Vastaus, kirjan nimi, löytyy seuraavalta sivulta. 10 pisteen vihje Miten kaunis kaupunki tämä onkaan. Vanhat keskiaikaiset talot, joiden punaiset tiilikatot hautautuvat suurten akaasioiden ja kastanjain varjoon, uinailevat loputtomassa helteessä. Maasto nousee ja laskee kumpuina ja alamäkinä. Kadut viettävät alaspäin kuin kellarinportaat ja suikertelevat vihannan luonnonpuiston halki. [...] voi mennä tunteja, että ei näe eikä kuule mitään inhimillistä noissa tiheissä satavuotisten jalavien ja tammien muodostamassa lehtiholvissa. Niiden keskellä nousee vanhan katolisen doomin tummanpunainen raunio, jonka murskaantuneissa seinäpilareissa naakat pesivät. Täällä on Saatanan silta ja Enkelin silta, jotka vartioivat omaa historiallista menneisyyttä. TATU VAASKIVI 8 pisteen vihje Kaikki, jotka meillä valittavat riittämättömiä tulojaan ja liikaa työtään, voisivat täällä oppia paljon uutta, nimittäin esim. ettei ole mitään riittämättömiä tuloja, vaan että se, mitä niiksi sanotaan, ei ole muuta kuin turhien menojen eufemistinen termi. Samanlainen teennäisnimi on myös "liiallinen työ" eikä se yleensä merkitse muuta kuin mitä tavallisesti sanotaan tyhjäntoimittamiseksi. Isäntäni, nimineuvos, elää vaimoineen ja 7-8 lapsineen sangen sievästi sillä vähäpätöisellä palkallaan, jota yliopiston piirustuksen opettajana nauttii, ja kuitenkin useimmat elintarpeet ovat täällä melkoista kalliimmat kuin meillä (sokuri esim. 1 rupl. 20 kop., kahvi 1 rupl. 50 kop.) ELIAS LÖNNROT 6 pisteen vihje Kaupungissa on kiitetty yliopisto, jonka obserwatorio erittäin kehutaan hywäksi. Sillä on myös suuri kirjasto, jonka säilytyshuoneeksi wanhan tuomiokirkon kuori on laitettu. C.G. SWAN 4 pisteen vihje Seison joen äyräillä ja katson vihreänkeltaiseen veden hidasta juoksua. Piilipuiden komeat pehkot kuvastuvat tuohon lepäävään kalvoon, klassillistyylinen kivisilta peilaa sen kuvastimessa jykeviä sulojaan. Sangen vähällä vaivalla voisi mielikuvitus loihtia sen patsaiden väliin sekä karauttavia ratsuja että välkkyvävarusteisia ritareita: menoa, hälinää, väentungosta, huudahduksia ja tappelunmelskettä, jota tällä näyttämöllä on erittäin intensiivisesti esitetty, jopa useampaankin otteeseen. Raskaat rautaketjut kalahtelevat tuulessa. Kaksi graniittista porttia piirtyy taivasta vasten, holvikaaresta osuu silmään latinalainen vuosiluku MDCCLXXXIII, jonka suurella vaivalla käännämme 1783:ksi. Silta liittyy, kuten kiveen uurrettu muistokirjoitus vakuuttaa, Katariina Suuren kirjavaan historiaan. TATU VAASKIVI 2 pisteen vihje Minulla on hyvä ja kaunis koti, suuret huoneet, paljon valoa ja aurinkoa ja vihreitä puita ikkunan takana. Ja ympärillä tämän pikkuisen X:n raitis, rauhallinen ilma. Kolme vuotta Pietarissa, jolloin minulla tätä kaikkea ei ollut, on opettanut pitämään sitä arvossa. [...] Seurapiiristä siinä merkityksessä, johon me Helsingissä olemme tottuneet, ei tietysti voi olla puhetta. [...] Se, mitä täälläkin yhä tulen kaipaamaan on suurempi piiri taiteesta ja kirjallisuudesta huvitettuja henkilöitä, joitten joukossa saisi ajatukselleen terveellistä voimistelua. AINO KALLAS 1 pisteen vihje Niin, satakielet laulavat X:ssä. Kaupungin puistoissa en usko niitä kovin paljon olevan mutta täällä laitakaupungilla, jossa asumme, niitä on yllättävän paljon. Edes kulkukissat, joita meidän kaupunginosassamme Arakülassa on runsaasti, eivät pysty tekemään niistä selvää. JAAN KAPLINSKI
Avainsana-arkisto: muistelmat
Kaalidolmia, schreebereitä ja megalaserkikkeli
Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2011) Tälle kirjalle on selkeä esikuva. A.J. Jacobs on amerikkalainen kirjailija, joka on altistanut itsensä outoihin ihmiskokeisiin. Hän on juutalainen ja kokeili voiko elää vuoden noudattaen tarkasti Raamatun käskyjä. Sitten hän luki läpi koko Encyclopedia Britannican. Noista kokemuksista hän kirjoitti kirjat, joista jälkimmäinen on nimeltään The know-it-all : man's humble quest to become the smartest person in the world. Tämä oli kirja, joka kiinnitti Minna Lindgrenin kustantajan huomion. Kun hän kuuli Minna Lindgrenin jäävän pitkälle lomalle, niin viekas kustantaja arveli tämän räytyvän tekemisen puutteessa: "'Lue tuo', Jago sanoo juonikkaasti hymyillen ja jättää minut ravintolaan kädessäni The Know It All. Viikkoa myöhemmin ilmoitan hänelle lukevani hieman suppeamman ja jo vanhentuneen ensyklopedian, jotta plagiaatti ei olisi räikeä." 1900-luvun alussa kaikilla kustantajilla piti olla oma tietosanakirjasarja. Kariston tarjontaan kuului Väinö Hämeen-Anttilan Uusi tietosanakirja, joka ilmestyi kahdessa osassa (A-Hiawatha ja Hibbing-Öölanti). Hakusanoja on melkein 35 000, sivuja 1 755 ja mustavalkoisia kuvia 1 497. Minna Lindgren lukee kaiken, aivan kaiken ja poimii luetusta joukon kiinnostavimpia hakusanoja. Valtava urakka kestää kuukausia ja sen aikana Minna alkaa tuntea kasvavaa myötätuntoa Hämeen-Anttilaa kohtaan. Minna Lindgren perehtyy tarkemmin ensyklopedistiin ja kertoo, miten etsii hänen kirjoittamia muita teoksia. Haaviin tarttui Kuka kukin on -kirja vuodelta 1909 ja muutama kokoelma Hyvää yötä, hetki lepoa kunnes nukutte -tarinakokoelmia. Sopivan hakusanan sattuessa kohdalle Minna Lindgren referoi Hämeen-Anttilan kirjaa Merillä (arkielämää suomalaisessa purjelaivassa), joka ilmestyi 1913. Siinä Väinö kertoo kokemuksiaan merimatkoilta, sillä tultuaan ylioppilaaksi hän pestautui purjelaivaan. Kotimaahan palattuaan Hämeen-Anttila kustansi ja johti eräitä sanomalehtiä ja Karistoa. "Väinö kävi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa tunnettujen valtiomiesten, ajattelijoiden ja kirjailijoiden kanssa ja matkusti vuosina 1927-28 eri puolilla Eurooppaa tutustumassa kustannusoloihin. Ja sitten [professori Juhani Niemi]: 'Samoihin aikoihin kirjallinen johtaja kokosi yhden miehen työnä Uutta tietosanakirjaa, joka vei energiaa muilta projekteilta ja joka valmistuessaan vuonna 1932 tulkittiin suureksi epäonnistumiseksi.' Siinä kaikki minun tietosanakirjastani. Sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1928, ja voin kuvitella, että jo se tuomittiin suureksi epäonnistumiseksi. Siitä huolimatta Väinö jatkoi yhden miehen valistustyötään ja kirjoitti tietosanakirjan loppuun." Väinö kirjoitti tietosanakirjaa pienille lappusille. Hän varmaan arveli myöhemmin tarkistavansa hakusanat ja lisäävänsä puuttuvia paikoilleen. "Niin ei koskaan tapahtunut. Tuli kiire. Tietosanakirjan ensimmäinen osa haukuttiin kaikissa lehdissä maanrakoon. Toinen osa oli kuitenkin saatava painoon. Hibbing-Öölanti vilisee hakusanoja, joissa vain pyydetään lukijaa katsomaan toisaalle. Useimmiten tätä toista hakusanaa ei löydy ja lukija huomaa katsovansa ikkunasta ulos. Tunnen suurta myötätuntoa Väinöä, pientä suurmiestä, kohtaan. Näen hänet ympäristöään rasittavana tarkkailijana, joka kesken päivällisen, mieskuoroharjoituksen, biljardin, bridgen ja salasiittiöelämän havaitsee tärkeän hakusanan ja ryntää kirjoittamaan sen jonnekin, paremman puutteessa kalossiin, palvelijan esiliinaan ja naapurin nuottiin. Myöhemmin hän penkoo kenkälaatikkoaan ja tarttuu niihin satunnaissanoihin, jotka osaa selittää maailmanmatkojensa ja lukeneisuutensa ansiosta. Aukkoja hän paikkaa leikkaamalla ranskankielisestä tietosanakirjasta aakkosiin sopivia tilkkeitä samalla kun suomentaa Kafkaa, valikoi, lyhentää ja kääntää klassikoita Hetki lepoa kunnes nukutte -antologiaan, editoi Eino Leinon muotoasultaan leväperäisiä tekstejä ja toimittaa Maailma-lehteä." Ahkera kustantamon johtaja käänsi viihdekirjallisuutta ja pelasti siten monena vuonna tilinpäätöksen menemästä miinukselle (Tarzan-kirjat, Muskettisoturit). Tärkeämpiä olivat kuitenkin käännökset Kafkan romaaneista ja pohjoismaisten työläiskirjailijoiden esittely. Hämeen-Anttila käynnisti lisäksi Kariston klassillisen kirjaston. Kun Minna Lindgrenin katse ja ajatus alkaa harhailla, tulee hänelle eräiden hakusanojen kohdalla mieleen muistoja lapsuudesta. plaseerata "Plaseerausta käytettiin lapsuudenkodissani, kun saimme vieraita. Silloin oli huolella mietittävä, kuka istuu kenen vieressä. Mitä enemmän tuli sukulaisia sekä isän että äidin puolelta, sitä pitempään plaseerausta sondeerattiin. Lähtöasetelma oli aina sama: isä ja äiti istuivat pöydän päissä, Puujalka-Mummo isän oikealla puolella ja lapset ylimääräisissä pöydänkulmissa huojuvilla jakkaroilla. Isä kutsui sitkeästi Mummoa Tädiksi, mikä oli meistä lapsista kauhean hassua. 'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?' Mummo rakasti