Jyräävän isän pitkä varjo

Eira Mollberg: Vakuuslapset. Otava 1999.

Eira Mollberg: Molle, isäni. Otava 2008.

Nämä kaksi kirjaa eivät vain jättäneet minua rauhaan. Luin Vakuuslapset ensimmäisen kerran heti kirjan ilmestyttyä. Toisen kerran törmäsin siihen kirjamessujen myyntitempauksessa ja luin sen taas. Ja koska Eira Mollbergin (s. 1957) teos Villahousuhäpeä (Tammi 2019) oli tehnyt vaikutuksen (Lue Villahousuhäpeä-teoksen esittelyni tästä) ja tietokirja elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergista oli tuoreessa muistissa, päätin ottaa selvää myös Molle, isäni -kirjasta ja huomasin sen olevan kuin Vakuuslapsien sisarteos.

Vakuuslapset naamioi hieman perheen asetelmaa, mutta vain hieman. Isä on Teuvo Böhm, kuvataiteilija, alkuvoimainen ja parrakas vekara, jonka energiaa ja charmia harva pystyy vastustamaan. Huonotuulisena isä mitätöi ja pilkkaa ja toimii käsittämättömän julmasti. Hänen vaikutuspiirissään olevat perheenjäsenet joutuvat kaikki kärsimään.

Tuore tietoteos Molle: Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat (WSOY 2023) kertoo: ”Mollen ja hänen tyttärensä Eiran välit katkesivat useiksi vuosiksi 1990-luvun puolivälin tienoilla. Välirikon alkuaikoina tytär kirjoitti lapsuuskokemuksiensa pohjalta Suutarin lapsilla ei ole jalkoja -nimisen näytelmän, jossa koko kansan tunteman elokuvaohjaajan perhehelvetti tuotiin esille, tosin fiktiivisin maustein. Näytelmän kantaesitys oli Oulun kaupunginteatterissa syyskuussa 1996.

Kolme vuotta myöhemmin Eira kirjoitti näytelmänsä pohjalta romaanin Vakuuslapset, jonka ilmestyminen sai Mollen selvästikin raivon partaalle. Tämä kirjoitti punaisella tussilla ylös kirjan herättämiä ajatuksia, yhteensä useiden kymmenien liuskojen verran. – – Avioeroonsa Molle piti syyllisenä Eiraa, joka ´johti äitinsä siihen´. – – Vasta vuosien päästä, välien jo kohennuttua, Molle tunnusti tyttärensä kirjan pitävän ainakin osittain paikkansa.”

Naisystävälleen Raijalle Molle tilitti (siitä on olemassa tallenne), että jos hänen pitäisi miettiä lasten luona olemista, niin hän voi lopettaa koko työnsä, koska ”sitten menee voimat ihan loppuun. Täytyy vaan sanoa itselle, että ei ihminen jaksa eikä ennätä kaikkea, joku asia jää aina puolitiehen”. Suuria saavutuksia elokuvaohjauksillaan saanut mies ei jaksanut panostaa perhesuhteisiin.

Lue tästä artikkelini teoksesta Molle.

Vakuuslapset on kertomus siitä, miten perheen tytär Maija yrittää puolustaa omaa elämäänsä perheen sietämättömiksi käyvissä paineissa. Isä dominoi, äiti väistyy, isoveljen mieli järkkyy. Tytär koettaa puolustaa äitiään ja saada veljelle asiallista hoitoa. Sivullisen on helppo sanoa: antaisit olla, miksi välität? Mutta ei heitä voi hylätä, koska rakkaus. Maija tekee irtiottoja, lähtee työskentelemään ulkomaille. Aina vain on palattava takaisin ja kohdattava samat ongelmat.

Kirjan alussa on osuva runo sisäkkäisistä nukeista. Jokainen ihminen on osa sukunsa jatkumoa. Maijan temperamentti vetää vertoja isän tulisuudelle, mitä tyttö ei tietenkään halua kuulla kenenkään sanovan, koska se on niin totta.

”Sama käsi, jolla Teuvo pitelee sivellintä, nousee lyömään sairasta poikaa. Sama käsi, jolla kirjoitan yleviä esseitä yliopistossa, nousee äkäisesti paiskaamaan ensimmäisen pöydällä olevan tavaran päin äidin murheellisia kasvoja.

