Avainsana-arkisto: kulttuuri

Pikkujoulukevennys 1: Maailmanhistoriaa boomerille vessalukemistoksi

Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin (suomeksi toimittanut Panu Väänänen. Atena, 2013)

"Maailmankaikkeus on ollut olemassa jo noin 13 miljardia vuotta, tai jos on fantasiaromaanien ystävä, 12 000 vuotta. Mitä jos Facebook olisi tallentanut koko sen ajan herttaiselle pikku aikajanalleen? Aikojen alku, elämän, ihmisen ja sivilisaatioiden synty, sodat ja kärhämät, onnistumiset ja umpikujat?"

Wylie Overstreetin idea on hauska. Hän ei myöskään venytä vitsiä liian pitkäksi. Kirja alkaa todellakin aivan alusta, singulariteetista ja sen vaikeasti selitettävästä suhteesta käyttäjiin Avaruus ja Aika. Sitä seuraa Alkuräjähdyksen mahtavat bileet, jonka jälkeen Painovoima alkaa muokata Tähtisumua kunnes Jumala ilmestyy ja sytyttää valot. Tähän kaikkeen meni kolme sivua.

Löysin kirjan englanninkielisen painoksen Kuopion pääkirjaston vaihtokirjojen hyllystä. Aloin selata sitä, ja se imaisi heti mukaansa. Overstreet aavisti tämänkaltaisia reaktioita:

"Toivon vilpittömästi, että lukija nauttii käsillä olevasta kirjasta. Hän saattaa pitää sitä huvittavana tai opettavaisena, tai hän saattaa vain pitää sitä kädessään istuessaan pöntöllä, mikä tarkoittaa pitkää istuntoa."

Kirja on jaettu muutamaan jaksoon (Ihmeiden aika, Renessanssi, Tietoyhteiskunnan aika jne). Overstreet luonnehtii kutakin jaksoa noin vajaan sivun verran. Tiivistelmätkin ovat osuvia kuten esimerkki Teollisesta vallankumouksesta osoittaa:

"Uurastus sai kansakunnat kukoistamaan. Englanti rikastui viennillään: kangasta, rautaa, nokisia orpoja ja masentavaa kirjallisuutta. Amerikka rakensi rautateitä, työntyi länteen ja siitä tuli tupakkakaupan markkinajohtaja, minkä ohella se loi näyttävän uran ihmisten kuolemisen edesauttamisessa."

Miltä kirja sitten näyttää. Näyte 1 äskeistä kiitospäivää ajatellen:
On myönteistä, että kirjailija myös kertoo selkeästi kirjoittamisensa motiivit. Loppusanoissa Wylie Overstreet paljastaa olevansa pelaamassa biljardia ystävänsä Brandonin kanssa. Kohta pöytä vapautuu ja silloin on Wylien vuoro tarjota. Brandon haluaa oluen lisäksi jotain friiterattua, koska hän ei ole syönyt lounasta. Wylie kiittää lukija, että tämä on jaksanut lukea loppuun asti ja kiittää kirjan ostaneita. Nyt hänellä on varaa tarjota se kalja ja tapakset.

Amerikkalaisessa versiossa esiintyi julkkiksia ja sellaisia yksityiskohtia, joita en boomerina voinutkaan tunnistaa. Onneksi niitä on kokonaisuuten nähden vähän. Lainasin kirjan suomalaisen version ja on kiitettävä Panu Väänäsen suurenmoista ja asiaan paneutunutta toimitustyötä. Hän on poistanut eräitä eurooppalaiselle lukijalle oudompia päivityksiä ja lisännyt Suomen historiaan liittyviä tapahtumia. Ne eivät ainakaan häviä alkuperäisteoksen vastaaville.

Näyte 2, koska eräiden ilkeiden itsevaltiaiden väkivaltainen poistaminen on noussut keskusteluihin:

Tällaisen ihmiskunnan raikkaan pikakelauksen jälkeen on helppoa yhtyä Wylie Overstreetin toiveeseen:

"Lopuksi: meidän täytyy pitää peukkuja, että lajimme oppii rauhallisen yhteiselon taidon. Kaikesta huolimatta olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia, vaikka yritämmekin jatkuvasti unohtaa sen. Toivon mukaan onnistumme huolehtimaan tästä pikkuisesta kivenmurikasta, joka viilettää Aurinkoa kiertävällä radallaan, sillä se on ainoa turvasatamamme kylmän, tyhjän avaruuden keskellä."


Tommi

Näyte 3, koska pian vietetään maassamme taas kansanvallan riemujuhlaa:

Ikkunoita auki Itä-Eurooppaan

Idäntutkimus / julkaisija Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura ry (VIETS)

"Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään." Stalin Paasikivelle (1939)

"Venäjä, Venäjä, Venäjä." Puolustusministeri Häkämies (2007)

"Meiltä kysytään, voiko Suomelle käydä kuten Krimille? - Vastaamme: periaatteessa kyllä. Venäläisiä on Suomessa tarpeeksi, jotta kansanäänestys voidaan suorittaa." Radio Jerevan (2015?)

