Kissa, Kirjailija ja kadonneet sanat

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023.

Tämä merkillinen romaani kertoo taivaasta tipahtaneesta Kissasta, jolla on tehtävä: tutkia 2000-lukulaista Kirjailijaa. Jokin menee kuitenkin vikaan – vaikka ehkä sekin on korkeamman voiman tahto –  ja Kissa joutuu pohjolan perukoille 1900-luvun alkuun. Siellä kohtaavat Eeva ja Mahte markkinoilla, rakastuvat ja avioituvat. Leipä on niukkaa, ja sisällissota jakaa yhteisöä ilkeästi. Rakkaus kuitenkin kestää.

Kissa on ajassa irrallaan vähän kuin Vonnegutin Billy Pilgrim ja tömähtää Kirjailijan elämään vaikealla hetkellä. Kirjailija on keski-ikäinen nainen, menestyskirjailija Helsingin arvoalueelta. Hän on miesasioissa vähän hukassa, hullaantuu kustantamon merkittävään herraan, eikähän siitä hyvää seuraa. Kirjailija saa keskenmenon ja menettää kirjoittamiskykynsä, mikä Kirjailijalle ymmärrettävästi on ehkä kuolemaa kamalampi kohtalo. Kirjailija alkaa etsiä vastauksia menneisyydestään, sieltä Eevan ja Mahten maisemista.

Onneksi sanat palaavat, ja ”paranemisen” hetki onkin hieno.

Hauskinta kirjassa ovat Kissan osuudet. Kissahan on vanha sielu, maailmaan useita kertoja tempaistu, nähnyt koko ihmiskunnan kehityksen. Nyt hänen täytyy siis suorittaa Kirjailijan kanssa jokin tehtävä, jota hän ei aluksi edes tarkasti tiedä. Sen hän tietää, että ihmiset eivät ole helppoja olentoja.

”On minua varoitettu. Ihminen on siitä kimurantti kohde, että tätä on hankala hallita. Se on itsepäinen eikä kuuntele. Se luulee olevansa luomakunnan herra. Se ei lajina tyydy kohtaloonsa, jonka olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla kurja ja kuoloisa jo vuosimiljoonia sitten. Ihminen on kömpelö, epäkäytännöllinen eliö, inhan paljasnahkainen ilman turkin häveliästä suojaa. Sen lantio on sopeutunut huonosti synnytyksiin ja sen aivot kuluttavat aivan liikaa rasvaa ja proteiinia. Ihminen haluaa itse tehdä päätöksiä ja luulee pärjäävänsä, vaikka ryssii melkein kaiken mihin ryhtyy. Katsokaapa vain mitä maapallolle tällä hetkellä tapahtuu! Se kärvistyy ja tuhoutuu ja ainoastaan yhden sikiämisvimmaisen, tyhmän ja kiukkuisen lajikkeen vuoksi. Ihminen on naurettava kapistus, luonnoton loinen, Luojan lepopäivän tyhjä keksintö, joka jostain syystä aiheuttaa harmia ja epävirettä universumin aalloilla.”

Aikatasoissa liikutaan Eevan ja Mahten sekä Kirjailijan miljöiden välillä. Yhdistävä tekijä on Kissa, joka kosmisesta vanhasieluisuudestaan huolimatta käyttäytyy aivan oikean kissankin tavoin. Kerrontaa sävyttävät myös Eevan päiväkirjamerkinnät ja Mahten kirjeet. Vasemmistoaatteen elähdyttämät syrjäseutujen miehet lähtevät itärajan taakse etsimään parempaa elämää, ja heidän kohtalonsa ovat vaihtelevat. Sisällissodan laannuttua on taas yritettävä aloittaa jokin normaali elämä.

Eevan päiväkirjasta 1945: ”Kylmä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioila ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistänyt poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti.”

Katja Kettu, monin palkinnoin palkittu ja yli 20 kielelle käännetty tunnustettu tekijä,  kirjoittaa jälleen maagisen realistisella otteella ja verevin vedoin. Hänen aiemmista romaaneistaan on jo tuttua fyysisyys, kaihtelematon lihallinen energia. Ihminen hengittää ja aistii luontoa ja korkeampaa voimaa.  Pohjan perukoilla sanoilla parannetaan ja loitsitaan, yrttihauteita keitellään. Ihmiset vihaavat ja rakastavat väkevästi, on katalaa anoppia ja narsistista komeljanttarimiestä, eikä äideillä ja tyttärillä, anopeilla ja miniöillä ole koskaan ihan yksinkertaista.

Kettu pohtii kiinnostavasti ihmistä menneiden sukupolvien jatkumona. Esi-isistä on jäljellä yksi kehnohko otos:

”Siinä seisovat minun esi-isäni ja -äitini, vastavalossa, jalat hieman maasta kohonneina, kuin valmiina taivaisiin, katsovat omituisen poissaolevina ja samaan aikaan epäluuloisina tulevaisuuteen, tuntemattomaan kameramieheen, johonkuhun syrjäkylillä kiertelevään kuvamaakariin. Vedos on epäonnistunut, hirret kuultavat päälle valottuneiden hahmojen lävitse. Silti se on säästetty. Jotakin ylimaallista tuossa kuvassa on. On kuin nämä ihmiset seisoisivat puoliksi toisilmaisissa, ja mieleeni tulevat runoilija Edgar Allan Poen sanat: ’Rajat, jotka erottavat elämän kuolemasta, ovat parhaimmillaan varjoisia ja epämääräisiä. Kuka sanoo, missä yksi loppuu ja mistä toinen alkaa?’ ”

Kirjailija on kirjoittamassa ”Porvarin pojan muistelmia”. Hanke ei edisty sujuvasti. Kustantamo vaatii ”kaiken kirjoittamista uudelleen”. Korjauksia tehdään, eikä sitten Kirjailija saa yhteyttä kustantamoon. Käsikirjoitus menee painoon muodossa, jota Kirjailija ei ole lopullisesti hyväksynyt.

”Porvarin pojan muistelmista” tulee mieleen Katja Ketun kirjoittama Ismo Alanko -elämäkerta, ja prosessin jotkin piirteet muistuttavat Ketun kertomusta kustantamossa kokemastaan kiusaamisesta, mutta koska tämä on fiktiivinen romaani, en ala arvuutella, mitä on tosielämässä tapahtunut ja mitä ei.

Aikatasolta toiselle siirtyilevä 350-sivuinen Erään kissan tutkimuksia pitää otteessaan. Eevan ja Mahten vaiheista halusi ottaa selvää loppuun saakka sekä siitä, miten he kytkeytyvät Kirjailijaan. Kunnioitan Ketun persoonallista, värikylläistä tyyliä pohjoisen murteineen. Ihmettelin, miksen ollut tämän ihastuneempi. Ehkä se johtui julkisuudessa olleista kiusaamisasioista ja kustantamon puolusteluista; kun ne työntyivät lukukokemukseen, se tuntui häiritsevältä.

