Torjutun rakkauden tuhovoimasta

Carson McCullers : Surullisen kahvilan balladi (suomentanut Martti Qvist. Karisto, 1961)

Suzanne Vega : Lover, beloved : songs from an evening with Carson McCullers (CD. Cooking Vinyl Ltd, 2016)



Where I’m from
There’s poverty
All kinds of inequality

Nobody comes here
Nobody leaves

Suzanne Vega : 12 mortal men**

”Amelia-neidille jäi kaikki mitä Marvin Macy oli joskus omistanut – hänen metsänsä, hänen kultakellonsa, kaikki hänen irtaimistonsa. Mutta hän ei näyttänyt pitävän niitä paljonkaan arvoisina, ja samana keväänä hän leikkeli miehen Ku Klux Klan -viitan tupakantaimiensa peitoksi. Kaikki mitä Marvin Macy oli yrittänyt saada aikaan oli tehdä hänet rikkaammaksi ja tuoda rakkautta hänen elämäänsä. Mutta, omituista kyllä, hän ei puolestaan koskaan puhunut miehestä muuten kuin suorastaan kammottavan katkerasti ja ilkeästi. Hän ei koskaan vahingossakaan maininnut häntä nimeltä, vaan puhui aina pilkallisesti ’siitä kangaspuiden asettajasta, jonka kanssa minä olin naimisissa’.

”Ja myöhemmin, kun kauheat huhupuheet Marvin Macystä ennättivät kaupunkiin, Amelia-neiti oli kovin hyvillään. Sillä lopulta Marvin Macyn todellinen luonne paljastui, kun hän vapautui rakkaudestaan. Hänestä tuli rikollinen, jonka kuva ja jonka nimi olivat osavaltion kaikissa sanomalehdissä. Hän ryösti kolme bensiiniasemaa ja katkaistulla kiväärillä uhaten A&P-myymälän Society Cityssä. Häntä epäiltiin Viirusilmä-Samin, tunnetun maantierosvon, murhasta. Kaikki nämä rikokset liitettiin Marvin Macyn nimeen, niin että hänen pahuutensa tuli kuuluksi monessa maassa. Lopulta lain koura tavoitti hänet, matkailumajan lattialta, juovuksissa, kitara vierellään ja viisikymmentäseitsemän dollaria oikean jalan kengässä. Hänet vietiin oikeuteen, tuomittiin ja lähetettiin vankilaan lähelle Atlantaa. Amelia-neiti oli perin tyytyväinen.
Niin, tämä siis tapahtui kauan sitten, ja siinä oli Amelia-neidin avioliiton tarina.”

Carson McCullersin pienoisromaani ilmestyi 1951 kirjassa, johon sen lisäksi oli liitetty mukaan kuusi lyhyempää, eri aikakauslehdissä julkaistua tarinaa. Kovin mutkikasta juonta sen 103 sivuun ei mahdu. Se on kuvaus kolmen päähenkilön onnettomasti päättyvästä kolmiodraamasta. Jokainen vuorollaan rakastuu tai ihastuu syvästi, mutta heidän tunteisiinsa ei vastata.

Marvin Macy, kasvattiperheessä varttunut hulttio tekee parannuksen ja hänen luonteensa muuttuu täydellisesti, kun hän rakastuu Amelia Evansiin. Hän lahjoittaa koko omaisuutensa Amelialle osoittaakseen rakkautensa, mutta Amelia vastaa nyrkiniskuin. Vaikka Amelian silmät karsastavat pahasti, iskut osuvat ja ne myös tehoavat, sillä hän on poikkeuksellisen roteva ja pitkä nainen. Yksinäinen, vain isänsä kasvattama neito on saanut voimia kantaessaan säkkejä ja tynnyreitä kaupassaan.

Kun rakkaus on saatu lopullisesti hakattua Macystä ulos ja mies toimitettu vankilaan, tapahtumapaikalle, syrjäiseen pikkukaupunkiin ilmestyy Lymon Willis. Hän väittää olevansa Amelian kaukainen sukulainen. Amelia rakastuu Lymoniin ja alkaa vuorostaan jakaa omaisuuttaan hänelle. Kun sitten Macy vapautuu vankilasta ja palaa kostoa janoten takaisin, joutuu Lymon kuin luonnottoman riivauksen valtaan nähtyään Macyn ja seuraa varjona häntä. Macy halveksii ja pilkkaa kyttyräselkäistä Lymonia, mutta ratkaisevassa välienselvittelyssä Lymon auttaa Macya ja kääntyy hyväntekijäänsä Ameliaa vastaan.

Lover, beloved
From countries apart
Each one alone
In the land of the heart
Each one alone in the land of the heart.

Suzanne Vega : Lover, beloved**

Kenenkään yksinäisyys tällaisessa karusellissa ei sula. Tuloksena on vihaksi kasvava alakuloisuus, kun luottamus kerta toisensa jälkeen tulee petetyksi. Kirjan alusta lähtien on selvää, että huonosti käy kaikille asianosaisille. McCullersin kertojan ääni saa karuun kertomukseen niin outoa lumoa, että tapahtumia seuraa intensiivisesti ja janoaa lisää. Samalla tavalla luultavasti entisaikaan kansa kuunteli arkkiviisuja ja muita hirmuisia kertomuksia murhamiehistä ja muista onnettomista kohtaloista. Realistisesta ympäristöstä siirrytään sadunomaiseen, vertauskuvalliseen maailmaan. Kieli kirjassa onkin välillä balladinomainen.

