Aihearkisto: Ote

Kirjastorokkarin sisäänajo

Janne Nevala: Kirjastonhoitaja Topi Mullo (Reuna, 2015)

”Olin kierrellyt iltaisin saarta mopolla ja paikat olivat tulleet aika nopeasti tutuksi. Keskustassa koulu, kirkko ja uusi urheilukenttä. Pankki, Raunon kauppa ja posti keskipisteessä huoltoaseman ja kunnantalon vieressä. Saaren toisessa päässä uimaranta, leirintäalue, toinen kauppa, hotelli, kapakka, majakka ja mökkejä. Kalasatama keskellä. Hautausmaa ja päiväkoti ison tien varrella vastakkain. Paljon pikkuteitä, joissa oli vahvasti lukitut puomit. Muukalaisilta pääsy kielletty. Trespassers will be shot.”

Kun pieni kunta on lisäksi nimeltään Luoto, alkavat Hailuodossa käyneet epäillä, että kirjan tapahtumapaikka on kyseinen saari. Tekijä myöntääkin Kirjastolehdessä 8.12.2021 näköisyyden. Janne Nevala ammentaa kirjassa muutenkin omista kokemuksistaan pienen kirjaston johtajana. Hän toimi ensin lastenkirjastovirkailijana Kempeleen kirjastossa kunnes 2011 valittiin nykyiseen virkaansa Limingan kirjasto- ja kulttuurijohtajaksi.

”Kalasatamaan pääsi. Siellä lokit tappelivat kirkuen sisälmyksistä ja meri haisi vahvalle. Ihmiset ostivat muikkua ja maivaa suoraan laivoista. Kapakkaankin olin uskaltautunut yhtenä iltana. Pub Kajuutta. Hiljaisenhumalaisia ja aggressiivisen oloisia kalastajia nurkkapöydän valtiaina. Tuulet ovat huonot ja virtaukset. Hylkeet syö kalat ja verkot ja se on muukalaisten ja etelän herrojen vika. Niin kuin kaikki muukin. Älä tule poika tänne syömään minun verkkoa.”

”Poika” on 25-vuotias Topi Korpela. Hän on vastikään valmistunut kirjastonhoitajaksi ja saa kesäkuussa muutaman viikon sijaisuuden Luodon kirjaston johdossa. Janne Nevalan rock-hemmoisuus näkyy kirjan henkilökuvauksessa ja kirjoitustyylissä. Erityisesti brittilehtiä lukenut teini-ikäinen Nevala perehtyi niiden mustaan huumoriin ja sanaleikkeihin, joita hän nyt kirjoissaan käyttää. Jossakin arviossa vilahti vertailussa Nick Hornby, jonka hahmoissa samansukuista tervettä kajahtaneisuutta löytyy.

Kirja on reipas kuvaus siitä, millainen monitoimikone tuollaisen pienen kirjaston johtajan pitää olla. Päähenkilön tehtävät vaihtelevat lehtien muovituksesta ja kopioiden ottamisesta vaikeampiin tiedonhaun tehtäviin. Lasten satutunnit, kirjastoa terrorisoivat finninaamat ja vakinaista viranhaltijaa kaipailevat varttuneet käyttäjät on jotenkin hanskattava. Onneksi pitkälle lomalle Uuteen Seelantiin lähtenyt vakinainen kirjastonhoitaja on jättänyt Topille kattavat ohjeet selvitä kaikista mahdollisista ja eräistä mahdottomista eteen tulevista ongelmista. Ei ole suinkaan sijaisen vika, jos sitten jokaviikkoisella kotikierroksella vanhukset eivät suostu päästämään nuorta miestä sisään vaihtamaan lainassa olevia kirjoja toisiin.

Lisäksi paikkakunnan kulttuuritapahtumat vaativat johtavan viranhaltijan työpanosta. Viranhoito jää vähitellen sivuosaan, kun ohjelman virallisen osuuden lisäksi Topi alkaa viritellä teatteriseurueen jäsenen kanssa syvempää henkilökohtaista suhdetta. Pitää olla toisessa kiinni ja puhua yöt läpensä kun on niin valoisaakin ja paljon asiaa ja vähän aikaa ja mitä sitten kun syksy tulee ja jos Nika ei pääsekään teatterikouluun. Aamulla satutunnille tulevat Hattivatit saavat lyhennetyn luennon Hanhiemon tarinoista ja kotitehtäväksi kahdentuhannen sanan esseen aiheena sadun moraalinen opetus. Palautus Topin lokeroon ennen seitsemää.

Monelle kirjastolaiselle tapahtumat ovat arkipäivää. Itselleni, suurissa kirjastoissa ja pääasiassa luetteloinnissa työskenneelle tällaiset tilanteet ovat onneksi jääneet vieraammiksi:

”Se yksi oman elämänsä ellaeronen piti melkein työntää ulos ovesta. Riina. Ruskeat silmät ja tilanteen mukaan joko yliviileä tai sitten ylidramaattinen luonne. Ainakin sen perusteella, mitä olin ehtinyt tarkkailla. Tatuointia löytyi ruskettuneen navan alta ja kokemusta ylioppilasteatterista sen verran, ettei sen ihan kaikille tarvinnut enää päivää sanoa. Nappasin vielä muotilehden sen kädestä.
– Sulla ei ole tietääkseni korttia. Ja uusinta numeroa ei lainata muutenkaan.
– Mikä vittu sä luulet olevas? se sähähti.
– Kirjastonhoitaja.
– Mä en oo syöny vielä mitään.
– Se on ikävää.
– Mulla on nälkä!
– Sulla on ollu koko päivä aikaa.
– Saatanan natsi! Kirjastonatsi!
– Ei kun Topi vaan. Kirjastonhoitaja. Eipä sotketa käsitteitä.”

