Jyräävän isän pitkä varjo

Eira Mollberg: Vakuuslapset. Otava 1999.

Eira Mollberg: Molle, isäni. Otava 2008.

Nämä kaksi kirjaa eivät vain jättäneet minua rauhaan. Luin Vakuuslapset ensimmäisen kerran heti kirjan ilmestyttyä. Toisen kerran törmäsin siihen kirjamessujen myyntitempauksessa ja luin sen taas. Ja koska Eira Mollbergin (s. 1957) teos Villahousuhäpeä (Tammi 2019) oli tehnyt vaikutuksen (Lue Villahousuhäpeä-teoksen esittelyni tästä) ja tietokirja elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergista oli tuoreessa muistissa, päätin ottaa selvää myös Molle, isäni -kirjasta ja huomasin sen olevan kuin Vakuuslapsien sisarteos.

Vakuuslapset naamioi hieman perheen asetelmaa, mutta vain hieman. Isä on Teuvo Böhm, kuvataiteilija, alkuvoimainen ja parrakas vekara, jonka energiaa ja charmia harva pystyy vastustamaan. Huonotuulisena isä mitätöi ja pilkkaa ja toimii käsittämättömän julmasti. Hänen vaikutuspiirissään olevat perheenjäsenet joutuvat kaikki kärsimään.

Tuore tietoteos Molle: Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat (WSOY 2023) kertoo: ”Mollen ja hänen tyttärensä Eiran välit katkesivat useiksi vuosiksi 1990-luvun puolivälin tienoilla. Välirikon alkuaikoina tytär kirjoitti lapsuuskokemuksiensa pohjalta Suutarin lapsilla ei ole jalkoja -nimisen näytelmän, jossa koko kansan tunteman elokuvaohjaajan perhehelvetti tuotiin esille, tosin fiktiivisin maustein. Näytelmän kantaesitys oli Oulun kaupunginteatterissa syyskuussa 1996.

Kolme vuotta myöhemmin Eira kirjoitti näytelmänsä pohjalta romaanin Vakuuslapset, jonka ilmestyminen sai Mollen selvästikin raivon partaalle. Tämä kirjoitti punaisella tussilla ylös kirjan herättämiä ajatuksia, yhteensä useiden kymmenien liuskojen verran. – – Avioeroonsa Molle piti syyllisenä Eiraa, joka ´johti äitinsä siihen´. – – Vasta vuosien päästä, välien jo kohennuttua, Molle tunnusti tyttärensä kirjan pitävän ainakin osittain paikkansa.”

Naisystävälleen Raijalle Molle tilitti (siitä on olemassa tallenne), että jos hänen pitäisi miettiä lasten luona olemista, niin hän voi lopettaa koko työnsä, koska ”sitten menee voimat ihan loppuun. Täytyy vaan sanoa itselle, että ei ihminen jaksa eikä ennätä kaikkea, joku asia jää aina puolitiehen”. Suuria saavutuksia elokuvaohjauksillaan saanut mies ei jaksanut panostaa perhesuhteisiin.

Lue tästä artikkelini teoksesta Molle.

Vakuuslapset on kertomus siitä, miten perheen tytär Maija yrittää puolustaa omaa elämäänsä perheen sietämättömiksi käyvissä paineissa. Isä dominoi, äiti väistyy, isoveljen mieli järkkyy. Tytär koettaa puolustaa äitiään ja saada veljelle asiallista hoitoa. Sivullisen on helppo sanoa: antaisit olla, miksi välität? Mutta ei heitä voi hylätä, koska rakkaus. Maija tekee irtiottoja, lähtee työskentelemään ulkomaille. Aina vain on palattava takaisin ja kohdattava samat ongelmat.

Kirjan alussa on osuva runo sisäkkäisistä nukeista. Jokainen ihminen on osa sukunsa jatkumoa. Maijan temperamentti vetää vertoja isän tulisuudelle, mitä tyttö ei tietenkään halua kuulla kenenkään sanovan, koska se on niin totta.

”Sama käsi, jolla Teuvo pitelee sivellintä, nousee lyömään sairasta poikaa. Sama käsi, jolla kirjoitan yleviä esseitä yliopistossa, nousee äkäisesti paiskaamaan ensimmäisen pöydällä olevan tavaran päin äidin murheellisia kasvoja.

Olen pakahtumaisillani pahanolon tunteeseen. Jotain on nyt tehtävä. Emme voi jatkaa joulua näin.”

Hajoavan perheen myrskyissä Maija koettaa rakentaa omaa nuoren naisen itsenäistä elämäänsä saamatta juuri mitään tukea lähipiiriltään. Kaiken keskellä hän kantaa syyllisyyttä psykoottisen veljensä tilanteesta. Samaan teemaan Eira palaa ilman fiktiota dokumenttikirjassa Molle, isäni kirjoittaen suoraan, että Heikki-veljen kohtalo painaa häntä hirvittävästi.

Molle, isäni kertoo kuitenkin kauniisti myös rakkaudesta. Isän ja tyttären vuosia kestänyt välirikko on ohi. Fyysisesti heikentynyt isä lähestyy elämänsä päätepistettä. Eira löytää uudenlaisen yhteyden pyrkien sovintoon ja anteeksiantoon. Molle kuoli vuonna 2007. Kirjassa on riipaisevan kauniita kohtia, luonnonkuvauksia, ihmisen ymmärtämistä. Toisaalta tyyli on väliin hyvinkin suoraviivaista. Draaman hallitseminen antaa hyviä eväitä myös proosan kirjoittamiseen; tämä vanha totuus tuli mieleen Mollbergin sujuvia ja hyvärytmisiä kirjoja lukiessa.

