Bisnesmiesten viljafutuurit vastaan ukrainalaisten pellot

Elina Grundström : Ukrainan musta multa : tositarina viljelysmaasta jonka piti ruokkia maailma (WSOY, 2023)

”Ajatus tuntui yksinkertaiselta ja vastaansanomattoman selvältä: otetaan maailman parasta multaa ja lisätään vähän sijoitusrahaa ja länsimaista teknologiaa. Se kuulosti reseptiltä, joka ei voisi epäonnistua.”

Miksi se kuitenkin meni pieleen, siitä kertoo Elina Grundströmin tarinallinen tietokirja. Se on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen Musta orkidea. Siinä kirjassa Grundström pohti miten hillitä ilmastomuutosta. Tässä kirjassa aiheena on toinen ihmiskunnan kohtalonkysymys: nälkä.

”Nälkä on kauhea asia ja Šarivkassa siitä tiedetään ihan liikaa. Ensin ihminen ei pysty ajattelemaan mitään muuta. Hän kuihtuu, masentuu ja muuttuu apaattiseksi. Vatsa turpoaa ja sydämenlyönnit hidastuvat. Sitten ihminen menettää järkensä ja ihmisyytensä. Pyydystää toisen onnettoman ihmisen säkkiin. Tappaa naapurinsa. Syö omia lapsiaan.
Ukrainan maaseudulla edes ihmissyöntiä ei kaunistella. Jokaisella tuntuu olevan siitä jokin suvussa kulkenut tarina, jonka he ovat valmiita kertomaan. Myös Jevdokian perheen naapuri oli menettänyt lapsen tällä hirvittävällä tavalla.
Voiko ihmiskuntaa odottaa ilmastonmuutoksen ja viljelysmaan köyhtymisen vuoksi uusi kauhistuttavien nälkäkriisien aika?”

Elina Grundström ei kuitenkaan synkistele luomalla uusia holodomorin kauhukuvia. Keskeinen asiasisältö tulee kiinnostavasti esille kirjan tarinaan liittyen. Tässä tarinassa on kolme päähenkilöä.

Ensimmäisenä esitellään diplomaattiperhessä kasvanut Joakim Helenius (s. 1957), todellinen kosmopoliitti. Isän asemapaikan vaihtuessa Joakim kävi kansainvälisiä kouluja. Samalla karttuivat kielitaidot sekä kyky sopeutua nopeasti uusiin olosuhteisiin. Taloustieteen opinnot Joakim Helenius suoritti Cambridgen yliopistossa, joka on perinteinen keynesiläisten tukikohta. Nuoret opiskelijat halusivat vasemmistolaisuudesta eroon ja lukivat mieluummin Milton Friedmania.

Valmistumisen jälkeen Helenius pysyi Lontoossa ja valitsi monesta tarjolla olleesta vaihtoehdosta Goldman Sachsin. Sitten hän isänmaallisuuden puuskassa teki virheliikkeen ja oli lyhyen aikaa töissä KOP:ssa, mutta tuli järkiinsä. Merrill Lynchin osastonjohtajana hän lopulta pääsi tekemään miljardiluokan valuutta- ja optiokauppaa. Vapaa-ajalla kotibileitä vanhempien omistamissa kartanoissa, gin tonicia ja vielä runsaammin viiniä, yökerhoja, joista yhdestä löytyi ensimmäinen vaimo. Kirjan alusta lukien lähes 50 sivua juppielämää ja häikäisevää kasinotalouden pintaliitoa. Olen jo jättämässä lukemisen kesken, mutta sitten Elina Grundström esittelee Natalian.

Kirjan toinen päähenkilö, Ukrainan Harkovassa syntynyt Natalia Tverdohlib (s. 1960) on jokseenkin Joakimin täydellinen vastakohta. Natalia opiskeli Harkovan yliopistossa biologiaa ja kemiaa. Hänkin pääsi nuorena matkustamaan, sillä yliopisto-opiskelijoille järjestettiin opintomatkoja Neuvostoliiton eri kolkkiin. Opinnot olivat ilmaisia, mutta valmistuttuaan opiskelijoilla oli velvollisuus työskennellä heille osoitetussa paikassa vähintään kolme vuotta. Natalia tuli opettajaksi Šarivka-nimiseen kylään, vajaan 100 kilometrin päähän Harkovasta. Vierailumatkoillaan Ukrainaan Elina Grundströmiin teki suuren vaikutuksen se, miten uutterasti paikalliset ihmiset hoitivat pienipalkkaisia töitään, puutarhojaan ja sukulaisia. Lisäksi monet tekivät kaikenlaisia vapaaehtoistöitä. Natalialla sellainen on paikallinen museo.