Pallokentän laidalta

Jukka Pakkanen: Täysmustat futispläägät ja muuta jalkapalloelämää
(Kirjayhtymä, 1987)

”- Paitsio! Selvä paitsio jumalauta! keltaisten valmentaja huusi ja oli rynnätä kentälle.
Vein pallon keskelle, ja kohdatessani maalintekijän hämmästyneen katseen paitsiomaalista olin yhä vakuuttuneempi, että tämä sinisten kaveri oli sama jonka muistin kevään ottelusta – sama vaalea kihara tukka.. sama sähäkkyys pelissä…
– Saatanan dumari mulkku! Keltaisten puolustaja pyyhkäisi selkääni. Hyväksyin sen ja muut nimittelyt jotka seurasivat minua loppuun asti. Maali jäi ottelun ainoaksi.
– Eikö ollut paitsio, mitä! Keltaisten valmentaja tuli tuomarikoppiin, missä olin vaihtamassa vaatteita. – Poikahan oli ainakin kaksi metriä…
– Makuasia, keskeytin hänet, sulloin tavarani kassiin ja astuin ulos.
Paitsiohan se oli… Käänsin auton tielle ja palautin tilanteen mieleeni.
Sinisten oli tehtävä ainakin yksi maali voittaakseen sarjan, tiedän, vaikkei sellaisen tietäminen erotuomarille kuulu. Peliaikaa on jäljellä viisi minuuttia ja siniset painostavat. Heillä pelaa keskikentällä tehokkaasti pieni kiharatukkainen kaveri, jallittaa isompiaan, jakelee maukkaita syöttöjä. Hän saa valmentajaltaan käskyn siirtyä toiseksi kärkipelaajaksi. Se sekoittaa vastustajan puolustuksen. Poika saa loistosyötön keskikentältä. Hän on toista metriä paitsiossa, mutta minä en vihellä. Hän juoksee kohti maalia, huijaa maalivahdin ulos ja nostaa pallon tämän yli. 1 – 0.
Alkoi sataa. Lasinpyyhkimet hankasivat kerroksia pois, neljän kuukauden takaisen tapauksen päältä, kunnes se oli silmissäni kuin hyvin leikattu elokuvakatkelma.”

Onneksi tämä Jukka Pakkasen novellikokoelma on ohut. Aika ajoin ylitäydet kotikirjahyllyt vaativat karsintaa. Poistettavia kirjoja selailee ja toteaa, että eräät niistä eivät enää jaksa innostaa ja siksi niistä voi luopua helposti. Tämän kirjan kohdalla tapahtuu aina eräänlainen jämähdys. Joka kerta huomaan, että silmäily syvenee ja olen taas kerran lukenut sen läpi. Nopealukuinenhan tämä on. Sitten sille täytyy edelleen löytyä tilaa jostakin rakosesta.

”Olen viheltänyt päättyneeksi ottelun, jonka samaiset siniset ovat hävinneet. Joukkueet huutavat hei-huudot ja alkavat kättelyn. Olen jo menossa tuomarikopille, kun kuulen voihkaisun takanani. Punaisten pelaaja nilkuttaa kaveriensa tukemana. Vedän joukkueet kentän laidalle ja kysyn mitä on tapahtunut. Hävinneiden sinisten pelaaja on kättelyn aikana potkaissut punaisten parasta maalintekijää polveen. Kuka se oli? Yksi kaveri, pitkä ja vahva, luimuilee sivummalla ja vilkuilee minuun päin. Alan kaivaa paperia ja kynää taskusta, kun muita päätään lyhyempi kiharatukkainen vaalea poika astuu esiin ja ilmoittautuu syylliseksi. Kysyn, onko hän tosissaan. Hän nyökkää epävarmasti, ja sitten kiihkeästi. Muut katsovat ihmeissään vuoroon häntä vuoroon isoa, joka on kääntynyt selin ja potkiskelee palloa lampuntolppaan. Alleviivaan pienen pojan nimen pelaajaluettelosta ja kerron lähettäväni asiasta raportin.
Kerin tapausta mielessäni edestakaisin. Mikä oli saanut syyttömän pojan ilmoittautumaan syypääksi? Helppoa ei ollut ymmärtää omaakaan käytöstäni. Paitsiomaalin hyväksymällä olin ottanut oikeuden omiin käsiini. Mutta sitähän tapahtuu aina, puolustauduin heti. Jokainen tuomio on tulkinta. Tässä tapauksessa motiivi vain oli poikkeuksellisen paljaana näkyvissä: palkkio jalomielisyydestä (jonka syytä en toisaalta edes tiennyt!). Lisämotiivina saattoi olla viehtymys tuon pienen laiturin peliin isojen puristuksessa; toistakymmentä erotuomarivuotta juniorisarjoissa olivat opettaneet huomaamaan pelimiehet potkijoiden joukosta. Yhtä kaikki, minun tehtäväni ei ole jaella hyvityksiä ja tehdä oikeutta mieleisekseni. Käänsin auton ympäri ja ajoin ylinopeutta takaisin ottelupaikalle.”

Saramätäs sinusta tuli Solange

Willy Kyrklund : Solange (suomentanut Pertti Nieminen. Weilin+Göös, 1975)

Kaikista raamatunhistorian kertomuksista, joita Solange oli joutunut koulussa lukemaan, yksi vaikutti häneen syvästi ja pysyvästi. Kertomus viisaista ja tyhmistä neitseistä:

