Janne Könönen : Hitler ja Suomi : Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota (Tammi, 2022)
"Taloustilanne on sellainen, että voimme kestää vain muutaman vuoden. Göring voi vahvistaa teille tämän. Meillä ei ole mitään hävittävää. Sota on aloitettava heti."
Hitler 1939
Janne Könösen kirja kuvaa ajanjakson Hitlerin valtaantulosta toisen maailmansodan loppuun asti. Hän käy läpi sodan keskeiset vaiheet niin Saksan kuin Suomenkin osalta. Tarkastelun painopiste on tällä kertaa luonnonvaroissa ja niiden kuljetusreiteissä. Janne Könösen kirja kuvaa, miten Hitlerin huoli niiden hallinnasta voi perustella tehtyjä sotilaallisia ratkaisuja.
Janne Könösen mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumat vaikuttivat aivan merkittävästi Hitlerin ajatteluun. Hänen mielessään kummitteli sodan aikainen taloussaarto ja mitä se saksalaisille oli merkinnyt. Suomi liittolaisena ja yhtenä tärkeimmistä raaka-aineiden tuottajista liittyi siten elimellisesti hänen kaavailuihinsa tulevista etupiireistä.
Janne Könönen halusi kirjassa syventää myös vanhentunutta Hitler-kuvaa "lyhytjännitteisestä taiteilijaluonteesta". Tuollainen kuva syntyy helposti, sillä Hitler ei juuri kertonut alaisilleen tarkemmin tavoitteistaan ja lisäksi hän "varioi toimintaansa tilannesidonnaisesti" (Ian Kershaw).
Saksa ei ollut maailmansotien välillä ainoa maa, jossa pohdittiin raaka-aineiden saantia teollisuuden tarpeisiin. Tuo kysymys oli monien suurvaltojen strategisessa ajattelussa keskeisellä sijalla. Yleinen käsitys oli, että seuraavan suursodan ratkaisu riippuu siitä, kuka hallitsee maailman tärkeimpiä raaka-aineita. Erityisen painoarvon saivat varusteluteollisuuden tarpeet.
Vastanimitettynä valtakunnankanslerina 1933 Hitler oli kertonut uuden hallituksensa ministereille, että seuraavat viisi vuotta omistetaan Saksan puolustusvalmiuden palauttamiselle. Saksa käyttikin kolmannen valtakunnan alkuvuosina 5-10 prosenttia bruttokansantuotteestaan aseelliseen varustautumiseen. 1939 sotilasmenot olivat kasvaneet huippulukemiin, 23 prosenttiin maan teollisesta kokonaistuotannosta ja Saksasta tuli yksi maailman suurimmista metallien kuluttajista. Saksan rauta- ja terästeollisuuden näkökulmasta maa vain oli lohduttoman raaka-aineköyhä.
Janne Könösen mukaan Hitlerin pitkän tähtäimen tavoite oli luoda Saksasta autarkia, täydellisen omavarainen talousalue. Sitä varten viriteltiin ajatusta lähes koko Euroopan kattavasta saksalaisvetoisesta suurtalousalueesta (Grosswirtschaftsraum). Skandinavia kuului olennaisena osana tähän. Tämä autarkia varmistaisi resurssit todella pitkään sotaan, jota Hitler kaavaili päävihollista, Yhdysvaltoja vastaan.
Janne Könönen kuvaa kiinnostavasti, millaisia riskejä Hitler otti toteuttaakseen visionsa. Sekä varusteluteollisuuden edustajat että armeijan johto olivat syvästi huolissaan käytettävissä olevien voimavarojen niukkuudesta. Esimerkiksi Puolan valtauksen jälkeen varusteluvastaavat olivat laskeneet, että ampumatarvikkeita oli varastossa vain yhdelle kolmasosalle divisioonista ja niillekin vain 14 päiväksi. Ja Hitler havitteli jo hyökkäystä Ranskaan. Hitler tiesi vallan hyvin, että viholliset olisivat pian Saksaa vahvempia, sillä ne varustautuivat nopeasti. Molotov-Ribbentrop -sopimus hankki hänelle vähän lisäaikaa, mutta Janne Könösen mukaan tärkeämpi tekijä oli samaan aikaan solmittu Neuvostoliiton ja Saksan välinen kauppasopimus. Saksa toimitti Stalinille raaka-aineiden vastineeksi sotamateriaalia, teknistä tietotaitoa ja teollisuustuotteita. Hitler tiesi, että järjestely oli väliaikainen, mutta hän saavutti tavoitteensa: hän vältti kahden rintaman sodan ja sai kipeästi tarvittavia luonnonvaroja.
Janne Könönen kirjoittaa, että sodan alkuvaiheessa Hitler ei ollut juuri kiinnostunut Suomesta. Hitler arveli talvisodan päättyvän maamme osalta Neuvostoliiton miehitykseen. Myös Ruotsin rautamalmi oli hänestä korvattavissa Ranskan ja Itä-Euroopan kaivosten tuotannolla. Hitler alkoi kuitenkin epäillä, että länsivallat suunnittelevat operaatiota pohjoisessa turvatakseen malmit itselleen. Lisäksi ne olivat osoittaneet sympatioita Suomen avustamiselle talvisodan aikana. Suomen ja etenkin Ruotsin poliitikot olivat epäluotettavia, sillä he osoittivat jokseen peittelemätöntä sympatiaa Englantia ja Yhdysvaltoja kohtaan. Riski sodan eskalaatiosta Skandinaviassa oli Hitleristä ilmeinen ja lisäksi Suomi, ällistyttävä "itsemurha-alttiuteen saakka jääräpäiseksi osoittautunut maa" alkoi kiinnostaa häntä myös sotilaallisesti. Suomi oli päästetty Neuvostoliiton etupiiriin, mutta Hitler huomasi, että Suomea ei voikaan sahata irti Skandinaviasta vahingoittamatta Ruotsin ja Norjan strategista asemaa. Tästä eteenpäin Pohjola oli Hitlerin suunnitelmissa kokonaisuus, josta tuli pitää tiukasti kiinni.
"Kun Saksan sotatappiot itärintamalla kasvoivat, pian Neuvostoliitto uhkasi myös tärkeiden kaivosalueiden, kuten Nikopolin ja Krivoi Rogin hallussapitoa. Albert Speer laati tällöin Hitlerille muistion, jossa hän toivoi, että Ruotsin ja Balkanin rautamalmin katkeamaton virtaus varmistettaisiin. Speerin mukaan Suomi tarjosi nikkelin lisäksi muun muassa puutavaraa, kuparia, kobolttia, molybdeeniä sekä rikkikiisua. Ruotsista saatiin olennainen osa Saksan tekstiiliteollisuuden kaipaamasta selluloosasta. Erityisen merkittäviä olivat kuulalaakerit, joiden tuonnista peräti 80 prosenttia tuli vuonna 1943 Ruotsista. Mikäli sotaa haluttiin pitkällä aikavälillä jatkaa liitoutuneiden voimistuvaa rintamaa vastaan, Skandinavian tuonnin turvaaminen oli kaikesta päätellen strategisesti äärimmäisen tärkeää.
"Samalla kun monet Euroopan maat ruokkivat Saksaa raaka-aineillaan, Saksa puolestaan kantoi huolta tuontimaidensa olosuhteista ja toimitti tarvittaessa niille materiaalista apua. Pohjolan maissa tarvetta oli varsinkin elintarvikkeille sekä kivihiilelle, jota Pohjolan kylminä talvikuukausina tarvittiin paljon asuntojen lämmitykseen. Saksalla oli omassa maaperässään runsaasti hiiltä, ja estääkseen luonnonvarojen tuontimaitaan, Ruotsi ja Suomi mukaan lukien, luisumasta ahdinkoon, se kuljetti valtavia hiilimääriä rajojensa ulkopuolelle."