Nyt kun on käynyt ilmi että palturia kirjoitelleet toimittajat ovat saaneet huomattavia journalistipalkintoja, olen yhä vain allergisempi totuuden ja kuvitellun sekoitelmille. Haluan kirjoitetuissa teksteissä mieltää fiktion fiktiona ja tosiasiat tosiasioina.

Muuten, Franz Kafkalla on 1920-luvulla kirjoitettu novelli Erään koiran tutkimuksia (Forschungen eines Hundes), mutta se ei muistuta Ketun romaania mitenkään.

Taina

Kaikki keinot käyttöön kirjoittajalle

Johanna Isosävi & Camilla Lindholm: Yhteisöllisen kirjoittamisen opas. Art House 2023.

Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä puurtamista. Yhteisöllisyys voi poistaa kirjoittamisen esteitä, eikä pidä unohtaa, että kirjoittaminen on myös nautinnollista. On ok tuntea iloa, joka tulee, kun saa julkaistuksi jotakin. Siinä joitakin ajatuksia Yhteisöllisen kirjoittamisen opas -teoksesta.

Oppaan tekijät Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm ovat kielitieteilijöitä ja dosentteja Helsingin ja Tampereen yliopistoista. He jakavat omat tarinansa ja kokemuksensa julkaisupaineista, ajan hupenemisesta ja huijarisyndroomasta. Toissavuonna heiltä ilmestyi kirja Väitöksen jälkeen: opas akateemiselle uralle (Art House 2021). Heidän yhteistyönsä sujui niin hyvin, että he halusivat jatkaa ja tuoda nyt esiin yhteisöllistä kirjoittamista, jota he ovat edistäneet kumpikin yliopistoyhteisöissään.

Akateemisten kirjoittajien haasteet ovat toki erityiset. Julkaisutoimintaan kohdistuu odotuksia, ja kirjoittaminen on viestintää, tulosten tiedottamista koko maailmalle.

”Vaikka julkaisemisen vaatimukset ovat kovat ja tutkimuksella on vahva rooli yliopistolaisten työsuunnitelmassa, kirjoittamiselle on usein arjessa vaikea löytää aikaa, paikkaa ja energiaa. – – Tarvittaisiin ratkaisuja siihen, että yliopiston työntekijät eivät ajaisi itseään uupumuksen partaalle kirjoittamalla salaa iltaisin ja viikonloppuisin tai jotta tieteentekijät eivät katkeroituisi, koska kokevat voivansa kirjoittaa liian vähän.”

Ajan raivaaminen tärkeälle kirjoittamiselle voi olla kenen tahansa kirjoittajan pulma. Aikapulan takana piilee ehkä vaikeita tunteita, joita kannattaisi yrittää pohtia, mutta ajan riittämättömyyteen vetoaminen on kuitenkin yleistä. Isosävi ja Lindholm perustivat taannoin Facebookiin vertaistukiryhmän nimeltä Kirjoitan vaikka ei ole aikaa. Viesti oli, että riittävästä ajasta ei kannata fantasioida. Sen sijaan kannattaa priorisoida kirjoittaminen etusijalle ja kirjoittaa säännöllisesti.

Yhteisöllinen kirjoittaminen sopii hyvin erilaisillekin toimijoille. ”Ne, joilla on haasteita kirjoittaa, saavat ryhmästä apua kirjoittamiseen ja siihen liittyvistä vaikeista tunteista selviämiseen. Mutta myös tuotteliaat kirjoittajat hyötyvät ryhmän tuesta: he pystyvät julkaisemaan enemmän ja voivat kokea vähemmän stressiä kirjoittamisesta ja julkaisemisesta.” Itse lisäisin tähän, että muiden tapaaminen tuo aina kuin vaivihkaa jotakin uutta virikettä.

Toiset tykkäävät sotkea, toiset siivota eli toiset tekevät tekstiään ”räjäyttämällä”, toiset muotoilevammin ja pikkutarkemmin. Yhtä oikeaa tapaa ei ole, mutta voi olla hyvä tiedostaa omat tendenssinsä. Yhteisöllisen kirjoittajan oppaan tekijät ovat tavanneet sessioissaan sekä sotkijoita että siivoojia ja havainneet, että kummallekin ryhmälle on etua yhteisöllisestä kirjoittamisesta.

Kirjoittajan on hyvä myös tunnistaa oma fyysinen rytminsä: mihin aikaan päivästä työ sujuu parhaiten, ja tehdä sen pohjalta suunnitelmaa. Pitkäaikaistavoitteet sekä tavoitteiden kertominen muille edistävät asiaa.

Kirja on runsas tietopaketti kaikesta kirjoittamista edistävästä, kuten ajanhallinnasta ja erilaisista motivaattoritekniikoista, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia unohtamatta. En käy tässä kovin tarkasti läpi yhteisöllisen kirjoittamisen eri muotoja, sillä ne kannattaa lukea kirjasta itse, samoin osallistujien kommentit. On etäryhmiä, läsnäryhmiä, erimittaisia retriittejä. Netistä löytyy myös palvelu Focusmate, josta voi varata työparin ja hänen läsnäollessaan (ruudulla) keskittyä omaan työskentelyyn.

Yhteisöllisen kirjoittamisen uranuurtaja on brittiläinen akateeminen kirjoittaja Rowena Murray. Hän loi ohjatun kirjoitusretriitin mallin, joka on levinnyt Isosta-Britanniasta muihin maihin. Isosävi ja Lindholm mainitsevat, että kirjoitusretriittien konsepti sai alkunsa Murrayn omasta huonosta olosta. ” – – häntä omassa työyhteisössään jatkuvasti vähäteltiin ja pyrittiin kontrolloimaan eri tavoin. Koska hän koki oman työyhteisönsä lähinnä kirjoittamisen esteeksi, hän ymmärsi tarvitsevansa toisenlaisia verkostoja voidakseen paremmin ja päästäkseen urallaan eteenpäin. Yhteisöllisen kirjoittamisen malli sai siis alkunsa siitä, että Rowena Murray itse tarvitsi verkostoa, jonka kanssa hän voisi kirjoittaa yhdessä ja joka tukisi hänen kirjoittamistaan.”

Murray toteutti kirjoitusretriittejä noin kerran kuussa. Kirjoittajat oppivat asettamaan tavoitteitaan yhä tarkemmin ja saamaan enemmän irti sessioista. Murraykin pystyi luottamaan siihen, että saisi kirjoitetuksi tarpeeksi retriittien aikana. Ryhmästä muodostui myös sosiaalinen tukiverkosto.

Niin kirjoittamiseen kuin muuhunkin elämään liittyy kipeitä hylkäämisen kokemuksia. Se, mitä teet, ei kelpaakaan. Itse koin epämiellyttäviä hylkäämisiä, kun olin pari vuotta työttömänä kirjastotutkinnon suoritettuani ja yritin kerran toisensa jälkeen työllistyä kirjastoihin. En voinut silloin tietää, että vielä paremmin sopiva työpaikka oli ammattikorkeakoulusta tulossa.