Eira Mollberg perustelee perheasioista kirjoittamista avoimuudella. ”Yksinkertaisesti tarvitsen avoimuutta, se on minulle eräänlainen vastaus, hyvitys tai jotain sinne päin. – – Asioiden salassa pitäminen ja silmien ummistaminen on minulle vääryys. Voi vain toivoa, että laajassa mielessä se mitä teen on merkityksellistä. Menneisyys on todellinen asia. Se on paljon muuta kuin vanhat päiväkirjat ja valokuvat. Menneisyys elää meissä ja muistaminen on teko. Mihinkään ei tietenkään saa kiinnittyä. Kaikki täytyy antaa anteeksi, muuten ei voi elää.”

Hän peräänkuuluttaa maailmaan enemmän hyviä tekoja ja pyrkimystä tasapainoon, ”mieluummin hyvyyttä kuin asemaa tavoittelevana ihmisenä. Ei ihmisen hätää ratkaise pelkästään suuret saavutukset vaan ihmisenmittaiset yhteisyyttä ylläpitävät arkiset teot.” Hänen ajattelussaan on hengellinen ulottuvuus, joka vuosien mittaan on vain vahvistunut ja ilmenee kirkkaana Villahousuhäpeässä.

Teologi ja kirjailija Kai Sadinmaa pohtii Malmin hautausmaalla elokuvaohjaaja Mikko Niskasen haudan äärellä teoksessa Kuolleiden kirja (Into 2019): ”Ovatko lapset vain alaviite vanhempien toteuttaessa palavaa kunnianhimoaan? Ylevät puheet Jumalten keinusta, jossa poikkeusyksilöitä riepotellaan maan ja taivaan välillä, ovat osa taiteilija- ja suurmiesmyyttiä, samaan tapaan kuin alkoholismin ja kaikenlaisen vastuuttoman ja lapsellisen käytöksen hyväksyminen luonnollisena osana taiteilijuutta”.

Eira Mollberg ottaa kantaa tähän Molle, isäni -kirjassa, kirjeessä isälleen: ”Jostain kumman syystä mieleeni tuli iät ja ajat hoettu klisee, että eikö taiteen tekemiseen liitykin aina uhrauksia, eikö jotkut taideteokset tavallaan lunasta suuruudellaan tekijöidensä inhimilliset heikkoudet.

Mielessäni vastasin kysymykseen, että ei. Eivät lunasta. Ei taide saa jyrätä elämän yli koska mikään ei saa jyrätä elämän yli. Olemme täällä ylläpitääksemme elämää.”

Ilman Eira Mollbergin kirjoja en olisi ehkä kunnolla mieltänyt, millaisen hinnan suurmiesten ja muiden merkkihenkilöiden lapset joskus maksavat vanhempiensa maineesta.

Taina

Poika ja isä, kirjailijoita kumpainenkin

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen : pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Gummerus 2020.

Jos äitien ja tyttärien suhteet eivät aina ole järin ruusuisia, niin on isillä ja pojillakin haasteensa. Humoristi Petri Tammisen sanoin: ”Kyllä pojalla pitää olla oikeus vihata isäänsä, ainakin ensimmäiset viisikymmentä vuotta, ilman että isä yrittää tukahduttaa sitä vihaa. Sen jälkeen voi ehkä hiukan armahtaa, mutta ei sen armon kanssa saa hosua.”

Tämä isän ja pojan eli Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjeenvaihtokirja oli ehdokkaana Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Röngän esikoisteos Jalat ilmassa (2019) on saanut Kiitos kirjasta -palkinnon. Muun muassa koulukiusaamista ja sen vaikutuksia käsittelevä kirja on ilmestynyt myös ranskaksi. Vuonna 2021 Röngältä ilmestyi teos Nocturno 21:07. Se käsittelee seksuaalista häpeää.

Silloin tällöin onnellinen käynnistyy pojan muutettua toisen kaupunkiin opiskelemaan yliopistossa, ja isä tahtoo tietää, mitä pojalle kuuluu. Opinnoissa on haastetta, kun oma kirjoittaminen kiinnostaa enemmän. Puheena onkin muun muassa Jalat ilmassa -esikoisromaanin syntyprosessi. Poika aristelee alistaa käsikirjoitustaan kriittisen isän nähtäväksi. Eikä syyttä, sillä isä itse toteaa olevansa ”ammattinsa läpisyömä olento”, jolle punakynän heiluttelu ja tekstien viilailu on toinen luonto. Hän on jopa ”hukkumassa omaan neuroottiseen tarkkuuteensa”.

Kirjassa kohtaavat mielenkiintoisella tavalla kaksi eri sukupolvia edustavaa kirjailijaa. Petri Tamminen on syntynyt vuonna 1966, Antti Rönkä 1996. Esikoisromaanista esikoisromaaniin kaikki on muuttunut, koko joukkoviestinnän kenttä, kirjan merkitys, mainostamisen tavat.

Isä ei tahdo markkinoida itseään ja työtään vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Pojan mielestä markkinointi on itsestäänselvyys – kuka muuten löytäisi kirjan nykyisessä runsaudessa ja hälinässä?

