Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (suomentanut Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka, 2022)
- - - - - - - -
"Hei Atsuya. Mitä jos otettaisiin taksi? Pienen matkan päässä on isompi katu. Siellä luultavasti kulkee vapaita takseja."
Atsuya tuhahti.
"Jos epäilyttävän oloinen mieskolmikko ottaa taksin keskellä yötä tällaisessa paikassa, tapaus jää takuuvarmasti kuljettajan mieleen. Ja jos siitä seuraa meitä selvästi muistuttavien tunnistuskuvien julkaiseminen, sen pituinen se."
"Mutta kyyläisikö kuski niin tarkasti?"
"Entä jos kyyläisikin? Tai jospa ratissa sattuisi olemaan sellainen tyyppi, joka kykenee painamaan kasvot mieleensä yhdellä vilkaisulla?"
Kōhei asteli hetken ääneti ja pyysi sitten hiljaa anteeksi.
"Eipä mitään. Nyt suu suppuun ja tossua toisen eteen."
Kolmikko lähti kulkemaan ympäröivää seutua korkeammalla levittäytyvän asuinalueen poikki. Kello oli kaksi yöllä. Ympärillä kohosi toisiaan muistuttavia taloja, lähes kaikki ikkunat olivat pimeinä. Huolettomaksi ei kuitenkaan sopinut heittäytyä. Jos he tulisivat jutelleeksi liian kovaäänisesti, joku saattaisi kuulla ja ilmoittaa poliisille keskellä yötä kadulla kuljeskelleista epäilyttävistä miekkosista. Atsuya toivoi poliisin uskovan, että rikolliset olivat paenneet paikalta autolla. Se toki edellytti, ettei varastettua Toyotaa heti löydettäisi.
Tie nousi loivaa mäkeä, ja heidän kuljettuaan hetken rinne tuntui jyrkkenevän samalla kun ympäröivät asuintalot alkoivat harveta.
"Onko vielä pitkä matka?" Kōhei kysyi huohottaen.
"Melkein perillä", Shōta vastasi.
Hän todellakin pysähtyi miltei heti erään talon eteen.
Rakennus ei ollut kovin suuri, mutta siihen mahtui ilmeisesti sekä pieni puoti että asuintilat, jotka olivat puurakenteisella, perinteiseen japanilaiseen tyyliin rakennetulla puolella. Vain noin kolmen ja puolen metrin levyisen myymälätilan ovea ja näyteikkunaa suojaava metallinen sermi oli kiinni. Siinä oli postiluukku, jossa ei lukenut mitään. Ulkorakennuksessa talon vieressä oli ilmeisesti varasto ja autotalli.
"Tämäkö se on?" Atsuya kysyi.
- - - - - - - -
Kyllä, piilopaikka, Namiyan sekatavarakauppa. Kolme pikkurikollista oli tehnyt onnistuneen murtokeikan japanilaisessa pikkukaupungissa. Pakoauton hajottua tarkoitus oli piileskellä talossa yön yli. Aamulla kun töihin lähtijät tungeksivat rautatieasemalle, he ajattelivat sekoittua ihmisvilinään ja hävitä huomaamatta seudulta. Sitten asiat alkoivat mennä todella outoon suuntaan. Aivan viaton tuo lähes huomaamaton, nimetön postiluukku ei ollut...
Hylätyssä kaupassa aikaa tappavat pikkukonnat kuulivat yllättäen postiluukun rapsahtavan. Kirje oli osoitettu kaupan pitäjälle. Jo kirjeen avaamisen oikeutuksesta käyty pitkähkö väittely osoitti, että rosvot eivät todellakaan olleet kovaksikeitettyjä elämäntaparikollisia. Se miten he sitten vaivoja säästämättä paneutuivat vastaamaan kirjeen eriskummalliseen pyyntöön vahvisti lukijan havainnon. Omien mahdollisuuksiensa rajoissa he todellakin halusivat auttaa hankalaan tilanteeseen joutunutta lähimmäistä.