” Mutta kun tyhmien neitseiden käsistä oli sammunut viimeinenkin liekki eikä jäljellä ollut enää muuta kuin pimeys ja epätoivo, silloin – silloin tuli ylkä. Silloin olivat tyhmät neitsyet tuhlanneet kaiken, eivät säästäneet mitään, eikä heillä ollut jäljellä muuta kuin revennyt hame, naarmu poskessa ja palorakkula sormessa. Mutta viisailla neitseillä oli kääresylttyä komerossa ja astiakaapin päällä seisoi kynttilä, muhkeana ja kiiltävänä kaikkien näkyvissä. Ylkä asetti viisaat neitsyet etusijalle. Mutta Solange ei.
Solange haluaa etsiä pelloilta, Solange haluaa harhailla metsässä, Solange haluaa pelätä silmiä ja siipiä, Solange haluaa väsyttää itsensä ja kuluttaa itsensä, uupua ja nääntyä, olla säästämättä mitään, panna menemään, tuhlata, haaskata, syytää pois, antaa yltäkyllin ja kulkea kädet tyhjinä.
Niinpä niin, Solange kulta, jos noin teet, on sinulla ainakin puuhaamista. Voit aloittaa heti, ei kukaan varmaan estä sinua uuvuttamasta itseäsi ja kuluttamassa itseäsi kuka sitten tietää mihin. Mielihyvin saat tuhlata rikkaudet, joita et ole koskaan omistanut, sirotella ympäriinsä olemattomat jalokivesi, ammentaa kuiviksi tyhjät kaivot, syytää menemään, antaa yltäkyllin jne. Sinulla pitää oleman runsaasti tilaisuuksia kulkea tyhjin käsin. Sinun puuhiasi ei estetä millään tavalla. Kukaan ei ylipäänsä huomaa niitä.
Ei kukaan huomaa että sinä harhailet Kungsträdgårdenissa kun tähdet tuikkivat ja raitiovaunut kulkevat. Ei kukaan huomaa että pysähdyt, ei kukaan kuule mitä sanot, mitä sinä oikeastaan sanot?
– Pitää olla antelias!
Jaaha, ai sillä tavalla. Jaaha. Kenelle sinä oikein puhut?
– Pitää olla antelias!
Vai Kaarle XIII:lle. Epäilemättä oikealle miehelle. Kun oli huomattava jo eläessään, valettiin kuoltuaan pronssiin.
– Pitää olla antelias!
Totta totta. Jospa vain olisi mistä antaa ja joku jolle antaa.”

Elämänhaluinen nainen, umpirealisti mies – roolit voivat tietysti olla toisinkin päin, sillä ei ole väliä. Joskus erilaisuudesta syntyy toisiaan täydentävä kokonaisuus, mutta joskus todellisuudentaju ja ”järkevyys” tappaa suhteessa ilon kokonaan. Kyrklund kuvaa Solangen ja Hugon avioliiton arjen harmautta ahtaassa kodissa suorastaan piinaavasti:

tiistaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee sen. Illalla Solange istuu kylpyhuoneessa lukemassa runoja jotka hän on lainannut Kaupunginkirjastosta. Hugo lukee sanomalehteä, Olof nukkuu isossa huoneessa. ”Minulla ei ole paikkaa missä olla, ei mitään omaa, minä niin mielelläni haluaisin oman nurkan.” Veeseessä voi lukea runoja mutta ei samassa huoneessa missä Hugo rapisuttaa sanomalehteä. Runoja voi lukea vessanpytyllä istuen jalat lämpöjohdolla ja putkien kohina on kuin kohina ihmisessä itsessään: vastenmielisten nesteiden outo kohina tunneleissa, onkaloissa ja hiussuonissa. Pesualtaan yläpuolella on talon tätänykyä ainoa peili.
keskiviikkona Hugo astelee edestakaisin keittiössä. Hän elehtii kädellään. Hän miettii. torstaina Hän esittää asiallisen perustelun. Hän keskustelee perjantaina kärkevään sävyyn. maanantaina Hänen jalkansa väsyvät. tiistaina Hän havaitsee tilanteen vakavuuden. keskiviikkona Hän levittää kiireisesti voita leipäviipaleen puolikkaalle. Hän syö vielä viipaleen. Ja vieläkin yhden. Vesi tippuu kaatoaltaaseen, hana vuotaa ja pitäisi puhua talonmiehelle, mutta ei tule koskaan puhutuksi. sunnuntaina Hän kulkee edestakaisin. Käsi puhuu jotakin, ei tiedä mitä. Hänen otsalleen tiivistyy Kassandran väsymys. Vesi tippuu kaatoaltaaseen. Kello on jo yksitoista. Työpäivä huomenna, paras mennä nukkumaan. maantaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee.”

Runoilija Jyri Schreck kirjoitti, että tällä kirjalla on prisman ominaisuudet. ”Jokainen lause sädehtii merkityksiä.” Suomentaja Pertti Nieminen on osaltaan tehnyt kunnioitettavaa työtä. Aivan kuin helläkätinen entisöijä avaisi kokoonkäärityn vanhan japanilaisen puupiirroksen ja alkaisi puhdistaa sitä niin että pajun jokainen lehti värisee jälleen tuulessa ja katsoja haluaisi astua maalaukseen ja nousta sumuista rinnettä kadotakseen puiden joukkoon… Juuri niin, vertaus on ontuva ja kaiken kukkuraksi Jaan Kaplinskilta näpistetty. Se tuli kuitenkin heti mieleen teoksen pelkistetyn runollisesta ja tarkasta kielestä. Sillä herranen aika, johonkin auktoriteettiin ihmispolon on nojauduttava, kun yksinkertaisesti ei pysty muuta sanomaan tästä kahden ihmisen välisen suhteen pakahduttavasta tutkielmasta. Pienestä kirjasta, joka selkeydessään on suorastaan meditoiva.

”… ja tässä minä nyt seison, aivan paljaana, juuret pirstottuina, riutuvana ja janoon nääntyvänä. Sinulla on edes järkevyytesi, minulla ei ole mitään, sillä minä annoin sinulle kaiken mitä minulla oli eikä siitä ollut mihinkään. Minä tanssin sinulle, oi rakkaani, ja missä se tanssi on nyt?
Kuolleet toiveet haisevat lipaston takana. Omat askelet kaikuvat huoneissa. Mutta minä haluan kammata tomun hiuksistani.”