Historian saatossa on useasta eri lähteestä todistettu, miten Venäjä on Suomelle uhka, haaste, fait accompli, mahdollisuus jne. (Adjektiiveja en luettele, sillä ne ovat pääasiassa kohtuullisen värittyneitä enkä halua ajautua somemyrskyn silmään.) Venäjän sanotaan olevan myös arvaamaton - mitä enemmän siitä tiedät, sitä huonommin nukut. Mutta onko tietämättömyys sitten parempi vaihtoehto? Ei varmaankaan, sillä kriisiytynyt nykytilanne menee aikanaan ohi. Sodan päätyttyä meillä on idässä edelleen sama naapuri, joka pitäisi tuntea selvästi paremmin. Muuten suhteiden jälleenrakennus on vieläkin vaikeampaa. Tällaiset julkaisut ja niihin kirjoittavat asiantuntijat ovat avainasemassa, kun haluamme tehdä arvioita ilman minkäänvärisiä harhaanjohtavia laseja päässämme.

Idäntutkimus-lehti on Venäjän sekä laajemminkin itäisen Euroopan kysymyksiä käsittelevä tieteellinen aikakausjulkaisu, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä tutkijat ja muut alan asiantuntijat julkaisevat tieteellisiä artikkeleita, kolumneja, esseitä ja kirja-arvosteluja. Seuran kotisivut ovat osoitteessa https://vietseura.wordpress.com/ . Julkaistut numerot ovat avoimesti saatavilla kuuden kuukauden viiveajan jälkeen. Lehtiä löytyy vuodesta 2002 alkaen Idäntutkimuksen arkistosta ja ne ovatkin melkoinen kultakaivos.

Kesken kirjoitustyön huomaan uutisen, josta näkyy että myös Yle seuraa Idäntutkimuksen artikkeleita. He haastattelivat Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professoria Jukka Korpelaa  8.11.2022. Korpela on kirjoittanut uusimpaan lokakuussa ilmestyneeseen lehteen aiheesta Tuhatvuotinen korruptio ja Venäjä. Artikkeli netissä on vielä aikalukon takana, mutta Ylen uutinen kertoo kirjoituksen päälinjan. Professori kävi läpi Venäjän tuhatvuotisen historian ja tuli karuun johtopäätökseen: ”En ymmärrä, miten Venäjästä voisi tulla demokratia”.

Yleensä Idäntutkimus-lehden numeroilla on joku tietty teema. Satunnaiset esimerkit osoittavat, miten laajalle skaalalle käsitellyt aiheet ulottuvat:
Emigrantit, Muuttuvat rajat, Pääoma, Pohjoinen kirjallisuus, Epävirallinen Venäjällä, Baltia, Hyvinvointi, Mustameri, Urheilu, Perestroika, Avantgarde, Rikos, Sukupuoli, Musiikki.


Löysin julkaisun sattumalta, kun olin tekemässä arviota Wladimir Kaminerin kirjasta. Pikaisen penkomisen perusteella innostuin lehdestä niin, että siitä pitää levittää sanaa täälläkin. Jo lyhyen selailun perusteella jotkut lehden artikkeleista alkoivat muodostaa mielenkiintoisia, samaa aihetta sivuavia kokonaisuuksia. Seuraava nelikko on eräs sellainen:

- Valtteri Ahtamo: Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen 1/2022
- Ilkka Huuskonen: Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka 4/2015
- Maria Lipman: Putin korvaa  taloudellisen resurssin ideologisella 1/2015
- Hanna Smith: Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka 2/2006

Niissä tutkitaan venäläistä identiteettiä, venäläisten käsitystä omasta maastaan ja suhteista muihin sekä niiden heijastumista epävakaalta vaikuttavaan Venäjän ulkopolitiikkaan.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen venäläinen identiteetti eli "keitä venäläiset ovat" -keskustelu vilkastui. Hanna Smithin mukaan identiteettikysymys tuli tärkeäksi, kun uutta ulkopolitiikan linjausta oltiin luomassa. 1990-luvun ryhmiä olivat länsimieliset, euraasialaiset ja slavofiilit. Länsimieliset halusivat Venäjän samaistuvan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Euraasialaiset näkivät Venäjän osana Eurooppaa, mutta eivät vaatineet omaksumaan sen tapoja. Slavofiilit näkivät Venäjän erityisenä ja ainutlaatuisena kulttuurisena kokonaisuutena, jonka kohtalo oli seurata omaa polkua.

"Slavofiilit eivät sanoutuneet irti länsimaisista arvoista, mutta näkivät Venäjän aasialaisten juurien ja ortodoksisen uskonnon perinnön olevan täysin ristiriidassa länsimaisen yksilöllisyyden ja materialismin kanssa."

Hanna Smith on huomannut jo tuolloin, että taloudellinen molemminpuolinen riippuvuus ei olekaan tuonut Venäjää ja Eurooppaa lähemmäs toisiaan kuten lännessä toivottiin. Hänestä tilanne muistuttaa 1800-luvun tyyppistä "Great Game" -aikakautta. Yhteistyötä tehdään mikäli se hyödyttää omia kansallisia intressejä ja liittoudutaan milloin kenenkin kanssa tarpeen mukaan.

"Käytännössä tämä vaikuttaa siten, että Venäjä haluaa tulevaisuudessa painottaa enemmän kahdenvälisiä suhteita eri EU:n jäsenmaiden kanssa."

Maria Lipmanin mukaan kommunistisessa rakenteessa neuvostovaltion syntyjuurilla, kansallissankareilla ja kansallisella identiteetillä oli omat selkeät kertomuksensa. Nykypäivän ideologiassa tällaiset perustekijät ovat hämäriä ja ainoa todellinen ideologinen auktoriteetti on itse asiassa Vladimir Putin.