Akateemisessa maailmassa kova kilpailu tuottaa väistämättä epäonnistumisen kokemuksia, vaikka niistä ei paljon huudella eivätkä ne hulppeassa cv:ssä näy. Isosävi ja Lindholm siteeraavat Lisa M. Jaremkan artikkelia, johon on koottu hyviä keinoja käsitellä tätä vaikeaa asiaa. Tarkat lähdetiedot löytyvät listan alta. Sanan ”yliopistoyhteisössä” tilalla voi olla esimerkiksi ”työmarkkinoilla” tai ”2000-luvun työyhteisössä”. Tämä timantti ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaan:

• hyväksy, että hylkäykset ovat olennainen osa yliopistoyhteisössä toimimista ja että onnistuminen on harvinaista
• anna ajan kulua ennen kuin siirryt eteenpäin. Tarvitset aikaa, jotta saat etäisyyttä hylkäykseen
• pohdi hylkäyksen syitä. Yritä miettiä, mitkä ulkoiset tekijät ovat voineet johtaa hylkäykseen sen sijaan, että syytät siitä itseäsi
• pyri toimimaan aktiivisesti. Hylkäyksiin et voi itse vaikuttaa, mutta voit valita, miten niihin reagoit. Jos tarvitset taukoa, jolloin keskityt muihin asioihin, pidä tauko
• hae tukea ystäviltäsi ja luottokollegoiltasi, joille voit turvallisesti purkaa tuntemuksiasi. Harkitse ammattilaisen kanssa puhumista.

(Jaremka, Lisa M. ym. 2020. Common academic experiences no one talks about: repeated rejection, impostor syndrome, and burnout. Perspectives on Psychological Science, 15(3), 519–543.)

Oikeastaan kuka tahansa kirjoittaja löytää Yhteisöllisen kirjoittamisen oppaasta hyödyllistä pohdittavaa. Erityisesti opas palvelee akateemisessa maailmassa työskenteleviä kirjoittajia, ja sitä voi lämpimästi suositella kaikille kirjoittajien ohjaajille tai sellaisiksi aikoville.

Törmäsin tähän ilahduttavaan kirjaan työhöni liittyvän kokeilun yhteydessä. Lue lisää LAB-ammattikorkeakoulun Kirjoittajien kioskista: Kirjoittajien kioskista tukea tekstin tuottamiseen  – LAB Focus

Taina

Tyhjiö täyttyy, autiomaa kukkii

Claes Andersson : Luova mieli : kirjoittamisen vimma ja vastus (2. painos. Kirjapaja, 2003)

”Kun tavallisesti hoetaan, että kirjoittaminen ja muu luomistyö on niin ’terapeuttista’ ja eheyttävää, voi täydellä syyllä samassa hengenvedossa kysyä, mistä johtuu että niin moni taiteilija tulee hulluksi? Eräs vastaus siihen voisi liittyä juuri kuvaamaani ongelmaan: kun kerran on saanut kokea psyykkisen taantuman, ’regression’ syvän palkitsevuuden ja lapsenomaisen tyydytyksen ja turvallisuuden tunteen, ei enää jaksa tai edes halua tulla takaisin siihen aikuismaailmaan, missä pitää kantaa vastuuta arjen ongelmista, rahasta, suoriutumisesta ja pärjäämisestä, ihmissuhteista ja muista sotkuista. Kun siellä lapsenomaisten voimien sylissä on niin ihanaa, niin kertakaikkisen hyvä olla!”

Claes Andersson kirjoittaa innostavasti kirjoittamisesta ja luovuudesta. Kirjan painopiste on kuvaus kirjoitusprosessin tapahtumista sekä kirjoittamisen esteistä. Hän ottaa esimerkkejä omasta elämästään ja koskettavista lukuelämyksistä. Tyyli on pinnistelemätön ja välitön. Olemme kirjailijan työhuoneessa keskustelemassa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Kirjan lopussa aivan konkreettisesti:

”Mitä kirjailijalle tänään kuuluu?
Kiitos kysymästä. Sitä tavallista. Vuoristorataa. Tulevaisuudenuskoa. Pohjatonta pessimismiä. Täydellistä uskon puutetta. Hetkittäin heikkoa valoa tunnelin päässä; nouseva aurinko, vai lähestyvä Pendolino? Kuolenko minä nyt heti, vai vasta illalla, tai ehkä vasta vuoden parin päästä? …
Miten kirjoittaminen sujuu?
Kuin taskuvarkaalla nudistileirillä; sormet syyhyävät, mutta missä nappulat? Olin huolella järjestänyt asiani niin, että minulle jäisi aikaa nimenomaan kirjoittamista varten. Sitähän minä haluan, jos jotain haluan: kirjoittaa. Herään puoli kuudelta. Linnut metelöivät, rääkyvät, valittavat, kiimailevat, huutavat suoraa huutoa. Ne osaavat lentää, miksen minä osaa kirjoittaa? Ne laulavat, miksen minä osaa? Enkö minä olekaan luova osa luontoa? Ei siltä näytä.”

Alun lainauksessa Anderssonin mainitsema ongelma liittyy kirjoittajan tiedostamattomaan. Muisti ja mielikuvitus ovat luovuuden lähteitä. Luovaan työhön pitäisi hänen mukaansa saada mukaan myös pimennossa olevat puolemme. Kokemukset jotka meille ja meissä tapahtuivat ennen kuin meillä oli edes sanoja niiden nimeämiseksi. Kirjoittaja tarvitsee omnipotenssin tunnetta. Varhainen grandiositeetti, Kaikkivaltainen Minä oli tarkoituksenmukainen lasta suojaava rakenne: hän on suojassa kaikelta mikä häntä voi vahingoittaa. Tuon tilan uudelleen saavuttaminen on vaikeaa ammattilaisellekin:

”Me muistamme vain sen minkä pystymme muistamaan tai haluamme muistaa. Sen sijaan emme muista mitä olemme unohtaneet. Sen muistamiseksi tarvitsen kirjoittamisen esiin manaamia voimia, jotka muistuttavat minua niistä lapsuuden ajoista, jolloin tiesin olevani maailman napa, jumalallinen ja maailmankaikkeuden herra. Se pieni poika, joka omissa silmissään oli maailman vahvin. Joka tuli huoneeseen yöastia kourassaan uhoten: minä kakkaan niin paljon että koko potta täyttyy, että koko huone ja koko maailma täyttyvät, ettekä te mitään sille voi. Koska minä olen voittamaton. Minä olen kirjailija.”

Jokainen kirjoittaja on huomannut, miten joskus voi olla hankala päästä kirjoittamisen alkuun. Journalistit ovat työssään, pakon edessä oppineet tapoja, joilla voittaa alkuvaikeudet. Claes Andersson kertoo erään keinon, joka hänen kohdallaan toimi. Siihen aikaan kun hän kirjoitti romaaniaan Ihminen sielunsa kaltainen, hän luki vain Axel Sandemosea.
”Joinakin aamuina aloitin kirjoittamiseni lukemalla ja kopioimalla Sandemosen tekstiä, toivoen että jotain sen kielen ilmaisuvoimasta tarttuisi myös omaan tekstiini.”
Eräät muutkin käyttivät samantapaista kikkaa. Pentti Saarikoski kertoi, että jos kirjoitus ei lähtenyt liikkeelle, hän saattoi jäljitellä Vanhaa testamenttia. Kun kirjoittaminen pääsi kunnolla vauhtiin, Raamatun saattoi jättää pois.