lipeäkalaa, toisin kuin minä ja veljeni, jotka eräällä uudenvuoden illallisella jouduimme näkemään, miten Arvi-sedän tekohampaat putosivat lipeäkalaan. Arvi-setä pysyi tyynenä ja napsautti hampaat paikoilleen, mutta Maj-täti oksensi omalle lipeäkalalleen. Minä ja veljeni jähmetyimme huojuville jakkaroillemme, äiti riensi siivoamaan ja isä kääntyi Mummon puoleen: 'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'" Merkittävän osan saavat myös kirjoittamishetkeen liittyvät henkilökohtaiset tapahtumat. On lomanviettoa lasten kanssa perheen kesämökillä sekä melkoisen epäonnistunut matka Teneriffalle. Työpaikkakin tulee ajoittain mieleen. Minna Lindgren teki merkittävän päivätyön Ylessä. Kahden kuukauden palkallinen vapaa myönnettiin tuolloin talossa 20 vuotta työskenneille. Lindgren ei mainitse työpaikkansa nimeä, vaan kutsuu sitä kirjassa johdonmukaisesti "konttoriksi". Jos konttori todellakin sijaitsee Länsi-Pasilassa kuten hän kirjoittaa, niin seuraavan voi tulkita vain yhdellä tavalla: humoreski "Viikkoa myöhemmin olen Suomenlinnassa konttorin brändihautajaisissa. Se on leikillinen tapa todeta, että kahden vuoden tiimityöskentelyn tulokset heitetään roskakoriin. Paljon meillä ei olekaan haudattavaa. Brändityön aivomyrskyt tuottivat laihan tuloksen. Tällaisen: 'Yksi sana. Tuhat tarinaa.' Nyt on tuhat sanaa ja yksi tarina, joka kerrotaan englanninkielellä. Tarina on traaginen humoreski siitä, miten henkilökohtainen vallanhimo kasvaa resurssien pienentyessä. Jokainen näkee, että työpaikan tarina on kutistumassa, sillä rahaa on vuosi vuodelta vähemmän eivätkä kulut voi loputtomiin pienentyä. Nuori johtaja visioi kädet heiluen uusia alustoja. 'Tunnustelkaa asiakasrajapintoja!' hän huutaa kuin Niilo Yli-Vainio. Hänen silmissään vilkkuu voitonkiilto, vaikka ainoa mahdollinen voitto valtion konttorissa on toiminnan jatkuminen." Minna Lindgren kertoo 20-vuotisesta urakehityksestään konttorissa ja antaa eräitä vuosilukuja ankkureiksi. Jos ne ovat todellisia, niin käsiä viuhtova dynaaminen nuori johtaja on Mikael Jungner, Ylen silloinen toimitusjohtaja. Joka tapauksessa uuden johtajan otteet myllersivät konttorin suunnilleen ylösalaisin. Niiden seurauksena Minna Lindgren huomasi toimivansa itsenäisenä ja ulkoistettuna sisällöntuottajana. Muut oli tungettu matriisiin ja mieliala "on outo, kun kukaan ei muista, missä on töissä ja miksi". Ei ihme, että kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä Hämeen-Anttilan tekstiä paremmin kuin nykyaikaa. Lindgrenin kuvaus Facebook-kokemuksistaan ja tapaamiset eläkesäästämistä markkinoivan puhelinmyyjän kanssa ovat herkullista luettavaa. Ehkä saa myös antaa pienen vinkin, jos sattuu tapaamaan Minna Lindgrenin. Keskustelussa hänen kanssaan ei missään nimessä parane käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: meikäläinen, nou hätä, näillä mennään, pihalla kuin lumiukko. Banaaneja ei pidä tarjota, sillä sivistyneinkään ihminen ei voi syödä niitä ilman niljakasta massutusta. Eikä salaatti todellakaan ole rapsakka. Jotkut ovat sitä mieltä, että tietosanakirjasarjat sopivat parhaiten maanparannusaineeksi. Minna Lindgren tietää paremmin. Maata ei paranneta sivistyksellä, sillä se on alati muuttuva abstrakti klöntti. Se heijastaa vain yhden ohikiitävän hetken arvomaailmaa. Hän toteaa, että myös entinen sivistyneistö on hajonnut sirpaleiksi ja korkeammat taiteet on tallottu viihteen alle marginaaliryhmien puuhasteluksi. Ison urakan päättyminen saa kirjoittajan apealle mielelle. Samoin lukijan, jonka voi olla vaikea heittää hyvästit Väinölle, Puujalka-Mummolle ja muille Minnan origineille sukulaisille. "Olen syvällä nostalgiassa ja muistan siksi vain onnellisia ja iloisia asioita. Minulla on omituisesti samanlainen olo kuin syksyllä 1983, jolloin pakkasin tavarani kahteen laatikkoon ja muutin vanhempien luota opiskelija-asuntoon. Halusin lähteä, mutta olin suunnattoman surullinen. Rakastin lapsuudenkotiani ja vanhempiani, ja tiesin, että on hauska aloittaa oma elämä. Olen aina ollut huono lähtijä. Taisin olla ainoa, joka suri koulun päättymistä. Jos olisin mies, olisin itkenyt viimeisenä päivänä armeijassa." Tommi
PS: Kirja, jossa mainitaan entinen työpaikkani, Varastokirjasto, peräti kaksi kertaa eikä suinkaan kielteisessä merkityksessä, saa aina runsaasti ylimääräisiä bonus-pisteitä.
Polveilevia teitä Roomaan
Viivi Luik : Varjoteatteri : romaani (suomentanut Anja Salokannel. Tammi, 2011) "Kuului, miten seuraava juna, S-Bahn, ajoi katon yli painavana ja kolkkona. Lasit kilisivät. Kuten sanottu, kahvila oli rautatien alla, punatiilistä rakennetun rautatiepenkereen sisässä. Kevät lähestyi Berliiniä. Ja jälleen kantautui vuoden 1945 keväästä palavan kaupungin kohina, tulipalon vanha, unohdettu ulina ja rätinä. Ku'dammilla ajelehtivat kiireisten nykyihmisten jaloissa paljaalle silmälle näkymättömät hiiltyneet ruumiit, näkymättömät naiset ryntäsivät yhä vielä hiukset tulessa taloista, joiden sisään oli jo kauan sitten rakennettu toiset talot. Vanhat sodan lopun aaveet heräävät Berliinissä keväisin eloon. Jokainen kevät on Berliinissä kevät 1945. Se kestää suunnilleen kymmenen päivää, sitten jännitys hellittää, tulimyrsky laantuu, helvetinkuvat sammuvat, puut puhkeavat lehteen, kuolleet ovat muuttuneet tomuksi. Ei olekaan mitään. Mutta tuona iltana oli kevätmyrsky juuri herättänyt vanhat kuvat tuoreina eloon. Kuolleiden luut alkoivat liikahdella ja hymistä maan sisällä yhdessä ruohonjuurten kanssa. Spreejoen vesi muuttui sysimustaksi, ja noki ja luodinreiät tunkivat jälleen esiin. Kaiken sen keskellä kuuntelin uuden sinivuokon omistajan tarinaa." Viivi Luikin romaani kertoo pääasiassa hänen elämästään Roomassa, uudelleen itsenäistyneen Viron diplomaatin vaimona. Ennen kuin aviopari muutti sinne, Luik oli saanut vuoden DAAD-stipendin tutustuakseen Berliinin ilmapiiriin. Sinivuokko liittyy erääseen tärkeään teemaan kirjassa, häpeään. Viivi Luik tutustui Berliinissä virolaiseen pastori Atspoliin. Ensi alkuun Luik häpesi häntä, vanhaa harmaata miestä kuluneissa vaatteissa. Puistossa "hän olisi ollut lähes näkymätön. Hän olisi kuulunut kaupan ja bussipysäkin luo samalla tavoin kuin tyhjät laatikot, käytetyt liput ja jaloissa pyörivät veriset ruiskeet". Eräässä DAAD-galleriassa järjestetyssä kirjallisessa tilaisuudessa, mustiin pukeutuneiden kuuluisuudestaan arroganttien ihmisten joukossa tämä kummitus tuo Luikille mullalla täytetyn purkin, jossa kasvoi sinivuokkoja. Yksi ainoa kukka kukki, muut olivat nupulla. Luik seisoi kädet jakun taskuissa, kun purkillinen multaa purjehti häntä kohti. Herra Atspol: "'Hyvää päivää! Kyllä minä rukoilin tätä kukantainta, että rupeat nyt ruoja oikeaan aikaan kukkimaan! Kyllä on yritetty piiskalla ja on yritetty porkkanalla. Ja eikö vaan saanutkin täksi illaksi kukan auki!' Minua hävetti että toiset näkevät, kun herra Atspol antoi minulle sinivuokon. Todennäköisesti sinivuokko oli saatu kukkimaan jossain kolkon keittiön ikkunalaudalla, mutta kuitenkin se levitti tähän tupakansavuiseen, turhamaisuudella täytettyyn tilaan villiä ja kylmää kevätvaloa, ikään kuin taivaalta olisi pudonnut tähti alas DAAD-galleriaan." Pastori Atspol onkin merkittävä hahmo kirjassa. Useaan otteeseen Viivi Luik vierailee hänen luonaan matkoillaan. Herra Atspol oli kerran pelastanut metrosta itsetuhoisen nuoren äidin, jolla oli pieni lapsi mukana. Atspol oli löytänyt äidille töitä ja tutustutti myös Luikin häneen. Kuvaus heidän automatkastaan maalle on koskettava. Kohtaus johtaa lopuksi muistelemaaan neuvostovallan erottaman diplomaatti Laretein tyttären kirjoittamaa kirjaa sekä Ždanovin rikoksia virolaisia kohtaan. Atspolin mukaan Laretein kana tulee ne teot kerran tuomitsemaan, mutta tämä tapahtuu kirjassa myöhemmin. Kirjoitelman sekavuus johtuu kirjan rakenteesta, joka tarttuu. Kirjassa risteillään tapahtumien, paikkojen, henkilöiden, muistojen ja aikatasojen kanssa kerrassaan riemastuttavalla tavalla. Riemastuttavia kohtauksia kirjassa on useita, on italialaista junalipun ostoa ja suomalaista kirjallista iltaa pohjanmaalaisessa kirkonkylässä. Mutta takaisin häpeään: aina matkalla Roomaan tai jonnekin muualle, Viivi Luik näkee välillä mielessään Tallinnan tutun siluetin, tornit, jotka ovat syöpyneet ja leikattu sisään silmien pohjalle. Niiden kuva on kaikkien lähtijöiden silmissä. Luik pohtii, että ehkä ne eivät olekaan todellisia torneja, vaan kuvitelmaa, unohdettujen ihmisten muisto kadonneesta kodista. Niiden tornien