Juha Meriläinen : Putinin alttaripoika : patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota (Otava, 2023)
”Kirill eli Vladimir Gundjajev oli leningradilaisen pappissuvun vesa. Venäjän ortodoksisen kirkon ulkosuhteiden osaston johtaja metropoliitta Nikodim poimi älykkään ja kunnianhimoisen nuorukaisen siipiensä suojiin jo ennen kuin tämä ehti valmistua Leningradin teologisesta akatemiasta. Vain pari vuotta myöhemmin Kirillin nimi ilmaantui KGB:n dokumentteihin.
”Kirilliä koskevissa uutisissa muistetaan nykyisin mainita, että hän oli KGB:n agentti. Tämä tieto kertoo Kirillistä vielä melko vähän. Kansainvälisiä ekumeenisia tehtäviä, joihin Nikodim Kirillin johdatti, ei voinut tehdä ilman yhteistyötä KGB:n kanssa. Osa KGB:n kanssa yhteistyötä tehneistä papeista teki sitä vastentahtoisesti, osa vapaaehtoisesti. Suuri kysymys Kirillin ja monen muun neuvostoajan venäläisen papin kohdalla on, oliko kyseessä pappi, joka joutui yhteistyöhön KGB:n kanssa, vai KGB:n kasvatti, jonka tehtävänä oli soluttautua kirkkoon. Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan täysin varmaa vastausta.”
Metropoliitta Nikodim etsi aktiivisesti nuoria, lupaavia kykyjä kirkon palvelukseen. Monet ”Nikodimin pojista” nousivatkin keskeisiin tehtäviin, heistä näkyvimpänä ortodoksisen kirkon nykyinen patriarkka Kirill (synt. 1946). Nuoren Kirillin urakehitys oli nopea. Meriläisen mukaan se kertoo Kirillin lahjakkuudesta sekä viranomaisten suopeasta suhtautumisesta. KGB:ssä ensimmäinen merkintä Kirillistä löytyy vuodelta 1972. Hän aloitti 24-vuotiaana Nikodimin sihteerinä ja ehti toimia siinä vain vuoden, kun hänet nimitettiin Moskovan edustajaksi Kirkkojen maailmanneuvostoon, Geneveen.
Kirillin tuli raportoida KGB:lle kansainvälisten organisaatioiden toiminnasta. Lisäksi hänen tuli edistää niissä Neuvostoliitolle suotuisia päätöksiä. 1970- ja 1980-lukujen aikana Kirillistä tuli yksi Moskovan patriarkaatin merkittävimmistä diplomaateista. 1989 hänet nimitettiin Nikodimin entiseen virkaan ulkosuhteiden osaston johtajaksi ja 1991 hän sai metropoliitan arvon. Patriarkaksi hänet valittiin vuonna 2009.
Jo alussa Juha Meriläinen tekee muutaman asia selväksi. Hänen kirjansa ei ole provokaatio. Kirjan nimi ei ole patriarkka Kirilliin kohdistuva loukkaus. Termin Putinin alttaripoika Meriläinen lainasi paavi Franciscukselta. Kun paavi keskusteli Kirillin kanssa Putinin aloittaman sodan johdosta, Franciscus korosti, että kirkon johtajat eivät voi olla valtion pappeja. He eivät voi käyttää politiikan vaan Jeesuksen kieltä. ”Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi.”
Juha Meriläinen ei ole taustaltaan Venäjä-tutkija. Hän on työssään keskittynyt muun muassa uskonnon rooliin kylmässä sodassa sekä uskonnon ja nationalismin suhteeseen. Meriläinen tapasi patriarkka Kirillin ensimmäisen kerran 2018 eräässä muistojumalanpalveluksessa Pietarissa. Hän kiinnitti silloin huomiota Kirillin painokkaasti esittämään kritiikkiin samaa sukupuolta olevien parien avioliitoista. Lisäksi Kirill kuvasi valtion ja kirkon välistä suhdetta Venäjällä täysin toisin kuin valtiovallan edustaja omassa puheessaan. Sota Ukrainassa johti hänet pohtimaan tuota suhdetta tarkemmin ja kirjoittamaan siitä. Meriläisen kirja ruotii erinomaisen selkeästi kirkon ja valtion suhteen muutosta Venäjällä sekä Kirillin roolia muutoksen edustajana. Hän valottaa myös Venäjän ja Ukrainan historiaa ansiokkaasti. Teos sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon 2024.