Olen pakahtumaisillani pahanolon tunteeseen. Jotain on nyt tehtävä. Emme voi jatkaa joulua näin.”

Hajoavan perheen myrskyissä Maija koettaa rakentaa omaa nuoren naisen itsenäistä elämäänsä saamatta juuri mitään tukea lähipiiriltään. Kaiken keskellä hän kantaa syyllisyyttä psykoottisen veljensä tilanteesta. Samaan teemaan Eira palaa ilman fiktiota dokumenttikirjassa Molle, isäni kirjoittaen suoraan, että Heikki-veljen kohtalo painaa häntä hirvittävästi.

Molle, isäni kertoo kuitenkin kauniisti myös rakkaudesta. Isän ja tyttären vuosia kestänyt välirikko on ohi. Fyysisesti heikentynyt isä lähestyy elämänsä päätepistettä. Eira löytää uudenlaisen yhteyden pyrkien sovintoon ja anteeksiantoon. Molle kuoli vuonna 2007. Kirjassa on riipaisevan kauniita kohtia, luonnonkuvauksia, ihmisen ymmärtämistä. Toisaalta tyyli on väliin hyvinkin suoraviivaista. Draaman hallitseminen antaa hyviä eväitä myös proosan kirjoittamiseen; tämä vanha totuus tuli mieleen Mollbergin sujuvia ja hyvärytmisiä kirjoja lukiessa.

Eira Mollberg perustelee perheasioista kirjoittamista avoimuudella. ”Yksinkertaisesti tarvitsen avoimuutta, se on minulle eräänlainen vastaus, hyvitys tai jotain sinne päin. – – Asioiden salassa pitäminen ja silmien ummistaminen on minulle vääryys. Voi vain toivoa, että laajassa mielessä se mitä teen on merkityksellistä. Menneisyys on todellinen asia. Se on paljon muuta kuin vanhat päiväkirjat ja valokuvat. Menneisyys elää meissä ja muistaminen on teko. Mihinkään ei tietenkään saa kiinnittyä. Kaikki täytyy antaa anteeksi, muuten ei voi elää.”

Hän peräänkuuluttaa maailmaan enemmän hyviä tekoja ja pyrkimystä tasapainoon, ”mieluummin hyvyyttä kuin asemaa tavoittelevana ihmisenä. Ei ihmisen hätää ratkaise pelkästään suuret saavutukset vaan ihmisenmittaiset yhteisyyttä ylläpitävät arkiset teot.” Hänen ajattelussaan on hengellinen ulottuvuus, joka vuosien mittaan on vain vahvistunut ja ilmenee kirkkaana Villahousuhäpeässä.

Teologi ja kirjailija Kai Sadinmaa pohtii Malmin hautausmaalla elokuvaohjaaja Mikko Niskasen haudan äärellä teoksessa Kuolleiden kirja (Into 2019): ”Ovatko lapset vain alaviite vanhempien toteuttaessa palavaa kunnianhimoaan? Ylevät puheet Jumalten keinusta, jossa poikkeusyksilöitä riepotellaan maan ja taivaan välillä, ovat osa taiteilija- ja suurmiesmyyttiä, samaan tapaan kuin alkoholismin ja kaikenlaisen vastuuttoman ja lapsellisen käytöksen hyväksyminen luonnollisena osana taiteilijuutta”.

Eira Mollberg ottaa kantaa tähän Molle, isäni -kirjassa, kirjeessä isälleen: ”Jostain kumman syystä mieleeni tuli iät ja ajat hoettu klisee, että eikö taiteen tekemiseen liitykin aina uhrauksia, eikö jotkut taideteokset tavallaan lunasta suuruudellaan tekijöidensä inhimilliset heikkoudet.

Mielessäni vastasin kysymykseen, että ei. Eivät lunasta. Ei taide saa jyrätä elämän yli koska mikään ei saa jyrätä elämän yli. Olemme täällä ylläpitääksemme elämää.”