Kirjeissä puhutaan kirjoittamisen pakosta, tekstin työläästä työstämisestä, vastaanoton pelosta ja onnistumisen kaipuusta. Kaikkeen tähän lomittuvat isän ja pojan keskinäiset suhteet. Ja kesken prosessin tapahtuu pelottavaa ja dramaattista, mutta elämä jatkuu. Henkilöillä on ollut ja on edelleen keskenään joskus hankalaa. Silti he arvostavat ja rakastavat toisiaan. Aiheeksi nousee myös onnellisuus. Silloin tällöin onnellinen voisi olla riittävän hyvä olotila.

Lukiessani Antti Röngän peloista kirjan vastaanottoon liittyen mieleeni tuli George Orwellin määritelmä, miksi kirjailija ylipäätään kirjoittaa. Orwell vertasi kirjan syntyä pitkitettyyn sairauskohtaukseen, ja kirjoittamisen takana oli hänen mielestään samankaltainen pakko, voima, kuin se joka saa vauvan parkumaan. Orgaaninen voima, joka ajaa ihmisen toimimaan.

”Kun kirjoitin romaania, ajattelin että nyt jumalauta kerron kaiken”, kirjoittaa Antti Rönkä. ”Että nyt saa ihmiset mietittävää. Ja nyt kun kaikki on oikeasti julkista, minua lähinnä pelottaa ja hävettää. – – En olisi pystynyt samaan rehellisyyteen, jos olisin tiennyt että kirja oikeasti julkaistaan. Tai jos olisin tiennyt, mitä julkaisu todellisuudessa tarkoittaa.”

Tämä julkaisun ja julkisuuden tuska on tullut monille muillekin kirjoittajille yllätyksenä. Lienee niin, että vaikka asian periaatteessa tiedostaisi, sen kuitenkin omissa nahoissaan kokee voimakkaammin kuin mitä etukäteen luulisi. Ihailen Röngän rohkeutta kertoa tunnoistaan, samoin Tammisen rohkeutta palata tuskallisiin muistoihin, millaista on olla koulukiusatun isä, joka aavistele pahaa, mutta ei pääse ongelmaan kiinni. Se on kuulemma yllättävän tavallista: koulukiusaaminen tahtoo piiloutua silloinkin, kun siihen yritetään puuttua.

Antti Rönkä mainitsee vähän halveksien ”marsipaanielämän”, jossa nökötetään turvaistuimessa, litkitään lattea ja lopuksi kuollaan johonkin pitkittyneeseen sairauteen. Hän toteaa isälleen, että ”vaikka me mainostimme pelkojamme, täytyy muistaa, ettei kumpikaan meistä tiedä todellisuudessa pelkäämisestä mitään. Vaikka pelkäisit mustikoissa vaanivia loisia tai vaniljakastikkeen pilaantumista, olet kuitenkin saanut elää elämää, jota mikään tragedia ei varjosta. Pyöräilet kodin ja kirjaston väliä, pelailet lentopalloa ja keittelet kahvia. Ulkopuolinen saattaisi ärsyyntyä, että mitä tuokin muka peloista tietää. Ja vaikka minäkin sanoin pelkääväni käytännössä kaikkea, en oikeastaan tarkoittanut sitä. En minä tietenkään pelkää kaikkea tosiaan, yritin vain kärjistämällä osoittaa, että olen koko ajan varuillani.”

Isä-Petri opettaa kirjoittajia, pitää mestarikursseja, joilta todella etenee ihmisiä kirjailijoiksi. Hän opettaa ulkomaillakin, ja hänen osuuksistaan tässä kirjassa tunnistaa mainion humoristin vaikkapa kohdassa, joka käsittelee Ranskan Caenissa pidettyä kurssia.

”Ja sitten me keskustelemme Suomesta ja Suomen kirjallisuudesta. Ja siinä keskustellessamme minulle lopullisesti valkenee, että kyllä se vain totta on, nämä ihmiset tosiaan opiskelevat suomea, täällä Caenissa tai Krakovassa tai Regensburgissa. Jolloin minut valtaa ikään kuin syyllisyys. Ja toivon että he eivät ainakaan sen minun vierailuni aikana oivaltaisi, että he veikkaavat väärää hevosta.

Vitsin mukaan käytännöllisen filosofian opiskelija ei saa käytännössä töitä eikä teoreettisen filosofian opiskelija edes teoriassa. Mutta mistä ranskalainen suomen kielen opiskelija saa töitä? Tuleeko hän Suomeen tutkimaan Suomen kulttuuria?

Juuri siellä Caenissa yksi opiskelijoista kertoi, että hän tutkii parhaillaan Veikko Vennamon puheita. Ja siinä me sitten istuimme, normandialaisessa luokkahuoneessa jonka sälekaihtimien läpi häämötti caenilainen katu, ja loistelamput sirisivät katossa juuri niin kuin ne sirisevät kaikissa luokkahuoneissa, ja minä mietin kuumeisesti, mitä voi sanoa ranskalaiselle joka tutkii Veikko Vennamoa.”

Kirjaa voi suositella paitsi Petri Tammis-  tai Antti Rönkä -faneille myös kaikille, joita kirjoittamisen prosessit kiinnostavat.

Minun mielestäni kirjeistä koostuva kirja on muotona hieno. Suoraan toiselle ihmiselle suunnatussa puhuttelussa on jotakin erityistä taikaa. Esimerkkinä voi mainita Westön veljesten teoksen Vuodet (Otava 2022), jonka esittelin viime syksynä: Kirjallisuusveljekset muistelevat | Tainan ja Tommin aarrearkku (wordpress.com)

Tältä parilta Rönkä & Tamminen olisi mieluista lukea toinenkin yhteinen kirja.