Janne Könönen kuvailee kirjassa merkittävimpien toimijoiden henkilökohtaisia suhteita ja viestien vaihtoa. Suomalaiset saattoivat vetää parlamentarismi-kortin hihasta, kun Hitlerin vaatimukset sotaponnistusten lisäämiseksi alkoivat tuntua liian raskailta:
"Saksalaisille haluttiin antaa kuva, jonka mukaan sotilaalliset jatkotoimet olivat demokratian oloissa mahdottomia Helsingissä istuvien poliitikkojen arkuuden vuoksi. Helsingin poliittinen johto ja maakunnista ponnistaneet rivikansanedustajat esitettiin sotilastaktiikoita ymmärtämättöminä jarrumiehinä. Sen sijaan Mannerheimin ja sotilaspiirien profiili rakennettiin tietoisesti saksalaisystävällisemmäksi kuin mitä se varsinkin Mannerheimin itsensä kohdalla tosiasiassa oli."
Janne Könönen kirjoittaa loppusanoissa, että kirjoitustyö oli monivuotinen prosessi. Koronapandemian takia häneltä jäi käyttämättä apuraha, joka oli myönnetty Tukholmassa tehtävään arkistotyöhön. Mielestäni tulos on ilman sitäkin ansiokas. Könönen kirjoittaa oppineensa työn kuluessa hiukan paremmin ymmärtämään suurvaltojen näkökulmia sekä Suomen geostrategista asemaa Euroopan koilliskulmalla ja Itämeren alueen osana. Tätä oppia hän jakaa kiitettävästi lukijallekin.
"Ne asiat, jotka meistä itsestämme vaikuttavat olevan maamme kohdalla tärkeimpiä, ovat joskus suurille toimijoille pelkkiä sivulauseita. Ja toisaalta toiset näkevät meistä joskus kauempaa asioita, jotka ovat itsellemme vaikeita tunnistaa."
Jostakin syystä ajatukset kirjaa lukiessa ovat toistuvasti eksyilleet nykyisyyteen, kun parhaillaan ruotsalaisten kanssa kopistelemme lunta tallukoistamme Naton porstuassa. Petsamon ja nikkelikaivoksen menetimme, mutta Skandinavian sotilasstrategiset kipupisteet ovat säilynyt ennallaan: kapea Suomenlahti, Ahvenanmaa, pitkä Ruotsin rannikko, Atlantin rannikon puolustus. Lisäksi päivittäiset uutiset Ukrainasta, tuosta Hitlerin havittelemasta "leipäkorista", ovat kertoneet samoista tapahtumapaikoista, jotka mainitaan myös Janne Könösen kirjassa: Donbassin kaivokset, Donetskin teollisuusvyöhyke sekä Nikopolin mangaanialue.
Iso kuva on ilmeisen pysyvä: pienempien valtioiden ahdinko suurten riehaantuessa taistelemaan vaikutusvallasta.
Tommi
Kurt Sontheimer : Hannah Arendt : suuren ajattelijan elämä (suomentanut Maija Pietikäinen. Into, 2019)
"Hannah Arendtin kirja totaalisen herruuden syistä ja elementeistä oli omaperäinen yritys tulkita totalitarismi uudeksi valtiomuodoksi. Tämän valtiomuodon päämääränä oli tuhota ihmisen ymmärrys politiikasta ja antaa valtiomuotojen länsimaiselle historialle uudenlainen ja äärimmäinen ominaislaatu, jonka voittokulku johtaisi inhimillisyyden tuhoutumiseen. Historioitsijoille ja politiikan julkisille keskustelijoille, jotka olivat pohtineet totalitarismin ongelmaa, sen syntymissyitä ja olemassaolon vaikutuksia, Arendtin kirja ei ollut mikään helppo pala purtavaksi. Teoksesta kävi ilmi, että siinä asialla oli filosofi, joka käsitteli ihmisenä olemisen kohtaloa omana aikanaan. Hän ei ollut yksityiskohtiin keskittyvä historioitsija, joka yksinomaan yrittäisi luonnostella sitä kehityskulkua, joka oli tehnyt totalitaarisen järjestelmien synnyn kansallissosialismissa ja bolsevismissa mahdolliseksi."
Kurt Sontheimer oli yksi Saksan huomattavimpia politiikan tutkijoista. Hän toimi valtio-opin professorina Berliinissä ja Münchenissä. Tämä 2006 julkaistu kirja Hannah Arendtista jäi hänen viimeisekseen, sillä hän kuoli 2005. Alussa ollut ote käsittelee Arendtin teosta vuodelta 1951 The origins of totalitarianism (suom. Totalitarismin synty, 2013). Kirjaa pidetään Arendtin avainteoksena, sillä siinä näyttäytyvät hänen poliittisen teoriansa peruspiirteet, joita hän myöhemmin työsti edelleen. Se oli aikanaan sensaatio, koska yksi voittajavaltioista Neuvostoliitto julisti kommunistisen valtiomuotonsa natsismin vastakohdaksi. Arendt osoitti, että vaikka ne poikkeavat toisistaan ideologiselta sisällöltään, niin ne ovat muodoltaan samankaltaiset. Molemmat perustuvat alistettujen aktiiviseen osallistumiseen
Kurt Sontheimer käy kirjassa läpi Hannah Arendtin elämän vaiheet: erottaminen tyttölyseosta, sopimaton suhde opettaja Martin Heideggerin kanssa, Gestapon pidätykset, pako Ranskaan, toiminta juutalaisten avustusjärjestöissä, uusi pakomatka Yhdysvaltoihin sekä siellä syntyneet tutkimukset. Sontheimer kuvaa selkeästi ja ymmärrettävästi Arendtin ajattelun keskeisiä teemoja. Myös Arendtin kirjojen saama välillä tuomitsevakin vastaanotto sekä hänen marginalisointinsa tiedeyhteisön taholta noteerataan.
Kirjan kuusi osaa kuvaavat miten Sontheimer on aihetta lähestynyt:
Osa I: Poikkeuksellinen elämä
Osa II: Ajattelun kehitys
Osa III: Poliittinen esseisti
Osa IV: Eichmann-erimielisyydet
Osa V: Arendtin lähipiiri
Osa VI: Mitä jää jäljelle? Hannah Arendtin henkinen testamentti
Arendtilla oli lukuisia kriitikoita. Eräs syy oli hänen monipuolinen ajattelunsa, joten häntä ei voinut kunnolla "lokeroida". Arendt ei varsinaisesti edustanut mitään "oppiainetta", hän ei ollut historioitsija eikä sosiologi. Monet pitivät hänen poliittista filosofiaansa romantiikan ja eksistentialismin vanhentuneena sekoituksena. Arendt julistikin pontevasti, että hänen henkinen ponnistelunsa oli ajattelua ilman kaiteita. Hän oli myös koko ajan valmis tarkistamaan kantojaan, jos hänen käsityksensä todellisuudesta osoittautui virheelliseksi. Hän ajatteli ja arvosteli itsenäisesti tavoittelematta minkäänlaista suosiota. Riippumattomuus oli tärkeämpää kuin kuuluminen johonkin suuntaukseen tai ryhmään.
Juutalainen joka suututti juutalaiset... Hannah Arendt kannatti Israelin valtiota. Tosin sen olisi hänestä pitänyt olla sellainen, joka olisi ottanut palestiinalaisten oikeutetut vaatimukset tasapuolisesti huomioon, eräälaista liittovaltiota. Kun niin ei sitten käynyt, niin hän otti etäisyyttä militantteihin sionisteihin. Ja sitten 1963 tuli se Eichmann-kirja, Eichmann in Jerusalem - A Report on the Banality of Evil (Eichmann Jerusalemissa : raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, 2016). Aikana jolloin vähätteleväksi arveltu asenne, kuten pahuuden arkipäiväistäminen tai joukkomurhaajan luonnehtiminen "narriksi" eivät olleet pelkästään paheksuttuja. Ne olivat petoksia kaikkia juutalaisia kohtaan.