”Ensimmäinen asia, jonka Natalia sanoi itselleen, kun hän muutti Šarivkaan oli: ’Täällä on aivan mahtavaa, en enää koskaan mene takaisin kaupunkiin’.
Kaikki oli todellista ja oikeaa. Kylässä oli oikeita ihmisiä ja oikeaa ruokaa. Liikuntakin oli oikeaa, koska maalla ihmiset pysyivät hyvässä kunnossa työskentelemällä puutarhoissaan.”

Joakim Heleniusta ja Natalia Tverdohlibia yhdistävä tekijä oli Trigon Agri. Neuvostoliiton hajoaminen havahdutti Joakimin. Hän tunsi, että hänen kohtalonsa sai uuden suunnan, ja hän halusi osallistua kommunistisen blokin uudelleenrakentamiseen. Hän ei halunnut istua suuren investointipankin pienenä osasena, vaan ajatteli voivansa vaikuttaa asioihin tehokkaammin itsenäisenä yrittäjänä. Verotuksellisista syistä Joakim oli jo ehtinyt perustaa Man-saarille yhtiön nimeltä Trigon Holdings. Sen ympärille hän alkoi rakentaa yritysimperiumiaan. Ja koska hän halusi mieluummin olla iso kala pienessä lammikossa kuin pieni kala valtameressä, hän muutti Tallinnaan.

Joakim Helenius löysi 1990-luvun Virosta kaikupohjan talouspoliittisille ihanteilleen. Talousliberalismia toteutettiin maassa ehkä puhtaammin kuin missään muualla. Mart Laarin hallituksen 1992-94 tekemät talousuudistukset sopivat Heleniukselle mainiosti ja hän lähti toteuttamaan niitä käytännössä. Hän järjesti rahoitusta virolaisille, jotka perustivat innolla uusia yrityksiä. Eikä hänen rahoitusyrityksensä ollut vain passiivinen sijoittaja. Se hankki merkittäviä osuuksia Viron pankeista, tehtaista, rakennusliikkeistä jne. Heleniusta käytettiin asiantuntijana Baltian maiden valtionyritysten yksityistämisissä ja hän kanavoi Viroon satoja miljoonia euroja. Luonnollisesti hänen vaikutusvaltansa ja verkostonsa kasvoivat. Virolaisessa mediassa alkoi ihailevien äänien lisäksi kuulua happamia mielipiteitä tästä ”Isänmaan omistajasta”.

Natalia oli puolestaan joutunut Neuvostoliiton hajottua ongelmiin. Ukrainan itsenäistyttyä valtion tuet ja niiden myötä sovhoosin työntekijöilleen tarjoamat varmat tulot haihtuivat ilmaan. Natalian puolison Gennadin tulot muuttuivat epäsäännöllisiksi. Lopulta rahan tulo tyrehtyi kokonaan ja perhe sitkutteli Natalian pienellä opettajan palkalla. Paikka sovhoosin asuntojonossa meni sen sileän tien ja he asuivat edelleen vanhaan talliin kyhätyssä tilapäiseksi tarkoitetussa asunnossa. He hankkivat kaksi vuohta.

”Natalia alkoi herätä viikonloppuaamuina kukonlaulun aikaan. Hän lastasi polkupyöränsä astioilla, joissa oli vuohenmaitoa, juustoa ja smetanaa, ja pyöräili kymmenen kilometrin matkan läheisen pikkukaupungin torille myymään tuotteitaan. Sieltä hän jatkoi junalla muihin kaupunkeihin. Kotiin hän palasi usein vasta iltayhdeksältä.”

Koulun vararehtori. Kahden pienen lapsen äiti. Perheellä oli kuitenkin yksi hyväksi osoittautuva valttikortti. Kun Ukraina itsenäistyi ja valtiontilat purettiin, maat jaettiin maan laadusta riippuen noin 5-8 hehtaarin kokoisiin palstoihin. Ne jaettiin kolhoosien ja sovhoosien entisille työntekijöille. Ukrainalaiset eivät kuitenkaan tehneet samaa virhettä kuin venäläiset. Omaa palstaa ei saanut myydä. (Myyntikielto päättyi heinäkuussa 2021, mutta ulkomaalaisille maata ei Ukrainassa edelleenkään saa myydä.)