Claes Andersson tekee pienen kumarruksen tavanomaisten kirjoittamisoppaiden suuntaan. Hänkin esittää oman kirjoittajan huoneentaulunsa. Anderssonilainen ohjesääntö sisältää 13 kohtaa. Juuri päättyneen vaalikampanjan perusteella rohkenen epäillä, että tätä opasta luettiin ahkerasti muutamassa puoluetoimistossa. Ainakin kohtaa J:

”Valitse kertojana aina mahdollisimman matala positio. Älä tärkeile, älä viisastele äläkä lankea houkutukseen näyttää miten erinomaiset tiedot sinulla on. Uskalla olla juuri niin tietämätön ja tyhmä kuin olet. Oma tyhmyytesi ja tietämättömyytesi kasvattaa aina lukijan itsetuntoa. Se on terapeuttista. Ole ainakin himpun verran tietämättömämpi kuin minä lukija pitää itseään. Se ei ole vaikeata.”

Andersson myös päättää sääntönsä perinteisesti: ”Älä piittaa näistä säännöistä”. Kirjoittaja voi tehdä omansa ja noudattaa niitä, tai jos siltä tuntuu, olla noudattamatta. Kuitenkin sääntöjä ja teoriaa kuten kielioppiakin on hyvä opetella. Kun ne hallitsee hyvin, osaa niitä myös hyvin väärinkäyttää.

Erittäin kiinnostavaa on lukea Claes Anderssonin suosikkikirjailijoista. Hän esittelee lisäksi muutamia vaikuttavia runoja. Lempeä huumori ja ammattilaisen psykologinen näkökulma tekevät tästä oikean rakkaudentunnustuksen kirjoittamiselle. Se rohkaisee kirjoittamaan ja kokeilemaan oman ilmaisun löytämistä. Tai ainakin lukemaan lisää, sillä kuten Claes Andersson toteaa, kaikilla ei suinkaan ole tarvetta ruveta luomaan ja kertomaan tarinoita.

Tommi

Kirjaa on aiemmin arvioinut mm. Kirjakaapin Kummitus.

Poika ja isä, kirjailijoita kumpainenkin

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen : pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Gummerus 2020.

Jos äitien ja tyttärien suhteet eivät aina ole järin ruusuisia, niin on isillä ja pojillakin haasteensa. Humoristi Petri Tammisen sanoin: ”Kyllä pojalla pitää olla oikeus vihata isäänsä, ainakin ensimmäiset viisikymmentä vuotta, ilman että isä yrittää tukahduttaa sitä vihaa. Sen jälkeen voi ehkä hiukan armahtaa, mutta ei sen armon kanssa saa hosua.”

Tämä isän ja pojan eli Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjeenvaihtokirja oli ehdokkaana Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Röngän esikoisteos Jalat ilmassa (2019) on saanut Kiitos kirjasta -palkinnon. Muun muassa koulukiusaamista ja sen vaikutuksia käsittelevä kirja on ilmestynyt myös ranskaksi. Vuonna 2021 Röngältä ilmestyi teos Nocturno 21:07. Se käsittelee seksuaalista häpeää.

Silloin tällöin onnellinen käynnistyy pojan muutettua toisen kaupunkiin opiskelemaan yliopistossa, ja isä tahtoo tietää, mitä pojalle kuuluu. Opinnoissa on haastetta, kun oma kirjoittaminen kiinnostaa enemmän. Puheena onkin muun muassa Jalat ilmassa -esikoisromaanin syntyprosessi. Poika aristelee alistaa käsikirjoitustaan kriittisen isän nähtäväksi. Eikä syyttä, sillä isä itse toteaa olevansa ”ammattinsa läpisyömä olento”, jolle punakynän heiluttelu ja tekstien viilailu on toinen luonto. Hän on jopa ”hukkumassa omaan neuroottiseen tarkkuuteensa”.

Kirjassa kohtaavat mielenkiintoisella tavalla kaksi eri sukupolvia edustavaa kirjailijaa. Petri Tamminen on syntynyt vuonna 1966, Antti Rönkä 1996. Esikoisromaanista esikoisromaaniin kaikki on muuttunut, koko joukkoviestinnän kenttä, kirjan merkitys, mainostamisen tavat.

Isä ei tahdo markkinoida itseään ja työtään vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Pojan mielestä markkinointi on itsestäänselvyys – kuka muuten löytäisi kirjan nykyisessä runsaudessa ja hälinässä?

Kirjeissä puhutaan kirjoittamisen pakosta, tekstin työläästä työstämisestä, vastaanoton pelosta ja onnistumisen kaipuusta. Kaikkeen tähän lomittuvat isän ja pojan keskinäiset suhteet. Ja kesken prosessin tapahtuu pelottavaa ja dramaattista, mutta elämä jatkuu. Henkilöillä on ollut ja on edelleen keskenään joskus hankalaa. Silti he arvostavat ja rakastavat toisiaan. Aiheeksi nousee myös onnellisuus. Silloin tällöin onnellinen voisi olla riittävän hyvä olotila.

Lukiessani Antti Röngän peloista kirjan vastaanottoon liittyen mieleeni tuli George Orwellin määritelmä, miksi kirjailija ylipäätään kirjoittaa. Orwell vertasi kirjan syntyä pitkitettyyn sairauskohtaukseen, ja kirjoittamisen takana oli hänen mielestään samankaltainen pakko, voima, kuin se joka saa vauvan parkumaan. Orgaaninen voima, joka ajaa ihmisen toimimaan.

”Kun kirjoitin romaania, ajattelin että nyt jumalauta kerron kaiken”, kirjoittaa Antti Rönkä. ”Että nyt saa ihmiset mietittävää. Ja nyt kun kaikki on oikeasti julkista, minua lähinnä pelottaa ja hävettää. – – En olisi pystynyt samaan rehellisyyteen, jos olisin tiennyt että kirja oikeasti julkaistaan. Tai jos olisin tiennyt, mitä julkaisu todellisuudessa tarkoittaa.”

Tämä julkaisun ja julkisuuden tuska on tullut monille muillekin kirjoittajille yllätyksenä. Lienee niin, että vaikka asian periaatteessa tiedostaisi, sen kuitenkin omissa nahoissaan kokee voimakkaammin kuin mitä etukäteen luulisi. Ihailen Röngän rohkeutta kertoa tunnoistaan, samoin Tammisen rohkeutta palata tuskallisiin muistoihin, millaista on olla koulukiusatun isä, joka aavistele pahaa, mutta ei pääse ongelmaan kiinni. Se on kuulemma yllättävän tavallista: koulukiusaaminen tahtoo piiloutua silloinkin, kun siihen yritetään puuttua.

