saa töniä ja tuuppia, hänelle saa huudella. Häntä ei kai olisi kaivattu Kaarinan musiikkiluokille laisinkaan; hän tulee Littoisista, ja opettaja ihmettelee kaikkien kuullen littoislaisten valintaperusteita. Opettaja on epätasapainoinen, arvaamaton, ja peliä pelaavat lapset osaavat vetää oikeasta narusta, mutta tämä yksi ei tahdo teeskennellä, ja taistelu opettajan kanssa saa pian kafkamaisia piirteitä. Tekeepä hän mitä tahansa, tulos ei kelpaa opettajalle, ja hän on vapaata riistaa kaikille kiusaajille. Välitunteja, ruokailuja, siirtymisiä paikasta toiseen värittää pelko, ellei suorastaan kauhu.

Opettajien on ihmeen vaikea tehdä koulukiusaamiselle mitään. Sille, että lasta nimitellään, uhkaillaan, mukiloidaan, hänen tavaroitaan siepataan ja kätketään jne. Ratkaisu on tuttu ja kyseenalainen: kiusattu vaihtaa koulua.

”Mä ehin vaihtaa peruskoulun aikan kolme kertaa kouluu, Luostis oli jo toka ja koskaan ei ees puhuttu et joku muu vois joutuu vaihtaan. Eikä niil siirroil ollu ikin mitään vaikutust ja kaikis kouluis oli muka tosi tiukka linja kiusaamisen suhteen, nollatoleranssi, nii ne ain sanos et kiusaamista ei suvaita yhtään… Enkä mä sillo viäl ymmärtäny sitä vaiks se vaivas mua iha älyttömän paljon et onks se jotai välinpitämättömyyttä vai eiks ne iha oikeesti tajuu tai nää tai osaa auttaa. Mut sit myöhemmin mä oon käsittäny et se onki ihan ymmärrettävää ja oikeestaan aika mielekästä. Et se johtuu siit ryhmähengest. Ku opet haluu et luokal ois hyvä henki ja siks ne inhoo jos niiden pitäs puuttuu joonki tommoseen ikävään.”

Iida Rauma on sanonut julkisuudessa, että kaikki kirjassa oleva on totta ja hänelle lapsena ja nuorena tapahtunutta. Rauma on myös sanonut kirjoittaneensa romaanin kostoksi yhteiskunnalle. Se, että kertoja nimeltä A painii alter egonsa, ”kirjailijaminänsä” kanssa ja etäännyttää tapahtumia kertomalla ne epäsuorasti, on tehokas tyylikeino.

Romaanin teema on siis koulukiusaaminen tai oikeastaan lapsiin kohdistuva väkivalta sekä sen esilletuominen, että elämme lapsivihamielisessä maassa. Kenenkään aikuisen ei tarvitse sietää sellaista kohtelua kuin mitä koulukiusatut lapset joutuvat pahimmillaan kestämään. Kirjassa protestoidaan voimakkaasti sitä vastaan, että kiusaamisesta herkästi tehdään yksilöiden välinen asia, vaikka pitäisi tutkia ryhmädynamiikkaa sekä puuttua nopeammin pihoilla ja käytävillä vähänkin eskaloituneisiin tilanteisiin. Pitäisi tunnistaa, että joskus opettajan suosikkioppilaat ovat pahimpia kiusaajia, kuten Rauman tapauksessa.

Kyytiä saavat myös koulukiusaamista käsittelevät pedagogiset opukset, niiden ”alentuva hyminä” sekä kiusaamista torjuva suomalainen KiVa koulu -kampanja, joka vastikään on saanut 2,5 miljoonan euron hanketuen geenitutkimusta varten, siis lähestyäkseen kiusaamistapauksia ihmisten geneettisistä eroista käsin; ovatko jotkut luonnostaan tunnekylmiä kiusaajia ja jotkut toiset ”parempia” uhreja? Ei uskoisi, että 2020-luvulla asiaa lähestytään noin oudosta kulmasta.

