Ian McEwan : Lauantai (suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 2005)
"Odotellessaan Perowne painaa päänsä istuimen pääntukea vasten ja sulkee silmänsä. Kuivunut hiki kutittelee leukaperissä niillä kohdin, mistä parta on ajeltu. Hän heiluttaa kokeeksi varpaitaan, jotka viilenevät kovaa vauhtia ja tuntuvat siltä kuin uiskentelisivat nesteessä. Äskeinen peli ei enää tunnu yhtään tärkeältä, nyt tuntuu tärkeältä nukkua. Edes kymmenen minuuttia. Viikko on ollut raskas, yö vaikea, peli rankka. Perowne hamuaa käsikopelolla sormensa napille, jolla ovet lukitaan. Kuuluu neljä pientä kaikuvaa naksahdusta nopeasti peräjälkeen, tuntuu neljä vähäistäkin vähäisempää värähdystä, jotka tuudittavat häntä edelleen kohti unta. Ikiaikainen evoluution perusristiriita unentarpeen ja syödyksi tulemisen pelon välillä on lopultakin saanut ratkaisunsa. Sen nimi on keskuslukitus."
Auto jonka keskuslukituksen 48-vuotias neurokirurgi Henry Perowne juuri laittoi päälle on hopeanvärinen, sisältä kermankeltaisella verhoiltu Mercedes S500. Hän oli juuri pelannut squashia lääkärikollegansa kanssa kuten aina lauantaiaamuisin. Peli oli ollut luonteeltaan poikkeuksellisen vimmainen. Henryn tunnelmat tänä nimenomaisena lauantaina Lontoossa 15.2.2003, jonka kulun kirja kuvaa, ovat hämmentyneitä. Vapaapäiväksi se on melkoisen tiukkaan aikataulutettu. Aamun pikaisen rakastelun jälkeen oli tuo peli. Sitten pitää mennä ruokakauppaan ostamaan päivällistarpeet. Sen jälkeen on käytävä tapaamassa dementoitunutta äitiä Lilyä hoitokodissa. Henry on myös luvannut ehtiä kuuntelemaan poikansa Theon bändin harjoitusta iltapäivällä. Sitten on valmistettava ruokaa koko perheelle, koska tytär Daisy ja appiukko, kuuluisa runoilija John Grammaticus ovat tulossa Ranskasta käymään (vaimo Rosalind on koko päivän työtehtävissä lehtensä juristina oikeusistunnossa). Daisy on juuri julkaisemassa ensimmäistä runokirjaansa, joten aihetta juhlaan on riittävästi.
Henryllä oli painava syy laittaa autossaan lukitus päälle, vaikka ilmeisesti suurkaupungissa tehdään muutenkin niin. Hänen Mercedeksensä oli nimittäin saanut tänä aamuna kolhun kylkeensä. Matkalla peliin eräs pikkurikollisten porukka ampaisi liikkeelle kadun varresta piittaamattomasti ja kolhi Henryn auton kylkeä. Kun tapahtumaa selviteltiin, huligaanit alkoivat kolhia Henryäkin. Henry pääsi onnekkaasti ja kohtalaisen pienin vaurioin vetäytymään paikalta tekemällä osuvan pikadiagnoosin porukan häiriintyneen johtajan kummallisesta käytöksestä. Tuo raaka kohtaaminen yhteiskunnan varjopuolen kanssa tärveli osaltaan peli-iloa ja vaikutti varmaan alitajunnassa.
Englantilaisilla on sanonta count one's blessings. Ian McEwan on siunannut kirjan Henrylle maallista ja henkistä hyvää aivan ylenpalttisesti. Eräitä poimintoja: hänen kotinsa Lontoon keskeisellä paikalla on nelikerroksinen, yli 600 neliön rivitalo. Kirjastohuone, viherhuone, tilavassa kylpyhuoneessa marmorilattiat ja mosaiikkiseinät. Appiukko Grammaticus asuu perheen omistamassa linnassa Ranskassa, jossa Henryn perhe käy säännöllisesti kesäloman aikana. (Henryn vaimo Rosalind on hieman huolissaan, että tuo hänen leskeksi jäänyt isänsä saattaa vielä mennä uusiin naimisiin jonkun säännöllisesti vaihtuvan naisystävänsä kanssa, jolloin kiinteistö saattaa lipsahtaa vääriin käsiin.)
