Avainsana-arkisto: muistelmat

Vavahduttavat jäähyväiset kirjoittamiselle

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.

Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.

Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.

Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.

Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”

Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.

Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”

Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee  arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.

Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?

”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”

Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös  päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.

Taina

Kirjallisuusveljekset muistelevat

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Suomentanut Laura Beck. Otava 2022.

Sisarussuhteet ovat usein elämämme pisimpiä ihmissuhteita. Parhaimmilllaan sisarus voi kannustaa, myönteisesti haastaa ja auttaa meitä kasvamaan omaksi itseksemme. Pahimmillaan – no, se ei kuulu tähän kirjoitukseen, sillä Westön kuuluisat kirjalliset veljekset Kjell ja Mårten ovat toistensa hyviä ystäviä, sparraajia ja uskollisia auttajia. Heillä on kuusi vuotta ikäeroa; se haittasi lapsuudessa, mutta aikuistumisen kynnyksellä ikäero oli kurottu umpeen.

Tämä ainutlaatuinen kirja Vuodet sisältää viisikymmentä tekstiä, pientä esseetä, pakinaa, kuinka vain. Veljekset puhuttelevat toisiaan pitkin matkaa. Lyhyt teksti seuraa toistaan, kirjoittajana vuorotellen Kjell ja Mårten. Aiheina ovat lapsuuden muistot Munkkiniemessä, hetket, vaikutelmat; matkat, ihmissuhteet, koulut ja työpaikat; pelot, ihmetyksen aiheet, ilot ja haaveet.

Westön veljekset ovat nyt 61- ja 55-vuotiaita, 1960-luvun lapsia, ja muistellessaan menneitä he nostavat esiin monia ikäpolvikokemuksia: popmusiikkia, keskiluokan elämäntapaa, muotia. Ja myös sen että 1960-luvulla suomalaiset perheet vasta toipuivat sodasta.

”… Ruovedellä kuvatussa filminpätkässä me olemme mustavalkoinen sodanjälkeinen perhe, jonka aikuiset yrittävät peitellä särkyvyyttään ja huoliaan parhaansa mukaan. Äiti oli sairastunut masennukseen ensimmäistä kertaa kun minä synnyin, eikä hän koskaan täysin parantunut. Sen syksyn, jolloin sinä olit vauva, hän vietti Veikkolan hoitokodissa, mutta sitten meni melkein kolmekymmentä vuotta ennen kuin hän joutui uudestaan hoitoon, mistä on paljolti kiittäminen mummua, joka tuli junalla Helsinkiin aina kun äidillä oli kriisi. Mutta ei kukaan – ei äiti itse, ei isä, ei mummu eikä kukaan muukaan – jaksanut puhua avoimesti tuosta synkästä häiveestä perheemme yhä paremmin toimeentulevan pinnan alla: aikuisina me veljekset olemme joutuneet kyselemään sitkeästi saadaksemme tietää millaista elämä silloin oli.”

Veljesten isänisä Erling oli kuollut sodassa, Summassa, kranaatti-iskuun viedessään viestiä naapurikorsuun radioyhteyksien katkettua. Sodan varjot tuntuivat perheessä muutenkin, ja niihin kietoutui kylmän sodan ahdistava ilmapiiri ja ydinsodan pelko. Vaikka me 1960-luvun lapset pelkäsimme, emme silti osanneet aavistaa, että Venäjä pilaisi taas kaiken. Minunkin isäni perhe maksoi evakkoina raskaan hinnan. Emme tahtoneet uskoa, että Venäjä pilaisi taas asioita.

Mårtenin ydinsota-angsti aktivoitui 1990-luvun puolivälissä, Kosovon kriisin aikana, kun länsi pommitti Belgradia ja Boris Jeltsin puhui kolmannesta maailmansodasta. Oma angstini, jota en edes ollut oikein tiedostanut, vaikka osallistuinkin peräti rauhanmarssiin Helsingissä vuonna 1982, aktivoitui kuluvan vuoden kevättalvella. Ihmettelen, mahtaako se väistyä enää koskaan.

Vuodet ilmestyi, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan oli alkanut.

”Pitkään toivoin sydämestäni että tämä olisi pojilleni ja sinun pojillesi pelkkää historiaa; yksinäisyyttä, surua ja tukahdutettua raivoa ei saisi millään ehdolla siirtää heille. Mutta yhtäkkiä onkin vuosi 2022 ja tajuan ettei maailma edelleenkään tarjoa mitään takuita. Niin kauan kuin on diktaattoreita, on olemassa riski että jonkun Vladimir Putinin vainoharhaisuus ja sairaat kuvitelmat ovat voimakkaampia kuin ihmiskunnan kollektiivinen halua sekä jäädä henkiin että myös elää rauhassa.”

Yllättävä on Kjellin tunnustus kodittomuuden tunteestaan kirjallisessa maailmassa. Hän, joka on voittanut liudan tärkeitä tunnustuksia, jonka tekstit elävät näytelminä, elokuvina, monina sovituksina, jonka kirjoja on käännetty yli 20 kielelle, hän kertoo kokemastaan kaunasta ja ulkopuolisuuden fiiliksistä suomalaisissa ja etenkin suomenruotsalaisissa pienissä kirjapiireissä.

Mutta ei Vuodet todellakaan ole pelkkää synkistelyä. Westön veljekset muistelevat nuoruuden toilailujaan nyt kypsässä iässä päätään pudistellen. Elämästä toki nautitaan. Molemmilla on taipumusta hienosteluun ja nautiskeluun, ylellisiin lomiin, vuosikertajuomiin ja valikoituihin harrastuksiin. Kuulemme kalastuksesta, ruuanlaitosta ja puutarhanhoidosta, Helsinki-nostalgiaa unohtamatta. Mårten, joka hänkin on ansioitunut runoilija, prosaisti ja kääntäjä, pohtii humoristisesti elämäänsä tähti-isoveljen varjossa. Mikään ei ole katkaissut veljien yhteyttä. Kuten Kjell toteaa, tärkeää ei ole missä ja miten keskustelua käydään, kunhan käydään.

Tässä kirjassa ihastuttaa sen vaivaton ja avoin vaikutelma. Toki median koulimat kehäketut tarkoin harkitsevat, mitä jakavat lukijalle. Elegantti kerronta ja fiksu huumori vievät mukanaan.

Minua säväyttää myös se yhteenkuuluvuus, voi rohkeasti varmaan sanoa jopa rakkaus, joka toistuvasti välittyy. Veljesten ystävyys on kestänyt kateuden, nuoruuden ajattelemattomat kommentit ja kirjoitukset, ihmissuhdekiemurat. Yhteisessä kirjallisessa pohdinnassaan he myös pääsevät lapsuusperheensä kipupisteiden äärelle. Olen varma, että se on tehnyt molemmille hyvää ja vain lisännyt yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Taina

Suomalainen ”Ilmestyskirja. Nyt”

Luca Moconesi : Mostarin tien liftarit : suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa (WSOY, 1997)

"Oli hienoa olla ensimmäistä kertaa valloittajana. Kun tunkeuduimme Šipovoon, olivat hätäisesti evakuoidun kaupungin pyykit vielä märkinä kuivumassa ja ruoat hellalla. Kotieläimet oli päästetty vapaiksi ja kaikkialla juoksi sikoja, vuohia ja lehmiä kaiken kranaattien ruhjomista taloista lentäneen rojun keskellä. ... Edes videoita, televisioita tai satelliittivastaanottimia ei ollut ehditty ottaa mukaan. Kaupat olivat täynnä tavaraa ja baarit viinaa. Kaupunki oli ikään kuin jätetty käyttöömme ja kyllä sitä käytettiinkin.