Tommi

”Kuolema katkaisee elämän, ei ihmissuhdetta”

Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona (suom. Raija Viitanen. WSOY, 1999)

Kahdestoista tiistai, Morrie ja Mitch:

”Minä olen valinnut hautapaikkani.”
Missä se on?
”Ei kovinkaan kaukana täältä. Puun alla pienellä kukkulalla, josta näkee lammelle. Hyvin rauhallinen paikka. Siellä on hyvä ajatella.”
Aiotko sinä ajatella siellä?
”Aion olla kuollut siellä.”
Morrie hihittää. Minäkin hihitän.
”Tuletko sitten käymään?”
Että tulenko käymään?
”Ihan vain juttelemaan. Tule jonain tiistaina. Sinähän käyt aina tiistaisin.”
Koska me olemme tiistai-ihmisiä.
”Aivan. Tiistai-ihmisiä. Tulethan sitten juttelemaan?”
Miten nopeasti Morrie onkaan heikentynyt.
”Katso minuun”, hän sanoo.
Minä katson.
”Tulethan haudalleni? Kertomaan ongelmistasi?”
Ongelmistani?
”Niin.”
Ja sinäkö annat minulle vastauksia?
”Annan mitä pystyn. Enkös minä aina?”
Näen silmissäni hänen hautansa kukkulalla, lähellä lammen rantaa, vajaan kolmen metrin palan maata, johon hänet lasketaan ja peitetään, jonka päälle pystytetään kivi. Ehkä jo muutaman viikon päästä? Tai muutaman päivän? Näen itseni istumassa siellä yksin, käsivarret ristissä polvilla, tuijottamassa kaukaisuuteen.
Ei se ole sama asia, minä sanon, kun en kuule sinun puhuvan.
”Jaa, puhuvan…”
Hän sulkee silmänsä ja hymyilee.
”Tiedätkö mitä. Kun minä olen kuollut, sinä puhut. Ja minä kuuntelen.”

Tämä pieni kirja sopii oikeastaan hyvin pääsiäisen aikaan. Tässäkin on opettaja, joka tuntee lähtönsä lähestyvän sekä hänen opetuslapsensa. Koska tästä opettajasta tulee julkkis, tavoittaa hänen sanomansa miljoonia televisiokatsojia. Se, miten he viestin tajuavat saati miten hyvin sitä noudattavat, taitaa tässäkin tapauksessa olla aavistuksen kyseenalaista.

Morrie Schwartz opetti sosiologiaa Brandeisin yliopistossa (Waltham, Massachusetts). Brandeisin kampuksesta oli kehittynyt kulttuurisen vallankumouksen keskeinen keskus 60-luvulla. Siellä opiskelivat mm. sellaiset suuruudet kuin Abbie Hoffman ja Angela Davis. Morrie käytti opetuksessa poikkeavia metodeja ja halusi kuunnella opiskelijoidenkin mielipiteitä. Siksi hänen luennoillaan kävi tuon ajan radikaaleja. Morrie toimi välittäjänä, kun tunteet alkoivat kuohua ja ryhmä mustia opiskelijoita miehitti yliopiston Ford Hallin. Morrie antoi myös tarkoituksellisesti hyviä arvosanoja saadakseen keskiarvot kohoamaan ja sai juoneensa mukaan muita opettajakollegoita. Siten opiskelijoiden opinto-oikeuksia ei peruutettu eikä heitä lähetetty Vietnamiin.

Kirjoittaja Mitch Albom oli Morrien eräs suosikkioppilas (Mitch, sinä olet yksi parhaista). Neljän vuoden aikana Mitch suoritti kaikki Morrien kurssit ja teki lopputyön hänen ohjauksessa. Morrie näki Mitchissä myös eräitä omia luonteenpiirteitä nuoruutensa ajoilta. Morrie myös ehdotti Mitchin jatkavan yliopistossa tutkimus- ja opetustyössä, mutta Mitchin suunnitelmat olivat toisaalla.

Sitten tuli sairaus.

”ALS on kuin palava kynttilä: se sulattaa hermot ja pehmittää ruumiin kasaksi vahaa. Usein se alkaa jaloista ja etenee ylöspäin. Menetät reisilihasten hallinnan, niin ettet pysty seisomaan jaloillasi. Menetät vartalon lihasten hallinnan, niin ettet pysty istumaan suorassa. Lopuksi, jos olet vielä elossa,hengität kurkkuun tehdystä reiästä putken kautta, ja sielusi on täysin tajuissaan mutta vangittuna hervottoman kuoren sisään, joka pystyy kenties räpyttämään silmiä tai maiskauttamaan kieltä kuin jokin tieteiselokuvan kummajainen, oman ruumiinsa sisään jäätynyt mies.”

Morrie oli yli seitsemänkymmentä ja vielä opettajana, kun hän sai kuolemantuomionsa kesällä 1994. Opetustyön hän joutui jättämään, mutta hän ei halunnut kuihtua huomaamatta olemattomiin. Hän ei häpeäisi kuolemaansa. Hän tekisi siitä viimeisen projektinsa ja elämänsä keskipisteen. Morrie ylittäisi lopullisen sillan elämän ja kuoleman välillä ja kertoisi avoimesti matkastaan.

Virkatalo ja vähäinen peltotilkku

Taavi Ilenius: Tilastollinen ja biografillinen Suomen evankelis-lutherilaisten seurakuntain kanttorien ja urkurien matrikkeli (Turku, 1888)

”Ristijärven kappeli Kajaanin provastikunnassa 1880-luvulla:
Väkiluku noin 2,100. Kinkerikuntia kuusi ja kirkko, puusta, 48 kilometriä Kajaanista. Ilmoitettu: Ei sataan vuoteen täällä ole urkuja.
Kanttorin palkka: 14 tynnyriä, 15 kappaa (28,91 hehtolitraa) viljaa suntion palkan kanssa.
Virkatalo 1/8 manttaalia elätetään hevonen, 2 lehmää ja 3 lammasta, metsä hyvä, peltoa vähä.
Kanttori: Juha Kajander, synt. 1836.”

Kirjastoihmiset sen ainakin tietävät: kirjojen kanssa ei tule koskaan ikävä. Joku puhuttelee mukaansatempaavalla tarinalla. Toinen maalaa vaikuttavaa panoraamaa leveällä pensselillä. Sitten on niitä, joiden ääressä vaipuu lähes meditatiiviseen mielentilaan. Niitä selailee pieninä paloina, kun ajatukset alkavat harhailla toisiin todellisuuksiin tai menneisiin aikoihin.
Tämä pieni ja vanha kirjanen on noita viimeksimainittuja. Taavi Ilenius tuli koonneeksi kanttorien ja urkurien nimien lisäksi huomaamattaan kiinnostavia havaintoja Suomesta.

