Avainsana-arkisto: toinen maailmansota

”Teurastamon” viesti ei vanhene

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 1978. Kolmas painos.

Nyt kun sota on taas tunkeutunut Eurooppaan ja kuuluu tuoreen kyselyn mukaan suomalaistenkin suurimpiin huolenaiheisiin, tahdon nostaa esiin aikaa kestävän sodanvastaisen romaanin ja lajinsa klassikon, amerikkalaisen Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5. On syytä muistaa Vonnegutia siksikin, että hänen syntymästään tulee marraskuussa 2022 kuluneeksi sata vuotta. (Hän kuoli vuonna 2007.)

Noin kahdeksankymppinen Kurt Vonnegut vuonna 2002. Kuva: Tammi

”En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa”, toteaa kertoja Teurastamo 5:n eräänlaisessa laajennetussa esipuheessaan. Lukija kuitenkin ymmärtää pian monien mainintojen kautta, että aihe hiersi kirjailijan mieltä yli 20 vuotta. ”Luulin, että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe on niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt heti montakaan sanaa Dresdenistä…”, ”valmistelin sitä kuuluisaa Dresden-kirjaa”, ”Opetin iltapäivisin. Aamuisin minä kirjoitin. Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani”, ”Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja”.

Hän tuntuu pääsevän kirjoittamisen vauhtiin vasta vierailtuaan Dresdenissä sotakaverinsa kanssa ja vannottuaan sotakaverin vaimolle, että ”lapsitaistelijoista” kertovasta tarinasta ei tulisi taistelua ihannoivaa sotapuppukirjaa, josta tehtäisiin herooinen elokuva pääosanesittäjänään Frank Sinatra tai John Wayne.

Kurt Vonnegut koki itäisessä saksassa Dresdenin tuhopommituksen helmikuussa 1945, ja Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five, Or The Children’s Crusade) näki päivänvalon vuonna 1969. Vonnegutilta oli jo ilmestynyt esikoisromaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) sekä romaanit Titanin seireenit (The Sirens of Titan, 1959), Äiti Yö (Mother Night, 1961), Kissan kehto (Cat’s Cradle, 1963) ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (God Bless You, Mr. Rosewater, Or Pearls Before Swine, 1967). Teurastamo 5 merkitsi kansainvälistä läpimurtoa ja nosti Vonnegutin 1970-luvulla viisikymppisenä nuorison kulttikirjailijaksi. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 1970.

Esipuheessa kirjailija puhuttelee kustantajaansa, Samia: ”Sam – tässä se kirja on. Se on niin laiha ja sekava ja kireä, Sam, koska joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa. Kaikkien on määrä olla kuolleita, jotta he eivät enää koskaan sanoisi mitään eivätkä tahtoisi mitään. Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, ja aina onkin, paitsi linnut.” Nimi Teurastamo 5 viittaa paikkaan, johon amerikkalaiset sotavangit teljetään Dresdenissä.

Otavan kirjallisuustieto (1990, toim. Risto Rantala ja Kaarina Turtia) kertoo, että Indianapolisissa asunut Vonnegutin perhe kärsi suuresti saksalaisista sukujuuristaan  toisen maailmansodan sytyttyä. Perheen elämä romahti; isä joutui työttömäksi ja äiti teki itsemurhan 1944.

Nuori Kurt joutui sodassa vangiksi ja lähetettiin Dresdeniin, jonka suurpommituksesta helmikuussa 1945 hän siis pelastui. Vaikka kirjailija romaanin alussa sanoo: ”Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein”, niin perhehistoriansa surullisia asioita hän ei kerro. Mutta hän jatkaakin: ”Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta.”

Kirjailija ei kai voinut kirjoittaa hirvittävistä kokemuksistaan kuin vahvasti etäännyttäen. Sodan kauhut kerrotaan Billy Pilgrim -nimisen hahmon kautta. Tarinointia pirstoo se, että Billy on ”ajasta irrallaan”, tekee mielessään matkoja muistoihin ja kuvitelmiin ja tulevaisuuden tapahtumiin. Kirja on alle 200-sivuinen, mutta sitä ei lukaise hetkessä.