"Valloitettuamme Šipovoon saimme välittömästi rintamavastuun vaihdon ja päivän vapaata. Pukeuduimme hylätyissä asunnoissa pyhävaatteisiin, joimme vaaleanpunaista sampanjaa ja ihmettelimme menoa kaduilla. Tankki peruuttaa ilmasuojaan supermarketin näyteikkunan läpi. Taloja sytytetään tuleen, ja sotilaat remuavat ympäripäissään. Joku ajaa punaisella traktorilla, toinen on löytänyt uuden Audin. Kerrostaloista kuuluu lyhyitä sarjalaukauksia ja ikkunoiden kilinää. Vanha serbi on menettänyt järkensä ja kysyy tietä postiin, joka palaa ilmiliekeissä kadun toisella puolella. Miehistönkuljetusvaunut porhaltavat kaduilla ja entiset HOS-miehet ovat jälleen sitoneet mustat huivit otsalleen. Natsilaulut raikuvat."

Bosnian sodassa on alkanut kroaattien vastahyökkäys kesällä 1995. Mukana on myös suomalainen arkkitehtiopiskelija Marco Casagrande palkkasoturina. Luca Moconesi on hänen käyttämänsä salanimi. Kirja aiheutti kohua, kun se ilmestyi, ja Marco Casagrandea vastaan nostettiin syyte mahdollisista sotarikoksista. Poliisitutkinta keskeytettiin, kun tekijä sanoi kirjan olevan fiktiota. Myöhemmin hän kuitenkin sanoi sen perustuvan todellisiin tapahtumiin. Kuvaukset ovat niin tarkkoja, että uskoo niiden varmasti olevan totta, mutta vain tekijä tietää, mikä hänen oma osuutensa oli.

Syy miksi tämä armeijaa ja sodan kovuutta ihaileva kirja tuli luettua oli Ylen huhtikuussa esittämä tv-dokumentti venäläisestä Wagner-palkka-armeijasta. 
Ajattelin, että ehkä kirja valottaisi hiukan, miksi eräät miehet tuntevat vetoa sellaiseen rahasta tappamiseen. Siinä suhteessa kirja ei selkeää vastausta anna.

Luca/Marco oli 22-vuotias korkeakouluopiskelija lähtiessään Bosniaan. Jos kirjan päähenkilö edustaa oikeasti hänen ajatteluaan, niin muutama seikka paljastuu. Hän oli käynyt armeijan ja saanut RUK:ssa koulutuksen tiedusteluryhmän johtajaksi. Sotilaalliset arviot olivat erinomaiset:
"Ihannoin armeijaa ja nyt on aika selvittää, onko minusta tosipaikan edestä mihinkään vai paskonko housuihini."
Kun palkkasotilaiden vt-johtaja Doc kyselee syitä liittymiseen on vastaus ehkä tarkoituksellisen hämärä koska kyseessä on kuitenkin reserviläinen:
"Olen sotilas, mutta Suomen armeijassa on liian tylsää. ... En halua olla siviilimaailmassa."
Päähenkilö sanoo, että Suomessa oli mahdotonta puhua asiasta. Jos hän sitä yritti, eivät vanhemmat olleet kuulevinaan tai isäni sai raivokohtauksen. 
"Kai asia on niin absurdi, ettei siihen voi oikein suhtautua."
Lapsen vanhempien mielestä näin on täytynyt olla, sillä poika oli juuri saanut stipendin opiskelijavaihtoon Tanskaan ja hänellä oli tyttöystävä. Tällaisesta tilanteesta lähtö vieraan valtion sotaan on tolkuton. Mutta minkäs teet:
"En ole koskaan ollut niin varma mistään asiasta kuin päätöksestä lähteä sotaan. Miksi näin on, sitä en osaa selittää."
Jos asiaa ei osaa tai halua selittää, niin tuskin ulkopuolisetkaan osaavat siihen suhtautua. 

Merkittävä huomautus on mielestäni tekijän kirjaus sodan kokeineiden miesten tunnoista:
"Siviilimaailman lait saattavat tuntua epäoikeudenmukaisilta, heikkoja suosivilta."
Tosiaan, myötätuntoa tässä tarinassa ei löydy hakemallakaan. Palkkasoturit tappelevat välillä vapaa-aikana keskenäänkin. Eikä raskailla marsseilla suinkaan auteta väsyneitä ja jälkeen jääviä taistelutovereita siten kuin kotimaassa "jossa huonokuntoisten paskahousujen kasat tulivat vahvempien kannettaviksi aina jossain vaiheessa tiukempaa marssia".
Sääli on sairautta, toteaa muukalaislegioonan käynyt sveitsiläinen Lex. Kirjan loppupuolella päähenkilö käskeekin eliminoida Lexin, jonka henkinen tasapainottomuus alkoi olla uhka ryhmän muille taistelijoille.

Mutta voiko palkkasotilaiden motivaatiota hakea täydellisestä ulkopuolisuudesta? Heitä eivät suojele Geneven sodankäyntiä koskevat säännöt. Varmaan he kokevat, ettei siinä tapauksessa heidänkään tarvitse noudattaa mitään sääntöjä:
"Bismark istuskelee pöydässä ympärillään joukko mustapukuisia HOS-sotilaita. Miehistä ikävimmän näköinen selvittää käsillään rivosti elehtien jotain ja muut nauravat. Bismark, joka puhuu sujuvasti kroaattia, kääntää, että HOS-Tomislavgrad on ollut puhdistamassa jotain lähistön muslimikylistä ja että pojat vertailevat nyt raiskausjuttujaan.
Saan kuulla, että kyliin hyökätessään miehillä on mustien univormujen lisäksi mustat kommandopipot päässään, ettei sotarikollisia voi myöhemmin tunnistaa. Järkevästi ajateltu."

Kirjoittaja lisää lukijan tuskaa hakemalla ymmärrystä rikoksille:
"Kun stressi on kova ja alkukantaiset vaistot nousevat esiin, ei ihminen ole enää sama, kuin mihin siviilimaailmassa on totuttu. Joskus kontrolli pettää, mopo karkaa käsistä. Silloin naisia raiskataan ja sotavankeja teloitetaan. Näitä tekoja ei vain pysty ymmärtämään, saati sitten tuomitsemaan siviilielämän moraaliin perustuvista lähtökohdista. En halua puolustella sotarikoksia, totean vain että joskus tilanne riistäytyy käsistä."

Kirjassa kuvataan eräiden operaatioiden kulkua sekä erikoisen tarkasti erilaisten aseiden toimintoja. Lisäksi kerrotaan armeijaan oleellisesti kuuluvasta ajan tappamisesta ja sotilaiden vapaa-ajan käytöstä. Tekijä valaisee myös hiukan Bosnian sen hetkistä tilannetta. Kirjoittajan mukaan Bosniasta oli tullut varastettujen autojen hankintapiste sekä Euroopan huumevarasto, josta kamaa kuljetetaan edelleen muualle Eurooppaan. Maa oli tilanteessa, jossa vahvat miehet voivat tehdä käytännössä mitä vain kuten Venäjällä. Poliisia ei käytännöllisesti katsoen ollut ja sota oli tuottanut päteviä ja häikäilemättömiä asemiehiä. "Hertsegovinalainen mafia vetää raakuudessaan varmasti vertoja Sisilian ja Venäjän vastaaville järjestöille, mutta on vielä askelen verran jäljessä organisaatioltaan. Lopullinen järjestäytyminen on vain ajan kysymys."