Taina

Martat ja arkipäivän zen

Maila Pylkkönen: Marjamiesnaisen muistiinpanoja (Otava, 1975)

”Metsä on joka suuntaan.
Kaatuneen kuusen runko sammaloituu.
Siinä nousee aivan pieni
vaaleanvihreä ketunleivän lehti.
Niin nuori.
Kun orava kimpoaa oksalta
heilahtaa sydämeni niinkuin olisin sen keinu.”

Hiljaisten Seiväshyppääjien Kerho on toistaiseksi jäänyt itselleni vieraammaksi yhdistykseksi, mutta Suomen monitahoisessa järjestökentässä on muutama toimija, jotka tekevät mielestäni erikoisen tärkeää työtä. Pelastusarmeijan lisäksi näihin kuuluu esimerkiksi Marttaliitto. Martat, nämä etikalla, sitruunahapolla ja ämpäreillä varustettu ihmeellinen joukko kohtaa arjen vaikeudet ällistyttävällä, viisaan navajovanhuksen tyyneydellä. He pystyvät tekemään vaikka uunin puhdistuksesta tai sienestyksestä lähes taidetta. Epäilemättä he välillä lukevat runoja ja saattaapa joku niitä kirjoittaakin. Olen varma siitä, että tulos on jotain tämän kirjan tapaista.

”Found objects on mielenkiintoinen ismi siksi että se on melkein sama kuin runous, tai sen osa esineellinen runous. Voisi sanoa myös sisäänajetut ja yli-sisäänajetut esineet. (Loppuunajetut ja ulosajetut.) Olen yrittänyt vaientaa viattomia esineitä enkä ole siinä koskaan onnistunut; kaikkien ihmisten silmäneulat ja hakaneulat runoilevat kovalla äänellä. Täällä meillä se on hiukan kärjistynyttä niin että moni ns. tavallinen eli harjaantumaton on sen huomannut. Esineiden tendenssi muuttua paperikasoiksi taas tuo työhuoneeseeni hilpeän momentin.”

Tällaiset kirjat saavat kirjaston luokittajan epätoivoon. Se alkaa selkeänä runokirjana, mutta muuttuu äkkiä havainnoiksi kirjailijan työstä keskellä tavallista perhe-elämää liitteenä lukuisia muistoja. Maila Pylkkösen tyyli on kuin purkautuva lankakerä, jossa kuitenkin on selvästi punainen lanka seurattavissa, mutta välillä päädytään jonnekin muualle. Takakannen mukaan se on ”omaleimaista proosallista runoa” ja tähän oljenkorteen luetteloijamme on tarttunut ja määrännyt kirjan aikanaan runohyllyyn.

Luku Inkoonpuuro, kirjan huippukohtia, antaisi mahdollisuuden toisenkinlaisiin tulkintoihin:

”1930-luvulla syötiin Uudellamaalla jokseenkin yksitoikkoisesti ainakin kesäisin. Ternimaidot ja paltut ja syltyt tulevat vasta syksyllä ja talvella. – Läskistä tai kanasta tai sienistä pystyivät jotkut emäntäkoulun käyneetkin tekemään kaikista samanlaista soosia. Leipä ja talkkunajauhot olivat hyviä ja niiden hyvyys tärkeää, paitsi kovin nuukissa taloissa jauhettiin talkkunaan niin paljon herneitä, että tuli karvas maku. Vitamiineja ja rautoja ei yhtään ajettu takaa. Ylen pienten lasten voimanlähteenä oli pullakahvi. Eukkojen oma ilonlähde. On jännää ajatella, miten naiset niissä oloissa ylläpitivät emännän arvoaan. Heillä oli sitä, kovastikin.”

Sitten seuraa puuron resepti, kunhan historiaosuuden jälkeen suutarin vaimon, Tuomiskan juorukierrokset on selvitetty. Puuronteossa tärkeä härkin saa oman osionsa:

”Härkin pitää oikeastaan kylläkin sisäänajaa niinkuin moni muukin autosta lapseen asti. Kun lapsi on viikon mummolassa, niin se on vähintään toisen viikon ihan kuin sisäänajamaton kotona. – Minusta näet tuntuu, että Tuomiskan perunapuuron ja perunalimpun hyvä perustui osin siihen, ettei hän pessyt liian hyvin kaikkea mikä tarttuu härkkimeen. Ei tainnut pestä ollenkaan. Ehkä peruna tekee itse oman mausteensa niinkuin hapantaikina tai voi jonka kaukalo pestään kursorisesti. Enkä osaa sanoa, mitä vaikuttaa, jos samalla härkkimellä hakataan välillä piimää. Ehkä se ei ole pahitteeksi. Minä pidin härkintä ensin muutaman päivän sellaisessa hapantaikinassa, jolla sitten vuorasin hapankaaliastian. Inkoonpuuro on luonnostaan melko kalseaa, mutta Tuomiskan puurossa oli kalseus jollakin tavalla taitettu.”

Kotitaloustunnin jälkeen muistetaan, että runokirjahan tämä onkin:

”Kun aika on niin lyhyttä,
se pitää jotenkin tehdä leveämmäksi,
sakeammaksi, tiheämmäksi.”