Billy on nuori, peloissaan ja hukassa jäädessään saksalaisten vangiksi Ardenneilla, missä saksalaiset tekevät viimeistä suurta hyökkäystään. Billy ei ole edes ehtinyt asettua rykmenttiin, sillä hänen saapuessaan paikalle tilanne on päällä. Hän kuljeksii metsissä siviilivaatteissaan kolmen muun satunnaisen henkiinjääneen kanssa, ”hän oli kylmissään, nälkäinen, nolo ja epäpätevä” ja etenee vain toveriensa pakottamana. Hän tahtoo luovuttaa, joutuu aggressiivisen toverinsa raivon kohteeksi.

Neljästä miehestä kaksi jää ”jälkipuhdistusta” suorittavan saksalaisen partion vangiksi; tai lapsiahan he vielä oikeastaan ovat. Heidät kuljetetaan Saksan puolelle ja ahdetaan epäinhimillisesti tavaravaunuihin odottamaan kuljetusta sotavankien leirille. Junaliikenne tökkii, koska vankileirit olivat tupaten täynnä eikä resursseja tahtonut riittää ”ja silti – taas oli tulossa lisää vankeja”.

”Vaikka Billyn juna ei ollutkaan liikkeessä, sen tavaravaunut pidettiin tiukasti lukittuina. Ketään ei päästettäisi ulos ennen lopullista päämäärää. Vartijoille, jotka ulkona kävelivät edestakaisin, jokainen vaunu muuttui organismiksi, joka söi ja joi ja ulosti tuuletusaukkojensa kautta. Se myös puhui tai joskus kiljui tuuletusaukkojensa kautta. Sisään meni vettä ja ruisleipää ja makkaraa ja juustoa, ja ulos tuli paskaa ja kusta ja kieltä.

Siellä sisällä olevat ihmisolennot ulostivat teräskypäriin, jotka kulkivat kädestä käteen tuuletusaukkojen luona oleville, jotka tyhjensivät ne. Billy oli tyhjentäjä. Ihmisolennot kuljettivat kädestä käteen myös kenttäpakkeja, jotka vartijat täyttivät vedellä. Kun ruokaa tuli, ihmisolennot olivat hiljaa ja luottavaisia ja kauniita. He jakoivat.”

Etäännyttäminen traumaattisista kauhuista viedään äärimmäisyyksiin, kun keski-ikäinen Billy Pilgrim kaapataan ulkoavaruuteen, Tralfamadoren planeetalle, 1960‒1970-lukulaisen ufoinnostuksen hengessä. Tralfamadoren kautta lukijalle tarjotaan rauhanomaista maailmankatsomusta, kaiken hyväksymistä ja tyyneyttä. Planeetalla uskotaan, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan kaikki on ikuisesti, ja kaiken tulee mennä juuri niin kuin se meneekin. Näen nämä fantasiat toiveena hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta juuri maailmansodan järjettömän pahuuden ja tuhon vastavoimana.

Kaapatuksi tuleminen edustanee myös haavetta päästä jatkuvasta valitsemisen ja vastuullisuuden ahdistuksesta. Billyn elämä sodan jälkeen kulkee pitkin amerikkalaisen unelman raiteita, joilta ei sovi poiketa. ”Kaappaus” tapahtuu Billyn tyttären hääyönä, missä voi nähdä symboliikkaa. Tytär ottaa askeleen eteenpäin, sitoutuu instituutioihin ja suvunjatkamiseen. Isi lähtee pois.

Hyvyydestä uneksimista mahdottomassa maailmassa edustaa myös Billy Pilgrimin visio hautakivestään, jossa muka lukisi Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää.

Teurastamo 5 on ainutlaatuinen, aikatasolta toiselle pomppiva monityylinen luomus. Siinä on mustaa huumoria ja  nihilismiä. ”Niin se käy”, todetaan aina kun joku on kuollut. On naiivia ihmettelyä sen lapsen tyyliin, joka sadussa paljasti, ettei keisarilla ole vaatteita. On älyvapaata huumoria ja tuhmia juttuja. Tiede, uskonto ja armeija esitetään koomisina.