Kirkon basaarista öljyä, tupakkaa, viinaa…
Neuvostojärjestelmä suojasi ortodoksikirkon uskonnollisen monopoliaseman. Samalla se kuitenkin piti kirkon resursseiltaan ja hengeltään heikkona. Kun Neuvostoliitto romahti, kirkko oli lähellä vararikkoa. Presidentti Jeltsin antoi 1994 ortodoksiselle kirkolle oikeuden tuoda tullivapaasti humanitaarisia avustuksia, joihin kuului mm. tupakka. Ulkosuhteiden osaston osuus oli noin 10 prosenttia koko maan tupakan tuonnista. Kirkon pankki Sofrino toi vero- ja tullivapaasti miljoonia pulloja ehtoollisviinejä. Tullivapaudesta luovuttiin 90-luvun loppupuolella rikosepäilyjen herättyä. Lisäksi ongelmia alkoi ilmetä rikollisryhmien kanssa, jotka myös kiinnostuivat tästä tuottoisasta bisneksestä. Talouslehti Forbes nosti esille myös Nikolo-Ugreshkyn luostarin. Sen piirissä liikuteltiin satojen miljoonien dollarien arvosta alkoholin myyntituloja, joita ei virallisissa raporteissa näy nimeksikään. Meriläinen arvelee, että todennäköisesti ortodoksisen kirkon tärkein tulolähde oli kuitenkin öljy.
Ortodoksisen kirkon vaurastuminen moninaisen yritystoiminnan avulla todistaa kirkon yhteiskunnallisen aseman vahvistumisesta. Kirkko sai valtiolta vero- ja tullihelpotuksia, eikä sen tarvinnut tehdä tiliä omaisuudestaan. Se on osoitus venäläisestä basaaritaloudesta. Se on osa klaanijärjestelmää, joka muodostuu monimutkaisista sukulais- ja lojaliteettiverkostoista. Kaikki omaisuus kuuluu klaanille ja viime kädessä tsaarille, joka jakaa taloudellisia oikeuksia alamaisille. Yksityisomaisuuden suojaa länsimaisessa mielessä ei ole. Professori Jukka Korpelan mukaan varallisuus on nykyään jonkinlainen lähipiirin sisäinen pooli, jossa ei aina tiedä mikä on kenenkin omaisuutta. Johtajien omien ja organisaatioiden rahojen välinen raja on häilyvä.
Kirkko oli ainoita toimivia instituutioita, jotka jäivät jäljelle Neuvostoliiton hajottua. Se oli aluksi resursseiltaan heikko, mutta sillä oli eräs merkittävä etu. Se kattoi sekä maantieteellisesti että kirkkopoliittisesti lähes koko entisen Neuvostoliiton alueen. 90-luvun puolivälin jälkeen kirkon vahvistuminen teki siitä valtiovallan silmissä entistä kiinnostavamman yhteistyökumppanin. Siksi sitä kannatti tukea ja kuunnella sen pyyntöjä. Ortodoksinen kirkko olikin ainoa taho, jolle valtiovalta palautti neuvostohallinnon takavarikoimaa omaisuutta.
Anna Ahmatova : Olen äänenne : kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö. Kirjokansi, 2016)
Et ole elossa, et nouse lumesta. Kaksikymmentäkahdeksan iskua pistinten, viisi haava luotien.
Katkeran paidan ystävälleni ompelin. Rakastaa, rakastaa verta Venäjän maa.