Sivut: 1 2

Täivaltio ja Hitlerin nikkelimyrkytys

Janne Könönen : Hitler ja Suomi : Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota (Tammi, 2022)

"Taloustilanne on sellainen, että voimme kestää vain muutaman vuoden. Göring voi vahvistaa teille tämän. Meillä ei ole mitään hävittävää. Sota on aloitettava heti."
Hitler 1939

Janne Könösen kirja kuvaa ajanjakson Hitlerin valtaantulosta toisen maailmansodan loppuun asti. Hän käy läpi sodan keskeiset vaiheet niin Saksan kuin Suomenkin osalta. Tarkastelun painopiste on tällä kertaa luonnonvaroissa ja niiden kuljetusreiteissä. Janne Könösen kirja kuvaa, miten Hitlerin huoli niiden hallinnasta voi perustella tehtyjä sotilaallisia ratkaisuja.

Janne Könösen mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumat vaikuttivat aivan merkittävästi Hitlerin ajatteluun. Hänen mielessään kummitteli sodan aikainen taloussaarto ja mitä se saksalaisille oli merkinnyt. Suomi liittolaisena ja yhtenä tärkeimmistä raaka-aineiden tuottajista liittyi siten elimellisesti hänen kaavailuihinsa tulevista etupiireistä. 

Janne Könönen halusi kirjassa syventää myös vanhentunutta Hitler-kuvaa "lyhytjännitteisestä taiteilijaluonteesta". Tuollainen kuva syntyy helposti, sillä Hitler ei juuri kertonut alaisilleen tarkemmin tavoitteistaan ja lisäksi hän "varioi toimintaansa tilannesidonnaisesti" (Ian Kershaw).

Saksa ei ollut maailmansotien välillä ainoa maa, jossa pohdittiin raaka-aineiden saantia teollisuuden tarpeisiin. Tuo kysymys oli monien suurvaltojen strategisessa ajattelussa keskeisellä sijalla. Yleinen käsitys oli, että seuraavan suursodan ratkaisu riippuu siitä, kuka hallitsee maailman tärkeimpiä raaka-aineita. Erityisen painoarvon saivat varusteluteollisuuden tarpeet.

Vastanimitettynä valtakunnankanslerina 1933 Hitler oli kertonut uuden hallituksensa ministereille, että seuraavat viisi vuotta omistetaan Saksan puolustusvalmiuden palauttamiselle. Saksa käyttikin kolmannen valtakunnan alkuvuosina 5-10 prosenttia bruttokansantuotteestaan aseelliseen varustautumiseen. 1939 sotilasmenot olivat kasvaneet huippulukemiin, 23 prosenttiin maan teollisesta kokonaistuotannosta ja Saksasta tuli yksi maailman suurimmista metallien kuluttajista. Saksan rauta- ja terästeollisuuden näkökulmasta maa vain oli lohduttoman raaka-aineköyhä.

Janne Könösen mukaan Hitlerin pitkän tähtäimen tavoite oli luoda Saksasta autarkia, täydellisen omavarainen talousalue. Sitä varten viriteltiin ajatusta lähes koko Euroopan kattavasta saksalaisvetoisesta suurtalousalueesta (Grosswirtschaftsraum). Skandinavia kuului olennaisena osana tähän. Tämä autarkia varmistaisi resurssit todella pitkään sotaan, jota Hitler kaavaili päävihollista, Yhdysvaltoja vastaan.

Janne Könönen kuvaa kiinnostavasti, millaisia riskejä Hitler otti toteuttaakseen visionsa. Sekä varusteluteollisuuden edustajat että armeijan johto olivat syvästi huolissaan käytettävissä olevien voimavarojen niukkuudesta. Esimerkiksi Puolan valtauksen jälkeen varusteluvastaavat olivat laskeneet, että ampumatarvikkeita oli varastossa vain yhdelle kolmasosalle divisioonista ja niillekin vain 14 päiväksi. Ja Hitler havitteli jo hyökkäystä Ranskaan. Hitler tiesi vallan hyvin, että viholliset olisivat pian Saksaa vahvempia, sillä ne varustautuivat nopeasti. Molotov-Ribbentrop -sopimus hankki hänelle vähän lisäaikaa, mutta Janne Könösen mukaan tärkeämpi tekijä oli samaan aikaan solmittu Neuvostoliiton ja Saksan välinen kauppasopimus. Saksa toimitti Stalinille raaka-aineiden vastineeksi sotamateriaalia, teknistä tietotaitoa ja teollisuustuotteita. Hitler tiesi, että järjestely oli väliaikainen, mutta hän saavutti tavoitteensa: hän vältti kahden rintaman sodan ja sai kipeästi tarvittavia luonnonvaroja.