Tehokkuus, tunteettomuus ja vahvemman oikeus sopivat myös natsi-ideologiaan. Kirjan päähenkilö liittyi Bosnian Kroaattitasavallan puolustusvoimiin HVO:hon. Tuolloin Bosniassa sotivien eri ryhmittymien joukossa erityisen merkittävä oli HOS. Se oli tuonut Kroatiaan ensimmäiset ulkomaalaiset palkkasotilaat. Se oli toisen maailmansodan aikaisen fasistihallinnon Ustašan perillinen ja ultranationalistisen HSP-puolueen sotilaallinen siipi, pelätty Crna Legia eli Musta Legioona. HOS ylläpiti sotilasvankilaa ja teki sotapoliisioperaatioita, puhdistuksia muslimikyliin. Lisäksi se osallistui HVO:n kanssa taistelutehtäviin. Uusnatsit, rikolliset ja viranomaisia piileskelevät tunsivat vetoa sen aatteeseen.

HOS:n sotilaat käyttivät kokomustaa univormua. Sodan alkuvaiheessa sen kasarmin lipputangossa saattoi liehua hakaristilippu. Vartiomiehet tekivät natsitervehdyksiä ja T-paidoissa oli entisiä keskitysleirikomentajan kuvia. HVO vaati, että näkyvimmät natsiarmeijan merkit oli poistettava näkyvistä, kun YK ja muut kansainväliset tarkkailijat saapuivat paikalle, sillä he tuskin halusivat nähdä Balkanilla sotaa käyvää natsiarmeijaa.

Kirjaa on vaikea luonnehtia lukuelämykseksi, mutta vaikuttava se on. Siinä on aavistavinaan sellaisia henkisiä tekijöitä ja kulttuurisia arvoja, joita vallanpitäjät saattavat käyttää, kun he haluavat muokata pojista "miehiä" ja teurastajia omiin tarkoituksiinsa. Erikoisen kummastuttavaa lukiessa oli tunne kirjoittajan täydellisestä aatteettomuudesta. Hitlerin kannattajillakin oli edes jonkinlainen peruste harhaiselle ajattelulle.

"Bosnia on toinen planeetta, josta en voinut puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan yrittää kertoa, millaista siellä on. Kukaan ei voi ymmärtää. Niin kuin John Morris sanoi joidenkin hullujen vieritettyä vuorelta alas merimiinoja muslimikylään: 'Harmi vain, että kukaan ei fucking usko tätä!' Siviilien maailma ei ole mitään minulle. Se ei kiinnosta. Arvostan kyllä monia ihmisiä, jotka siellä elävät, mutta minun maailmani se ei ole. Oma vereni on jo myrkyttynyt."

Tommi

Toksiset äidit eli kertomuksia perhehelveteistä

Mape Morottaja: Vaikket suojellut minua kaikelta : kertomuksia rikotusta lapsuudesta. Like 2022.

Viisikymppinen kemiläislähtöinen Mape Morottaja on työskennellyt pitkään Yleisradion palveluksessa radiotoimittajana, käsikirjoittajana ja ohjaajana. Kirjan takaliepeessä kerrotaan hänen myös olevan rockyhtye Santa Lucian laulaja sekä kolmen tytön äiti.

Tämän kirjan taustalla on televisiosarja Tuhkimotarinoita, jota Morottaja teki Ylelle neljä tuotantokautta. Sarjassa kuultiin naisten kokemuksia vaikeista vastoinkäymisistä; kaikkiaan 32 naisen tarina kerrottiin. Halukkaita esiintyjiä ilmoittautui kuitenkin lähes 600. Morottaja kertoo Vaikket suojellut minua kaikelta -teoksen syntyprosessista:

”Sarjan jälkeen kävin uudelleen läpi kaikki tarinat ja aloin huomata yhtäläisyyksiä. Tajusin, että olin ohittanut erään tärkeän aiheen, joka nousi esiin monessa tarinassa: usealla naisella oli ollut hauras ja rikkova äitisuhde.  – – taustalla oli ollut sairastuttava äiti. – – tuntui, että nämä kertomukset vaietusta äitiydestä täytyi sada esille ja näiden naisten ääni kuuluviin.”

Kirjassa seitsemän naista kertoo elämästään ja toksisesta äitisuhteestaan. Kertomusten välissä on tieto-osuuksia, jotka syventävät aihetta teemoinaan lapsuusajan haitalliset kokemukset (ACEs, Adverse Childhood Experiences) äidin valta ja voima, varhaisen kiintymyssuhteen merkitys ja erilaiset tavat kiintyä, haavoittava häpeä ym.

Joku palelee potkupuvussaan vaunuissa kylmällä pihalla. Joku joutuu leikkimään perheen pikku äitiä, koska perheen varsinainen äiti kännää baarissa tai lapsia vain on niin paljon. Joku väistelee väkivaltaa, toinen hyväksikäyttöä. Esikoislestadiolaisperheessä lapsia piiskataan periaatteen vuoksi. Joku kohtaa jopa äidin itsemurhan.

Yhteistä kauhukertomuksille on, että tyttären oma tahto nujerretaan tavalla tai toisella. Suru, pelko ja häpeä kietoutuvat vaikeaksi vyyhdiksi. Monesta kasvaa ylikiltti, jännittynyt suorittaja, jonka on vaikea pitää puoliaan.

”Lapsena en koskaan saanut määritellä, mitä minä haluaisin tai toivoisin elämältäni. Minun haluni ja toiveeni saneltiin minulle – miten elää ja mitä tehdä. Tämä kaikki on heijastunut niin ystävyyssuhteisiin, parisuhteisiin kuin äitiyteenkin. Vaistoan ihmisten ajatukset ja mielenliikkeet ja olen koko ajan vähän tuntosarvet koholla. Se on sieltä lapsuudesta opittua.”

”Häpesin äidin toilailuja, sitä että hän näytti juopolta ja isää, joka oli umpivanha ja vanhanaikainen. Koko elämäni oli muiden puolesta häpeämistä. Se häpeä oli tehnyt minusta ujon, aran ja ylikiltin.”

Kaksi tunnetta viriää näitä surullisia tosikertomuksia lukiessa. Ensimmäinen on syvä kunnioitus urheita naisia kohtaan. He ovat jaksaneet muovata omasta elämästään paremman, vaikka lähtökohdat ovat olleet jopa olemattomat. Traumat ovat vaatineet usein pitkää ja epämukavaa terapiatyöskentelyä. Moni on tietoisesti taistellen katkaissut sukupolvesta toiseen jatkuneen pahan kierteen, johon on sisältynyt valehtelua, itsepetosta, päihteitä ja väkivaltaa.  

 Toinen ajatus on ihmetys siitä, miksi ongelmaperheiden tilanteisiin ei puututtu. ”Toivoin jonkun puuttuvan; toivoin jonkun kysyvän, miten meillä oikeasti menee” toistuu monessa kertomuksessa. Saattaa käydä jopa niin, että kun yhteyttä otetaan, lastensuojeluilmoitus tehdään, niin mitään ei tapahdu. Tai pienellä paikkakunnalla ei haluta uskoa, että rikkaassa yrittäjäperheessä eletäänkin perhehelvetissä. Vaikket suojellut minua kaikelta kuvailee tapahtumia 1970‒1980-luvuilta. Olisiko tilanne nyt parempi? Uskalletaanko nykyisin rohkeammin selvittää asioita?

Ääriesimerkki puuttumattomuudesta on ”Liinun” tapaus. Liinu ja hänen pikkuveljensä hakivat vanhempiaan useita kertoja heidän kantabaaristaan. Kun tuttu portsari vinkkasi vanhemmille, että näitä etsitään, niin nämä tulivat iloisina ovelle, antoivat rahaa lapsille, lapset juoksivat ostamaan karkkia ja vanhemmat jäivät jatkamaan juomistaan kapakkaan. Tämä toistui kymmeniä kertoja. Joskus Liinu ja veli lähtivät tavoittamaan vanhempia baarista yöpukusillaan. Lopulta vanhempien ote lipsui niin pahoin, että asunnossa syttyi tulipalo. He olivat alkaneet kännissä laittaa ruokaa ja jättäneet hellan päälle.

Tulipalon jälkeenkään kukaan ei puuttunut perheen elämään.