”Suomussalmen pitäjä. Osoite: Suomussalmi.
Suomalainen, väkiluku noin 6,000. Kinkerikuntia 10. Kirkko, puusta, 129 kilometriä Kajaanista.
Kanttorin palkka: 30 tynnyriä viljaa ja vähän rahoja.
Virkatalo, Roinila 1/16 manttaalia. Pellot rappiolla, niitut pienet, metsä hyvä ja lähellä. Kaksi torpparia tekevät päivätöitä.
Kanttori: Paavo Saastamoinen, synt. (?)”

1800-luvun lopulla edistys ja teollistuminen näkyivät jo ”maalikylissä” etelässä ja rannikoilla. Siellä myös kanttorien ja urkurien osalta tilanne oli ratkaisevasti erilainen kuin syrjemmällä. Heillä saattoi olla jopa sijaisia ja kunnolliset soittopelit.

”Porin kaupunki- ja maaseurakunta yhdessä, jotenkin suomalaista. Väkiluku kaupungissa n. 9,200; maaseurakunnassa n. 4,700. Kinkerikuntia kaupungissa 6, maaseurakunnassa 9. Kirkko, tiilistä, ja varustettu lämmityslaitoksella. Urut 28 äänikerralla, jaettuna 2 manuaalille ja oblikaatti-pedaalille, rakentanut J. A. Zachariassén.
Kanttorin palkka: kaupungista 1,000 mk ja maaseurakunnalta 8 tynnyriä viljaa (enimmäkseen rukiita); teollisuuslaitoksista 275 mk. ja pieniä tuloja noin 500 mk.
Urkurin palkka: 1,200 mk. ja teollisuuslaitoksista 5 à 700 mk.
Virkataloja ei ole.
Kanttori: Johan Ahlbäck, synt. 22/6 1823, sijaisena Aksel Almqvist, kansakoulunopettaja.
Urkuri: Heikki Nisonen, synt. 2/11 1855.”

Yöllinen keskustelu rakkaudesta

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä (suom. Titia Schuurman. Gummerus, 2003)

Simone de Beauvoiria vapaasti lainaten: ”Ihminen on puhuva eläin, joka harhautuu sanojen voimasta.” Joskus ne sanat voivat tietysti olla tervehdyttäviäkin ja selkeyttää sotkuisia tilanteita. Ja niitä sanoja tässä kirjassa riittää. Kirja on lähes suoraan kuin ranskalaisen elokuvan käsikirjoitus. Istutaan pääasiassa kasvokkain keittiössä ja puhutaan, mistäpä muusta kuin rakkaudesta. Zabou Breitman ohjasi kirjasta elokuvan 2009 (Je l’aimais).

Entisenä ranskan kielen opettajana Anna Gavalda saa tekstin rullaamaan luontevasti ja vauhdikkaasti. Tapahtumat ja tunteet vaikuttavat erittäin uskottavilta, sillä Gavalda kuvaa varmaan myös omaan eroonsa liittyviä tuntemuksia.

Alkuasetelma on hieman epätodennäköinen. Chloén, kahden nuoren lapsen äidin aviopuoliso on juuri lähtenyt kävelemään liitosta. Pierre, miehen isä kutsuu naisen ja lapset mökilleen. Hänen perimmäiset motiivinsa jäävät perustelematta, sillä Gavalda heittää päähenkilöt toimintaan. Myöhemmin selviää, että Pierre on aina arvostanut miniäänsä erittäin paljon, vaikka ei ole sitä selvästi tuonut ilmi.

Nainen suostuu ehdotukseen ja maalla appi ja miniä alkavat vähitellen purkaa avioelämänsä kipupisteitä yöllisissä keskuteluissa. Keskeisinä kysymyksinä: Onko parempi kärsiä paljon nyt kuin että kärsisi vähän koko loppuelämänsä ajan? Mihin ja kuinka vahvasti haluamme sitoutua? Voiko elämäänsä olla tyytyväinen, jos siihen on pelkästään tyytynyt?

Odotetaan ja katsotaan

Ralf Nordgren: Sellaista ei tapahtunut (suom. Kyllikki Villa. Kirjayhtymä 1977)

Luonto ja meri ovat tehneet ahvenanmaalaiset kestäviksi ja tarkkaavaisiksi. He tietävät, että ankarakin myrsky laantuu aikanaan. Vahvoja elementtejä kuten merta ei pidä pelätä, mutta niitä on lähestyttävä harkiten. Vuoden 1918 hämmentävät tapahtumat, puutteelliset tiedot, huhut ja peräti suurvaltapoliittiset intressit panivat nuo luotolaisten ominaisuudet todelliseen puntariin.

Vuoden 1918 alussa Ahvenanmaalla oli neljä eri joukkoa: ensinnäkin olivat venäläiset, Punakaarti sekä valkoisten Uudenkaupungin joukko. Sen poistuttua valkoiset perustivat tilalle SVJ:n, Saariston vapaajoukon. Paikalla oli myös ruotsalaisia sotilaita. Saarelaiset kaipasivat tilanteeseen selkeyttä. He olivat lähettäneet anomuksen Ruotsiin, että haluavat valtioliittoa sen kanssa. Ruotsalaisten intoa lisäsi korviin korviin Brest-Litovskin rauhanneuvotteluista kantautunut huhu, että Saksa voisi olla halukas puoltamaan saarten liittämistä Ruotsiin.

Tähän isoon kuvaan Ralf Nordgren liittää kiehtovasti kahden punavangin kohtalon muutamana maaliskuun viikkona. Pieneen kirjaan on saatu pakattua oikeastaan ällistyttävä kokoelma vårdöläisiä sekä heidän elämäänsä vaikuttaneita henkilöitä. Lisäksi näissä ihmisissä on niin paljon tarttumapintaa, että heidän vaiheistaan olisi mielellään lukenut vielä enemmän. Toisaalta tämä ei ole Pentinkulmaa, jossa aura kyntää muraa monen sylen syvyydeltä. Tämä kirja on ilmavampi, vaikka kyllä tässäkin hautaa kaivetaan.