Janne Könönen kirjoittaa, että sodan alkuvaiheessa Hitler ei ollut juuri kiinnostunut Suomesta. Hitler arveli talvisodan päättyvän maamme osalta Neuvostoliiton miehitykseen. Myös Ruotsin rautamalmi oli hänestä korvattavissa Ranskan ja Itä-Euroopan kaivosten tuotannolla. Hitler alkoi kuitenkin epäillä, että länsivallat suunnittelevat operaatiota pohjoisessa turvatakseen malmit itselleen. Lisäksi ne olivat osoittaneet sympatioita Suomen avustamiselle talvisodan aikana. Suomen ja etenkin Ruotsin poliitikot olivat epäluotettavia, sillä he osoittivat jokseen peittelemätöntä sympatiaa Englantia ja Yhdysvaltoja kohtaan. Riski sodan eskalaatiosta Skandinaviassa oli Hitleristä ilmeinen ja lisäksi Suomi, ällistyttävä "itsemurha-alttiuteen saakka jääräpäiseksi osoittautunut maa" alkoi kiinnostaa häntä myös sotilaallisesti. Suomi oli päästetty Neuvostoliiton etupiiriin, mutta Hitler huomasi, että Suomea ei voikaan sahata irti Skandinaviasta vahingoittamatta Ruotsin ja Norjan strategista asemaa. Tästä eteenpäin Pohjola oli Hitlerin suunnitelmissa kokonaisuus, josta tuli pitää tiukasti kiinni.

   "Kun Saksan sotatappiot itärintamalla kasvoivat, pian Neuvostoliitto uhkasi myös tärkeiden kaivosalueiden, kuten Nikopolin ja Krivoi Rogin hallussapitoa. Albert Speer laati tällöin Hitlerille muistion, jossa hän toivoi, että Ruotsin ja Balkanin rautamalmin katkeamaton virtaus varmistettaisiin. Speerin mukaan Suomi tarjosi nikkelin lisäksi muun muassa puutavaraa, kuparia, kobolttia, molybdeeniä sekä rikkikiisua. Ruotsista saatiin olennainen osa Saksan tekstiiliteollisuuden kaipaamasta selluloosasta. Erityisen merkittäviä olivat kuulalaakerit, joiden tuonnista peräti 80 prosenttia tuli vuonna 1943 Ruotsista. Mikäli sotaa haluttiin pitkällä aikavälillä jatkaa liitoutuneiden voimistuvaa rintamaa vastaan, Skandinavian tuonnin turvaaminen oli kaikesta päätellen strategisesti äärimmäisen tärkeää.

   "Samalla kun monet Euroopan maat ruokkivat Saksaa raaka-aineillaan, Saksa puolestaan kantoi huolta tuontimaidensa olosuhteista ja toimitti tarvittaessa niille materiaalista apua. Pohjolan maissa tarvetta oli varsinkin elintarvikkeille sekä kivihiilelle, jota Pohjolan kylminä talvikuukausina tarvittiin paljon asuntojen lämmitykseen. Saksalla oli omassa maaperässään runsaasti hiiltä, ja estääkseen luonnonvarojen tuontimaitaan, Ruotsi ja Suomi mukaan lukien, luisumasta ahdinkoon, se kuljetti valtavia hiilimääriä rajojensa ulkopuolelle."

Janne Könönen kuvailee kirjassa merkittävimpien toimijoiden henkilökohtaisia suhteita ja viestien vaihtoa. Suomalaiset saattoivat vetää parlamentarismi-kortin hihasta, kun Hitlerin vaatimukset sotaponnistusten lisäämiseksi alkoivat tuntua liian raskailta:

"Saksalaisille haluttiin antaa kuva, jonka mukaan sotilaalliset jatkotoimet olivat demokratian oloissa mahdottomia Helsingissä istuvien poliitikkojen arkuuden vuoksi. Helsingin poliittinen johto ja maakunnista ponnistaneet rivikansanedustajat esitettiin sotilastaktiikoita ymmärtämättöminä jarrumiehinä. Sen sijaan Mannerheimin ja sotilaspiirien profiili rakennettiin tietoisesti saksalaisystävällisemmäksi kuin mitä se varsinkin Mannerheimin itsensä kohdalla tosiasiassa oli."

