Henkisesti haavoittuneet

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet : taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939‒1945. WSOY 2013.

”Erityisen pahan pommituksen jälkeen joulukuun 1939 viimeisinä päivinä hän oli lopulta paennut sekavana joukostaan, ja sotapoliisit olivat toimittaneet hänet edelleen mielentilatutkimuksiin. Sairaalaan saapuessaan Oskari K. oli täysin tolaltaan. Hän tuijotteli pitkin kattoa ja seiniä, ja aika ajoin hänellä oli sotaan liittyviä harhanäkyjä. Lisäksi hän naurahteli aiheettomasti, puhui jatkuvasti itsekseen päällekäyvistä venäläisistä ja valitti päätään pidellen ’pommien putoavan’.” (s. 26)

Toisen maailmansodan aikana hoidettiin noin 18000 suomalaissotilasta päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Suomen armeijan riveissä palvelleista miehistä noin 2‒2,5 prosenttia oli sota-aikana psykiatrisessa hoidossa. Psyykkiset häiriöt tuottivat pulmia armeijalle ja valtiolle:

”Toisaalta mieleltään järkkynyt sotilas oli hyödytön ja suorastaan haitallinen rintamalla; toisaalta ’heikoista hermoista’ ei saanut muodostua porsaanreikää, jonka johdosta miehiä olisi alkanut vuotaa pois rintamalta.” (s. 9)

Historiantutkija Ville Kivimäen englanninkielinen väitöskirja oli pohjana teokselle Murtuneet mielet, joka selvittää suomalaisten rintamamiesten psyykkisen kestämisen ja murtumisen syitä ja vaihtelua toisen maailmansodan eri vaiheissa. Kirja on riipaisevaa luettavaa, sillä se nostaa esiin sotasankaruuden alle jääneen traumaattisen historian sekä sen ankarat seuraukset.

Kivimäen tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomukset, päämajan lääkintäosaston sota-ajan arkisto, suomalaissotilaiden muistitietoaineistot ja sotapsykiatrien kirjoittamat tieteelliset artikkelit. Teos on kirjoitettu tyylikkäästi, virheettömästi ja jopa kauniilla kielellä. Aihe on raskas, mutta lukeminen nautinnollista.

Aikaa kestävä tietoteos sisältää myös epätavallista lähdemateriaalia, kuten sotilaiden jatkosodan aikana kirjoittamia runoja. Ne kertovat ennen muuta vahvasta kulttuurisesta pohjavirrasta, yhteisesti sisäistetyistä ihanteista, mutta ne loivat myös toivoa ja rohkaisivat aseveljiä. Runohankkeesta vastasi päämajan tiedotusosasto  tavoitteenaan toimittaa runokokoelma rintamarunoutta. Täältä jostakin ilmestyi vuonna 1943, ja runoja kerättiin edelleen vuoden 1944 kevääseen saakka.

Eriarvoiset olivat ennen:

köyhä ja rikas, ja pieni ja suuri.

Nyt poissa on raja ja murskattu

väliltä muuri. — (s. 200)

Jo ensimmäisessä maailmansodassa syntyi Ison-Britannian armeijassa käsite shell shock  tarkoittamaan kranaatin tai jatkuvan rumputulen aiheuttamaa psykofyysistä tilaa. Talvisodassa Suomessa alettiin puhua tärähtäneistä. Kieli on joskus paljastavaa: shell-shocked sotilas oli kranaatin iskemä, mutta termi tärähtänyt vihjasi siihen, että mies oli jotenkin omalähtöisesti mennyt raiteiltaan. Hullun ja tärähtäneen miehen ero oli häilyvä, ja sanoja voitiin käyttää toistensa korvikkeina (s. 36).

Talvisodassa sotilaita järkytti eniten jatkuva, voimakas rumputuli. Jatkosodassa maksettiin hintaa aiemmista kokemuksista; vanha trauma ehkä aktivoitui vaikeissa oloissa. Pitkä asemasota syvensi sotilaiden ahdistusta ja pettymystä ja heikensi motivaatiota. Asemasodan psykiatriset tapaukset tulivat ilmi, kun sotaan liittyvät psyykkiset häiriöt sekoittuivat yleisempiin ahdistuksen aiheisiin. Jatkosodassa kirjattiin peräti 15700 psykiatrista sairaalahoitoa vaatinutta tapausta.

Ville Kivimäen kirja tuo esiin, miten sota-ajan psykiatria koetti ratkoa ongelmia sen ajan ihanteiden (rotuoppi, rotuhygienia, darwinismi) ja hoitokäytäntöjen mukaan. Psykiatrit tekivät älykkyystestejä liki kommunikointikyvyttömille potilaille, kehitysvammaisetkin olivat joutuneet rintamalle, niskoittelevat saivat rangaistusmielessä sokkihoitoa.

Ajan henkeen kuului myös, että reaktioiden syyt johdettiin herkästi asianosaiseen itseensä: hän oli synnynnäisesti heikko, rakenteellisesti viallinen. Heikkous häiritsi, ja papereihin saatettiin kirjata, että mies on ”naismainen psykopaatti” tai ”tätimäinen”; ei auttanut muu kuin lähettää ”tyyppi mamman luokse lepäämään” (s. 327).