”Niin, tämä oli kahvilan alku. Niin yksinkertaisesti se tapahtui. Muistettakoon, että ilta oli kolkko kuin talvella, ja olisi ollut kurjaa istua talon ulkopuolella iltaa viettämässä. Mutta sisällä oli toisten läheisyyttä ja kodikasta lämpöä. Joku oli kohentanut huoneen perällä olevaa liettä, ja pulloja ostaneet jakoivat juomansa ystävien kesken. Joukossa oli muutamia naisia ja he saivat lakritsarullia, Nehiä tai jopa kulauksen viskiä. Kyttyräselkä oli yhä jotakin uutta ja hänen läsnäolonsa ilahdutti jokaista. Toimiston penkki oli tuotu sisään ja samalla useita lisätuoleja. Istuimetta jääneet nojailivat tiskiin tai etsivät mukavan asennon tynnyreiden ja säkkien päällä.”

Tekisi mieli sanoa, että Carson McCullersin kirja, novella on timantti. Se ei kuitenkaan muistuta Tiffanyllä myyntiin asetettuja koruja, sillä kirja edustaa ns. Southern Gothic -tyyliä. Joskus tuota suuntausta kutsutaan nimellä Southern Grotesque, josta voi jo jotakin päätellä. Sanotaan kirjaa siis raakatimantiksi; se on huomaamattoman pieni, mutta sisältää suuren potentiaalin. Muihin SG-tyylin kirjailijoihin luetaan mm. Erskine Caldwell, William Faulkner sekä Tennessee Williams. Esimerkkeinä elokuvista ja televisiosta voidaan mainita Viettelyksen vaunu (Streetcar named Desire), Räsynukke (The night of the hunter) ja True detective -sarja. Suuntaus ei ole aivan tarkkarajainen eivätkä kaikki kirjailijat ole suinkaan ilahtuneita, jos he tällaisen leiman saavat. Alkuaikoina sen edustajia vähäteltiin takapajuisina ja menneisyyteen katsovina.

Carson McCullersin kirja sisältää jokseenkin kaikki Southern Gothic’in keskeiset tekijät. Se sijoittuu etelävaltion syrjäseudulle, tässä tapauksessa Georgiaan. Menneisyyden traumat ja tapahtumat varjostavat nykyhetkeä ja niiden merkitystä pohditaan jatkuvasti. Lopulta patoutumat murtautuvat esiin ja aiheuttavat tuhoa. Sukupuoliroolit ovat hämäriä ja henkilöitä ahdistavat rikolliset ajatukset ja halut. Väkivallan uhka on ilmeinen ja leimahtaa aika ajoin näkyville. Fyysinen tai henkinen rujous on leimallista kirjan henkilöille ja se vahvistaa entisestään sivullisuuden tunnetta, joka sekin on tälle tyylille ominaisia.

Amelia-neiti oli luonut yhteisöön uudenlaista omanarvontuntoa kahvilallaan. Kaupunkilaiset luottivat myös hänen lääkintätaitoihinsa enemmän kuin suuren kaupungin koulutettuun väkeen. Miesväki jonotti innokkaasti hänen suolla valmistamaansa viskiä. Silti tämä sama nainen oli kylmästi takavarikoinut heidän omaisuuttaan, kun lainojen lyhennyksiä oli jäänyt maksamatta. Amelia oli haastanut heitä käräjille mitättömistäkin seikoista. Hänellä oli varaa pitkiin prosesseihin, sillä hän oli vaurastunut kauppaliikkellään. Amelia jäi siten muille kaupunkilaisille lopulta vieraaksi.

Lymon-serkku oli sekä kyttyräselkäinen että hyvin pienikasvuinen. Kukaan ei tiennyt minkä ikäinen hän oli tai mistä hän tuli. Tarina väitetystä sukulaisuudesta oli yhtä epämääräinen ja hämärä kuin todisteeksi esitetty valokuva Amelian nuoruudesta. Kahvilan suosio oli suurelta osin Lymonin ansiotaan, vaikka hän työnsi nenänsä röyhkeästi toisten asioihin. Lisäksi hän kykeni nostattamaan ihmisiä toisiaan vastaan aivan uskomattomalla tavalla.

Marvin Macyn ansioita on jo kuvattu. Kun hän palasi vankilasta kaupunkiin, hänen hahmonsa sai suorastaan paholaismaisia piirteitä. Sää muuttui yllättäen lämpimäksi ja teurastettu liha pilaantui. Eräs perhe kuoli syötyään myrkyttynyttä lihaa. Eikä Macy näyttänyt hikoilevan koskaan. Kaupunkilaiset olivat varmoja, että mies oli oppinut loihtimiskeinoja Atlantan vankilassa.

Suzanne Vegan levy sopii kirjan taustamusiikiksi täydellisesti. Vega tutustui McCullersiin teini-iässä. Koulun näytelmässä hän jopa esitti kirjailijaa. Suzanne Vega kirjoittaa aina ihailleensa tätä naista, joka tuntui olleen aikaansa edellä. Lisäksi McCullersin käsitykset ihmisoikeuksista, tasa-arvosta sekä myötätunto syrjäytyneitä kohtaan puhuttelivat häntä. Siksi hän valmisti 2011 teatteriesityksen, joka pohjautui McCullersiin kirjoihin. Surullisen kahvilan balladi on ilmeisesti liikuttanut häntäkin, sillä levyllä on kappale ”The ballad of miss Amelia”. Se on tarkka tiivistelmä tästä kirjasta. Myös kappaleen ”12 mortal men” teema löytyy kirjasta. Kirjan päättää läheiseltä valtatieltä kuuluva kahdentoista toisiinsa kiinni kahlitun vangin laulu.

Englanninkielistä materiaalia Carson McCullersin (1917-1967) traagisesta ja vaiherikkaasta elämästä löytyy netissä runsaasti, esimerkiksi georgialaisia naisia esittelevältä sivustolta tai Wikipediasta. The Paris Review julkaisi otteen The closeting of Carson McCullers Jenn Shaplandin kirjasta My autobiography of Carson McCullers. Shapland perehtyi McCullersin kirjeenvaihtoon ja tarkastelee McCullersin naissuhteita sekä hänen seksuaalista suuntautuneisuutta niiden pohjalta. Carson McCullersin omat kokemukset rakkaudesta ilman vastakaikua ovat voineet olla kipeämpiä kuin aikaisemmin on tiedettykään.