takaa alkaa kuitenkin tuo poloinen ja kurainen maa, maa jota hän on hävennyt. "Niin kuin köyhien ihmisten lapset häpeävät toisten edessä alusvaatteitaan, niin minä olen sitä maata hävennyt". Tuosta häpeästä voi pelastua kirjoittamalla. Viivi Luikin kuvaamasta ajasta Roomassa puuttuu diplomaattisen elämän loisto. Aviomies etsi edustustarkoituksiin sopivaa asuntoa. Luik kertoo miten miehen hiukset muuttuivat harmaiksi sinä syksynä. "Oli tapahtunut se, mikä Viron lähettiläälle tapahtuu maailmalla. Hän on joutunut hyvin vähine rahoineen hyvin rikkaiden ihmisten joukkoon, mutta hänen piti antaa vaikutelma, että kaikki on mitä parhaimmin." Italiassa ei Luikin mukaan ole mitään loukkaavampaa kuin se, että näyttää huolensa. Siksi luemme, miten uusien kenkien sijaan Viivi Luikin on etsittävä suutaria korjaamaan vanhat. Hammaslääkärikäynnin aikana hän murehtii koko ajan laskun suuruutta. Puhelinlasku kauhistuttaa. Diplomaatin pitäisi päästä sisään piireihin. Mutta Roomassa se käy samoin kuin kaksituhatta vuotta sitten: vain sukutaustan, aseman tai rahan avulla. Vaatteista ja miten niitä kannetaan tunnistaa, ketkä eivät asu hyvässä osoitteessa. Säädyn mukaiset seikat kouluista alkaen ja päättyen sukkiin ovat Roomassa kalliita siksi, että kuka tahansa ei pääsisi lähelle. On lause, joka on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään syntymästä saakka: "Olkoon muu miten on, tärkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tuo bella figura. Kerjäläiset opitaan ohittamaan. Sitten alkavat Balkanin-sodan pakolaiset tulvia Roomaan ja seisahtua kahvilan pöydän eteen. Juurettomuus ja ihmisten hätä tekevät itsensä jälleen tiettäväksi. Muistot 50-luvun Virosta karkoituksineen nousevat pintaan. Kauempana käydyt sodat ja niiden seuraukset voivat olla kiinnostavaa katsottavaa. Ei virolaiselle: "Minäkin olen ollut aikoinani toisille jossain Bonnissa tai Pariisissa tai Roomassa yksi niistä siellä mustassa ihmisjonossa, yksi niistä jotka kerjuukeppiin ja kainalosauvoihin nojaten tai nelinkontin ja ryömien ponnistelevat yhä eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaa kohti. Mutta siihen mustaan mustaan ihmisjonoon on silmä niin tottunut vuosien mittaan, että joka näkee sen, vaihtaa kanavaa." Viivi Luik muistaa vuoden 1991 elokuun. Hänen miehensä lähti Toompealle. Korkein neuvosto oli antamassa itsenäisyysjulistusta. Ei tiedetty tulevatko tankit kokouksen aikana Vapauden aukiolle, pääsevätkö osallistujat palaamaan kotiin. Viivi Luik lähti laittomaan puhetilaisuuteen taskussaan sveitsiläinen linkkuveitsi. "Ehkä on totta, että jos imperiumeja ja niiden armeijoita vastaan ei mennä linkkari kädessä, niitä ei voi kukistaa koskaan." Hän sanoo olleensa valmis iskemään veitsellä elävää ihmistä, neuvostosotilasta, jos olisi tarpeen. Hän tulee muistamaan tunteen aina. Hänen lihansa, luunsa ja verisuonensa muistavat tuon päätöksen. Juuriltaan repäistyt tai vapaaehtoisesti lähteneet, kodittomat ja outoihin oloihin joutuneet on kirjan toinen keskeinen aihe. Kirja alkaa siitä, kun 1940-luvun lopulla kolmivuotias Viivi näkee kuvan Colosseumista aukirevitystä kirjasta tuvan lattialla. Talossa asunut perhe on kyyditetty Siperiaan. Myöhemmin Luik etsii hylättyjen talojen omenapuiden alta jäätyneitä omenoita syötäväksi. Nuo Viron omenapuut seisovat raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. "Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä." Viivi Luik sai kirjasta Viron valtion kulttuuripalkinnon 2011. Anja Salokannel teki kirjasta suurenmoisen käännöksen. "Äiti juoksi lumen ja tuulen läpi minun perääni. Hän tarttui takinhihaani, hänen suunsa liikkui, hän ei sanonut mitään, vain katsoi. Yhdessä silmänräpäyksessä hänestä tuli kaikkien lähtijöiden äiti. Hänen tumma hahmonsa paistaa talvihämärän läpi sieltä yhä, se paistaa niin pienenä ja yksinäisenä, se paistaa maailmanloppuun asti. Minä lähdin eteenpäin, kohti Roomaa, uskoin ihmeeseen ja tähteen ja katosin pian tuiskun pyörteeseen niin kuin minua ei olisi siinä koskaan ollutkaan." Tommi
Kuoleman ovi avautuu aamun sarastukseen. Mutta muistot eivät häviä, se mikä on ollut on aina. Artur Alliksaar
Suomalainen sankari vai saksalainen huijari
Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947) Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019) Felix Kersten: "Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen." Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia. Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella. Felix Kersten: "Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri." Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen: "Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin." Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa) Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta. Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin." Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin) Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri. Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys. Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon. Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden. Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta. Arto Koskinen: "Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?" Eine sehr komplizierte Geschichte! Tommi
Vavahduttavat jäähyväiset kirjoittamiselle
Vastaa
Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.
Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.
Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.
Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.
Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”
Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.
Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”
Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.
Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?
”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”
Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.
Taina
Kirjallisuusveljekset muistelevat
Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Suomentanut Laura Beck. Otava 2022.
Sisarussuhteet ovat usein elämämme pisimpiä ihmissuhteita. Parhaimmilllaan sisarus voi kannustaa, myönteisesti haastaa ja auttaa meitä kasvamaan omaksi itseksemme. Pahimmillaan – no, se ei kuulu tähän kirjoitukseen, sillä Westön kuuluisat kirjalliset veljekset Kjell ja Mårten ovat toistensa hyviä ystäviä, sparraajia ja uskollisia auttajia. Heillä on kuusi vuotta ikäeroa; se haittasi lapsuudessa, mutta aikuistumisen kynnyksellä ikäero oli kurottu umpeen.
Tämä ainutlaatuinen kirja Vuodet sisältää viisikymmentä tekstiä, pientä esseetä, pakinaa, kuinka vain. Veljekset puhuttelevat toisiaan pitkin matkaa. Lyhyt teksti seuraa toistaan, kirjoittajana vuorotellen Kjell ja Mårten. Aiheina ovat lapsuuden muistot Munkkiniemessä, hetket, vaikutelmat; matkat, ihmissuhteet, koulut ja työpaikat; pelot, ihmetyksen aiheet, ilot ja haaveet.
Westön veljekset ovat nyt 61- ja 55-vuotiaita, 1960-luvun lapsia, ja muistellessaan menneitä he nostavat esiin monia ikäpolvikokemuksia: popmusiikkia, keskiluokan elämäntapaa, muotia. Ja myös sen että 1960-luvulla suomalaiset perheet vasta toipuivat sodasta.
”… Ruovedellä kuvatussa filminpätkässä me olemme mustavalkoinen sodanjälkeinen perhe, jonka aikuiset yrittävät peitellä särkyvyyttään ja huoliaan parhaansa mukaan. Äiti oli sairastunut masennukseen ensimmäistä kertaa kun minä synnyin, eikä hän koskaan täysin parantunut. Sen syksyn, jolloin sinä olit vauva, hän vietti Veikkolan hoitokodissa, mutta sitten meni melkein kolmekymmentä vuotta ennen kuin hän joutui uudestaan hoitoon, mistä on paljolti kiittäminen mummua, joka tuli junalla Helsinkiin aina kun äidillä oli kriisi. Mutta ei kukaan – ei äiti itse, ei isä, ei mummu eikä kukaan muukaan – jaksanut puhua avoimesti tuosta synkästä häiveestä perheemme yhä paremmin toimeentulevan pinnan alla: aikuisina me veljekset olemme joutuneet kyselemään sitkeästi saadaksemme tietää millaista elämä silloin oli.”
Veljesten isänisä Erling oli kuollut sodassa, Summassa, kranaatti-iskuun viedessään viestiä naapurikorsuun radioyhteyksien katkettua. Sodan varjot tuntuivat perheessä muutenkin, ja niihin kietoutui kylmän sodan ahdistava ilmapiiri ja ydinsodan pelko. Vaikka me 1960-luvun lapset pelkäsimme, emme silti osanneet aavistaa, että Venäjä pilaisi taas kaiken. Minunkin isäni perhe maksoi evakkoina raskaan hinnan. Emme tahtoneet uskoa, että Venäjä pilaisi taas asioita.