Kirurgina Henry on huippuammattilainen. Hänet tunnetaan nopeudesta, korkeasta onnistumisprosentistaan sekä tiukasta työtahdista. Leikatessaan hän yleensä kuuntelee musiikkia, mieluiten Bachin pianokappaleita, esimerkiksi Goldberg-muunnelmia tai Partitoja. Kirjassa kuvataan eräitä hänen tekemiä leikkauksia oppikirjamaisesti ja lähes piinaavan tarkasti. Myös aterioiden valmistelut sujuvat Henryltä. Tämän lauantain päivällinen valmistui uutislähetystä seuraten ja tavalla, josta kokkisodan osallistujat voisivat ottaa oppia. Kokonaisia katkarapuja, kahta lajia simpukoita, kalaliemi, merikrotin pyrstöjä kolme kappaletta, jotka pelkästään ne maksoivat enemmän kuin Henryn ensimmäinen auto. Entä viini? Henryn mielestä tällainen kalaruoka vaatii rotevan maaviinin. Siksi valinta on Tautavel, Côtes du Roussillon Villages -viini, josta on tullut hänen perusviininsä. "Maku on erinomainen, ja lisäksi se maksaa alle viisikymmentä puntaa laatikko." (Rosalindin mielestä Henryn askeettisuus voi joskus vaikuttaa jotenkin syyllisyydentuntoiselta ja tekopyhältä hurskastelulta. Mies ei osta koskaan uusia vaatteita, ei ensimmäistäkään maalausta - eikä hyvää viiniä.)
Kun illan valmistelut kotona on tehty, ehtii taas peilata omia mielialoja toisia odotellessa:
"Korkea, kellertävien ja rusehtavien sävyjen hallitsema huone on miellyttävän hiljainen; ainoat kirkkaat väriläiskät ovat mattojen siniset ja rubiininpunaiset kohdat sekä yhden takan yläpuolisella seinällä riippuva Howard Hodgkinin taulu, jossa on abstrakti oranssinkeltainen viilto vihreää taustaa vasten. Ne kolme ihmistä, joita hän, Henry Perowne, eniten tässä maailmassa rakastaa, ja jotka myös rakastavat häntä, ovat tulossa kotiin. Mikä häntä siis oikein vaivaa? Ei mikään, ei yhtään mikään. Kaikki on hyvin, todella hyvin."
Onkohan niin. Miten Henry sitten selittää ulko-ovensa turvalaitteet: kolme jykevää Banham-lukkoa, kaksi mustaa salpaa, kaksi varmuusketjua, ovisilmä, hätänappi ja ovipuhelimen hälytysjärjestelmä? Ian McEwania lukeneet tietävät, että jotain ikävää piilee varmasti näin täydellisen sekä vakaalta vaikuttavan pinnan alla ja se haluaa esiin. Enteitä sellaiseen on ripoteltu hienovaraisesti pitkin matkaa.
Jo aamuyöstä Henry heräsi ja näki palavan lentokoneen tekevän laskua lentokentälle. (Oliko se onnettomuutta tuova pyrstötähti?) Sitten oli tuona lauantaina järjestetty suurmielenosoitus rauhan puolesta, suurin koskaan britteinsaarten historiassa. Siinä vastustettiin suunniteltua hyökkäystä Irakiin, sillä amerikkalaisilla sanottiin olevan varmoja tietoja Saddam Husseinin joukkotuhoaseista ja hänen ilmeisestä halusta käyttää noita aseita. Tämä sai Henryn pohtimaan omaa suhtautumista sotaan ja suurvaltapoliittisia epävarmuustekijöitä. (Onko pelättävissä terroristien kostoiskuja mahdollisen hyökkäyksen toteutuessa?) Sitten oli tuo aamuinen uhkaava välikohtaus. (Näkikö Henry saman auton uudestaan myöhemmin?) Onko siis aivan varma, että tuo varmalta vaikuttava ovi voi torjua pahan? Theokin ihmettelee kirjassa, että ketään perheestä ei näiden monien vuosien aikana ole vielä ryöstetty...
Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.
Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.
Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.
Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.
Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.
Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.
Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.
”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”
Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.
Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.
”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”
Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.
”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”
Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.
Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.
Avioliiton päättyminen, tyttärien muutto omilleen ja oman äidin kuolema; kaikkea tätä englantilainen kirjailija Deborah Levy kävi läpi samaan aikaan. Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toinen osa Elämisen hinta kuvailee näitä tilanteita.
