Avainsana-arkisto: kansallissosialismi

Suomalainen sankari vai saksalainen huijari

Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)

Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)


Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."

Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia. 

Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.

Felix Kersten:
   "Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."

Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."

Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)

Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.

Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin." 

Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)

Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.

Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.

Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena

Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.

Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.

Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta. 

Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"

Eine sehr komplizierte Geschichte!


Tommi

Bis zum letzten Tropfen mein Führer!

Erich Kempka: Minä poltin Adolf Hitlerin (suomentanut Kyllikki Holmquist. Gummerus, 1955)

”Riuhtaisin kanisterin korkin auki.
Viereen putoili kranaatteja, maakokkareita ja kuraa sinkoili niskaamme, sirpaleet vihelsivät ympärillä.
Syöksyimme takaisin bunkkerin käytävään suojaan.
Hermomme olivat äärimmilleen pingottuneet. Odottelimme kiihtyneinä, kunnes kranaattisade hiljeni pihalla, ja riensimme sitten takaisin ulos. Juoksimme kumarassa ja tartuimme kanistereihin. Koko ruumis vapisten aloin valella vainajia bensiinillä hokien koko ajan mielessäni, että tämä oli ollut Adolf Hitlerin viimeinen käsky. Yhä uudelleen minut valtasi kauhu ja inho. ”En voi tehdä tätä!” Ja kuitenkin sai velvollisuudentuntoni aina ylivallan. Vieressäni täyttivät Günsche ja Linge samaa viimeistä velvollisuuttaan Adolf Hitleriä ja hänen vaimoaan kohtaan. Vainajien vaatteet lepattivat heikosti tuulessa, kunnes ne likomärkinä painuivat ruumiita vasten.”

Erich Kempkan pienen kirjan päättyessä jää hämmentynyt tunnelma. Se on kuiva ja pelkistetty, suorastaan karu selonteko. Se muistuttaa todistajanlausuntoa oikeudessa. Halutaan kuulla pelkkä totuus siihen mitään lisäämättä. Tuntuu että tekijä vastaa vain hänelle tehtyihin kysymyksiin eikä todellakaan kerro omaehtoisesti mitään ylimääräistä. Kirja päättyykin 1950 Kempkan Münchenin julkisen notaarin virastossa antamaan valaehtoiseen todistukseen. Sen mukaan hän kirjoitti tämän kirjan kuvailemalla historialliset tosiseikat kuin hän ne itse koki.

Erich Kempkaa alkoi häiritä se, että sodan jälkeen Hitlerin kohtalosta kiersi jatkuvasti villejä huhuja. Moni korkea natsi oli onnistunut pakenemaan liittoutuneilta ja epäiltiin, että Führerin osalta oli samoin. Huhujen mukaan kymmenkunta sukellusvenettä ja 12 lentokonetta oli komennettu valmiustilaan kuljettamaan hänet sodan lopussa turvaan. Lisäksi ”mielenkiintoisuuden sädekehää” tavoittelevat henkilöt kertoivat huimia tarinoita, miten he olivat saattaneet Hitlerin ja Eva Braunin saartolinjojen läpi milloin minnekin.

Kempka joutui kertomaan eri vankileirien kuulustelijoilla ja Nürnbergin tuomioistuimessa saman tarinan aina uudestaan:
”Ja kuitenkaan ei kukaan heistä voinut silloin kuvitella, että Adolf Hitlerin kaltainen mies olisi poistunut elämästä vapaaehtoisesti, kuten heille totuudenmukaisesti kerroin… ettei Adolf Hitler olisi käyttänyt ainoatakaan niistä tuhansista mahdollisuuksista , jotka olivat hänen kaltaisensa miehen ulottuvilla – ei, Waffen-SS-Obersturmbannführer Erich Kempka oli ilmetty valehtelija.”

Väkivaltaa omenankorjuun aikaan

Seghers, Anna: Seitsemäs risti. Suom. Elvi Sinervo. Kansankulttuuri 1961.

Jos haluat lukea jotakin hilpeätä ja rentouttavaa, älä lue Seitsemättä ristiä. Mutta jos tahdot paremmin ymmärtää Saksan 1930-luvun tapahtumia, niin lue ihmeessä. Ajankuvan terävä sanoiksi pukeminen, ei paasaten, vaan eri henkilöhahmojen kautta ilmaistuna on tämän romaanin tärkein anti.

Seitsemäs risti  (Das siebte Kreuz) kertoo natsi-Saksan ajasta ennen sodan syttymistä, seitsemästä vangista, jotka pakenevat Westhofin rangaistusleiriltä.