”Vanhempanihan meinasivat kuolla, ja veljeni myös, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei ilmoittanut viranomaisille, että nämä vanhemmat vielä tappavat itsensä ja lapsena juomisellaan.”

Kirja on korkeatasoinen, erinomaisella kielellä kirjoitettu ja hyvin toimitettu. Kertomuksissa liikuttaa sydäntäraastava rakkaus kauheita äitejä kohtaan. Lapsihan tahtoo rakastaa vanhempiaan, vaikka he olisivat millaisia.

”Muisti on armollinen, ja useimmiten muistan äidin hyvät hetket. Huumorintajuni olen perinyt äidiltä, ja olen samalla tavalla kiltti ja iloinen kuin hän oli. Riitelimme paljon, monesti välimme olivat tosi huonot, mutta silti ajattelen kliseisesti, että hän oli hyvä äiti minulle, ja maailman paras äiti silloin, kun ei juonut.”

Toivon näkymiä kirjan kertojille luovat rakastavat isovanhemmat, huolehtivat sijaisperheet ja rajoja asettavat laitokset.

Taina

Uuttera valtionainen muistelee

Pirkko Työläjärvi: Moninaista : menneitä muistellen, tulevasta haaveillen. Into 2018.

Työläisperheen tytär, yksinhuoltajan ainokainen, sotalapsi. Pirkko Työläjärvi (s. 1938) selätti monet haasteet ja pääsi pitkälle, hänestä tuli virkamies, kansanedustaja, ministeri ja maaherra.

Vuonna 2018 ilmestyneen muistelmakirjan alkusysäyksenä oli esiintyminen Ylen haastattelussa vuonna 2015. Esiintyminen toi vuosien ajan niin paljon yhteydenottoja ja palautetta, että Työläjärvi päätti kirjoittaa muistelmat. Tosin hän korostaa, ettei kirjoita muistelmia eikä elämäkertaa, vaan muistikuvia ”elämän sirpaleista ja tähtihetkistä, jotka ovat muokanneet minua ja jotka ovat minusta merkityksellisiä yhteisöllisesti”. Siinä se jo tuli, avainsana Työläjärven koko elämään, elämäntyöhön ja myös käsillä olevaan teokseen: yhteisöllisyys. Hänen elämänsä perustana on työväenaatteeseen pohjautuva vähäväkisten yhteisöllisyys, johon sisältyy myös eettinen ja moraalinen elämäntapa. Jokaisella on vastuu omasta elämästään, mutta kaikki kannamme vastuuta myös muista ihmisistä ja laajemmin kaikesta yhteisestä.

Syntyi Jämsässä kivityömiehen ja työläisvaimon tyttäreksi. Isä kuoli, kun tyttö oli vain muutaman kuukauden ikäinen. Kivityömiesten keskinäistä puukkotappelua rauhoittelemaan mennyt mies joutui itse puukotetuksi. Pirkon lapsuutta varjosti myös äidin vaikea epilepsia. Äiti kävi töissä sairaudestaan huolimatta; ennen Pirkon syntymää työskenteli luontaishoitoloissa, sittemmin puolustusvoimien varuskorjaamolla ja sen jälkeen pitkäaikaisesti kirjapainossa alistajana painopaperikoneella.

Äidin ja tyttären polku vei Orivedeltä Santahaminan kautta Helsinkiin. Ebeneserin päiväkotiin kolmivuotias Pirkko kulki omin päin. Hän oppi muutenkin olosuhteiden pakosta itsenäiseksi, ja naapurit pitivät joskus hänestä huolta äidin tehdessä kolmekin työvuoroa peräkkäin. Äiti näet säästi sinnikkäästi omaa asuntoa varten ja onnistuikin aikanaan tavoitteessaan.

Pommitusten pelko sai äidin lähettämään ainokaisensa Ruotsiin turvaan useiksi vuosiksi. Sotalapsivaiheesta kirjailija kertoo lyhyesti; kaikki sujui enimmäkseen hyvin, ja lahjaksi jäi ruotsin kielen taito. Vain paluu Suomeen tuotti kitkaa, kun äidinkieli oli unohtunut.

Pirkko oppi lukemaan varhain ja hänestä tuli heti himolukija. Kirjat avasivat tien uusiin sfääreihin ja ruokkivat jo herännyttä kauneuden kaipuuta. Myös koulu, joka suhtautui oppilaisiinsa arvostaen, oli tärkeä. Pirkko pääsi vapaaoppilaaksi Ritarikadun ruotsinkieliseen tyttökouluun, Laurellska flickskolaniin, kielitestin jälkeen suoraan toiselle luokalle. ”Minulle koulu oli aarre, joka istutti mieleeni tiedonhalun ja kulttuurinjanon.” Pitkin muistelmia Työläjärvi kertoo taideaarteista, jotka ovat hänelle erityisen läheisiä. Hänellä on myös hyviä kontakteja taiteilijoihin sekä luottamustehtäviä taiteen organisaatioissa.

Ylioppilastutkinnon jälkeen Pirkko lähti Valkeakoskelle kouluttautuakseen käytännön kautta ravintola-alalle. Oli päästävä leivän syrjään kiinni. E-liikkeellä eli edistyksellisellä osuustoimintaliikkeellä oli koulutustoimintaa, ja Pirkko toimi harjoittelijana Valkeakosken Hotelli-Ravintola Koitossa ja opiskeli yo-merkonomiksi. Alanvaihto tuli eteen, koska jalat ja selkä eivät kestäneet raskasta ravintolatyötä. Pirkko ei kuitenkaan enää pähkäillyt yksin tilannettaan, sillä hän oli löytänyt elämänsä miehen, Markku Työläjärven, jonka kanssa hän on yhä.

Markulla oli virka sosiaalitarkkaajana ja lastenvalvojana, Pirkko pääsi Tampereelle Husqvarnan palvelukseen, toimi ensin konttoristina, sitten kirjeenvaihtajana. Hän kouluttautui muutenkin, yo-merkonomitutkinnon lisäksi hän kävi opas- ja tulkkikurssin ja ompelukurssinkin. Husqvarnalta hän siirtyi Finlaysonin palvelukseen ulkomaan myynnin kirjeenvaihtajaksi. Seuraava asuinpaikka oli Äänekoski, jossa Markku oli sosiaalisihteerinä, Pirkko suuren rakennusprojektin kirjanpitäjänä, yhteiskoulun kanslistina ja ruotsin, matematiikan ja kirjanpidon tuntiopettajana, sitten Raumalle, mistä Markku sai sosiaalijohtajan paikan. Pirkko opiskeli kauppatieteiden maisteriksi Åbo Akademissa ja työllistyi Rauman verotoimistoon.

Politiikkaan hän hakeutui Satakunnan sosiaalidemokraattien piirisihteerin kehotuksesta. Kaupunginvaltuuston jäsen, naisjärjestön puheenjohtaja, SDP:n varapuheenjohtaja. Eduskuntaan hän pääsi ensiyrittämällä vuonna 1972. Monenlaiset paikalliset tehtävät toki jatkuivat sen jälkeenkin, samoin pohjoismaiset. Työläjärvi oli kansanedustajana 1972‒1985, sosiaaliministerinä 1975‒1976, sosiaali- ja terveysministerinä 1977‒1979, II valtiovarainministerinä 1979‒1981, kauppa- ja teollisuusministerinä 1981‒1982 ja pohjoismaisena yhteistyöministerinä 1977‒1982. Hän eteni eduskunnan puhemieheksikin. Monet muistavat hänet myös Turun ja Porin läänin maaherrana, jota virkaa hän hoiti 1985‒1996.

Aikakautensa merkittävimpiin naispoliitikkoihin kuulunut Pirkko Työläjärvi selvitti kaikki vastuulliset tehtävänsä ryvettymättä. Hän mainitsee raskaina hoidettavina työterveyslain ja metsäverolain kokonaisuudistuksen.