Kirjan tapahtumat edustavat maagista realismia, omalla viehättävällä japanilaisella tavalla. Pienen alkuhämmingin jälkeen konnat nimittäin hyväksyvät, että ihmeet kuuluvat puodissa sen päiväjärjestykseen. Tai oikeastaan yöjärjestykseen. Käy ilmi, että aika kaupan sisällä kuluu aivan merkilliseen tahtiin Sitten alkaa saapua lisää kirjeitä, ja rosvojen kirjeenvaihto on kohta täydessä käynnissä.
Kirjassa kuvataan viiden ihmisen elämän käännekohtia. Episodiromaanin vähitellen avautuva juonirakenne tuntuu kuitenkin koko ajan vyyhtiytyvän yhä pahemmin. Ja kiinnostavammin. Kaikkien henkilöiden kohtalot sivuavat osittain toisiaan ja liittyvät jopa rosvojen omiin elämänvaiheisiin. Kaupan lisäksi muuan lastenkoti ilmestyy kertomukseen yhä useammin. Keigo Higashino pitää paletin niin taitavasti koossa, että kun aloin lukea kirjaa se oli pakko saada loppuun yhdellä istumalla. Selkeänä ja nopealukuisena tekstinä se onnistuu, ehkä liiankin vauhdikkaasti. Yksityiskohtia sujahti lukiessa varmasti ohi, mutta olin löytävinäni japanilaiselle yhteiskunnalle ominaisia piirteitä: vanhusten asema, heikko sosiaaliturva, 1980-luvun huikea talouskasvu ja sen seuraukset, naisten asema työelämässä, nuorten itsenäistymiseen liittyvät ongelmat ym.
Raisa Porrasmaan käännös on jälleen ilmavaa ja moitteetonta. Eräässä haastattelussa (kirjavinkit.fi) hän kertoo laajemmmin työstään. Episodimaisuus tai katkelmallisuus on japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillistä. Romaanit mielletään usein jatkokertomuksiksi (rensaku) ja lyhyet muodot ovat suosittuja. Romaaneja julkaistaan Japanissa edelleen jatkokertomuksina lehdissä. Hiromi Kawakamin Sensein salkku (arvio blogissa) on sekin jatkokertomus. Porrasmaa havaitsi käännöksiä tehdessään esimerkiksi sellaista itsestäänselvyyksien toistelua, jonka katsoi parhaaksi karsia.
Takaisin tämän kirjan pariin. Kirjeisiin vastaavat murtovarkaat huomasivat vähitellen löytävänsä uusia piirteitä itsestään. Toisia auttaessa he kokivat ensimmäistä kertaa tekevänsä jotain merkityksellistä. He tunsivat myös tulevansa kuulluiksi ja saavansa aitoa arvostusta. Kaikkitietävää kertojaa ei oikeastaan tarvita, kun päähenkilöistä on jo tehty sellaisia. Heille asetetaan välillä melkoisia ongelmia ratkottavaksi. Mitenkähän itse osaisi vastata muusikonurasta haaveilevalle henkilölle, jonka tietäisi kohta kuolevan tulipalossa hänen pelastaessaan pientä lasta? Tai nuorelle naiselle joka haluaa taloudellista riippumattomuutta ja on sitä saavuttaakseen aikeissa lähteä ilotyttöbisneksiin.
Kirjan keskeinen viesti on se, että vaikka kysyjä voi tuntea olevansa umpikujassa elämässä, niin hänellä itsellään voi jo olla vastaukset keskeisimpiin kysymyksiinsä. Kirja saa kauniin loogisen (?) päätöksen, kun kaupassa olleet rosvot kohtaavat henkilön, jota he ovat kirjeillään auttaneet. He saavat lopuksi myös henkilökohtaisen viestin peräti Yūji Namiyalta, yli 30 vuotta sitten kuolleelta kaupan omistajalta. Juuri hän alkoi kirjoittaa vastauskirjeitä tuntemattomien asiakkaiden ongelmiin:
"Karttasi on vielä tyhjä paperi. Haluaisit päättää määränpääsi, mutta et edes tiedä, missä tiet kulkevat. Jos kartta on vain tyhjä paperi, ollaan tietenkin pulassa. Kuka tahansa hämmentyy siitä.