Leirin komentaja vannoo, että ennen kuin viikko on lopussa, karkurit saadaan kiinni. Hän keksii tehdä leirirakennuksen viereisistä seitsemästä plataanipuusta ristit, joihin palautetut vangit köytetään rangaistukseksi. Jotkut jäävät kiinni jokseenkin heti. Toiset pääsevät pitemmälle. Leirin sadistiset kierrokset kiihtyvät sitä mukaa kun miehiä palautuu leiriin.

Yksi onnistuu pakenemaan. Seitsemäs risti jää tyhjäksi; siitä tulee toivon ja vapauden symboli vankeudessa kituville.

Leirillä säilytetään ja rangaistaan toisinajattelijoita. Juutalaisia kohtaan ilmapiiri on muuttunut jo niin, että Westhofin likeiseltä seudulta juutalaiset yrittäjät lähtevät maanpakoon.

Anna Seghers kirjoitti tämän teoksen tiettävästi 1930-luvun puolella. Se ilmestyi vuonna 1942 Yhdysvalloissa. Saksaksi kirja ilmestyi Meksikossa 1943 ja ensi kerran Saksassa 1946.

Kirjaa lukee kuin jännitysromaania, sillä vankikarkureiden vaiheet ovat hiuksianostattavat. Toisaalta henkilöiden runsaus luo haastetta; jouduin selailemaan edestakaisin erottaakseni Franzit ja Fritzit. Vankikarkureiden ympärillä pyörii laaja joukko väkeä, perheenjäseniä, naapureita, kyläyhteisön merkkihenkilöitä, virkavaltaa, satunnaisia silminnäkijöitä. Vankien epätoivoiseen pakoon, kipuihin, nälkään, janoon ja siirtymiseen pisteeltä toiselle nivoutuvat tavallisten kansalaisten työasiat, lemmenhuolet, monenlaiset mietteet. Sisältöä on siis ylenpalttisesti.

Oma synkkä juonteensa on väkivalta, joka läpäisee koko yhteisön. Se väreilee maaseudun omenatarhojen ja viljapeltojen liepeilläkin. Väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä. Pikemminkin kuulustelukohtaukset ovat viileästi raportoituja. Silminnäkijä saattaa mainita, että karkurilta puuttuu niin ja niin monta hammasta ylhäältä ja niin ja niin monta alhaalta, tai todetaan, ettei mies kuulustelun jälkeen pysynyt pystyssä.

Kaikki tapahtuu omenankorjuuaikaan, ja omenat toistuvatkin teemana pitkin kirjaa. Seghers kuvaa lyyrisesti syksyn kauneutta, kullankeltaista satoa notkuvia hedelmäpuita ja yhteisöllisiä korjuupuuhia. Omenia kuljetetaan, niillä käydään kauppaa, niistä syntyy herkullinen perinnepiirakka, ne käyvät verukkeeksi salaiseen tapaamiseen.

Miksi natsiaate sai kannatusta? Seitsemäs risti tuo isoa asiaa ruohonjuuritasolle. On ymmärrettävä ensimmäisen maailmansodan jälkeinen tilanne. Monet miehet ovat turhautuneita, kuten sotasankari Zillich:

”Kyllä tuntuu, että olen taas kotona, tässä roskalävessä, totisesti! Kun tekivät lopun sodasta, tekivät lopun hyvästä sodastamme! Täytyykö minun taas ruveta marssimaan lehmien perässä, niin, sehän kai on tarkoitus. Panna Zillich raaputtamaan hometta pois kynsillään.” (s. 362)

Turhautumista voimistaa vaikea työttömyys. Kun liittyy natsipuolueeseen, saa ainakin varmemmin töitä. Työn eetos ja muisto työttömyyden tuskasta ajaa eteenpäin ja auttaa ummistamaan silmiä tarvittaessa.

Suurperheet nauttivat erityisiä etuja.

” – Leikki sikseen, Georg, kaikki edut ja palkanlisää, 7 pfennigiä tunnilta huomioon ottaen se tuntuu jo sentään. Vapautus poistoista ja iso kasa kapaloita.

– Kansallissosialistinen kansanhuolto on aavistanut, että kolme vanhinta ehti pissiä entiset kapalot hajalle.

– Älä kuuntele Paulia, Liesel sanoi. – Hänenkin silmänsä tuikkivat varsin kauniisti, hän oli iloinen kuin sulhasaikanaan viime elokuisella kesäretkellä.

– Missä te sitten kävitte?