Anna Ahmatovan runo entiselle aviomiehelleen, teloitetulle runoilija Nikolai Gumiljoville kokoelmassa Anno Domini MCMXXI (1922)
Järkälemäinen teos Olen äänenne on sellainen kulttuuriteko, jonka ääressä kerta kaikkiaan mykistyy. Suomentaja Anneli Heliötä ja kustantaja Kirjokantta pitää kiittää tästä suurenmoisesta kirjasta, joka on hyvä muistutus siitä, että Venäjän nykyisen hallitsijan toimien takia ei kaikkea venäläistä ole todellakaan syytä kokonaan unohtaa. Anna Ahmatovan elämä ja runot antavat vain masentavan kaunokirjallisen todisteen siitä, miten kauas taaksepäin kelloja siinä maassa on nyt käännetty. Anna Ahmatovan (1889-1966) lähes sata vuotta sitten kirjoittamat runot sorrosta ja väkivallasta voisivat kertoa maan nykytilasta.
Silloin kun tuskasta jo tolaltaan kulkivat tuomittujen rykmentit, ja kimakoita lähtölaulujaan vihelsivät heille veturit.
Kuoleman tähdet seisoivat yllämme ja viaton Venäjä vääntelehti veristen saappaiden alla, vankiautojen pyörien ruhjomana.
(Requiem 1935-1940)
Anneli Heliö on kääntänyt Anna Ahmatovan runoja ja perehtynyt hänen elämäänsä lähes 30 vuoden ajan. Runojen lisäksi tähän ensimmäiseen painokseen sisältyy kattava 140-sivuinen elämänkerta. Siinä Heliö käy läpi Anna Ahmatovan keskeiset elämänvaiheet. Lisäksi itänaapurin ollessa kyseessä on välttämätöntä luoda katsaus eräisiin historiallisiin ja yhteiskunnallisesti merkittäviin tapahtumiin. Pelkästään tuo osa, nimeltään Suuri sielu, ansaitsisi oman syvällisemmän esittelyn. Ahmatovan välityksellä Anneli Heliö avaa lukijalle huiman näkökulman 1900-luvun alkupuolen venäläiseen kulttuurielämään sekä sen näkyvimpiin edustajiin.
Sitten ne runot, lähes 600 sivua sellaista elämän vuoristorataa, jota tällainen turvallisessa lännessä elävä sivustakatsoja voi vain kauhunsekaisella järkytyksellä seurata. Venäjää osaavat ovat todenneet, että Anneli Heliö on onnistunut säilyttämään hyvin alkuperäisrunojen rytmin, riimityksen ja rakenteen. Kieli on musikaalista ja runojen tunnelataus voimakkaan kurinalainen. Vahvasti elämäkerrallista aineistoa sisältävien runojen skaala on hämmentävän laaja.
Kun takiaiset rotkossa kahisevat ja pihlajan kellan-punaiset tertut nuokkuvat, sävellän onnellisia säkeitä, katoavasta elämästä, katoavasta ja kauniista.
Tulen takaisin. Kättäni nuolaisi pörröinen kissa, se kehrää makeasti. Ja kirkas liekki loimusi, sahan huipulla, järven rannalla.
Silloin tällöin, hiljaisuus katkeaa, haikaran huutaessa katolla. Ja jos kolkuttaisit ovelleni, minusta tuntuu, etten edes kuulisi.
(Rukousnauha, 1912)
Ukrainassa, Odessan lähellä, syntyi kesäkuun 11. päivänä 1889 laivastoinsinööri Gorenkon perheeseen tytär, Anna. Annan tausta oli kosmopoliittinen. Hänen isänsä oli ukrainalainen, isänäitinsä kreikkalainen ja äitinsä venäläinen. Kirjailijanimen ”Ahmatova” Anna Gorenko otti isoäitinsä äidin sukunimen mukaan. Hän oli Kultaisen Ordan viimeinen tataariruhtinatar. Sukulegendan mukaan hänen esi-isänsä oli puolestaan Iivana Julman hovissa vaikuttanut Ahmat-kaani, jonka kerrottiin polveutuvan Tšingis-kaanista.
Anna harrasti runojen kirjoittamista jo pienestä pitäen. Kun Annan isä kuuli tyttärensä olevan vakavissaan runoilijan urasta, hän ilmoitti suorasukaisesti, ettei tahdo nimensä joutuvan häpeään. Annan piti ottaa käyttöön toinen nimi. Anna tiesi, että valitsemalla Ahmatovan hän samalla tuomitsi itsensä marginaaliin. Kaukasialaisiin nimiin on aina suhtauduttu Venäjällä varauksellisesti. Runoilija Joseph Brodskyn huomio nimestä: ”Anna Ahmatovan viidellä avoimella a:lla oli hypnoottinen vaikutus… Tavallaan se oli hänen ensimmäinen onnistunut säkeensä, unohtumaton akustisessa väistämättömyydessään. Tämä kertoo paljon seitsentoistavuotiaan tytön intuitiosta ja korvasta.”