Kipu ja kapina naisen kapeasta roolista tulee tässä osassa esiin vielä selvemmin kuin trilogian avauskirjassa Mitä en halua tietää. Arvioni pääset lukemaan tästä. Nyt Levy pohtii naisiin kohdistuvia sosiaalisia odotuksia tehdessään Lontoossa surutyötä kariutuneen avioliittonsa johdosta ja rakentaessaan uutta elämää, pitkän avioliiton jälkeen ilman miestä.
Hän hyvästelee talon, jossa miehen ja lasten mukavuus ja onni on pantu etusijalle, miettien naisten uhrauksia.
”Toimivan ja kaikille perheenjäsenille viihtyisän kodin luominen vaatii taitoa, aikaa, omistautumista ja empatiaa. On ennen kaikkea valtavan anteliasta toimia kaikkien muiden hyvinvoinnin arkkitehtina. Tuon työn ajatellaan yhä kuuluvan enimmäkseen naisille, mistä seuraa, että tätä suunnattoman suurta ponnistusta vähätellään monin eri tavoin.”
Levy muuttaa tyttärineen karuun ja rähjäiseen lähiötaloon ja saa arjen hieman takkuillen rullaamaan. Osoittautuu välttämättömäksi hankkia erillinen työhuone, ja sellainen löytyy ystävän puutarhavajasta. Sähköpyörästä tulee kaikki siirtymät mahdollistava ihmeväline, joskin sen kanssa kamppailua – akku, avaimet, ostokset ja muut taakat – kuvaillaan ehkä turhankin perusteellisesti. Siinä missä avausosa Mitä en halua tietää oli tyyliltään ehyt, Elämisen hinta lipsuu välillä uhkaavasti pateettisuuden suuntaan. Kirjan loppulausekin on outoa tyyliä: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.” Siitä olen kyllä Levyn kanssa samaa mieltä, että jonkin hinnan nainen saa aina maksaa, perhe-elämästä, sinkkuna elämisestä, aivan kaikesta. Mutta eikö sama päde miehiinkin?
Kiinnostavaa on kirjailijaelämän käsittely. Levy matkustaa markkinoimaan kirjaansa, hän neuvottelee sopimuksista. Hän puntaroi, miten käsikirjoitukseen voisi tuoda menneisyyttä ilman takautumia, ja paneutuu Medusa-myyttiin puutarhavajassaan. Lintu oli tärkeä teemaeläin trilogian avausosassa, ja tässäkin kirjassa linnut tuovat toistuvasti väriä ja elämää Lontoon uumeniin.
Levy havainnoi terävästi naisiin kohdistuvia odotuksia ja niitä pieniä eleitä, joilla miehet osoittavat valtaansa. Ei katsota kasvoihin, puhua paasataan, otetaan fyysisesti tila haltuun, odotetaan palveluksia itsestään selvästi. Kirjoittajana Levy tuleekin siihen tulokseen, että uusia tuulia tarvitaan.
”Naisellisuus sellaisena kuin se oli minulle opetettu oli ehkä tullut tiensä päähän. Naisellisuuden kulttuurinen ilmiasu ei enää viestinyt mitään minulle tärkeää. Naisellisuus miesten kirjoittamana ja naisten esittämänä oli mitä ilmeisimmin se uupunut aave, joka kummitteli yhä 2000-luvulla. – – – Naisellisuuden aave on illuusio, harha, yhteiskunnallinen hallusinaatio. Sellaisen naisen esittäminen on hankalaa ja tuo rooli (uhrautuminen, kestäminen, hyväntuulinen kärsiminen) on ajanut jotkut naiset hulluiksi. En halunnut kuulla samaa tarinaa yhä uudestaan.”
Levyn kirjoja on kehuttu hauskoiksi. Joitakin absurdeja koomisia kohtia lukuun ottamatta tämän teoksen yleisilme ei minusta tuntunut järin hauskalta. Mutta tekstin painokkuus ja tiiviys ja kertojan psykologinen tarkkuus palkitsee lukijan, joten odotan kiinnostuneena saavani käsiini trilogian päätösosan Omistuskirjoituksia.