Suzanne Vegan tiivistelmä kirjailijasta on kiinnostava:

A wounded sparrow
Timid and shy
A fallen deer, that’s what they call me
But I’m an iron butterfly

A childish liar
A devilish bitch
I can be innocent and charming
And suddenly switch

Suzanne Vega : Carson’s blues**

**Suzanne Vegan englanninkieliset lainaukset ovat hänen levyltään Lover, beloved.

Tommi

Totalitarismin leppymätön kriitikko

Kurt Sontheimer : Hannah Arendt : suuren ajattelijan elämä (suomentanut Maija Pietikäinen. Into, 2019)

"Hannah Arendtin kirja totaalisen herruuden syistä ja elementeistä oli omaperäinen yritys tulkita totalitarismi uudeksi valtiomuodoksi. Tämän valtiomuodon päämääränä oli tuhota ihmisen ymmärrys politiikasta ja antaa valtiomuotojen länsimaiselle historialle uudenlainen ja äärimmäinen ominaislaatu, jonka voittokulku johtaisi inhimillisyyden tuhoutumiseen. Historioitsijoille ja politiikan julkisille keskustelijoille, jotka olivat pohtineet totalitarismin ongelmaa, sen syntymissyitä ja olemassaolon vaikutuksia, Arendtin kirja ei ollut mikään helppo pala purtavaksi. Teoksesta kävi ilmi, että siinä asialla oli filosofi, joka käsitteli ihmisenä olemisen kohtaloa omana aikanaan. Hän ei ollut yksityiskohtiin keskittyvä historioitsija, joka yksinomaan yrittäisi luonnostella sitä kehityskulkua, joka oli tehnyt totalitaarisen järjestelmien synnyn kansallissosialismissa ja bolsevismissa mahdolliseksi."

Kurt Sontheimer oli yksi Saksan huomattavimpia politiikan tutkijoista. Hän toimi valtio-opin professorina Berliinissä ja Münchenissä. Tämä 2006 julkaistu kirja Hannah Arendtista jäi hänen viimeisekseen, sillä hän kuoli 2005. Alussa ollut ote käsittelee Arendtin teosta vuodelta 1951 The origins of totalitarianism (suom. Totalitarismin synty, 2013). Kirjaa pidetään Arendtin avainteoksena, sillä siinä näyttäytyvät hänen poliittisen teoriansa peruspiirteet, joita hän myöhemmin työsti edelleen. Se oli aikanaan sensaatio, koska yksi voittajavaltioista Neuvostoliitto julisti kommunistisen valtiomuotonsa natsismin vastakohdaksi. Arendt osoitti, että vaikka ne poikkeavat toisistaan ideologiselta sisällöltään, niin ne ovat muodoltaan samankaltaiset. Molemmat perustuvat alistettujen aktiiviseen osallistumiseen

Kurt Sontheimer käy kirjassa läpi Hannah Arendtin elämän vaiheet: erottaminen tyttölyseosta, sopimaton suhde opettaja Martin Heideggerin kanssa, Gestapon pidätykset, pako Ranskaan, toiminta juutalaisten avustusjärjestöissä, uusi pakomatka Yhdysvaltoihin sekä siellä syntyneet tutkimukset. Sontheimer kuvaa selkeästi ja ymmärrettävästi Arendtin ajattelun keskeisiä teemoja. Myös Arendtin kirjojen saama välillä tuomitsevakin vastaanotto sekä hänen marginalisointinsa tiedeyhteisön taholta noteerataan.

Kirjan kuusi osaa kuvaavat miten Sontheimer on aihetta lähestynyt:

Osa I: Poikkeuksellinen elämä
Osa II: Ajattelun kehitys
Osa III: Poliittinen esseisti
Osa IV: Eichmann-erimielisyydet
Osa V: Arendtin lähipiiri
Osa VI: Mitä jää jäljelle? Hannah Arendtin henkinen testamentti

Arendtilla oli lukuisia kriitikoita. Eräs syy oli hänen monipuolinen ajattelunsa, joten häntä ei voinut kunnolla "lokeroida". Arendt ei varsinaisesti edustanut mitään "oppiainetta", hän ei ollut historioitsija eikä sosiologi. Monet pitivät hänen poliittista filosofiaansa romantiikan ja eksistentialismin vanhentuneena sekoituksena. Arendt julistikin pontevasti, että hänen henkinen ponnistelunsa oli ajattelua ilman kaiteita. Hän oli myös koko ajan valmis tarkistamaan kantojaan, jos hänen käsityksensä todellisuudesta osoittautui virheelliseksi. Hän ajatteli ja arvosteli itsenäisesti tavoittelematta minkäänlaista suosiota. Riippumattomuus oli tärkeämpää kuin kuuluminen johonkin suuntaukseen tai ryhmään.

Juutalainen joka suututti juutalaiset... Hannah Arendt kannatti Israelin valtiota. Tosin sen olisi hänestä pitänyt olla sellainen, joka olisi ottanut palestiinalaisten oikeutetut vaatimukset tasapuolisesti huomioon, eräälaista liittovaltiota. Kun niin ei sitten käynyt, niin hän otti etäisyyttä militantteihin sionisteihin. Ja sitten 1963 tuli se Eichmann-kirja, Eichmann in Jerusalem - A Report on the Banality of Evil (Eichmann Jerusalemissa : raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, 2016). Aikana jolloin vähätteleväksi arveltu asenne, kuten pahuuden arkipäiväistäminen tai joukkomurhaajan luonnehtiminen "narriksi" eivät olleet pelkästään paheksuttuja. Ne olivat petoksia kaikkia juutalaisia kohtaan.