Anneli Heliö arvelee, että nimen valinta saattoi olla jopa tietoinen julistautuminen sivulliseksi. Toisaalta tuohon aikaan myös kaikki eksoottinen oli muodikasta. Tuohon eksoottiseen Anna Ahmatova heittäytyi täysillä mukaan, kun oli muuttanut miehensä Nikolai Gumiljovin kanssa Pietariin. 1910-luvulla kirjallisen avantgarden kohtaamispaikkoja olivat Torni sekä kellarikabaree Kulkukoira. Näissä hän teki ensiesiintymisensä runoilijana. Hän pääsi tutustumaan uusiin kirjallisuuden suuntauksiin.
Symbolistit olivat Pietarin runoilijoiden vaikutusvaltaisin ryhmä. He näkivät aistittavan maailman ilmiöt korkeamman todellisuuden heijastumina. Poeettinen sana symbolina avasi tien tähän korkeampaan todellisuuteen. Koska musiikilla on välitön pääsy ihmisen sisäiseen kokemukseen, niin monille symbolistille runous oli parhaimmillaan musiikin jäljittelyä. Aleksandr Blok oli tuon ajan kulttirunoilija ja symbolistien johtohahmo.
Vastareaktiona hiipuvalle symbolismille syntyi akmeismi, joka halusi erottautua myös futuristeista. (kreikan sana akme = kärki, huippu, merkitsi runollisen ilmaisun huippua) Sen edustajia olivat mm. Anna Ahmatova, Nikolai Gumiljov ja Osip Mandelštam. Ominaista runoille olivat muodolliset ihanteet, tasapainon idea sekä välitetyn kokemuksen aitous. Runokieli pyrittiin sitomaan konkreettiseen elämykseen. Suuntauksen ihanteisiin kuului myös etiikan ja estetiikan ykseys: kirjailijat pyrkivät kirjoittamaan ennen kaikkea runoutta ihmisestä yhteiskunnan jäsenenä. Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että akmeismi ei ollut varsinainen kirjallinen suuntaus, vaan ennemmin asenne miten kirjoittaa. Vielä 1960-luvulla Ahmatova sanoi olevansa akmeisti ja sen vuoksi vastuussa jokaisesta sanasta.
Taivas näyttää kiviseltä holvilta, keltaisen liekin haavoittamalta. Ja enemmän kuin leipääni, jokapäiväistä, tarvitsen yhtä sanaa häneltä.
Tule kuin ruohon ylle kaste sateena, elvytä sieluni uutisilla – ei intohimona, ei huvituksena, vaan suurena, maallisena rakkautena.
Katja Hoyer: Muurin takana : Itä-Saksan historia 1949−1990. Suomentanut Mari Janatuinen. Atena 2023.
DDR, Deutsche Demokratische Republik, Derkkula, Itä-Saksa. Merkillisellä valtiolla Euroopan sydämessä oli monta nimeä. DDR syntyi Hitlerin karkottamien marxistien unelmasta, kehittyi Stalinin kontrollissa, kukoisti 1970-luvulla ja romahti 1990-luvun alkaessa.
Muurin takana ilmestyi viime vuonna paitsi saksaksi (Diesseits der Mauer: Eine neue Gesichte der DDR 1949−1990) myös englanniksi nimellä Beyond the Wall. Englanninkielisen version kehuista sellaisissa lehdissä kuin Times, Daily Telegraph ja Sunday Times kerrotaan suomenkielisen laitoksen kansiliepeessä.
Teos on ollut kansainvälinen sensaatio, ja Katja Hoyeria on kiitetty uuden tiedon taitavasta koostamisesta ja myyttien murtamisesta. Kirja on rakennettu vetävästi: kerrontaan lomittuu alusta alkaen aikalaisten kokemuksia aidoin lausunnoin. Mukana on kuvia, organisaatiokaavioita ja propagandalaulujen sanoja.
