Viaporin kapina 1906

Paavo Rintala : Viapori 1906 : romaani kapinasta (Weilin+Göös, 1971)

   " - Helsinkiläinen ilmapiiri, sehän on virkeätä, niin ainakin Pietarissa puhutuaan, jospa se vähän auttaisi Viaporin seisovassa vedessä eläviä, Emeljanov sanoi.
   - Kyllä, joo, majuri toisteli ja sytytti piippua. - Kyllä. Te olette aatelismies, teillä on kuulu suku Pietarissa ja paljon rahaa käytössä, miksei. Te solmitte suhteita ilmapiiriin, eurooppalaiseen, miksei. Mutta mitä se on pohjimmiltaan; samaa mitä Pietarissa, joka paikassa se on sitä samaa. Ja tavallinen paikallinen väestö, kansa, se suhtautuu vihamielisesti kaikkiin meikäläisiin.
   - En uskoisi noin.
   - Te olette juuri tulleita. Kunhan palvelette vuodenkin ja käytte Helsingissä, saatte tuntea sen nahoissanne. Ja oikeinhan se on. Mitä me olemme helsinkiläisille? Sen vallan edustajia, joka vuosi vuodelta syö enempi ja enempi heidän vanhoja kansalaisvapauksiaan. Jo tämä puku kertoo helsinkiläisille, keitä me olemme: niitä samoja, jotka asevelvollisuuskutsuntojen aikana hyökkäsivät Senaatintorille sapelit ja nagaikat kädessä siviiliväestön päälle, ratsastivat ja piiskasivat syyttömät ihmiset verille. Niitä samoja Orenburgin kasakoita me olemme helsinkiläisten silmissä. Raakoja miehittäjiä. Täällä on hajotettu koko täkäläinen sotaväki, kahdeksan suomalaista pataljoonaa ja rakuunarykmentti. Suomalaisia joukkoja on enää yksi kaartin pataljoona, sitäkin odottaa loppu. Suomalaiset upseerit erotettu. Ja sitten marssimme me ja otamme heidän kasarminsa ja asuntonsa, komentopaikkansa. Mitä se on muuta kuin miehittämistä. Te vaan kuvittelette, että helsinkiläiset tulevat suutelemaan teitä."

Kesäkussa 1970 Paavo Rintalalle soitettiin Yleisradiosta. Radio oli saanut vieraita Neuvostoliitosta. Mosfilmin ohjaaja Sergei Kolosov ja johtaja Simeon Mariachin olivat saapuneet Suomeen. Heillä oli mukana käsikirjoitusluonnos Viaporin kapinasta. Tarkoitus oli tehdä suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä elokuva ja Paavo Rintala haluttiin käsikirjoitusta muokkaamaan.

Luonnos oli massiivinen, 229 liuskaa, elokuvana mittaa olisi tullut reilut kuusi tuntia. Se piti puristaa kahteen tuntiin. Rintala ja ohjaaja Kolosov keskittyivät kahteen nuoreen tykistöluutnanttiin, jotka olivat juuri tulleet ensimmäiseen palveluspaikkaansa. Arkadi Emeljanov ja Jevgeni Kohanski johtivat kapinoivia sotilaita, joiden joukkoon liittyi myös joukko suomalaisia punakaartilaisia. Viaporissa oli kyllä muitakin upseereita, jotka hengessä olivat myötämielisiä kapinallisten esittämille vaatimuksille, mutta he jäivät sivuun.

Kirjansa jälkisanoissa Paavo Rintala kirjoittaa, että ensimmäisen karsinnan jälkeen tekstiä muokattiin lisää. Sen piti sopia ohjaajan näkemyksiin, teknisiin puitteisiin sekä elokuvallisiin tekijöihin. Katsoja tekee nähdyn perusteella oman tulkintansa. Rintala pohtii näkeekö katsoja pelkästään historiallisten tapahtumien spektaakkelin. Hän halusi perustella dokumentoituja tapahtumia ja laajentaa niiden taustaa. Siksi hän kirjoitti tämän kirjan.

Viaporin kapina on osa Venäjällä tapahtuneita mellakoita, jotka alkoivat 1905. Niitä oli tapahtunut mm. Pietarissa, Minskissä, Kiovassa sekä Mustan meren rannikolla, Odessassa sekä Sevastopolissa. Viaporin kapina 1906 oli näistä suurin ja siellä ammuttiin sen ajan järeimmillä aseilla, sekä rannikkolinnakkeen että panssarilaivojen tykeillä. Selkkaus kesti vain 60 tuntia (30.7.-2.8.) ja päättyi kapinallisten tappioon.