Kirja jakautuu kahteen osaan, muistelmiin ja yhteiskunnalliseen pohdintaan. Yksityiselämästä kerrotaan monien tapaamisten kautta. Työläjärvet olivat kauan osa-aikaisia asujia Espanjan Costa Blancalla.

Työläjärvi kuuluu eittämättä sosiaalisesti huippulahjakkaisiin ihmisiin. Hän pitää tavalla tai toisella yhteyttä satoihin, ellei jopa tuhansiin ihmisiin. Se ei ole itsetarkoituksellista tykkäysten laskemista, vaan sitä, että hän on yrittänyt ottaa selvää erilaisten ihmisten ajatuksista, tunnoista, peloista ja haaveista. Hänen mottonsa on, että elämä on paikallista, ja että yhdessä voidaan tehdä paljon.

Työläjärvi ihmettelee, miksi yhteiskuntaa tarkastellaan voittopuolisesti makrotasolta, selvittämättä systemaattisesti paikallis- ja aluetason vaikutuksia. Pitkäjänteisyyden puute vaivaa hänen mielestään kaikkea suunnittelua. Lääneistä luopumista hän ei tietenkään hyväksy. Läänien roolia, toiminta-ajatusta ja resurssittamista hän pohtii perusteellisesti sisällyttäen kirjaan lakipykäliä ja organisaatiokaavioita.

Ikuinen maailmanparantaja kantaa edelleen huolta maailmanmenosta ja yhteiskunnan kehityksestä. Hän on huolissaan syrjäytyneistä, vanhuksista ja digitalisaatiosta koettaen herätellä lukijaa havaitsemaan kehityssuuntia. Sote-uudistuksen toteuttajien kannattaisi lukea tämä kirja, jossa on paljon asiantuntevaa pohdintaa tärkeiden palvelujen kehittämisestä.

”Olemme mielestäni siirtyneet edustuksellisesta demokratiasta ideointiyhteiskuntaan, siksi suden hetken tunnistaminen on entistä tärkeämpää.” Hänelle tuottaa surua nähdä, miten menestyksellisesti rakennettu hyvinvointivaltio on riisuttu markkinoiden armoille, minkä myötä ”demokratia on kolhiintunut ja melu koventunut”.

Jään haikeana miettimään aikaa, jolloin politiikassa oli aatteita ja sisältöä. Pirkko Työläjärvi edusti aikaa ennen Twitterissä ja Instagramissa hosuvia poliitikkoja. Tätä ahkeraa ja arvokasta moniosaajaa ei voi kuvitellakaan poseeraamassa verkkosukkahousuissa á la Jutta Urpilainen.

Taina

Kaik män eikä piisantkaa

Saara Finni: Wiipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906. Saara Finni 2020.

”Tämä oli se päivä! Tänään hän pääsisi isän kanssa Wiipuriin! Mamma oli jättänt oven longollee, oli tulos selkiä, kirkas päivä.”

Maria Liisa ei melkein pysy nahoissaan, hän on niin innoissaan. Hän saisi tehdä torimatkan kaksistaan isän kanssa. Matkalla oltaisiin kaksi päivää, torille mentäisiin myymään omia tuotteita. ”Roskat” eli pienet vetokärryt lastataan täyteen tavaraa: voita, munia, eilen teurastettu juottovasikka. Näin sepän perhe saisi lisätuloja. Isosisko sujauttaa mukaan juuri valmistamansa varpuvispilät – josko niillekin löytyisi ostaja.

Matkalla Antrean Kaukolasta Viipurin torille isä kertoo tyttärelle maisemista, rakennuksista ja ihmisistä. ”Mingä takkee…” kysyy tyttö, ja aina isä jaksaa vastata. Illalla pysähdytään yöpymään kestikievariin. Siellä on rehti meininki, alle kymmenvuotiaista ei peritä kortteerimaksua.

Kirjan huipennus on torin tapahtumain kuvaus. Toripäivä on pienelle tytölle todellinen seikkailu, on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Hänellä on jopa omaa myytävää, matkalta kerätyt kullerot ja kielot sekä siskon varpuvispilät. Päivän kruununa nautitaan isän kanssa munkkikohvit, ja tyttö saa ostaa itselleen uuden päähuivin. Apteekissa pistäydytään ostamassa mamman toivomat välttämättömyydet.

Antrean murre helisee ja solisee vilkkaasti, kirjaa on ilo lukea jo murteen takia.

”‒ Kassokaa, ihka nirunitturinnaa kieloloi, huudahti Maria Liisa. – Niil saap hyvä rahat, sano mamma. Saank mie käyvä kerräämäs niitäkii?”

Torimatka on menestyksekäs; kuten isä-Antti kuvailee kotona vaimolleen, ”kaik mänt eikä piisantkaa”. Juottovasikka menee heti kättelyssä, sen ostaa hotelli Andrean venäläinen kokki. Hotelliin ostetaan myös Maria Liisan kukkaset. Tyttö pääsee ruokatorilta käymään Mari-ystävänsä kanssa hieman kauempana sijaitsevalla toisella torilla, Punaisenlähteentorilla, joka pursuaa vaatteita, hattuja, lankoja ja käsityötarvikkeita.

”‒  Tuol myyjälhä vast on monellaista kaavetta, mut usjempii on vaa yks kappale: on puukko ja puntar, uhvatta, hiilkoukku, ranstakka, rikkasihvel, ojalapia, sontakokka, kirveitä ja vasaroi on usjempii, mut kaik keskennää erilaisii, heinäharaviikii on ja höylä, kaulookarttu ja pulikka, sirppilöi, muutama viikate ja luiskii, heinähanko, kuokka, ramppiloi, rännäl ja koussikka… luutii ja metloi, saavi, lahankka ja pesukarttuloi, puine ämpär ja tuos on nyt niitä siu hattuloitais, läkkitaasoi, nauroi Mari.”

Kirja vilisee kiinnostavaa tietoa ruuista, vaatteista, tilanhoidosta – ja  vaikkapa nyt kulkuvälineistä. On soutulauttaa, kontkaa, napakelkkaa… Ja entä rakennukset, Markovilla, ”pyykkilautta”, kirkot ja kestikievarit. Ajankuvaa on sekin, että moni miettii Amerikkaan lähtöä, keuhkotauti on pelätty vitsaus ja huutolaiset etsivät sijaansa perheissä. Myös sepän perheessä on huutolainen Katri, jo iäkäs nainen, jolle on luvattu, että hän saa kuolemaansa asti asua huoletta sepän kotona.

Mitä seppiin tulee, heidän asemansahan vanhoissa kyläyhteisöissä oli tärkeä. Siitä kertovat monet sanonnat: seppäs ja pappis pijä kunnias; kukkaa ei oo seppä syntyissään; hänel on monta rautaa tules; nii mänj ko sepä eväs. Viimeinen sanonta kuvaa perinnettä, että sepälle piti tuoda evästä, sitä syötiin itsekin ja sepälle piti jäädä reilusti eikä mitään saanut viedä takaisin kotiin. ”Se on vanha tapa ja yhä muojis”, kertoo Antti tyttärelleen.

Lukijan iloksi teos on myös hienosti kuvitettu sisältäen kuvia Viipurista, Antreasta ja seudun väestä. Tutustumme kertomuksen kautta muun muassa Antrean kuuluisaan mieheen, Juho Pynniseen, jolla oli tärkeä rooli kirjastolaitoksen varhaisissa vaiheissa.

