Soini hillotolpalla, Berlusconi poropizzalla

Yannick Lahti & Matti Mörttinen : Populismin anatomia (Into, 2023)

”Mitä tapahtuu sitten, kun populistipuolue nousee valtaan ja populistipoliitikoista tulee valtioiden ylimpiä päättäjiä? Kysymys liittyy elimellisesti pohdintaan siitä, onko populismi pelkästään pahasta vai onko siinä myös demokratialle tarpeellisia elementtejä.
Populismi ei itsessään ole minkään poliittisen liikkeen vihollinen tai yksiselitteisesti paha ilmiö. Sen luoma poliittinen ilmapiiri tai ajama valtapolitiikka ei ole kuitenkaan riskitöntä edes sen lievimmässä muodossaan.
Populistit voivat haastaa liberaalin demokratian ja hankaloittaa sen tarkoituksenmukaista toimintaa. Ylipäätään populismi ja populistit aiheuttavat kahtiajakoa, mikä vahvasti haittaa julkista poliittista keskustelua ja kykyä poliittisiin kompromisseihin ja päätöksentekoon.
Samanaikaisesti populistit saattavat aktiivisesti pyrkiä rajaamaan vähemmistöjen oikeuksia. Näin he voivat käyttää vaaleissa saatua mandaattiaan heikentääkseen oikeusvaltioperiaatetta, kuten lehdistönvapautta ja oikeuslaitosten riippumatonta toimintaa. Tätä olemme voineet todistaa EU:n sisällä Puolassa ja etenkin Unkarissa, jonka populistinen Fidesz-puolue on pääministeri Viktor Orbánin johdolla käytännössä muuttanut Euroopan unionin ensimmäiseksi diktatuuriksi. Orbán käytti koronaviruksen tuomia poikkeusoloja hyväkseen ajaakseen alas maan demokratian.”

Tutkija ja väitöskirjan populismista kirjoittanut Yannick Lahti sekä toimittaja ja tietokirjailija Matti Mörttinen ovat kirjoittaneet kihisevän ajankohtaisen kirjan. Sana populismi on taatusti kaikille tuttu. Vaalien alla ja niiden jälkeen media on ollut sitä sakeanaan, kun perussuomalaiset onnistuivat jälleen tarrautumaan vallan kammarien ovenpieleen. Kirja selkeyttää sitäkin, miksi hallituksen rakentaminen populistipuolueiden kanssa niin meillä kuin muualla on aina niin hankala rasti.

Populismi on terminä tuttu, mutta Lahden ja Mörttisen mielestä sitä yleensä käytetään väärin. Sitä helposti yksinkertaistetaan ja lähestytään vain hyvä-paha -jaottelun kautta. Kirjoittajien mielestä tämä on väärin ja naiivia, sillä populismi on laajempi ja monitahoisempi sosiokulttuurinen ilmiö. Populismiin kuuluu myös myönteisiä piirteitä. Sen kautta voivat päästä ääneen kansanryhmät, jotka muuten helposti jäävät huomiotta. Parhaimmillaan se saattaa selkeyttää poliittista kapulakieltä ja paljastaa kaksoisstandardeja muistuttamalla vastapuolta heidän puheidensa epäjohdomukaisuuksista muissa asiayhteyksissä.

Silti populismi on leikkimistä räjähdysherkän materiaalin kanssa. Tekijät pelkistävät populismin rautalankamallin. Politiikassa tietynasteinen vastakkainasettelu on oleellista. Populistit tekee vaarallisiksi se seikka, että heidän puheisiin ”meistä” ja ”heistä” sisältyy vahva arvolataus. He luovat ”me vastaan nuo” -asetelmia vaikka keinotekoisesti. Näin populistit pystyvät haluamissaan kysymyksissä määrittelemään hyvät, pahat ja ”aidon oikean kansan”, jota he ja vain he edustavat.