"Venäjällä ei ole yksityiskohtaista valtaideologiaa, mutta sillä on oma mielenmaisemansa. 2000-luvun Venäjällä tämä omaleimainen mielenmaisema, jonka väestön valtaosa hyväksyy ja jakaa intuitiivisesti, sisältää ajatuksen Venäjästä suurvaltana epäystävällisessä ympäristössä. Se käsittää myös ajatukset valtion kaikkivoipaisuudesta, siitä riippuvista kansalaisista sekä ylimmästä johtajasta ainoana vallan lähteenä ja oikean järjestyksen ylläpitäjänä. Lisäksi nykyvenäläiseen mielenmaisemaan kuuluu kansalaisen käsitys alisteisuudesta valtion mielivallalle ja toisaalta luottamuksesta valtion kansallisiin saavutuksiin. Yleinen on myös käsitys siitä, että valta oikeuttaa kaiken ja siitä seuraavasta väistämättömästä epäoikeudenmukaisuudesta sekä ajatus Venäjän erityisestä tiestä, mikä on itsessään ylpeyden aihe, mutta itse asiassa peittää tiedostamattomat epäonnistumisen ja turhautuneisuuden tunteet."

Talouden kasvun hiipuessa ideologiset keinot ovat käyneet yhä tuntuvammiksi: Kreml on korvannut ideologialla kutistuvat taloudelliset resurssinsa, ja länsivastaisuus on vahvistunut. Ensin mielenosoittajia kuvattiin lännen kätyreiksi. Sitten syytöstä laajennettiin koskemaan ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä, lehtimiehiä ja poliittisia aktivisteja. Noitavaino ”kansallispettureita” ja ”viidettä kolonnaa” vastaan ei enää ollutkaan pelkästään retorinen. Pikavauhtia alettiin hyväksyä uusia lakeja, joiden tarkoituksena oli suojella venäläistä kansaa läntisiltä vaikutteilta.

Maria Lipman:
"Vuonna 2014 Kremlin politiikka muuttui eristäytyväksi ja se torjui lännen modernisaation mallina. Tämä ideologinen muutos ei tarjoa mitään tulevaisuudennäkymää ohjenuoraksi. Putin on aika ajoin puhunut lännestä Venäjään negatiivisesti suhtautuvana kilpailijana tai voimana, joka uhkaa Venäjää, mutta vuonna 2013 tähän kritiikkiin ilmestyi uusi motiivi: länsi tuomittiin nyt moraalisesta rappiosta ja dekadenssista, kristillisten arvojen hylkäämisestä ja Jumalan asettamisesta samalle tasolle Saatanan kanssa."

Ilkka Huuskonen analysoi millaisilla puheilla Vladimir Putin herättelee kuulijoidensa tunteita. Kielikuvat muodostavat uuden tason Putinin politiikkaan. Tarinamaailmassa kaikki on joko turvatonta tai turvallista, mustaa tai valkoista. Putin käyttääkin usein kielikuvia sodankäynnistä ja viittaa niillä kamppailuun kansakunnan selviytymisestä. Venäläisiin historiankirjoihin viittaavissa kielikuvissa on selvät piirteet herättää yleisössä pelote historian toistumisesta.

"Putin luo kielikuvillaan emotionaalisia huippuja puheidensa tehostamiseksi, mutta ennen kaikkea hän rakentaa niillä ideologista maailmankuvaa. Siinä Venäjä on suurvalta. Itse asiassa suurvalta on liian laimea ja vanhahtava nimitys tälle 'palvelukselle, joka maailmaa on kohdannut'. Se on 'majesteettinen Venäjä', jonka olemassaolo ilmenee parhaiten siinä, että se tekee mitä haluaa."

Sankareita ei synny ilman vaaroja. Myös paha vihollinen tarvitaan. Putin kuvaakin maailman paikaksi, jossa on paljon vaaroja. Vihollisia on kaikkialla, erityisesti nimetään kolme. Terroristi on lainsuojaton ja likainen jyrsijä eli Rotta. (Historiassa se oli Orava, mutta se on muuttunut rotaksi.) Tämän lisäksi on kaksinaamainen ja aina Karhun saaliille pyrkivä toveri Susi. Suurin vihollinen on kuitenkin ikuinen Paha, joka saa Putinin kielikuvien tarinamaailmassa usein henkimaailman olennon piirteitä.

Tällaisessa ravintoketjussa pahinta on luonnollisesti heikkous. Se kostautuu, kun ketjun seuraava lenkki saavuttaa Karhun paikan ja vie siltä saaliin. Siksi Karhun on ylläpidettävä voimaansa ja puolustettava kotimetsäänsä kynnet vahvoina ja hampaat terävinä. Jos se taantuu, sen asema metsän kuninkaana on vaarassa. Karhu luo metsään turvan, joka Putinin kielikuvapolitiikassa on ”kiviaita”. Se ei aitaa metsää sisäänsä, vaan pitää sinne kuulumattomat ulkopuolella. Karhu on Putinin suuren tarinan uusi sankarihahmo. Hiukan yllättävästi vaikka karhu on Venäjän kansalliseläin, se ei Ilkka Huuskosen mukaan ole esiintynyt Putinin kielikuvissa ennen vuotta 2013.