Tähän kun pääsin, niin välittömästi tulivat mieleen klassiset japanilaiset kirjailijat. Bashōn Kapea tie pohjoiseen ja muita matkakertomuksia on juuri tällaista ajan tihentämistä. Aika tihenee, kun huomio kiinnitetään tarkasti käsillä olevaan hetkeen, ilmiöön, esineeseen on ne mitä tahansa. Viimeisten pisaroiden pyyhkäisy tiskipöydän pinnalta luutulla, kun aamiaisen jäljet on korjattu pois. Miten terävä veitsi leikkaa sienen irti sammaleesta. Ollaan läsnä juuri siinä, kun sydän heilahtaa oravan keinuna. Inkoonpuuron reseptin kuvaus on kuin suoraan klassisen kauden teemestarin opetusvideolta.

Marttahengen henkilöitymä Maila Pylkkönen kuvaa kirjassa tietysti myös lasten kasvatuksen periaatteita. 70-luvun puolivälissä saatettiin antaa luunappeja, kun ryömimisikäistä opetettiin olemaan koskematta hellaan. Nyt tuollainen pahoinpitely on kielletty. Kirjailijan puolustukseksi on sanottava, että hän kokee lieviä tunnontuskia menettelynsä suhteen kertoessaan asiasta.

Kirjataan lopuksi pylkkösmäisen kasvatuksen perusperiaatteet rohkaisuksi kaikille pienten lasten vanhemmille:

”Vauvanhoidossahan ei olekaan mitään kuinka se välttämättä pitää tehdä, on vain päämäärä: että pikkuvauva saa nopean hoidon eikä joudu parkumaan niin väsyksiin ettei se jaksa syödä, että sen iho on ehjä, ettei se tapaturmavaaran vuoksi ole pitkiä aikoja ilman silmälläpitoa ja ettei se palele eikä läkähdy. Ja että jää mahdollisimman paljon aikaa muihin töihin.”

Tämä pieni mutta sitäkin painavampi kirja on erinomainen näyte siitä, miten metsässä liikkuminen myös lenkkipolkujen ulkopuolella ja juoksematta henkensä edestä vaikuttaa henkiseen tasapainoon.

Tommi

Paremman karman käsikirja

David Safier : Huono karma (suomentanut Tiina Hakala. Bazar, 2011)

Oletappa kohalles seuraava skenaario:
Vanha venäläinen avaruusasema halutaan tuhota ohjaamalla se ilmakehään. Jokin menee hiukan pieleen ja asemalta putoaa lavuaari. Astut pihalle ja se putoaa päähäsi. Nix nax, henki pois. Masentavaa jo tuo mutta lisää on tulossa. Kun heräät, huomaat muuttuneesi muurahaiseksi. Voi vitsi, buddhalaiset olivat oikeassa! Jälleensyntymä on totta!

Ei mikään vitsi. Sori vaan sinulle kertynyt karma ei vain edellyttänyt sen kummempaa. Tuollaisessa tapauksessa on suurta hyötyä, kun on lukenut tämän kirjan. Se antaa hyviä neuvoja miten muurahaisuudesta pääsee nousemaan jälleen korkeammalle tasolle. Eikä siinä kaikki. Vinkkejä tulee myös tilanteeseen, jos on joutunut koloradokuoriaiseksi tai peräti kastemadoksi. Diktaattorit ja muut häijyt poikkeusihmiset jätetään käsittelyn ulkopuolelle. He syntyvät suolistobakteereiksi ja heillä on liian pitkä kloakki edessään.

Päähenkilön Kim Langen tilanne on synkkä mutta ei suinkaan toivoton. Entinen tv-julkkis, häikäilemätön uraohjus alkaa vähitellen tajuta mitä hän edellisessä elämässään menetti. Miten monta hyvää asiaa hän jätti huomaamatta, kun hän palkintogaalan ja sitä seuranneen rakastajansa kanssa vietetyn kiihkeän lemmenhetken jälkeen nousi hotellin katolle ja sai em. saniteettiesineen kalloonsa.

Muurahaispesässä Kim tekee päätöksen, jota hän alkaa sinnikkäästi toteuttaa : perheen luo kotiin Potsdamiin on päästävä. Motivaatiota lisää, kun hän huomaa, että aviomies Alex on löytänyt rinnalleen liiankin nopeasti henkistä tukea. Kimin entinen ystävänsä Nina on ilmestynyt kuvioihin ja viihtyy niissä hänen mielestä liiankin hyvin. Kimin juoppo äitikin raitistuu järkytyksestä ja alkaa hoitaa hänen omaa tytärtään Lillyä (viisi vuotta) tavalla, joka on Kimille aivan uutta. Järkytyksekseen Kim huomaa, että hänen kuolemansa ei ollut läheskään kaikille samanlainen maailmanloppu kuin hänelle. Sillä näyttää olevan peräti suotuisia vaikutuksia!

Sivut: 1 2

Pargiterit Lontoosta

Virginia Woolf: Vuodet (Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, 2013)

Virginia Woolf (1882 – 1941), eräs 1900-luvun keskeisimpiä modernisteja työsti tätä teosta monia vuosia 1930-luvun alusta lähtien. Wikipedian mukaan Woolfin alkuperäinen ajatus oli luoda ”romaani-essee”. Siinä piti käsitellä erilaisia yhteiskunnallisia aiheita. Jokaisen esseen jälkeen samaa aihetta olisi valaistu kaunokirjallisesti. Teosta varten hän kokosi runsaasti aineistoa, mutta alkoi lopulta kirjoittaa pelkästään romaania. Kun se lopulta valmistui 1937, siitä tuli hänen tuotantonsa suosituin kirja. Vuodet myös viimeinen kirja, jonka hän sai elinaikanaan julkaistua. Sitten mielenterveyden ongelmat tulivat liian suuriksi ja hän hukuttautui.