Tapaamme myös Vonnegutin muusta tuotannosta tuttuja henkilöitä, kuten Herra Rosewaterin ja kehnohkoa science fictionia sepittävän kirjailijan Kilgore Troutin, ja kirjailijan ”itsensä” ”se olin minä”-toteamuksin. Yllättävät käänteet ja kaiken absurdius värittävät tapahtumia. Englantilaiset sotavangit esittävät Tuhkimo-näytelmää amerikkalaisille sotavangeille. Englantilaisilla on itsekuria ja järjestäytyneisyyttä, he pitävät amerikkalaisia tulokkaita nuhruisina. Kenkiä vaille jäänyt Billy Pilgrim sieppaa itselleen Tuhkimon kengät, hopeamaalilla sivellyt lentäjän jalkineet, ja herättää jälleen huomiota.

Romaanissa on myös kosolti vähäeleisyydessään koskettavia kuvauksia pelosta ja raakuudesta sekä toisaalta rakkaudesta, nöyryydestä ja toivosta. Kirjailijan suru Dresdenin, ”Elben Firenzen”, tuhotusta kauneudesta sekä kymmenistätuhansista kuolonuhreista välittyy, vaikka parantumattoman humoristin tavoin Vonnegut tuo esiin koomiset puolet silloinkin, kun menossa on jotakin juhlavaa tai kauheaa.

Dresdeniä ei uskottu pommitettavan, kuten käy ilmi englantilaisen sotavangin kommentista amerikkalaisille: ”Te pojat lähdette tänään iltapäivällä Dresdeniin – se on kaunis kaupunki, olen kuullut. Teitä ei panna häkkiin kuten meitä. Te olette siellä missä on elämää, ja ruokaa tulee varmasti olemaan runsaammin kuin täällä. – – Pommeista teidän ei, muuten, tarvitse olla huolissanne. Dresden on avoin kaupunki. Siellä ei ole puolustuslaitteita, eikä siellä ole sotateollisuutta eikä joukkoja joilla olisi merkitystä.”

”Saksan jokaista muuta suurkaupunkia oli pommitettu, ja ne paloivat raivokkaasti. Dresdenistä ei ollut särkynyt edes ikkunaruutua.”

Kevättalven 1945 Dresdenin pommitusten mielekkyydestä on kiistelty, samoin kuolonuhrien määrästä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 200000 ihmistä menehtyi palopommien aiheuttamassa tulipätsissä. Myös kulttuuriset tuhot olivat merkittävät.

Vahvimpana viestinä kirjasta huokuu rauhanaate. Sodanvastaisuus, sodan ihannoinnin vastaisuus, asevarustelun vastaisuus; etteivät lapset enää joutuisi sotimaan eivätkä tulisi sodissa tapetuiksi.

Lopuksi henkilökohtaista. Minäkin kuuluin 1970-luvun lopulla teineihin, jotka tykkäsivät Vonnegutista. Lukiossa oli samalla luokalla ihana fiksu poika, jonka kanssa keskustelin Vonnegutin kirjoista. Kuvan kirja on teinivuosiltani peräisin. Se on kansista rispaantunut, sivut ovat kellastuneet. Mutta Vonnegutin lumo ei haihdu.

Taina

Astrid, sota ja saltrulle

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939‒1945. Suomentanut Kari Koski. WSOY 2016.

”1. syyskuuta 1939 Voi! Sota alkoi tänään. Kukaan ei tahdo uskoa sitä. Eilen iltapäivällä istuin Elsa Gullanderin kanssa Vasaparkenissa, ja lapset juoksentelivat ympärillämme leikkimässä. Siinä me haukuimme leppoisaan sävyyn Hitleriä ja ajattelimme yksissä tuumin, ettei sotaa taida tullakaan – ja sitten tänään! Saksalaiset pommittivat aikaisin aamulla useita Puolan kaupunkeja ja tunkeutuivat maahan joka suunnalta. Olen mahdollisimman pitkään yrittänyt välttää kaikenlaista hamstrausta, mutta tänään ostin pikkuisen kaakaota, vähän teetä ja jotain muutakin.” (s. 23)

Toisen maailmansodan alkaessa Astrid Lindgren oli 32-vuotias kahden lapsen äiti ja Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa työskentelevä virkanainen. Lindgrenien esikoispoika Lars oli jo iso koululainen, kuopus Karin aloittelemassa koulunkäyntiä.  Perheen isä Sture yleni Motormännen Riksförbundin johtajaksi.