Neljännessä artikkelissa Valtteri Ahtamo sitten näyttää, millä tavoin Venäjän valtionjohto tuotti erilaisia perusteluja ja kertomuksia, kun käsillä oli yksi konkreettinen ja merkittävä operaatio, Krimin liittäminen Venäjään. Kotimaassa ja krimiläisyleisölle oli luotava vetoava mielikuva Krimin kattavasta Venäjästä. Geopoliittisella kuvitelmalla oli painoarvoa kannatuksen varmistamisessa, ja se huipentui ennen Krimin liittämishetkeä. Ahtamon pääargumentti on, että Kreml perusteli oikeutuskuvitelmaansa neljällä tekijällä, joita olivat: juridinen, turvallistava, Venäjän ja Krimin historiallista ykseyttä korostava sekä Venäjää alistavan tekopyhän lännen toimintaa arvosteleva.

"Medvedev ja Lavrov tuottivat nyt juridisia narratiiveja koostuen laittomasta vallankaappauksesta, sitä edeltäneestä sopimusrikkeestä sekä vähemmistöjä syrjivän kielilain asetuksesta. Näin luotiin käsitys Ukrainasta anarkiaan vajonneena maantieteellisenä tilana, jossa 'barbaarit' polkivat ihmisoikeuksia." 

Turvallistava narratiivi nousi kulmakiveksi, kun Venäjän ulkoministerin mukaan oli vaara, että Ukrainan radikaalit uhkaavat "vaeltaa" niille venäläismielisille alueille, jotka ilmaisevat erimielisyytensä opposition käyttämiä metodeja kohtaan. Lavrov hahmotteli skenaarion, jossa sotatoimi olisi perusteltavissa viattomiin kohdistuvan hyökkäyksen estämisenä. Kreml väitti järjestystä ylläpitävän valtiovallan hävinneen Ukrainan maaperältä, jolloin myös alueen väestön fyysinen suojelija oli kadonnut. Nyt venäjänkieliset ja venäläiset olivat alttiita väkivaltaisten ääriryhmien hyökkäykselle ja Venäjän hallinto saattoi esittää kotiyleisölleen retorisen kysymyksen: kenen puolustusvastuulla nämä maanmiehemme ovat?

”Venäläisen maailman” (Russki mir) käsite lanseerattiin alun perin Venäjän pehmeän vallankäytön välineeksi. Se on saanut hälyttäviä aluelaajennuksiin viittaavia sivumerkityksiä, kun siihen on liitetty lupaus ”omiemme” suojelemisesta. Tätä käytettiin perusteena Venäjän osallistuessa Itä-Ukrainan aseelliseen konfiktiin.

Muista artikkeleista käy esimerkkinä Riitta Pyykön kiinnostava analyysi Vladimir Putinin 50-vuotisjuhliin vuonna 2002 liittyneistä ilmiöistä ja kirjoituksista. Putin oli tuolloin ensimmäistä kauttaan presidenttinä. Groznyi oli vallattu ja suurimmat sotatoimet Tšetšeniassa olivat ohi - sissisota jatkui tosin vielä vuosia. Putin oli palauttanut järjestyksen Venäjälle ja kansalaisten elintaso oli kasvanut selvästi öljyn ja kaasun hintojen noustua moninkertaisiksi. Nyt oli hyvä tilaisuus keskittyä rakentamaan lujaa johtajakuvaa.

Kuvaus syntymäpäivään liittyvistä oheistuotteista on vaikuttava. Ehkä englantilaiset kuninkaalliset häät voisivat päästä lähes samaan. Ympäri maan valmisteltuja lahjoja ja tuotteita oli joka lähtöön:

"Niiden joukossa on kaikkea mahdollista: Putin-baari (joka pakotettiin vaihtamaan nimensä), Putinin kuvalla koristeltu matto tai pukukangas, taskukello (josta tuli oikeusjuttu kahden kellotehtaan kesken), Putin-jäätelöpuikko, Putin-tomaattilajike (jota ei suostuttu rekisteröimään vaikka makua kehuttiinkin), VVP-korppuja, maitococktail 'Kun Vova oli pieni' ja aikuisten rommicocktail 'Putin on minun', pronssipatsaita, postikortteja ja niin edelleen. Osa jutuista on ironisia, osa avoimen ihannoivia."

Kansalaiset olivat hyvillään, kun Venäjällä oli pitkästä aikaa johtaja, jonka televisioesiintymisiä ei tarvinnut odottaa kauhulla. Putinin komeutta ja edustavuutta korostettiin. Eräs tämän astenteen ilmentymä oli suosittu laulu Haluan Putinin kaltaisen miehen. Putinin kaltainen mies on vahva, ei juo, ei loukkaa, eikä jätä. Kappaleen tehneen Pojuštšie vmeste -yhtyeen mukaan he halusivat laululla auttaa venäläisiä pääsemään irti masennuksesta ja dekadenssista.

Kansalaisten toivekonserteissa kappaletta todella toivottiin:
"Me toivomme laulun 'Haluan sellaisen miehen kuin Putin'. Se soi nykyisin joka paikassa. Ympärillä kun on pelkkiä juoppoja ja narkomaaneja, Putin on cool, hän on ihannemies."