Antti Rönkä mainitsee vähän halveksien ”marsipaanielämän”, jossa nökötetään turvaistuimessa, litkitään lattea ja lopuksi kuollaan johonkin pitkittyneeseen sairauteen. Hän toteaa isälleen, että ”vaikka me mainostimme pelkojamme, täytyy muistaa, ettei kumpikaan meistä tiedä todellisuudessa pelkäämisestä mitään. Vaikka pelkäisit mustikoissa vaanivia loisia tai vaniljakastikkeen pilaantumista, olet kuitenkin saanut elää elämää, jota mikään tragedia ei varjosta. Pyöräilet kodin ja kirjaston väliä, pelailet lentopalloa ja keittelet kahvia. Ulkopuolinen saattaisi ärsyyntyä, että mitä tuokin muka peloista tietää. Ja vaikka minäkin sanoin pelkääväni käytännössä kaikkea, en oikeastaan tarkoittanut sitä. En minä tietenkään pelkää kaikkea tosiaan, yritin vain kärjistämällä osoittaa, että olen koko ajan varuillani.”

Isä-Petri opettaa kirjoittajia, pitää mestarikursseja, joilta todella etenee ihmisiä kirjailijoiksi. Hän opettaa ulkomaillakin, ja hänen osuuksistaan tässä kirjassa tunnistaa mainion humoristin vaikkapa kohdassa, joka käsittelee Ranskan Caenissa pidettyä kurssia.

”Ja sitten me keskustelemme Suomesta ja Suomen kirjallisuudesta. Ja siinä keskustellessamme minulle lopullisesti valkenee, että kyllä se vain totta on, nämä ihmiset tosiaan opiskelevat suomea, täällä Caenissa tai Krakovassa tai Regensburgissa. Jolloin minut valtaa ikään kuin syyllisyys. Ja toivon että he eivät ainakaan sen minun vierailuni aikana oivaltaisi, että he veikkaavat väärää hevosta.

Vitsin mukaan käytännöllisen filosofian opiskelija ei saa käytännössä töitä eikä teoreettisen filosofian opiskelija edes teoriassa. Mutta mistä ranskalainen suomen kielen opiskelija saa töitä? Tuleeko hän Suomeen tutkimaan Suomen kulttuuria?

Juuri siellä Caenissa yksi opiskelijoista kertoi, että hän tutkii parhaillaan Veikko Vennamon puheita. Ja siinä me sitten istuimme, normandialaisessa luokkahuoneessa jonka sälekaihtimien läpi häämötti caenilainen katu, ja loistelamput sirisivät katossa juuri niin kuin ne sirisevät kaikissa luokkahuoneissa, ja minä mietin kuumeisesti, mitä voi sanoa ranskalaiselle joka tutkii Veikko Vennamoa.”

Kirjaa voi suositella paitsi Petri Tammis-  tai Antti Rönkä -faneille myös kaikille, joita kirjoittamisen prosessit kiinnostavat.

Minun mielestäni kirjeistä koostuva kirja on muotona hieno. Suoraan toiselle ihmiselle suunnatussa puhuttelussa on jotakin erityistä taikaa. Esimerkkinä voi mainita Westön veljesten teoksen Vuodet (Otava 2022), jonka esittelin viime syksynä: Kirjallisuusveljekset muistelevat | Tainan ja Tommin aarrearkku (wordpress.com)

Tältä parilta Rönkä & Tamminen olisi mieluista lukea toinenkin yhteinen kirja.

Taina

Onnellisuuskupla ja muita onnen ilmiöitä

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY 2016.

Kaikkiahan onnellisuus kiinnostaa, eikö vain. Mutta nyt ei (onneksi) olla tekemisissä puolivillaisten autuusteorioiden kanssa, vaan pureudutaan siihen, miksi ylipäätään havittelemme onnea ja miten erilaisista elämänilmiöistä sitä haemme.

Tuntuikin hyvältä lukea pitkästä aikaa kunnon esseekirja. Runoilijan ja prosaistin Tommi Melenderin, s. 1968, teos Onnellisuudesta (jonka sattumalta marraskuussa syntymäpäiväni aikoihin sain lahtelaisilta messuilta Finlandia Kirja -jättiantikvariaatin ilmaisjakelusta) yhdistelee oppineisuutta, omakohtaisuutta, mietteliäisyyttä ja ideoita. Kirjailija on ryhmitellyt esseet kolmen otsikon alle: talous, kulttuuri ja urheilu. Kaikkien näiden kautta onnellisuusteemaa lähestytään.

Epilogina on vielä Melankolian puolustus. Sillä Melender toteaa rakastavansa ”elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen”.

Etenkin talousjaksossa on hykerryttäviä huomioita onnellisuusgurujen äitelistä puheista. Onnellisuus tuottaa tehokasta ja hyvää elämää, siis pyrkikäämme onnellisuuteen. Myönteiset ajatukset ovat enemmän kuin vain ajatuksia, ne ovat täynnä maagista energiaa. Jos et saavuta kaikkea luvattua, et ole yrittänyt riittävän kovasti. Oma vikasi! Näitä onnellisuus”oppeja” maailma on pullollaan, ja ne sisältävät uskonnon jäänteitä. Voima-ajatukset ovat maallisia rukouksia.

Toisaalta Melender vertaa onnellisuuskuplaa mihin tahansa pörssikuplaan. ”Pörssikuplat saavat alkunsa, kun euforian valtaamat sijoittajat hinnoittelevat osakkeita ylisuurilla tulevaisuudenodotuksilla. Myös onnellisuuskupla rakentuu hohdokkaille visioille: ihmiset janoavat parempaa elämää ja takertuvat sellaista lupaaviin narratiiveihin. Onnellisuuskuplassa eläville onnellisuus ei ole sisäinen juttu, vaan monimutkainen sosiaalinen peli, jossa omaa persoonaa peilataan ulkoisia kriteerejä vasten. Et voi olla onnellinen, elleivät samaa narratiivia seuraavat tunnista sinua onnelliseksi. Kuvitteellinen sääntökunta määrää, kelpaatko klubiin vai et.”

Melender muistuttaa, että vaikka positiivinen ajattelu mainostaa maailman muuttumista, niin yhteiskunnallisessa katsannossa se ei ole aktiivisen muutoksen vaan passiivisen mukautumisen oppi. ”Jos perimmäisenä tavoitteena on yhdistää onnellisuus ja menestys, on järkevämpää sopeutua vallitsevaan todellisuuteen kuin yrittää muuttaa sitä. Opportunisti saavuttaa tavoitteensa nopeammin ja kivuttomammin kuin idealisti.”

Nuoren ihmisvihaajan aikakausi. Sellainen oli Tommi Melenderillä, kun hän nuorna miesnä aloitteli uraansa kirjailijana. Hän kertoo romaanistaan Ranskalainen ystävä: ”…halusin pusertaa tekstiin kaiken vihan, jota tunsin omaa aikaani kohtaan ja töhriä sen valheellisuuden ja sovinnaisuuden niin perusteellisesti kuin suinkin pystyn. – – – Kulutin lähes kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, ja minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä sulkeutuneista nuorukaisista, jotka pelaavat vuorokauden ympäri videopelejä tuhnunhajuisissa yksiöissään. Noina vuosina kirjallisuus ei edistänyt myötäelämisen kykyäni tippaakaan, ja tein myös parhaani, että se ei olisi edistänytkään keskittymällä Flaubertin lisäksi Strindbergin, Célinen, Cioranin ja Bernhardin kaltaisiin sappea tihkuvien proosalauseiden kirjoittajiin. He olivat mustia aurinkojani, joiden kolkossa hohteessa elin ja käänsin samalla kasvoni pois ihmisten hymyiltä ja ystävällisyydeltä.”