A joutuu yläasteella jopa kuristamisen kohteeksi, tuntee tukehtuvansa, puolustautuu lyömällä, minkä seurauksena hän saakin syyt niskoilleen ja joutuu pyytämään anteeksi kuristajaltaan. Rauma kuvailee absurdia kauhua kuraattorin vastaanotolla:

Sä voit puhuu sun tunteista, kuraattori sanoi, pelottaako sua? Eikä A tajunnut, miten hänen tunteensa liittyivät käsillä olevaan kaameuteen, mikseivät aikuiset vain voineet olla sitä mieltä, että kuristaminen oli väärin ja sillä selvä, mutta juuri sitä mieltä ne eivät olleet, juuri siinä kohdassa ne vaihtoivat puheenaihetta tai alkoivat udella hänen tunteistaan. Valmiiksi avatun nenäliinapaketin vihjaileva odotus, rasvatahraisten silmälasien läpi tihkuva tuijotus, yhtä hyvin kuraattori olisi voinut laskea nihkeän kämmenensä A:n reidelle ja hinkata ja tavallaan tämä hinkkasi. Eikä häntä pelottanut, A sanoi, hänestä tuntui, että hän vajosi, mutta sitä hän ei aikonut kertoa kuraattorille, miten hän olisi voinutkaan, kun sopimus siitä, että hänen tunteensa olivat mielekkäässä suhteessa todellisuuteen, oli sanottu irti, hänen kokemuksensa oli muutettu oireeksi, ja jos hän yrittäisi selittää sen kuraattorille, sekin palautettaisiin yhdeksi hänen oireekseen, ”- – –

Hävitys ällistyttää ideatason runsaudellaan. Systeemin nujertamat lapset rinnastetaan menneiden aikojen hylkiöihin, hysteerikkoihin, vainottuihin ja alistettuihin. Ne väkivallan kehät, jotka sulkevat sisäänsä yksittäisen koululaisen, laajenevat globaaleiksi, kaupunkien tuhoon, historiattomuuteen ja maailman kokonaisvaltaiseen raiskaamiseen.

1990-luvulla koulua käyneet eläytyvät varmasti myös yksityiskohtiin. Lamaleikkausten kohteiksi joutuneet koulut, sijaisten puute, ysärivaatteet, poppikappaleet, seinättömien tilojen muoti (”lisääntyneet aistiärsykkeet rikasta ja kuohkeaa maaperää keskittymisongelmille, oppimisvaikeuksille ja turhautumisen purkautumiselle aggressioksi”).

Iida Rauma on puhunut paljon julkisuudessa kirjastaan, kertonut kokemuksistaan. Tällaisissa tapauksissa syntyy helposti värittynyt, mutta puutteellinen ennakkomielikuva. Näin kävi ainakin minulle. Hävitys on niin paljon enemmän kuin henkilökohtaista kostoretkeä. Kaarinan koulukauhujen rinnalla elää ja hengittää voimakkaasti Turku, kirjailijan asuinkaupunki, jonka historian tietoinen tuhonta tuodaan yksityiskohtaisesti päivänvaloon. Ihmettelen, jos Iida Rauma ei saa tästä hyvästä jotakin Turku-tietoisuuspalkintoa, niin elävästi hän nostaa esiin Turun paikallistietoa, anekdootteja, kehityskulkuja oman historiansa luotaamisen lomassa. Loisteliaasti kirjoitettu Hävitys ansioituu myös turkulaisen murteen tallentajana.

Kirjan tärkein asia silti on nostaa kissa pöydälle. Mitä peruskouluissa oikein tapahtuu, ja kuka kantaa vastuun koulukiusatun lapsen elämän pilaamisesta?

Taina

Diiva silkkilakanoissaan

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2022.

Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.

Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.

Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.

Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.

Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.

Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.

Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.

”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”

Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.

Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.

”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”

Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.

”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”

Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.

Taina

Kirjastorokkarin sisäänajo

Janne Nevala: Kirjastonhoitaja Topi Mullo (Reuna, 2015)

”Olin kierrellyt iltaisin saarta mopolla ja paikat olivat tulleet aika nopeasti tutuksi. Keskustassa koulu, kirkko ja uusi urheilukenttä. Pankki, Raunon kauppa ja posti keskipisteessä huoltoaseman ja kunnantalon vieressä. Saaren toisessa päässä uimaranta, leirintäalue, toinen kauppa, hotelli, kapakka, majakka ja mökkejä. Kalasatama keskellä. Hautausmaa ja päiväkoti ison tien varrella vastakkain. Paljon pikkuteitä, joissa oli vahvasti lukitut puomit. Muukalaisilta pääsy kielletty. Trespassers will be shot.”

Kun pieni kunta on lisäksi nimeltään Luoto, alkavat Hailuodossa käyneet epäillä, että kirjan tapahtumapaikka on kyseinen saari. Tekijä myöntääkin Kirjastolehdessä 8.12.2021 näköisyyden. Janne Nevala ammentaa kirjassa muutenkin omista kokemuksistaan pienen kirjaston johtajana. Hän toimi ensin lastenkirjastovirkailijana Kempeleen kirjastossa kunnes 2011 valittiin nykyiseen virkaansa Limingan kirjasto- ja kulttuurijohtajaksi.