Wiipurin matka 1900 on hyvän mielen kirja, otollista luettavaa kaikille rajantakaisesta Karjalasta ja sen vanhasta kulttuurista kiinnostuneille. Sydäntä lämmittää lukea, miten eläimistä huolehditaan, luontoa kunnioitetaan, toinen toistaan autetaan ja elämisessä on kaikesta niukkuudesta huolimatta toiveikas ja elämäniloinen vire. Etenkin sepän perheen vanhempien lämmin suhde lapsiin kiinnittää huomion. Lapsilta toki vaaditaan paljon pienestä pitäen, mutta taakkoja varotaan kasvattamasta liikaa. Lapset teitittelevät vanhempiaan.

”‒ Millos työ neuvotta miul tään voin tekemisen?

‒ Koha tulet siihe ikkää, not jaksat yksinäis purskuttaa tätä mäntää ylös ja alas puol tuntii ja ko tään männä pittää viel keinahella iha tietyl viisii, not kerma käyp voihe. Vaik tää näyttää helpolt nykyttämiselt, ni tätä sie et jaksa vielää tehhä, eikä jaksa Anukaa. Kyl mie sit neuvo kääst pittäi, ko se aika tulloo. Sekkii pittää tietää tarkkaa, millo kerma o tarpeeks hapanta ja millo tää kirnuamine o lopetettava. Mut sen sie vissii jo tiijätkii, mite jamakka ja hapaharmaa tehhää?”

Maria Liisa muisteli Viipurin-reissua vielä vanhanakin niin mielellään, että tytär Saara Finni kirjasi matkan muistiin, toki paljon suppeampana. Kertomus palkittiin perinteenkeruun kilpailussa.

Muistot ja niistä puhuminen helpottivat vanhuksen oloa. Maria Liisa joutui 1970-luvulla kärsimään suomalaisesta huonosta ikäihmisten hoidosta Janakkalan kunnalliskodissa. Noita kokemuksia Saara Finni kuvasi romaanissaan Suruvaippa, joka ilmestymisensä aikoihin (1982) herätti yhteiskunnallista keskustelua vanhusten hoivasta. Lue Aarrearkku-esseeni Rimpulan mamma ja kauhujen kunnalliskoti Suruvaippa-romaanista tästä.

Maria Liisan pikkuveli Antti oli sepän suuren perheen lapsista ainoa, joka pääsi kansakouluun. Sen jälkeen Antti kävi kiertokouluseminaarin sekä Sortavalan opettajaseminaarin. Kirjan loppuosan lyhyt novelli Seminaarista paluu 1906 kertoo tilanteesta, jossa Antti matkustaa lukuvuoden päätyttyä junalla Sortavalasta kotiin Antreaan ja poikkeaa tapaamaan entistä opettajaansa Johannes Putkosta. Putkonen oli ensimmäinen opettaja Antrean vuonna 1873 aloittaneessa kansakoulussa.

Taina

Canthilaista kaulinta patriarkaatille!

Kaari Utrio : Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (Tammi, 2008)

”Napoleonin simppelin mielipiteen mukaan valta on sillä, jolla on enemmän tykkejä. Demokratiassa valta on sillä, jonka takana seisovat suuremmat joukot. Mutta mikä on paavin valta, jolla ei ole tykkejä eikä äänestäjiä?
Paljon vaikeampaa on arvioida vaikutusvaltaa varsinkin pitkällä tähtäyksellä. 1800-luvun lopulla Suomen mahtavin mies oli kenraalikuvernööri Feodor Heiden. Hänellä oli joukkoja ja keisarin korva, sotilaallinen ja poliittinen valta. Kuka olisi voinut silloin arvioida, että kuopiolaisen, kiistanalaisia näytelmiä kirjoittelevan kauppiasmatamin nimi ja ajatukset säilyvät ja vaikuttavat kauan sen jälkeen, kun Heidenin nimen muistavat vain historiantutkijat?”

Kirjan kannessa on nainen parhaissa vuosissaan, ryhdikkään vahvatahtoinen. Hän hymyilee itsevarmasti ja katsoo lukijaa suoraan silmiin. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat niin provosoivia, että ne lähes automaattisesti sulkevat mahdollisesta lukijakunnasta puolet pois. Mutta teille, te maskuliiniutenne kanssa kipuilevat veljeni, voin vakuuttaa, että mitään pelättävää ei ole. Kiilusilmäisyys jää pelkästään otsikon tasolle. Kannattaa tarttua näihin Kaari Utrion koottuihin lehtikirjoituksiin ja perehtyä erään feministioletetun henkilön sielunmaisemaan. Kirjassa käsitellään monia tärkeitä ja ajattomia aiheita, muun muassa kalastusta:

”- Aikamoinen jytke, isäntä huomautti liioitellun tyynesti.
– Taitaa olla iso.
Verkosta nousi piskuinen kuhanrääpäle, kivikuollut ja liikkumaton. Soutaja tirskahti. Oli juuri päätetty nostaa verkot pois. Kala ei liiemmin liikuskellut Painion järvessä. Naapurien verkonpaikat ammottivat jo tyhjyyttään.
Vesi kuohui veneen vieressä. Hylje! soutajan mielessä välähti.
Hauki se oli, yli yksitoistakiloinen, toista metriä pitkä. Ei sitä saatu tapetuksi veneessä, kun ei sattunut pumppuhaulikkoa mukaan.

Olen tehnyt elämässäni suuria, jopa uraauurtavia töitä. Olen vastaanottanut palkintoja ja tunnustuksia. Olen ollut mukana tilaisuuksissa, joita yleisesti pidetään tärkeinä. Olen tavannut mielenkiintoisia ja jännittäviä henkilöitä, myös sellaisia, joilla on niin sanottu asema.
Mutta voittaako mikään kahdeksan kilon kuhaa?
Ei. Suurin tapahtuma elämässäni rakastumisen, lasten ja lastenlasten syntymisen jälkeen on iso kala.
Se on terveellinen ajatus: selkäydin kertoo yhä, mikä on tärkeää.”

Kirjaston hyllyttäjänä olen oppinut tuntemaan Utrion laajojen (painavien) historiallisten romaanien tekijänä. Hän itsekin pitää itseään pitkän proosan puurtajana. Hän nauttii, kun edessä odottaa pitkäjännitteinen työrupeama. Omien sanojensa mukaan hän on ”ahkera, tunnollinen muurahainen, mahdollisimman kaukana herkästä lyyrikosta tai iskevästä intellektuellista”, kurinalainen työnarkomaani, joka vielä kiintyy surkuhupaisasti romaaniensa henkilöihin.

Vuoden 1984 jälkeen tilanne muuttui. Hän julkaisi kirjan Eevan tyttäret, joka sinkautti hänet kertaheitolla seminaarien ja esitelmätilaisuuksien halutuksi puhujaksi. Julkisuus ja aiheen aiheuttama kiistely johtivat siihen, että useat lehdet pyysivät häntä kolumnistiksi. Lehtien kirjo on kiinnostava: Insinööriuutisista iltapäivälehtiin, ET:stä Keskisuomalaiseen, muutamia mainitakseni.

On aihe mikä tahansa, sitä käsitellään rakentavasti ja asiallisesti, toki feministisessä valaistuksessa:
”Joulun alla kävelin Helsingin Aleksin päästä päähän. Suuri kauppakatu on yhtä vaatefirmaa. Aleksin kulmilla ymmärtää, mitä ruumis merkitsee nykyihmiselle. Lihan rinnalla sielu on pelkkä hiiri. Viisikymmentä rättiliikettä, yksi kirjakauppa.”

Näistä lehtikirjoituksista vuosilta 1984-2008 Kaari Utrio on valinnut runsaat sata sellaista, jotka ovat hänelle merkityksellisiä. Kahdesta ja puolestasadasta kolumnista hän jätti pois maailman tapahtumia, kotimaan politiikkaa sekä historiallisia aiheita käsitteleviä. Historia tulee kyllä kiinnostavasti ja luontevasti esille aika ajoin antamaan syvyyttä aiheen käsittelylle. Kirjaan kootut artikkelit eivät ole ilmestymisvuoden tai lehtien mukaisessa järjestyksessä. Ne on ryhmitelty väljästi seitsemään lukuun.