Kurt Sontheimerin mielestä tuomio oli kohtuuton ja pikaistuksissa tehty. Lisäksi:
"On kuvaavaa, että Eichmannissa sen suoranaisen pahan ohella, joka näyttäytyi hänelle samalla kertaa myös banaalina, ajattelukyvyn puute merkitsi Arendtille suurinta pahuutta. Siksi ajattelu oli hänelle niin tärkeää; siksi hän suositteli itsenäisen ajattelun hyvettä, jota hän itse harjoitti esimerkillisellä tavalla."
Hannah Arendtin ajatteluun vaikuttaneet kokemukset liittyvät 1900-luvun totalitarismin katastrofeihin. Ne johtivat kaiken politiikan tuhoutumiseen. Hän omistautui ajattelussaan tehtävälle, kuinka voitaisiin luoda sellainen politiikka, joka kykenisi torjumaan nykyaikaan sisältyvät vaarat. Inhimillisempi maailma voidaan luoda politiikan uudenlaisen tavan ja idean avulla. Sontheimer kirjoittaa, että Arendtin viesti ei ole vanhentunut lainkaan ja pätee mitä suurimmassa määrin edelleen:
"Ottakaa poliittista vastuuta yhteisöstänne, pitäkää toiminnallanne huolta maailman tilasta, älkää antako kulutushalun ohjata teitä, sillä se tekee sokeaksi vapaan julkisuuden luomiselle. Arendtin merkitys poliittisena ajattelijana ei perustu ongelmiin annettuihin valmiisiin vastauksiin, joihin voisi vain vedota. Sen sijaan se perustuu hänen kehotukseensa tutkia mahdollisuuksia inhimillisen maailman luomiseksi ja hänen varmuuteensa siitä, että maailma on luotava poliittisen toiminnan avulla sellaiseksi, että sitä voi myös rakastaa (Arendtin amor mundi)."
Arendt on häikäilemätön optimisti: meillä on aina uuden alun mahdollisuus. Hän siteeraa usein Augustinuksen sanoja, jonka mukaan ihminen on luotu, jotta alku olisi olemassa. Sen jatkuvuutta ei voi katkaista, sillä jokaisen ihmisen syntymä on takuu siitä. Hän uskoo inhimillisen toiminnan vaikuttavuuteen. Se on politiikkaa, joka perustuu kykyyn aloittaa aina jotain uutta. Tätä voidaan pitää romantisoivana periaatteena. Tavallisesti ihmiset syntyvät annettuihin olosuhteisiin ja niihin on sopeuduttava. Joskus ne ovat niin ankarat, että jää peplkästään toive ja luottamus siihen, että uudet ihmiset voivat aloittaa jotain uutta.
"Myös Hannah Arendt tiesi toiminnan, joka aloittaa jotain uutta, kulun ja vaikutusten olevan arvaamattomia. Hänelle oli kuitenkin tärkeää rohkaista ja mahdollistaa tällaista toimintaa, ettei mahdollisuus aloittaa jotain uutta jäisi käyttämättä."
Saksalainen Piper-kustantamo on julkaissut laajasti Arendtin tuotantoa. Kustantaja halusi lisäksi julkaista orientoivan kirjan, joka toimii johdatuksena Arendtin elämään ja henkiseen kehitykseen. Toiveena oli kirja, joka samalla innostaisi laajempaa yleisöä tutustumaan tarkemmin filosofin kirjoihin ja ajatuksiin.
Johdannossaan Kurt Sontheimer kirjoittaa, että hän halusi ymmärtää Arendtia hänen elämänsä ja ajattelunsa pohjalta. Hän keskittyi olennaiseen ja yritti esittää sen niin ymmärrettävästi kuin mahdollista. Tulos on mukaansatempaava kuvaus erään merkittävän filosofin elämäntiestä sekä hänen keskeisistä ajatuksistaan. Kurt Sontheimer onnistuu kirjassaan paketoimaan painavan ja vakavan filosofisen viestin ilmavaan muottiin.
"Arendtin pyrkimyksenä oli vaikuttaa ajattelun avulla siihen, että ihmiset kykenevät luomaan oman elämänsä. Parasta Arendtin tuotannossa ja hänessä henkilönä ovat intohimo ja se vakavuus, jolla hän keskittyy pohtimaan ihmisen kannalta tärkeitä kysymyksiä."
Tommi
PS: Mikäli haluat lukea toisenlaisen arvion tästä kirjasta, niin VTT Markku Johannes Koivusalo on kirjoittanut tästä Politiikka-lehdessä nro 62(2020):3, s. 308-310. Se on aivan täydellinen tyrmäys. Kun tutkin FINNA-tietokannasta, mitä tämä VTT Koivusalo itse on julkaissut, niin Tiede & edistys -lehdessä 38(2013):4 on ilmestynyt artikkeli Totalitarismista uusliberalismiin : Hannah Arendt ja aikamme poliittisen ajattelun ahdinko. Siitä käy ilmi miten Koivusalo näkee hyväksi esitellä tätä filosofia. Tarkoittikohan professori Sontheimer tämmöisiä dosentteja kirjoittaessaan: "... monet Hannah Arendtin tulkitsijat ovat pitäneet houkuttelevana yritystä olla monimutkaisempia kuin hän itse." Missään tapauksessa se ei olisi innostanut minua perehtymään aiheeseen.
Seppo Saraspää : Leiri maailman laidalla : romaani (Karisto, 2002)
"- Minulla ei vain ole mitään venäläisiä... näitä sinun ryssiäsi vastaan. Kauemmin mie olen ollut ryssä ku suomalainen. Pari kymmentä vuotta Suomen valtio on vasta meijän mailla isäntänä heilunut. Ja minusta tuntuu, että parempi isäntä ryssä oli.
Koltta kallisti jälleen pulloa. Tönäisin kuppini lähemmäs ja sain armollisesti ryypyn.
- Venäläinen anto meijän olla rauhassa. Mitä verot maksoimma ja herroja joskus kuskasimma. Pappi kävi kerran vuodessa kastamassa penikat ja siunaamassa kuolleet. Muuten meijän annettiin olla rauhassa. Mutta entä suomalainen? Suomalainen on semmonen eläjä, että se tukkii nokkansa joka paikkaan. Se on niin varma omasta erinomaisuuvestaan, että se yrittää pakottaa kaikki ittensä kaltaisiksi touhumuurahaisiksi. Eihän suomalainen osaa olla hetkiäkään paikallaan. Koko ajan se kuokkii, raivaa ja touhuaa. Ja tappelee, jos ei saa muualta kaveria, niin ne tappelee keskenään. Ja rakentaa taloja. Sen aikaa kun ne ei tappele, ne rakentaa taloja. Aina ja joka paikkaan. Ja kun talo on valmis, niin hopusti aita ympärille. Helvetti, suomalainen on aivan mahoton aijan tekijä ja rajanvetäjä. Heti kun se jonnekin ilmaantuu, se merkittee itteleen rajan, ja sitten se vahtii sitä rajaansa kirves kourassa ja on valmis vaikka tappamaan jokaisen joka tulee lähelleki sitä. Eikä sillä ole väliä vaikka se raja sattuis toisen maalle. Ei se semmosista pikkuseikoista perusta."
Kirjan tapahtuma-aika on talvi 1942/43 ja näyttämö saksalaisten vankileiri Lapissa. Koltta Jaakk on syystäkin katkera. Perinteisen porotalouden edustaja oli parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut uuden ajan airueet, rajankävijät. Suomen valtio oli hakkauttanut rajalinjan Jäämerestä Korvatunturiin. Kolmesataa kilometriä kymmenen metrin levyistä railoa keskelle kolttien maita.
"- Siinä oli kuulemma raja ja siitä ei yli mennä. Sotilaat vahti pyssyjen kanssa. Puolet ihmisistä jäi Venäjälle ja puolet Suomeen. Porolaitumet keskeltä kahtia ja kalajärvet. Sellanen herra on Suomen herra. Helvetti! Se määrää koko maailmaa, vaikkei käsitä mistään mitään."