Parinkymmenen vuoden jälkeen juopot, narkomaanit ja dekadentit löytyvätkin virallisten tietojen mukaan muualta kuin Venäjältä, joten yhtyeen tavoite on toteutunut ainakin osittain. Välillä Riitta Pyykön esittelemät tekstinäytteet Putinista saavat tukan nousemaan pystyyn, niin tymäkkää shottia on tarjolla:

"Hän on jo vuosia hämmästyttänyt uroteoillaan koko maailmaa ja yhtä maata. Macho on meidän kanssamme. Macho on meidän kaltaisemme. Macho on meitä parempi. Macho on Kremlissä. Hänen toimintansa on mykistävää, mutta kuinka viisasta. Hänen taistelunsa ovat verisiä, mutta kuinka oikeudenmukaisia! Hän ilmaisee ajatuksensa lyhytsanaisesti kaikille, mutta vihkiytyneet ymmärtävät niiden syvällisyyden."

Artikkeli ei ole pelkästään kansalaisten kiitollisuuden ja ihailun esimerkkien esittelyä. Niiden avulla Riitta Pyykkö vertailee Putinista luotua kuvaa Venäjän/Neuvostoliiton muihin johtajiin sekä selventää itsevaltiuden käsitettä Venäjällä.

Itsevaltius on yksi keskeinen termi Sergei Uvarovin (1833) muotoilemassa kolmiyhteydessä: ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallisuus. Hallitsija ja kansakunta muodostavat orgaanisen kokonaisuuden ja tsaari oli kansakuntansa isä, joka sai valtansa Jumalalta. Patriarkaalinen suku- ja perheyhteisö vahvisti käsitystä yhteen henkilöön sitoutuvasta vallasta. Neuvostoaikana vallan mytologisointi ja sakraalistaminen perustui ideologisiin klassikoihin ja ikonien tilalle tulivat johtajien muotokuvat. Politbyroo Leninin mausoleumin muurilla vastasi ikonostaasia. 

Vallan mallit vaihtuvat, mutta kuva omnipotentista johtajasta, isästä ja herrasta säilyy. Pyykkö käy läpi myös Putinista johtajana käytettyjä sanoja. Kiinnostavasti niille löytyy verrokkeja Venäjän historian eri vaiheita. Ne välittävät samaa viestiä kuin muutkin vertailut aikaisempiin valtionpäämiehiin: Putinissa yhdistyvät heidän kaikki parhaat puolet.

Lopuksi on pakko esitellä tällaista entistä kirjastoihmistä innostanut artikkeli vuodelta 2019. Philip Gleissnerin esseen otsikko saattaa tosin kauhistuttaa asiaan vihkiytymättömiä: Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi. Gleissner esittelee kirjoituksessa kolmen kirjallisuuslehden keskinäistä verkostoa ja niiden julkaisutoimintaa sekä omaa digitaalisen humanismin projektiaan Reading through the Iron Curtain. Kuva Neuvostoliiton kulttuurisesta hegemoniasta Itä-Euroopassa alkaa saada sävyjä, kun kirjoittaja tarkastelee esimerkiksi tšekkiläisen Světová literaturan käännösten kielijakautumaa:

"Toisaalta hyvin lähellä venäjää alkukielten yleisyydessä on englanti ja pienellä välimatkalla ranska. Tämä asetelma ei täysin istu yksiin edellä kuvatun maailmanjärjestyksen kanssa ja herättää siksi kysymyksiä lehden geopoliittisesta asemoitumisesta. Vaikka kielet eivät yksinään osoita julkaisun esteettistä ja poliittista suuntautumista, ne herättävät jatkokysymyksiä. Yksi mahdollinen hypoteesi on, että venäjän kielen läsnäolo toimi pelinappulana aiemmin mainitussa auktoriteetin kierrättämisessä mahdollistaen täten toimituksen tutkimusmatkat myös sosialistisen kulttuurisen tilan ulkopuolelle."

Philip Gleissner on sattunut valitsemaan esimerkkikirjaksi Ulrich Plenzdorfin pienoisromaanin Nuoren W:n uudet kärsimykset (esittely siitä blogissamme). Kirjan kapitalistista yksilöä muistuttava päähenkilö aiheutti DDR:ssä 70-luvulla suurta kohua. Neuvostoliitossa kirja julkaistiin, mutta ei ilman soraääniä. Gleissner on löytänyt venäläisen Inostrannaja literaturan arkistosta toimituksen sisäisiä arvioita, joista neljä puolsi ja yksi vastusti sen julkaisemista. Jaa-äänet korostivat kirjan mielenkiintoista ja viihdyttävää tyyliä sekä yritystä osoittaa ja ratkaista sosialistisen yhteiskunnan ongelmia. Kirjaan oli kuitenkin liitettävä huomattavan laaja johdanto, joka opasti venäläisiä lukijoita teoksen oikeaan tulkintaan. Tšekkoslovakia, jonka toimet olivat 1968 tapahtumien jälkeen NL:n erityistarkkailussa, saattoi myöhemmin vedota venäläiseen auktoriteettin, kun perusteli oman käännöksen julkaisemista.

Olen jokseenkin varma, että viihdyn julkaisun verkkosivuilla niin hyvin, että on syytä vakavasti harkita seuran kannatusjäsenyyttä (35 euroa vuonna 2022).

Tommi

Artikkelissa käytetyt viitteet:

Ahtamo, Valtteri. 2022. ”Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen”. Idäntutkimus 29 (1):3-22. https://doi.org/10.33345/idantutkimus.112036.