Janne Könönen kirjoittaa loppusanoissa, että kirjoitustyö oli monivuotinen prosessi. Koronapandemian takia häneltä jäi käyttämättä apuraha, joka oli myönnetty Tukholmassa tehtävään arkistotyöhön. Mielestäni tulos on ilman sitäkin ansiokas. Könönen kirjoittaa oppineensa työn kuluessa hiukan paremmin ymmärtämään suurvaltojen näkökulmia sekä Suomen geostrategista asemaa Euroopan koilliskulmalla ja Itämeren alueen osana. Tätä oppia hän jakaa kiitettävästi lukijallekin.

   "Ne asiat, jotka meistä itsestämme vaikuttavat olevan maamme kohdalla tärkeimpiä, ovat joskus suurille toimijoille pelkkiä sivulauseita. Ja toisaalta toiset näkevät meistä joskus kauempaa asioita, jotka ovat itsellemme vaikeita tunnistaa."

Jostakin syystä ajatukset kirjaa lukiessa ovat toistuvasti eksyilleet nykyisyyteen, kun parhaillaan ruotsalaisten kanssa kopistelemme lunta tallukoistamme Naton porstuassa. Petsamon ja nikkelikaivoksen menetimme, mutta Skandinavian sotilasstrategiset kipupisteet ovat säilynyt ennallaan: kapea Suomenlahti, Ahvenanmaa, pitkä Ruotsin rannikko, Atlantin rannikon puolustus. Lisäksi päivittäiset uutiset Ukrainasta, tuosta Hitlerin havittelemasta "leipäkorista", ovat kertoneet samoista tapahtumapaikoista, jotka mainitaan myös Janne Könösen kirjassa: Donbassin kaivokset, Donetskin teollisuusvyöhyke sekä Nikopolin mangaanialue.
Iso kuva on ilmeisen pysyvä: pienempien valtioiden ahdinko suurten riehaantuessa taistelemaan vaikutusvallasta.


Tommi

Teeseremonia ilman vettä

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2012)

   "Lyhdyn valo poimuttui isän kasvoilla, kun hän hymyili, ja sitten, hitaasti, hymy kuivui pois.
   'Olet seitsemäntoista ja täysi-ikäinen, ja tarpeeksi vanha ymmärtääksesi sen, mitä aion sinulle kertoa', hän sanoi. 'Tätä paikkaa ei ole. Tämä lähde ehtyi kauan sitten. Niin tarinat kertovat, ja niin uskovat nekin, jotka tuntevat toisia tarinoita, sellaisia joiden mukaan lähde tunturin sydämessä antoi kerran vettä koko kylälle. Muista se. Tätä lähdettä ei ole.'
   'Muistan', sanoin hänelle, mutta ymmärsin vasta myöhemmin, millaisen lupauksen olin tehnyt. Hiljaisuus ei ole tyhjää tai aineetonta, eikä sitä tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. Usein se varjelee voimia, joilla on valta särkeä kaikki."

Hiljaisuus varjelee voimia, joilla on valta särkeä kaikki. Emmi Itärannan 10 vuotta sitten julkaistu synkkä kirja tulevaisuudesta käy koko ajan ajankohtaisemmaksi. Hiljaisuus kirjassa on monitahoista. Ensinnäkin on päähenkilön Noria Kaition säilytettävä oma salaisuutensa. Tieto salaisesta lähteestä on raskauttava vesirikos maailmassa, jossa sotilashallinnon säännöstelemästä vedestä on pula. Seurauksena on kuolemantuomio. Toisen tason hiljaisuus johtuu juuri sotilashallinnon toimista. Tiedonvälitys ja koko yhteiskunta on niin tiukassa kontrollissa, että mielipiteiden ilmaisut ja normaali ihmisten kanssakäyminen on tukahdutettu. Paperipulan takia lähes kaikki kirjat ovat hävinneet. Elektronisten laitteiden viestejä ja historiallisia tapahtumia muokataan tarpeiden mukaan. Ei voi luottaa mihinkään eikä kehenkään. Kolmas hiljaisuus syntyy tuhosta, joka luontoa on kohdannut. Pahinta kirjassa onkin se, mistä siinä ei voi kertoa.