Niin, tuo aiheiden käsittely. Utrio itse sanoo, että 80-luvun tekstit ovat jäykkiä. Kirjoitustapa ja asioiden mieltäminen on noista ajoista muuttunut. Hän on kovin kriittinen omien teksiensä suhteen. Tarpeettoman kriittinen, sillä jos vaikka ei jakaisikaan kirjoittajan näkemyksiä asioista, niin näiden lukeminen palvelee myös toista tarkoitusta. Näistä valioaineista oppii, miten napakka ja puhutteleva lehtikirjoitus pitää rakentaa. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen. Kieli ja rakenne pitää hioa tarkkaan, sillä rajoitetulla määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tässä kokoelmassa tarkkuus on silmiinpistävää, ja siksi näiden tekstien lukeminen on nautinnollista.

Tekisi mieli lainata tähän kohtaan koko artikkeli Koivuklapin kauneus vuodelta 2003, joka on mielestäni kokoelman kruunu. Lyhyt juttu, joka pystyy yhdistämään johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi puupinojen estetiikan, koivuhalon olemuksen, suomalaisen lauserakenteen kauneuden, pönttöuunin ja sähköturbiinin vertailun, hiukkaspäästöt ja ikääntyneen rakennustekniikan on suvereeni suoritus. Ei, pakko ottaa siitä edes kolme lausetta, sen kulminaatio:

”Luonnonmukaisin menetelmin, eli raatamalla, tuotettu lämpö suo eri nautinnon kuin napilla painettu. Se tuoksuu ja tuntuu erilaiselta, ystävälliseltä. Ero on sama kuin saavutuksen ja itsestäänselvyyden.”

Aiheet ovat välillä rankkoja. Lasten asema, nuorten masennus, perheväkivalta, sota… Joitakin niistä Utrio käsitteli niin räväkästi, että lehti sanoi sopimuksen irti ja kolumnistin ura kyseisessä lehdessä katkesi kokonaan. Näin muutaman vuosikymmenen päästä katsottuna toimenpide oli liioiteltu, sillä nykyisin asioista sanotaan jyrkemmin. Surullista on, että monet kirjoitukset ovat edelleen sellaisia, että ne voisi hyvin julkaista tänäänkin. Eräät asiat muuttuvat niin kovin hitaasti.

”Viime vuoden aikana lasten hädästä ja nuorison mielenterveysongelmista on puhuttu ja kirjoitettu kilometrejä. Vain lukutaidoton tai sfääreissä elävä valtiovarainministeri voi sanoa, ettei maassa ole mitään vakavaa huolen aihetta. Jos Suomessa olisi suu- ja sorkkatautisia nautoja yhtä paljon kuin mielenterveysongelmaisia alaikäisiä, maahan olisi julistettu hätätila.”

Suljen kirjan. Jos joskus satun junassa tapaamaan tällaisen feministin, joka ei vielä ole lopettanut niillä matkustamista, niin hänen kanssaan voisi viritellä jatkokeskustelua kirjan keskeisistä aiheista. Osaan varautua siihenkin, että hän ei aina liene kovinkaan innostunut juttelemaan. Hänhän voi olla esimerkiksi Utrion tapaan matkalla esitelmätilaisuuteen ja kaipaa rauhaa, koska haluaa viimeistellä omaa osuuttaan. Enkä suinkaan halua, että myös hän hylkää rautateitä kanssamatkustajien jatkuvan häiriköinnin takia kuten Utriolle kävi.
Toivotamme hänelle siis vain hyvää matkaa.

Ja loppukaneetiksi sinulle veli, joka urheasti jaksoit tänne asti, vielä yksi paljastus tästä inspiroivasta kirjasta. Millainen mahtaa olla feministin ihannemies?

”Jumppakeppi on kuin suomalainen mies parhaimmillaan: vaitelias, suoraselkäinen ja korvaamaton kumppani.”

Tommi

Bis zum letzten Tropfen mein Führer!

Erich Kempka: Minä poltin Adolf Hitlerin (suomentanut Kyllikki Holmquist. Gummerus, 1955)

”Riuhtaisin kanisterin korkin auki.
Viereen putoili kranaatteja, maakokkareita ja kuraa sinkoili niskaamme, sirpaleet vihelsivät ympärillä.
Syöksyimme takaisin bunkkerin käytävään suojaan.
Hermomme olivat äärimmilleen pingottuneet. Odottelimme kiihtyneinä, kunnes kranaattisade hiljeni pihalla, ja riensimme sitten takaisin ulos. Juoksimme kumarassa ja tartuimme kanistereihin. Koko ruumis vapisten aloin valella vainajia bensiinillä hokien koko ajan mielessäni, että tämä oli ollut Adolf Hitlerin viimeinen käsky. Yhä uudelleen minut valtasi kauhu ja inho. ”En voi tehdä tätä!” Ja kuitenkin sai velvollisuudentuntoni aina ylivallan. Vieressäni täyttivät Günsche ja Linge samaa viimeistä velvollisuuttaan Adolf Hitleriä ja hänen vaimoaan kohtaan. Vainajien vaatteet lepattivat heikosti tuulessa, kunnes ne likomärkinä painuivat ruumiita vasten.”

Erich Kempkan pienen kirjan päättyessä jää hämmentynyt tunnelma. Se on kuiva ja pelkistetty, suorastaan karu selonteko. Se muistuttaa todistajanlausuntoa oikeudessa. Halutaan kuulla pelkkä totuus siihen mitään lisäämättä. Tuntuu että tekijä vastaa vain hänelle tehtyihin kysymyksiin eikä todellakaan kerro omaehtoisesti mitään ylimääräistä. Kirja päättyykin 1950 Kempkan Münchenin julkisen notaarin virastossa antamaan valaehtoiseen todistukseen. Sen mukaan hän kirjoitti tämän kirjan kuvailemalla historialliset tosiseikat kuin hän ne itse koki.

Erich Kempkaa alkoi häiritä se, että sodan jälkeen Hitlerin kohtalosta kiersi jatkuvasti villejä huhuja. Moni korkea natsi oli onnistunut pakenemaan liittoutuneilta ja epäiltiin, että Führerin osalta oli samoin. Huhujen mukaan kymmenkunta sukellusvenettä ja 12 lentokonetta oli komennettu valmiustilaan kuljettamaan hänet sodan lopussa turvaan. Lisäksi ”mielenkiintoisuuden sädekehää” tavoittelevat henkilöt kertoivat huimia tarinoita, miten he olivat saattaneet Hitlerin ja Eva Braunin saartolinjojen läpi milloin minnekin.

Kempka joutui kertomaan eri vankileirien kuulustelijoilla ja Nürnbergin tuomioistuimessa saman tarinan aina uudestaan:
”Ja kuitenkaan ei kukaan heistä voinut silloin kuvitella, että Adolf Hitlerin kaltainen mies olisi poistunut elämästä vapaaehtoisesti, kuten heille totuudenmukaisesti kerroin… ettei Adolf Hitler olisi käyttänyt ainoatakaan niistä tuhansista mahdollisuuksista , jotka olivat hänen kaltaisensa miehen ulottuvilla – ei, Waffen-SS-Obersturmbannführer Erich Kempka oli ilmetty valehtelija.”

Kymenlaakson tylyttäjän tilitys

Lindström, Jari: Syvään päähän : muistelmani. WSOY 2020.