Kun olin lukenut tämän suurenmoisen kirjan, oli vähän hämmentynyt ja uupunut olo. Tuntui kuin olisi pitkään katsellut iäkkään sukulaisen valokuva-albumia tai tullut kotiin suuresta sukutapaamisesta (serkun häät, tädin hautajaiset?). Kuvien välillä saattoi olla ajallisia aukkoja tai sukulaisten edellisestä tapaamisesta voi olla vuosia. Voi miten olet kasvanut… Ai, hän on mennyt naimisiin… Monesko lapsi se olikaan… Ajatella, miten aika kuluu… Keskustelut keskeytyvät, kun uusia vieraita tulee ja heidänkin kanssa on sana vaihdettava. Ja nuo syntyvät aukkopaikat pitää täyttää mielessään sillä siinä välissä on elämä, joka tuntuu menevän pikakelauksella eteenpäin.

1880, Eleanor, perheen vanhin tytär:
”Se oli pahinta aikuiseksi kasvamisessa, hän ajatteli: he eivät enää voineet jakaa asioita keskenään kuten joskus ennen. Kun he tapasivat, heillä ei ollut enää koskaan aikaa keskustella pelkästään yleisesti samalla tavalla kuin aiemmin, vaan he puhuivat aina pelkistä tosiasioista, pienistä faktoista.”

Kirja kertoo pääasiassa eversti Pargiterin suvusta. Lisäksi mukana ovat everstin veljentyttäret Sara ja Maggie ja melkoinen joukko muita sivuhenkilöitä. Everstillä on kolme poikaa ja neljä tytärtä. Kirjailja sukeltelee suvereenisti hahmojensa ajatuksissa. Alussa henkilöhahmojen kanssa on todella kamppailtava, mutta kohta huomaa eläytyvänsä vahvasti suvun vaiheisiin.

Sivut: 1 2

Helvetillinen talvi

Daniel Woodrell: En helvetes vinter (Natur & kultur 2008, alkuteos Winter’s bone, 2006)

Jos Coen-veljesten elokuva Fargo on tuttu, niin tässä tulee sen häijy maalaisserkku Ozarkin seuduilta Rathlin Valleysta, jostakin Missourin ja Arkansasin rajoilta. Woodrell itse käytti eräästä kirjastaan luonnehdintaa ”country noir” ja se käy tähänkin teokseen; tapahtuu maaseudulla, on synkkää. Väärä sana: ei synkkää vaan karua. Kirjasta jää jostakin syystä toiveikas jälkimaku.

Lyhyen kirjan juoni on nopeasti kerrottu. Perheen isä, Jessup Dolly, lahjakas crackin valmistaja ja aikaisemminkin vankilassa istunut mies on jälleen kerran joutunut lainvalvojien kanssa vaikeuksiin. Hänet päästetään takuita vastaan vapaaksi, mutta mies ei ilmesty oikeudenkäyntiin. Ongelma: isä on takuita vastaan pantannut talonsa, joten perhettä uhkaa häätö, jos häntä ei äkkiä löydy. Perheen 16-vuotias vanhin tytär, Ree, joka jo hoitaa sekopäistä äitiään ja kahta kouluikäistä nuorempaa veljeä, joutuu lisäksi selvittämään kadonneen isän arvoitusta.

Olkoonkin spiidin keittäjä mutta perhettään kohtaan Jessup oli ollut hyvin vastuuntuntoinen perheenpää. Jessupin veljen mukaan myös tyttären hakkaaminen oli jäänyt isältä liian vähälle. Siksi Ree on Uncle Teardropin mielestä huonosti kasvatettu. Jos siis isä on kadonnut, niin hänellä on siihen pakottava syy. Todennäköisesti hän ei ole enää edes elossa. Todennäköisyys alkaa muuttua pian varmuudeksi, koska sukulaiset käyttäytyvät tytärtä kohtaan oudon vihamielisesti. Vaikka näillä seuduilla kaikkia kyselijöitä inhotaan ja erityisesti Reetä, niin kyselyjä on kuitenkin jatkettava. Jos mies voidaan todistaa kuolleeksi, niin hän vapautuu luonnollisesti suorittamasta takuita. Ja ne todisteethan hankintaan maksoi mitä maksoi.

Sivut: 1 2

Lapsuuden uponnut manner

Tytti Parras: Pieni hyvinkasvatettu tyttö (Otava 1978)

”Tuoltako ajalta on peräisin vastasilitetyn miehenpaidan, sen hajun, kauluksen kovan reunan kiihottavuus? Ja senkö takia pidän yhä eniten vähän makeista hiusvesistä. Suave ehkä? Se imelä tökötti jota pojat siihen aikaan lätkivät päähänsä? Ovatko dongarit minulle sitä mitä viikset ja miekka isoäidille? Glenn Miller ja sukkanauhat saavat minun veljeni riehaantumaan, minun mahassani jysähtää kun näen kapean takapuolen sinisissä farmareissa, vastasilitetyn paidan ja vähän luiset hartiat. Seksuaaliattrappi menneisyydestä? Minkä minä sille mahdan?”

Mitähän yhteistä mahtaa olla seuraavilla kirjoilla:
Matti Yrjänä Joensuu Väkivallan virkamies, V.S. Naipaul Vapaassa maassa ja Vasili Šukšin Nuoren Vaganovin kärsimykset. Hyvää kirjallisuutta, tietenkin, ovathan ne miesten kirjoittamia kuten vakavasti otettavien teosten pitääkin olla. Siksi nuo varmaan pääsivät 80-luvulla Otavan koulukirjaston lukiolaisille tarkoitettuun valikoimaan. Ainoana naiskirjailijana tuohon pieneen ryhmään otettiin mukaan Tytti Parras (1943-2018) tällä kirjallaan. Ja aivan aiheesta, sillä raikkaalla otteellaan se poikkeaa piristävästi noista kolmesta.