Paavo Rintalan kuvaus Venäjän armeijan oloista on karu. Upseeristo käy säännöllisesti huviretkillä lähisaarilla ja osallistuu Helsingin kulttuuririentoihin. Monilla heistä on oma kaupunkiasunto, jossa koko perhe asuu. Jännittävintä täällä ovat upseerikerhon lottopeli ja biljardi. Varusmiehet elävät puutteellisissa oloissa Viaporin saarilla. Varusteet ovat jokseenkin ala-arvoiset. Lasti uusia saappaita saapui. Ne oli tehty puolimädästä nahasta, joka muuten olisi pitänyt heittää menemään. Saksalaisomisteinen tehdas oli valmistanut saappaat Kaukoidän sotaa varten ja pettänyt armeijaa... Tai kuten sotilaat itse totesivat, itse asiassa armeijan intendenttilaitos oli jälleen kerran pettänyt työnantajaansa.

Simputus rehottaa, sensuuri avaa sotilaille tulevat kirjeet rahalähetysten toivossa, määräajan palvelleet varusmiehet odottavat viivästynyttä kotiutusmääräystä. Laivaston matruusit, joista monet olivat teollisuustyöläisiä, olivat alttiimpia agitaatiolle ja vaativat ponnekkaammin oikeuksiaan. Nämä lauhkeampiluonteiset tykkimiehet tulivat pääasiassa maaseudulta. Monet heistä eivät osanneet edes lukea, joten upseerit johonkin rajaan asti pystyivät pitämään tilanteen paremmin hallinnassa. Tosin vapaa-ajalla tykkimiehetkin kävivät kaupungilla kiihotuskokouksissa. Sieltä he salakuljettivat kasarmille lentolehtisiä, joita santarmit toistuvissa tupatarkastuksissa heiltä etsivät. Sieltä alkoivat levitä ne kumoukselliset aatteetkin, jotka sitten johtivat tragediaan.

Viaporin merkitys sotilaallisena linnoituksena oli olematon, ja sen venäläiset itsekin hyvin tiesivät. Linnakkeen tykit olivat auttamattoman vanhentuneita. Tositilanteessa ne eivät mitenkään pärjäisi uudempia laivatykkejä vastaan. Venäjän maineikkaiseen kenttätykistöön verrattuna tämä oli kunnianhimoiselle nuorelle upseerille täysin väärä palveluspaikka. Palvelus piti osata ottaa sopivan rennosti, pingottamatta. Tulos on paikoin kuin Veijo Meri ynnä Jaroslav Hašek.

"He kulkivat kentän halki. Patteriston kaikki muut tykkimiehet olivat kentällä, jokainen patteri. Harjoittelivat sulkeista. Emeljanov alkoi epäillä. Oliko hän sittenkin erehtynyt päivästä. Hän kaivoi viikon palvelusohjelman taskusta. Ei. Tuliaseman vaihtoa tykeillä. Koko patteristolle. Miksi toiset sitten hyppivät kentällä sulkeista.
   Tuliasemassa Emeljanov järjesti yksin miehet tykeille. Patterin muut upseerit olivat vielä lomalla. Kapteeni Vlasov oli luvannut tulla myöhemmin. Kohanski oli päivystävänä upseerina.
   Vasta nyt hän huomasi, että tykkikomppania oli pahasti vajaa. Se saapasjuttu sotki vahvuusilmoituksen. Neljätoista tykkimiestä puuttui. Harjoituksesta oli puhti pois. Kaikille patterin tykeille ei riittäisi miehiä. Ja entä hevoset.
   - Harjoitus seis, vääpeli tänne.
   - Teidän jalosukuisuutenne.
   - Neljätoista miestä puuttuu. Ja hevoset. Hevosiako miehet ovat hakemassa?
   - Ei ole hakemassa hevosia.
   - Neljätoista miestä sairaana, tähän aikaan vuodesta, on tämä epäterveellinen paikka, Emeljanov ihmetteli.
   - Ei ole sairaana. Patteristolla on kova tohtori. Kukaan ei mielellään ilmoittaudu sairaaksi, huudettiin tykiltä.
   - Puuttuvat on, tuota, herrojen upseereitten rouvien käytössä, on marjojen säilöntäaika, teidän jalosukuisuutenne, vääpeli ilmoitti.
   Emeljanov nieli kiukkunsa.
   - Entä hevoset, missä ne? Harjoituksesta ei tule mitään ilman hevosia. Miten te vaihdatte tuliasemaa, käsipelilläkö?
   - Hevoset on Leirisaaressa laitumella, on kielletty käyttämästä harjoituksissa, teidän jalosukuisuutenne, vääpeli sanoi.
   - Laitumella hevoset säästää kauroja. Komentajat pistää kaurojen ostoon varatut ruplat omiin taskuihin, tykiltä huudettiin iloisesti.
   Emeljanoville alkoi valjeta. Palvelusohjelma oli olemassa vain paperilla. Se oli tarkoitettu 22. armeijakunnan korkeita herroja varten. Mustaa valkoisella vuosikertomukseen merkittäväksi. Hän tajusi nyt, miksi koko muu patteristo harjoitti kentällä sulkeista."