Kurt Sontheimerin mielestä tuomio oli kohtuuton ja pikaistuksissa tehty. Lisäksi:

"On kuvaavaa, että Eichmannissa sen suoranaisen pahan ohella, joka näyttäytyi hänelle samalla kertaa myös banaalina, ajattelukyvyn puute merkitsi Arendtille suurinta pahuutta. Siksi ajattelu oli hänelle niin tärkeää; siksi hän suositteli itsenäisen ajattelun hyvettä, jota hän itse harjoitti esimerkillisellä tavalla."

Hannah Arendtin ajatteluun vaikuttaneet kokemukset liittyvät 1900-luvun totalitarismin katastrofeihin. Ne johtivat kaiken politiikan tuhoutumiseen. Hän omistautui ajattelussaan tehtävälle, kuinka voitaisiin luoda sellainen politiikka, joka kykenisi torjumaan nykyaikaan sisältyvät vaarat. Inhimillisempi maailma voidaan luoda politiikan uudenlaisen tavan ja idean avulla. Sontheimer kirjoittaa, että Arendtin viesti ei ole vanhentunut lainkaan ja pätee mitä suurimmassa määrin edelleen:

"Ottakaa poliittista vastuuta yhteisöstänne, pitäkää toiminnallanne huolta maailman tilasta, älkää antako kulutushalun ohjata teitä, sillä se tekee sokeaksi vapaan julkisuuden luomiselle. Arendtin merkitys poliittisena ajattelijana ei perustu ongelmiin annettuihin valmiisiin vastauksiin, joihin voisi vain vedota. Sen sijaan se perustuu hänen kehotukseensa tutkia mahdollisuuksia inhimillisen maailman luomiseksi ja hänen varmuuteensa siitä, että maailma on luotava poliittisen toiminnan avulla sellaiseksi, että sitä voi myös rakastaa (Arendtin amor mundi)."

Arendt on häikäilemätön optimisti: meillä on aina uuden alun mahdollisuus. Hän siteeraa usein Augustinuksen sanoja, jonka mukaan ihminen on luotu, jotta alku olisi olemassa. Sen jatkuvuutta ei voi katkaista, sillä jokaisen ihmisen syntymä on takuu siitä. Hän uskoo inhimillisen toiminnan vaikuttavuuteen. Se on politiikkaa, joka perustuu kykyyn aloittaa aina jotain uutta. Tätä voidaan pitää romantisoivana periaatteena. Tavallisesti ihmiset syntyvät annettuihin olosuhteisiin ja niihin on sopeuduttava. Joskus ne ovat niin ankarat, että jää peplkästään toive ja luottamus siihen, että uudet ihmiset voivat aloittaa jotain uutta.

"Myös Hannah Arendt tiesi toiminnan, joka aloittaa jotain uutta, kulun ja vaikutusten olevan arvaamattomia. Hänelle oli kuitenkin tärkeää rohkaista ja mahdollistaa tällaista toimintaa, ettei mahdollisuus aloittaa jotain uutta jäisi käyttämättä."

Saksalainen Piper-kustantamo on julkaissut laajasti Arendtin tuotantoa. Kustantaja halusi lisäksi julkaista orientoivan kirjan, joka toimii johdatuksena Arendtin elämään ja henkiseen kehitykseen. Toiveena oli kirja, joka samalla innostaisi laajempaa yleisöä tutustumaan tarkemmin filosofin kirjoihin ja ajatuksiin. 

Johdannossaan Kurt Sontheimer kirjoittaa, että hän halusi ymmärtää Arendtia hänen elämänsä ja ajattelunsa pohjalta. Hän keskittyi olennaiseen ja yritti esittää sen niin ymmärrettävästi kuin mahdollista. Tulos on mukaansatempaava kuvaus erään merkittävän filosofin elämäntiestä sekä hänen keskeisistä ajatuksistaan. Kurt Sontheimer onnistuu kirjassaan paketoimaan painavan ja vakavan filosofisen viestin ilmavaan muottiin.

"Arendtin pyrkimyksenä oli vaikuttaa ajattelun avulla siihen, että ihmiset kykenevät luomaan oman elämänsä. Parasta Arendtin tuotannossa ja hänessä henkilönä ovat intohimo ja se vakavuus, jolla hän keskittyy pohtimaan ihmisen kannalta tärkeitä kysymyksiä."


Tommi

PS: Mikäli haluat lukea toisenlaisen arvion tästä kirjasta, niin VTT Markku Johannes Koivusalo on kirjoittanut tästä Politiikka-lehdessä nro 62(2020):3, s. 308-310. Se on aivan täydellinen tyrmäys. Kun tutkin FINNA-tietokannasta, mitä tämä VTT Koivusalo itse on julkaissut, niin Tiede & edistys -lehdessä 38(2013):4 on ilmestynyt artikkeli Totalitarismista uusliberalismiin : Hannah Arendt ja aikamme poliittisen ajattelun ahdinko. Siitä käy ilmi miten Koivusalo näkee hyväksi esitellä tätä filosofia. Tarkoittikohan professori Sontheimer tämmöisiä dosentteja kirjoittaessaan:  "... monet Hannah Arendtin tulkitsijat ovat pitäneet houkuttelevana yritystä olla monimutkaisempia kuin hän itse." Missään tapauksessa se ei olisi innostanut minua perehtymään aiheeseen.

Amerikkalainen vai afrikkalainen

Barack Obama: Unelmia isältäni : kertomus rodusta ja sukuperinnöstä. Suomentaneet Seppo Raudaskoski ja Mika Tiirinen. BTJ Kustannus 2009.

Kun Donald Trump aikoinaan parjasi Barack Obamaa siitä, ettei tämä muka ollut oikea amerikkalainen, vaan Afrikan Keniasta, mahtoiko hän tietää, miten arkaa paikkaa sohi leukailullaan? Tämä kirja paljastaa todellisen identiteettikamppailun. Obama toki on ”oikea” amerikkalainen, onhan hän Havaijilla syntynyt, mutta nuorena häntä pohdituttivat kovasti kenialaiset sukujuuret, ja hän näki paljon vaivaa tutustuakseen omaan historiaansa.