Niinpä, kirjoissa on tietty voimakenttä, joka vetää puoleensa. Voimakenttien kanssa täytyy pitää varansa. Melender kuvailee, miten hän heltyi ja lämpeni taas maailmalle ja onnellisuuden tunteelle – Tua Forsströmin lyriikan ansiosta.

Kirjailijaelämää ja kirjojen kirjoittamisen mielekkyyttä, ”idiootin pyörässä pyörimistä”  Melender pohtii laajasti. On pakko kirjoittaa, sille ei voi mitään, se vie mukanaan, vaikka usean vuoden työn tuloksena olisi – taas kerran – vaatimattomat myyntiluvut. ”Suomessa saisi tyhjiä pulloja keräämälläkin kokoon suuremmat summat kuin ne parituhatta euroa, jotka kirjailijat keskimäärin ansaitsevat vuodessa kirjojensa myynnillä.” Eikä ennen ollut paremmin, sen ymmärrämme lukiessamme vaikkapa Volter Kilven vaiheista.

Mutta vastapainona on kirjoittamisen onni, itseilmaisun riemu, joka voi olla palkinnoista parhain. Toki turhamaisuutta ja itsetehostusta on aina mukana sekä usko juuri minun lahjojeni erityislaatuisuudesta.

Esseekokoelman viimeinen osio on otsikoltaan Urheilu. Onhan selvää, että urheilu tarjoaa paljonkin onnenhetkiä. Melender kertaa jalkapallon yhteyksiä dramaattisiin tapahtumiin, kuten mellakoihin ja jopa kuolemantapauksiin, mutta muistuttaa myös Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin kirjan Soccernomics kautta, että tietyissä tilanteissa – jalkapallon mestaruuskisojen aikaan – itsemurhien määrä vähenee. Jalkapallo tuo tilaisuuden kokea yhteisöllisyyttä, jolloin tuskallinen yksinäisyyden tunne lievittyy. Myös turnauksen järjestäjämaissa koetaan onnellisuutta, etenkin iäkkäät miehet kuuluvat olevan  tyytyväisiä.

Melender itse ei ole jalkapallo- vaan jääkiekkomies, joka joutuu selittelemään ”vähempiarvoista” harrastustaan. Jääkiekossa hän on myös fanaatikko. Jalkapalloa hän pystyy seuraamaan kepeästi, lätkää ei. ”Fanit pitävät hauskaa, fanaatikot poukkoilevat euforian ja apatian, taivaan ja helvetin välillä.”

Tutustumme amerikkalaiseen esseistiin nimeltä Sean Wilsey, intohimoisesti MM-jalkapalloon suhtautuvaan faniin. Wilsey hankki eBayn kautta nauhoitukset Meksikon vuoden 1970 jalkapallon MM-kisojen otteluista: 25 VHS-kasettia. Wilsey katsoi ottelut parin kuukauden aikana siinä järjestyksessä kuin ne oli pelattu. Vuoden 1970 turnaus oli paitsi jalkapallohistorian klassikko myös eräänlainen vedenjakaja, ensimmäiset kisat, jotka televisioitiin suorana väreissä kaikkialle. Noissa kisoissa Brasilia voitti kolmannen maailmanmestaruutensa, ja joukkuetta johti tarunhohtoinen Péle. Brasilialaisten pelaamista pidettiin kauniina, ylevänä.

Wilseyn vaimo katsoi karsaasti miehensä uppoutumista ikivanhoihin futismatseihin, mutta Wilsey kirjoittaa saaneena ottelujen katsomisesta metafyysistä lohtua, samanlaista kuin uskonnolliset ihmiset pyhistä kirjoistaan. Melender on silti varma, että Wilsey olisi mieluummin kokenut kaiken yhteisöllisyyden itse paikalla tai vähintäänkin kaivannut vaimoa seurakseen.

”Jalkapallon synnyttämä onni on perimmiltään katsomossa olemisen onnea. Katsomo voi olla kotonakin, mutta siellä täytyy olla vähintään kaksi ihmistä jotta se sykkisi elämää.” Ah, niin totta. Ja kaksi ihmistä riittääkin hyvin, kun he ovat samanhenkisiä.

(Sivuhuomautus: tätä kirjoitettaessa on kulunut kymmenisen päivää siitä, kun Argentiina voitti kolmannen jalkapallomaailmanmestaruutensa Qatarin arveluttavamaineisissa kisoissa. Ja Brasilian joukkueen kolmanteen MM-kultaansa vuonna 1970 luotsannut legendaarinen Péle, 82, surullista kyllä tekee kuolemaa sairaalassa São Paulossa.)

Vuonna 2016 ilmestyneessä esseekokoelmassaan Tommi Melender ruotii terävästi ilmiötä, joka muutamaa vuotta myöhemmin puhkesi kauheaan kukoistukseensa: tunteiden demokratiaa, jossa ihmisiä manipuloidaan peloilla, ennakkoluuloilla, kaunalla ja unelmilla. ”Argumentit on mahdollista kumota, mutta tunteita ei. Tunteiden demokratia on järkiperäisen keskustelun joukkohauta.”

Tosi kuin vesi. Yhdysvaltojen totuudenjälkeisen ajan tapahtumat ovat räikeä esimerkki, mihin tunteiden ylivalta voi johtaa, eivätkä suomalaisetkaan ole ilmiöltä turvassa. Pysytään valppaina ja varotaan menemästä mukaan öyhötykseen, vetosipa se onnellisuuteen tai mihin tahansa.

Taina

Martat ja arkipäivän zen

Maila Pylkkönen: Marjamiesnaisen muistiinpanoja (Otava, 1975)

”Metsä on joka suuntaan.
Kaatuneen kuusen runko sammaloituu.
Siinä nousee aivan pieni
vaaleanvihreä ketunleivän lehti.
Niin nuori.
Kun orava kimpoaa oksalta
heilahtaa sydämeni niinkuin olisin sen keinu.”

Hiljaisten Seiväshyppääjien Kerho on toistaiseksi jäänyt itselleni vieraammaksi yhdistykseksi, mutta Suomen monitahoisessa järjestökentässä on muutama toimija, jotka tekevät mielestäni erikoisen tärkeää työtä. Pelastusarmeijan lisäksi näihin kuuluu esimerkiksi Marttaliitto. Martat, nämä etikalla, sitruunahapolla ja ämpäreillä varustettu ihmeellinen joukko kohtaa arjen vaikeudet ällistyttävällä, viisaan navajovanhuksen tyyneydellä. He pystyvät tekemään vaikka uunin puhdistuksesta tai sienestyksestä lähes taidetta. Epäilemättä he välillä lukevat runoja ja saattaapa joku niitä kirjoittaakin. Olen varma siitä, että tulos on jotain tämän kirjan tapaista.