Viaporin taistelussa kuolleiden venäläisten sotilaiden ja suomalaisten punakaartilaisten tarkka lukumäärä ei ole tiedossa. Kapinan jälkeen noin 900 venäläistä sotilasta pidätettiin. Heistä 43 teloitettiin. Loput tuomittiin pakkotyölaitokseen, vankilaan tai kurikomppaniaan. Suomalaisia arvioidaan kuolleen noin 150. Punakaartin johtaja Johan Kock julisti kapinan alkaessa suurlakon kapinallisten tueksi. Hän pakeni kapinan päätyttyä maasta. Paavo Rintala mainitsee aiheesta tehdyn kattavan historiallisen tutkimuksen, Erkki Salomaan kirjan Viaporin kapina (Kansankulttuuri, 1965).

Kirjan päättää Paavo Rintalan kirje venäläisille yhteistyökumppaneille. Se on mielenkiintoinen ajankuva tuon ajan korrektista liturgiasta Neuvostoliiton suuntaan. Kun nyt tuota 1917 syntynyttä valtiotakaan ei enää ole eikä sen edustamaa "uutta yhteiskunnallista, poliittista ja humanistista identiteettiä", on näiden nuorten kapinallisten muiston säilyminen luultavasti entistäkin epätodennäköisempää. Suomessa heidän muistostaan ei "ole jäljellä edes surullisen laulun aihetta".

Tommi 

Talvi Lapissa saksalaisella vankileirillä

Seppo Saraspää : Leiri maailman laidalla : romaani (Karisto, 2002)


   "- Minulla ei vain ole mitään venäläisiä... näitä sinun ryssiäsi vastaan. Kauemmin mie olen ollut ryssä ku suomalainen. Pari kymmentä vuotta Suomen valtio on vasta meijän mailla isäntänä heilunut. Ja minusta tuntuu, että parempi isäntä ryssä oli.
   Koltta kallisti jälleen pulloa. Tönäisin kuppini lähemmäs ja sain armollisesti ryypyn.
   - Venäläinen anto meijän olla rauhassa. Mitä verot maksoimma ja herroja joskus kuskasimma. Pappi kävi kerran vuodessa kastamassa penikat ja siunaamassa kuolleet. Muuten meijän annettiin olla rauhassa. Mutta entä suomalainen? Suomalainen on semmonen eläjä, että se tukkii nokkansa joka paikkaan. Se on niin varma omasta erinomaisuuvestaan, että se yrittää pakottaa kaikki ittensä kaltaisiksi touhumuurahaisiksi. Eihän suomalainen osaa olla hetkiäkään paikallaan. Koko ajan se kuokkii, raivaa ja touhuaa. Ja tappelee, jos ei saa muualta kaveria, niin ne tappelee keskenään. Ja rakentaa taloja. Sen aikaa kun ne ei tappele, ne rakentaa taloja. Aina ja joka paikkaan. Ja kun talo on valmis, niin hopusti aita ympärille. Helvetti, suomalainen on aivan mahoton aijan tekijä ja rajanvetäjä. Heti kun se jonnekin ilmaantuu, se merkittee itteleen rajan, ja sitten se vahtii sitä rajaansa kirves kourassa ja on valmis vaikka tappamaan jokaisen joka tulee lähelleki sitä. Eikä sillä ole väliä vaikka se raja sattuis toisen maalle. Ei se semmosista pikkuseikoista perusta."

Kirjan tapahtuma-aika on talvi 1942/43 ja näyttämö saksalaisten vankileiri Lapissa. Koltta Jaakk on syystäkin katkera. Perinteisen porotalouden edustaja oli parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut uuden ajan airueet, rajankävijät. Suomen valtio oli hakkauttanut rajalinjan Jäämerestä Korvatunturiin. Kolmesataa kilometriä kymmenen metrin levyistä railoa keskelle kolttien maita.