Huuskonen, Ilkka. 2015. ”Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka”. Idäntutkimus 22 (4):66-72. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/77944.

Lipman, Maria, ja Hanna Ruutu. 2015. ”Putin korvaa taloudellisen resurssin ideologisella”. Idäntutkimus 22 (1):60-66. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/78088.

Smith, Hanna. 2006. ”Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka”. Idäntutkimus 13 (2):56-65. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82473.

Pyykkö, Riitta ja Kimmo Sarje. 2006. "Maa tarvitsee sankarin". Idäntutkimus 13 (2):3-11. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82466.

Gleissner, Philip. 2019. "Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi". Idäntutkimus 26(3):78-91.
https://doi.org/10.33345/idantutkimus.87293.

Venäläisetkö hulluja?

Anna-Lena Laurén : ”Hulluja nuo venäläiset” : tuokiokuvia Venäjältä (suomentanut Laura Beck. Teos & Söderströms, 2009)

”Venäläiset puhuvat mielellään siitä, miten omanlaisensa maa Venäjä on – maa, joka ei muistuta mitään muuta maata. Se ärsyttää monia ulkomaalaisia, koska heidän mielestään juuri tämä asenne tekee mahdottomaksi rakentaa Venäjälle toimivaa demokratiaa.
– Venäjä ei ole erikoinen! Te ette ole sen erikoisempia kuin ukrainalaisetkaan! Miksi Ukrainassa voi toimia demokratia mutta ei teillä? puuskahti eräs ruotsalainen kollega kerran yhteisellä työmatkalla.
– Sinä teet sen tyypillisen länsimaisen virheen, että arvioit Venäjää länsimaisten mittapuiden mukaan. Me emme ole kuin te, me emme koskaan tule olemaan niin kuin te! Ja ajattele, emme edes halua olla! vastasi Pavel, Yleisradion venäläinen kuvaaja.”

Ukrainan sota on tehnyt eräät kirjojen nimekkeet tuskallisen ajankohtaisiksi. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on joissakin yhteyksissä mainittu. Sitten tämä kohta 15 vuotta vanha kirja. Palasin tähän kirjaan eilisen (4.6.) Ylen uutislähetyksen johdosta. Brittitutkija Keir Giles sanoo haastattelussa, että Venäjä ei vieläkään ole tajunnut, että se on menettänyt suurvalta-asemansa. Että se edelleen voisi sanella rikkoa kansainvälisiä sääntöjä ja sanella ehtoja pienempiä naapureita (”etupiiriä”) kuulematta. Se toi mieleen kohdan tästä Laurénin kirjasta. Kyse on Pronssipatsaan siirrosta Virossa:

”Minä kysyn Koljalta ja Jansonilta, miksi on niin vaikea ymmärtää, ettei Viro yksinkertaisesti koskaan halunnut olla osa Neuvostoliittoa. Juuri siksihän he haluavat siirtää patsaan.
-Miten niin? Siitähän sovittiin Jaltan sopimuksessa, Kolja sanoo.
– Niin, mutta kukaan ei tullut kysyneeksi virolaisten mielipidettä.
– Anna-Lena kiltti! Luuletko tosiaan että sellaisilta pikku mailta kysytään jotain, kun ollaan ratkaisemassa suurpolitiikan ongelmia?
Silloin minä suutun. Joskus suomalainen ei voi Venäjällä olla reagoimatta selkäytimellään.
– Voin kertoa teille, että minä henkilökohtaisesti olen VALTAVAN kiitollinen siitä, että Suomen onnistui pysäyttää Puna-armeija toisessa maailmansodassa. Muuten emme eläisi niin hyvin kuin elämme, vastaan happamasti.
Kolja kiiruhtaa heti selittämään, että Suomihan on todellakin aivan eri juttu. Tehän olitte jo melkein itsenäisiä Venäjän vallan aikana. Viro sen sijaan ei ole koskaan ollut oikea valtio.”

Anna-Lena Laurénin keskustelukumppanit kirjassa ovat sivistyneitä ja koulutettua nuorta väkeä. Kun heiltäkin kuulee tuollaisia kommentteja ei tarvitse ihmetellä, miksi Putin liitti menestyksellisesti entisen kommunistisen väkivallan osaksi Venäjän kunniakasta menneisyyttä. ”Valtiojohto käyttää tietoisesti hyväkseen neuvostohistoriaa ja sitä nostalgiaa ja kaipuuta, jota monet venäläiset tuntevat maan suuruuden aikoja kohtaan. Nas bojalis, silloin meitä pelättiin.”

Boris Jeltsin halusi selvittää välit menneisyyden kanssa ja sanoutui irti Neuvostoliiton perinnöstä, sen kauheasta pelon hallinnosta, joka riisti elämän omilta kansalaisiltaan ja murensi venäläistä kulttuuria. Mutta tämän totuuden monet kokevat hyökkäyksenä omaa itseään kohtaan. Putin ymmärsi, että hän voisi käyttää hyväksi tätä ihmisten yhtä voimakkaimmista tunteista, loukattua itsetuntoa: ”ylpeä maa kaaoksen vallassa, vanha suurvalta polvillaan”.