Virginia Woolf: Orlando (suom. Kirsi Simonsuuri. Kirjayhtymä, 1984)
Sielunkumppanin voi joskus tunnistaa hyvin nopeasti. Kuten tämän kirjan päähenkilö Orlando, kun hän tapasi tulevan aviomiehensä:
”’Minun nimeni on Orlando’, hän sanoi. Mies oli arvannut sen. Sillä jos näkee laivan täysissä purjeissa, auringon osuessa siihen, purjehtivan ylpeästi Välimeren halki matkaltaan Länsi-Intian meriltä, sanoo heti, ’Orlando’, mies selitti.”
Kirjassa Vuodet Virginia Woolf näytti mihin perinteinen sukuromaani voi osaajan käsissä taipua; miten viktoriaanisen ajan loppu ja uuden vuosisadan alun tapahtumat muuttavat ihmisten ajattelutapoja ja rooleja. Orlandossa hän tarttuu henkilöhistoriaan, jonka perspektiivi on huimaava, vuosisatojen mittainen ja lopputulos on ällistyttävä.
Orlando syntyi 1500-lopulla Englannissa kuningatar Elisabet I:n aikana. Kuningatar oli muuten Orlandon perhetuttuja, josta voi jo jotakin päätellä hänen taustastaan. Hänen esi-isänsä olivat olleet ylimyksiä niin kauan kuin olivat yleensä olleet olemassa. He tulivat pohjoisen usvista ja kantoivat kruunua päässään. Eräällä käynnillä kartanossa kuningatar ihastui nuoren miehen palvelualttiuteen ja palkitsi häntä avokätisesti: Hän juonitteli Orlandolle loistavaa, kunnianhimoista uraa. Maita annettiin hänelle, taloja luovutettiin. Orlandosta oli tuleva hänen vanhuutensa lemmikki; hänen heikkoutensa kannatin; tammi johon hän nojasi alennustilansa… jne jne.
Alku oli siis lupaava ja hienosti se jatkuikin. Orlando pääsi hoviin ja korkeita virkoja sateli. Sitten onnettoman ihastumisen aiheuttama ensimmäinen sydänsuru (venäläinen ruhtinatar Maruša Stanislovska Dagmar Nataša… jne) suisti Orlandon syvään henkiseen kriisiin. Seurasi ensimmäinen seitsemän päivän unenkaltainen horros. Siitä herättyään hän purki turhautumista kirjallisuuteen ja kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti.
Orlando halusi myös tutustua oikeaan runoilijaan. Hän erehtyi kutsumaan kartanoonsa Nicholas Greenen ja näytti tälle omaa Herakleen kuolemaa käsittelevän näytelmän. Greene raateli näytelmän ja sen tekijän pamfletissaan täydellisesti. Pamfletti oli suuri menestys ja maksoi kulut rouva Greenen kymmenennestä lapsivuoteesta. Luettuaan arvostelun Orlando haudatti sen tunkioon ja poltti koko siihenastisen tuotantonsa (viisikymmentäseitsemän runoelmaa). Hän säilytti vain nuoruudestaan asti mukana kulkeneen, poikamaisen unelmansa Tammipuun ja lähetti palvelijansa hankkimaan kuninkaallisesta koiratarhasta Norjasta kaksi hirvikoiraa, nartun ja uroksen. Hän oli kolmenkymmenen ja saanut tarpeeksi ihmisistä. Tämän jälkeen hän ei myöskään sanottavasti vanhentunut.
Ian McEwan: Pähkinänkuori (suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 2017)
”Kaikki eivät tiedä, millaista on tuntea oman isänsä kilpailijan penis vain muutaman sentin päässä nenästään.”
Siis mitä? Ian MacEwanin kirjan kertoja on harvinaislaatuinen hahmo kirjallisuudessa: se on noin yhdeksännellä kuulla oleva sikiö äitinsä kohdussa. Tämä vauva onkin aivan eriskummallinen tyyppi. Se on henkisesti selvästi keskimääräistä kehittyneempi. Lisäksi se pystyy seuraamaan ja analysoimaan ympäristönsä tapahtumia tarkasti. Istukka on kuin tarkkaan viritetty monihaarainen radioantenni, jonka kautta hän seuraa äitinsä fyysisiä ja psyykkisiä reaktioita tapahtumiin. Kohdun seinämän läpi hän kuuntelee ympärillä käytäviä keskusteluja, mutta ne jäävät joskus katkonaisiksi. Silloin vauva joutuu tekemään niistä omia johtopäätöksiä, jotka voivat olla välillä virheellisiä. Sitten ovat ne yhdynnät…
Nuo tapahtumat paljastavat vauvalle, että hänen ympärillään kehitellään aivan kauheaa suunnitelmaa. Äidillä, Trudylla on kiihkeä suhde miehensä veljeen Claudeen. He suunnittelevat aviomiehen raivaamista onnensa tieltä. Motiivi: raha. Aviomies on perinyt arvokiinteistön Lontoon jostakin hienommasta kaupunginosasta. Vanha noin 560 neliön monikerroksinen talo on arvoltaan ainakin seitsemän miljoonaa puntaa. Salaliittolaiset aikovat myrkyttää Johnin.