Mutta kokeilepa toisenlaista ajattelutapaa. Koska paperi on tyhjä, siihen voi piirtää minkä tahansa kartan. Kaikki on sinun varassasi. Olet täysin vapaa, mahdollisuuksia on loputtomiin, ja sehän on upeaa. Usko itseesi, rukoilen sydämestäni, että kuljet elämäsi halki vailla katumusta."
Tommi
Koulupojat elävät kesälomallaan kaksoiselämää omassa Mataran valtakunnassaan. Matara muistuttaa hieman muinaista roomalaista yhteisöä. Senaattorit juonittelevat lakanatoogat yllä ja käskyttävät alaisiaan, pikkupoikia, joilla on hiilellä piirretyt viikset, koppalakit ja henkselihousut. Mataralla on omat lait ja rituaalit, oma raha ja poikakohortilta toiselle kulkeva perinnetieto. Rikkaat ovat rikkaita täälläkin, he voivat ostaa työläisiä omiin projekteihinsa. Eivätkä valtaapitävät ole turvassa juonitteluilta ja kapinamielialalta.
Kerronnan keskiössä on pikkuveli, joka toimii tiedustelijana isoveljensä kanssa. Vihollisia ovat kallialaiset, kermit ja partialaiset. Veljekset löytävät vakoiluretkellään vihollisen leirin, ja sotavalmistelut alkavat.
Sota ei ole yhdentekevää nahistelua. Puumiekan isku tietää hengenlähtöä, kuolleiden on käyttäydyttävä sovittujen sääntöjen mukaan ja heidän on poistuttava Matarasta. Vankeja nöyryytetään kuten oikeissa sodissa ainakin.
Matias Riikonen osaa luoda ihmeellisen unenomaisen maailman. Kesäinen luonto henkii, sirkuttaa ja sykkii antaen kehykset poikien valtakunnalle, joka tuntuu myös kehittyvän omien orgaanisten lakiensa mukaan. Poikien keskinäinen valtataistelu, mutta myös kiintymys ja hellyys ja orastava seksuaalisuus saavat siinä sijansa. Pikkuveljen luontomystiset havainnot ja pyrkimys koko olemuksellaan täyttää yhteisen leikin edellyttämät vaatimukset punoutuvat kauniisiin miljöökuvauksiin, kun veljekset ”naakivat” eli kulkevat tiedustelijoina metsäkierroksillaan, noudattaen tarkkaa koreografiaa jalkatyössä, ”askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää”; tämä jalkatyön kuva toistuu läpi romaanin joka jakson alussa.
Kirjan takakansiteksti ilmaisee asian hyvin: tämä romaani ottaa lapset vakavasti. Pikkuveljen ponnistukset, fyysisten rajojen koettelu yhteisen päämäärän takia, ilon hetket, pettymykset, pelot ja järkytykset välittyvät salaperäisen kauniina.
”Lehdet olivat peräisin nuoresta haavikosta, joka hehkui kankaan takana niin kirkkaana, ettei se näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän todellisuuteen… isoveli katseli, kuinka haavoista sinkoutui rastaita, ja odotti aikansa, ennen kuin kääntyi pikkuveljen puoleen ja teki sormillaan juoksemista merkitsevän eleen. Pikkuveli nyökkäsi, isoveli kohensi vyötään ja veti henkeä, pikkuvelikin veti henkeä, ja he säntäsivät juoksuun… he välttivät risut ja liian tiheässä sojottavat oksat, valo välkkyi, he puuskuttivat, mutta juoksun ääni hukkui kuolleisiin neulasiin, vitikko oli aina vain likempänä, sen hehkuvat lehdet ja harmaiden runkojen kalterikko. He tömähtivät kyljelleen hiirenportaiden alaiseen hämärään, huohottivat hiljaa ja pyyhkivät multaa kämmenistään ja käsivarsistaan… taivas pilkisti lehtien rakosista ja lintujen huuto kuului ja haapojen havina, se oli heleää ja jollain lailla seremoniallista.”