Mårtenin ydinsota-angsti aktivoitui 1990-luvun puolivälissä, Kosovon kriisin aikana, kun länsi pommitti Belgradia ja Boris Jeltsin puhui kolmannesta maailmansodasta. Oma angstini, jota en edes ollut oikein tiedostanut, vaikka osallistuinkin peräti rauhanmarssiin Helsingissä vuonna 1982, aktivoitui kuluvan vuoden kevättalvella. Ihmettelen, mahtaako se väistyä enää koskaan.
Vuodet ilmestyi, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan oli alkanut.
”Pitkään toivoin sydämestäni että tämä olisi pojilleni ja sinun pojillesi pelkkää historiaa; yksinäisyyttä, surua ja tukahdutettua raivoa ei saisi millään ehdolla siirtää heille. Mutta yhtäkkiä onkin vuosi 2022 ja tajuan ettei maailma edelleenkään tarjoa mitään takuita. Niin kauan kuin on diktaattoreita, on olemassa riski että jonkun Vladimir Putinin vainoharhaisuus ja sairaat kuvitelmat ovat voimakkaampia kuin ihmiskunnan kollektiivinen halua sekä jäädä henkiin että myös elää rauhassa.”
Yllättävä on Kjellin tunnustus kodittomuuden tunteestaan kirjallisessa maailmassa. Hän, joka on voittanut liudan tärkeitä tunnustuksia, jonka tekstit elävät näytelminä, elokuvina, monina sovituksina, jonka kirjoja on käännetty yli 20 kielelle, hän kertoo kokemastaan kaunasta ja ulkopuolisuuden fiiliksistä suomalaisissa ja etenkin suomenruotsalaisissa pienissä kirjapiireissä.
Mutta ei Vuodet todellakaan ole pelkkää synkistelyä. Westön veljekset muistelevat nuoruuden toilailujaan nyt kypsässä iässä päätään pudistellen. Elämästä toki nautitaan. Molemmilla on taipumusta hienosteluun ja nautiskeluun, ylellisiin lomiin, vuosikertajuomiin ja valikoituihin harrastuksiin. Kuulemme kalastuksesta, ruuanlaitosta ja puutarhanhoidosta, Helsinki-nostalgiaa unohtamatta. Mårten, joka hänkin on ansioitunut runoilija, prosaisti ja kääntäjä, pohtii humoristisesti elämäänsä tähti-isoveljen varjossa. Mikään ei ole katkaissut veljien yhteyttä. Kuten Kjell toteaa, tärkeää ei ole missä ja miten keskustelua käydään, kunhan käydään.
Tässä kirjassa ihastuttaa sen vaivaton ja avoin vaikutelma. Toki median koulimat kehäketut tarkoin harkitsevat, mitä jakavat lukijalle. Elegantti kerronta ja fiksu huumori vievät mukanaan.
Minua säväyttää myös se yhteenkuuluvuus, voi rohkeasti varmaan sanoa jopa rakkaus, joka toistuvasti välittyy. Veljesten ystävyys on kestänyt kateuden, nuoruuden ajattelemattomat kommentit ja kirjoitukset, ihmissuhdekiemurat. Yhteisessä kirjallisessa pohdinnassaan he myös pääsevät lapsuusperheensä kipupisteiden äärelle. Olen varma, että se on tehnyt molemmille hyvää ja vain lisännyt yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Taina
Suomalainen ”Ilmestyskirja. Nyt”
Luca Moconesi : Mostarin tien liftarit : suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa (WSOY, 1997) "Oli hienoa olla ensimmäistä kertaa valloittajana. Kun tunkeuduimme Šipovoon, olivat hätäisesti evakuoidun kaupungin pyykit vielä märkinä kuivumassa ja ruoat hellalla. Kotieläimet oli päästetty vapaiksi ja kaikkialla juoksi sikoja, vuohia ja lehmiä kaiken kranaattien ruhjomista taloista lentäneen rojun keskellä. ... Edes videoita, televisioita tai satelliittivastaanottimia ei ollut ehditty ottaa mukaan. Kaupat olivat täynnä tavaraa ja baarit viinaa. Kaupunki oli ikään kuin jätetty käyttöömme ja kyllä sitä käytettiinkin. "Valloitettuamme Šipovoon saimme välittömästi rintamavastuun vaihdon ja päivän vapaata. Pukeuduimme hylätyissä asunnoissa pyhävaatteisiin, joimme vaaleanpunaista sampanjaa ja ihmettelimme menoa kaduilla. Tankki peruuttaa ilmasuojaan supermarketin näyteikkunan läpi. Taloja sytytetään tuleen, ja sotilaat remuavat ympäripäissään. Joku ajaa punaisella traktorilla, toinen on löytänyt uuden Audin. Kerrostaloista kuuluu lyhyitä sarjalaukauksia ja ikkunoiden kilinää. Vanha serbi on menettänyt järkensä ja kysyy tietä postiin, joka palaa ilmiliekeissä kadun toisella puolella. Miehistönkuljetusvaunut porhaltavat kaduilla ja entiset HOS-miehet ovat jälleen sitoneet mustat huivit otsalleen. Natsilaulut raikuvat." Bosnian sodassa on alkanut kroaattien vastahyökkäys kesällä 1995. Mukana on myös suomalainen arkkitehtiopiskelija Marco Casagrande palkkasoturina. Luca Moconesi on hänen käyttämänsä salanimi. Kirja aiheutti kohua, kun se ilmestyi, ja Marco Casagrandea vastaan nostettiin syyte mahdollisista sotarikoksista. Poliisitutkinta keskeytettiin, kun tekijä sanoi kirjan olevan fiktiota. Myöhemmin hän kuitenkin sanoi sen perustuvan todellisiin tapahtumiin. Kuvaukset ovat niin tarkkoja, että uskoo niiden varmasti olevan totta, mutta vain tekijä tietää, mikä hänen oma osuutensa oli. Syy miksi tämä armeijaa ja sodan kovuutta ihaileva kirja tuli luettua oli Ylen huhtikuussa esittämä tv-dokumentti venäläisestä Wagner-palkka-armeijasta. Ajattelin, että ehkä kirja valottaisi hiukan, miksi eräät miehet tuntevat vetoa sellaiseen rahasta tappamiseen. Siinä suhteessa kirja ei selkeää vastausta anna. Luca/Marco oli 22-vuotias korkeakouluopiskelija lähtiessään Bosniaan. Jos kirjan päähenkilö edustaa oikeasti hänen ajatteluaan, niin muutama seikka paljastuu. Hän oli käynyt armeijan ja saanut RUK:ssa koulutuksen tiedusteluryhmän johtajaksi. Sotilaalliset arviot olivat erinomaiset: "Ihannoin armeijaa ja nyt on aika selvittää, onko minusta tosipaikan edestä mihinkään vai paskonko housuihini." Kun palkkasotilaiden vt-johtaja Doc kyselee syitä liittymiseen on vastaus ehkä tarkoituksellisen hämärä koska kyseessä on kuitenkin reserviläinen: "Olen sotilas, mutta Suomen armeijassa on liian tylsää. ... En halua olla siviilimaailmassa." Päähenkilö sanoo, että Suomessa oli mahdotonta puhua asiasta. Jos hän sitä yritti, eivät vanhemmat olleet kuulevinaan tai isäni sai raivokohtauksen. "Kai asia on niin absurdi, ettei siihen voi oikein suhtautua." Lapsen vanhempien mielestä näin on täytynyt olla, sillä poika oli juuri saanut stipendin opiskelijavaihtoon Tanskaan ja hänellä oli tyttöystävä. Tällaisesta tilanteesta lähtö vieraan valtion sotaan on tolkuton. Mutta minkäs teet: "En ole koskaan ollut niin varma mistään asiasta kuin päätöksestä lähteä sotaan. Miksi näin on, sitä en osaa selittää." Jos asiaa ei osaa tai halua selittää, niin tuskin ulkopuolisetkaan osaavat siihen suhtautua. Merkittävä huomautus on mielestäni tekijän kirjaus sodan kokeineiden miesten tunnoista: "Siviilimaailman lait saattavat tuntua epäoikeudenmukaisilta, heikkoja suosivilta." Tosiaan, myötätuntoa tässä tarinassa ei löydy hakemallakaan. Palkkasoturit tappelevat välillä vapaa-aikana keskenäänkin. Eikä raskailla marsseilla suinkaan auteta väsyneitä ja jälkeen jääviä taistelutovereita siten kuin kotimaassa "jossa huonokuntoisten paskahousujen kasat tulivat vahvempien kannettaviksi aina jossain vaiheessa tiukempaa marssia". Sääli on sairautta, toteaa muukalaislegioonan käynyt sveitsiläinen Lex. Kirjan loppupuolella päähenkilö käskeekin eliminoida Lexin, jonka henkinen tasapainottomuus alkoi olla uhka ryhmän muille taistelijoille. Mutta voiko palkkasotilaiden motivaatiota hakea täydellisestä ulkopuolisuudesta? Heitä eivät suojele Geneven sodankäyntiä koskevat säännöt. Varmaan he kokevat, ettei siinä tapauksessa heidänkään tarvitse noudattaa mitään sääntöjä: "Bismark istuskelee pöydässä ympärillään joukko mustapukuisia HOS-sotilaita. Miehistä ikävimmän näköinen selvittää käsillään rivosti elehtien jotain ja muut nauravat. Bismark, joka puhuu sujuvasti kroaattia, kääntää, että HOS-Tomislavgrad on ollut puhdistamassa jotain lähistön muslimikylistä ja että pojat vertailevat nyt raiskausjuttujaan. Saan kuulla, että kyliin hyökätessään miehillä on mustien univormujen lisäksi mustat kommandopipot päässään, ettei sotarikollisia voi myöhemmin tunnistaa. Järkevästi ajateltu." Kirjoittaja lisää lukijan tuskaa hakemalla ymmärrystä rikoksille: "Kun stressi on kova ja alkukantaiset