Eipä arvannut Seppo Saraspää kirjoittaessaan, että 20 vuotta myöhemmin samat teemat ovat jälleen ajankohtaisia. Nyt silloisten kolonialistien jälkeläiset tunkevat Saamelaiskäräjille ja ryssäviha panee rakentamaan lisää aitaa Venäjää vastaan. Nämä eräitä esimerkkejä kirjan lukuisista teemoista. Saraspää on jälleen onnistunut pakkaamaan pienoisromaanin täyteen isoja aiheita. Ja silti kirja tuntuu kevyeltä ja avaralta kuin näkymä tunturin laelta.
Kalevan haastattelussa (23.9.2009) Seppo Saraspää kertoo Eeva Kauppisen haastattelussa, miten hän löysi aiheen tähän kirjaan. Saksalaiset perustivat Lappiin noin 100 vanki- ja työleiriä jatkosodan aikana. Ne sijaitsivat kaukana teiden varsilla ja saarissa, poissa siviilien silmistä. Näillä leireillä oli ainakin 30 000 sotavankia ja kuolleisuus hirvittävä. Kaamassaaressa sijaitsi Andreasnuoran vankileiri. Saraspää törmäsi siellä kävellessään isoon puupinoon. Se oli ihmeellisen hyvin säilynyt ja koko sodan mielettömyys tuntui hänestä kulminoituvan siihen polttamattomaan puupinoon. Sekä Saksasta Lapin kylmään ja pimeään temmattu nuorukainen että puita sahaava venäläinen olivat hänen mielestään samanlaisia olosuhteiden vankeja. Voisivatko he peräti vaihtaa välillä osia...?
Kirjan kertoja on talvisodassa haavoittunut ja siellä pahasti traumatisoitunut Pauli Blommer. Kielitaitoisena henkilönä hän toimii leirin tulkkina ja yrittää pitää jonkinlaista etäisyyttä sen tapahtumiin. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös raportoida puunkaadon tuloksista. Kun hän suurentelee tulosta, se ei tapahdu säälistä venäläisiä vankeja kohtaan. "Ryssä taas ei ollut ihminen, vaan jonkinlainen Jumalan firapelityönään kasaama sekundakappale, jolle paras hoito olisi kuula silmien väliin". Oli pelkkää Blommerin mukavuudenhalua, kun hänen ei tarvinnut vastata jatkuviin kyselyihin. Talviset olosuhteet tekivät normin saavuttamisen mahdottomaksi. Lisäksi leiri oli alkanut ajautua komentajasta lähtien merkilliseen piittaamattomuuden tilaan.
Kertojan käymät keskustelut pasifisti Jaakin kanssa sekä koetut luontokokemukset tuovat helpotusta traumaan. Tilalle tulee outoja ajatuksia viholliskuvista.
"Ja kuinka lähellä kuitenkin oli se, etten itse ollut ryssä. Jos isäukko olisi vuonna -18 myöhästynyt kymmenen minuuttia Pietarin asemalta, niin minä olisin syntynyt ja kasvanut ryssäksi ja taistelisin nyt ryssänä suomalaisia valkofasisteja vastaan. Niin pienestä se oli kiinni. Ja toisaalta minä olisin aivan yhtä hyvin voinut olla saksalainen. Jos isoesi-isäni siansorkkia paistamassa oleva äitimuori olisi käskenyt esikoispoikansa heittää hiiteen ajatukset kaukaisen Baltiaan lähdöstä ja painua vain panimolle mäskiä sekoittamaan, minä luultavasti hyökkäisin nyt jossain päin maailmaa hakaristilipun perässä.
Helkkari, ajattelin. Minähän olin oikeastaan ryssä, saksalainen ja suomalainen. Minähän voisin yksinäni hoitaa koko tämän kirotun sodan."
Tähän päivään mennessä sotilasromun etsijät ovat miinaharavien avulla keränneet kaikki merkittävimmät löydöt. Kaamassaaren leiristä on jäljellä enää parakkien pohjat ja laiturin jäänteet. Räjähdyksissä on puiden runkoihin tarttunut vähän romua. Muuten luonto on alkanut hävittää ihmiskätten jälkiä. Ehkä tuon takia kirjasta jääkin niin valoisa vaikutelma. Seppo Saraspään luontoon liittyvät kuvaukset kirjassa ovat nimittäin sykähdyttäviä: talviset lumimyrskyt, huikea poroajelu, yöllinen nuotio, haavoittuneen hirven tappaminen, jäiden sulaminen ja muuttolintujen tulo.
Uusi kevät on mahdollisuus.
Luonto on lopulta vahvempi.
"Koska myrsky tuntui laantumisestaan huolimatta jatkuvan päätimme yöpyä tässä. Paikka oli hyvä: taimikkotupsu suojasi pahimmalta tuulelta, vesipaikka oli vieressä, polttopuuta riittäisi ja ennen kaikkea poroille olisi hyvä kaivos. Ne tarvitsivat lepoa ja ruokaa raskaan urakkansa jälkeen.
Jaakk haki laavuvaatteen pulkastaan, kaatoi taimikosta ruodepuut ja alkoi pystyttää tuulensuojaa. Nainen - Inkeri - koppasi kirveen käteensä ja lähti hakemaan lisää polttopuuta. Myös poika nousi ja kävi siirtämässä porot uuteen paikkaan. Minä istuin pulkkani laidalla enkä osannut tehdä mitään.
Harvoin olin tuntenut itseni näin avuttomaksi. Ehkä se johtui siitä, että toiset toimivat niin luontevasti. Mitään ei puhuttu, käskynjakoa ei tarvittu, kaikki tapahtui täysin arkisesti.
Ajattelin, että olisin valmis tekemään osuuteni, kunhan joku vain sanoisi minulle mikä se oli. Tämä oli minulle vieras maailma. Muistin, kuinka Jaakk jonkun keskustelun aikana oli kertonut minulle ettei heidän kielessään ollut erämaa-sanaa. Oli vain maa, ja'nnam.
- Sie ajattelet että erämaa on paikka josta on tultava pois, siellä voi käydä mutta sieltä on tultava pois. Mie taas aattelen, että se on koti. Kun mie ripustan laukkuni puun oksaan, niin siinä on minun koti.
Ehkä Jaakk oli oikeassa. Ehkä tämä luotaantyöntävän karu kiveliö tosiaan saattoi olla koti täällä syntyneelle ja täällä ikänsä asuneelle ihmiselle. Ensimmäistä kertaa mieleeni välähti myös ajatus siitä, ettei koko tämän elonpiirin vaatimattomuus - erämaan keskellä kyyristelevät harmaat talot, kammit, jänkäniityt ja kalakentät - välttämättä ollutkaan kehittymättömyyttä, vaan ainoa tänne sopeutuva elämänmuoto."
Tommi
Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)
Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)
Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."
Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia.
Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.
Felix Kersten:
"Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."
Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."
Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)
Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.
Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin."
Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)
Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.
Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.
Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena
Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.
Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.
Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta.
Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"
Eine sehr komplizierte Geschichte!
Tommi
Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 1978. Kolmas painos.
Nyt kun sota on taas tunkeutunut Eurooppaan ja kuuluu tuoreen kyselyn mukaan suomalaistenkin suurimpiin huolenaiheisiin, tahdon nostaa esiin aikaa kestävän sodanvastaisen romaanin ja lajinsa klassikon, amerikkalaisen Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5. On syytä muistaa Vonnegutia siksikin, että hänen syntymästään tulee marraskuussa 2022 kuluneeksi sata vuotta. (Hän kuoli vuonna 2007.)
Noin kahdeksankymppinen Kurt Vonnegut vuonna 2002. Kuva: Tammi
”En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa”, toteaa kertoja Teurastamo 5:n eräänlaisessa laajennetussa esipuheessaan. Lukija kuitenkin ymmärtää pian monien mainintojen kautta, että aihe hiersi kirjailijan mieltä yli 20 vuotta. ”Luulin, että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe on niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt heti montakaan sanaa Dresdenistä…”, ”valmistelin sitä kuuluisaa Dresden-kirjaa”, ”Opetin iltapäivisin. Aamuisin minä kirjoitin. Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani”, ”Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja”.