Populismin rakentamat jakolinjat tarkoittavat väistämättä sitä, että kansasta pitää aina poistaa tietty osa. Se voi olla eliitti, maahanmuuttajat, muun kieliset, eri uskontokuntiin kuuluvat jne. Jos populistinen vastakkainasettelu viedään huippuunsa, poliittinen päätöksenteko muuttuu todella hankalaksi käytännössä. Perussuomalaisten kannanotot viilensivät Suomessakin tehokkaasti eräiden puolueiden haluja ryhtyä heidän kanssaan minkäänlaiseen yhteistyöhön.
(Rkp:n Helsingin piirin puheenjohtaja Simon Granroth arvioi puolueensa mahdollista hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa Helsingin Sanomissa 21.4.2023, sivu A6, kirjoittaja Anni Keski-Heikkilä:
”Granroth puhuu myös siitä, miten perussuomalaiset ’retorisesti käsittelee ihmisarvoa’ ja erityisesti Rkp:hen liittyvänä seikkana vähemmistöjä Suomessa. Hän uskoo, että osalla kansanedustajista olisi henkilökohtaisella tasolla vaikeuksia tehdä hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa.
’Ihmiskuva on se, mikä eroaa arvopohjaisesti niin paljon, että näen hyvin epätodennäköisenä ja epämiellyttävänä tällaisen yhteistyön.'”)

Demokratian ja populismin lähtökohta on sama, kansa (demos ja populus). Ajatus on, että kansan pitää päättää ja hallita. Populismissa kansaa tosin käytetään vallan tavoittelun välineenä. Populistisessa tyylissä kansa esitetään suvereniteetin todellisena haltijana. Kansaan voidaan vedota useammalla tavalla. Se voi olla kaipuuta sydänmaahan, vanhoihin hyviin aikoihin tai viittauksena valtavirtaan. Niillä ilmaistaan populistien luontaisia taipumuksia olla oikean kansan puolella.

Sivut: 1 2

”Ilman toisia ihminen ei ole kukaan”

Claes Andersson : Jokainen sydämeni lyönti : merkintöjä elämästäni (suomentanut Liisa Ryömä. 2. painos. WSOY, 2009)

”Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat siitä mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen.”

Kun muistelmien ensimmäisellä sivulla todetaan noin, niin lukija voi ajatella, että mitä faabelia! Varsinkin kun Claes Andersson kertoessaan nuoruutensa lukuinnostuksesta vielä kirjoittaa kirjailijan työstä:
”Mitkä seikat vaikuttivat kirjailijan valintaan? Eikö kirjoittaminen itse asiassa ollut valhetta, järjestelmällistä valehtelemista?” Entä kun tämä kirjailija toimi vielä lääkärinä mielisairaaloissa, suljetuilla osastoilla? Ettei vaan olisi saanut harhoista tartuntaa…

Taina on ehtinyt arvioida blogissa Riitta Kylänpään kirjan Utelias mieli – Claes Anderssonin elämä (2020). Siitä saa erinomaisen kokonaisnäkemyksen tämän ”renessanssi-ihmisen” monipuolisuudesta. Nuoresta pitäen tämä mies on elänyt kybällä. ”Halu ja unelmat sojottivat eri suuntiin, tuskin olin lumoutunut jalkapallosta kun kirjat jo imivät minua magneettisen armottomasti puoleensa. Mutta sitten minut vei jatsi.” Ja sitten elokuvat. Ja tytöt, myöhemmin naiset. Kun elämän tarjoomuksilla ei tuntunut olevan mitään rajaa, säntäili nuori Claes yhtä aikaa joka suuntaan, ”pysyvää oli huimaus, hämmennys ja intoutumisen krapula. Mutta myös onni, himo saada lisää kaikkea tätä ihanuutta.” Uteliaisuus kaikkia elämän ilmiöitä kohtaan kesti koko elämän. Hufvudstadbladetin syntymäpäivähaastattelun 28.5.2017 otsikko on kuvaava: 80-vuotias jolla ei koskaan ole tylsää.

Epäilemättä tämä kirja on ollut myös erinomaista lähdemateriaalia Riitta Kylänpään haastellessa Anderssonia. Jos Kylänpään kirja soi kuin tarkasti sovitettu yhtye, niin tämä kirja on Claes Anderssonin ikioma soolo. Kun Anderssonia lukee, niin tuntuu kuin hän istuisi aivan vieressä. Ainakin hän hengittää täysin mukana tekstissä, joka on tarkkaa ja kepeää kuin jazzkomppi. Liisa Ryömää pitää kiittää hienosta käännöksestä. (Claes Andersson sanoo leikillisesti Kirjastokaistan haastattelussa vuodelta 2009, että käännös on oikeastaan parempi kuin alkuperäinen.)

Kovin selkeää näkemystä kehityksen kaaresta ja Claes Anderssonin elämänvaiheista on hankala saada kirjan perusteella. Tapahtumat hypähtelevät irtonaisesti muistoissa eri ajoilta. Lisäksi Andersson tarkentaa eräitä muistikuvia myöhäisemmässä vaiheessa, kun hän kuvaa oman terapiansa seurauksia. Silloin hän on saanut uusia näkökulmia varhaisempiin kokemuksiinsa. Siitä ehkä johtuu alun varoitus: meidän muistoihimme jää väkisinkin sellaisia katvealueita, joista ei aivan tarkkaa kuvaa voi saada.