Myös Matara-”valtion” kehitys, jännitteet ja valtataistelut ovat vahva teema.
”Kaius alkoi suunnitella uutta sotaretkeä. Ensin marssittaisiin länteen ja kukistettaisiin partialaiset, sitten jatkettaisiin etelään ja hyökättäisiin kermikallioille ja tapettaisiin niin monta kermiä kuin kyettäisiin. Harvennetuista kermilaumoista olisi valtiolle vähemmän uhkaa.
Virnanen muistutti senaatissa, etteivät kermit olleet hyökänneet kertaakaan koko kesänä. Jos niiden väkilukua onnistuttaisiinkin verottamaan, ensi keväänä niitä olisi taas täysi määrä, kun uudet pojat saapuisivat opistolle. Kaius vastasi, että ensi kesänä mataralaisiakin olisi täysmäärä, ja asia oli loppuun käsitelty.
Auguuri kuiskaili, että tätä menoa Kaius vielä tyrkätään Hadeen veräjille. Kaikkein kiltein poika taas tyynesti toteamassa sellaista, niin kuin murhanhimo olisi tauti, joka verenvuodatuksen myötä olisi tarttunut auguuriinkin. Se tarkkaili pikkuveljen kasvoja, eikä hän tiennyt, mitä auguuri hänessä näki ja miten se näkemäänsä punnitsi.”
Matara ilmestyi elokuussa 2021. Se ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2021 ja Runeberg-ehdokkaaksi 2022, ja se on Matias Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin jälkimmäinen osa, Jollaksen pojille omistettu. Ensimmäinen osa on vuonna 2019 ilmestynyt Iltavahtimestarin kierrokset, jossa nuori mies liikkuu maagisessa öisessä kaupungissa. Tommi-veljeni esitteli Iltavahtimestarinkierrokset Aarrearkun ensimmäisessä blogipostauksessa 1.3.2020.
”Pidän tuosta Riikosen polveilevasta ajatuksenjuoksusta. Tai kulusta, sillä kävellessäänhän hän niitä havaintoja tekee. Sen takia ne kai ovat kovin rauhoittavia:
Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle. Kun niin ajatteli, näytti kuin valopylväät olisivat olleet vartiointitehtävissä.”
Minä en tiedä poikalasten sotaleikeistä paljonkaan. Luettuani Mataran arvelen päässeeni edes hiukan jyvälle. Aavistan jotakin siitä arvokkuuden tunteesta, jonka leikki voi tuottaa. Leikkiin kuuluu vääjäämättä sekin, että lapset kasvavat ja leikki täytyy joskus lopettaa. ”Nyt hän oli vain valju muisto pojasta, joka joskus eli.”
Pirkko Työläjärvi: Moninaista : menneitä muistellen, tulevasta haaveillen. Into 2018.
Työläisperheen tytär, yksinhuoltajan ainokainen, sotalapsi. Pirkko Työläjärvi (s. 1938) selätti monet haasteet ja pääsi pitkälle, hänestä tuli virkamies, kansanedustaja, ministeri ja maaherra.
Vuonna 2018 ilmestyneen muistelmakirjan alkusysäyksenä oli esiintyminen Ylen haastattelussa vuonna 2015. Esiintyminen toi vuosien ajan niin paljon yhteydenottoja ja palautetta, että Työläjärvi päätti kirjoittaa muistelmat. Tosin hän korostaa, ettei kirjoita muistelmia eikä elämäkertaa, vaan muistikuvia ”elämän sirpaleista ja tähtihetkistä, jotka ovat muokanneet minua ja jotka ovat minusta merkityksellisiä yhteisöllisesti”. Siinä se jo tuli, avainsana Työläjärven koko elämään, elämäntyöhön ja myös käsillä olevaan teokseen: yhteisöllisyys. Hänen elämänsä perustana on työväenaatteeseen pohjautuva vähäväkisten yhteisöllisyys, johon sisältyy myös eettinen ja moraalinen elämäntapa. Jokaisella on vastuu omasta elämästään, mutta kaikki kannamme vastuuta myös muista ihmisistä ja laajemmin kaikesta yhteisestä.