Sivut: 1 2

Paremmat perheet pulassa

Koch, Herman: Illallinen. Suom. Sanna van Leeuwen. Siltala 2012.

Vuonna 2009 ilmestynyt Illallinen (Het diner) rysäytti hollantilaisen Herman Kochin (s. 1953) kansainväliseenkin tietoisuuteen. Illallinen voitti Hollannin merkittävän kirjallisuuspalkinnon Publieksprijs’in, se on käännetty lähes 40 kielelle ja sen myyntiä mitataan miljoonissa. Teoksen pohjalta on tehty ainakin kaksi filmiversiota ja menestysnäytelmä. Tämä Kochin kuudes romaani, paljon julkisuutta saanut taideluomus lienee siis monille tuttu, mutta koetan silti olla spoilaamatta juonta ajatellen heitä, joilla kirjan nautinto on vielä edessäpäin.

”Menimme syömään ravintolaan. En kerro mihin ravintolaan, sillä muuten se saattaa olla ensi kerralla täynnä porukkaa, joka on tullut katsomaan, olemmeko mekin siellä.” (s. 9)

Itseään täynnä oleva, aggressiivinen ja epäluotettava kertoja aloittaa lukijansa manipuloimisen heti ensimmäisellä rivillä. Kirjan mittaan toistuvat sellaiset ilmaisut kuin ”en kerro”, ”en paljasta”. Hän toteaa, että ammattinsa suhteen ”suunnitelmia oli, mutta kenellekään ei kuulu, mitä ne pitivät sisällään” (s. 197), ”en kerro tässä, mikä Clairea vaivasi, sillä se on mielestäni yksityisasia” (s. 227), ”kenellekään ei kuulu missä sairaalassa Claire oli, mutta toisaalta haluan varoittaa kaikkia pysymään sieltä mahdollisimman kaukana” (s. 231).

Hän kertoo sujuvasti ja värikkäästi ja itselleen parhain päin, mutta ihan kertomatta, että ei kerro, hän tulee paljastaneeksi oman väkivaltaisuutensa, niin että kirjan edetessä lukija lukee, epäilee, lukee epäillen, alkaa aavistella pahoja. 

Tarinan keskiössä on kaksi perhettä, kaksi varakasta pariskuntaa, joilla on teini-ikäisiä poikalapsia. Pojat ovat joutuneet vakaviin ongelmiin, ja perheiden pitäisi puhua asiasta. Näyttävää imagoa ylläpitävä poliitikko Serge varaa vasiten illallispöydän hienosta ravintolasta. Kirjan minäkertoja on Sergen pikkuveli Paul, entinen opettaja.

Paul on niin omissa liemissään, että luksusruokailukin (”Karitsankateekorva on marinoitu rucolalla höystetyssä sardinialaisessa öljyssä” , s. 54) herättää hänessä ärtymystä. Hän marisee kertojanäänellään ajan tärvääntymisestä ja esittelee huomioitaan mahdottomiin sfääreihin viritetystä ruokakulttuurista niin terävästi, että ne väkisinkin huvittavat. Erityisen ärsyttävä on sirostelevasti pikkurillillään osoitteleva hovimestari.

” ’Tämä on vuonankaalia’, hovimestari sanoi. Minä katselin pikkurilliä tuskin senttimetrin etäisyydellä kolmesta neljästä käppyräisestä vihreästä lehdestä ja sulaneesta vuohenjuustoklöntistä, ja sen jälkeen koko kättä, joka oli niin lähellä että olisin voinut suudella sitä, jos olisin kumartunut hieman.” (s. 56)

Molemmat perheet kuuluvat yhteiskunnan hyväosaisiin. Tyylikkään pinnan, merkkivaatteiden ja sujuvien puheiden alta paljastuu kuitenkin valmius puolustaa omaa imagoa keinoja kaihtamatta.

Kertoja Paulin heikko kohta on idea onnellisesta perheestä. Hän vaanii onnellisuutta katseista, eleistä, hiljaisuuksista. Kunhan vain olisimme onnellisia! Hän tiedostaa, että valheen äärellä ollaan, mutta kun yhdessä uskotaan samaan valheeseen, voidaan teeskennellä kaiken olevan hyvin. Paul saa vihanhallintansa avuksi lääkkeitä, mutta suhtautuu niihin hylkien, vaimo tietää mutta ei ole tietävinään.

Valehtelu kulissien ylläpitämiseksi ulottuu Paulin ja Claire-vaimon lisäksi myös heidän poikaansa, Micheliin. Paul havaitsee sen koettaessaan puhua ongelmista Michelin kanssa.

”Outoa oli ennen kaikkea tunne, jonka havaitsin itsessäni alusta lähtien: tietty varautuneisuus. Ikään kuin antaisin Michelille vapauden jättää kertomatta asioita minulle, omalle isälleen, jos se oli hänelle liian kiusallista.” (s. 158)

Perheen tapoihin kuuluu solmia salaisia sopimuksia: isä ja poika tietävät, mutta eihän kerrota äidille. Äiti ja poika tietävät, mutta isä ei tiedä mitään eikä hänen pidäkään tietää. Paitsi että isä saa kuvion tietoonsa, tietää että hänen ei ole tarkoitus tietää. Ja lopulta ollaan siinä pisteessä, että kenenkään ei ole tarkoitus tietää eikä muistaa.