Angela Merkel, koko maailman tuntema Saksan ex-liittokansleri, on syntyjään itäsaksalainen. Kirjassa kerrotaan Konrad Adenauer -säätiön juhlatilanteesta, jossa pidettävässä puheessa Merkeliä kiitellään poliittisesta sopeutumiskyvystä ”ottaen huomioon hänen elämänkaarensa itäsaksalaisen painolastin”. Merkel totesi myöhemmin kokeneensa mielipahaa moisesta kommentista. Hän oli yksi yli 16 miljoonasta DDR:ssä eläneestä ihmisestä, jotka ovat kohdanneet vastaavaa arvostelua. ”Derkkuja” tai ”osseja” pidettiin herkästi jotenkin toisen luokan kansalaisina.
Historiantutkijan, Muurin takana -kirjan kirjoittajan Katja Hoyerin mukaan koko Saksan kansakunnalle tuntuu olevan ”äärimmäisen kiusallista, että DDR on osa sen historiaa”. Kuitenkin asioita pitäisi katsoa totuudellisesti eikä kieltää mitään tapahtunutta. Hoyer haastaa näkemyksen, että DDR muistetaan vain yhtenä Saksan diktatuureista, ”yhtä etäisenä, synkkänä ja parantumattomana kuin natsismi”. Ennen muuta DDR:ssä asuneille yksilöille kyse ei todellakaan ole merkityksettömästä osasta historiaa. Valtion poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset kokeilut jättivät jälkensä maan entisiin kansalaisiin, jotka ”kantavat näitä kokemuksia mukanaan – eikä vain ’painolastina’”.
DDR:n synnyttivät kommunistit, jotka olivat lähteneet maanpakoon Neuvostoliittoon kuten monet muutkin tuon ajan kommunistit monista eri maista. Hoyer kertoo perusteellisesti nämä kymmenien vuosien vaiheet, jotka johtivat lopulta DDR:n perustamiseen. Neuvostoliittoon asettuneet saksalaiskommunistit joutuivat Stalinin vainojen kohteeksi, kun vainoharhainen diktaattori alkoi nähdä heidät vastavallankumousta lietsovina vieraan vallan agentteina. Seurasi pidätyksiä, kidutuskuulusteluja, vankileireille kuskaamisia ja teloituksia. Saksalaiset alkoivat ilmiantaa toisiaan varmistellakseen omia asemiaan. Tästä lihamyllystä selviytyi vain kourallinen saksalaisia. Walter Ulbricht oli yksi heistä.
Sodan jälkeen Stalin antoi saksalaisille luottohenkilöilleen ohjeet: tarvittaisiin antifasistinen, demokraattinen ja parlamentaarinen hallintojärjestelmä. Stalinin alkuperäinen ajatus ei ollut erillisen Itä-Saksan valtion perustaminen, mutta sellainen siitä kuitenkin tuli. Ensimmäinen johtaja Ulbricht totesi: ”Sen pitää näyttää demokraattiselta, mutta meidän on pidettävä kaikki omissa käsissämme.”
Neuvostoliiton agendalla oli Saksan yhdistyminen, koko Saksan muuttuminen rauhanomaiseksi ja demokraattiseksi valtioksi. Yhdistyminen kirjattiin tavoitteeksi myös Länsi-Saksan perustuslakiin.
DDR:n sijainti. (Kuva: Wikipedia)
Alueen olot olivat kehnot sodan päättyessä. Kaikesta oli pulaa, taudit ja rikollisuus jylläsivät. Väestömäärä oli kasvanut idästä tulleiden pakolaisten takia. Jopa neljännes väestöstä koostui idempää paenneista saksalaisista. Väki koki epäluuloa niin neuvostoliittolaisia kuin uusia johtajiakin kohtaan. Ulbrichtin johtoryhmä ei ylipäätään käsittänyt, miltä saksalaisista tuntui olla historian väärällä puolella.