Astrid Lindgren alkaa pitää sotapäiväkirjaa, kun Saksa tunkeutuu Puolaan syyskuussa 1939. Tuleva menestyskirjailija kirjoittaa ytimekkäästi ja silti värikkäästi, kirjaa on ilo lukea, vaikka sodan varjo tuntuu kaikessa.

Päiväkirjat kertovat sota-ajan arjesta ylemmän keskiluokan tukholmalaisperheessä, mutta samalla merkinnöistä kasvaa kauas perhe-elämän ulkopuolelle ulottuva suurhanke. Kirjailijan tutussa kotiosoitteessa, Dalagatan 46, oli 17 nahkakantista päiväkirjaa, joita säilytettiin pärekorissa vuoteen 2013 saakka. Lindgren itse kutsui niitä Sotapäiväkirjoiksi. Lukija kiittää, että ne toimitettiin kirjaksi.

Ruotsalaiset kai kantoivat pikkuisen huonoa omatuntoa seuratessaan naapurikansojen kärsimyksiä (Suomi, Norja, Tanska) ja päästessään itse sodasta niinkin vähällä. Lindgrenkin kirjoittaa kuin puolustellen, miten Ruotsi sentään on avustanut naapureitaan monin tavoin. Hän on myös tuskaisan tietoinen siitä, mitä muissa pohjoismaissa tapahtuu.

Hänen työnsä kirjesensuurissa toi hänelle ensikäden tietoa sodan todellisuudesta, niistä raakuuksista, joiden kohteiksi moni joutui. Vaikka Lindgren ei saanut kertoa työasioista kenellekään, hän liitti yksityisiin päiväkirjoihinsa kopioita näkemistään kirjeistä, ja ne ovat rankkaa luettavaa. Hän näki paljon vaivaa päiväkirjojen kanssa, kävi läpi lehtiä ja liimasi lehtileikkeitä iltaisin joskus tuntikausia.

Lindgren oli fiksu ja tarkkanäköinen nainen. Hän kirjasi päiväkirjoihinsa sotatoimien etenemistä eri rintamilla, otti kantaa maailmanpolitiikkaan. Hän kommentoi Göringin puhetta tammikuussa 1943:

”Ajatella että jollakulla on otsaa mennä sanomaan Saksan onnettomalle, kärsineelle kansalle jotain sellaista, että ’kuluneet kymmenen vuotta ovat osoittaneet, millainen voima maailmankatsomukseemme sisältyy ja millaisia siunauksia se pystyy tarjoamaan’. Mietinpähän vain, mitä Saksan kansa oikeastaan ajattelee ja tuntee näiden kansallissosialismin ’siunausten’ äärellä. On tuhoisa sota, joka tappaa nuorison parhaimmiston, lähes kaikkien kansojen vihaa ja halveksuntaa, hätää ja kurjuutta, hirvittäviä hyökkäyksiä puolustuskyvyttömien ihmisten kimppuun, kansan, eritoten nuorison, määrätietoista tyhmistämistä ja raaistamista, miehitettyjen maiden asukkaiden sekä ruumiillista että henkistä kiduttamista, ilmiantojärjestelmiä, perhe-elämän hajottamista, uskonnon hävittämistä, ’kuolinapua’ parantumattomasti sairaille ja vajaamielisille, rakkauden alentamista silkaksi siittämiseksi, kaikkien muualta maailmasta tulevien uutisten pimittämistä ja – elleivät kaikki merkit petä – koko Saksan kansaa odottava täydellinen romahdus, eikä edes kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa.” (s. 145-146)

Rinnakkain maailmanpalon kauheuksien kanssa kulkevat Astridin omat asiat: aviokriisi, josta hän kirjoittaa verhotusti, lasten tuomat ilot ja surut, ystävien ja sukulaisten tapaaminen, perheenemännän arkiset askareet. Lindgrenin perhe ei missään vaiheessa kärsinyt puutetta. Toki jonkin tuotteen saatavuutta joskus rajoitettiin, mutta toisaalta lapsuudenkodista, Smoolannin Näsistä, tuli ruokaa ja rahaa. Etenkin joulukuvaukset ovat kuin toiselta planeetalta, kun miettii sodan kurittamien kansojen oloja samaan aikaan:

