Avainsana-arkisto: alkoholismi

Viinan viemä nainen nousee alhosta

Eira Mollberg: Villahousuhäpeä : dokumenttiromaani. Tammi 2019.

”Viimeisenä punaviinin myrkyttämänä iltana en muistanut, missä lapseni olivat töissä. Yksi opettaa peruskoululaisia, yksi toimii politiikassa, ja kuopus tekee nuorisolle ohjelmia Yleisradiossa. Muistin, että olen muuttamassa vuokrakaksioon asuttuani kaksikymmentä vuotta omakotitalossa, että lainani maksetaan kaikki pois muuton yhteydessä ja että minulle on varattu nivelrikkoisen polveni takia aika Tammisaaren sairaalassa. Muistin kaiken tarkkaan ja räikeän kirkkaasti. Muistin nekin asiat ja tapahtumat, jotka itsepintaisen uhmakkaasti olisin halunnut unohtaa.

Olisin halunnut unohtaa isäni talon Loimaalla, Orissuon vanhan koulun, jonka isä osti menetettyään omaisuutensa kahden viimeisen elokuvansa rahoituksen yhteydessä, kaksi järkälemäistä epäonnistumista: Ystävät, toverit ja Paratiisin lapset. Iltalehdet hehkuttelivat lööpeissään, kuinka yksikään ihminen ei saapunut katsomaan Rauni Mollbergin uusinta elokuvaa. Talo myytiin pilkkahintaan, ja nyt oma taloni oli menossa myyntiin, koska minun täytyi maksaa veljelleni osuus talosta, joka kuului äidille ennen hänen kuolemaansa.”

Kaksi vuotta putkeen juomista, alas vajoamista ja pohjamudista nousu uudenlaiseen tasapainoon. Eira Mollbergin Villahousuhäpeä on rohkeudessaan vavahduttava. Kirjasta tehtiin teatteriesitys heti ilmestymisensä aikoihin, syksyllä 2019. Teatteri Avoimet Ovet sen tuotti, ja se oli ”esitys kahdelle naiselle ja ortodoksikuorolle”. Siksi ortodoksikuoro, koska Mollberg on löytänyt hengellisen kotinsa venäläisistä luostareista.

Kirjan nimi Villahousuhäpeä juontuu lapsuuden muistosta, ajalta jolloin lapset vielä käyttivät vanhanaikaisia villahousuja. Pieni Eira pääsee luokkaretkelle karkkitehtaaseen ja tohkeissaan unohtaa pukea hameen ylleen. Perillä, kun talvitakit riisutaan ja lähdetään kierrokselle, häpeä on suuri. Kulahtaneet villahousut paljastuvat.

Sana häpeä ilmaisee teoksen ytimen. Kyse vain on jostakin paljon syvemmästä kuin lapsuuden satunnaisen kömmähdyksen tuottamasta häpeästä; kyse on vuosikymmenien aikana kertyneestä painolastista.

Se korsi, joka katkaisee kamelin selän, on yritys kirjoittaa Brita Kekkosen elämäkerta. Urho Kekkosen miniä, Taneli-diplomaatin leski on diiva, joka nöyryyttää elämäkerturia. Ennen Mollbergia on ollut jo monta yrittäjää.

” Kyllikki Forssell osaisi hyvin näytellä tuon äänen. —

–  Sinulla ei ole hajuakaan, mikä suurlähettiläs on, jatkoi Brita. Ääni käväisi jo tiuskaisun puolella. – Kukaan suurlähettiläs ei voi koskaan käydä kruununprinsessan luona. Ääni kiristyi ja nousi. – Suurlähettilään edelle menevät vain maan presidentti ja pääministeri, ei kukaan muu.

Vaihdoin ajatuksissani Kyllikki Forssellin Miitta Sorvaliksi. Loistava näyttelijä. Suoriutuisi tästä roolista väliaplodeilla. – Kun me olemme ulkomailla, me olemme todella korkeita, koska me edustamme meidän omaa maatamme.”

Lopulta Brita Kekkonen saatiin kansiin vasta postuumisti (Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä: Brita Kekkonen. WSOY 2014).

Romahduksen jälkeen ex-mies auttaa Eiran katkaisuhoitoon. Sen jälkeen nainen viettää aikaa monessa kuntoutuspisteessä ja tutustuu kohtalotovereihin.

”Olin antanut asioiden mennä surkeasti hutiin. Elämä on alituista lankeamista ja nousemista. Lankeamista ja nousemista. Ei mikään ihme, että polvet kuluivat ainaisesta ylös-alas-liikkeestä. Kulumavika. Niveliä särki. Geneettinen artroosi luki epikriisissä. Olen perinyt äidiltäni nivelrikon. Rustonpäät kuivuvat, ja luut kuluvat.”