”Found objects on mielenkiintoinen ismi siksi että se on melkein sama kuin runous, tai sen osa esineellinen runous. Voisi sanoa myös sisäänajetut ja yli-sisäänajetut esineet. (Loppuunajetut ja ulosajetut.) Olen yrittänyt vaientaa viattomia esineitä enkä ole siinä koskaan onnistunut; kaikkien ihmisten silmäneulat ja hakaneulat runoilevat kovalla äänellä. Täällä meillä se on hiukan kärjistynyttä niin että moni ns. tavallinen eli harjaantumaton on sen huomannut. Esineiden tendenssi muuttua paperikasoiksi taas tuo työhuoneeseeni hilpeän momentin.”

Tällaiset kirjat saavat kirjaston luokittajan epätoivoon. Se alkaa selkeänä runokirjana, mutta muuttuu äkkiä havainnoiksi kirjailijan työstä keskellä tavallista perhe-elämää liitteenä lukuisia muistoja. Maila Pylkkösen tyyli on kuin purkautuva lankakerä, jossa kuitenkin on selvästi punainen lanka seurattavissa, mutta välillä päädytään jonnekin muualle. Takakannen mukaan se on ”omaleimaista proosallista runoa” ja tähän oljenkorteen luetteloijamme on tarttunut ja määrännyt kirjan aikanaan runohyllyyn.

Luku Inkoonpuuro, kirjan huippukohtia, antaisi mahdollisuuden toisenkinlaisiin tulkintoihin:

”1930-luvulla syötiin Uudellamaalla jokseenkin yksitoikkoisesti ainakin kesäisin. Ternimaidot ja paltut ja syltyt tulevat vasta syksyllä ja talvella. – Läskistä tai kanasta tai sienistä pystyivät jotkut emäntäkoulun käyneetkin tekemään kaikista samanlaista soosia. Leipä ja talkkunajauhot olivat hyviä ja niiden hyvyys tärkeää, paitsi kovin nuukissa taloissa jauhettiin talkkunaan niin paljon herneitä, että tuli karvas maku. Vitamiineja ja rautoja ei yhtään ajettu takaa. Ylen pienten lasten voimanlähteenä oli pullakahvi. Eukkojen oma ilonlähde. On jännää ajatella, miten naiset niissä oloissa ylläpitivät emännän arvoaan. Heillä oli sitä, kovastikin.”

Sitten seuraa puuron resepti, kunhan historiaosuuden jälkeen suutarin vaimon, Tuomiskan juorukierrokset on selvitetty. Puuronteossa tärkeä härkin saa oman osionsa:

”Härkin pitää oikeastaan kylläkin sisäänajaa niinkuin moni muukin autosta lapseen asti. Kun lapsi on viikon mummolassa, niin se on vähintään toisen viikon ihan kuin sisäänajamaton kotona. – Minusta näet tuntuu, että Tuomiskan perunapuuron ja perunalimpun hyvä perustui osin siihen, ettei hän pessyt liian hyvin kaikkea mikä tarttuu härkkimeen. Ei tainnut pestä ollenkaan. Ehkä peruna tekee itse oman mausteensa niinkuin hapantaikina tai voi jonka kaukalo pestään kursorisesti. Enkä osaa sanoa, mitä vaikuttaa, jos samalla härkkimellä hakataan välillä piimää. Ehkä se ei ole pahitteeksi. Minä pidin härkintä ensin muutaman päivän sellaisessa hapantaikinassa, jolla sitten vuorasin hapankaaliastian. Inkoonpuuro on luonnostaan melko kalseaa, mutta Tuomiskan puurossa oli kalseus jollakin tavalla taitettu.”

Kotitaloustunnin jälkeen muistetaan, että runokirjahan tämä onkin:

”Kun aika on niin lyhyttä,
se pitää jotenkin tehdä leveämmäksi,
sakeammaksi, tiheämmäksi.”

Tähän kun pääsin, niin välittömästi tulivat mieleen klassiset japanilaiset kirjailijat. Bashōn Kapea tie pohjoiseen ja muita matkakertomuksia on juuri tällaista ajan tihentämistä. Aika tihenee, kun huomio kiinnitetään tarkasti käsillä olevaan hetkeen, ilmiöön, esineeseen on ne mitä tahansa. Viimeisten pisaroiden pyyhkäisy tiskipöydän pinnalta luutulla, kun aamiaisen jäljet on korjattu pois. Miten terävä veitsi leikkaa sienen irti sammaleesta. Ollaan läsnä juuri siinä, kun sydän heilahtaa oravan keinuna. Inkoonpuuron reseptin kuvaus on kuin suoraan klassisen kauden teemestarin opetusvideolta.

Marttahengen henkilöitymä Maila Pylkkönen kuvaa kirjassa tietysti myös lasten kasvatuksen periaatteita. 70-luvun puolivälissä saatettiin antaa luunappeja, kun ryömimisikäistä opetettiin olemaan koskematta hellaan. Nyt tuollainen pahoinpitely on kielletty. Kirjailijan puolustukseksi on sanottava, että hän kokee lieviä tunnontuskia menettelynsä suhteen kertoessaan asiasta.

Kirjataan lopuksi pylkkösmäisen kasvatuksen perusperiaatteet rohkaisuksi kaikille pienten lasten vanhemmille:

”Vauvanhoidossahan ei olekaan mitään kuinka se välttämättä pitää tehdä, on vain päämäärä: että pikkuvauva saa nopean hoidon eikä joudu parkumaan niin väsyksiin ettei se jaksa syödä, että sen iho on ehjä, ettei se tapaturmavaaran vuoksi ole pitkiä aikoja ilman silmälläpitoa ja ettei se palele eikä läkähdy. Ja että jää mahdollisimman paljon aikaa muihin töihin.”

Tämä pieni mutta sitäkin painavampi kirja on erinomainen näyte siitä, miten metsässä liikkuminen myös lenkkipolkujen ulkopuolella ja juoksematta henkensä edestä vaikuttaa henkiseen tasapainoon.

Tommi

Suomalaisten kirjeiden lumo

Forss, Timo Kalevi: Unohtumattomia kirjeitä Suomesta. Like 2020.

Tämä kirjeiden kokoomateos on kulttuuriteko. Yksien kansien sisällä toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjeitä paitsi Suomen kohtalonhetkistä myös politiikan ja kulttuurin merkkihenkilöiden vaiheista ja aivan tavallisten ihmisten käännekohdista.

Ajallisesti kirjeet ulottuvat 1830-luvulta syksyyn 2019. Jotkin kirjeet ovat pareittain, kuten pääministeri Churchillin salainen kirje sotamarsalkka Mannerheimille ja tämän vastauskirje. Viestittely koski Englannin toivetta saada Suomi luopumaan taistelusta Neuvostoliittoa vastaan (1941).

Parina ovat myös Risto Rytin yksityinen kirje Hitlerille ja tämän vastaus (1944) liittolaisuussuhteista. Ryti ei toiminut Suomen valtion nimissä, vaan yksityisesti, ja maksoi toiminnastaan sittemmin sotaoikeudessa.