Syntyi Jämsässä kivityömiehen ja työläisvaimon tyttäreksi. Isä kuoli, kun tyttö oli vain muutaman kuukauden ikäinen. Kivityömiesten keskinäistä puukkotappelua rauhoittelemaan mennyt mies joutui itse puukotetuksi. Pirkon lapsuutta varjosti myös äidin vaikea epilepsia. Äiti kävi töissä sairaudestaan huolimatta; ennen Pirkon syntymää työskenteli luontaishoitoloissa, sittemmin puolustusvoimien varuskorjaamolla ja sen jälkeen pitkäaikaisesti kirjapainossa alistajana painopaperikoneella.
Äidin ja tyttären polku vei Orivedeltä Santahaminan kautta Helsinkiin. Ebeneserin päiväkotiin kolmivuotias Pirkko kulki omin päin. Hän oppi muutenkin olosuhteiden pakosta itsenäiseksi, ja naapurit pitivät joskus hänestä huolta äidin tehdessä kolmekin työvuoroa peräkkäin. Äiti näet säästi sinnikkäästi omaa asuntoa varten ja onnistuikin aikanaan tavoitteessaan.
Pommitusten pelko sai äidin lähettämään ainokaisensa Ruotsiin turvaan useiksi vuosiksi. Sotalapsivaiheesta kirjailija kertoo lyhyesti; kaikki sujui enimmäkseen hyvin, ja lahjaksi jäi ruotsin kielen taito. Vain paluu Suomeen tuotti kitkaa, kun äidinkieli oli unohtunut.
Pirkko oppi lukemaan varhain ja hänestä tuli heti himolukija. Kirjat avasivat tien uusiin sfääreihin ja ruokkivat jo herännyttä kauneuden kaipuuta. Myös koulu, joka suhtautui oppilaisiinsa arvostaen, oli tärkeä. Pirkko pääsi vapaaoppilaaksi Ritarikadun ruotsinkieliseen tyttökouluun, Laurellska flickskolaniin, kielitestin jälkeen suoraan toiselle luokalle. ”Minulle koulu oli aarre, joka istutti mieleeni tiedonhalun ja kulttuurinjanon.” Pitkin muistelmia Työläjärvi kertoo taideaarteista, jotka ovat hänelle erityisen läheisiä. Hänellä on myös hyviä kontakteja taiteilijoihin sekä luottamustehtäviä taiteen organisaatioissa.
Ylioppilastutkinnon jälkeen Pirkko lähti Valkeakoskelle kouluttautuakseen käytännön kautta ravintola-alalle. Oli päästävä leivän syrjään kiinni. E-liikkeellä eli edistyksellisellä osuustoimintaliikkeellä oli koulutustoimintaa, ja Pirkko toimi harjoittelijana Valkeakosken Hotelli-Ravintola Koitossa ja opiskeli yo-merkonomiksi. Alanvaihto tuli eteen, koska jalat ja selkä eivät kestäneet raskasta ravintolatyötä. Pirkko ei kuitenkaan enää pähkäillyt yksin tilannettaan, sillä hän oli löytänyt elämänsä miehen, Markku Työläjärven, jonka kanssa hän on yhä.
Markulla oli virka sosiaalitarkkaajana ja lastenvalvojana, Pirkko pääsi Tampereelle Husqvarnan palvelukseen, toimi ensin konttoristina, sitten kirjeenvaihtajana. Hän kouluttautui muutenkin, yo-merkonomitutkinnon lisäksi hän kävi opas- ja tulkkikurssin ja ompelukurssinkin. Husqvarnalta hän siirtyi Finlaysonin palvelukseen ulkomaan myynnin kirjeenvaihtajaksi. Seuraava asuinpaikka oli Äänekoski, jossa Markku oli sosiaalisihteerinä, Pirkko suuren rakennusprojektin kirjanpitäjänä, yhteiskoulun kanslistina ja ruotsin, matematiikan ja kirjanpidon tuntiopettajana, sitten Raumalle, mistä Markku sai sosiaalijohtajan paikan. Pirkko opiskeli kauppatieteiden maisteriksi Åbo Akademissa ja työllistyi Rauman verotoimistoon.