”Tämä on viides sotajoulu [1943] – ja meillä on enemmän ruokaa kuin koskaan. Minulla on jääkaapissa 2 isoa kinkkua, sylttyä, maksapasteijaa ja paahtokylkeä, sillisalaattia, 2 isoa juustonpalasta ja yksi saltrulle. Lisäksi kaikki purkit täynnä pikkuleipiä: piparkakkuja, kauralastuja, konjakkikransseja, suomalaista joululimppua, pehmeitä piparkakkuja ja marenkeja.” (s. 185)

Upeana juonteena päiväkirjoissa kulkee kirjailijanuran urkeneminen. Kun sota alkoi, Astrid Lindgren ei ollut julkaissut vielä kirjoja. Hän toimi konttoristina ja huolehti tunnontarkasti perheenäidin velvollisuuksistaan kirjoittaen siinä ohessa kaiken aikaa, julkaissen pakinoita ja draamaa.

Peppi Pitkätossu sai alkunsa pakollisesta levosta, kun Lindgren joutui parantelemaan nyrjähtänyttä nilkkaa. Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Bonnier hylkäsi käsikirjoituksen syksyllä 1944, mutta jo vuotta myöhemmin Peppi painettiin, ja sitä ennen Lindgren tuli kakkoseksi tyttökirjakilpailussa ja sai julkisuuteen hopeasijan kirjankin, Riitta-Maija keventää sydäntään. Myös Kerstin ja minä julkaistiin, ja kun näiden oikeudet myytiin saman tien Norjaankin, kirjailija saattoi olla tyytyväinen. Kurinalaiseen tyyliinsä hän ei kuitenkaan juhli hillittömillä huudahduksilla tai huutomerkeillä – varmaan sota-ajan ahdistavuus on osasyynä lakonisuuteen. Muutenkin kirjasta välittyy kuva naisesta, joka on erikoinen yhdistelmä mielikuvituksen lentoa ja vastuullista itsekuria; satumaailmoja ja realismia.

”Peppi on hieno pikku lapsi, josta näyttää tulevan menestys. Hänet on myyty myös Norjaan. Samoin Riitta-Maija ja Kerstin ja minä.” (s. 256)

Kirjailija jatkoi myös ansiotyössä käymistä sodan jälkeen. Työ kirjesensuurivirastossa päättyi, ja Lindgren jäi kaipaamaan hyviä työkavereita. Hän siirtyi pikakirjoittajaksi työvirastoon.

Kirjaa kuvittavat valokuvat Lindgrenien perhealbumista sekä kuvat päiväkirjojen sivuista, jotka sisältävät lehtileikkeitä. Teoksen graafinen asu on tasokas ja miellyttävän vaihteleva. Suomenkielisestä laitoksesta karsittiin reippaalla kädellä valokuvia; niitä on silti edelleen aivan riittävästi.

Taina

Koodinmurtajia kotirintamalla

Robert Harris: Enigma : suuri sotasalaisuus (suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 1996)

Sotatalvi 1943 Englannissa:

”Sota-ajan Englanti lipui heidän ohitseen – suurin piirtein ennallaan, mutta kuitenkin hiukan erilaisena, sieltä täältä nuhraantuneena ja kolhuja kokeneena, kuin aikoinaan vauras mutta sittemmin nopeasti köyhtynyt kartano tai hyväsukuinen vanha rouva, joka on vastoinkäymisten vuoksi joutunut puille paljaille.
He näkivät pommitusten tuhoja vasta Rugbyn laitamilla, missä kaukaa katsottuna luostarin raunioita muistuttanut rakennus osoittautui katottomaksi, tyhjäksi tehtaaksi, mutta muita sodan jälkiä näkyi kaikkialla. Tietä reunustavat aidat olivat painuneet notkolle tai kaatuneet, koska kukaan ei ollut korjannut niitä kolmeen vuoteen. Hienojen maaseutupuistojen portit ja rauta-aidat oli viety pois, sulatettu sotatarvikkeiksi. Talot olivat ränsistyneitä. Mitään ei ollut maalattu vuoden 1940 jälkeen. Särkyneet ikkunat oli laudoitettu umpeen, metalliosat olivat ruostuneet tai tervan peitossa. Jopa majatalojen kyltit olivat kuluneita ja haalistuneita. Maa oli joutunut rappiolle.”