”Kalasatamaan pääsi. Siellä lokit tappelivat kirkuen sisälmyksistä ja meri haisi vahvalle. Ihmiset ostivat muikkua ja maivaa suoraan laivoista. Kapakkaankin olin uskaltautunut yhtenä iltana. Pub Kajuutta. Hiljaisenhumalaisia ja aggressiivisen oloisia kalastajia nurkkapöydän valtiaina. Tuulet ovat huonot ja virtaukset. Hylkeet syö kalat ja verkot ja se on muukalaisten ja etelän herrojen vika. Niin kuin kaikki muukin. Älä tule poika tänne syömään minun verkkoa.”

”Poika” on 25-vuotias Topi Korpela. Hän on vastikään valmistunut kirjastonhoitajaksi ja saa kesäkuussa muutaman viikon sijaisuuden Luodon kirjaston johdossa. Janne Nevalan rock-hemmoisuus näkyy kirjan henkilökuvauksessa ja kirjoitustyylissä. Erityisesti brittilehtiä lukenut teini-ikäinen Nevala perehtyi niiden mustaan huumoriin ja sanaleikkeihin, joita hän nyt kirjoissaan käyttää. Jossakin arviossa vilahti vertailussa Nick Hornby, jonka hahmoissa samansukuista tervettä kajahtaneisuutta löytyy.

Kirja on reipas kuvaus siitä, millainen monitoimikone tuollaisen pienen kirjaston johtajan pitää olla. Päähenkilön tehtävät vaihtelevat lehtien muovituksesta ja kopioiden ottamisesta vaikeampiin tiedonhaun tehtäviin. Lasten satutunnit, kirjastoa terrorisoivat finninaamat ja vakinaista viranhaltijaa kaipailevat varttuneet käyttäjät on jotenkin hanskattava. Onneksi pitkälle lomalle Uuteen Seelantiin lähtenyt vakinainen kirjastonhoitaja on jättänyt Topille kattavat ohjeet selvitä kaikista mahdollisista ja eräistä mahdottomista eteen tulevista ongelmista. Ei ole suinkaan sijaisen vika, jos sitten jokaviikkoisella kotikierroksella vanhukset eivät suostu päästämään nuorta miestä sisään vaihtamaan lainassa olevia kirjoja toisiin.

Lisäksi paikkakunnan kulttuuritapahtumat vaativat johtavan viranhaltijan työpanosta. Viranhoito jää vähitellen sivuosaan, kun ohjelman virallisen osuuden lisäksi Topi alkaa viritellä teatteriseurueen jäsenen kanssa syvempää henkilökohtaista suhdetta. Pitää olla toisessa kiinni ja puhua yöt läpensä kun on niin valoisaakin ja paljon asiaa ja vähän aikaa ja mitä sitten kun syksy tulee ja jos Nika ei pääsekään teatterikouluun. Aamulla satutunnille tulevat Hattivatit saavat lyhennetyn luennon Hanhiemon tarinoista ja kotitehtäväksi kahdentuhannen sanan esseen aiheena sadun moraalinen opetus. Palautus Topin lokeroon ennen seitsemää.

Monelle kirjastolaiselle tapahtumat ovat arkipäivää. Itselleni, suurissa kirjastoissa ja pääasiassa luetteloinnissa työskenneelle tällaiset tilanteet ovat onneksi jääneet vieraammiksi:

”Se yksi oman elämänsä ellaeronen piti melkein työntää ulos ovesta. Riina. Ruskeat silmät ja tilanteen mukaan joko yliviileä tai sitten ylidramaattinen luonne. Ainakin sen perusteella, mitä olin ehtinyt tarkkailla. Tatuointia löytyi ruskettuneen navan alta ja kokemusta ylioppilasteatterista sen verran, ettei sen ihan kaikille tarvinnut enää päivää sanoa. Nappasin vielä muotilehden sen kädestä.
– Sulla ei ole tietääkseni korttia. Ja uusinta numeroa ei lainata muutenkaan.
– Mikä vittu sä luulet olevas? se sähähti.
– Kirjastonhoitaja.
– Mä en oo syöny vielä mitään.
– Se on ikävää.
– Mulla on nälkä!
– Sulla on ollu koko päivä aikaa.
– Saatanan natsi! Kirjastonatsi!
– Ei kun Topi vaan. Kirjastonhoitaja. Eipä sotketa käsitteitä.”