Oli muutenkin kiinnostavaa tutustua Barack Obaman ajatuksiin siltä ajalta, jolloin hän oli vasta virittelemässä poliitikon uraa. Tämä kirja (Dreams from My Father : A Story of Race and Inheritance) ilmestyi vuonna 1995 ja uudella esipuheella vuonna 2004.

Myöhemminhän tulivat todella suuret kuviot. Obama toimi Yhdysvaltain 44. presidenttinä vuosina 2009‒2017, sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2009 ja surmautti Osama Bin Ladenin 2011. Hän loi sosiaaliturvajärjestelmän, Obamacaren, turvaamaan vähävaraisen kansanosan terveyspalveluja.

Obama on kirjoittanut useita kirjoja, joista tuorein, Luvattu maa, kertoo hänen poliittisen uransa vaiheista. Kirjalle on tulossa jatkoa.

Mutta tässä teoksessa Barack on 33-vuotias lakimies, chicagolainen yhteiskunta-aktiivi ja Michellen tuore aviomies. Ja vaikka kirja sisältää paljon poliittista pohdintaa, pääpaino on rodun, sukuperinnön ja oman identiteetin pohdinnassa.

Barack sai kaikesta päätellen syntymälahjana hyvän itsetunnon ja aimo annoksen toiveikkuutta. Mitkään vastoinkäymiset eivät näytä täysin lannistavan häntä, ja kuten olemme hänen julkisesta urastaankin nähneet, hänellä on innostajan ja mahdollistajan lahjakkuutta.

Hänen lapsuutensa ei ollut mitenkään rauhallista aikaa. Perheet hajoilivat ja aikuiset muuttivat pois ja tuli uusia kumppaneita. Barackin isä oli kenialainen heimopäällikkö, äiti kansasilainen jenkki, he tapasivat Havaijilla ja perustivat perheen. Avioliitto jäi lyhyeksi. Äidin uusi kumppani oli indonesialainen, siispä Barack asui useita vuosia Jakartassa. Merkittävimmän kasvatusvastuun taisivat kantaa äidinpuoleiset isovanhemmat. Miehen malleja, erilaisia, oli tarjolla tarkkakatseiselle pojalle. Opiskelu sujui älykkäältä pojalta hyvin, kunhan hän vain malttoi keskittyä. Varhaiset kokemukset rasismista ja ymmärrys siitä, miten outojen ja kipeiden asioiden äärelle ne veivät, askarruttivat paljon nuorta Barackia. Hänen tiensä vei Havaijilta Kaliforniaan, Chicagoon ja New Yorkiin.

Etenkin New Yorkissa hän havahtui luokkaeroihin ja rotuongelmiin, jotka ”kytkeytyivät toisiinsa kohta kohdalta miltei matemaattisen täsmällisesti, ja tajusin miten hurjia ja alkukantaisia heimosotia niistä aiheutui.”

Barack Obamasta saa hymyilevän ”easy-going”-vaikutelman, mutta hän pohti jo nuorena rotuasioita erittäin syvällisesti ja pessimistisestikin. ”Etsimmepä sitten omia riivaajiamme tai pelastustamme, toinen rotu pysyisi aina toisena: vieraana, uhkaavana ja erillisenä.”

Obama kuvailee yksilön ulkopuolisuutta eri tilanteissa: omassa perheessä, omassa työyhteisössä, omassa maassa.

”Mihin minä tosiaan kuuluin? Keskustelu Reginan kanssa puhetilaisuuden jälkeisenä iltana oli käynnistänyt muutoksen ja herättänyt paljon hyviä ja mieltä kohottavia aikeita. Olin kuitenkin kuin pitkästä ryyppyputkesta tointuva juoppo, jonka päättäväisyys hiipuu suunnan ja päämäärän puutteessa. Valmistumiseen oli enää kaksi vuotta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä ryhtyisin sen jälkeen tekemään tai missä edes asuisin. Havaiji oli menneisyyttä kuin lapsena nähty uni, enk voinut enää kuvitella asettuvani sinne. Sanoipa isäni mitä hyvänsä, tiesin että minun oli myöhäistä kotiutua Afrikkaan. Ja vaikka minusta oli tullut itseni ja muiden silmissä musta amerikkalainen, identiteetiltäni puuttui paikka johon ankkuroitua. Tiesin tarvitsevani yhteisön, joka olisi muutakin kuin minun ja mustien ystävieni yhteistä epätoivoa tuoreimmista rikostilastoista tai katu-uskottavia tervehdyksiä koripallokentällä. Tarvitsin paikan jonne juurtua ja jossa kokeilla päätösteni kestävyyttä.”

Obama toimi yhteisötyökoordinaattorina, jonka tarkoitus oli edistää asuinalueen hyvinvointia muun muassa työllisyyshankkeilla ja vähentää rotuennakkoluuloja. Tällainen yhteisötyö oli aikoinaan tuttua myös hänen Michelle-vaimolleen, joka on kertonut kokemuksistaan omissa muistelmissaan . Yhtymäkohtia Michelle Obaman muistelmiin löytyy myös kuvauksesta 1980-luvun Chicagon koulujärjestelmän ongelmista. Molemmat Obamat toimivat lakimiehinä, Barack myös opetti lakitiedettä yliopistossa. Kirjassa kuvaillaan hienosti, miten kannustavaa on saada yhteisössä aikaan edes pieni muutos parempaan.