”Meidän piti unohtaa, että meillä oli salaisuus. Ja unohtaminen oli parasta aloittaa niin pian kuin suinkin.” (s. 175)

Perhedynamiikan pohdinta kirjassa on viiltävää. Siihen sisältyy sekin, miten tuskallista vanhemmalle on havaita omien heikkouksiensa periytyvän eteenpäin.

Illallinen hienossa ravintolassa etenee ylellisestä ruokalajista ja juomasta toiseen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kuitenkin yhteisen salaisuuden olemassaolo vääristää koko illallisen kammottavaksi rituaaliksi, jossa tunnelma kiristyy kiristymistään. Seurue purkaa osan jännityksistään ruokiin ja henkilökuntaan.

Lisäväriä tuovat ympäröivät asiakkaat, tarjoilijatytöille flirttailevat setämiehet, julkkiksia bongaavat tavikset.

Konfliktin ”ratkaisu” on häikäilemätön ja yllättävä. Kuten sanottu, näille ihmisille oman imagon ylläpito menee kaiken muun edelle. Ja kertoja on aina valppaana.

”En kerro, mitä kello tarkalleen oli. Tarkat kellonajat saattavat myöhemmin kääntyä kertojaansa vastaan.” (s. 189)

Kochin kirja käy esimerkistä, miten kerronnan jännite pidetään yllä. Kirja on todella jännittävä kuin trilleri. Samalla se rohkaisee moraalimietiskelyihin. Teoksen henkilöt ovat kiusallisen uskottavan oloisia – hyvinvointi tuottaa yhtä ja toista ikävääkin. Kenellä on oikeus väännellä totuutta mieleisekseen? Onko lapsi syyllinen, jos vanhempi on rohkaissut hänet valheeseen? Itse jäin pitkään pohtimaan näitä perhekuvioita.

Kochilta on suomennettu myös Lääkäri, Naapuri ja Pormestari, jotka kaikki jossakin määrin käsittelevät ylemmän keskiluokan identiteettiä, erehdyksen, valheen ja toden ongelmia. Uusin suomennos Suomen päivät (2020) taas on eri sarjaa, kirjailijan omiin nuoruuskokemuksiin perustuva teos, jossa liikutaan muun muassa 1970-luvun suomalaisella karjatilalla.

(Taina)

Nuorta haavikkoa

Haavikko, Paavo : Toinen taivas ja maa (1961) ja Vuodet (1962)

Joillakin suomalaisilla arvostelijoilla oli pieni ongelma 1960-luvun alussa. Paavo Haavikko oli ehtinyt kohota ensimmäisillä 50-luvun runokokoelmillaan merkittäväksi lyyrikoksi. Talvipalatsi (1959) edusti kotimaisen modernismin aivan terävintä kärkeä. Nyt muutaman näytelmän jälkeen hän oli alkanut kirjoittaa myös romaaneja. Niissä saattoi peräti aavistaa yhteiskunnallisia äänenpainoja.

1968 oli vasta tulossa ja Haavikon tapauksessa suoranaisesta radikalismista ei ole kyse. Hänen teemansa oli lähinnä ihmisten ”epäviihtymys elintasoyhteiskunnassa”. Sota alkoi olla riittävän kaukana ja selkeitä vaurastumisen merkkejä oli havaittavissa. Eräissä arvioissa toivottiin varovaisesti hänen palaavan takaisin runollisille linjoille. Kuitenkin tuohon mennessä jo kahdella valtion kirjallisuuspalkinnolla palkitun tekijän näissä kirjoissa käyttämää kuulasta ja tarkkaa kieltä kiiteltiin yleisesti. Lisäksi molemmissa on paljon oivallista dialogia.

Taideteos on valmistettava mielen pimeässä ja valossa. Sitä ei saa kirjata ennen kuin se on valmis. Sanojen on taisteltava tilastansa lauseessa, lauseiden oltava kovakuoriaisia, alkeellisia. … Minkään asian kertomiseen tai maalaamiseen ei pidä käyttää enemmän sanoja tai tilaa kuin asialla on kokoa.
Paavo Haavikko : Yritys omaksikuvaksi

Tuota ohjetta Haavikko totisesti on näissä kirjoissa toteuttanut, sillä teksti on välillä niin tiukkaa että soi. Hän ei halua tulkita henkilöiden mielenliikkeitä. Hän kirjaa ja esittää ne tarkasti ja lukija joutuu itse tekemään niistä johtopäätökset. Hän ei tuomitse tai nyökkäile hyväksyvästi eikä pidä lukijaa kädestä ja ohjaile hänen reaktioitaan. Hän epäilemättä tuntee myötätuntoa kuvattaviin, mutta se on viileää, ei sentimentaalista. Lukijasta tämä voi olla ärsyttävääkin. Välillä on melkein tunne kuin olisi seuraamassa jonkun tieteellisen kokeen analyysia tai kuuntelemassa tutkijan raportointia. Samastumispintaa henkilöihin on vaikea luoda. Kuvattava maailma voi vaikuttaa lohduttomalta, ja se pakottaa miettimään miksi se näiden henkilöiden kohdalla on sellaiseksi muuttunut. Ja on varottava arvioimasta heidän toimia omien mittapuiden mukaan. Nämä kirjat jäävät vaivaamaan mieltä mikä on hyvä merkki.

Sivut: 1 2