Ilman Eira Mollbergin kirjoja en olisi ehkä kunnolla mieltänyt, millaisen hinnan suurmiesten ja muiden merkkihenkilöiden lapset joskus maksavat vanhempiensa maineesta.

Taina

Hämäriä sivubisneksiä Lapin kairassa

Seppo Saraspää : Ansiosidonnainen : romaani (Karisto, 2008)

"- No, mulla on se nyt, Volodja sanoi ja vilkaisi ympärilleen.
   - Mikä?
   - Mikä? Mitä sinä luulet? Se tyttö.
   - Tyttö?
   - Tyttö, tyttö... tai nainen.
   - Mikä helvetin nainen, Asko äimisteli. - En minä...
   - Asko.
   Volodja astui askelen lähemmäs.
   - Tätä sinä et voi tehdä. Sinä tilasit naisen. Minä kolmeen kertaan kysyin, että oletko sinä varmasti tosissasi, Volodja puhui jokaista sanaansa painottaen. - Sinä olit. Aivan varma. No, minä teen kovan homman ja hankin naisen. Ne ei ole hyllytavaraa, ei niitä ole varaston kaapissa. Minä en ole sutenööri. Minä en tiedä naisia. No, yksi Sergein kaveri tuntee kavereita...
   Volodja keskeytti.
   - Ne on kovia kavereita, vasta päässeet Tsetseniasta. Ne ei pidä perättömistä puheista. Niitä ei kukaan kuseta kuin korkeintaan kerran.
   Askon päässä hutisi. Mikä nainen? Mitä hän oli mennyt kännissä tekemään?
   - Kuule, kai tämän voi jotenkin...
   - Voi, Volodja kivahti ja laski kätensä Askon olkapäälle. - Voi sen. Sinä lähdet nyt pankkiin. Vai onko sinulla tonni päällä?
   - Tonni?
   - Viisisataa viikko. Niin sovittiin."

Alkoholiongelmista kärsivän nelikymppisen rakennusmies Asko Kurkkion viinankäyttö oli jälleen suistunut täysin raiteiltaan. Eron jälkeen käydyn katkaisuhoidon päätyttyä hän oli onnistunut sinnittelemään töissä seitsemän kuukautta. Rakennusurakan päätyttyä hänet irtisanottiin. Ystäviensä kanssa käydyn baari- ja karaokeravintolakierroksen jälkeen filmi oli lopussa pahasti katkeillut. Ilmeisesti taksi oli pörrännyt Murmanskin suunnalla, koska hänen arkeensa ilmestyi pariksi viikoksi venäläinen, suomea osaava prostituoitu Nina.

Seppo Saraspään pienoisromaanissa koetaan monenlaisia konflikteja. Hirvien salametsästäjät vastaan virkavalta, tiedostavat luonnonsuojelijat vastaan paikallinen media sekä suojelunvastustushysteeriset virkamiehet, etelän pellet vastaan rehdit pohjoisen juntit. Ja tuolloin avoimemman itärajan yli lentelevät ilolinnut baarien miesten kosketuksen kaipuuseen. Kaikki varmaan tuttuja tekijöitä Saraspäälle hänen poliisiajoiltaan.

Ilmeisesti Seppo Saraspää toimi niin pitkään eräpoliisina, että hänen kuvansa salametsästyksestä sai lisää sävyä. Pankkikriisin aikaan firmansa konkurssissa menettäneelle Jatkoroikalle annetaan tilaa perustella laittomuuksiaan:

”- Minä en voi omistaa mitään, mulla ei voi olla edes luottokorttia. Minä olen ikäni painanut hullun lailla töitä, maksanut verot, tervehtinyt mummoja kadulla, avannut ovia naisille… mallikansalainen, perhana. Ja mitä minä siitä sain? Minua potkittiin joka suunnasta kuin porokoiraa. Nyt minä – miten se nyt hienosti sanotaan – toimin alkutuotannon parissa. En minä tappais yhtään elukkaa, jos joku ei niitä ostais. Kuka ostaa? Mihin ne menee? Tunturin kelolinnoihin pääjohtajille, vuorineuvoksille, kansanedustajille ja muille tapeille. Pitopalvelun pojat maksaa liki mitä vain. Riistaruokaa, katsos. Ja vielä kun keittiömestari vihjaa, että tämä on salaa tapettua, niin herrat ei tiedä miten päin olisivat. Se on niin helvetin eksoottista ja jännää, että jossain Lapin korpimailla elää semmoisia desperadoja…”