Hän tuntuu pääsevän kirjoittamisen vauhtiin vasta vierailtuaan Dresdenissä sotakaverinsa kanssa ja vannottuaan sotakaverin vaimolle, että ”lapsitaistelijoista” kertovasta tarinasta ei tulisi taistelua ihannoivaa sotapuppukirjaa, josta tehtäisiin herooinen elokuva pääosanesittäjänään Frank Sinatra tai John Wayne.
Kurt Vonnegut koki itäisessä saksassa Dresdenin tuhopommituksen helmikuussa 1945, ja Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five, Or The Children’s Crusade) näki päivänvalon vuonna 1969. Vonnegutilta oli jo ilmestynyt esikoisromaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) sekä romaanit Titanin seireenit (The Sirens of Titan, 1959), Äiti Yö (Mother Night, 1961), Kissan kehto (Cat’s Cradle, 1963) ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (God Bless You, Mr. Rosewater, Or Pearls Before Swine, 1967). Teurastamo 5 merkitsi kansainvälistä läpimurtoa ja nosti Vonnegutin 1970-luvulla viisikymppisenä nuorison kulttikirjailijaksi. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 1970.
Esipuheessa kirjailija puhuttelee kustantajaansa, Samia: ”Sam – tässä se kirja on. Se on niin laiha ja sekava ja kireä, Sam, koska joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa. Kaikkien on määrä olla kuolleita, jotta he eivät enää koskaan sanoisi mitään eivätkä tahtoisi mitään. Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, ja aina onkin, paitsi linnut.” Nimi Teurastamo 5 viittaa paikkaan, johon amerikkalaiset sotavangit teljetään Dresdenissä.
Otavan kirjallisuustieto (1990, toim. Risto Rantala ja Kaarina Turtia) kertoo, että Indianapolisissa asunut Vonnegutin perhe kärsi suuresti saksalaisista sukujuuristaan toisen maailmansodan sytyttyä. Perheen elämä romahti; isä joutui työttömäksi ja äiti teki itsemurhan 1944.
Nuori Kurt joutui sodassa vangiksi ja lähetettiin Dresdeniin, jonka suurpommituksesta helmikuussa 1945 hän siis pelastui. Vaikka kirjailija romaanin alussa sanoo: ”Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein”, niin perhehistoriansa surullisia asioita hän ei kerro. Mutta hän jatkaakin: ”Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta.”
Kirjailija ei kai voinut kirjoittaa hirvittävistä kokemuksistaan kuin vahvasti etäännyttäen. Sodan kauhut kerrotaan Billy Pilgrim -nimisen hahmon kautta. Tarinointia pirstoo se, että Billy on ”ajasta irrallaan”, tekee mielessään matkoja muistoihin ja kuvitelmiin ja tulevaisuuden tapahtumiin. Kirja on alle 200-sivuinen, mutta sitä ei lukaise hetkessä.
Billy on nuori, peloissaan ja hukassa jäädessään saksalaisten vangiksi Ardenneilla, missä saksalaiset tekevät viimeistä suurta hyökkäystään. Billy ei ole edes ehtinyt asettua rykmenttiin, sillä hänen saapuessaan paikalle tilanne on päällä. Hän kuljeksii metsissä siviilivaatteissaan kolmen muun satunnaisen henkiinjääneen kanssa, ”hän oli kylmissään, nälkäinen, nolo ja epäpätevä” ja etenee vain toveriensa pakottamana. Hän tahtoo luovuttaa, joutuu aggressiivisen toverinsa raivon kohteeksi.
Neljästä miehestä kaksi jää ”jälkipuhdistusta” suorittavan saksalaisen partion vangiksi; tai lapsiahan he vielä oikeastaan ovat. Heidät kuljetetaan Saksan puolelle ja ahdetaan epäinhimillisesti tavaravaunuihin odottamaan kuljetusta sotavankien leirille. Junaliikenne tökkii, koska vankileirit olivat tupaten täynnä eikä resursseja tahtonut riittää ”ja silti – taas oli tulossa lisää vankeja”.
”Vaikka Billyn juna ei ollutkaan liikkeessä, sen tavaravaunut pidettiin tiukasti lukittuina. Ketään ei päästettäisi ulos ennen lopullista päämäärää. Vartijoille, jotka ulkona kävelivät edestakaisin, jokainen vaunu muuttui organismiksi, joka söi ja joi ja ulosti tuuletusaukkojensa kautta. Se myös puhui tai joskus kiljui tuuletusaukkojensa kautta. Sisään meni vettä ja ruisleipää ja makkaraa ja juustoa, ja ulos tuli paskaa ja kusta ja kieltä.
Siellä sisällä olevat ihmisolennot ulostivat teräskypäriin, jotka kulkivat kädestä käteen tuuletusaukkojen luona oleville, jotka tyhjensivät ne. Billy oli tyhjentäjä. Ihmisolennot kuljettivat kädestä käteen myös kenttäpakkeja, jotka vartijat täyttivät vedellä. Kun ruokaa tuli, ihmisolennot olivat hiljaa ja luottavaisia ja kauniita. He jakoivat.”
Etäännyttäminen traumaattisista kauhuista viedään äärimmäisyyksiin, kun keski-ikäinen Billy Pilgrim kaapataan ulkoavaruuteen, Tralfamadoren planeetalle, 1960‒1970-lukulaisen ufoinnostuksen hengessä. Tralfamadoren kautta lukijalle tarjotaan rauhanomaista maailmankatsomusta, kaiken hyväksymistä ja tyyneyttä. Planeetalla uskotaan, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan kaikki on ikuisesti, ja kaiken tulee mennä juuri niin kuin se meneekin. Näen nämä fantasiat toiveena hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta juuri maailmansodan järjettömän pahuuden ja tuhon vastavoimana.
Kaapatuksi tuleminen edustanee myös haavetta päästä jatkuvasta valitsemisen ja vastuullisuuden ahdistuksesta. Billyn elämä sodan jälkeen kulkee pitkin amerikkalaisen unelman raiteita, joilta ei sovi poiketa. ”Kaappaus” tapahtuu Billyn tyttären hääyönä, missä voi nähdä symboliikkaa. Tytär ottaa askeleen eteenpäin, sitoutuu instituutioihin ja suvunjatkamiseen. Isi lähtee pois.
Hyvyydestä uneksimista mahdottomassa maailmassa edustaa myös Billy Pilgrimin visio hautakivestään, jossa muka lukisi Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää.
Teurastamo 5 on ainutlaatuinen, aikatasolta toiselle pomppiva monityylinen luomus. Siinä on mustaa huumoria ja nihilismiä. ”Niin se käy”, todetaan aina kun joku on kuollut. On naiivia ihmettelyä sen lapsen tyyliin, joka sadussa paljasti, ettei keisarilla ole vaatteita. On älyvapaata huumoria ja tuhmia juttuja. Tiede, uskonto ja armeija esitetään koomisina.
Tapaamme myös Vonnegutin muusta tuotannosta tuttuja henkilöitä, kuten Herra Rosewaterin ja kehnohkoa science fictionia sepittävän kirjailijan Kilgore Troutin, ja kirjailijan ”itsensä” ”se olin minä”-toteamuksin. Yllättävät käänteet ja kaiken absurdius värittävät tapahtumia. Englantilaiset sotavangit esittävät Tuhkimo-näytelmää amerikkalaisille sotavangeille. Englantilaisilla on itsekuria ja järjestäytyneisyyttä, he pitävät amerikkalaisia tulokkaita nuhruisina. Kenkiä vaille jäänyt Billy Pilgrim sieppaa itselleen Tuhkimon kengät, hopeamaalilla sivellyt lentäjän jalkineet, ja herättää jälleen huomiota.