Saksalaisen Enigma-salakirjoituslaitteen keksijä Arthur Scherbius kuoli 1929. Jos hän olisi saanut elää, hänestä olisi tullut upporikas mies. Vuoteen 1942 mennessä käytössä oli yli satatuhatta laitetta. Niitä oli Saksassa käytössä kaikkialla: sotalaivoissa, maavoimien esikunnissa, lentotukikohdissa, satamissa, rautatieasemilla, sukellusveneissä. Mikään valtakunta koko maailman historiassa ei ollut uskonut yhtä suurta osaa salaisesta viestiliikenteestä yhden ainoan laitteen varaan. Saksalaisten luotto laitteeseen oli rajaton. Sen viestejä pidettiin mahdottomina purkaa, sillä laitteessa on valtava määrä eri kytkentävaihtoehtoja. Alkutiloja on 150 miljoonaa miljoonaa miljoonaa. Ja saksalaiset muuttivat asetuksia päivittäin, joskus jopa kahdesti päivässa.

Oli siis selvä, että kun vihollinen käytti yhtä laitetta noin kattavasti sotilaallisiin tarkoituksiin, niin sen viestit piti yrittää murtaa. Puolalaiset olivat 1. maailmansodan jälkeen seuranneet saksalaisten toimia erittäin tarkasti. He seurasivat saksalaisten sotalaivojen salattua viestiliikennettä, sillä ne liikehtivät uhkaavasti sen rannikon läheisyydessä. Ei ole aivan tarkasti tiedossa, miten puolalaiset saivat Enigman rakenteen selville. Heidän matemaatikot saivat rakennettua viestien purkamiseen tarkoitetun laitteen, bomben. Kun saksalaiset hyökkäsivät Puolaan, he antoivat tietonsa englantilaisille. Englantilaiset perustivat Bletchley Parkiin massiivisen viestien tulkintaan keskittyvän laitoksen. Se on tämän kirjan tapahtumapaikka.

Henkisesti haavoittuneet

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet : taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939‒1945. WSOY 2013.

”Erityisen pahan pommituksen jälkeen joulukuun 1939 viimeisinä päivinä hän oli lopulta paennut sekavana joukostaan, ja sotapoliisit olivat toimittaneet hänet edelleen mielentilatutkimuksiin. Sairaalaan saapuessaan Oskari K. oli täysin tolaltaan. Hän tuijotteli pitkin kattoa ja seiniä, ja aika ajoin hänellä oli sotaan liittyviä harhanäkyjä. Lisäksi hän naurahteli aiheettomasti, puhui jatkuvasti itsekseen päällekäyvistä venäläisistä ja valitti päätään pidellen ’pommien putoavan’.” (s. 26)

Toisen maailmansodan aikana hoidettiin noin 18000 suomalaissotilasta päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Suomen armeijan riveissä palvelleista miehistä noin 2‒2,5 prosenttia oli sota-aikana psykiatrisessa hoidossa. Psyykkiset häiriöt tuottivat pulmia armeijalle ja valtiolle:

”Toisaalta mieleltään järkkynyt sotilas oli hyödytön ja suorastaan haitallinen rintamalla; toisaalta ’heikoista hermoista’ ei saanut muodostua porsaanreikää, jonka johdosta miehiä olisi alkanut vuotaa pois rintamalta.” (s. 9)

Historiantutkija Ville Kivimäen englanninkielinen väitöskirja oli pohjana teokselle Murtuneet mielet, joka selvittää suomalaisten rintamamiesten psyykkisen kestämisen ja murtumisen syitä ja vaihtelua toisen maailmansodan eri vaiheissa. Kirja on riipaisevaa luettavaa, sillä se nostaa esiin sotasankaruuden alle jääneen traumaattisen historian sekä sen ankarat seuraukset.