On syytä todeta, että otsikossa mainittu hulluus on Laurénin kirjassa pääasiassa lempeä käsite. Hän kulkee kuin silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä pitkin Venäjän maata ja havainnoi sen ihastuttavia, ärsyttävän raivostuttavia, rakastettavia ja ulkopuolisesta joskus tolkuttomilta tuntuvia piirteitä. Pääasiassa liikutaan Moskovassa, joten maaseudun täysin toisenlainen todellisuus jää sivuosaan, mutta sivuosassa niiden seutujen ihmiset muutenkin Venäjällä ovat.

Anna-Lena Laurén yrittää todellakin oppia ymmärtämään Venäjää muuten kuin omasta länsimaisesta näkökulmastaan. Demokratian osalta tulos ei lupaa hyvää: ”Suurin osa venäläisistä ei halua länsimaista demokratiaa. Demokratia on haukkumasana, joka yhdistetään ennen kaikkea Jeltsinin kaoottiseen valtakauteen, jolloin oligarkkien annettiin varastaa valtion omaisuutta ja yhteiskunta oli epävakaa ja ennalta-arvaamaton. Nyt Jeltsinin siirtymäajan yhteiskunta on vakiintunut eräänlaiseksi pehmeäksi autoritarismiksi. Se on vakaampi ja ennakoitavampi. Useimmille tavallisille ihmisille tämä on paljon tärkeämpää kuin ilmaisun- tai valinnanvapauden periaatteet.”

[Keir Gilesin teemaa sivuava artikkeli Time to Question Russia’s Imperial Innocence Botakoz Kassymbekova, Erica Marat  27.4. 2022]

Canthilaista kaulinta patriarkaatille!

Kaari Utrio : Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (Tammi, 2008)

”Napoleonin simppelin mielipiteen mukaan valta on sillä, jolla on enemmän tykkejä. Demokratiassa valta on sillä, jonka takana seisovat suuremmat joukot. Mutta mikä on paavin valta, jolla ei ole tykkejä eikä äänestäjiä?
Paljon vaikeampaa on arvioida vaikutusvaltaa varsinkin pitkällä tähtäyksellä. 1800-luvun lopulla Suomen mahtavin mies oli kenraalikuvernööri Feodor Heiden. Hänellä oli joukkoja ja keisarin korva, sotilaallinen ja poliittinen valta. Kuka olisi voinut silloin arvioida, että kuopiolaisen, kiistanalaisia näytelmiä kirjoittelevan kauppiasmatamin nimi ja ajatukset säilyvät ja vaikuttavat kauan sen jälkeen, kun Heidenin nimen muistavat vain historiantutkijat?”

Kirjan kannessa on nainen parhaissa vuosissaan, ryhdikkään vahvatahtoinen. Hän hymyilee itsevarmasti ja katsoo lukijaa suoraan silmiin. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat niin provosoivia, että ne lähes automaattisesti sulkevat mahdollisesta lukijakunnasta puolet pois. Mutta teille, te maskuliiniutenne kanssa kipuilevat veljeni, voin vakuuttaa, että mitään pelättävää ei ole. Kiilusilmäisyys jää pelkästään otsikon tasolle. Kannattaa tarttua näihin Kaari Utrion koottuihin lehtikirjoituksiin ja perehtyä erään feministioletetun henkilön sielunmaisemaan. Kirjassa käsitellään monia tärkeitä ja ajattomia aiheita, muun muassa kalastusta:

”- Aikamoinen jytke, isäntä huomautti liioitellun tyynesti.
– Taitaa olla iso.
Verkosta nousi piskuinen kuhanrääpäle, kivikuollut ja liikkumaton. Soutaja tirskahti. Oli juuri päätetty nostaa verkot pois. Kala ei liiemmin liikuskellut Painion järvessä. Naapurien verkonpaikat ammottivat jo tyhjyyttään.
Vesi kuohui veneen vieressä. Hylje! soutajan mielessä välähti.
Hauki se oli, yli yksitoistakiloinen, toista metriä pitkä. Ei sitä saatu tapetuksi veneessä, kun ei sattunut pumppuhaulikkoa mukaan.

Olen tehnyt elämässäni suuria, jopa uraauurtavia töitä. Olen vastaanottanut palkintoja ja tunnustuksia. Olen ollut mukana tilaisuuksissa, joita yleisesti pidetään tärkeinä. Olen tavannut mielenkiintoisia ja jännittäviä henkilöitä, myös sellaisia, joilla on niin sanottu asema.
Mutta voittaako mikään kahdeksan kilon kuhaa?
Ei. Suurin tapahtuma elämässäni rakastumisen, lasten ja lastenlasten syntymisen jälkeen on iso kala.
Se on terveellinen ajatus: selkäydin kertoo yhä, mikä on tärkeää.”

Kirjaston hyllyttäjänä olen oppinut tuntemaan Utrion laajojen (painavien) historiallisten romaanien tekijänä. Hän itsekin pitää itseään pitkän proosan puurtajana. Hän nauttii, kun edessä odottaa pitkäjännitteinen työrupeama. Omien sanojensa mukaan hän on ”ahkera, tunnollinen muurahainen, mahdollisimman kaukana herkästä lyyrikosta tai iskevästä intellektuellista”, kurinalainen työnarkomaani, joka vielä kiintyy surkuhupaisasti romaaniensa henkilöihin.