Ei, kun yrittäjältä on kerran lakikirjalla isketty taju kankaalle, ei häneltä juuri riitä kunnioitusta mitään lakeja kohtaan. Jatkoroikan mielestä etelästä ei ole koskaan tullut tunturin yli yhtään täyspäistä ihmistä tai asiaa. ”Vai oletko tavannut ensimmäistäkään normaalia turistia. Semmoista joka ei ole joko helvetin leuhka tai sitten täysi vouhake – pahkakuppi vyöllä loikkiva lapinhullu?”

Muutamalla vedolla, ilmavasti Seppo Saraspää kuvaa Morottajan taajamaa. EU-rahoilla sinne on saatu värikkäitä valaisinpylväitä sekä muutama liikenneympyrä autoilijoiden harmiksi. Teboililta saa kahta laatua bensaa: halpaa ja edullista. Sen baarissa kahvi juodaan yleensä kaljuna tai mähnämunkin kanssa. Tutussa tai puolitutussa seurassa puidaan ajankohtaisia asioita ja naissukupuolen avuja. Kuitenkaan tämän baarin äijäporukka ei katso kaljoittelua hyvällä silmällä. Toista pulloa aletaan jo selvästi paheksua ja kolmannen jälkeen närkästys ajaa lipittelijän kadun yli Naamabaariin.

Eräkirjailija Saraspää tulee näkyviin, silloin kun hän kuvaa Askon venematkoja verkoille tai pitkää simaa kokemaan. Askon puuhat pyyntivälineiden ja veneen kanssa sekä elämykset suurella selällä ovat selkeän kuulas vastavoima alkoholinhuuruisille sisätiloille. Viinan kanssa läträämisen seuraukset tulevatkin kirjassa hyvin esille. Vaihtoehto sille on löydettävissä. Sellainen esitellään, mutta siitä ei saarnata.

Entä Askon ja Ninan suhde? No, miten nyt kahden onnettoman löytäessä toisensa saattaa joskus onnellisesti sattua…

Tommi

Värikkään elämän väkevä kuvaaja

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & Co 2017.

Tämä kirpputorilöytö perehdytti minut Lucia Berliniin, kertojaan jolla aikoinaan oli kulttimaine pienehköissä piireissä ja joka kuolemansa jälkeen on noussut laajempaankin tietoisuuteen.

Tunnustan, etten tiennyt kirjailijasta ennestään yhtään mitään. Pikainen silmäily sisältöön herätti kuitenkin kiinnostuksen heti. Kannessa poseeraa kaunis nainen, ilmetty Elizabeth Taylor säihkysilmineen. Daami on kirjailija itse.

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, jota monenkirjava elämä kuljetti isän työn sekä sota-ajankin määräämänä Amerikan köyhistä kaivoskaupungeista Chilen Santiagoon parempiin piireihin ja taas takaisin Yhdysvaltoihin. Berlin avioitui ensimmäisen kerran nuorena, sai neljä lasta kahden eri miehen kanssa ja oli kolmesti epäonnistuneessa avioliitossa. Hän juopotteli ja raitistui, eli Meksikossa, Arizonassa, New Mexicossa ja New Yorkissa. Hän elätti poikiaan yksinhuoltajana ja teki töitä siivoojana, päivystysklinikan apulaisena, puhelinkeskuksen hoitajana sekä kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettajana.

Kaiken aikaa hän kirjoitti novelleja, joita myös julkaistiin, mutta valtamediasta syrjässä. Kirjoittamista varmasti edisti ystäväpiiri, johon kuului runoilijoita ja kuvataiteilijoita. Myöhempinä vuosinaan hän opetti Coloradossa ja loppuvuosiksi siirtyi asumaan Los Angelesiin, lähemmäs poikiaan.