vaistot nousevat esiin, ei ihminen ole enää sama, kuin mihin siviilimaailmassa on totuttu. Joskus kontrolli pettää, mopo karkaa käsistä. Silloin naisia raiskataan ja sotavankeja teloitetaan. Näitä tekoja ei vain pysty ymmärtämään, saati sitten tuomitsemaan siviilielämän moraaliin perustuvista lähtökohdista. En halua puolustella sotarikoksia, totean vain että joskus tilanne riistäytyy käsistä." Kirjassa kuvataan eräiden operaatioiden kulkua sekä erikoisen tarkasti erilaisten aseiden toimintoja. Lisäksi kerrotaan armeijaan oleellisesti kuuluvasta ajan tappamisesta ja sotilaiden vapaa-ajan käytöstä. Tekijä valaisee myös hiukan Bosnian sen hetkistä tilannetta. Kirjoittajan mukaan Bosniasta oli tullut varastettujen autojen hankintapiste sekä Euroopan huumevarasto, josta kamaa kuljetetaan edelleen muualle Eurooppaan. Maa oli tilanteessa, jossa vahvat miehet voivat tehdä käytännössä mitä vain kuten Venäjällä. Poliisia ei käytännöllisesti katsoen ollut ja sota oli tuottanut päteviä ja häikäilemättömiä asemiehiä. "Hertsegovinalainen mafia vetää raakuudessaan varmasti vertoja Sisilian ja Venäjän vastaaville järjestöille, mutta on vielä askelen verran jäljessä organisaatioltaan. Lopullinen järjestäytyminen on vain ajan kysymys." Tehokkuus, tunteettomuus ja vahvemman oikeus sopivat myös natsi-ideologiaan. Kirjan päähenkilö liittyi Bosnian Kroaattitasavallan puolustusvoimiin HVO:hon. Tuolloin Bosniassa sotivien eri ryhmittymien joukossa erityisen merkittävä oli HOS. Se oli tuonut Kroatiaan ensimmäiset ulkomaalaiset palkkasotilaat. Se oli toisen maailmansodan aikaisen fasistihallinnon Ustašan perillinen ja ultranationalistisen HSP-puolueen sotilaallinen siipi, pelätty Crna Legia eli Musta Legioona. HOS ylläpiti sotilasvankilaa ja teki sotapoliisioperaatioita, puhdistuksia muslimikyliin. Lisäksi se osallistui HVO:n kanssa taistelutehtäviin. Uusnatsit, rikolliset ja viranomaisia piileskelevät tunsivat vetoa sen aatteeseen. HOS:n sotilaat käyttivät kokomustaa univormua. Sodan alkuvaiheessa sen kasarmin lipputangossa saattoi liehua hakaristilippu. Vartiomiehet tekivät natsitervehdyksiä ja T-paidoissa oli entisiä keskitysleirikomentajan kuvia. HVO vaati, että näkyvimmät natsiarmeijan merkit oli poistettava näkyvistä, kun YK ja muut kansainväliset tarkkailijat saapuivat paikalle, sillä he tuskin halusivat nähdä Balkanilla sotaa käyvää natsiarmeijaa. Kirjaa on vaikea luonnehtia lukuelämykseksi, mutta vaikuttava se on. Siinä on aavistavinaan sellaisia henkisiä tekijöitä ja kulttuurisia arvoja, joita vallanpitäjät saattavat käyttää, kun he haluavat muokata pojista "miehiä" ja teurastajia omiin tarkoituksiinsa. Erikoisen kummastuttavaa lukiessa oli tunne kirjoittajan täydellisestä aatteettomuudesta. Hitlerin kannattajillakin oli edes jonkinlainen peruste harhaiselle ajattelulle. "Bosnia on toinen planeetta, josta en voinut puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan yrittää kertoa, millaista siellä on. Kukaan ei voi ymmärtää. Niin kuin John Morris sanoi joidenkin hullujen vieritettyä vuorelta alas merimiinoja muslimikylään: 'Harmi vain, että kukaan ei fucking usko tätä!' Siviilien maailma ei ole mitään minulle. Se ei kiinnosta. Arvostan kyllä monia ihmisiä, jotka siellä elävät, mutta minun maailmani se ei ole. Oma vereni on jo myrkyttynyt." Tommi
Toksiset äidit eli kertomuksia perhehelveteistä
Mape Morottaja: Vaikket suojellut minua kaikelta : kertomuksia rikotusta lapsuudesta. Like 2022.
Viisikymppinen kemiläislähtöinen Mape Morottaja on työskennellyt pitkään Yleisradion palveluksessa radiotoimittajana, käsikirjoittajana ja ohjaajana. Kirjan takaliepeessä kerrotaan hänen myös olevan rockyhtye Santa Lucian laulaja sekä kolmen tytön äiti.
Tämän kirjan taustalla on televisiosarja Tuhkimotarinoita, jota Morottaja teki Ylelle neljä tuotantokautta. Sarjassa kuultiin naisten kokemuksia vaikeista vastoinkäymisistä; kaikkiaan 32 naisen tarina kerrottiin. Halukkaita esiintyjiä ilmoittautui kuitenkin lähes 600. Morottaja kertoo Vaikket suojellut minua kaikelta -teoksen syntyprosessista:
”Sarjan jälkeen kävin uudelleen läpi kaikki tarinat ja aloin huomata yhtäläisyyksiä. Tajusin, että olin ohittanut erään tärkeän aiheen, joka nousi esiin monessa tarinassa: usealla naisella oli ollut hauras ja rikkova äitisuhde. – – taustalla oli ollut sairastuttava äiti. – – tuntui, että nämä kertomukset vaietusta äitiydestä täytyi sada esille ja näiden naisten ääni kuuluviin.”
Kirjassa seitsemän naista kertoo elämästään ja toksisesta äitisuhteestaan. Kertomusten välissä on tieto-osuuksia, jotka syventävät aihetta teemoinaan lapsuusajan haitalliset kokemukset (ACEs, Adverse Childhood Experiences) äidin valta ja voima, varhaisen kiintymyssuhteen merkitys ja erilaiset tavat kiintyä, haavoittava häpeä ym.
Joku palelee potkupuvussaan vaunuissa kylmällä pihalla. Joku joutuu leikkimään perheen pikku äitiä, koska perheen varsinainen äiti kännää baarissa tai lapsia vain on niin paljon. Joku väistelee väkivaltaa, toinen hyväksikäyttöä. Esikoislestadiolaisperheessä lapsia piiskataan periaatteen vuoksi. Joku kohtaa jopa äidin itsemurhan.
Yhteistä kauhukertomuksille on, että tyttären oma tahto nujerretaan tavalla tai toisella. Suru, pelko ja häpeä kietoutuvat vaikeaksi vyyhdiksi. Monesta kasvaa ylikiltti, jännittynyt suorittaja, jonka on vaikea pitää puoliaan.
”Lapsena en koskaan saanut määritellä, mitä minä haluaisin tai toivoisin elämältäni. Minun haluni ja toiveeni saneltiin minulle – miten elää ja mitä tehdä. Tämä kaikki on heijastunut niin ystävyyssuhteisiin, parisuhteisiin kuin äitiyteenkin. Vaistoan ihmisten ajatukset ja mielenliikkeet ja olen koko ajan vähän tuntosarvet koholla. Se on sieltä lapsuudesta opittua.”
”Häpesin äidin toilailuja, sitä että hän näytti juopolta ja isää, joka oli umpivanha ja vanhanaikainen. Koko elämäni oli muiden puolesta häpeämistä. Se häpeä oli tehnyt minusta ujon, aran ja ylikiltin.”
Kaksi tunnetta viriää näitä surullisia tosikertomuksia lukiessa. Ensimmäinen on syvä kunnioitus urheita naisia kohtaan. He ovat jaksaneet muovata omasta elämästään paremman, vaikka lähtökohdat ovat olleet jopa olemattomat. Traumat ovat vaatineet usein pitkää ja epämukavaa terapiatyöskentelyä. Moni on tietoisesti taistellen katkaissut sukupolvesta toiseen jatkuneen pahan kierteen, johon on sisältynyt valehtelua, itsepetosta, päihteitä ja väkivaltaa.
Toinen ajatus on ihmetys siitä, miksi ongelmaperheiden tilanteisiin ei puututtu. ”Toivoin jonkun puuttuvan; toivoin jonkun kysyvän, miten meillä oikeasti menee” toistuu monessa kertomuksessa. Saattaa käydä jopa niin, että kun yhteyttä otetaan, lastensuojeluilmoitus tehdään, niin mitään ei tapahdu. Tai pienellä paikkakunnalla ei haluta uskoa, että rikkaassa yrittäjäperheessä eletäänkin perhehelvetissä. Vaikket suojellut minua kaikelta kuvailee tapahtumia 1970‒1980-luvuilta. Olisiko tilanne nyt parempi? Uskalletaanko nykyisin rohkeammin selvittää asioita?
Ääriesimerkki puuttumattomuudesta on ”Liinun” tapaus. Liinu ja hänen pikkuveljensä hakivat vanhempiaan useita kertoja heidän kantabaaristaan. Kun tuttu portsari vinkkasi vanhemmille, että näitä etsitään, niin nämä tulivat iloisina ovelle, antoivat rahaa lapsille, lapset juoksivat ostamaan karkkia ja vanhemmat jäivät jatkamaan juomistaan kapakkaan. Tämä toistui kymmeniä kertoja. Joskus Liinu ja veli lähtivät tavoittamaan vanhempia baarista yöpukusillaan. Lopulta vanhempien ote lipsui niin pahoin, että asunnossa syttyi tulipalo. He olivat alkaneet kännissä laittaa ruokaa ja jättäneet hellan päälle.
Tulipalon jälkeenkään kukaan ei puuttunut perheen elämään.
”Vanhempanihan meinasivat kuolla, ja veljeni myös, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei ilmoittanut viranomaisille, että nämä vanhemmat vielä tappavat itsensä ja lapsena juomisellaan.”
