Martat ja arkipäivän zen

Maila Pylkkönen: Marjamiesnaisen muistiinpanoja (Otava, 1975)

”Metsä on joka suuntaan.
Kaatuneen kuusen runko sammaloituu.
Siinä nousee aivan pieni
vaaleanvihreä ketunleivän lehti.
Niin nuori.
Kun orava kimpoaa oksalta
heilahtaa sydämeni niinkuin olisin sen keinu.”

Hiljaisten Seiväshyppääjien Kerho on toistaiseksi jäänyt itselleni vieraammaksi yhdistykseksi, mutta Suomen monitahoisessa järjestökentässä on muutama toimija, jotka tekevät mielestäni erikoisen tärkeää työtä. Pelastusarmeijan lisäksi näihin kuuluu esimerkiksi Marttaliitto. Martat, nämä etikalla, sitruunahapolla ja ämpäreillä varustettu ihmeellinen joukko kohtaa arjen vaikeudet ällistyttävällä, viisaan navajovanhuksen tyyneydellä. He pystyvät tekemään vaikka uunin puhdistuksesta tai sienestyksestä lähes taidetta. Epäilemättä he välillä lukevat runoja ja saattaapa joku niitä kirjoittaakin. Olen varma siitä, että tulos on jotain tämän kirjan tapaista.

”Found objects on mielenkiintoinen ismi siksi että se on melkein sama kuin runous, tai sen osa esineellinen runous. Voisi sanoa myös sisäänajetut ja yli-sisäänajetut esineet. (Loppuunajetut ja ulosajetut.) Olen yrittänyt vaientaa viattomia esineitä enkä ole siinä koskaan onnistunut; kaikkien ihmisten silmäneulat ja hakaneulat runoilevat kovalla äänellä. Täällä meillä se on hiukan kärjistynyttä niin että moni ns. tavallinen eli harjaantumaton on sen huomannut. Esineiden tendenssi muuttua paperikasoiksi taas tuo työhuoneeseeni hilpeän momentin.”

Tällaiset kirjat saavat kirjaston luokittajan epätoivoon. Se alkaa selkeänä runokirjana, mutta muuttuu äkkiä havainnoiksi kirjailijan työstä keskellä tavallista perhe-elämää liitteenä lukuisia muistoja. Maila Pylkkösen tyyli on kuin purkautuva lankakerä, jossa kuitenkin on selvästi punainen lanka seurattavissa, mutta välillä päädytään jonnekin muualle. Takakannen mukaan se on ”omaleimaista proosallista runoa” ja tähän oljenkorteen luetteloijamme on tarttunut ja määrännyt kirjan aikanaan runohyllyyn.

Luku Inkoonpuuro, kirjan huippukohtia, antaisi mahdollisuuden toisenkinlaisiin tulkintoihin:

”1930-luvulla syötiin Uudellamaalla jokseenkin yksitoikkoisesti ainakin kesäisin. Ternimaidot ja paltut ja syltyt tulevat vasta syksyllä ja talvella. – Läskistä tai kanasta tai sienistä pystyivät jotkut emäntäkoulun käyneetkin tekemään kaikista samanlaista soosia. Leipä ja talkkunajauhot olivat hyviä ja niiden hyvyys tärkeää, paitsi kovin nuukissa taloissa jauhettiin talkkunaan niin paljon herneitä, että tuli karvas maku. Vitamiineja ja rautoja ei yhtään ajettu takaa. Ylen pienten lasten voimanlähteenä oli pullakahvi. Eukkojen oma ilonlähde. On jännää ajatella, miten naiset niissä oloissa ylläpitivät emännän arvoaan. Heillä oli sitä, kovastikin.”

Sitten seuraa puuron resepti, kunhan historiaosuuden jälkeen suutarin vaimon, Tuomiskan juorukierrokset on selvitetty. Puuronteossa tärkeä härkin saa oman osionsa:

”Härkin pitää oikeastaan kylläkin sisäänajaa niinkuin moni muukin autosta lapseen asti. Kun lapsi on viikon mummolassa, niin se on vähintään toisen viikon ihan kuin sisäänajamaton kotona. – Minusta näet tuntuu, että Tuomiskan perunapuuron ja perunalimpun hyvä perustui osin siihen, ettei hän pessyt liian hyvin kaikkea mikä tarttuu härkkimeen. Ei tainnut pestä ollenkaan. Ehkä peruna tekee itse oman mausteensa niinkuin hapantaikina tai voi jonka kaukalo pestään kursorisesti. Enkä osaa sanoa, mitä vaikuttaa, jos samalla härkkimellä hakataan välillä piimää. Ehkä se ei ole pahitteeksi. Minä pidin härkintä ensin muutaman päivän sellaisessa hapantaikinassa, jolla sitten vuorasin hapankaaliastian. Inkoonpuuro on luonnostaan melko kalseaa, mutta Tuomiskan puurossa oli kalseus jollakin tavalla taitettu.”

Kotitaloustunnin jälkeen muistetaan, että runokirjahan tämä onkin:

”Kun aika on niin lyhyttä,
se pitää jotenkin tehdä leveämmäksi,
sakeammaksi, tiheämmäksi.”

Tähän kun pääsin, niin välittömästi tulivat mieleen klassiset japanilaiset kirjailijat. Bashōn Kapea tie pohjoiseen ja muita matkakertomuksia on juuri tällaista ajan tihentämistä. Aika tihenee, kun huomio kiinnitetään tarkasti käsillä olevaan hetkeen, ilmiöön, esineeseen on ne mitä tahansa. Viimeisten pisaroiden pyyhkäisy tiskipöydän pinnalta luutulla, kun aamiaisen jäljet on korjattu pois. Miten terävä veitsi leikkaa sienen irti sammaleesta. Ollaan läsnä juuri siinä, kun sydän heilahtaa oravan keinuna. Inkoonpuuron reseptin kuvaus on kuin suoraan klassisen kauden teemestarin opetusvideolta.

Marttahengen henkilöitymä Maila Pylkkönen kuvaa kirjassa tietysti myös lasten kasvatuksen periaatteita. 70-luvun puolivälissä saatettiin antaa luunappeja, kun ryömimisikäistä opetettiin olemaan koskematta hellaan. Nyt tuollainen pahoinpitely on kielletty. Kirjailijan puolustukseksi on sanottava, että hän kokee lieviä tunnontuskia menettelynsä suhteen kertoessaan asiasta.

Kirjataan lopuksi pylkkösmäisen kasvatuksen perusperiaatteet rohkaisuksi kaikille pienten lasten vanhemmille:

”Vauvanhoidossahan ei olekaan mitään kuinka se välttämättä pitää tehdä, on vain päämäärä: että pikkuvauva saa nopean hoidon eikä joudu parkumaan niin väsyksiin ettei se jaksa syödä, että sen iho on ehjä, ettei se tapaturmavaaran vuoksi ole pitkiä aikoja ilman silmälläpitoa ja ettei se palele eikä läkähdy. Ja että jää mahdollisimman paljon aikaa muihin töihin.”

Tämä pieni mutta sitäkin painavampi kirja on erinomainen näyte siitä, miten metsässä liikkuminen myös lenkkipolkujen ulkopuolella ja juoksematta henkensä edestä vaikuttaa henkiseen tasapainoon.

Tommi