Vauva joutuu seuraamaan sivusta. Hän voi korkeintaan potkia äitiään vatsaan. Hän aavistaa pahaa:
”Kaikki tulee päättymään huonosti, ja itse talokin tuntee tuhon lähestyvän. Keskellä kesää helmikuinen myrskytuuli vääntää ja katkoo räystäiden jääpuikkoja, kuuraa päätyseinien käsittelemätöntä tiilipintaa ja riipii lappeista kattotiiliä. Kylmyys tunkee sormensa likaisten ikkunoiden rakosista, joista kitti on varissut pois, ja luikertelee sisään keittiön viemäreistä. Hytisen kylmästä. Mutta loppua ei ole näkyvissä, paha jatkuu loputtomiin, kunnes huonosti päättyminen lopulta tuntuu siunaukselta.”
Virginia Woolf: Vuodet (Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, 2013)
Virginia Woolf (1882 – 1941), eräs 1900-luvun keskeisimpiä modernisteja työsti tätä teosta monia vuosia 1930-luvun alusta lähtien. Wikipedian mukaan Woolfin alkuperäinen ajatus oli luoda ”romaani-essee”. Siinä piti käsitellä erilaisia yhteiskunnallisia aiheita. Jokaisen esseen jälkeen samaa aihetta olisi valaistu kaunokirjallisesti. Teosta varten hän kokosi runsaasti aineistoa, mutta alkoi lopulta kirjoittaa pelkästään romaania. Kun se lopulta valmistui 1937, siitä tuli hänen tuotantonsa suosituin kirja. Vuodet myös viimeinen kirja, jonka hän sai elinaikanaan julkaistua. Sitten mielenterveyden ongelmat tulivat liian suuriksi ja hän hukuttautui.
Kun olin lukenut tämän suurenmoisen kirjan, oli vähän hämmentynyt ja uupunut olo. Tuntui kuin olisi pitkään katsellut iäkkään sukulaisen valokuva-albumia tai tullut kotiin suuresta sukutapaamisesta (serkun häät, tädin hautajaiset?). Kuvien välillä saattoi olla ajallisia aukkoja tai sukulaisten edellisestä tapaamisesta voi olla vuosia. Voi miten olet kasvanut… Ai, hän on mennyt naimisiin… Monesko lapsi se olikaan… Ajatella, miten aika kuluu… Keskustelut keskeytyvät, kun uusia vieraita tulee ja heidänkin kanssa on sana vaihdettava. Ja nuo syntyvät aukkopaikat pitää täyttää mielessään sillä siinä välissä on elämä, joka tuntuu menevän pikakelauksella eteenpäin.
1880, Eleanor, perheen vanhin tytär: ”Se oli pahinta aikuiseksi kasvamisessa, hän ajatteli: he eivät enää voineet jakaa asioita keskenään kuten joskus ennen. Kun he tapasivat, heillä ei ollut enää koskaan aikaa keskustella pelkästään yleisesti samalla tavalla kuin aiemmin, vaan he puhuivat aina pelkistä tosiasioista, pienistä faktoista.”
Kirja kertoo pääasiassa eversti Pargiterin suvusta. Lisäksi mukana ovat everstin veljentyttäret Sara ja Maggie ja melkoinen joukko muita sivuhenkilöitä. Everstillä on kolme poikaa ja neljä tytärtä. Kirjailja sukeltelee suvereenisti hahmojensa ajatuksissa. Alussa henkilöhahmojen kanssa on todella kamppailtava, mutta kohta huomaa eläytyvänsä vahvasti suvun vaiheisiin.
Tainan ja Tommin aarrearkku 