   "- Siinä oli kuulemma raja ja siitä ei yli mennä. Sotilaat vahti pyssyjen kanssa. Puolet ihmisistä jäi Venäjälle ja puolet Suomeen. Porolaitumet keskeltä kahtia ja kalajärvet. Sellanen herra on Suomen herra. Helvetti! Se määrää koko maailmaa, vaikkei käsitä mistään mitään."

Eipä arvannut Seppo Saraspää kirjoittaessaan, että 20 vuotta myöhemmin samat teemat ovat jälleen ajankohtaisia. Nyt silloisten kolonialistien jälkeläiset tunkevat Saamelaiskäräjille ja ryssäviha panee rakentamaan lisää aitaa Venäjää vastaan. Nämä eräitä esimerkkejä kirjan lukuisista teemoista. Saraspää on jälleen onnistunut pakkaamaan pienoisromaanin täyteen isoja aiheita. Ja silti kirja tuntuu kevyeltä ja avaralta kuin näkymä tunturin laelta.

Kalevan haastattelussa (23.9.2009) Seppo Saraspää kertoo Eeva Kauppisen haastattelussa, miten hän löysi aiheen tähän kirjaan. Saksalaiset perustivat Lappiin noin 100 vanki- ja työleiriä jatkosodan aikana. Ne sijaitsivat kaukana teiden varsilla ja saarissa, poissa siviilien silmistä. Näillä leireillä oli ainakin 30 000 sotavankia ja kuolleisuus hirvittävä. Kaamassaaressa sijaitsi Andreasnuoran vankileiri. Saraspää törmäsi siellä kävellessään isoon puupinoon. Se oli ihmeellisen hyvin säilynyt ja koko sodan mielettömyys tuntui hänestä kulminoituvan siihen polttamattomaan puupinoon. Sekä Saksasta Lapin kylmään ja pimeään temmattu nuorukainen että puita sahaava venäläinen olivat hänen mielestään samanlaisia olosuhteiden vankeja. Voisivatko he peräti vaihtaa välillä osia...?

Kirjan kertoja on talvisodassa haavoittunut ja siellä pahasti traumatisoitunut Pauli Blommer. Kielitaitoisena henkilönä hän toimii leirin tulkkina ja yrittää pitää jonkinlaista etäisyyttä sen tapahtumiin. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös raportoida puunkaadon tuloksista. Kun hän suurentelee tulosta, se ei tapahdu säälistä venäläisiä vankeja kohtaan. "Ryssä taas ei ollut ihminen, vaan jonkinlainen Jumalan firapelityönään kasaama sekundakappale, jolle paras hoito olisi kuula silmien väliin". Oli pelkkää Blommerin mukavuudenhalua, kun hänen ei tarvinnut vastata jatkuviin kyselyihin. Talviset olosuhteet tekivät normin saavuttamisen mahdottomaksi. Lisäksi leiri oli alkanut ajautua komentajasta lähtien merkilliseen piittaamattomuuden tilaan.

Kertojan käymät keskustelut pasifisti Jaakin kanssa sekä koetut luontokokemukset tuovat helpotusta traumaan. Tilalle tulee outoja ajatuksia viholliskuvista.

   "Ja kuinka lähellä kuitenkin oli se, etten itse ollut ryssä. Jos isäukko olisi vuonna -18 myöhästynyt kymmenen minuuttia Pietarin asemalta, niin minä olisin syntynyt ja kasvanut ryssäksi ja taistelisin nyt ryssänä suomalaisia valkofasisteja vastaan. Niin pienestä se oli kiinni. Ja toisaalta minä olisin aivan yhtä hyvin voinut olla saksalainen. Jos isoesi-isäni siansorkkia paistamassa oleva äitimuori olisi käskenyt esikoispoikansa heittää hiiteen ajatukset kaukaisen Baltiaan lähdöstä ja painua vain panimolle mäskiä sekoittamaan, minä luultavasti hyökkäisin nyt jossain päin maailmaa hakaristilipun perässä.
   Helkkari, ajattelin. Minähän olin oikeastaan ryssä, saksalainen ja suomalainen. Minähän voisin yksinäni hoitaa koko tämän kirotun sodan."

