Juhani Peltonen : Kolme : romaani (2. painos. WSOY, 1981)
Rasko Palatsi, taiteilija, 26 vuotta:
” – Ei. Mä olen yrittänyt tehdä töitä. On niin pirusti. Joo. Kaikenlaista. En koko viikkoon. Ei ole hintaakaan oikein tällä hetkellä. Hermot alustavasti kireellä. Oli puhelin irti seinästä. Sellainen tilapäinen umpikuja tällä hetkellä. Kun mä istun ja tuijotan mä tiedän täsmälleen mitä mun pitäis tehdä, mutta heti kun mä nousen ja kastan pensselin väriin, niin mulle tulee tunne etten mä pysty vetämään väärää saati sitten suoraa viivaakaan. Joo joo. Sattuuhan sitä. Isot laivatkin menee välillä pohjaan. Rasittaa tietysti ylävintin releitä jonkin verran ja rahisee vauhtipyörässä. Menee hyvin. Sonja voi loistavasti. Meillä svengaa mitä parhaiten. Ihana nainen. Siinä sä olet oikeassa. Fantastinen. No joo, joskus ens tai sitä seuraavalla viikolla. Selvä. Otetaan yhteyttä. Palataan asioihin. Soitellaan. Terve. Hei.”
Sonja Palatsi, taiteilijan vaimo, 25, tavaratalo Langmanin tulkki ja neuvoja, pariskunnan seitsemänvuotishääpäivän iltana:
” – Voi jumalauta! Et sä näe sitä tuhkakuppia! Ja eiks sulla todella ole muita ryysyjä kuin noi värikupissa uitetut resut?
– Haluaisit sä että mulla olis kovat ja rusetti kaulassa. Ja tää on puoliks mun työhuone.
– Olisit joskus vähän siistimpi, ajaisit partas, kävisit parturissa, pesisit ja hoitaisit naamaas; ihomatoja leuka- ja nenänseutu täynnä. Olisit niin kuin muutkin ihmiset.
– Kulta rakas… mä pyydän: ei viitsitä enää…
– Ai kuinka mua raivostuttaa tää eläminen ja oleminen! Tuleeks susta koskaan mitään kuuluisaa maalaria, kunnon taitelijaa. Tai edes sellaista, ettei koko ajan tarvitsis elää veloiks?
– Ei meillä ole velkaa penniäkään tällä hetkellä.
– Ai vai ei? Meillähän menee sitten mukavasti huomiseen.
– Mä en käsitä miks sä haluat nyt riitaa, Rasko sanoi ja meni asettamaan Kalinkan jälleen soimaan.
– Ja eiks meillä ole kuin toi yks kirottu levy? Sonja huusi. Jaksa kuunnella koko ajan samaa joikumista!
– Anteeks, mä luulin että sä pitäisit tästä vielä. Tätähän me soitettiin silloin niin…
– Mä inhoan sitä! Mä en voi sietää sitä sitä enää!”
Klaus Langman, 37, Langman-yhtiön varatoimitusjohtaja, noin 15-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja:
” – Krista, Klaus sanoi.
– Yyyyyyhn, kuului vuoteesta.
– Kello on puoli kymmenen. Mä lähden nyt äitis ja veljies luokse.
– Yyyyyyhn.
– Kahvi on termospannussa ja leivät ja muut pöydällä.
– Yyyyyyhn.
– Korjaa makkarat ja juusto ja voi jääkaappiin sitten.
– Yyyyyyhn yyyyyyhn.
– Mihis aikaan sä lähdet?
– Yyyyyyhn.
– Älä ole sitten kovin myöhään kun huomenna on koulupäivä.
– Yyyyyyhn yyyyyyhn.
– Vienks minä sinulta terveisiä?
– Yyyyyyhn.
– Tarvitsisit sä rahaa?
– Joo.
– Paljonko?
– Viiskymppiä.
– Mihin sä niin paljon tarvitsisit. Mä jätän kolme kymppiä tähän pöydälle.
– Yyyyyyhn.
– No hei sitten.
– Yyyyyyhn yyyyyyhn.”
Pehmeäkantinen kirja halkesi ja tiputteli sivuja lattialle, kun poimin sen käteen pääkirjaston kirjojen vaihtopisteessä. Todella täysinpalvellut teos, sillä sen sisäkannessa komeilee SPR:n kierrätyskeskuksen tunnus. Tungin kappaleet kassiin kuten kirjan Sonja, jonka käsilaukku kerran levähti auki, ja hän sai keräillä tavaroitaan pitkin lattiaa, kun Rasko seisoi typeränä vieressä ja vain höpötti jonkun juopon kanssa. Että Sonjaa raivostutti silloin. Minua lähinnä nolotti ja tämä esittely on hyvitys tuosta tuhotusta artefaktista.
Parin runokirjan jälkeen Juhani Peltoselta (1941-1998) alkoi ilmestyä myös suorasanaisia tekstejä. Esikoisromaanin Salomo ja Ursula jälkeen ilmestyi 1969 Kolme ja se tarjoaa virkistävän aikamatkan 60-luvun lopulle. Silloin markka oli valuutta, levyt vinyyliä, Keimolassa ajettiin kilpaa ja puhelinlangat lauloi, mutta ihmisten rakkaudennälkä ja vakaan elämän kaipuu oli sama kuin nyt.
(sivu 1/2)
Tainan ja Tommin aarrearkku 