Lucia Berlinin tyyli on väkevästi kuvailevaa, kaikkiin aisteihin vetoavaa, rytmisesti vaihtelevaa ja suorastaan sähköistävää. Novellissa Tiikerinpuremia kuvataan El Pasoon saapumista ja aavikon tuoksua:

”Kuivaa hiekkaa, salviaa, rikinkatkua sulatosta, nuotiotulen tuoksua meksikolaisten hökkeleiden luota Rio Granden varrelta. Pyhä maa. Kun menin sinne ensimmäistä kertaa, silloin kun muutimme sodan aikana asumaan Mamien ja isoisän luo, kuulin myös ensimmäistä kertaa Jeesuksesta ja Mariasta ja Raamatusta ja synnistä, ja sen jälkeen Jerusalem sekoittui minun mielikuvissani aina El Pason rosoisiin vuoriin ja aavikoihin. Joen rannalla vihvilää ja kaikkialla krusifikseja. Viikunoita ja granaattiomenia. Tummahuivisia naisia pienten vauvojen kanssa ja köyhiä, laihoja miehiä, joilla oli Vapahtajan kärsivä katse. Öisin tähdet tuikkivat suurina ja kirkkaina niin kuin laulussa sanotaan, niin itsepintaisen häikäisevinä, että oli helppo uskoa tietäjien tarinaan: ainut vaihtoehto oli seurata yhtä tähteä ja löytää sen johdattamana perille.

Nyt Tyler-eno oli keksinyt kutsua koko suvun koolle jouluksi.”

Uskonnollisuus, nunnat ja kristilliset koulut mainitaan monessa novellissa. Berlin vaihtaa näkökulmaa ja tyyliä salamannopeasti, tunnelma on sellainen että lukija on vähän varpaillaan: mitä seuraavaksi tuleekaan. Milloin ollaan uuden elämän äärellä, milloin kuoleman porteilla. Yllätyksiä riittää. Kirjailija käyttää pelotta aineistoa ilmeisesti omien kokemustensa pohjalta. Jotkin kuvaukset jäävät piinallisina kuvina mieleen. Hän kuvailee köyhyyden ja rikkauden ilmentymiä yhtä siekailematta, jopa kliinisesti. Kaikessa on kuitenkin lämmin inhimillinen pohjavire, kertojan empatia henkilöitään kohtaan.

Yhteiskuntakriittisesti näistä syrjäkatujen, nuhruisten aborttiklinikoiden, itsepalvelupesuloiden ja katkaisuhoitopaikkojen kuvauksista voisi ammentaa yhtä ja toista ja varmaan on ammennettukin. Novellien omaelämäkerrallisuudesta on keskusteltu; minkä verran niissä on Berlinin omia kokemuksia ja minkä verran väritettyä.

Tästä pääsemmekin tirkistelynhaluun, tuohon peri-inhimilliseen ominaisuuteemme. Berlinin kiinnostavuuteen vaikuttaa se, että hän kävi pohjalla. Eikö muka tirkistelynhalu herää? Ensikäden kuvauksia juopottelevasta perheenäidistä. Berlinin tuotannossa erityinen sija on alkoholismin kauhuilla, mutta myös alkoholin tuottamalla ilolla ja helpotuksella; on tarinoita putkakokemuksista ja katkaisuhoidoista.

”Sielun syvässä synkässä yössä viinakaupat ja baarit on suljettu. Hän työnsi kätensä patjan alle – vodkapullo oli tyhjä. Hän hivuttautui ylös sängystä, nousi seisomaan. Vapisutti niin pahasti, että oli pakko istua lattialle. Hän haukkoi henkeä. Jos ei nyt saisi ryyppyä, seuraisi DT tai sydänkohtaus.”

Kokoelman niminovelli Siivoojan käsikirja on sarkastinen minämuotoinen kuvaus siivoojana toimimisesta yläluokkaisten rouvien kodeissa. Käsittelyyn otetaan viipymättä väite, että siivoojat varastavat. Jotkut emännät testaavat siivoojiaan jättämällä kolikoita kuppeihin näkyville. ”Minun ratkaisuni tähän on se, että lisään entisiin muutaman roposen, jopa kymmenen senttiä.”