Vuoden 1984 jälkeen tilanne muuttui. Hän julkaisi kirjan Eevan tyttäret, joka sinkautti hänet kertaheitolla seminaarien ja esitelmätilaisuuksien halutuksi puhujaksi. Julkisuus ja aiheen aiheuttama kiistely johtivat siihen, että useat lehdet pyysivät häntä kolumnistiksi. Lehtien kirjo on kiinnostava: Insinööriuutisista iltapäivälehtiin, ET:stä Keskisuomalaiseen, muutamia mainitakseni.

On aihe mikä tahansa, sitä käsitellään rakentavasti ja asiallisesti, toki feministisessä valaistuksessa:
”Joulun alla kävelin Helsingin Aleksin päästä päähän. Suuri kauppakatu on yhtä vaatefirmaa. Aleksin kulmilla ymmärtää, mitä ruumis merkitsee nykyihmiselle. Lihan rinnalla sielu on pelkkä hiiri. Viisikymmentä rättiliikettä, yksi kirjakauppa.”

Näistä lehtikirjoituksista vuosilta 1984-2008 Kaari Utrio on valinnut runsaat sata sellaista, jotka ovat hänelle merkityksellisiä. Kahdesta ja puolestasadasta kolumnista hän jätti pois maailman tapahtumia, kotimaan politiikkaa sekä historiallisia aiheita käsitteleviä. Historia tulee kyllä kiinnostavasti ja luontevasti esille aika ajoin antamaan syvyyttä aiheen käsittelylle. Kirjaan kootut artikkelit eivät ole ilmestymisvuoden tai lehtien mukaisessa järjestyksessä. Ne on ryhmitelty väljästi seitsemään lukuun.

Niin, tuo aiheiden käsittely. Utrio itse sanoo, että 80-luvun tekstit ovat jäykkiä. Kirjoitustapa ja asioiden mieltäminen on noista ajoista muuttunut. Hän on kovin kriittinen omien teksiensä suhteen. Tarpeettoman kriittinen, sillä jos vaikka ei jakaisikaan kirjoittajan näkemyksiä asioista, niin näiden lukeminen palvelee myös toista tarkoitusta. Näistä valioaineista oppii, miten napakka ja puhutteleva lehtikirjoitus pitää rakentaa. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen. Kieli ja rakenne pitää hioa tarkkaan, sillä rajoitetulla määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tässä kokoelmassa tarkkuus on silmiinpistävää, ja siksi näiden tekstien lukeminen on nautinnollista.

Tekisi mieli lainata tähän kohtaan koko artikkeli Koivuklapin kauneus vuodelta 2003, joka on mielestäni kokoelman kruunu. Lyhyt juttu, joka pystyy yhdistämään johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi puupinojen estetiikan, koivuhalon olemuksen, suomalaisen lauserakenteen kauneuden, pönttöuunin ja sähköturbiinin vertailun, hiukkaspäästöt ja ikääntyneen rakennustekniikan on suvereeni suoritus. Ei, pakko ottaa siitä edes kolme lausetta, sen kulminaatio:

”Luonnonmukaisin menetelmin, eli raatamalla, tuotettu lämpö suo eri nautinnon kuin napilla painettu. Se tuoksuu ja tuntuu erilaiselta, ystävälliseltä. Ero on sama kuin saavutuksen ja itsestäänselvyyden.”

Aiheet ovat välillä rankkoja. Lasten asema, nuorten masennus, perheväkivalta, sota… Joitakin niistä Utrio käsitteli niin räväkästi, että lehti sanoi sopimuksen irti ja kolumnistin ura kyseisessä lehdessä katkesi kokonaan. Näin muutaman vuosikymmenen päästä katsottuna toimenpide oli liioiteltu, sillä nykyisin asioista sanotaan jyrkemmin. Surullista on, että monet kirjoitukset ovat edelleen sellaisia, että ne voisi hyvin julkaista tänäänkin. Eräät asiat muuttuvat niin kovin hitaasti.

”Viime vuoden aikana lasten hädästä ja nuorison mielenterveysongelmista on puhuttu ja kirjoitettu kilometrejä. Vain lukutaidoton tai sfääreissä elävä valtiovarainministeri voi sanoa, ettei maassa ole mitään vakavaa huolen aihetta. Jos Suomessa olisi suu- ja sorkkatautisia nautoja yhtä paljon kuin mielenterveysongelmaisia alaikäisiä, maahan olisi julistettu hätätila.”

Suljen kirjan. Jos joskus satun junassa tapaamaan tällaisen feministin, joka ei vielä ole lopettanut niillä matkustamista, niin hänen kanssaan voisi viritellä jatkokeskustelua kirjan keskeisistä aiheista. Osaan varautua siihenkin, että hän ei aina liene kovinkaan innostunut juttelemaan. Hänhän voi olla esimerkiksi Utrion tapaan matkalla esitelmätilaisuuteen ja kaipaa rauhaa, koska haluaa viimeistellä omaa osuuttaan. Enkä suinkaan halua, että myös hän hylkää rautateitä kanssamatkustajien jatkuvan häiriköinnin takia kuten Utriolle kävi.
Toivotamme hänelle siis vain hyvää matkaa.

Ja loppukaneetiksi sinulle veli, joka urheasti jaksoit tänne asti, vielä yksi paljastus tästä inspiroivasta kirjasta. Millainen mahtaa olla feministin ihannemies?

”Jumppakeppi on kuin suomalainen mies parhaimmillaan: vaitelias, suoraselkäinen ja korvaamaton kumppani.”

Tommi