Kivimäen tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomukset, päämajan lääkintäosaston sota-ajan arkisto, suomalaissotilaiden muistitietoaineistot ja sotapsykiatrien kirjoittamat tieteelliset artikkelit. Teos on kirjoitettu tyylikkäästi, virheettömästi ja jopa kauniilla kielellä. Aihe on raskas, mutta lukeminen nautinnollista.

Aikaa kestävä tietoteos sisältää myös epätavallista lähdemateriaalia, kuten sotilaiden jatkosodan aikana kirjoittamia runoja. Ne kertovat ennen muuta vahvasta kulttuurisesta pohjavirrasta, yhteisesti sisäistetyistä ihanteista, mutta ne loivat myös toivoa ja rohkaisivat aseveljiä. Runohankkeesta vastasi päämajan tiedotusosasto  tavoitteenaan toimittaa runokokoelma rintamarunoutta. Täältä jostakin ilmestyi vuonna 1943, ja runoja kerättiin edelleen vuoden 1944 kevääseen saakka.

Eriarvoiset olivat ennen:

köyhä ja rikas, ja pieni ja suuri.

Nyt poissa on raja ja murskattu

väliltä muuri. — (s. 200)

Jo ensimmäisessä maailmansodassa syntyi Ison-Britannian armeijassa käsite shell shock  tarkoittamaan kranaatin tai jatkuvan rumputulen aiheuttamaa psykofyysistä tilaa. Talvisodassa Suomessa alettiin puhua tärähtäneistä. Kieli on joskus paljastavaa: shell-shocked sotilas oli kranaatin iskemä, mutta termi tärähtänyt vihjasi siihen, että mies oli jotenkin omalähtöisesti mennyt raiteiltaan. Hullun ja tärähtäneen miehen ero oli häilyvä, ja sanoja voitiin käyttää toistensa korvikkeina (s. 36).

Talvisodassa sotilaita järkytti eniten jatkuva, voimakas rumputuli. Jatkosodassa maksettiin hintaa aiemmista kokemuksista; vanha trauma ehkä aktivoitui vaikeissa oloissa. Pitkä asemasota syvensi sotilaiden ahdistusta ja pettymystä ja heikensi motivaatiota. Asemasodan psykiatriset tapaukset tulivat ilmi, kun sotaan liittyvät psyykkiset häiriöt sekoittuivat yleisempiin ahdistuksen aiheisiin. Jatkosodassa kirjattiin peräti 15700 psykiatrista sairaalahoitoa vaatinutta tapausta.

Ville Kivimäen kirja tuo esiin, miten sota-ajan psykiatria koetti ratkoa ongelmia sen ajan ihanteiden (rotuoppi, rotuhygienia, darwinismi) ja hoitokäytäntöjen mukaan. Psykiatrit tekivät älykkyystestejä liki kommunikointikyvyttömille potilaille, kehitysvammaisetkin olivat joutuneet rintamalle, niskoittelevat saivat rangaistusmielessä sokkihoitoa.

Ajan henkeen kuului myös, että reaktioiden syyt johdettiin herkästi asianosaiseen itseensä: hän oli synnynnäisesti heikko, rakenteellisesti viallinen. Heikkous häiritsi, ja papereihin saatettiin kirjata, että mies on ”naismainen psykopaatti” tai ”tätimäinen”; ei auttanut muu kuin lähettää ”tyyppi mamman luokse lepäämään” (s. 327).

Hankalimpia hermotoipilaita hoidettiin muuallakin kuin sairaaloissa: Lahden Hennalaan perustettiin tammikuussa 1943 erityinen työkomppania, jonne lähetettiin raskaisiin pakkotöihin ”psykopaatteja, pinnareita, rettelöitsijöitä, alkoholisteja ja taparikollisia” (s. 93). Porukka pidettiin kurissa piikkilanka-aidoin, pampuin, käsi- ja jalkaraudoin ja kaasupistoolein.