Romaanissa on myös kosolti vähäeleisyydessään koskettavia kuvauksia pelosta ja raakuudesta sekä toisaalta rakkaudesta, nöyryydestä ja toivosta. Kirjailijan suru Dresdenin, ”Elben Firenzen”, tuhotusta kauneudesta sekä kymmenistätuhansista kuolonuhreista välittyy, vaikka parantumattoman humoristin tavoin Vonnegut tuo esiin koomiset puolet silloinkin, kun menossa on jotakin juhlavaa tai kauheaa.
Dresdeniä ei uskottu pommitettavan, kuten käy ilmi englantilaisen sotavangin kommentista amerikkalaisille: ”Te pojat lähdette tänään iltapäivällä Dresdeniin – se on kaunis kaupunki, olen kuullut. Teitä ei panna häkkiin kuten meitä. Te olette siellä missä on elämää, ja ruokaa tulee varmasti olemaan runsaammin kuin täällä. – – Pommeista teidän ei, muuten, tarvitse olla huolissanne. Dresden on avoin kaupunki. Siellä ei ole puolustuslaitteita, eikä siellä ole sotateollisuutta eikä joukkoja joilla olisi merkitystä.”
”Saksan jokaista muuta suurkaupunkia oli pommitettu, ja ne paloivat raivokkaasti. Dresdenistä ei ollut särkynyt edes ikkunaruutua.”
Kevättalven 1945 Dresdenin pommitusten mielekkyydestä on kiistelty, samoin kuolonuhrien määrästä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 200000 ihmistä menehtyi palopommien aiheuttamassa tulipätsissä. Myös kulttuuriset tuhot olivat merkittävät.
Vahvimpana viestinä kirjasta huokuu rauhanaate. Sodanvastaisuus, sodan ihannoinnin vastaisuus, asevarustelun vastaisuus; etteivät lapset enää joutuisi sotimaan eivätkä tulisi sodissa tapetuiksi.
Lopuksi henkilökohtaista. Minäkin kuuluin 1970-luvun lopulla teineihin, jotka tykkäsivät Vonnegutista. Lukiossa oli samalla luokalla ihana fiksu poika, jonka kanssa keskustelin Vonnegutin kirjoista. Kuvan kirja on teinivuosiltani peräisin. Se on kansista rispaantunut, sivut ovat kellastuneet. Mutta Vonnegutin lumo ei haihdu.
Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939‒1945. Suomentanut Kari Koski. WSOY 2016.
”1. syyskuuta 1939 Voi! Sota alkoi tänään. Kukaan ei tahdo uskoa sitä. Eilen iltapäivällä istuin Elsa Gullanderin kanssa Vasaparkenissa, ja lapset juoksentelivat ympärillämme leikkimässä. Siinä me haukuimme leppoisaan sävyyn Hitleriä ja ajattelimme yksissä tuumin, ettei sotaa taida tullakaan – ja sitten tänään! Saksalaiset pommittivat aikaisin aamulla useita Puolan kaupunkeja ja tunkeutuivat maahan joka suunnalta. Olen mahdollisimman pitkään yrittänyt välttää kaikenlaista hamstrausta, mutta tänään ostin pikkuisen kaakaota, vähän teetä ja jotain muutakin.” (s. 23)
Toisen maailmansodan alkaessa Astrid Lindgren oli 32-vuotias kahden lapsen äiti ja Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa työskentelevä virkanainen. Lindgrenien esikoispoika Lars oli jo iso koululainen, kuopus Karin aloittelemassa koulunkäyntiä. Perheen isä Sture yleni Motormännen Riksförbundin johtajaksi.
Astrid Lindgren alkaa pitää sotapäiväkirjaa, kun Saksa tunkeutuu Puolaan syyskuussa 1939. Tuleva menestyskirjailija kirjoittaa ytimekkäästi ja silti värikkäästi, kirjaa on ilo lukea, vaikka sodan varjo tuntuu kaikessa.
Päiväkirjat kertovat sota-ajan arjesta ylemmän keskiluokan tukholmalaisperheessä, mutta samalla merkinnöistä kasvaa kauas perhe-elämän ulkopuolelle ulottuva suurhanke. Kirjailijan tutussa kotiosoitteessa, Dalagatan 46, oli 17 nahkakantista päiväkirjaa, joita säilytettiin pärekorissa vuoteen 2013 saakka. Lindgren itse kutsui niitä Sotapäiväkirjoiksi. Lukija kiittää, että ne toimitettiin kirjaksi.
Ruotsalaiset kai kantoivat pikkuisen huonoa omatuntoa seuratessaan naapurikansojen kärsimyksiä (Suomi, Norja, Tanska) ja päästessään itse sodasta niinkin vähällä. Lindgrenkin kirjoittaa kuin puolustellen, miten Ruotsi sentään on avustanut naapureitaan monin tavoin. Hän on myös tuskaisan tietoinen siitä, mitä muissa pohjoismaissa tapahtuu.
Hänen työnsä kirjesensuurissa toi hänelle ensikäden tietoa sodan todellisuudesta, niistä raakuuksista, joiden kohteiksi moni joutui. Vaikka Lindgren ei saanut kertoa työasioista kenellekään, hän liitti yksityisiin päiväkirjoihinsa kopioita näkemistään kirjeistä, ja ne ovat rankkaa luettavaa. Hän näki paljon vaivaa päiväkirjojen kanssa, kävi läpi lehtiä ja liimasi lehtileikkeitä iltaisin joskus tuntikausia.
Lindgren oli fiksu ja tarkkanäköinen nainen. Hän kirjasi päiväkirjoihinsa sotatoimien etenemistä eri rintamilla, otti kantaa maailmanpolitiikkaan. Hän kommentoi Göringin puhetta tammikuussa 1943:
”Ajatella että jollakulla on otsaa mennä sanomaan Saksan onnettomalle, kärsineelle kansalle jotain sellaista, että ’kuluneet kymmenen vuotta ovat osoittaneet, millainen voima maailmankatsomukseemme sisältyy ja millaisia siunauksia se pystyy tarjoamaan’. Mietinpähän vain, mitä Saksan kansa oikeastaan ajattelee ja tuntee näiden kansallissosialismin ’siunausten’ äärellä. On tuhoisa sota, joka tappaa nuorison parhaimmiston, lähes kaikkien kansojen vihaa ja halveksuntaa, hätää ja kurjuutta, hirvittäviä hyökkäyksiä puolustuskyvyttömien ihmisten kimppuun, kansan, eritoten nuorison, määrätietoista tyhmistämistä ja raaistamista, miehitettyjen maiden asukkaiden sekä ruumiillista että henkistä kiduttamista, ilmiantojärjestelmiä, perhe-elämän hajottamista, uskonnon hävittämistä, ’kuolinapua’ parantumattomasti sairaille ja vajaamielisille, rakkauden alentamista silkaksi siittämiseksi, kaikkien muualta maailmasta tulevien uutisten pimittämistä ja – elleivät kaikki merkit petä – koko Saksan kansaa odottava täydellinen romahdus, eikä edes kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa.” (s. 145-146)
Rinnakkain maailmanpalon kauheuksien kanssa kulkevat Astridin omat asiat: aviokriisi, josta hän kirjoittaa verhotusti, lasten tuomat ilot ja surut, ystävien ja sukulaisten tapaaminen, perheenemännän arkiset askareet. Lindgrenin perhe ei missään vaiheessa kärsinyt puutetta. Toki jonkin tuotteen saatavuutta joskus rajoitettiin, mutta toisaalta lapsuudenkodista, Smoolannin Näsistä, tuli ruokaa ja rahaa. Etenkin joulukuvaukset ovat kuin toiselta planeetalta, kun miettii sodan kurittamien kansojen oloja samaan aikaan:
”Tämä on viides sotajoulu [1943] – ja meillä on enemmän ruokaa kuin koskaan. Minulla on jääkaapissa 2 isoa kinkkua, sylttyä, maksapasteijaa ja paahtokylkeä, sillisalaattia, 2 isoa juustonpalasta ja yksi saltrulle. Lisäksi kaikki purkit täynnä pikkuleipiä: piparkakkuja, kauralastuja, konjakkikransseja, suomalaista joululimppua, pehmeitä piparkakkuja ja marenkeja.” (s. 185)
Upeana juonteena päiväkirjoissa kulkee kirjailijanuran urkeneminen. Kun sota alkoi, Astrid Lindgren ei ollut julkaissut vielä kirjoja. Hän toimi konttoristina ja huolehti tunnontarkasti perheenäidin velvollisuuksistaan kirjoittaen siinä ohessa kaiken aikaa, julkaissen pakinoita ja draamaa.