Tähän päivään mennessä sotilasromun etsijät ovat miinaharavien avulla keränneet kaikki merkittävimmät löydöt. Kaamassaaren leiristä on jäljellä enää parakkien pohjat ja laiturin jäänteet. Räjähdyksissä on puiden runkoihin tarttunut vähän romua. Muuten luonto on alkanut hävittää ihmiskätten jälkiä. Ehkä tuon takia kirjasta jääkin niin valoisa vaikutelma. Seppo Saraspään luontoon liittyvät kuvaukset kirjassa ovat nimittäin sykähdyttäviä: talviset lumimyrskyt, huikea poroajelu, yöllinen nuotio, haavoittuneen hirven tappaminen, jäiden sulaminen ja muuttolintujen tulo. 
Uusi kevät on mahdollisuus. 
Luonto on lopulta vahvempi.

   "Koska myrsky tuntui laantumisestaan huolimatta jatkuvan päätimme yöpyä tässä. Paikka oli hyvä: taimikkotupsu suojasi pahimmalta tuulelta, vesipaikka oli vieressä, polttopuuta riittäisi ja ennen kaikkea poroille olisi hyvä kaivos. Ne tarvitsivat lepoa ja ruokaa raskaan urakkansa jälkeen.
   Jaakk haki laavuvaatteen pulkastaan, kaatoi taimikosta ruodepuut ja alkoi pystyttää tuulensuojaa. Nainen - Inkeri - koppasi kirveen käteensä ja lähti hakemaan lisää polttopuuta. Myös poika nousi ja kävi siirtämässä porot uuteen paikkaan. Minä istuin pulkkani laidalla enkä osannut tehdä mitään.
   Harvoin olin tuntenut itseni näin avuttomaksi. Ehkä se johtui siitä, että toiset toimivat niin luontevasti. Mitään ei puhuttu, käskynjakoa ei tarvittu, kaikki tapahtui täysin arkisesti.
   Ajattelin, että olisin valmis tekemään osuuteni, kunhan joku vain sanoisi minulle mikä se oli. Tämä oli minulle vieras maailma. Muistin, kuinka Jaakk jonkun keskustelun aikana oli kertonut minulle ettei heidän kielessään ollut erämaa-sanaa. Oli vain maa, ja'nnam.
   - Sie ajattelet että erämaa on paikka josta on tultava pois, siellä voi käydä mutta sieltä on tultava pois. Mie taas aattelen, että se on koti. Kun mie ripustan laukkuni puun oksaan, niin siinä on minun koti.
   Ehkä Jaakk oli oikeassa. Ehkä tämä luotaantyöntävän karu kiveliö tosiaan saattoi olla koti täällä syntyneelle ja täällä ikänsä asuneelle ihmiselle. Ensimmäistä kertaa mieleeni välähti myös ajatus siitä, ettei koko tämän elonpiirin vaatimattomuus - erämaan keskellä kyyristelevät harmaat talot, kammit, jänkäniityt ja kalakentät -  välttämättä ollutkaan kehittymättömyyttä, vaan ainoa tänne sopeutuva elämänmuoto."


Tommi

Venäläisetkö hulluja?

Anna-Lena Laurén : ”Hulluja nuo venäläiset” : tuokiokuvia Venäjältä (suomentanut Laura Beck. Teos & Söderströms, 2009)

”Venäläiset puhuvat mielellään siitä, miten omanlaisensa maa Venäjä on – maa, joka ei muistuta mitään muuta maata. Se ärsyttää monia ulkomaalaisia, koska heidän mielestään juuri tämä asenne tekee mahdottomaksi rakentaa Venäjälle toimivaa demokratiaa.
– Venäjä ei ole erikoinen! Te ette ole sen erikoisempia kuin ukrainalaisetkaan! Miksi Ukrainassa voi toimia demokratia mutta ei teillä? puuskahti eräs ruotsalainen kollega kerran yhteisellä työmatkalla.
– Sinä teet sen tyypillisen länsimaisen virheen, että arvioit Venäjää länsimaisten mittapuiden mukaan. Me emme ole kuin te, me emme koskaan tule olemaan niin kuin te! Ja ajattele, emme edes halua olla! vastasi Pavel, Yleisradion venäläinen kuvaaja.”