Pikiöljyä Petsamossa

Ilmari Bonsdorff ja Alfred A. Gustafsson : Valtakunnan rajankäynti Petsamossa v. 1921 (Societas geographica Fenniae, 1927)

Pummangin rantaa Petsamossa
Pummangin rantaa Petsamossa

Tehtävä ei ollut suorastaan mahdoton, mutta aikataulu oli äärimmäisen tiukka. Suomi oli saanut Neuvosto-Venäjältä Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Petsamon alueen. Nyt oli uutta valtakunnanrajaa raivattava puutteellisesti kartoitettuun Koillis-Lapin erämaihin yli 200 kilometriä.

”Kuukauden kuluessa rauhansopimuksen voimaan astumisesta lukien valitsevat Suomen ja Venäjän hallitukset kumpikin kaksi jäsentä erityiseen komissiooniin, jonka tulee yhdeksän kuukauden kuluessa toimittaa 2 artiklan I momentissa mainittujen rajain käynti ja pyykitys.”

Koska Petsamossa mittaustyöt ovat mahdollisia vain kesäiseen aikaan, on koko rajankäynti suoritettava yhden kesäkauden, siis noin 80 vuorokauden kuluessa. Ja millaisen kesän!

”Lienee paikallaan vielä mainita millaisissa olosuhteissa rajankäynti muuten toimitettiin.

Helsingistä oli itsekukin meistä hankkinut puolisääreen ulottuvan öljytakin ja kahdet öljykankaiset housulahkeet ja Norjasta öljykankaisen päähineen (’sydvästin’) ja paksun kirjavan villapuseron, n.k. islannin. Ei ollut Kalastajasaarennolla sitä päivää, ettei näitä kaikkia olisi tarvittu. Ne karakterisoivat sikäläistä ilmastoa: sadetta ja tuulta. Vallitseva luoteistuuli oli luihin ja ytimiin asti menevä, vaikka yllä oli sekä islanti että öljyvaatteet – ja niiden alla ’koko muu vaatevarasto’. Ja kun ’nordvästi’ tyyntyi, t.s. kun tuuli kääntyi itään, tuli sade, joka kesti kunnes tuuli jälleen kääntyi luoteeseen.

”Missä Kalastajasaarennolla on kasvullisuutta sen verran, että tulen saa – ja ne paikat ovat luetut – on arktinen ilma jo polttanut puuaineen niin, ettei enää kunnollista lämpöä synny. Voi kestää tuntikausia ennenkuin saa vesipannun kiehumaan. Nukuimme pari yötä taivasalla ja ne yöt muistan väristellen vieläkin.”

Komission suomalaisella johtajalla Ilmari Bonsdorffilla oli muitakin ongelmia kuin vihamielinen luonto. Sata vuotta sitten ei eletty GPS:n aikaa. Tarkka paikannus onnistuisi kolmiomittauksilla, mutta aikataulu estää sen. Hänen on valittava menetelmä, jossa mittausvirhe pysyy alle sadassa metrissä. Sitten kun suomalaiset saapuvat aloittamaan mittausta Jäämeren rantaan, he huomaavat, että rauhansopimuksessa käytetty venäläinen merikortti on aivan virheellinen. Rauhansopimuksen mukaan, jos teksti ja kartat havaitaan ristiriitaisiksi Kalastaja- ja Srednisaarentoihin nähden, on merikartalla ratkaiseva merkitys. Sen mukaan heidän pitäisi vetää raja sen lähtöpisteestä suoraan mereen. Eikä komission venäläisistä jäsenistä näy merkkiäkään. Jonkun aikaa turhaan odoteltuaan suomalaiset aloittavat rajan vetämisen poiketen suunnitellusta linjasta.

Kuule ikuisuutta

Jón Kalman Stefánsson : Kaloilla ei ole jalkoja (Aviador, 2019. Suomentanut Tapio Koivukari)

Lumimyrsky Islannissa, Norðfjörðurin kalastajakylässä 1900-luvun alkupuolella. Langokset Oddur-kippari ja Tryggvi huomaavat, että vanhan avioparin, Grettirin ja Helenan mökki kylän laidalla on hautautunut täysin kinoksiin:

”…mutta nyt he ovat kaivautuneet jo ovelle, se avautuu ja siinähän he seisovat, Grettir ja Helena, Tryggvikin on vähän aikaa hiljaa eikä sitä tarvitse miettiä sen enempää.

”Vanhukset seisovat ovella, te todellakin olette kaikkien ihmisten valo ja loiste, Helena sanoo, suukottaa heitä molempia otsalle kuin siunaten. On ikävää olla noin syvällä lumikinoksessa pääsemättä mihinkään, talo muuttuu ruumisarkuksi ja kauhistava hiljaisuus arkun kanneksi. Vanha aviopari pääsee omin avuin kiipeämään ylös, olemme ehkä vanhoja, melkein avuttomia, nainen sanoo, mutta meillä on sentään jalat jotka vielä jotenkin tottelevat. He nousevat hangelle hengittämään raikasta ilmaa ja kuutamoa, varmistumaan että maailma on vielä paikoillaan eikä tuuli ole vienyt kaikkea. He katsovat neljästään ihmeen tyynelle vuonolle, sen pitäisi säilyttää myrskyn voima itsessään ja huokua raskaasti, ehkä kuutamo on näin rauhoittanut meren, asettanut sen, kuutamo joka välkehtii sen pinnalla, muuttaa sen lauluksi, sellaiseksi joka kohoaa ja nousee taivaaseen saakka.

”Nyt voi vain kirota vanhuuttaan, Grettir sanoo, kun on liian raihnas päästäkseen merelle, ei olisi yhtään hassumpaa ajaa merellä sinun kanssasi tällaisessa kuutamossa. Grettir halaa Helenaa joka hymyilee melkein hampaatonta hymyä, kaivaa povitaskuaan ja ottaa taskumatin, juokaa, pojat, otetaan kunnon naukku. Olkoon teillä onni myötä, kun muistitte meidät vanhat täällä hiljaisuuden alla. He ottavat naukun, kaikki neljä, aivan ihmeellistä miten viina voi olla hyvää, varsinkin kun se ilmestyy näin yllättäen, ja itse on melkein vastaherännyt ja siksi kaikelle herkempi.

