Annett Gröschner: Vappuaatto. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. WSOY 2013.
Mitä teit vappuaattona? kysyi kirjailija Annett Gröschner joukkotiedotusvälineissä berliiniläisiltä ja rakensi saamiensa vastausten pohjalta tämän romaanin. Vappuaatto sijoittuu vuoteen 2002, kiinnostavaan vaiheeseen, jolloin Saksojen yhdistymisestä ei ollut kulunut kuin reilut kymmenen vuotta ja liitoskohdat olivat yhä selvästi näkyvissä. Jos ne ikinä täysin häviävätkään.
Vappuaatto on tuhti yhdenpäivänromaani, joka seuraa pirstaleisesti parinkymmenen henkilön polkuja, tapahtumia ja mietteitä vappuaattona. Henkilöitä ovat koditon rasta Alex, rikollisille poluille ajautunut Annja (jonka irvokas salaisuus on pakastearkkuun jäädytetty isäukko), kolme turkkilaista kovisroolin omaksunutta koulutyttöä, työttömäksi jäänyt nelikymppinen Katrin, muistinsa menettävä vanha rouva ja hänen hoitokotiystävänsä, vähäosaisten lasten kanssa Sisyfoksen työtään puurtava opettajatar, chattilinjalta naisia bongaileva duunari…
Ihmeellisesti Gröschner sommittelee piikikkään mosaiikkinsa. Tapahtumien edetessä tarinanpätkiä yhdistävät paikat, tapahtumat ja esineetkin, kuten varastettu polkupyörä, väärennetyt paperit tai Erick Honeckerin bunkkerista vohkittu retrokahvinkeitin. Ylipäätään kirjassa on rikollisuutta huomattavasti, tämä on pienituloisten ihmisten ja alamaailman brechtiläinen ja alfreddöblinläinen blues, jossa yksilöt sinnittelevät kuka milläkin keinoin.
Kirjaa voi lukea yhteiskuntakriittisenä kannanottona; sen sävy on kuitenkin karnevalistisen viihdyttävä hipoen paikoin groteskin rajoja. Berliini-friikeille opus on ehdoton, sillä se vilisee tunnistettavia paikkoja, berliiniläistä pinnanmuodostusta, katuja, aukioita ja muita maamerkkejä.
Minusta kiinnostavinta antia silti oli entisen DDR:n, Itä-Berliinin törmäily ”uuteen normaaliin”. DDR:n väestä jotkut ovat tiukoilla vapailla työmarkkinoilla. Entiset Stasi-virkailijat saattaa tavata tärkeilevinä työvoimabyrokraatteina, ja perheen sisällä käydään itä-länsi-otteluita jalkapallon merkeissä.
Ihailen Gröschnerin kykyä esitellä hyvin erilaisia ihmisiä heidän aidontuntuisilla äänillään. Hän kykenee kertojana samastumaan koko henkilögalleriaansa murkkuikäisistä tytöistä vihaisiin vanhoihin rouviin ja raavaisiin duunareihin.
”Kello 15.00
Micha Trepte katkaisee Stuttgarter Platzilla autokoululta kaasun
Micha Trepte kiirehtii ratavallin viertä kohti Stuttgarter Platzia. ’Nauti tänään punaista’, hän lukee eräästä mainostaulusta. Wilthener Goldkrone. Juoko joku muka nykyään tuollaista moskaa? Micha Trepten työtoveri on usein, Michan mielestä liiankin usein, kertonut energiakombinaatin 70-luvun joulujuhlista, joiden Goldkrone-orgioiden jälkeen porttivahti johdatti heidät Schönhauser Alleen suuntaan, jotta he eivät olisi erehdyksessä lähteneet muurille päin ja pilanneet energiakombinaatin mainetta. Kerran joku oli nimittäin juhlien jälkeen leikannut johdot, joista muurin valonheittäjät saivat virran. Kyseessä oli tihutyö, ja tekijä löydettiin ja tuomittiin vankeuteen. Siitä asti kombinaattia epäiltiin. ’UUTUUS nyt myös punaviinin makuisena.’ Heike on aina ihmetellyt, miksi DDR:stä on säilynyt nimenomaan kaikki kamaluudet kuten kova vessapaperi, Nukkumatti, Trabant, Schlagerin suklaajäljitelmä jossa ei ollut kaakaota ja Wilthener Goldkrone, joita kaikkia markkinoitiin lauseella ’Kotiseudun tuotteita’. Ei voisi vähempää kiinnostaa.”
Maailman kuuluisin yhdenpäivänromaani lienee James Joycen Odysseus. Suomalaisia tunnettuja esimerkkejä ovat Sirpa Kähkösen Lakanasiivet, Leena Landerin Tummien perhosten koti, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Joel Lehtosen Putkinotko ja Volter Kilven Alastalon salissa.
Artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran 30.4.2021.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 