Kirja on korkeatasoinen, erinomaisella kielellä kirjoitettu ja hyvin toimitettu. Kertomuksissa liikuttaa sydäntäraastava rakkaus kauheita äitejä kohtaan. Lapsihan tahtoo rakastaa vanhempiaan, vaikka he olisivat millaisia.
”Muisti on armollinen, ja useimmiten muistan äidin hyvät hetket. Huumorintajuni olen perinyt äidiltä, ja olen samalla tavalla kiltti ja iloinen kuin hän oli. Riitelimme paljon, monesti välimme olivat tosi huonot, mutta silti ajattelen kliseisesti, että hän oli hyvä äiti minulle, ja maailman paras äiti silloin, kun ei juonut.”
Toivon näkymiä kirjan kertojille luovat rakastavat isovanhemmat, huolehtivat sijaisperheet ja rajoja asettavat laitokset.
Taina
Uuttera valtionainen muistelee
Pirkko Työläjärvi: Moninaista : menneitä muistellen, tulevasta haaveillen. Into 2018.
Työläisperheen tytär, yksinhuoltajan ainokainen, sotalapsi. Pirkko Työläjärvi (s. 1938) selätti monet haasteet ja pääsi pitkälle, hänestä tuli virkamies, kansanedustaja, ministeri ja maaherra.
Vuonna 2018 ilmestyneen muistelmakirjan alkusysäyksenä oli esiintyminen Ylen haastattelussa vuonna 2015. Esiintyminen toi vuosien ajan niin paljon yhteydenottoja ja palautetta, että Työläjärvi päätti kirjoittaa muistelmat. Tosin hän korostaa, ettei kirjoita muistelmia eikä elämäkertaa, vaan muistikuvia ”elämän sirpaleista ja tähtihetkistä, jotka ovat muokanneet minua ja jotka ovat minusta merkityksellisiä yhteisöllisesti”. Siinä se jo tuli, avainsana Työläjärven koko elämään, elämäntyöhön ja myös käsillä olevaan teokseen: yhteisöllisyys. Hänen elämänsä perustana on työväenaatteeseen pohjautuva vähäväkisten yhteisöllisyys, johon sisältyy myös eettinen ja moraalinen elämäntapa. Jokaisella on vastuu omasta elämästään, mutta kaikki kannamme vastuuta myös muista ihmisistä ja laajemmin kaikesta yhteisestä.
Syntyi Jämsässä kivityömiehen ja työläisvaimon tyttäreksi. Isä kuoli, kun tyttö oli vain muutaman kuukauden ikäinen. Kivityömiesten keskinäistä puukkotappelua rauhoittelemaan mennyt mies joutui itse puukotetuksi. Pirkon lapsuutta varjosti myös äidin vaikea epilepsia. Äiti kävi töissä sairaudestaan huolimatta; ennen Pirkon syntymää työskenteli luontaishoitoloissa, sittemmin puolustusvoimien varuskorjaamolla ja sen jälkeen pitkäaikaisesti kirjapainossa alistajana painopaperikoneella.
Äidin ja tyttären polku vei Orivedeltä Santahaminan kautta Helsinkiin. Ebeneserin päiväkotiin kolmivuotias Pirkko kulki omin päin. Hän oppi muutenkin olosuhteiden pakosta itsenäiseksi, ja naapurit pitivät joskus hänestä huolta äidin tehdessä kolmekin työvuoroa peräkkäin. Äiti näet säästi sinnikkäästi omaa asuntoa varten ja onnistuikin aikanaan tavoitteessaan.
Pommitusten pelko sai äidin lähettämään ainokaisensa Ruotsiin turvaan useiksi vuosiksi. Sotalapsivaiheesta kirjailija kertoo lyhyesti; kaikki sujui enimmäkseen hyvin, ja lahjaksi jäi ruotsin kielen taito. Vain paluu Suomeen tuotti kitkaa, kun äidinkieli oli unohtunut.
Pirkko oppi lukemaan varhain ja hänestä tuli heti himolukija. Kirjat avasivat tien uusiin sfääreihin ja ruokkivat jo herännyttä kauneuden kaipuuta. Myös koulu, joka suhtautui oppilaisiinsa arvostaen, oli tärkeä. Pirkko pääsi vapaaoppilaaksi Ritarikadun ruotsinkieliseen tyttökouluun, Laurellska flickskolaniin, kielitestin jälkeen suoraan toiselle luokalle. ”Minulle koulu oli aarre, joka istutti mieleeni tiedonhalun ja kulttuurinjanon.” Pitkin muistelmia Työläjärvi kertoo taideaarteista, jotka ovat hänelle erityisen läheisiä. Hänellä on myös hyviä kontakteja taiteilijoihin sekä luottamustehtäviä taiteen organisaatioissa.
Ylioppilastutkinnon jälkeen Pirkko lähti Valkeakoskelle kouluttautuakseen käytännön kautta ravintola-alalle. Oli päästävä leivän syrjään kiinni. E-liikkeellä eli edistyksellisellä osuustoimintaliikkeellä oli koulutustoimintaa, ja Pirkko toimi harjoittelijana Valkeakosken Hotelli-Ravintola Koitossa ja opiskeli yo-merkonomiksi. Alanvaihto tuli eteen, koska jalat ja selkä eivät kestäneet raskasta ravintolatyötä. Pirkko ei kuitenkaan enää pähkäillyt yksin tilannettaan, sillä hän oli löytänyt elämänsä miehen, Markku Työläjärven, jonka kanssa hän on yhä.
Markulla oli virka sosiaalitarkkaajana ja lastenvalvojana, Pirkko pääsi Tampereelle Husqvarnan palvelukseen, toimi ensin konttoristina, sitten kirjeenvaihtajana. Hän kouluttautui muutenkin, yo-merkonomitutkinnon lisäksi hän kävi opas- ja tulkkikurssin ja ompelukurssinkin. Husqvarnalta hän siirtyi Finlaysonin palvelukseen ulkomaan myynnin kirjeenvaihtajaksi. Seuraava asuinpaikka oli Äänekoski, jossa Markku oli sosiaalisihteerinä, Pirkko suuren rakennusprojektin kirjanpitäjänä, yhteiskoulun kanslistina ja ruotsin, matematiikan ja kirjanpidon tuntiopettajana, sitten Raumalle, mistä Markku sai sosiaalijohtajan paikan. Pirkko opiskeli kauppatieteiden maisteriksi Åbo Akademissa ja työllistyi Rauman verotoimistoon.
Politiikkaan hän hakeutui Satakunnan sosiaalidemokraattien piirisihteerin kehotuksesta. Kaupunginvaltuuston jäsen, naisjärjestön puheenjohtaja, SDP:n varapuheenjohtaja. Eduskuntaan hän pääsi ensiyrittämällä vuonna 1972. Monenlaiset paikalliset tehtävät toki jatkuivat sen jälkeenkin, samoin pohjoismaiset. Työläjärvi oli kansanedustajana 1972‒1985, sosiaaliministerinä 1975‒1976, sosiaali- ja terveysministerinä 1977‒1979, II valtiovarainministerinä 1979‒1981, kauppa- ja teollisuusministerinä 1981‒1982 ja pohjoismaisena yhteistyöministerinä 1977‒1982. Hän eteni eduskunnan puhemieheksikin. Monet muistavat hänet myös Turun ja Porin läänin maaherrana, jota virkaa hän hoiti 1985‒1996.
Aikakautensa merkittävimpiin naispoliitikkoihin kuulunut Pirkko Työläjärvi selvitti kaikki vastuulliset tehtävänsä ryvettymättä. Hän mainitsee raskaina hoidettavina työterveyslain ja metsäverolain kokonaisuudistuksen.
Kirja jakautuu kahteen osaan, muistelmiin ja yhteiskunnalliseen pohdintaan. Yksityiselämästä kerrotaan monien tapaamisten kautta. Työläjärvet olivat kauan osa-aikaisia asujia Espanjan Costa Blancalla.
Työläjärvi kuuluu eittämättä sosiaalisesti huippulahjakkaisiin ihmisiin. Hän pitää tavalla tai toisella yhteyttä satoihin, ellei jopa tuhansiin ihmisiin. Se ei ole itsetarkoituksellista tykkäysten laskemista, vaan sitä, että hän on yrittänyt ottaa selvää erilaisten ihmisten ajatuksista, tunnoista, peloista ja haaveista. Hänen mottonsa on, että elämä on paikallista, ja että yhdessä voidaan tehdä paljon.
Työläjärvi ihmettelee, miksi yhteiskuntaa tarkastellaan voittopuolisesti makrotasolta, selvittämättä systemaattisesti paikallis- ja aluetason vaikutuksia. Pitkäjänteisyyden puute vaivaa hänen mielestään kaikkea suunnittelua. Lääneistä luopumista hän ei tietenkään hyväksy. Läänien roolia, toiminta-ajatusta ja resurssittamista hän pohtii perusteellisesti sisällyttäen kirjaan lakipykäliä ja organisaatiokaavioita.
Ikuinen maailmanparantaja kantaa edelleen huolta maailmanmenosta ja yhteiskunnan kehityksestä. Hän on huolissaan syrjäytyneistä, vanhuksista ja digitalisaatiosta koettaen herätellä lukijaa havaitsemaan kehityssuuntia. Sote-uudistuksen toteuttajien kannattaisi lukea tämä kirja, jossa on paljon asiantuntevaa pohdintaa tärkeiden palvelujen kehittämisestä.
”Olemme mielestäni siirtyneet edustuksellisesta demokratiasta ideointiyhteiskuntaan, siksi suden hetken tunnistaminen on entistä tärkeämpää.” Hänelle tuottaa surua nähdä, miten menestyksellisesti rakennettu hyvinvointivaltio on riisuttu markkinoiden armoille, minkä myötä ”demokratia on kolhiintunut ja melu koventunut”.
Jään haikeana miettimään aikaa, jolloin politiikassa oli aatteita ja sisältöä. Pirkko Työläjärvi edusti aikaa ennen Twitterissä ja Instagramissa hosuvia poliitikkoja. Tätä ahkeraa ja arvokasta moniosaajaa ei voi kuvitellakaan poseeraamassa verkkosukkahousuissa á la Jutta Urpilainen.