”Nyt lähdetään merelle, Oddur sanoo, kyllä, ajetaan kuutamoon, Tryggvi sanoo. Merelle ajetaan ja kuu on ylhäällä taivaalla, vanhat kuulevat Oddurin sanovan nuorten miesten jo mennessä eteenpäin, kävellessä rivakasti raskaassa hangessa, innokkaina pääsemään merelle mitä pikimmin, mieluiten ennen kuin toiset heräävät, se ei tapahdu ihan heti, sillä kello on hädin tuskin kahta yöllä, nyt on paha katsoa merelle ja olla sinne lähtemättä, siitä tulee jo kurja olo. He kääntyvät kahdesti katsomaan taakseen, vilkuttavat.

”Hyviä poikia, Helena sanoo, rutistaa miestään kainaloon, kaksi vanhaa kehoa, vanhaa elämää, jotka puristautuvat toisiaan vasten. Muistatko, mies sanoo, kun olimme noin nuoria? No muistanhan minä, kuoma! Mutta nyt me olemme yhtäkkiä näin vanhoja, milloin se oikein tapahtui, joskus on kuin aika tulisi aina salaa ja öisin, milloin me lakkasimme olemasta nuoria? Minusta sinä olet sisimmässäsi aina sama pojankolli, hän sanoo ja silloin mies nauraa ja he katsovat nuorten miesten menoa, Helena näkee heidät kauemmin, hänellä on paremmat silmät.

”Minä haluaisin tulla sellaiseksi kuin he, Tryggvi sanoo, kun he kääntyvät jälkimmäisen kerran vilkuttamaan ja vanha pari seisoo yhä paikoillaan.
Haluatko tulla vanhaksi ja kyyryksi, niin avuttomaksi, että sinut täytyy kaivaa hangen alta?
En, vaan noin vanhaksi kuun ja tähtien alla, rakastaa vaimoani vieläkin niin paljon, että minun pitää pitää häntä kainalossani, enkä kaipaisi muuta kuin saada elää hänen kanssaan vielä tuhat vuotta, rakastaisin yhä hänen huuliaan ja silmiään, sellaiseksi minä tahdon tulla, vanhaksi ja onnelliseksi kuutamolla.
Jonain päivänä, Oddur sanoo, minun on pakko leikata sinut kalansyöteiksi. En yhtään ihmettelisi, Tryggvi myöntää.
Sitten he lähtevät merelle. Tai kuutamoon, on olemassa useampia maailmoja kuin me pystymme laskemaan, eikä yksikään niistä ole oikea.”

Puuskissa jopa 35 m/s

Margaret Atwood: Noidan sikiö : Shakespearen Myrsky omin sanoin (Johnny Kniga, 2019. Suomentanut Kristiina Drews)

Atwoodin kirjan ensimmäinen motto paljastaa mistä on kyse:

Varmaa on, että se joka hautoo kostoa, pitää vereslihalla omat haavansa, jotka muutoin parantuisivat ja tervehtyisivät.
Sir Francis Bacon: On revenge

Tulehdusvaaran lisäksi koston kanssa on muutenkin syytä olla varovainen. Kungfutsen sanoin: ”Ennen kuin lähdet kostoretkelle, kaiva kaksi hautaa.” Näin synkäksi meno ei kirjassa muutu, vaikka erittäin harkitusta kostosta on kyse. Tällainen kirja voi syntyä vain rakkaudesta sen aiheeseen ja huolellisesta taustatyöstä. Kaiken lisäksi tekijällä on pitänyt olla hauskaa tätä kirjoittaessaan. Meno on niin railakasta ja kepeää. Juonen kuljetuksessa ja keskusteluissa näkyvät myös Atwoodin kokemukset tv-sarjojen ja elokuvien parissa.

Felix, kuuluisa näyttelijä ja ohjaaja, potkaistaan tylysti rakkaan teatterifestivaalinsa johdosta. Se on ollut hänelle entistäkin tärkeämpi henkireikä sen jälkeen kun hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä olivat kuolleet. Tuolloin Felix oli sukeltanut Myrskyn maailmaan ja yrittänyt paeta todellisuutta. Sen mitä tytär ei voinut oikeassa elämässä saada, sen hän yrittäisi luoda taiteensa kautta:

”Felix päätti rakentaa otolliset puitteet tälle uudelleensyntyvälle Mirandalle, jonka hän halusi puhaltaa henkiin. Hän ylittäisi itsensä näyttelijänä ja ohjaajana. Hän rikkoisi kaikki rajat, hän vääntäisi todellisuuden mutkalle. Noissa hänen muinaisissa ponnistuksissa oli ollut kuumeista epätoivoa – mutta eikö parhaan taiteen ytimessä aina asukin epätoivo? Eikö se aina olekin haaste Kuolemalle? Uhmakas keskisormi kuilun partaalla?”

Nyt haave oli lyöty murskaksi: produktio peruutetaan. Tony, tuo kieroutunut kusipää, macchiavellilainen perseennuolija, jonka tehtävä oli koota rahoittajia festivaalille ja edustaa ja kirjoittaa tukihakemuksia ja selvityksiä, oli puhunut festivaalin hallituksen pyörryksiin. Hänestä tulee festivaalin uusi johtaja. Tonyn mukaan Felix oli menettämässä parhaan teränsä. Tai todellisuudentajunsa. Hänen mielenterveytensä muka horjuu.

”Totuus on”, Tony sanoi, ”että avustusten saaminen edellyttää täysiä katsomoita. Viime aikojen kritiikit ovat olleet…vaihtelevia. Erityisesti viime kaudella.”
”Vaihtelevia?” Felix sanoi. ”Viime kauden kritiikit olivat loistavia!”
”Minä piilotin sinulta ne huonot”, Tony sanoi. ”Niitä oli paljon. Minulla on ne täällä salkussa, jos haluat vilkaista.”
”Miksi helkutissa sinä sen teit?” Felix kysyi. ”Piilotit ne minulta? En minä ole pikkulapsi.”
”Huonot arvostelut saavat sinut huonolle tuulelle”, Tony sanoi. ”Ja sitten sinä kostat sen henkilökunnalle. Se alentaa työmoraalia.”
”Minä en ole ikinä huonolla tuulella!” Felix karjui. Tony ei ollut kuulevinaan.

