Avainsana-arkisto: sotaromaanit

Napolilaisilla tavaramarkkinoilla 1943

Curzio Malaparte: Iho (suomentanut Tapio Hiisivaara. Gummerus, 1969)

”Vapautuksen kunnia oli Euroopan kaikista kansoista kohdannut ensimmäiseksi Napolin kansaa: juhliakseen hyvin ansaittua palkintoaan poloiset napolilaiset olivat kolmen vuoden nälän, kulkutautien ja säälimättömien pommitusten jälkeen auliisti, rakkaudesta isänmaata kohtaan, hyväksyneet tavoitellun ja kadehditun osan esittää voitettua kansaa, he lauloivat, taputtivat käsiään, tanssivat ilosta kotiensa raunioiden keskellä, heiluttelivat vieraita lippuja, jotka vielä eilispäivänä olivat olleet vihollisen tunnuksia ja sirottelivat akkunoista kukkia voittajien ylle.”

Kirjan tapahtumia ajatellen sen motto on hyvin valittu. Se on Aiskhyloksen Agamemnonista:

Kunnioittaessaan voitettujen temppeleitä ja jumalia,
voittajat pelastavat itsensä häviämästä.

Kirjan päättävän viimeisen repliikin on kirjan päähenkilö, myös nimeltään Malaparte varannut itselleen:

”- Sodan voittaminen on häpeällistä, minä sanoin hiljaisella äänellä.”

Näiden kahden kiintopisteen väliin Curzio Malaparte (synt. Kurt Suckert) virittää paikoin kauhistuttavan kuvauksen Italian ja pääasiassa Napolin tapahtumista amerikkalaisten maihinnousun jälkeen vuodesta 1943 vuoteen 1945. Ennen kuin lukija on päässyt kirjan loppuun, hänen on kuitenkin pitänyt ylittää muutama hankala este matkalla.

Este 1:
Malaparte itse on luetun perusteella melkoinen pakkaus. Herää vahva epäily, että hän on rasisti, homofoobikko ja jonkin asteen fasisti. Italian fasistipuolueen jäsen hän olikin vuodesta 1922 alkaen. Tosin mitkään aatteet eivät istuneet hänessä kovinkaan syvällä. Kirjoituksillaan Mussolinista ja Hitleristä hän ärsytti valtaapitäviä siinä määrin, että hänet määrättiin viideksi vuodeksi kotiarestiin Liparin saarella (1933-38). Häneltä vietiin myös puolueen jäsenyys.

Vapauduttuaan arestista Malaparte perusti kulttuurilehden ja oli edelleen viranomaisten tarkassa valvonnassa. Seurasi useita pidätyksiä ja vankilatuomioita. Sittemmin hän tarkensi linjaansa ja lähestyi kommunismia kunnes Kiinan vallankumouksen innottamana hänestä tuli maolainen. Kuolinvuoteella tapahtui viimeinen keikaus. Hän kääntyi katolilaiseksi. Ei ole helppoa saada selvää miehen vaikuttimista, kun hän jo nimen valinnassaan halusi ärsyttää. Malaparte on Bonaparten vastakohta, ”huono osa”, mutta en saanut selvää miksi CM halusi tällä tavoin muistaa Napoleonia.

Este 2:
Kirjan päähenkilö on siis amerikkalaisten palveluksessa oleva italialainen yhteysupseeri Curzio Malaparte. Kirjoittaja toimi itsekin vastaavassa tehtävässä. Kyse on siis varmaankin silminnäkijän kertomuksesta? Ainakin osittain, varmasti. On kuitenkin syytä muistaa Malaparten taipumus rikastaa havaintojaan, jotta ulkoisten tapahtumien kuvaus paremmin vastaa sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä on asioista.

Malaparte oli pitkän linjan lehtimiehenä kokenut tapahtumien havainnoija ja pätevä kirjoittaja. Hän oli toiminut vuosia erilaisissa diplomaattisissa tehtävissä. Toisen maailmansodan aikana hän oli Corriere della Seran kirjeenvaihtajana itärintamalla ja muuallakin saksalaisten miehittämillä alueilla (myös Suomessa). Jo tuolloin nähtiin, että hänellä oli taipumusta jossain määrin liioitella kuvauksiaan. Eräät tämän kirjan kohtaukset ovat sellaisia, että alkaa epäillä niiden todenperäisyyttä. Ne kyllä palvelevat teoksen sanomaa: sota ja sen seuraukset ovat kauhea kokemus kaikille osapuolille.