Kuusi vuotta kestäneen psykoterapian kokemukset olivat hieman toisenlaiset kuin Claes Andersson oli etukäteen arvellut. Kirjoittaminen kävi helpommaksi ja nautinnollisemmaksi. Oikeistolaistumisen pelko oli aiheeton. Ongelmien ja vaikeuksien määrä ei vähentynyt, mutta monet niistä muuttivat luonnettaan. On harhaluulo, että ongelmien pohjaan asti voi tunkeutua. Ibsenin Per Gynt jää turhaan etsimään kuorimansa sipulin todellista ydintä.

Terapian myötä aikaisemmat kokemukset vanhemmista saivat lisäpiirteitä. Esimerkiksi etäinen ja pelottavalta tuntunut, ”kolme metriä pitkä ja yhtä leveä”, koko huoneen täyttänyt isä inhimillistyi ja kutistui normaaleihin mittoihin. Sen sijaan ongelmattomammalta tuntunut suhde äitiin ei ole enää lainkaan niin selkeä. Kiltti ja epävarma äiti oli alistunut kotirouvan rooliinsa ja isän määräilyyn. Hän oli myös luopunut omista taiteellisista pyrkimyksistään.

”Äidin tapa saada tahtonsa läpi ja käyttää valtaa oli uhrautua ja väheksyä omaa arvoaan. Hän ei vaatinut mitään itselleen. Hän hallitsi meitä alistumalla. Hän halusi aina huonoimman osan, jotta se ei jäisi kenellekään muulle. Tämä päti varsinkin ruokapöydässä, jossa hän aina valitsi sen palaneen lihapullan tai otti eilispäivän tähteitä.
Hänen seurassaan tunsin itseni usein syylliseksi, ikään kuin olisi minun syyni ettei hän pitänyt puoliaan ja joutui kärsimään syyttä.”

Claes Andersson kysyy, miten pitää pintansa vaatimattomuuden edessä ja miten puolustautua uhrausta vastaan. Sota-ajan kokeneelle sukupolvelle ja heidän lapsilleen tuttuja asioita. Sota-aika vaikutti varmaankin rajuihin lapsuuden leikkeihin. Anderssonin kuvaus heidän klaaninsa pääsykokeiden vaatimuksista on hiuksianostattava. Kastematojen nieleminen, korin täyttäminen nokkosilla paljain käsin ja muurahaispesässä istuminen vielä menettelevät. Mutta entä hyppääminen suuren ladon katolta heinäkasaan, johon on piilotettu teräviä veitsiä ja sirppi? Tai antaa työntää itsensä suurelta laivalaiturilta veteen kädet selän taakse sidottuina? Kerran Claes Andersson työnsi uimataidottoman tytön veteen ja koko porukka poistui paikalta. Kokelaan piti selvitä kuivalle maalle omin avuin. Onneksi joku ohikulkija kuuli sattumalta hukkuvan tytön huudot ja hän pelastui. ”Huhun mukaan hän oli vahingoittunut jollakin tavoin, saanut ’hermovaurion’ niin kuin siihen aikaan sanottiin.”

Soittaminen Ylermi Kososen kvintetissä ja pelaaminen jalkapalloa HIFK:n edustusjoukkueessa kasvattivat henkisesti. Soittamalla saattoi ansaita rahaa opintoihin. Tosin Claes Anderssonin tapauksessa mikä soittaen tuli se iloisesti myös meni. Hän kertoo avoimesti ongelmallisesta suhteestaan rahaan ja peliriippuvuudesta. Ryhmissä myös oppi, että tärkeintä on koko joukon yhteinen etu sekä yhteistyö. Jalkapallon huippupelaajaksi hän sanoo olleensa liian kiltti, mutta saadut kokemukset toveruudesta ja lojaalisuudesta olivat tärkeitä. Tärkeä hahmo oli joukkueessa pelannut Åke Lindman, lempinimeltä Hamlet tai Kuristaja. Hänestä tuli eräänlainen ”varaisä” Claes Anderssonille.