Monesti kirjeiden fyysinen asukin säväyttää. Veritahrainen Eugen Schaumanin kirje venäjän tsaari Nikolaille todistaa Suomen tunnetuimman poliittisen murhan taustoista. Sotarintamalla 1944 sotilas kuljettaa mukanaan vaimonsa kirjettä; sotilas haavoittuu kranaatista ja sirpaleet rei’ittävät kirjeenkin. Pentti Saarikosken huuruisessa 1960-luvun Prahan-kirjeessä erottuu punaviinitahra.

Kirjeiden todistusvoima lumoaa, ne vievät ihmeellisesti kirjoittajien luo ja lähelle, etenkin tavallisten ihmisten kirjoittamat. Niiden lähteenä Postimuseo on antanut arvokasta apua. Joukossa on lastenkin kirjoittamia rivejä. Aivan riipaisevalta tuntuu kouluikäisen Marjan kirje ystävälleen (1967). Tyttösten piti perustaa askartelukerho, mutta siitä ei tullut mitään, koska Marjan sisar Marke menehtyi auton alle pikatiellä.

Martta Koskinen oli viimeinen Suomessa kuolemaantuomittu nainen. Hänet tuomittiin kommunistina maanpetoksesta ja teloitettiin syyskuussa 1943. Hän kirjoitti viimeisenä iltanaan useita kirjeitä. Koskisen mielenhallintaa voi ihmetellä; hän hyväksyy tilanteensa eikä syyttele ketään.

”Olen jo kerran kirjoittanut, että minun kohtaloani ajatellen ei saa kirota ketään vihata ketään eikä puhua kostosta. Me ihmiset olemme hiekkajyväsiä elämän maantiellä ja itse elämä vierii ylitsemme eteenpäin ja mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta ja turhan tähden.” (s. 136)

Tove Janssonin kirjeestä Atos Wirtaselle elokuulta 1943 selviää, että nuori taiteilija raatoi maatöissä Helsingin maalaiskunnassa Tapanilassa naisille määrätyssä sota-ajan työpalveluksessa, kärsi maaseudun ankeudesta ja kaipasi kaupunkiin maalaamaan. Kirjeessä on hienoja piirroskuvia, vaikka tunnelma peltotöissä onkin ankea. Jansson on piirtänyt rintavan tädin, joka mahtavana ja tärkeänä nojautuu ruokalautasensa ääressä kyyhöttävän Toven ylle.

Atos Wirtanen oli Janssonin miesystävä, vasemmistointellektuelli ja kansanedustaja ja Nuuskamuikkusen esikuva. He haaveilivat yhdessä taiteilijayhteisöstä, joka perustettaisiin Marokon Tangeriin; Tove piirtää sen, ja Atoksen tuleva työhuone-torni muistuttaa aivan muumitaloa! Juuri Wirtasen aloitteesta Tove Jansson julkaisi ensimmäiset muumisarjakuvansa miesystävänsä päätoimittamassa Ny tid -lehdessä vuonna 1947.

Tietysti Unohtumattomia kirjeitä Suomesta sisältää myös Urho Kekkosen kuuluisan ”saatanan tunarit”-myllykirjeen kansleri Veli Merikoskelle vuodelta 1975. Kyse oli julkilausumasta, jossa Merikoski ja 25 muuta herkullista arvostelivat poliittisia virkanimityksiä juuri, kun UKK oli nimittämässä Erkki ”Pirre” Huurtamoa Kymen läänin maaherraksi. (Kuten vaikkapa Veikko Huovisen Rasvamaksasta muistamme, 1970-luku oli julkilausumien kulta-aikaa.)

”Mutta jos te saatanan tunarit ette olisi tätä verratonta julistustanne saattaneet ilmoille, olisin ehkä ehtinyt sisäasiainministerin ehdotuksesta nimittää Erkki Huurtamon Kymen läänin maaherraksi.

Mutta nyt! Jos nimitän Huurtamon, ulvoo koko lehdistö, että alkaapa se auttaa, kun kansamme vastuuntuntoinen parhaimmisto selkeästi sanoo, miten yhteisiä asioita on hoidettava.” (s. 206)

Nimitys toteutui joka tapauksessa.

Sataan kirjeeseen mahtuu taiteilijaelämää, politiikkaa, kulttuurin pyrkimyksiä yritteliäine bändeineen ja faneineen. Lukuelämys on mentaalinen myrsky, myönteisessä mielessä.

Kirjailija Katja Kettu kirjoitti 15-vuotiaana kirjeen tulevaisuuteen 35-vuotiaalle minälleen. Varhaisesta kirjailijankutsumuksesta todistava kirje on hieno, siinä on sekä teini-iän tinkimättömyyttä että yllättävää kypsyyttä ja suvaitsevaisuutta.

”Jos luet tämän, sinä 35-vuotias, niin se ei tarkoita, että tahtoisin lähettää viestin epäonnistuneesta elämästäsi. Muistutus vain siitä, että minäkin olin kerran olemassa. Haikeaa, eikö totta?” (s. 229)

Sen sijaan en jaksanut innostua Sofi Oksasen ylipitkästä nuhdekirjeestä Melania Trumpille (2017), ja myös Arno Kotron huolestunut vuodatus uudelle opetusministerille Li Anderssonille (2019) vain on liian pitkä.

Kirja päättyy valikoituihin twiitteihin (mm. Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö saamelaisille, Sanna Marinin ylpeys kaupan kassan ja muiden työläisten mahdollisuuksista), ja viimeinen kirje on vuodelta 2019, Aki Kaurismäen Sauli Niinistölle osoitettu luopuminen taiteen akateemikon arvonimestä vastalauseena ”Suomen nykyisen hallituksen metsä- ja kaivospolitiikalle sekä sen toteuttamille koulutuksen, humanitaarisen avun ja rauhantyön leikkauksille” (s. 268).

Teoksen hienosta ulkoasusta vastaa Tuomo Parikka. Jokaisesta kirjeestä esitellään kuva alkuperäisestä liuskasta, pahvista, sähköisestä viestistä, mikä milloinkin on kyseessä. Albert Edelfeltin kirje sisarelleen Berthalle on kuvituksineen pieni taideteos. Käsin kirjoitettujen kirjeiden käsialatkin tarjoavat mielenkiintoista tutkittavaa. Varmaan grafologiasta jotakin ymmärtävät saavat niistä paljonkin irti.

On erinomainen idea kertoa lyhyesti jokaisen kirjeen lähetystilanteesta. Loistokkaan kirjan ainoa miinus tulee näistä taustoittavista kursiiviosuuksista, sillä niissä on häiritseviä virheitä.

”Nopeasti kirjoitetussa ja virheitä vilisevässä kirjeessä mainintaan Kariniemen sivistynyt tausta. Todellista ovat herkkua ovat Setälän luonnehdinnat Kariniemestä…” (s.180)

Kannattaisi korjata toiseen painokseen lapsukset kursiiviosuuksista sivuilta 92, 140, 146, 151, 180, 182 ja 236. Joka tapauksessa näine hyvineenkin mainio lahjakirja ylioppilaalle, valmistuneelle tai pyöreitä vuosia täyttävälle.

Taina