Onnellisuuskupla ja muita onnen ilmiöitä

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY 2016.

Kaikkiahan onnellisuus kiinnostaa, eikö vain. Mutta nyt ei (onneksi) olla tekemisissä puolivillaisten autuusteorioiden kanssa, vaan pureudutaan siihen, miksi ylipäätään havittelemme onnea ja miten erilaisista elämänilmiöistä sitä haemme.

Tuntuikin hyvältä lukea pitkästä aikaa kunnon esseekirja. Runoilijan ja prosaistin Tommi Melenderin, s. 1968, teos Onnellisuudesta (jonka sattumalta marraskuussa syntymäpäiväni aikoihin sain lahtelaisilta messuilta Finlandia Kirja -jättiantikvariaatin ilmaisjakelusta) yhdistelee oppineisuutta, omakohtaisuutta, mietteliäisyyttä ja ideoita. Kirjailija on ryhmitellyt esseet kolmen otsikon alle: talous, kulttuuri ja urheilu. Kaikkien näiden kautta onnellisuusteemaa lähestytään.

Epilogina on vielä Melankolian puolustus. Sillä Melender toteaa rakastavansa ”elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen”.

Etenkin talousjaksossa on hykerryttäviä huomioita onnellisuusgurujen äitelistä puheista. Onnellisuus tuottaa tehokasta ja hyvää elämää, siis pyrkikäämme onnellisuuteen. Myönteiset ajatukset ovat enemmän kuin vain ajatuksia, ne ovat täynnä maagista energiaa. Jos et saavuta kaikkea luvattua, et ole yrittänyt riittävän kovasti. Oma vikasi! Näitä onnellisuus”oppeja” maailma on pullollaan, ja ne sisältävät uskonnon jäänteitä. Voima-ajatukset ovat maallisia rukouksia.

Toisaalta Melender vertaa onnellisuuskuplaa mihin tahansa pörssikuplaan. ”Pörssikuplat saavat alkunsa, kun euforian valtaamat sijoittajat hinnoittelevat osakkeita ylisuurilla tulevaisuudenodotuksilla. Myös onnellisuuskupla rakentuu hohdokkaille visioille: ihmiset janoavat parempaa elämää ja takertuvat sellaista lupaaviin narratiiveihin. Onnellisuuskuplassa eläville onnellisuus ei ole sisäinen juttu, vaan monimutkainen sosiaalinen peli, jossa omaa persoonaa peilataan ulkoisia kriteerejä vasten. Et voi olla onnellinen, elleivät samaa narratiivia seuraavat tunnista sinua onnelliseksi. Kuvitteellinen sääntökunta määrää, kelpaatko klubiin vai et.”

Melender muistuttaa, että vaikka positiivinen ajattelu mainostaa maailman muuttumista, niin yhteiskunnallisessa katsannossa se ei ole aktiivisen muutoksen vaan passiivisen mukautumisen oppi. ”Jos perimmäisenä tavoitteena on yhdistää onnellisuus ja menestys, on järkevämpää sopeutua vallitsevaan todellisuuteen kuin yrittää muuttaa sitä. Opportunisti saavuttaa tavoitteensa nopeammin ja kivuttomammin kuin idealisti.”

Nuoren ihmisvihaajan aikakausi. Sellainen oli Tommi Melenderillä, kun hän nuorna miesnä aloitteli uraansa kirjailijana. Hän kertoo romaanistaan Ranskalainen ystävä: ”…halusin pusertaa tekstiin kaiken vihan, jota tunsin omaa aikaani kohtaan ja töhriä sen valheellisuuden ja sovinnaisuuden niin perusteellisesti kuin suinkin pystyn. – – – Kulutin lähes kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, ja minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä sulkeutuneista nuorukaisista, jotka pelaavat vuorokauden ympäri videopelejä tuhnunhajuisissa yksiöissään. Noina vuosina kirjallisuus ei edistänyt myötäelämisen kykyäni tippaakaan, ja tein myös parhaani, että se ei olisi edistänytkään keskittymällä Flaubertin lisäksi Strindbergin, Célinen, Cioranin ja Bernhardin kaltaisiin sappea tihkuvien proosalauseiden kirjoittajiin. He olivat mustia aurinkojani, joiden kolkossa hohteessa elin ja käänsin samalla kasvoni pois ihmisten hymyiltä ja ystävällisyydeltä.”

Niinpä, kirjoissa on tietty voimakenttä, joka vetää puoleensa. Voimakenttien kanssa täytyy pitää varansa. Melender kuvailee, miten hän heltyi ja lämpeni taas maailmalle ja onnellisuuden tunteelle – Tua Forsströmin lyriikan ansiosta.