Nopeasti luotiin hallintorakenteet, jotta infrastruktuuri saataisiin toimimaan. Puoluiden perustaminen sallittiin. Perustettiin erityisiä antifa-komiteoita huolehtimaan, että entiset natsit tai muuten epäilyttävät tyypit eivät päässeet asemiin. Muun muassa vapaamuurareita otettiin kiinni ja heitettiin vuosiksi leireille virumaan. Entiset keskitys- ja tuhoamisleirit palvelivatkin nyt poliittisten epähenkilöiden kuritusleireinä. Siinä missä Länsi-Saksassa entisiä natseja otettiin mukaan virkakuntaan, opettajiksi, kulttuurialalle ja jopa poliiseiksi, DDR teki antifasismista opinkappaleen.
Preussin maa-aateliston suuret maanomistukset pakkolunastettiin. Esimerkiksi Anhaltin prinssi Edouard pyrkii yhä saamaan haltuunsa maat ja linnan, jotka ryövättiin hänen isältään Joachim Ernst von Anhaltilta.
Sosialidemokraatit ja kommunistit liitettiin yhteen, vanhat sotakirveet haudattiin, ja oli vain yksi SED-puolue (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands), joka saneli Itä-Saksan politiikan seuraavien 40 vuoden ajan. Ensimmäinen perustuslaki astui voimaan lokakuussa 1949. Läntisten miehitysvyöhykkeiden parlamentaarinen komitea oli hyväksynyt Länsi-Saksan perustuslain toukokuussa 1949.
Pahamaineiseksi nouseva salainen poliisi Stasi, Staatssicherheit, alkoi valvoa järjestystä ja ideologista puhtautta käyttäen kuulusteluissa samoja raakalaismaisia menetelmiä kuin mitä Stalinin Neuvostoliitossa käytettiin. Armeijan perustaminen nieli paljon varoja. DDR:stä tuli, kirjan sanoin, ”yksi maailmanhistorian tehokkaimmista ja armottomimmista poliisivaltioista”.
Resurssipula oli nuoren valtion jatkuva ongelma. Teollisuuden resursseja saatiin Neuvostoliitosta, joka otti valmiita tuotteita itselleen sotakorvausten kattamiseksi. Tehdastyöläiset kuvailevat, miten valmiit tuotteet kärrättiin linjoilta ja liukuhihnoilta heti juniin ja kyydittiin Neuvostoliittoon.
Kansa oli tyytymätöntä. Töitä oli, mutta palkat olivat surkeat ja hyödykkeistä oli pulaa. Nähtiin jopa nälkää. Ihmisille määrättiin työkiintiöitä, joita yhä vain nostettiin. Avoin raja imi väkeä Länsi-Berliinin puolelle. Rajavyöhykettä alettiin laajentaa ja ihmisiä pakkomuuttaa pois rajan välittömästä läheisyydestä; ajatus rajan sulkemisesta oli jo vireillä.
Stalinin kuolema 1953 osui ”hoipertelevan DDR:n heikoimpaan hetkeen”. Kesällä 1953 oli kapinoitu ja lakkoiltu ympäri maata. Itä-Saksan vankiloissa virui 66 000 ihmistä. Jo 120 000 henkilöä oli siirtynyt Länsi-Saksaan, myös paljon työväenluokkaan kuuluvia, vaikka DDR:n piti olla työläisen mallimaa. Kesäkuussa puhkesi suuri mellakka, joka tukahdutettiin väkivaltaisesti. 15 000 pidätettiin, 2 500 tuomittiin, jotkut erittäin pitkiin vankeusrangaistuksiin.
Kapinaa sanottiin virallisessa propagandassa fasistien vallankaappausyritykseksi. Siinä oli sikäli perää, että kansannousua oli lietsottu lännestä, muun muassa länsiberliiniläisen RIAS-radiokanavan voimin. RIAS yllytti Itä-Saksaa liikkeelle 16.-17.6.1953. Länsi-Berliinissä myös nimettiin provosoivasti Charlottenburger Chaussee, 3,5 km pitkä Brandenburgin portille päättyvä bulevardi uudelleen ”Strasse des 17. Juni”, ja Länsi-Saksan hallitus julisti kesäkuun 17:nnen kansalliseksi vapaapäiväksi.