Peppi Pitkätossu sai alkunsa pakollisesta levosta, kun Lindgren joutui parantelemaan nyrjähtänyttä nilkkaa. Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Bonnier hylkäsi käsikirjoituksen syksyllä 1944, mutta jo vuotta myöhemmin Peppi painettiin, ja sitä ennen Lindgren tuli kakkoseksi tyttökirjakilpailussa ja sai julkisuuteen hopeasijan kirjankin, Riitta-Maija keventää sydäntään. Myös Kerstin ja minä julkaistiin, ja kun näiden oikeudet myytiin saman tien Norjaankin, kirjailija saattoi olla tyytyväinen. Kurinalaiseen tyyliinsä hän ei kuitenkaan juhli hillittömillä huudahduksilla tai huutomerkeillä – varmaan sota-ajan ahdistavuus on osasyynä lakonisuuteen. Muutenkin kirjasta välittyy kuva naisesta, joka on erikoinen yhdistelmä mielikuvituksen lentoa ja vastuullista itsekuria; satumaailmoja ja realismia.
”Peppi on hieno pikku lapsi, josta näyttää tulevan menestys. Hänet on myyty myös Norjaan. Samoin Riitta-Maija ja Kerstin ja minä.” (s. 256)
Kirjailija jatkoi myös ansiotyössä käymistä sodan jälkeen. Työ kirjesensuurivirastossa päättyi, ja Lindgren jäi kaipaamaan hyviä työkavereita. Hän siirtyi pikakirjoittajaksi työvirastoon.
Kirjaa kuvittavat valokuvat Lindgrenien perhealbumista sekä kuvat päiväkirjojen sivuista, jotka sisältävät lehtileikkeitä. Teoksen graafinen asu on tasokas ja miellyttävän vaihteleva. Suomenkielisestä laitoksesta karsittiin reippaalla kädellä valokuvia; niitä on silti edelleen aivan riittävästi.
Robert Harris: Enigma : suuri sotasalaisuus (suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 1996)
Sotatalvi 1943 Englannissa:
”Sota-ajan Englanti lipui heidän ohitseen – suurin piirtein ennallaan, mutta kuitenkin hiukan erilaisena, sieltä täältä nuhraantuneena ja kolhuja kokeneena, kuin aikoinaan vauras mutta sittemmin nopeasti köyhtynyt kartano tai hyväsukuinen vanha rouva, joka on vastoinkäymisten vuoksi joutunut puille paljaille. He näkivät pommitusten tuhoja vasta Rugbyn laitamilla, missä kaukaa katsottuna luostarin raunioita muistuttanut rakennus osoittautui katottomaksi, tyhjäksi tehtaaksi, mutta muita sodan jälkiä näkyi kaikkialla. Tietä reunustavat aidat olivat painuneet notkolle tai kaatuneet, koska kukaan ei ollut korjannut niitä kolmeen vuoteen. Hienojen maaseutupuistojen portit ja rauta-aidat oli viety pois, sulatettu sotatarvikkeiksi. Talot olivat ränsistyneitä. Mitään ei ollut maalattu vuoden 1940 jälkeen. Särkyneet ikkunat oli laudoitettu umpeen, metalliosat olivat ruostuneet tai tervan peitossa. Jopa majatalojen kyltit olivat kuluneita ja haalistuneita. Maa oli joutunut rappiolle.”
Saksalaisen Enigma-salakirjoituslaitteen keksijä Arthur Scherbius kuoli 1929. Jos hän olisi saanut elää, hänestä olisi tullut upporikas mies. Vuoteen 1942 mennessä käytössä oli yli satatuhatta laitetta. Niitä oli Saksassa käytössä kaikkialla: sotalaivoissa, maavoimien esikunnissa, lentotukikohdissa, satamissa, rautatieasemilla, sukellusveneissä. Mikään valtakunta koko maailman historiassa ei ollut uskonut yhtä suurta osaa salaisesta viestiliikenteestä yhden ainoan laitteen varaan. Saksalaisten luotto laitteeseen oli rajaton. Sen viestejä pidettiin mahdottomina purkaa, sillä laitteessa on valtava määrä eri kytkentävaihtoehtoja. Alkutiloja on 150 miljoonaa miljoonaa miljoonaa. Ja saksalaiset muuttivat asetuksia päivittäin, joskus jopa kahdesti päivässa.
Oli siis selvä, että kun vihollinen käytti yhtä laitetta noin kattavasti sotilaallisiin tarkoituksiin, niin sen viestit piti yrittää murtaa. Puolalaiset olivat 1. maailmansodan jälkeen seuranneet saksalaisten toimia erittäin tarkasti. He seurasivat saksalaisten sotalaivojen salattua viestiliikennettä, sillä ne liikehtivät uhkaavasti sen rannikon läheisyydessä. Ei ole aivan tarkasti tiedossa, miten puolalaiset saivat Enigman rakenteen selville. Heidän matemaatikot saivat rakennettua viestien purkamiseen tarkoitetun laitteen, bomben. Kun saksalaiset hyökkäsivät Puolaan, he antoivat tietonsa englantilaisille. Englantilaiset perustivat Bletchley Parkiin massiivisen viestien tulkintaan keskittyvän laitoksen. Se on tämän kirjan tapahtumapaikka.
”Erityisen pahan pommituksen jälkeen joulukuun 1939 viimeisinä päivinä hän oli lopulta paennut sekavana joukostaan, ja sotapoliisit olivat toimittaneet hänet edelleen mielentilatutkimuksiin. Sairaalaan saapuessaan Oskari K. oli täysin tolaltaan. Hän tuijotteli pitkin kattoa ja seiniä, ja aika ajoin hänellä oli sotaan liittyviä harhanäkyjä. Lisäksi hän naurahteli aiheettomasti, puhui jatkuvasti itsekseen päällekäyvistä venäläisistä ja valitti päätään pidellen ’pommien putoavan’.” (s. 26)
Toisen maailmansodan aikana hoidettiin noin 18000 suomalaissotilasta päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Suomen armeijan riveissä palvelleista miehistä noin 2‒2,5 prosenttia oli sota-aikana psykiatrisessa hoidossa. Psyykkiset häiriöt tuottivat pulmia armeijalle ja valtiolle:
”Toisaalta mieleltään järkkynyt sotilas oli hyödytön ja suorastaan haitallinen rintamalla; toisaalta ’heikoista hermoista’ ei saanut muodostua porsaanreikää, jonka johdosta miehiä olisi alkanut vuotaa pois rintamalta.” (s. 9)
Historiantutkija Ville Kivimäen englanninkielinen väitöskirja oli pohjana teokselle Murtuneet mielet, joka selvittää suomalaisten rintamamiesten psyykkisen kestämisen ja murtumisen syitä ja vaihtelua toisen maailmansodan eri vaiheissa. Kirja on riipaisevaa luettavaa, sillä se nostaa esiin sotasankaruuden alle jääneen traumaattisen historian sekä sen ankarat seuraukset.
Kivimäen tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomukset, päämajan lääkintäosaston sota-ajan arkisto, suomalaissotilaiden muistitietoaineistot ja sotapsykiatrien kirjoittamat tieteelliset artikkelit. Teos on kirjoitettu tyylikkäästi, virheettömästi ja jopa kauniilla kielellä. Aihe on raskas, mutta lukeminen nautinnollista.