Kirjan ydinkysymys silti on Barack etsimässä isäänsä ”ja sen myötä hakemassa siedettävää tarkoitusta elämälleen mustana amerikkalaisena”. Barack ikään kuin hakee sitä oikeaa, kaiken selittävää tarinaa. Sellaista ei tietenkään löydy. Kirjan vangitsevin osa on, kun aikuinen ja itsellinen Barack matkustaa Keniaan tapaamaan sukulaisia ja koluamaan viimeisiä puuttuvia tiedonmuruja. Kenia tuntuu sikäli hyvältä, että hänen nimensä on tuttu, tunnistettu ja hyväksytty, mutta perinnäiskulttuuriset erot esimerkiksi perhe-elämässä ovat koko ajan läsnä, ja Afrikan nuoret maat kärsivät myös korruptiosta. Sitkeä etsiminen kannattaa kuitenkin: Barack tuntuu saavuttavan rauhan häntä piinanneista muistoista ja pakottavasta isäprobleemin puimisesta. Hän ymmärtää myös, miksi tarinoita on siloteltu ja selitelty parhain päin.

Obaman opus pani ainakin minut miettimään syviä eroja länsimaisen ihmisihanteen ja afrikkalaisen tradition välillä. Afrikkalaiselle perhe ja suku on tärkeysjärjestyksessä aina ykkössijalla. Joku kirjassa tokaiseekin, että sen takia afrikkalainen häviää aina länsimaalaiselle: koska länsimaalainen panee kylmän viileästi oman tai firmansa liiketuoton etusijalle. Perheen keskeisyys selittää osaltaan, miksi isähahmon selvittäminen juurta jaksain oli Barackille niin tärkeätä. Ei hän vain voinut viitata asialle kintaalla.

Teos oli jälleen kerran myös muistutus siitä, että menestyneimpienkään ihmisten elämäntarinat eivät ole siloisia saippuastooreja, vaan komean kuoren alle voi kätkeytyä hyvinkin kipeitä kysymyksiä.

Taina

Helvetillinen talvi

Daniel Woodrell: En helvetes vinter (Natur & kultur 2008, alkuteos Winter’s bone, 2006)

Jos Coen-veljesten elokuva Fargo on tuttu, niin tässä tulee sen häijy maalaisserkku Ozarkin seuduilta Rathlin Valleysta, jostakin Missourin ja Arkansasin rajoilta. Woodrell itse käytti eräästä kirjastaan luonnehdintaa ”country noir” ja se käy tähänkin teokseen; tapahtuu maaseudulla, on synkkää. Väärä sana: ei synkkää vaan karua. Kirjasta jää jostakin syystä toiveikas jälkimaku.

Lyhyen kirjan juoni on nopeasti kerrottu. Perheen isä, Jessup Dolly, lahjakas crackin valmistaja ja aikaisemminkin vankilassa istunut mies on jälleen kerran joutunut lainvalvojien kanssa vaikeuksiin. Hänet päästetään takuita vastaan vapaaksi, mutta mies ei ilmesty oikeudenkäyntiin. Ongelma: isä on takuita vastaan pantannut talonsa, joten perhettä uhkaa häätö, jos häntä ei äkkiä löydy. Perheen 16-vuotias vanhin tytär, Ree, joka jo hoitaa sekopäistä äitiään ja kahta kouluikäistä nuorempaa veljeä, joutuu lisäksi selvittämään kadonneen isän arvoitusta.

Olkoonkin spiidin keittäjä mutta perhettään kohtaan Jessup oli ollut hyvin vastuuntuntoinen perheenpää. Jessupin veljen mukaan myös tyttären hakkaaminen oli jäänyt isältä liian vähälle. Siksi Ree on Uncle Teardropin mielestä huonosti kasvatettu. Jos siis isä on kadonnut, niin hänellä on siihen pakottava syy. Todennäköisesti hän ei ole enää edes elossa. Todennäköisyys alkaa muuttua pian varmuudeksi, koska sukulaiset käyttäytyvät tytärtä kohtaan oudon vihamielisesti. Vaikka näillä seuduilla kaikkia kyselijöitä inhotaan ja erityisesti Reetä, niin kyselyjä on kuitenkin jatkettava. Jos mies voidaan todistaa kuolleeksi, niin hän vapautuu luonnollisesti suorittamasta takuita. Ja ne todisteethan hankintaan maksoi mitä maksoi.

Sivut: 1 2

Vastustamaton Michelle Obama

Obama, Michelle: Becoming. Penguin Random House 2018.

Michelle Obama ei liiemmin esittelyjä kaivanne: Yhdysvaltain ex-presidentin Barack Obaman puoliso, ”first lady” 2008-2016. Superjulkkiksesta muodostaa herkästi mielikuvan. Minulle tuli mieleen nuorison kuntokampanja, jonka alullepanija kuntoili itsekin ja punnersi kilpaa Ellen DeGeneresin kanssa. Muistin perheposeeraukset ja vaatevalinnat, joiden ansiosta Michellestä alettiin puhua tyyli-ikonina.

Omaelämäkerta Becoming löi minut ällikällä. En tiennyt, millaisia haasteita rouva Obama on kohdannut, enkä tuntenut hänen maailmanparantajamentaliteettiaan. Hän todella haluaa tehdä jotakin korjatakseen epäkohtia. Erityisesti hän on ponnistellut mustaihoisten lasten ja nuorten hyväksi.

Kirjakaupan nettisivuilta osui silmiini arvio: ”kevyt, hyvin vähän älyllisesti inspiroiva”. Olen juuri päinvastaista mieltä! Kirja on tyylikäs, kieleltään rikas, aiheiltaan juurikin älyllisesti inspiroiva ja mainiosti kerrottu. Minusta se on suorastaan vastustamaton. Yli 400-sivuisessa opuksessa on sulateltavaa.

Muistelmakirjaa on myyty noin 11 miljoonaa kappaletta. Netflix julkaisi kirjaprosessiin painottuvan dokumentin. Kirjan suomennos (Minun tarinani, suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018) on ollut myyntimenestys, ja markkinoilta löytyy äänikirjaan liittyvä täytettävä kirjakin oman tarinan hahmottamisen avuksi.