Taina
Kaik män eikä piisantkaa
Saara Finni: Wiipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906. Saara Finni 2020.
”Tämä oli se päivä! Tänään hän pääsisi isän kanssa Wiipuriin! Mamma oli jättänt oven longollee, oli tulos selkiä, kirkas päivä.”
Maria Liisa ei melkein pysy nahoissaan, hän on niin innoissaan. Hän saisi tehdä torimatkan kaksistaan isän kanssa. Matkalla oltaisiin kaksi päivää, torille mentäisiin myymään omia tuotteita. ”Roskat” eli pienet vetokärryt lastataan täyteen tavaraa: voita, munia, eilen teurastettu juottovasikka. Näin sepän perhe saisi lisätuloja. Isosisko sujauttaa mukaan juuri valmistamansa varpuvispilät – josko niillekin löytyisi ostaja.
Matkalla Antrean Kaukolasta Viipurin torille isä kertoo tyttärelle maisemista, rakennuksista ja ihmisistä. ”Mingä takkee…” kysyy tyttö, ja aina isä jaksaa vastata. Illalla pysähdytään yöpymään kestikievariin. Siellä on rehti meininki, alle kymmenvuotiaista ei peritä kortteerimaksua.
Kirjan huipennus on torin tapahtumain kuvaus. Toripäivä on pienelle tytölle todellinen seikkailu, on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Hänellä on jopa omaa myytävää, matkalta kerätyt kullerot ja kielot sekä siskon varpuvispilät. Päivän kruununa nautitaan isän kanssa munkkikohvit, ja tyttö saa ostaa itselleen uuden päähuivin. Apteekissa pistäydytään ostamassa mamman toivomat välttämättömyydet.
Antrean murre helisee ja solisee vilkkaasti, kirjaa on ilo lukea jo murteen takia.
”‒ Kassokaa, ihka nirunitturinnaa kieloloi, huudahti Maria Liisa. – Niil saap hyvä rahat, sano mamma. Saank mie käyvä kerräämäs niitäkii?”
Torimatka on menestyksekäs; kuten isä-Antti kuvailee kotona vaimolleen, ”kaik mänt eikä piisantkaa”. Juottovasikka menee heti kättelyssä, sen ostaa hotelli Andrean venäläinen kokki. Hotelliin ostetaan myös Maria Liisan kukkaset. Tyttö pääsee ruokatorilta käymään Mari-ystävänsä kanssa hieman kauempana sijaitsevalla toisella torilla, Punaisenlähteentorilla, joka pursuaa vaatteita, hattuja, lankoja ja käsityötarvikkeita.
”‒ Tuol myyjälhä vast on monellaista kaavetta, mut usjempii on vaa yks kappale: on puukko ja puntar, uhvatta, hiilkoukku, ranstakka, rikkasihvel, ojalapia, sontakokka, kirveitä ja vasaroi on usjempii, mut kaik keskennää erilaisii, heinäharaviikii on ja höylä, kaulookarttu ja pulikka, sirppilöi, muutama viikate ja luiskii, heinähanko, kuokka, ramppiloi, rännäl ja koussikka… luutii ja metloi, saavi, lahankka ja pesukarttuloi, puine ämpär ja tuos on nyt niitä siu hattuloitais, läkkitaasoi, nauroi Mari.”
Kirja vilisee kiinnostavaa tietoa ruuista, vaatteista, tilanhoidosta – ja vaikkapa nyt kulkuvälineistä. On soutulauttaa, kontkaa, napakelkkaa… Ja entä rakennukset, Markovilla, ”pyykkilautta”, kirkot ja kestikievarit. Ajankuvaa on sekin, että moni miettii Amerikkaan lähtöä, keuhkotauti on pelätty vitsaus ja huutolaiset etsivät sijaansa perheissä. Myös sepän perheessä on huutolainen Katri, jo iäkäs nainen, jolle on luvattu, että hän saa kuolemaansa asti asua huoletta sepän kotona.
Mitä seppiin tulee, heidän asemansahan vanhoissa kyläyhteisöissä oli tärkeä. Siitä kertovat monet sanonnat: seppäs ja pappis pijä kunnias; kukkaa ei oo seppä syntyissään; hänel on monta rautaa tules; nii mänj ko sepä eväs. Viimeinen sanonta kuvaa perinnettä, että sepälle piti tuoda evästä, sitä syötiin itsekin ja sepälle piti jäädä reilusti eikä mitään saanut viedä takaisin kotiin. ”Se on vanha tapa ja yhä muojis”, kertoo Antti tyttärelleen.
Lukijan iloksi teos on myös hienosti kuvitettu sisältäen kuvia Viipurista, Antreasta ja seudun väestä. Tutustumme kertomuksen kautta muun muassa Antrean kuuluisaan mieheen, Juho Pynniseen, jolla oli tärkeä rooli kirjastolaitoksen varhaisissa vaiheissa.
Wiipurin matka 1900 on hyvän mielen kirja, otollista luettavaa kaikille rajantakaisesta Karjalasta ja sen vanhasta kulttuurista kiinnostuneille. Sydäntä lämmittää lukea, miten eläimistä huolehditaan, luontoa kunnioitetaan, toinen toistaan autetaan ja elämisessä on kaikesta niukkuudesta huolimatta toiveikas ja elämäniloinen vire. Etenkin sepän perheen vanhempien lämmin suhde lapsiin kiinnittää huomion. Lapsilta toki vaaditaan paljon pienestä pitäen, mutta taakkoja varotaan kasvattamasta liikaa. Lapset teitittelevät vanhempiaan.
”‒ Millos työ neuvotta miul tään voin tekemisen?
‒ Koha tulet siihe ikkää, not jaksat yksinäis purskuttaa tätä mäntää ylös ja alas puol tuntii ja ko tään männä pittää viel keinahella iha tietyl viisii, not kerma käyp voihe. Vaik tää näyttää helpolt nykyttämiselt, ni tätä sie et jaksa vielää tehhä, eikä jaksa Anukaa. Kyl mie sit neuvo kääst pittäi, ko se aika tulloo. Sekkii pittää tietää tarkkaa, millo kerma o tarpeeks hapanta ja millo tää kirnuamine o lopetettava. Mut sen sie vissii jo tiijätkii, mite jamakka ja hapaharmaa tehhää?”
Maria Liisa muisteli Viipurin-reissua vielä vanhanakin niin mielellään, että tytär Saara Finni kirjasi matkan muistiin, toki paljon suppeampana. Kertomus palkittiin perinteenkeruun kilpailussa.
Muistot ja niistä puhuminen helpottivat vanhuksen oloa. Maria Liisa joutui 1970-luvulla kärsimään suomalaisesta huonosta ikäihmisten hoidosta Janakkalan kunnalliskodissa. Noita kokemuksia Saara Finni kuvasi romaanissaan Suruvaippa, joka ilmestymisensä aikoihin (1982) herätti yhteiskunnallista keskustelua vanhusten hoivasta. Lue Aarrearkku-esseeni Rimpulan mamma ja kauhujen kunnalliskoti Suruvaippa-romaanista tästä.
Maria Liisan pikkuveli Antti oli sepän suuren perheen lapsista ainoa, joka pääsi kansakouluun. Sen jälkeen Antti kävi kiertokouluseminaarin sekä Sortavalan opettajaseminaarin. Kirjan loppuosan lyhyt novelli Seminaarista paluu 1906 kertoo tilanteesta, jossa Antti matkustaa lukuvuoden päätyttyä junalla Sortavalasta kotiin Antreaan ja poikkeaa tapaamaan entistä opettajaansa Johannes Putkosta. Putkonen oli ensimmäinen opettaja Antrean vuonna 1873 aloittaneessa kansakoulussa.
Taina
Canthilaista kaulinta patriarkaatille!
Kaari Utrio : Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (Tammi, 2008)
”Napoleonin simppelin mielipiteen mukaan valta on sillä, jolla on enemmän tykkejä. Demokratiassa valta on sillä, jonka takana seisovat suuremmat joukot. Mutta mikä on paavin valta, jolla ei ole tykkejä eikä äänestäjiä?
Paljon vaikeampaa on arvioida vaikutusvaltaa varsinkin pitkällä tähtäyksellä. 1800-luvun lopulla Suomen mahtavin mies oli kenraalikuvernööri Feodor Heiden. Hänellä oli joukkoja ja keisarin korva, sotilaallinen ja poliittinen valta. Kuka olisi voinut silloin arvioida, että kuopiolaisen, kiistanalaisia näytelmiä kirjoittelevan kauppiasmatamin nimi ja ajatukset säilyvät ja vaikuttavat kauan sen jälkeen, kun Heidenin nimen muistavat vain historiantutkijat?”
Kirjan kannessa on nainen parhaissa vuosissaan, ryhdikkään vahvatahtoinen. Hän hymyilee itsevarmasti ja katsoo lukijaa suoraan silmiin. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat niin provosoivia, että ne lähes automaattisesti sulkevat mahdollisesta lukijakunnasta puolet pois. Mutta teille, te maskuliiniutenne kanssa kipuilevat veljeni, voin vakuuttaa, että mitään pelättävää ei ole. Kiilusilmäisyys jää pelkästään otsikon tasolle. Kannattaa tarttua näihin Kaari Utrion koottuihin lehtikirjoituksiin ja perehtyä erään feministioletetun henkilön sielunmaisemaan. Kirjassa käsitellään monia tärkeitä ja ajattomia aiheita, muun muassa kalastusta:
”- Aikamoinen jytke, isäntä huomautti liioitellun tyynesti.
– Taitaa olla iso.
Verkosta nousi piskuinen kuhanrääpäle, kivikuollut ja liikkumaton. Soutaja tirskahti. Oli juuri päätetty nostaa verkot pois. Kala ei liiemmin liikuskellut Painion järvessä. Naapurien verkonpaikat ammottivat jo tyhjyyttään.
Vesi kuohui veneen vieressä. Hylje! soutajan mielessä välähti.
Hauki se oli, yli yksitoistakiloinen, toista metriä pitkä. Ei sitä saatu tapetuksi veneessä, kun ei sattunut pumppuhaulikkoa mukaan.