Luonto tarvitsee ihmisiä kirjoittamaan puolestaan. Sen voi tehdä kuten Pentti Linkola tai vastaavat dystopian kuvaajat näyttämällä miten hirveitä me luonnolle teemme. Sen voi tehdä myös kaunokirjallisesti kuten Emmi Itäranta. Hän ei maalaile tulevaisuuden kauhukuvia tämän hetkisestä näkökulmastamme. Hän vain kuvaa millaista elämä voisi olla tuollaisessa maailmassa, olosuhteissa joita juuri nyt olemme luomassa jälkeemme tuleville.

   "Vanhassa kartassa pohjois- ja etelänapa olivat väriltään valkoisia. Tiesin, että se kuvasi jäätä, jota oli joskus kutsuttu ikijääksi, kunnes kävi ilmi, ettei se ollutkaan ikuista. Entismaailman ajan lopulla maapallo oli lämmennyt ja merenpinnat nousseet nopeammin kuin kukaan oli osannut ennustaa. Myrskyt raastoivat mantereita ja ihmiset pakenivat kodeistaan sinne, missä tilaa ja kuivaa maata vielä oli. Viimeisissä öljysodissa tapahtui onnettomuus, joka saastutti suurimman osan entisten Norjan ja Ruotsin vesivaroista ja teki alueista asuinkelvottomia.
   
"Seurannutta vuosisataa nimitettiin Hämärän vuosisadaksi, ja sen aikana öljy oli kulunut loppuun. Suuri osa entismaailman teknologiasta katosi vähitellen. Selviytyminen nousi kaiken muun edelle. Kaikki, mitä ei pidetty välttämättömänä jokapäiväiselle hengissä pysymiselle, haipui pois."

Maailma ilman lunta ja talvea; metsät ja vähäiset jäljellä olevat järvet vartioituja ja siviileiltä kiellettyjä; massiiviset paarmalaumat ja ruokaviljelmät. Jättimäiset kaatopaikat, joilla ihmiset kaivelevat käyttökelvottoman tekniikan romuja löytääkseen johonkin tarkoitukseen soveltuvia osasia. Metallia sieltä ei juuri löydy, sillä armeija on sulattanut kaikki käyttökelpoisimmat osat, mutta muovia riittää: "Romumuovi ei kuitenkaan tuntunut loppuvan koskaan, sillä entismaailman muovi kesti vuosisatoja hajoamatta, toisin kuin meidän. Suurin osa siitä oli niin huonolaatuista tai pahoin vahingoittunutta, ettei siitä voinut muokata mitään käyttöön kelpaavaa, mutta toisinaan jos kaivoi syvemmälle, saattoi löytää aarteita." 

Tällaisessa maailmassa, jossa vesi on valtaa, päähenkilö yrittää jatkaa isänsä teeseremoniaa salaisen lähteen avulla. Sen vesi on laadultaan ensiluokkaista, toisin kuin se kura, jota armeija omista varastoistaan säännöstelee kansalaisille. Kirjan teho kasvaa, kun synkkä ympäristö ja tapahtumat punotaan yhteen tieteiskirjaksi poikkeuksellisen kauniin kielen avulla. Ahdistavat olosuhteet ovat taustaa, johon päähenkilöt ovat pakosta kasvaneet. Seuraavassa Noria ja hänen isänsä siivoavat taloa äidin lähdettyä mantereen toiselle laidalle tutkijan töihin.

"Neljäntenä päivänä lähdön jälkeen siivosin taloa hiki hatussa. Isä näki minun kantamassa vesisankoa, juuriharjaa ja kosteita riepuja kohti äidin työhuonetta. Kun laskin ne lattialle ja työnsin huoneen oven auki, hän sanoi:
   'Älä.'
   Katsoin häntä ja sitten katsoin pois, sillä en halunnut nähdä hänen ilmettään.
   'Anna sen jäädä ennalleen', hän sanoi.
   'Jos niin haluat', vastasin, mutta ajattelin: ei se voi pysyä sellaisena. Ei, vaikka sinä niin haluaisit, ja vaikka minä niin haluaisin. Pöly kerääntyy hyllyjen jalkoihin ja hämähäkit kutovat verkkoja nurkkiin ja kirjojen sivut kellastuvat vaitonaisina kansien välissä. Ikkunoiden lasi valuu kuin hidas sade, vaikka emme sitä näe, ja maisema ikkunan takana on joka päivä toinen: valo lankeaa eri kulmasta, tuuli tempoo puun oksaa nopeammin ja hitaammin, lehden vihreys pakenee pois ja rungolla kulkee yksi muurahainen enemmän tai vähemmän. Vaikka emme sitä heti näe, se kaikki tapahtuu, ja jos katsomme muualle riittävän pitkään, emme enää tunne huonetta ja maisemaa samaksi, kun lopulta katsomme niitä taas. Tämä talo on toinen hänen lähdettyään, ja me kumpikin tiedämme sen."