Michelle Robinson syntyi vähävaraiseen chicagolaiseen perheeseen vuonna 1964. Isä oli energiayhtiön tarkastaja ja toimi myös linkkinä yleisön ja yrityksen välillä. Hän kävi tunnollisesti työssä MS-taudista huolimatta. Äiti hoiti kotia ja perheen kahta lasta, Craigia ja Michelleä, kunnes lasten vartuttua teini-ikään hankki työpaikan pankkivirkailijana. Rahasta oli tiukkaa. Vanhemmat kannustivat jälkikasvuaan vastuullisuuteen, ahkeruuteen ja elämäniloon. Ketään ei hyysätty, mutta rakkaus oli läsnä ja huumori kukki perheessä.

Turvallinen koti auttoi Michelleä kasvamaan omaksi itsekseen.  Pieni Michelle opettelee soittamaan pianoa ankaran Robbie-tädin opastamana. Koulussa hän pärjää aina. Hän on loputtoman utelias oppimaan uutta ja keräämään tietoa. Hänestä tulee kontrollifriikki suorittaja, ja tarinaa lukiessa koen sympatiaa: ei kai ole ihme, jos huippusuorituksista tulee tuki ja turva, merkitseväthän ne myös mahdollisuutta parempaan elämään.

Ensimmäiset rodullisiin eroihin liittyvät omakohtaiset kokemukset tulevat jo varhain, kun asuinalue alkaa muuttua, valkoihoiset hakeutuvat vauraammille esikaupunkialueille. Myös kouluissa tapahtuu eriytymistä, vaikka kaupunki tarjoaa  ilmaisia koulukyydityksiä juuri siksi, että kaikki pääsisivät kaikkiin kouluihin. Isoveli ajaa uudella polkupyörällään ja joutuu poliisin pysäyttämäksi vain siksi, että poliisi epäilee pojan vohkineen pyörän.  

Sinnikkäästi Michelle kulkee opintietään, etenee collegeen, ja kun urheilullinen Craig-veli pääsee Princetonin yliopistoon, myös Michelle haluaa sinne. Mutta opinto-ohjaaja sanookin, ettei tyttö ole ehkä oikeaa “ainesta”:

” ’I’m not sure’, she said, giving me perfunctory, patronizing smile, ’that you’re Princeton material’ “ (s.66).

Michelle ei tähän tyydy, vaan hankkii suosituskirjeen, ja pääsee. Princetonissa hän jatkaa ahkerointia ja koettaa ymmärtää yläluokkaisia nuoria. Hän on jo tiedostanut, että mustaihoisena häneltä vaaditaan kaksinkertaista panosta. Hän jakaa huoneen kahden muun tytön kanssa; heistä toinen muuttaa äkkiä pois, koska äiti on kauhistunut mustan tytön läsnäolosta.

Nuoruusvuosien osuus on hieno kuvaus itsenäistymisestä ja oman temperamentin kehittymisestä ja ymmärtämisestä. Seuraava etappi on Harvardin oikeustieteellinen yliopisto, josta valmistuttuaan Michelle saa työpaikan lakimiehenä chicagolaisesta suuresta Sidley &  Austin -firmasta. Hänet määrätään toimimaan tutorina uudelle lakimiehelle, Barack Obamalle, ja kuten klisee kuuluu, loppu on historiaa. Rakkaustarinan kehittyminen on herkkää luettavaa.

Romanssin haasteena on heti välimatka; Barackin opinnot ovat vielä kesken Harvardissa. Aikana ennen kännyköitä nuoripari miettii keinoja pitää yhteyttä. Barack tahtoisi kirjoittaa kirjeitä, koska hän on niihin tottunut, mutta Michelle tahtoo puhua.

”I informed Barack that if our relationship was going to work, he’d better get comfortable with the phone. ‘If I’m not talking to you’, I announced, ‘I might have to find another guy who’ll listen.’ I was joking, but only a little. (s. 119)

Barack herättää huomiota jo varhain. Hänet valitaan arvostettuun ja kilpailtuun luottamustoimeen, Harvard Law Reviewin päätoimittajaksi, ensimmäisenä afroamerikkalaisena.

Avioitunut pari elää kiireistä elämää. Barack opettaa lakikoulussa, työskentelee lakifirmassa ja kirjoittaa kirjan Dreams from My Father. Hän pyrkii ja pääsee paikallissenaattoriksi vuonna 1996 ja vielä jatkokaudelle.

Michelle tajuaa, ettei pitkän päälle sittenkään viihdy juristina. Hän tahtoo ihmisten pariin edistämään jotakin konkreettista. Hän löytää uuden työn Chicagon kaupunginjohtajan assistenttina ja sen jälkeen aloittaa Public Allies -hankkeen, jossa mentoroidaan paikallisia nuoria ja luodaan heille oppisopimuspaikkoja julkishallinnon tehtäviin. Myöhemmin työ vaihtuu vielä pariin kertaan yhteisösuhteiden päälliköksi ja yliopistosairaalan viestintävastaavaksi.

Lapsettomuushoidot ovat edessä, kun toivottua lasta ei vain kuulu. Prosessi opettaa nöyryyttä; kaikki asiat eivät ratkea omalla yrittämisellä. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Malia syntyy, ja pikkusisko Sasha kolmea vuotta myöhemmin.

Poliittinen hurlumhei perheessä alkaa, kun Barack pyrkii Yhdysvaltain senaattoriksi. Läpimurto on kuuluisa Bostonin puhe vuonna 2004, minkä jälkeen Barackia verrataan rocktähteen, ja hänet tunnetaan kaikkialla. Kun senaattoriksi pääsy on varmistunut, alkavat saman tien utelut: pyritkö presidentiksi? Michellelle Barackin kunnianhimo tuottaa tuskaa, sillä hän pelkää julkisuusmyllyn jauhavan perhe-elämän ja kaksi pientä tyttöä. Myös hänen oma työnsä on hänelle rakas, ja nuorempi tytär on juuri siirtymässä kouluun.