Sinistä lenkkiä ja uusin Alibi

Arto Salminen: Varasto (1998)

Kafka on sanonut jotakin sen suuntaista, että kirjallisuus on kirves, joka rikkoo jäätyneen meren meissä. Joskus kirjailija peräti räjäyttelee lukijoiden sisäisiä jääpatoja. Arto Salmisen elämä oli valitettavan lyhyt (1959-2005) ja hän julkaisi kuusi lyhyehköä romaania. No, dynamiittia pitääkin annostella pienissä annoksissa. Salmisen kirjat tarttuivat eräisiin polttaviin aiheisiin. Miksi niistä ei silloin aikanaan syntynyt isompaa keskustelua? Salmisen omien sanojen mukaan asia oli aivan ymmärrettävä:

”Ei mua lue kuin Alibin ostajat ja HK:n sinisen lenkin syöjät”.

Varasto oli hänen romaaneistaan järjestyksessä toinen ja se ilmestyi 1998. Se on näköiskuva ihmisten häikäilemättömästä hyväksikäytöstä ja oman edun ajamisesta tapahtuu se sitten parisuhteissa tai työelämässä. Kirjasta on sanottu, että se on armottomampi kuin Poliisi-tv:n suora lähetys ja tylympi kuin minkään äärilaidan puolueohjelma. Mutta kieli on elävää ja havainnot armottoman tarkkoja. Kirja on kuin lähes valmis elokuvakäsikirjoitus eikä sitä voi lopettakaan, kun lukemisen on aloittanut. On pakko selvittää miten tämä painajainen päättyy. Siksi ei ole ihme, että se filmatisoitiin ja elokuva voitti Yleisö-Jussin 2012. Tosin sen vaati, että kirjasta tehtiin erittäin siistitty versio kansankomedian tyyliin.

Mutta kirjaa lukiessa unohtuu äkkiä Aku Hirviniemen hauskuus ja Minttu Mustakallion hihittely, sillä lukukokemus on välillä erittäin ahdistava. Lopun pieni toivonkipinä ei juuri lohduta, kun varastomies Rouskun varastelu ja täysin häikäilemätön toiminta tulee ilmeisesti jatkumaan. Hän suunnittelee käräyttävänsä työpaikalta jo toisen syyttömän ja järjestävän tällekin potkut, jotta voi jatkaa omia pimeitä puuhiaan.

Ranisen rikoskumppani, entinen kommunisti ja remonttimies Jylhäkorpi vetelee pariin otteeseen leveällä pensselillä:

”- Ei täällä logiikalla pelata, sanoi Jylhäkorpi. – Se loppui samalla kun kommunismi vietiin saunan taakse. Ennen oli sentään yhteiskunnassa vastavoima, oli erilaisia puolueita. Nyt on vain yksi puoluekoneisto ja yksi totuus. Ja yksi sääty yli muiden: telkkarin julkkikset. Niistä tehdään nykyisin poliitikotkin. Telkkarisääty jauhaa paskaa Tuttu jutussa ja A-studiossa ja Teijan keittiössä. Ne levittää helvetin negatiivista kuvaa tulonsiirroista ja hyvinvointivaltiosta. Se on niin onnistunutta propagandaa, että parhaiten sitä uskoo köyhät. Toimeentulotuella kitkuttavat runkut on ittekin sitä mieltä, että verotus on liian kova kun Kirka sanoi Hermuselle niin, ja A-studion viisas sanoi sanoi niin, ja Koivusalo ja Hallikainen sanoi kanssa, ja Teemu Selännekin oli samaa mieltä. Nää saatanan julkkikset tienaa miljoonia ja käskee köyhät antamaan rahansa Lastenklinikalle. Telkkarisääty tekee parhaansa ja kattoo mihin se riittää.”

1918: sotilaat

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960)

Elämä on lyhyt juttu mutta surkea.

”Saksalainen aliupseeri tuli takaisin kaupan rapuille syömään. Kiväärin hän laski porrastasanteelle viereensä ja alkoi lusikoida. Kantaja [punavanki] seisoi yhä asennossa pakkausten välissä ja tuijotti eteensä. Siitä kohtaa näki mäen juuressa vasemmalla olevan pienen järven yli nuoreen koivikkoon, joka ulottui kartanon mäen ohi joen rantaan saakka. Kaupan nurkka esti näkemästä lasitehtaalle ja asemakylään ja Tulevan lauttauspaikalle ja pihapiiriin. Koivuissa ei ollut vielä lehtiä.

”Kantaja astui yhtäkkiä pakkausten ylitse, kääntyi ja lähti ripeästi kävelemään tietä siihen suuntaan mistä oli illalla tänne tuotu. Aliupseeri katsoi häntä suu auki. Sitten hän laski lautasensa tasanteelle, otti kiväärinsä, ojensi sen ja ampui. Sitten hän laski kiväärin, otti lautasen käteensä ja työnsi lusikallisen suuhunsa katsomatta tulosta. Kaikki katsoivat hänen syömistään eikä kukaan kaatunutta, kunnes aliupseeri antoi sotilaille määräyksen. Sotilaat ottivat pakkauksistaan pienen lapion ja kaivoivat kaatuneen viereen haudan keskelle kaupan pihaa, käänsivät ruumiin kuoppaan, ajoivat hiekan päälle ja tallasivat sen tiukaksi. Tämä vei aikaa korkeintaan viisi minuuttia. Kun he lopettivat, aliupseeri lopetti syömisensä, laski lautasen maahan ja kääntyi kyljelleen lepäämään. Suojeluskuntalaiset tuijottivat häntä yhä niin kuin hän nytkin olisi tehnyt jotakin, joka ei mene muistista.”