Voikkaan tehtaan sulkeminen vuonna 2006 sysäsi nelikymppisen kuusankoskelaisen paperimiehen Jari Lindströmin uuteen tilanteeseen. Hänellä oli takanaan 22 vuotta tehtaan palveluksessa. Lindström kouluttautui laborantiksi, mutta uusi ura löytyikin politiikasta. Hänet tunnettiin jo seudulla ahkerana mielipidevaikuttajana, perussuomalaisten jäsenenä hän pääsi Kouvolan kaupunginvaltuustoon ja vuonna 2011 kansanedustajaksi eduskuntaan. Hän jatkoi myös paikallispolitiikassa. Vuonna 2015 hän nousi Juha Sipilän hallituksen tuplaministeriksi saaden sekä työministerin että oikeusministerin salkut.

Kymenlaaksolaisuuteen on perinteisesti kuulunut tehtaiden luoma yhteisöllisyys. Samassa perheessä saattoi olla jopa viidessä polvessa tehtaan työntekijöitä. Tehtaat tarjosivat työtä, toimeentuloa, vakaata tulevaisuutta, asuntoja, jopa terveydenhoitoa ja vapaa-ajantoimintaa. Riippuvuussuhde paperiteollisuudesta on Lindströmin arvion mukaan osaltaan vaikuttanut alueen ihmisten hieman tylyyn mentaliteettiin. Ideoiden ampuminen alas kuuluu asiaan eikä ”täälläpäin toiselle toivota aina hyvää” (s. 69).

”Jos joku erehtyy arvostelemaan meitä, hän saa äkkiä nenilleen. Samaan aikaan arvostelemme itse itseämme, olemme mestareita ampumaan omaan jalkaan. Älä sinä hauku meitä, me teemme sen ihan itse.” (s. 68)

Itseään Lindström kuvailee äkkipikaiseksi tunneihmiseksi ja vastarannan kiiskeksi, joka ei siedä, jos joku julistaa ainoaa oikeaa totuutta. Hän tulistuu herkästi ja osaa myös mököttää. Muistelmien lukija kokee sympatiaa. Miehen lapsuus ei ollut helppo, oli vanhempien avioero ja kiusaamista. Urheiluharrastukset toivat itseluottamusta. Seutukunnan mahdollisuudet, paperitehtaiden oppiin ja hommiin, sopivat nuorukaisen elämään hyvin. Työura urkeni, ja Lindström sai myös vastuuta työpaikan luottamushenkilönä.

Minusta kirjan alkuvaiheen paperitehdaskuvaukset olivat kiehtovia, esimerkiksi painehiomoprosessin vaiheiden selostukset. 2000-luvun alussa Lindström toimi paperitehdashommien ohella kuntosaliyrittäjänä. Voimailua nuoresta saakka harrastaneelle miehelle se oli luontevaa.

Lindströmin ministerivaiheista ei dramatiikkaakaan puuttunut. Hän kantoi vastuun vihatusta työttömien ”aktiivimallista”, vaikka koko malli oli oikeastaan virkamiestyöryhmän käsialaa.

”Suurin virheeni ja epäonnistumiseni oli aktiivimallin hyväksyminen sellaisenaan, vaikka tiesin itsekin alusta asti sen olevan torso. Minun ei olisi pitänyt hyväksyä huonoa lakia, mutta tein sen. Tätä pyydän anteeksi.

Aktiivimallin suurin ongelma oli minulla tiedossani heti mallista kuultuani: jos ihminen tekee kaikkensa löytääkseen töitä ja silti hänelle tulee sanktio, sehän ei ole oikeudenmukaista eikä oikein. Myös eri alueiden mahdollisuudet tuottaa aktiivisuuden mukaisia palveluja ovat ongelma.” (s. 236)

Työttömiä on helppo kurittaa, mutta aktiivimallin hyödyt ovat jääneet kovin kyseenalaisiksi. Vuosituhannen alussa Suomessa harjoitettiin toisenlaista työvoimapolitiikkaa: kannustustavoitteen saavuttanut työtön palkittiin korotetulla tuella. Keneltäkään ei leikattu esimerkiksi siksi, että työpaikka jää saamatta sadan hakemuksen ja kymmenen haastattelun jälkeenkin.

Toinen vihattu päätös oli kiky-sopimuksen synty. Sitä tarvittiin Lindströmin mielestä ehdottomasti, eikä hän pyytele sitä anteeksi.

Jari Lindström kirjoittaa selkeästi ja vetävästi – ja suoraan, voimasanojakaan kaihtamatta. Paikallispolitiikka Kymenlaaksossa ei aina ole kaunista luettavaa. Lillukanvarsiin ei kannata takertua, koska kirjan sisältö kantaa. Esimerkiksi kuvaukset eduskunnan työskentelytavoista vaikkapa valiokuntatyötä koskien ovat mielenkiintoisia. Kansanedustajan työ kaiken kaikkiaan on

”pääasiassa ikävien asioiden linjaamista, kompromissien hakemista oman ryhmän ja puolueen ja muiden puolueiden välillä. Siinä pitää osata ottaa huomioon äänestäjien näkemys, ja työhön kuuluu myös kestää julkista painetta.” (s. 116) Silti ”Eduskunta on Suomen paras työpaikka. Sinne on vain erittäin vaikea päästä. ” (s. 101)

Lindström ei leimaa ihmisiä puoluekannan perusteella, vaan jakaa kiitosta vastapuolen leiriinkin, kun aihetta on. Etenkin ”saunavaliokunnasta” hän sai ystäviä yli puoluerajojen.

Muistelija on kokenut perussuomalaisten nousun ja laajenemisen, sisäiset ristiriidat ja vastuunkannon. Persujen (kyllä, mies itse käyttää tätä lyhennettä kainostelematta) värikkäässä joukossa sattuu ja tapahtuu. Lindström ei ole mielissään, kun eduskunnan arvovaltaisuutta loukataan, eikä hän pidä ”Trumpismista”, jossa totuudella ei ole enää niin väliä, ja jonka kärkenä Suomessa ovat perussuomalaiset (s. 354).

Uusiin haasteisiin käytännönläheisesti suhtautunut Lindström (”opettelen kaiken”, s. 92) väsyi lopulta kahden ministerisalkun kantajana, ja työuupumus lähes murti ministerin terveyden. Eivätkä mullistukset loppuneet siihen. Perussuomalaisten rivit hajosivat, Lindström liittyi ”sinisiin” eikä enää päässyt eduskuntaan. Hän ilmoittautui työvoima- ja elinkeinotoimistoon työttömäksi työnhakijaksi ja alkoi kirjoittaa muistelmiaan.

Ja kuinkas sitten kävikään! ”Olin kahdeksan vuoden ajan tiiviisti tekemisissä työllisyyden ja työttömyyden, työlainsäädännön ja erilaisten näiden asioiden parissa toimivien ihmisten kanssa, ja väitän tietäväni aiheesta enemmän kuin keskivertojamppa. Uskon, että minulla olisi vielä paljon annettavaa työllisyysasioissa. Tekisinkö sitä jopa työkseni?” (s. 378) Hän toteaa myös, että kunnissa tehdään työllisyyden eteen ”ruohonjuuritason työtä, mutta ongelma on työn pirstaleisuus ja koordinoinnin puute” (s. 379).

Tapahtui näin: 11.1.2021 Jari Lindström aloitti Kuntaliiton sekä työ- ja elinkeinoministeriön yhteisenä projektikoordinaattorina työllisyyden kuntakokeiluissa. Hänen pestinsä kestää syyskuun loppuun 2023. Lindströmin tehtävänä on tukea työllisyyden kuntakokeilujen alueellisia toimijoita ”työllisyyden ekosysteemien luomisessa, toimijoiden keskinäisessä verkostoitumisessa ja kokeilujen vertaisoppimisessa”.

Jari Lindström saa siis nyt näyttää kykynsä työllisyysasioiden uudistajana. Toivotan vilpittömästi onnea näille pyrinnöille. Toivottavasti myös ruohonjuuritason tallaajat saisivat töitä.

Taina