Aikaa kestävä tietoteos sisältää myös epätavallista lähdemateriaalia, kuten sotilaiden jatkosodan aikana kirjoittamia runoja. Ne kertovat ennen muuta vahvasta kulttuurisesta pohjavirrasta, yhteisesti sisäistetyistä ihanteista, mutta ne loivat myös toivoa ja rohkaisivat aseveljiä. Runohankkeesta vastasi päämajan tiedotusosasto tavoitteenaan toimittaa runokokoelma rintamarunoutta. Täältä jostakin ilmestyi vuonna 1943, ja runoja kerättiin edelleen vuoden 1944 kevääseen saakka.
Eriarvoiset olivat ennen:
köyhä ja rikas, ja pieni ja suuri.
Nyt poissa on raja ja murskattu
väliltä muuri. — (s. 200)
Jo ensimmäisessä maailmansodassa syntyi Ison-Britannian armeijassa käsite shell shock tarkoittamaan kranaatin tai jatkuvan rumputulen aiheuttamaa psykofyysistä tilaa. Talvisodassa Suomessa alettiin puhua tärähtäneistä. Kieli on joskus paljastavaa: shell-shocked sotilas oli kranaatin iskemä, mutta termi tärähtänyt vihjasi siihen, että mies oli jotenkin omalähtöisesti mennyt raiteiltaan. Hullun ja tärähtäneen miehen ero oli häilyvä, ja sanoja voitiin käyttää toistensa korvikkeina (s. 36).
Talvisodassa sotilaita järkytti eniten jatkuva, voimakas rumputuli. Jatkosodassa maksettiin hintaa aiemmista kokemuksista; vanha trauma ehkä aktivoitui vaikeissa oloissa. Pitkä asemasota syvensi sotilaiden ahdistusta ja pettymystä ja heikensi motivaatiota. Asemasodan psykiatriset tapaukset tulivat ilmi, kun sotaan liittyvät psyykkiset häiriöt sekoittuivat yleisempiin ahdistuksen aiheisiin. Jatkosodassa kirjattiin peräti 15700 psykiatrista sairaalahoitoa vaatinutta tapausta.
Ville Kivimäen kirja tuo esiin, miten sota-ajan psykiatria koetti ratkoa ongelmia sen ajan ihanteiden (rotuoppi, rotuhygienia, darwinismi) ja hoitokäytäntöjen mukaan. Psykiatrit tekivät älykkyystestejä liki kommunikointikyvyttömille potilaille, kehitysvammaisetkin olivat joutuneet rintamalle, niskoittelevat saivat rangaistusmielessä sokkihoitoa.
Ajan henkeen kuului myös, että reaktioiden syyt johdettiin herkästi asianosaiseen itseensä: hän oli synnynnäisesti heikko, rakenteellisesti viallinen. Heikkous häiritsi, ja papereihin saatettiin kirjata, että mies on ”naismainen psykopaatti” tai ”tätimäinen”; ei auttanut muu kuin lähettää ”tyyppi mamman luokse lepäämään” (s. 327).
Hankalimpia hermotoipilaita hoidettiin muuallakin kuin sairaaloissa: Lahden Hennalaan perustettiin tammikuussa 1943 erityinen työkomppania, jonne lähetettiin raskaisiin pakkotöihin ”psykopaatteja, pinnareita, rettelöitsijöitä, alkoholisteja ja taparikollisia” (s. 93). Porukka pidettiin kurissa piikkilanka-aidoin, pampuin, käsi- ja jalkaraudoin ja kaasupistoolein.
Alan auktoriteettien ankara suhtautuminen ”tärähtäneisiin” selittyi sillä, että sotapsykiatrien oli pantava kansakunnan etu ykkössijalle. Jyrkän linjan miehiin kuului muun muassa lääkintäeverstiluutnantti Yrjö K. Suominen, jonka artikkeli Sota ja rotuhygienia julkaistiin Sotilaslääketieteellisessä Aikakauslehdessä. Suominen mäiski olan takaa ”pehmeäluonteisia, holtittomia, asosiaalisia, henkisesti vähäarvoisia henkilöitä” (s. 291) ja meni niin pitkälle, että kirjoitti tiettyjen tuhansien suomalaisten tappamisen parantavan ”yhteiskunnan taistelukykyä” (s. 292).
Psyykkinen heikkous oli kantajalleen stigma, ja monet potilaat koettivat urheasti parantua taas sotakuntoon. Vaikka he esimerkiksi pelkäsivät sokkihoitoja, he suostuivat niihin halukkaasti tahtoen tehdä yhteistyötä sairaalalääkäreiden kanssa. Vaikka rintamalle ei olisi ollut enää paluuta, miehet tahtoivat tehdä kovasti työtä. Yleinen työnteon eetos, jopa työn pyhyys, oli koko kansakunnan läpäisevä idea, ja menestys jossakin muussa työssä lääkitsi sota-aikana koettuja henkilökohtaisia tappion tunteita.
Sodan tämä puoli jäi pitkään tutkimatta. Ville Kivimäki totesi luettuaan satoja sotaveteraanien muistelmia 1970- ja 1990-luvuilta, että mukana ei ollut yhtäkään psykiatriseen hoitoon joutuneen sotilaan omakohtaista kertomusta. Traumaattinen kokemus olisi kuitenkin tärkeää voida pukea sanoiksi ja jakaa jotenkin, sillä:
”Ilman kieltä kokemusta ei voi jakaa, ja kun kokemusta ei voi jakaa, sen ympärille ei myöskään muodostu omaa kokemusyhteisöä. Tällä tavoin trauma tuhoaa identiteettiä ja eristää kokijansa” (s. 386)
Mielenkiintoinen ja yllättävä on tieto, että vielä 1990-luvulla joissakin veteraanipiireissä suhtauduttiin kielteisesti ja vähätellen psyykkisistä häiriöistä kärsiviin aseveljiin. Kivimäki toteaakin: ”Suomessakin on korkea aika hylätä psyykkisiin sotavammoihin liitetyt epänormaaliuden, pelkuruuden tai heikkouden stigmat – ilman niitäkin nämä miehet ja heidän läheisensä ovat joutuneet kärsimään jo kyllin” (s. 384).
Vaikka sodan traumatisoiva vaikutus on tiedostettava, niin läyhäinen ja yleistävä puhe ”sotatraumasta” ei ole Kivimäen mukaan eduksi.
”Mielestäni tällainen rannaton traumapuhe tekee koko käsitteestä hyödyttömän ja hämärtää ratkaisevia eroja niiden ihmisten ja perheiden välillä, joihin sodan väkivalta jätti musertavan jälkensä, ja niiden, jotka selvisivät ja joita suurimmat menetykset eivät kohdanneet. Niin tosia ilmiöitä kuin sukupolvelta seuraavalle siirtyvät traumat monissa perheissä ovatkin, me kaikki emme ole sodan uhreja. Toivon, että tutkimukseni on kyennyt osoittamaan sekä sodan väkivallan psyykkisen tuhoavuuden että osan niistä merkityksistä, joiden varassa ihmiset kuitenkin saattoivat jatkaa elämäänsä keskellä sotaa ja sen jälkeen. Ehkä tämän jälkeen on aika päästää mieleltään järkkyneet sotilaat menneisyyden rauhaan.” (s. 392)
Itse olen vakuuttunut, että perheissä olisi eduksi katsoa suvun sota-ajan tapahtumia rehellisesti. Sankaritarinoita ei kehkeytynyt kaikille. Kivimäen kirjan kaltainen fakta-aineisto auttaa ymmärtämään ja hyväksymään.
Murtuneet mielet toi Kivimäelle Tieto-Finlandia -kirjallisuuspalkinnon 2013. Häneltä ilmestyi vuonna 2016 myös samaa aihepiiriä sivuava teos Sodan särkemä arki.
Tainan ja Tommin aarrearkku 