Alan auktoriteettien ankara suhtautuminen ”tärähtäneisiin” selittyi sillä, että sotapsykiatrien oli pantava kansakunnan etu ykkössijalle. Jyrkän linjan miehiin kuului muun muassa lääkintäeverstiluutnantti Yrjö K. Suominen, jonka artikkeli Sota ja rotuhygienia julkaistiin Sotilaslääketieteellisessä Aikakauslehdessä. Suominen mäiski olan takaa ”pehmeäluonteisia, holtittomia, asosiaalisia, henkisesti vähäarvoisia henkilöitä” (s. 291) ja meni niin pitkälle, että kirjoitti tiettyjen tuhansien suomalaisten tappamisen parantavan ”yhteiskunnan taistelukykyä” (s. 292).

Psyykkinen heikkous oli kantajalleen stigma, ja monet potilaat koettivat urheasti parantua taas sotakuntoon. Vaikka he esimerkiksi pelkäsivät sokkihoitoja, he suostuivat niihin halukkaasti tahtoen tehdä yhteistyötä sairaalalääkäreiden kanssa. Vaikka rintamalle ei olisi ollut enää paluuta, miehet tahtoivat tehdä kovasti työtä. Yleinen työnteon eetos, jopa työn pyhyys, oli koko kansakunnan läpäisevä idea, ja menestys jossakin muussa työssä lääkitsi sota-aikana koettuja henkilökohtaisia tappion tunteita.

Sodan tämä puoli jäi pitkään tutkimatta. Ville Kivimäki totesi luettuaan satoja sotaveteraanien muistelmia 1970- ja 1990-luvuilta, että mukana ei ollut yhtäkään psykiatriseen hoitoon joutuneen sotilaan omakohtaista kertomusta. Traumaattinen kokemus olisi kuitenkin tärkeää voida pukea sanoiksi ja jakaa jotenkin, sillä:

”Ilman kieltä kokemusta ei voi jakaa, ja kun kokemusta ei voi jakaa, sen ympärille ei myöskään muodostu omaa kokemusyhteisöä. Tällä tavoin trauma tuhoaa identiteettiä ja eristää kokijansa” (s. 386)

Mielenkiintoinen ja yllättävä on tieto, että vielä 1990-luvulla joissakin veteraanipiireissä suhtauduttiin kielteisesti ja vähätellen psyykkisistä häiriöistä kärsiviin aseveljiin. Kivimäki toteaakin: ”Suomessakin on korkea aika hylätä psyykkisiin sotavammoihin liitetyt epänormaaliuden, pelkuruuden tai heikkouden stigmat – ilman niitäkin nämä miehet ja heidän läheisensä ovat joutuneet kärsimään jo kyllin” (s. 384).

Vaikka sodan traumatisoiva vaikutus on tiedostettava, niin läyhäinen ja yleistävä puhe ”sotatraumasta” ei ole Kivimäen mukaan eduksi.

”Mielestäni tällainen rannaton traumapuhe tekee koko käsitteestä hyödyttömän ja hämärtää ratkaisevia eroja niiden ihmisten ja perheiden välillä, joihin sodan väkivalta jätti musertavan jälkensä, ja niiden, jotka selvisivät ja joita suurimmat menetykset eivät kohdanneet. Niin tosia ilmiöitä kuin sukupolvelta seuraavalle siirtyvät traumat monissa perheissä ovatkin, me kaikki emme ole sodan uhreja. Toivon, että tutkimukseni on kyennyt osoittamaan sekä sodan väkivallan psyykkisen tuhoavuuden että osan niistä merkityksistä, joiden varassa ihmiset kuitenkin saattoivat jatkaa elämäänsä keskellä sotaa ja sen jälkeen. Ehkä tämän jälkeen on aika päästää mieleltään järkkyneet sotilaat menneisyyden rauhaan.” (s. 392)

Itse olen vakuuttunut, että perheissä olisi eduksi katsoa suvun sota-ajan tapahtumia rehellisesti. Sankaritarinoita ei kehkeytynyt kaikille. Kivimäen kirjan kaltainen fakta-aineisto auttaa ymmärtämään ja hyväksymään.

Murtuneet mielet toi Kivimäelle Tieto-Finlandia -kirjallisuuspalkinnon 2013. Häneltä ilmestyi vuonna 2016 myös samaa aihepiiriä sivuava teos Sodan särkemä arki.

(Taina)