Kirjan mielenkiintoisiin teemoihin kuuluu pohdinta, kenelle vesi kuuluu. Norian vanhemmilla on asiasta eri näkemykset. Isä on vakuuttunut, että armeija kaappaa lähteen, jos sana siitä leviää. Teemestarit, veden vartijat, ovat kautta historian varjelleet omia lähteitänsä. Äidin mielestä on kyseenalaista, että tällaista tietoa pimitetään, kun kyläläiset joutuvat henkensä uhalla rakentamaan laittomia vesijohtoja pysyäkseen hengissä. Ongelma kaatuu Norian syliin ja sen paljastumisella on ratkaiseva merkitys hänelle.

Muistan hyvin miten tästä kirjasta puhuttiin paljon sen ilmestymisen aikaan. Se voitti kirjallisuuspalkintoja ja se on käännetty parillekymmenelle kielelle. Nyt se tuli lukulistalle syksyn uutuuselokuvan takia. Kirjaan perustuva Saara Saarela elokuva Veden vartija valmistui vuosien työn jälkeen. Kuuntelin Areenasta ohjelman Kirja vs. leffa (1.9.2022), jossa keskustellaan kirjan muokkaustyöstä. Käsikirjoittaja Ilja Rautsin kommentti ohjelmassa ratkaisi asian. Tällainen kirja on ehdottomasti luettava:

"Emmi kirjoittaa niin hyvin ja tarkasti, että se vaikuttaa täysin vaivattomalta, vaikka siinä on ihan uskomaton työstämisprosessi taustalla. Välillä Emmin kirjoissa on sellaisia lauseita, että mä vaan pysähdyn siihen, että tämä oli täydellinen lause ennen kuin jatkan lukemista seuraavaan."

On helppoa yhtyä Ilja Rautsin näkemykseen, että kirjassa kaiken taustalla tuntuu olevan vahva melankolia. On tunne siitä, että olemme kadottaneet jotain sekä yhteiskuntana että yksilöinä. Siitä syntyy taustalla vaikuttava suru. Mutta sitten on kuitenkin myös pieni toivonkipinä. Rautsi sanoo, että elokuvan piti kuvastaa samaa melankolista toivoa. Se onnistui, vaikka vesipula elokuvassa on niin paha, että eräs teeseremonia jouduttiin toteuttamaan ilman vettä. Siitä otsikko.

Meillä on vielä mahdollisuus vapaan vedenkäytön ylellisyyteen. Siksi aamuinen kahvinkeitto sujuu puolihuolimattomasti automaatilla. Mutta iltateen valmistamiseen minun on tämän kirjan jälkeen keskityttävä paljon tarkemmin:

   "Kun isä oli toivottanut Taron tervetulleeksi kumarruksella, hän meni vesihuoneeseen ja palasi sieltä hetken kuluttua pata mukanaan. Hän asetti sen lattian tulisijasyvennykseen kuivatun turpeen päälle ja sytytti turpeen tulensytyttimellä. Piikivet rätisivät toisiaan vasten. Kuuntelin heidän vaatteidensa kahinaa, kun hän meni uudelleen vesihuoneeseen ja palasi kantaen puista tarjotinta, jolla oli kaksi teekuppia ja kaksi teepannua, suuri metallinen ja pieni savesta tehty. Hän laski tarjottimen lattialle tulisijan viereen ja asettui istumaan niin, että saattoi nähdä veden padassa. Tiesin majuri Bolinin suosivan vihreää teetä, jota varten vesi ei saanut olla liian kuumaa. 'Kun pystyt laskemaan kymmenen pientä kuplaa padan pohjalla, on aika nostaa vesi teepannuun', isä oli opettanut. 'Viisi on liian vähän ja kaksikymmentä on liikaa.'"


Tommi