”Montclairin vuorten juurella on pysäköityjä Toyota-merkkisiä autoja, joissa naiset odottavat apulaisiaan bussista. – – – Naisten ääni nousee aina pari oktaavia, kun he puhuvat siivoojille tai kissoille. – –

(Vinkki siivoojalle: mitä kissoihin tulee – älä ystävysty kissojen kanssa, älä anna niiden leikkiä mopilla tai luutturätillä. Rouvat tulevat mustasukkaisiksi. Älä silti koskaan häädä kissaa pois tuolilta. Toisaalta: ystävysty aina koirien kanssa, ja kun tulet taloon, vietä viisi tai kymmenen minuuttia rapsuttamalla Cherokeeta tai Smileyta. Muista panna wc:n kannet kiinni. Karvaiset, kuolaavat ystävämme.) – – –

(Vinkki siivoojalle: Työnantajissa on paljon emansipoituneita naisia. Ensimmäinen vaihe on feministinen tiedostusryhmä; toinen vaihe on oma siivooja, ja kolmas on avioero.)”

Kertoja siivoaa, koska ei ole löytänyt muutakaan työtä. Elantoa on pakko repiä, sillä alkoholistimies on jättänyt naisen pärjäämään yksinään neljän pojan kanssa. Hän on ylikoulutettu tullakseen hyväksytyksi siivoojien joukkoon ja puhuttelee välillä edesmennyttä miestään nimeltä. ”Ter, minä en kestä että sinä olet kuollut. Mutta senhän sinä tiedät.”

New Mexico -kuvaukset yhdistyivät mielikuvissani kuuluisaan tv-sarjaan, Albuquerquen tunnetuksi tehneen Breaking Badin maisemiin. Toisaalta kirjan henkilöt toivat monessa mieleen Janet Fitchin teoksen Valkoinen oleanteri. Heissä on samaa arvokasta sinnikkyyttä, matka jatkuu vaikka mitään takeita paremmasta olopaikasta ei ole, ja tapahtumien kauheuskin on kauniisti kuvattu. Kirja on runsas, liki 300-sivuinen, ja sen 25 novellissa on paljon sulateltavaa.

Suomessa kustantamo Aula & Co on julkaissut kolme Lucia Berlinin novellikokoelmaa. Tämä käsillä oleva Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017), Siivoojan käsikirja 2 : Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (2018) sekä Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (2019).

Toissavuonna 2021 ilmestyi Kotiinpaluu. Se on vielä vahvemmin omaelämäkerrallinen kuin novellit sisältäen päiväkirjamerkintöjä, muistelmia ja kirjeenvaihtoa. Janica Brander esitteli uusimman teoksen Kulttuuritoimitus.fi:n sivuilla kesäkuussa 2021 nostaen esiin ristiriidat näissä merkinnöissä: Lucia Berlinin Kotiinpaluu paljastaa, miten epäluotettavia olemme päiväkirjoissamme – Kulttuuritoimitus

Kotiinpaluu ulottuu 1960-puoliväliin asti. Sen jälkeen Berlinin elämässä alkoivat suuret vaikeudet, avioero, alkoholismi ym. Jatkuuko Berlin-saaga suomeksi, tuleeko Kotiinpaluu 2?

Taina

Viinan viemä nainen nousee alhosta

Eira Mollberg: Villahousuhäpeä : dokumenttiromaani. Tammi 2019.

”Viimeisenä punaviinin myrkyttämänä iltana en muistanut, missä lapseni olivat töissä. Yksi opettaa peruskoululaisia, yksi toimii politiikassa, ja kuopus tekee nuorisolle ohjelmia Yleisradiossa. Muistin, että olen muuttamassa vuokrakaksioon asuttuani kaksikymmentä vuotta omakotitalossa, että lainani maksetaan kaikki pois muuton yhteydessä ja että minulle on varattu nivelrikkoisen polveni takia aika Tammisaaren sairaalassa. Muistin kaiken tarkkaan ja räikeän kirkkaasti. Muistin nekin asiat ja tapahtumat, jotka itsepintaisen uhmakkaasti olisin halunnut unohtaa.