Kirjailijaelämää ja kirjojen kirjoittamisen mielekkyyttä, ”idiootin pyörässä pyörimistä”  Melender pohtii laajasti. On pakko kirjoittaa, sille ei voi mitään, se vie mukanaan, vaikka usean vuoden työn tuloksena olisi – taas kerran – vaatimattomat myyntiluvut. ”Suomessa saisi tyhjiä pulloja keräämälläkin kokoon suuremmat summat kuin ne parituhatta euroa, jotka kirjailijat keskimäärin ansaitsevat vuodessa kirjojensa myynnillä.” Eikä ennen ollut paremmin, sen ymmärrämme lukiessamme vaikkapa Volter Kilven vaiheista.

Mutta vastapainona on kirjoittamisen onni, itseilmaisun riemu, joka voi olla palkinnoista parhain. Toki turhamaisuutta ja itsetehostusta on aina mukana sekä usko juuri minun lahjojeni erityislaatuisuudesta.

Esseekokoelman viimeinen osio on otsikoltaan Urheilu. Onhan selvää, että urheilu tarjoaa paljonkin onnenhetkiä. Melender kertaa jalkapallon yhteyksiä dramaattisiin tapahtumiin, kuten mellakoihin ja jopa kuolemantapauksiin, mutta muistuttaa myös Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin kirjan Soccernomics kautta, että tietyissä tilanteissa – jalkapallon mestaruuskisojen aikaan – itsemurhien määrä vähenee. Jalkapallo tuo tilaisuuden kokea yhteisöllisyyttä, jolloin tuskallinen yksinäisyyden tunne lievittyy. Myös turnauksen järjestäjämaissa koetaan onnellisuutta, etenkin iäkkäät miehet kuuluvat olevan  tyytyväisiä.

Melender itse ei ole jalkapallo- vaan jääkiekkomies, joka joutuu selittelemään ”vähempiarvoista” harrastustaan. Jääkiekossa hän on myös fanaatikko. Jalkapalloa hän pystyy seuraamaan kepeästi, lätkää ei. ”Fanit pitävät hauskaa, fanaatikot poukkoilevat euforian ja apatian, taivaan ja helvetin välillä.”

Tutustumme amerikkalaiseen esseistiin nimeltä Sean Wilsey, intohimoisesti MM-jalkapalloon suhtautuvaan faniin. Wilsey hankki eBayn kautta nauhoitukset Meksikon vuoden 1970 jalkapallon MM-kisojen otteluista: 25 VHS-kasettia. Wilsey katsoi ottelut parin kuukauden aikana siinä järjestyksessä kuin ne oli pelattu. Vuoden 1970 turnaus oli paitsi jalkapallohistorian klassikko myös eräänlainen vedenjakaja, ensimmäiset kisat, jotka televisioitiin suorana väreissä kaikkialle. Noissa kisoissa Brasilia voitti kolmannen maailmanmestaruutensa, ja joukkuetta johti tarunhohtoinen Péle. Brasilialaisten pelaamista pidettiin kauniina, ylevänä.

Wilseyn vaimo katsoi karsaasti miehensä uppoutumista ikivanhoihin futismatseihin, mutta Wilsey kirjoittaa saaneena ottelujen katsomisesta metafyysistä lohtua, samanlaista kuin uskonnolliset ihmiset pyhistä kirjoistaan. Melender on silti varma, että Wilsey olisi mieluummin kokenut kaiken yhteisöllisyyden itse paikalla tai vähintäänkin kaivannut vaimoa seurakseen.

”Jalkapallon synnyttämä onni on perimmiltään katsomossa olemisen onnea. Katsomo voi olla kotonakin, mutta siellä täytyy olla vähintään kaksi ihmistä jotta se sykkisi elämää.” Ah, niin totta. Ja kaksi ihmistä riittääkin hyvin, kun he ovat samanhenkisiä.

(Sivuhuomautus: tätä kirjoitettaessa on kulunut kymmenisen päivää siitä, kun Argentiina voitti kolmannen jalkapallomaailmanmestaruutensa Qatarin arveluttavamaineisissa kisoissa. Ja Brasilian joukkueen kolmanteen MM-kultaansa vuonna 1970 luotsannut legendaarinen Péle, 82, surullista kyllä tekee kuolemaa sairaalassa São Paulossa.)

Vuonna 2016 ilmestyneessä esseekokoelmassaan Tommi Melender ruotii terävästi ilmiötä, joka muutamaa vuotta myöhemmin puhkesi kauheaan kukoistukseensa: tunteiden demokratiaa, jossa ihmisiä manipuloidaan peloilla, ennakkoluuloilla, kaunalla ja unelmilla. ”Argumentit on mahdollista kumota, mutta tunteita ei. Tunteiden demokratia on järkiperäisen keskustelun joukkohauta.”

Tosi kuin vesi. Yhdysvaltojen totuudenjälkeisen ajan tapahtumat ovat räikeä esimerkki, mihin tunteiden ylivalta voi johtaa, eivätkä suomalaisetkaan ole ilmiöltä turvassa. Pysytään valppaina ja varotaan menemästä mukaan öyhötykseen, vetosipa se onnellisuuteen tai mihin tahansa.

Taina