Koodinmurtajia kotirintamalla

Robert Harris: Enigma : suuri sotasalaisuus (suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 1996)

Sotatalvi 1943 Englannissa:

”Sota-ajan Englanti lipui heidän ohitseen – suurin piirtein ennallaan, mutta kuitenkin hiukan erilaisena, sieltä täältä nuhraantuneena ja kolhuja kokeneena, kuin aikoinaan vauras mutta sittemmin nopeasti köyhtynyt kartano tai hyväsukuinen vanha rouva, joka on vastoinkäymisten vuoksi joutunut puille paljaille.
He näkivät pommitusten tuhoja vasta Rugbyn laitamilla, missä kaukaa katsottuna luostarin raunioita muistuttanut rakennus osoittautui katottomaksi, tyhjäksi tehtaaksi, mutta muita sodan jälkiä näkyi kaikkialla. Tietä reunustavat aidat olivat painuneet notkolle tai kaatuneet, koska kukaan ei ollut korjannut niitä kolmeen vuoteen. Hienojen maaseutupuistojen portit ja rauta-aidat oli viety pois, sulatettu sotatarvikkeiksi. Talot olivat ränsistyneitä. Mitään ei ollut maalattu vuoden 1940 jälkeen. Särkyneet ikkunat oli laudoitettu umpeen, metalliosat olivat ruostuneet tai tervan peitossa. Jopa majatalojen kyltit olivat kuluneita ja haalistuneita. Maa oli joutunut rappiolle.”

Saksalaisen Enigma-salakirjoituslaitteen keksijä Arthur Scherbius kuoli 1929. Jos hän olisi saanut elää, hänestä olisi tullut upporikas mies. Vuoteen 1942 mennessä käytössä oli yli satatuhatta laitetta. Niitä oli Saksassa käytössä kaikkialla: sotalaivoissa, maavoimien esikunnissa, lentotukikohdissa, satamissa, rautatieasemilla, sukellusveneissä. Mikään valtakunta koko maailman historiassa ei ollut uskonut yhtä suurta osaa salaisesta viestiliikenteestä yhden ainoan laitteen varaan. Saksalaisten luotto laitteeseen oli rajaton. Sen viestejä pidettiin mahdottomina purkaa, sillä laitteessa on valtava määrä eri kytkentävaihtoehtoja. Alkutiloja on 150 miljoonaa miljoonaa miljoonaa. Ja saksalaiset muuttivat asetuksia päivittäin, joskus jopa kahdesti päivässa.

Oli siis selvä, että kun vihollinen käytti yhtä laitetta noin kattavasti sotilaallisiin tarkoituksiin, niin sen viestit piti yrittää murtaa. Puolalaiset olivat 1. maailmansodan jälkeen seuranneet saksalaisten toimia erittäin tarkasti. He seurasivat saksalaisten sotalaivojen salattua viestiliikennettä, sillä ne liikehtivät uhkaavasti sen rannikon läheisyydessä. Ei ole aivan tarkasti tiedossa, miten puolalaiset saivat Enigman rakenteen selville. Heidän matemaatikot saivat rakennettua viestien purkamiseen tarkoitetun laitteen, bomben. Kun saksalaiset hyökkäsivät Puolaan, he antoivat tietonsa englantilaisille. Englantilaiset perustivat Bletchley Parkiin massiivisen viestien tulkintaan keskittyvän laitoksen. Se on tämän kirjan tapahtumapaikka.

1918: sotilaat

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960)

Elämä on lyhyt juttu mutta surkea.

”Saksalainen aliupseeri tuli takaisin kaupan rapuille syömään. Kiväärin hän laski porrastasanteelle viereensä ja alkoi lusikoida. Kantaja [punavanki] seisoi yhä asennossa pakkausten välissä ja tuijotti eteensä. Siitä kohtaa näki mäen juuressa vasemmalla olevan pienen järven yli nuoreen koivikkoon, joka ulottui kartanon mäen ohi joen rantaan saakka. Kaupan nurkka esti näkemästä lasitehtaalle ja asemakylään ja Tulevan lauttauspaikalle ja pihapiiriin. Koivuissa ei ollut vielä lehtiä.

”Kantaja astui yhtäkkiä pakkausten ylitse, kääntyi ja lähti ripeästi kävelemään tietä siihen suuntaan mistä oli illalla tänne tuotu. Aliupseeri katsoi häntä suu auki. Sitten hän laski lautasensa tasanteelle, otti kiväärinsä, ojensi sen ja ampui. Sitten hän laski kiväärin, otti lautasen käteensä ja työnsi lusikallisen suuhunsa katsomatta tulosta. Kaikki katsoivat hänen syömistään eikä kukaan kaatunutta, kunnes aliupseeri antoi sotilaille määräyksen. Sotilaat ottivat pakkauksistaan pienen lapion ja kaivoivat kaatuneen viereen haudan keskelle kaupan pihaa, käänsivät ruumiin kuoppaan, ajoivat hiekan päälle ja tallasivat sen tiukaksi. Tämä vei aikaa korkeintaan viisi minuuttia. Kun he lopettivat, aliupseeri lopetti syömisensä, laski lautasen maahan ja kääntyi kyljelleen lepäämään. Suojeluskuntalaiset tuijottivat häntä yhä niin kuin hän nytkin olisi tehnyt jotakin, joka ei mene muistista.”