Olisin halunnut unohtaa isäni talon Loimaalla, Orissuon vanhan koulun, jonka isä osti menetettyään omaisuutensa kahden viimeisen elokuvansa rahoituksen yhteydessä, kaksi järkälemäistä epäonnistumista: Ystävät, toverit ja Paratiisin lapset. Iltalehdet hehkuttelivat lööpeissään, kuinka yksikään ihminen ei saapunut katsomaan Rauni Mollbergin uusinta elokuvaa. Talo myytiin pilkkahintaan, ja nyt oma taloni oli menossa myyntiin, koska minun täytyi maksaa veljelleni osuus talosta, joka kuului äidille ennen hänen kuolemaansa.”

Kaksi vuotta putkeen juomista, alas vajoamista ja pohjamudista nousu uudenlaiseen tasapainoon. Eira Mollbergin Villahousuhäpeä on rohkeudessaan vavahduttava. Kirjasta tehtiin teatteriesitys heti ilmestymisensä aikoihin, syksyllä 2019. Teatteri Avoimet Ovet sen tuotti, ja se oli ”esitys kahdelle naiselle ja ortodoksikuorolle”. Siksi ortodoksikuoro, koska Mollberg on löytänyt hengellisen kotinsa venäläisistä luostareista.

Kirjan nimi Villahousuhäpeä juontuu lapsuuden muistosta, ajalta jolloin lapset vielä käyttivät vanhanaikaisia villahousuja. Pieni Eira pääsee luokkaretkelle karkkitehtaaseen ja tohkeissaan unohtaa pukea hameen ylleen. Perillä, kun talvitakit riisutaan ja lähdetään kierrokselle, häpeä on suuri. Kulahtaneet villahousut paljastuvat.

Sana häpeä ilmaisee teoksen ytimen. Kyse vain on jostakin paljon syvemmästä kuin lapsuuden satunnaisen kömmähdyksen tuottamasta häpeästä; kyse on vuosikymmenien aikana kertyneestä painolastista.

Se korsi, joka katkaisee kamelin selän, on yritys kirjoittaa Brita Kekkosen elämäkerta. Urho Kekkosen miniä, Taneli-diplomaatin leski on diiva, joka nöyryyttää elämäkerturia. Ennen Mollbergia on ollut jo monta yrittäjää.

” Kyllikki Forssell osaisi hyvin näytellä tuon äänen. —

–  Sinulla ei ole hajuakaan, mikä suurlähettiläs on, jatkoi Brita. Ääni käväisi jo tiuskaisun puolella. – Kukaan suurlähettiläs ei voi koskaan käydä kruununprinsessan luona. Ääni kiristyi ja nousi. – Suurlähettilään edelle menevät vain maan presidentti ja pääministeri, ei kukaan muu.

Vaihdoin ajatuksissani Kyllikki Forssellin Miitta Sorvaliksi. Loistava näyttelijä. Suoriutuisi tästä roolista väliaplodeilla. – Kun me olemme ulkomailla, me olemme todella korkeita, koska me edustamme meidän omaa maatamme.”

Lopulta Brita Kekkonen saatiin kansiin vasta postuumisti (Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä: Brita Kekkonen. WSOY 2014).

Romahduksen jälkeen ex-mies auttaa Eiran katkaisuhoitoon. Sen jälkeen nainen viettää aikaa monessa kuntoutuspisteessä ja tutustuu kohtalotovereihin.

”Olin antanut asioiden mennä surkeasti hutiin. Elämä on alituista lankeamista ja nousemista. Lankeamista ja nousemista. Ei mikään ihme, että polvet kuluivat ainaisesta ylös-alas-liikkeestä. Kulumavika. Niveliä särki. Geneettinen artroosi luki epikriisissä. Olen perinyt äidiltäni nivelrikon. Rustonpäät kuivuvat, ja luut kuluvat.”

Mollberg on näyttänyt kirjailijankykynsä monesti jo ennen tätä romaania. Hän on kirjoittanut näytelmät Suutarin lapsella ei ole jalkoja (1996) ja Rajatapaus (1997). Aiempi romaanituotanto käsittää kirjat Vakuuslapset (1999) ja Molle, isäni (2008). Vakuuslapsista hän sai Savonia-palkinnon. Molle, isäni käsittelee paitsi mutkikasta isäsuhdetta myös sitä hintaa, jonka menestyneen taiteilijan perhe voi joutua maksamaan.