Mollberg on näyttänyt kirjailijankykynsä monesti jo ennen tätä romaania. Hän on kirjoittanut näytelmät Suutarin lapsella ei ole jalkoja (1996) ja Rajatapaus (1997). Aiempi romaanituotanto käsittää kirjat Vakuuslapset (1999) ja Molle, isäni (2008). Vakuuslapsista hän sai Savonia-palkinnon. Molle, isäni käsittelee paitsi mutkikasta isäsuhdetta myös sitä hintaa, jonka menestyneen taiteilijan perhe voi joutua maksamaan.

Eira Mollberg on kyennyt muuttamaan vaikean isäsuhteensa ja traumaattisen lapsuutensa taiteeksi. Villahousuhäpeän erityinen ansio on päihderiippuvuuden ja kuntoutumisen kuvaus. Sanotaan, että Suomessa on puoli miljoonaa alkoholin suurkuluttajaa. Naisten osuutta ei voi sivuuttaa. Tarinansa avoimesti kertova kuntoutujanainen voi auttaa saman taakan kanssa kamppailevia.

Kirjassa viehätti sen soljuva kerronta, ikään kuin slaavilainen jutustelu. Teatterintekijöillä voi olla parhaimmillaan loistava draaman taju prosaisteinakin. Saara Turunen ja Eira Mollberg käyvät esimerkeistä. Tosin ortodoksiluostarikuvauksia oli minun makuuni liikaa, mutta niitä kompensoivat vastustamattomat Brita-jaksot ja päihdekuntoutusten henkilögalleria.

Taina

Nuorta haavikkoa

Haavikko, Paavo : Toinen taivas ja maa (1961) ja Vuodet (1962)

Joillakin suomalaisilla arvostelijoilla oli pieni ongelma 1960-luvun alussa. Paavo Haavikko oli ehtinyt kohota ensimmäisillä 50-luvun runokokoelmillaan merkittäväksi lyyrikoksi. Talvipalatsi (1959) edusti kotimaisen modernismin aivan terävintä kärkeä. Nyt muutaman näytelmän jälkeen hän oli alkanut kirjoittaa myös romaaneja. Niissä saattoi peräti aavistaa yhteiskunnallisia äänenpainoja.

1968 oli vasta tulossa ja Haavikon tapauksessa suoranaisesta radikalismista ei ole kyse. Hänen teemansa oli lähinnä ihmisten ”epäviihtymys elintasoyhteiskunnassa”. Sota alkoi olla riittävän kaukana ja selkeitä vaurastumisen merkkejä oli havaittavissa. Eräissä arvioissa toivottiin varovaisesti hänen palaavan takaisin runollisille linjoille. Kuitenkin tuohon mennessä jo kahdella valtion kirjallisuuspalkinnolla palkitun tekijän näissä kirjoissa käyttämää kuulasta ja tarkkaa kieltä kiiteltiin yleisesti. Lisäksi molemmissa on paljon oivallista dialogia.

Taideteos on valmistettava mielen pimeässä ja valossa. Sitä ei saa kirjata ennen kuin se on valmis. Sanojen on taisteltava tilastansa lauseessa, lauseiden oltava kovakuoriaisia, alkeellisia. … Minkään asian kertomiseen tai maalaamiseen ei pidä käyttää enemmän sanoja tai tilaa kuin asialla on kokoa.
Paavo Haavikko : Yritys omaksikuvaksi

Tuota ohjetta Haavikko totisesti on näissä kirjoissa toteuttanut, sillä teksti on välillä niin tiukkaa että soi. Hän ei halua tulkita henkilöiden mielenliikkeitä. Hän kirjaa ja esittää ne tarkasti ja lukija joutuu itse tekemään niistä johtopäätökset. Hän ei tuomitse tai nyökkäile hyväksyvästi eikä pidä lukijaa kädestä ja ohjaile hänen reaktioitaan. Hän epäilemättä tuntee myötätuntoa kuvattaviin, mutta se on viileää, ei sentimentaalista. Lukijasta tämä voi olla ärsyttävääkin. Välillä on melkein tunne kuin olisi seuraamassa jonkun tieteellisen kokeen analyysia tai kuuntelemassa tutkijan raportointia. Samastumispintaa henkilöihin on vaikea luoda. Kuvattava maailma voi vaikuttaa lohduttomalta, ja se pakottaa miettimään miksi se näiden henkilöiden kohdalla on sellaiseksi muuttunut. Ja on varottava arvioimasta heidän toimia omien mittapuiden mukaan. Nämä kirjat jäävät vaivaamaan mieltä mikä on hyvä merkki.