Politiikkaan hän hakeutui Satakunnan sosiaalidemokraattien piirisihteerin kehotuksesta. Kaupunginvaltuuston jäsen, naisjärjestön puheenjohtaja, SDP:n varapuheenjohtaja. Eduskuntaan hän pääsi ensiyrittämällä vuonna 1972. Monenlaiset paikalliset tehtävät toki jatkuivat sen jälkeenkin, samoin pohjoismaiset. Työläjärvi oli kansanedustajana 1972‒1985, sosiaaliministerinä 1975‒1976, sosiaali- ja terveysministerinä 1977‒1979, II valtiovarainministerinä 1979‒1981, kauppa- ja teollisuusministerinä 1981‒1982 ja pohjoismaisena yhteistyöministerinä 1977‒1982. Hän eteni eduskunnan puhemieheksikin. Monet muistavat hänet myös Turun ja Porin läänin maaherrana, jota virkaa hän hoiti 1985‒1996.
Aikakautensa merkittävimpiin naispoliitikkoihin kuulunut Pirkko Työläjärvi selvitti kaikki vastuulliset tehtävänsä ryvettymättä. Hän mainitsee raskaina hoidettavina työterveyslain ja metsäverolain kokonaisuudistuksen.
Kirja jakautuu kahteen osaan, muistelmiin ja yhteiskunnalliseen pohdintaan. Yksityiselämästä kerrotaan monien tapaamisten kautta. Työläjärvet olivat kauan osa-aikaisia asujia Espanjan Costa Blancalla.
Työläjärvi kuuluu eittämättä sosiaalisesti huippulahjakkaisiin ihmisiin. Hän pitää tavalla tai toisella yhteyttä satoihin, ellei jopa tuhansiin ihmisiin. Se ei ole itsetarkoituksellista tykkäysten laskemista, vaan sitä, että hän on yrittänyt ottaa selvää erilaisten ihmisten ajatuksista, tunnoista, peloista ja haaveista. Hänen mottonsa on, että elämä on paikallista, ja että yhdessä voidaan tehdä paljon.
Työläjärvi ihmettelee, miksi yhteiskuntaa tarkastellaan voittopuolisesti makrotasolta, selvittämättä systemaattisesti paikallis- ja aluetason vaikutuksia. Pitkäjänteisyyden puute vaivaa hänen mielestään kaikkea suunnittelua. Lääneistä luopumista hän ei tietenkään hyväksy. Läänien roolia, toiminta-ajatusta ja resurssittamista hän pohtii perusteellisesti sisällyttäen kirjaan lakipykäliä ja organisaatiokaavioita.
Ikuinen maailmanparantaja kantaa edelleen huolta maailmanmenosta ja yhteiskunnan kehityksestä. Hän on huolissaan syrjäytyneistä, vanhuksista ja digitalisaatiosta koettaen herätellä lukijaa havaitsemaan kehityssuuntia. Sote-uudistuksen toteuttajien kannattaisi lukea tämä kirja, jossa on paljon asiantuntevaa pohdintaa tärkeiden palvelujen kehittämisestä.
”Olemme mielestäni siirtyneet edustuksellisesta demokratiasta ideointiyhteiskuntaan, siksi suden hetken tunnistaminen on entistä tärkeämpää.” Hänelle tuottaa surua nähdä, miten menestyksellisesti rakennettu hyvinvointivaltio on riisuttu markkinoiden armoille, minkä myötä ”demokratia on kolhiintunut ja melu koventunut”.
Jään haikeana miettimään aikaa, jolloin politiikassa oli aatteita ja sisältöä. Pirkko Työläjärvi edusti aikaa ennen Twitterissä ja Instagramissa hosuvia poliitikkoja. Tätä ahkeraa ja arvokasta moniosaajaa ei voi kuvitellakaan poseeraamassa verkkosukkahousuissa á la Jutta Urpilainen.
Tainan ja Tommin aarrearkku 