Eira Mollberg on kyennyt muuttamaan vaikean isäsuhteensa ja traumaattisen lapsuutensa taiteeksi. Villahousuhäpeän erityinen ansio on päihderiippuvuuden ja kuntoutumisen kuvaus. Sanotaan, että Suomessa on puoli miljoonaa alkoholin suurkuluttajaa. Naisten osuutta ei voi sivuuttaa. Tarinansa avoimesti kertova kuntoutujanainen voi auttaa saman taakan kanssa kamppailevia.

Kirjassa viehätti sen soljuva kerronta, ikään kuin slaavilainen jutustelu. Teatterintekijöillä voi olla parhaimmillaan loistava draaman taju prosaisteinakin. Saara Turunen ja Eira Mollberg käyvät esimerkeistä. Tosin ortodoksiluostarikuvauksia oli minun makuuni liikaa, mutta niitä kompensoivat vastustamattomat Brita-jaksot ja päihdekuntoutusten henkilögalleria.

Taina

Nuorta haavikkoa

Haavikko, Paavo : Toinen taivas ja maa (1961) ja Vuodet (1962)

Joillakin suomalaisilla arvostelijoilla oli pieni ongelma 1960-luvun alussa. Paavo Haavikko oli ehtinyt kohota ensimmäisillä 50-luvun runokokoelmillaan merkittäväksi lyyrikoksi. Talvipalatsi (1959) edusti kotimaisen modernismin aivan terävintä kärkeä. Nyt muutaman näytelmän jälkeen hän oli alkanut kirjoittaa myös romaaneja. Niissä saattoi peräti aavistaa yhteiskunnallisia äänenpainoja.

1968 oli vasta tulossa ja Haavikon tapauksessa suoranaisesta radikalismista ei ole kyse. Hänen teemansa oli lähinnä ihmisten ”epäviihtymys elintasoyhteiskunnassa”. Sota alkoi olla riittävän kaukana ja selkeitä vaurastumisen merkkejä oli havaittavissa. Eräissä arvioissa toivottiin varovaisesti hänen palaavan takaisin runollisille linjoille. Kuitenkin tuohon mennessä jo kahdella valtion kirjallisuuspalkinnolla palkitun tekijän näissä kirjoissa käyttämää kuulasta ja tarkkaa kieltä kiiteltiin yleisesti. Lisäksi molemmissa on paljon oivallista dialogia.

Taideteos on valmistettava mielen pimeässä ja valossa. Sitä ei saa kirjata ennen kuin se on valmis. Sanojen on taisteltava tilastansa lauseessa, lauseiden oltava kovakuoriaisia, alkeellisia. … Minkään asian kertomiseen tai maalaamiseen ei pidä käyttää enemmän sanoja tai tilaa kuin asialla on kokoa.
Paavo Haavikko : Yritys omaksikuvaksi

Tuota ohjetta Haavikko totisesti on näissä kirjoissa toteuttanut, sillä teksti on välillä niin tiukkaa että soi. Hän ei halua tulkita henkilöiden mielenliikkeitä. Hän kirjaa ja esittää ne tarkasti ja lukija joutuu itse tekemään niistä johtopäätökset. Hän ei tuomitse tai nyökkäile hyväksyvästi eikä pidä lukijaa kädestä ja ohjaile hänen reaktioitaan. Hän epäilemättä tuntee myötätuntoa kuvattaviin, mutta se on viileää, ei sentimentaalista. Lukijasta tämä voi olla ärsyttävääkin. Välillä on melkein tunne kuin olisi seuraamassa jonkun tieteellisen kokeen analyysia tai kuuntelemassa tutkijan raportointia. Samastumispintaa henkilöihin on vaikea luoda. Kuvattava maailma voi vaikuttaa lohduttomalta, ja se pakottaa miettimään miksi se näiden henkilöiden kohdalla on sellaiseksi muuttunut. Ja on varottava arvioimasta heidän toimia omien mittapuiden mukaan. Nämä kirjat jäävät vaivaamaan mieltä mikä on hyvä merkki.

Sivut: 1 2