Päivän tunnit eivät riitä Barackin kaikkiin projekteihin, ongelmat tiivistyvät alkuillan päivälliseen, johon yritetään saada koko perhe koolle. Ruuhkavuosien väsymys kärjistyy niin, että pariterapia on tarpeen. Muutamalla käytännön ratkaisulla pulmat ratkeavat.

Michelle on elätellyt toiveikasta visiota Barackista jonkin säätiön johtajana, jonka virka-aika noudattaisi virastoaikaa ja joka tulisi aina ajoissa kotiin päivälliselle, mutta hyperaktiivinen ja huippuälykäs Barack tahtoo ottaa presidenttiyshaasteen vastaan. Maailmanparantamisen hengessä. Ja Michelle myöntyy.

”How could I put my own needs, and even those of our girls, in front of the possibility that Barack could be the kind of president who helped make life better for millions of people?” (s. 226)

Alkaa kampanjointi, josta ei loanheittoakaan puutu. Michelle saa karvaan oppitunnin, miten varovainen pitää olla puheita pitäessään, kun sopivasti editoitu uutisfilmi antaa väärän käsityksen hänen sanomastaan. Nuoruusvuosien  afroamerikkalaisuushaasteita pohtiva yliopistoessee kaivetaan esiin ja luetaan kuin jokin salainen black power -manifesti. Kun hän ilmaisee itseään jämäkästi, häntä kritisoidaan ”vihaisuudesta”.

Itse ehdokasta mustamaalataan kyseenalaistamalla hänen amerikkalaisuutensa, väittämällä hänen syntyneen ei Havaijilla vaan Keniassa ja olevan salaisesti muslimi.

Valkoisen talon arkea kuvaavat kappaleet ovat mielenkiintoista luettavaa. Massiiviset turvajärjestelyt estävät kaikenlaiset spontaanit piipahtelut. Turvamiehet ovat läsnä 24/7. Turvallisuus tietysti ennen kaikkea, mutta perheen emännälle yhtä tärkeäksi nousee tyttöjen viihtyvyys. Kodin pitää tuntua kodilta, vaikka se palatsi/museo-ympäristössä turvamiesten silmien alla haastavaa onkin.

Barack Obama on Yhdysvaltain 44. presidentti.

”As an added bonus, he was showing up to dinner on time.” (s.307)

Obamat ovat 11. perhe, joka viettää täydet kaksi kautta Valkoisessa talossa. He ovat uranuurtajia joka vaiheessa, ensimmäisiä afroamerikkalaisia kyseisessä asemassa.

Lähihistorian tapahtumat lomittuvat Michellen muistelmiin. Pankkikriisi, lama, massatyöttömyys, joukkoampumiset, Osama bin Ladenin surma.

Barack Obama saa uudistuksia aikaan: ajaa läpi syrjinnän estävän minimipalkkalain, lopettaa kidutuksen kuulustelukäytäntönä, luo eettiset säännöt Valkoisen talon työntekijöille, takaa terveydenhoidon 20 miljoonalle amerikkalaiselle. Hän sitouttaa Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimukseen ja kotiuttaa kymmeniä tuhansia sotilaita Irakista ja Afganistanista. Mutta Guantánamon vankilaa hän ei onnistu sulkemaan.

Michelle edistää omia projektejaan. Hän aloittaa sparraus- ja mentorointiohjelman Reach Higher nuorille naisopiskelijoille. Kautta kirjan hän korostaa häntä tukeneiden aikuisten, työtovereiden, naisystävien merkitystä, ja haluaa itse auttaa nuoria eteenpäin. Muita projekteja ovat sotaveteraanien kuntoutusohjelma Joining Forces, sekä tyttöjen opiskelua edistävä Let Girls Learn.

Hän perustaa Valkoisen talon piha-alueelle hyötykasvitarhan, jota perustamassa ja hoitamassa käy läheisten koulujen lapsia. Kun puutarha alkaa tuottaa, osa sadosta viedään hyväntekeväisyyteen. Michelle käynnistää hankkeen Let’s Move!, joka tähtää lasten fyysisen aktiviteetin lisäämiseen kouluissa. Puutarhaprojekti antaa aiheen puhua laajemmin lähiruuan ja tuoreiden vihannesten puolesta. Tavoitteena on katkaista lapsuusiän ylipainobuumi. Kouluruokaa tuottavat firmat sitoutuvat vähentämään kouluaterioista rasvaa, suolaa ja sokeria. Mediafirmat Disney, NBC ja Warner lupaavat tietoiskuja ja ohjelmia terveellisemmistä elämäntavoista.

Joskus Michelle Obama kuulee yhä vanhan viestin menneisyydestä. ”Am I good enough? Yes I am.” (s. 284) Ihailen kirjailijan rohkeutta kertoa tunteistaan, myös siitä turhautumisesta, jota hän kokee huomatessaan, että maailma ei aina palkitsekaan rehellisyyttä ja ahkeruutta. Donald Trump ylittää kaikki säädyllisen viestinnän ja hyvän käytöksen rajat, eikä maailma ole enää entisensä.

Michelle Obama kirjoittaa muistelmiaan vaiheessa, jossa hän Barack Obaman kahden presidenttikauden jälkeen on uuden edessä. Lapsetkin aloittelevat itsenäistä elämää.

”And we’d managed two terms in office without a major scandal. We had hold ourselves and the people who worked with us to the highest standards and decency, and we’d made it all the way through.” (s. 414)

Käynnissä on kaikkien turbulenssivuosien sulattelu ja myös järkytys vuoden 2016 presidentinvaalien tuloksesta. Mielestäni juuri nyt, muutama viikko ennen vuoden 2020 presidentinvaalia, oli äärimmäisen kiinnostavaa lukea tämä kirja.

 (Taina)