…
Olen tehnyt elämässäni suuria, jopa uraauurtavia töitä. Olen vastaanottanut palkintoja ja tunnustuksia. Olen ollut mukana tilaisuuksissa, joita yleisesti pidetään tärkeinä. Olen tavannut mielenkiintoisia ja jännittäviä henkilöitä, myös sellaisia, joilla on niin sanottu asema.
Mutta voittaako mikään kahdeksan kilon kuhaa?
Ei. Suurin tapahtuma elämässäni rakastumisen, lasten ja lastenlasten syntymisen jälkeen on iso kala.
Se on terveellinen ajatus: selkäydin kertoo yhä, mikä on tärkeää.”
Kirjaston hyllyttäjänä olen oppinut tuntemaan Utrion laajojen (painavien) historiallisten romaanien tekijänä. Hän itsekin pitää itseään pitkän proosan puurtajana. Hän nauttii, kun edessä odottaa pitkäjännitteinen työrupeama. Omien sanojensa mukaan hän on ”ahkera, tunnollinen muurahainen, mahdollisimman kaukana herkästä lyyrikosta tai iskevästä intellektuellista”, kurinalainen työnarkomaani, joka vielä kiintyy surkuhupaisasti romaaniensa henkilöihin.
Vuoden 1984 jälkeen tilanne muuttui. Hän julkaisi kirjan Eevan tyttäret, joka sinkautti hänet kertaheitolla seminaarien ja esitelmätilaisuuksien halutuksi puhujaksi. Julkisuus ja aiheen aiheuttama kiistely johtivat siihen, että useat lehdet pyysivät häntä kolumnistiksi. Lehtien kirjo on kiinnostava: Insinööriuutisista iltapäivälehtiin, ET:stä Keskisuomalaiseen, muutamia mainitakseni.
On aihe mikä tahansa, sitä käsitellään rakentavasti ja asiallisesti, toki feministisessä valaistuksessa:
”Joulun alla kävelin Helsingin Aleksin päästä päähän. Suuri kauppakatu on yhtä vaatefirmaa. Aleksin kulmilla ymmärtää, mitä ruumis merkitsee nykyihmiselle. Lihan rinnalla sielu on pelkkä hiiri. Viisikymmentä rättiliikettä, yksi kirjakauppa.”
Näistä lehtikirjoituksista vuosilta 1984-2008 Kaari Utrio on valinnut runsaat sata sellaista, jotka ovat hänelle merkityksellisiä. Kahdesta ja puolestasadasta kolumnista hän jätti pois maailman tapahtumia, kotimaan politiikkaa sekä historiallisia aiheita käsitteleviä. Historia tulee kyllä kiinnostavasti ja luontevasti esille aika ajoin antamaan syvyyttä aiheen käsittelylle. Kirjaan kootut artikkelit eivät ole ilmestymisvuoden tai lehtien mukaisessa järjestyksessä. Ne on ryhmitelty väljästi seitsemään lukuun.
Niin, tuo aiheiden käsittely. Utrio itse sanoo, että 80-luvun tekstit ovat jäykkiä. Kirjoitustapa ja asioiden mieltäminen on noista ajoista muuttunut. Hän on kovin kriittinen omien teksiensä suhteen. Tarpeettoman kriittinen, sillä jos vaikka ei jakaisikaan kirjoittajan näkemyksiä asioista, niin näiden lukeminen palvelee myös toista tarkoitusta. Näistä valioaineista oppii, miten napakka ja puhutteleva lehtikirjoitus pitää rakentaa. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen. Kieli ja rakenne pitää hioa tarkkaan, sillä rajoitetulla määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tässä kokoelmassa tarkkuus on silmiinpistävää, ja siksi näiden tekstien lukeminen on nautinnollista.
Tekisi mieli lainata tähän kohtaan koko artikkeli Koivuklapin kauneus vuodelta 2003, joka on mielestäni kokoelman kruunu. Lyhyt juttu, joka pystyy yhdistämään johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi puupinojen estetiikan, koivuhalon olemuksen, suomalaisen lauserakenteen kauneuden, pönttöuunin ja sähköturbiinin vertailun, hiukkaspäästöt ja ikääntyneen rakennustekniikan on suvereeni suoritus. Ei, pakko ottaa siitä edes kolme lausetta, sen kulminaatio:
”Luonnonmukaisin menetelmin, eli raatamalla, tuotettu lämpö suo eri nautinnon kuin napilla painettu. Se tuoksuu ja tuntuu erilaiselta, ystävälliseltä. Ero on sama kuin saavutuksen ja itsestäänselvyyden.”
Aiheet ovat välillä rankkoja. Lasten asema, nuorten masennus, perheväkivalta, sota… Joitakin niistä Utrio käsitteli niin räväkästi, että lehti sanoi sopimuksen irti ja kolumnistin ura kyseisessä lehdessä katkesi kokonaan. Näin muutaman vuosikymmenen päästä katsottuna toimenpide oli liioiteltu, sillä nykyisin asioista sanotaan jyrkemmin. Surullista on, että monet kirjoitukset ovat edelleen sellaisia, että ne voisi hyvin julkaista tänäänkin. Eräät asiat muuttuvat niin kovin hitaasti.
”Viime vuoden aikana lasten hädästä ja nuorison mielenterveysongelmista on puhuttu ja kirjoitettu kilometrejä. Vain lukutaidoton tai sfääreissä elävä valtiovarainministeri voi sanoa, ettei maassa ole mitään vakavaa huolen aihetta. Jos Suomessa olisi suu- ja sorkkatautisia nautoja yhtä paljon kuin mielenterveysongelmaisia alaikäisiä, maahan olisi julistettu hätätila.”
Suljen kirjan. Jos joskus satun junassa tapaamaan tällaisen feministin, joka ei vielä ole lopettanut niillä matkustamista, niin hänen kanssaan voisi viritellä jatkokeskustelua kirjan keskeisistä aiheista. Osaan varautua siihenkin, että hän ei aina liene kovinkaan innostunut juttelemaan. Hänhän voi olla esimerkiksi Utrion tapaan matkalla esitelmätilaisuuteen ja kaipaa rauhaa, koska haluaa viimeistellä omaa osuuttaan. Enkä suinkaan halua, että myös hän hylkää rautateitä kanssamatkustajien jatkuvan häiriköinnin takia kuten Utriolle kävi.
Toivotamme hänelle siis vain hyvää matkaa.
Ja loppukaneetiksi sinulle veli, joka urheasti jaksoit tänne asti, vielä yksi paljastus tästä inspiroivasta kirjasta. Millainen mahtaa olla feministin ihannemies?
”Jumppakeppi on kuin suomalainen mies parhaimmillaan: vaitelias, suoraselkäinen ja korvaamaton kumppani.”
Tommi
Bis zum letzten Tropfen mein Führer!
Erich Kempka: Minä poltin Adolf Hitlerin (suomentanut Kyllikki Holmquist. Gummerus, 1955)
”Riuhtaisin kanisterin korkin auki.
Viereen putoili kranaatteja, maakokkareita ja kuraa sinkoili niskaamme, sirpaleet vihelsivät ympärillä.
Syöksyimme takaisin bunkkerin käytävään suojaan.
Hermomme olivat äärimmilleen pingottuneet. Odottelimme kiihtyneinä, kunnes kranaattisade hiljeni pihalla, ja riensimme sitten takaisin ulos. Juoksimme kumarassa ja tartuimme kanistereihin. Koko ruumis vapisten aloin valella vainajia bensiinillä hokien koko ajan mielessäni, että tämä oli ollut Adolf Hitlerin viimeinen käsky. Yhä uudelleen minut valtasi kauhu ja inho. ”En voi tehdä tätä!” Ja kuitenkin sai velvollisuudentuntoni aina ylivallan. Vieressäni täyttivät Günsche ja Linge samaa viimeistä velvollisuuttaan Adolf Hitleriä ja hänen vaimoaan kohtaan. Vainajien vaatteet lepattivat heikosti tuulessa, kunnes ne likomärkinä painuivat ruumiita vasten.”
Erich Kempkan pienen kirjan päättyessä jää hämmentynyt tunnelma. Se on kuiva ja pelkistetty, suorastaan karu selonteko. Se muistuttaa todistajanlausuntoa oikeudessa. Halutaan kuulla pelkkä totuus siihen mitään lisäämättä. Tuntuu että tekijä vastaa vain hänelle tehtyihin kysymyksiin eikä todellakaan kerro omaehtoisesti mitään ylimääräistä. Kirja päättyykin 1950 Kempkan Münchenin julkisen notaarin virastossa antamaan valaehtoiseen todistukseen. Sen mukaan hän kirjoitti tämän kirjan kuvailemalla historialliset tosiseikat kuin hän ne itse koki.
Erich Kempkaa alkoi häiritä se, että sodan jälkeen Hitlerin kohtalosta kiersi jatkuvasti villejä huhuja. Moni korkea natsi oli onnistunut pakenemaan liittoutuneilta ja epäiltiin, että Führerin osalta oli samoin. Huhujen mukaan kymmenkunta sukellusvenettä ja 12 lentokonetta oli komennettu valmiustilaan kuljettamaan hänet sodan lopussa turvaan. Lisäksi ”mielenkiintoisuuden sädekehää” tavoittelevat henkilöt kertoivat huimia tarinoita, miten he olivat saattaneet Hitlerin ja Eva Braunin saartolinjojen läpi milloin minnekin.
Kempka joutui kertomaan eri vankileirien kuulustelijoilla ja Nürnbergin tuomioistuimessa saman tarinan aina uudestaan:
”Ja kuitenkaan ei kukaan heistä voinut silloin kuvitella, että Adolf Hitlerin kaltainen mies olisi poistunut elämästä vapaaehtoisesti, kuten heille totuudenmukaisesti kerroin… ettei Adolf Hitler olisi käyttänyt ainoatakaan niistä tuhansista mahdollisuuksista , jotka olivat hänen kaltaisensa miehen ulottuvilla – ei, Waffen-SS-Obersturmbannführer Erich Kempka oli ilmetty valehtelija.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 