Kirjailijan jäähyväiset naisellisuudelle

Deborah Levy: Elämisen hinta. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

Avioliiton päättyminen, tyttärien muutto omilleen ja oman äidin kuolema; kaikkea tätä englantilainen kirjailija Deborah Levy kävi läpi samaan aikaan. Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toinen osa Elämisen hinta kuvailee näitä tilanteita.

Kipu ja kapina naisen kapeasta roolista tulee tässä osassa esiin vielä selvemmin kuin trilogian avauskirjassa Mitä en halua tietää. Arvioni pääset lukemaan tästä. Nyt Levy pohtii naisiin kohdistuvia sosiaalisia odotuksia tehdessään Lontoossa surutyötä kariutuneen avioliittonsa johdosta ja rakentaessaan uutta elämää, pitkän avioliiton jälkeen ilman miestä.

Hän hyvästelee talon, jossa miehen ja lasten mukavuus ja onni on pantu etusijalle, miettien naisten uhrauksia.

”Toimivan ja kaikille perheenjäsenille viihtyisän kodin luominen vaatii taitoa, aikaa, omistautumista ja empatiaa. On ennen kaikkea valtavan anteliasta toimia kaikkien muiden hyvinvoinnin arkkitehtina. Tuon työn ajatellaan yhä kuuluvan enimmäkseen naisille, mistä seuraa, että tätä suunnattoman suurta ponnistusta vähätellään monin eri tavoin.”

Levy muuttaa tyttärineen karuun ja rähjäiseen lähiötaloon ja saa arjen hieman takkuillen rullaamaan. Osoittautuu välttämättömäksi hankkia erillinen työhuone, ja sellainen löytyy ystävän puutarhavajasta. Sähköpyörästä tulee kaikki siirtymät mahdollistava ihmeväline, joskin sen kanssa kamppailua – akku, avaimet, ostokset ja muut taakat – kuvaillaan ehkä turhankin perusteellisesti. Siinä missä avausosa Mitä en halua tietää oli tyyliltään ehyt, Elämisen hinta lipsuu välillä uhkaavasti pateettisuuden suuntaan. Kirjan loppulausekin on outoa tyyliä: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.” Siitä olen kyllä Levyn kanssa samaa mieltä, että jonkin hinnan nainen saa aina maksaa, perhe-elämästä, sinkkuna elämisestä, aivan kaikesta. Mutta eikö sama päde miehiinkin?

Kiinnostavaa on kirjailijaelämän käsittely. Levy matkustaa markkinoimaan kirjaansa, hän neuvottelee sopimuksista. Hän puntaroi, miten käsikirjoitukseen voisi tuoda menneisyyttä ilman takautumia, ja paneutuu Medusa-myyttiin puutarhavajassaan. Lintu oli tärkeä teemaeläin trilogian avausosassa, ja tässäkin kirjassa linnut tuovat toistuvasti väriä ja elämää Lontoon uumeniin.

Levy havainnoi terävästi naisiin kohdistuvia odotuksia ja niitä pieniä eleitä, joilla miehet osoittavat valtaansa. Ei katsota kasvoihin, puhua paasataan, otetaan fyysisesti tila haltuun, odotetaan palveluksia itsestään selvästi. Kirjoittajana Levy tuleekin siihen tulokseen, että uusia tuulia tarvitaan.

”Naisellisuus sellaisena kuin se oli minulle opetettu oli ehkä tullut tiensä päähän. Naisellisuuden kulttuurinen ilmiasu ei enää viestinyt mitään minulle tärkeää. Naisellisuus miesten kirjoittamana ja naisten esittämänä oli mitä ilmeisimmin se uupunut aave, joka kummitteli yhä 2000-luvulla. – – – Naisellisuuden aave on illuusio, harha, yhteiskunnallinen hallusinaatio. Sellaisen naisen esittäminen on hankalaa ja tuo rooli (uhrautuminen, kestäminen, hyväntuulinen kärsiminen) on ajanut jotkut naiset hulluiksi. En halunnut kuulla samaa tarinaa yhä uudestaan.”

Levyn kirjoja on kehuttu hauskoiksi. Joitakin absurdeja koomisia kohtia lukuun ottamatta tämän teoksen yleisilme ei minusta tuntunut järin hauskalta. Mutta tekstin painokkuus ja tiiviys ja kertojan psykologinen tarkkuus palkitsee lukijan, joten odotan kiinnostuneena saavani käsiini trilogian päätösosan Omistuskirjoituksia.

Taina