– Thüringenissä, kävimme katsomassa Wartburgia, Martin Lutheria ja Laulajien kilpaa ja Venusvuorta. Olihan sekin jonkinlainen palkinto. Ihan totta, ei tällaista ole ollut ennen maailmassa.” (s. 252)

Anna Seghers kirjoitti hieman myöhemmin, vuonna 1946 romaanin Der Ausflug der toten Mädchen, joka kuvaa nuorten ystävysten retkeä. Tapahtumien lomassa piirtyy kuva sodan järjettömyyksien nujertamasta nuoruuden viattomuudesta. Kukaan ei pääse pakoon, olipa konfliktin kummalla puolella tahansa, vaan kaikki kärsivät.

Menetetty viattomuus: myös Seitsemäs risti pohtii tätä problematiikkaa monen henkilöhahmon muodossa. Ikävännäköinen vankileiri herättää alkuvaiheessa seudulla hätäännystä ja vastustusta, mutta käytännölliset talonpojat huomaavat pian mielihyväkseen, että vihanneksia ja muita tuotteita saa tilanteen ansiosta mukavasti kaupaksi. Ja nuoret sisäistävät leirin ”välttämättömyyden”.

”Ylipäänsä oli kylän nuori polvi, pojat ja tytöt, kärkäs tarkasti selittämään vanhemmilleen, miksi leiri oli olemassa ja keitä varten, nuoret ihmiset kun aina luulevat tietävänsä kaiken paremmin – asia on vain niin, että entisaikaan nuoret olivat tietävinään paremmin hyvän, mutta nyt he olivat paremmin selvillä pahasta.” (s. 87)

On nuori neito Helwig, jota elämä kutsuu rakastamaan ja jota nuorisokasvatus on jo muovannut.

”Hänen sydäntään ahdisti hiukan. Miksi tänä iltana oli vapaata? Hänen oli ikävä tuttua seuraa, melua, kilpaleikkejä ja marsseja. Hän oli kasvanut isoksi trumpettien, fanfaarien, heil-huutojen ja marssinnan hurjassa melskeessä. Tänä iltana oli kaikki yhtäkkiä tauonnut kahdeksi minuutiksi, kaikki soitto ja rummutus, niin että kuuli kaikki ne hienot sävelet, joita muutoin ei kuullut.” (s. 88)

Tai teini-ikäinen rouva Else, joka innokkaana pyrkii täyttämään aviovaimon normia. Kahvikutsuilla hän istuu ylpeänä suvun naisten joukkoon ja vihkisormuksella varustetulla ”kiinteälihaisella lapsenkädellään” kurottaa tyytyväisenä ottamaan omenakakkua.

Seghers kiteyttää muutamaan riviin totalitaarisen kasvatuksen tuloksen:

”Kaikki nuo tuolla ulkona seisovat nuoret tytöt ja pojat olivat Hitlerjugendin ja työpalvelun ja sotaväen läpi käytyään kuin niitä sadun lapsia, joita pedot kasvattivat, kunnes he olivat valmiit raatelemaan oman äitinsä.” (s. 173)

Mainzissa juutalaiseen perheeseen syntynyt, humanistisen yliopistosivistyksen hankkinut, 28-vuotiaana kommunistipuolueeseen liittynyt Seghers (oik. Netty Reiling Radványi, 1900-1983) oli jo varhain Gestapon silmätikkuna. Hollantilaiselta 1600-luvun alun taidemaalarilta omaksumallaan taiteilijanimellä hän kirjoitti profeetallisen varoittavia sanoja natsi-ideologiasta ja joutui kuulusteluihin ja pidätetyksi. Hän pakeni perheineen vainottuna kotimaastaan, ensin Pariisiin, ja kun natsien alue laajeni sinnekin, Meksikoon.

Sodan jälkeen hän palasi Saksaan, Berliiniin. Hän sai laajasta kirjallisesta tuotannostaan useita palkintoja, olipa ehdolla kirjallisuuden Nobelin saajaksikin vuonna 1967. Hänelle myönnettiin Jenan yliopiston kunniaprofessuuri ja Mainzin kunniakansalaisuus. Hänet on haudattu Berliiniin. Samassa kaupungissa osoitteessa Anna-Seghers-Strasse 81 sijaitsee myös kirjailijan nimikkomuseo.

Seghers kiinnostaa Saksassa yhä uusia yleisöjä. Hänen tekstejään luetaan ääneen ja esitetään näyttämöllä. Myös Seitsemäs risti on aina vain ajankohtainen, muun muassa mielipiteenvapautta, erilaisuuden sietämistä ja yhteisöllisyyden paineita pohdittaessa.

(Taina)