Hankalimpia hermotoipilaita hoidettiin muuallakin kuin sairaaloissa: Lahden Hennalaan perustettiin tammikuussa 1943 erityinen työkomppania, jonne lähetettiin raskaisiin pakkotöihin ”psykopaatteja, pinnareita, rettelöitsijöitä, alkoholisteja ja taparikollisia” (s. 93). Porukka pidettiin kurissa piikkilanka-aidoin, pampuin, käsi- ja jalkaraudoin ja kaasupistoolein.

Alan auktoriteettien ankara suhtautuminen ”tärähtäneisiin” selittyi sillä, että sotapsykiatrien oli pantava kansakunnan etu ykkössijalle. Jyrkän linjan miehiin kuului muun muassa lääkintäeverstiluutnantti Yrjö K. Suominen, jonka artikkeli Sota ja rotuhygienia julkaistiin Sotilaslääketieteellisessä Aikakauslehdessä. Suominen mäiski olan takaa ”pehmeäluonteisia, holtittomia, asosiaalisia, henkisesti vähäarvoisia henkilöitä” (s. 291) ja meni niin pitkälle, että kirjoitti tiettyjen tuhansien suomalaisten tappamisen parantavan ”yhteiskunnan taistelukykyä” (s. 292).

Psyykkinen heikkous oli kantajalleen stigma, ja monet potilaat koettivat urheasti parantua taas sotakuntoon. Vaikka he esimerkiksi pelkäsivät sokkihoitoja, he suostuivat niihin halukkaasti tahtoen tehdä yhteistyötä sairaalalääkäreiden kanssa. Vaikka rintamalle ei olisi ollut enää paluuta, miehet tahtoivat tehdä kovasti työtä. Yleinen työnteon eetos, jopa työn pyhyys, oli koko kansakunnan läpäisevä idea, ja menestys jossakin muussa työssä lääkitsi sota-aikana koettuja henkilökohtaisia tappion tunteita.

Sodan tämä puoli jäi pitkään tutkimatta. Ville Kivimäki totesi luettuaan satoja sotaveteraanien muistelmia 1970- ja 1990-luvuilta, että mukana ei ollut yhtäkään psykiatriseen hoitoon joutuneen sotilaan omakohtaista kertomusta. Traumaattinen kokemus olisi kuitenkin tärkeää voida pukea sanoiksi ja jakaa jotenkin, sillä:

”Ilman kieltä kokemusta ei voi jakaa, ja kun kokemusta ei voi jakaa, sen ympärille ei myöskään muodostu omaa kokemusyhteisöä. Tällä tavoin trauma tuhoaa identiteettiä ja eristää kokijansa” (s. 386)

Mielenkiintoinen ja yllättävä on tieto, että vielä 1990-luvulla joissakin veteraanipiireissä suhtauduttiin kielteisesti ja vähätellen psyykkisistä häiriöistä kärsiviin aseveljiin. Kivimäki toteaakin: ”Suomessakin on korkea aika hylätä psyykkisiin sotavammoihin liitetyt epänormaaliuden, pelkuruuden tai heikkouden stigmat – ilman niitäkin nämä miehet ja heidän läheisensä ovat joutuneet kärsimään jo kyllin” (s. 384).

Vaikka sodan traumatisoiva vaikutus on tiedostettava, niin läyhäinen ja yleistävä puhe ”sotatraumasta” ei ole Kivimäen mukaan eduksi.

”Mielestäni tällainen rannaton traumapuhe tekee koko käsitteestä hyödyttömän ja hämärtää ratkaisevia eroja niiden ihmisten ja perheiden välillä, joihin sodan väkivalta jätti musertavan jälkensä, ja niiden, jotka selvisivät ja joita suurimmat menetykset eivät kohdanneet. Niin tosia ilmiöitä kuin sukupolvelta seuraavalle siirtyvät traumat monissa perheissä ovatkin, me kaikki emme ole sodan uhreja. Toivon, että tutkimukseni on kyennyt osoittamaan sekä sodan väkivallan psyykkisen tuhoavuuden että osan niistä merkityksistä, joiden varassa ihmiset kuitenkin saattoivat jatkaa elämäänsä keskellä sotaa ja sen jälkeen. Ehkä tämän jälkeen on aika päästää mieleltään järkkyneet sotilaat menneisyyden rauhaan.” (s. 392)

Itse olen vakuuttunut, että perheissä olisi eduksi katsoa suvun sota-ajan tapahtumia rehellisesti. Sankaritarinoita ei kehkeytynyt kaikille. Kivimäen kirjan kaltainen fakta-aineisto auttaa ymmärtämään ja hyväksymään.

Murtuneet mielet toi Kivimäelle Tieto-Finlandia -kirjallisuuspalkinnon 2013. Häneltä ilmestyi vuonna 2016 myös samaa aihepiiriä sivuava teos Sodan särkemä arki.

(Taina)