Sairaalatyön monentasoinen arki tulee kirjassa hyvin esille ruumiiden kuljetuksesta ja muista aputöistä alkaen. Claes Anderssonin ensimmäinen oikea lääkäritoimi oli kesällä 1959 Eskilstunan mielenterveysklinikan apulaislääkärinä. Potilaille annettiin vakiintuneen käytännön mukaan joskus sähkösokkeja:

”Muuan masentunut mies joka ei syntymästään lähtien ollut koskaan tuntenut hajuja eikä tuoksuja, havahtui käsittelyni jälkeen ja alkoi karjua että kaikkialla löyhkäsi. Koko maailma löyhkäsi! Hän oli saanut hajuaistinsa takaisin. Eikä kiittänyt minua. Hän oli aivan raivoissaan ja olisi kai halunnut puraista minulta nenän irti. Minä olin ilman hänen lupaansa palauttanut hänelle aistin josta hän ei ollut koskaan tiennytkään eikä myöskään pyytänyt saada sitä.
Muistan miettineeni vakavasti mitä oikeastaan olin tekemässä.”

60-luvun lopulla työttömyyden ja syrjäytymisen vastainen työ sai vauhtia. Andersson toi pontevasti uusia toimintatapoja mielenterveyden hoitokäytäntöihin. Hän toimi tiiviisti mukana esimerkiksi Marraskuun liikkeessä. Päivätyönsä ohella hän päivysti alkoholistiasuntolassa, ”Liekki-hotellissa” ja pystyi kokemuksiensa perusteella samastumaan asiakaskuntaansa:
”Minäkin olin avioeromme jälkeen jonkin aikaa vailla asuntoa. Asuin tilapäisesti vanhassa pesutuvassa Lönnrotinkadun piharakennuksessa. Lämmitystä ei ollut, nukuin vaatteet päällä huoparöykkiön alla. Peltitonkka toimi pissaämpärinä – joinakin aamuina pissa oli jäätynyt tonkan pohjalle. Minun asiani olivat kuitenkin hyvin verrattuna useimpiin itsemurhaosaston potilaisiin.”

Kiinnostavaa on lukea Claes Anderssonin diagnoosi omasta esiintymiskammostaan. Aika ajoin se muistutti itsestään niin, että aiottu esitys piti kokonaan keskeyttää. Mistä johtuu että hän, yksinäisyydestäkin pitänyt henkilö, nautti tietyistä esiintymistilanteista mutta pelkäsi toisia? Muutenkin välillä häkellyttäväkin avoimuus leimaa koko kirjaa. Claes Andersson huomauttaa kuitenkin, että eräät komeron ovet saavat jäädä avaamatta. Jotain salaisuuksia hänkin sentään haluaa säilyttää.

Politiikka jää kirjassa sivuosaan. Maininnan saavat Matti Vanhanen, Erkki Tuomioja sekä Suvi-Anne Siimes, Anderssonin seuraaja Vasemmistoliiton johdossa. Erityisesti Matti Vanhasen toiminta pääministerinä saa Claes Anderssonin suorastaan tuohtumaan. Politiikan osalta hänen aiemmin kirjoittamansa Kaksitoista vuotta politiikassa (2000) kattoi ilmeisen riittävästi tuon aiheen.

Tunnollinen työntekijä Claes Andersson on varmaankin ollut. Tuo yli seitsemänkymppinen herää edelleen keski-iän pavlovilaisen äksiisin seurauksena kello kuusi joka aamu. Iän mukana tulleet sairaudet ja rajoitteet hän kirjaa kokeneen lääkärin tyyneydellä. Lopullisen maalinauha läheisyys ei häntä myöskään hätkäytä:

”Kun viime vuosina olen aivan todella raottanut kuoleman valtakunnan ovea, olen välttynyt pahimmilta ahdistuksilta. Joka kerta kun minut on nukutettu sydänleikkauksen tai niin kutsutun defibrillaatiolla tehtävän kardioversion takia, olen ihmetellyt, miten helppoa ja tuskatonta katoaminen oikeastaan on. Kuin sammuttaisi lampun ennen nukahtamista.”

Tommi

Claes Anderssonista löytyy myös Ylen Areenasta useampiakin tv- ja radio-ohjelmia.
Eräinä esimerkkeinä:

Mikä sirkus! (2008)
Psykiatri, kirjailija, poliitikko Claes Andersson (2012)
”Tyhjyys on valtava, aivan valtava testamentti” (Kulttuuriykkönen 2019)

Suomalainen sankari vai saksalainen huijari

Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)

Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)


Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."

Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia. 

Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.

Felix Kersten:
   "Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."

Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."

Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)

Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.

Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin." 

Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)

Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.

Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.

Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena

Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.

Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.

Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta. 

Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"

Eine sehr komplizierte Geschichte!


Tommi