Ukrainan sota on tehnyt eräät kirjojen nimekkeet tuskallisen ajankohtaisiksi. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on joissakin yhteyksissä mainittu. Sitten tämä kohta 15 vuotta vanha kirja. Palasin tähän kirjaan eilisen (4.6.) Ylen uutislähetyksen johdosta. Brittitutkija Keir Giles sanoo haastattelussa, että Venäjä ei vieläkään ole tajunnut, että se on menettänyt suurvalta-asemansa. Että se edelleen voisi sanella rikkoa kansainvälisiä sääntöjä ja sanella ehtoja pienempiä naapureita (”etupiiriä”) kuulematta. Se toi mieleen kohdan tästä Laurénin kirjasta. Kyse on Pronssipatsaan siirrosta Virossa:

”Minä kysyn Koljalta ja Jansonilta, miksi on niin vaikea ymmärtää, ettei Viro yksinkertaisesti koskaan halunnut olla osa Neuvostoliittoa. Juuri siksihän he haluavat siirtää patsaan.
-Miten niin? Siitähän sovittiin Jaltan sopimuksessa, Kolja sanoo.
– Niin, mutta kukaan ei tullut kysyneeksi virolaisten mielipidettä.
– Anna-Lena kiltti! Luuletko tosiaan että sellaisilta pikku mailta kysytään jotain, kun ollaan ratkaisemassa suurpolitiikan ongelmia?
Silloin minä suutun. Joskus suomalainen ei voi Venäjällä olla reagoimatta selkäytimellään.
– Voin kertoa teille, että minä henkilökohtaisesti olen VALTAVAN kiitollinen siitä, että Suomen onnistui pysäyttää Puna-armeija toisessa maailmansodassa. Muuten emme eläisi niin hyvin kuin elämme, vastaan happamasti.
Kolja kiiruhtaa heti selittämään, että Suomihan on todellakin aivan eri juttu. Tehän olitte jo melkein itsenäisiä Venäjän vallan aikana. Viro sen sijaan ei ole koskaan ollut oikea valtio.”

Anna-Lena Laurénin keskustelukumppanit kirjassa ovat sivistyneitä ja koulutettua nuorta väkeä. Kun heiltäkin kuulee tuollaisia kommentteja ei tarvitse ihmetellä, miksi Putin liitti menestyksellisesti entisen kommunistisen väkivallan osaksi Venäjän kunniakasta menneisyyttä. ”Valtiojohto käyttää tietoisesti hyväkseen neuvostohistoriaa ja sitä nostalgiaa ja kaipuuta, jota monet venäläiset tuntevat maan suuruuden aikoja kohtaan. Nas bojalis, silloin meitä pelättiin.”

Boris Jeltsin halusi selvittää välit menneisyyden kanssa ja sanoutui irti Neuvostoliiton perinnöstä, sen kauheasta pelon hallinnosta, joka riisti elämän omilta kansalaisiltaan ja murensi venäläistä kulttuuria. Mutta tämän totuuden monet kokevat hyökkäyksenä omaa itseään kohtaan. Putin ymmärsi, että hän voisi käyttää hyväksi tätä ihmisten yhtä voimakkaimmista tunteista, loukattua itsetuntoa: ”ylpeä maa kaaoksen vallassa, vanha suurvalta polvillaan”.

On syytä todeta, että otsikossa mainittu hulluus on Laurénin kirjassa pääasiassa lempeä käsite. Hän kulkee kuin silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä pitkin Venäjän maata ja havainnoi sen ihastuttavia, ärsyttävän raivostuttavia, rakastettavia ja ulkopuolisesta joskus tolkuttomilta tuntuvia piirteitä. Pääasiassa liikutaan Moskovassa, joten maaseudun täysin toisenlainen todellisuus jää sivuosaan, mutta sivuosassa niiden seutujen ihmiset muutenkin Venäjällä ovat.

Anna-Lena Laurén yrittää todellakin oppia ymmärtämään Venäjää muuten kuin omasta länsimaisesta näkökulmastaan. Demokratian osalta tulos ei lupaa hyvää: ”Suurin osa venäläisistä ei halua länsimaista demokratiaa. Demokratia on haukkumasana, joka yhdistetään ennen kaikkea Jeltsinin kaoottiseen valtakauteen, jolloin oligarkkien annettiin varastaa valtion omaisuutta ja yhteiskunta oli epävakaa ja ennalta-arvaamaton. Nyt Jeltsinin siirtymäajan yhteiskunta on vakiintunut eräänlaiseksi pehmeäksi autoritarismiksi. Se on vakaampi ja ennakoitavampi. Useimmille tavallisille ihmisille tämä on paljon tärkeämpää kuin ilmaisun- tai valinnanvapauden periaatteet.”

[Keir Gilesin teemaa sivuava artikkeli Time to Question Russia’s Imperial Innocence Botakoz Kassymbekova, Erica Marat  27.4. 2022]

Sivut: 1 2