1950-luvun puolivälissä olot kohenivat, koska Neuvostoliitto antoi anteeksi viimeiset 2,5 miljardin sotakorvaukset, luovutti takaisin saksalaisille kymmeniä teollisuusyrityksiä ja antoi merkittävän lainan sekä elintarvikeapua. Sen jälkeen DDR:ssä ei enää nähty nälkää.
Oli luotu kommunistiset nuorisojärjestöt, joista Hitlerjugendiin tottuneet olivat löytäneet uuden henkisen kotinsa. Monet perheet elivät tasaista, aineellisesti melko turvattua elämää. Naisten työssäkäymistä tuettiin päivähoitojärjestelmällä. Lahjakkaiden lasten ja nuorten pääsystä korkeakouluihin huolehdittiin. Palkat nousivat. 1960–1970-luvuilla valtio järjesti tuettuja kesälomia. Oman teollisuuden lippulaivoja olivat elektroniikka ja erikoislaitteet sekä leikkikaluteollisuus. DDR oli myös aktiivisesti mukana avaruustutkimuksessa. Tulivat betonielementtikerrostalot, jotka edustivat monille suurta asumismukavuutta. Tulivat Trabant-autot.
Toisaalta perusongelmat eivät hävinneet mihinkään. Luonnonvaroja ei ollut, energia tuli Neuvostoliiton armosta putkea pitkin, vakaata valuuttaa ei ollut. Luokattomassa yhteiskunnassa häviäjiä olivat keski- ja yläluokat. Kärsijöitä olivat myös maanviljelijät, jotka pakotettiin liittymään tuotanto-osuuskuntiin, sekä pienyrittäjät ja liikkeenharjoittajat, jotka pakkoliitettiin valtion omistamiin suuryrityksiin. Monet heistä lähtivät maasta.
DDR oli eräänlainen utopia. ”Ulbrichtin kauden yhteiskunnalliset muutokset, myös ennennäkemätön sosiaalinen liikkuvuus, olivat osa pitkälle tulevaisuuteen ulottuvaa visiota luokattomasta yhteiskunnasta, jonka huipulla ihmiset pidättyisivät vapaaehtoisesti ylellisyyksistä, jotta yhteiskunnan toisessa päässä vältyttäisiin syvältä köyhyydeltä. – – Honecker puolestaan hahmotti materiaaliset mielihalut keskeiseksi erimielisyyttä aiheuttavaksi tekijäksi ja näki vaivaa niiden tyydyttämiseksi pieniä palasia länsimaistamalla. Hankkimalla amerikkalaisia farkkuja kuormakaupalla ja sallimalla läntisen pyykinpesuaineen ostamisen Intershopeissa vain lisättiin ihmisten halua saada lisää ja vahvistettiin mielikuvaa, että parhaimmillaankin DDR oli vain vaisu lännen kopio, huonoimmillaan taas kateellinen sivustakatsoja.”
Berliinin muuri päätettiin rakentaa, koska vuoteen 1961 mennessä DDR oli menettänyt jo 1,3 miljoonaa ihmistä. Aivovuodon takia oli alueita vailla lääkäreitä ja sairaanhoitajia, pommitusten vaurioiden korjaamista hidasti insinööriosaamisen puute. Avoin raja oli myös turvallisuusriski − Berliinistä oli tullut vakoojien kaupunki.
Katja Hoyer toteaa, että vuosien mittaan on kiistelty siitä, oliko Saksan jakautuminen väistämätöntä. Kuitenkaan tämä päätös ei ollut saksalaisten itsensä käsissä.
”Saksa ei ollut ehtinyt olla yhtenäinen kansallisvaltio vielä kahdeksaakymmentä vuotta, kun se oli jo menettänyt itsemääräämisoikeutensa sen hirvittävän tuhon takia, jota se oli kahdessa maailmansodassa aiheuttanut. Vuoden 1945 totaalisen romahduksen myötä se oli miehittäjien armoilla, ja ne välittivät enemmän omasta tilanteestaan kuin voittamansa maan tilasta. Saksa ja etenkin Berliini oli joutunut keskelle Neuvostoliiton ja lännen välisiä, yhä räjähdysherkempiä jännitteitä. – – Kummankin puolen etujen mukaista oli vahvistaa jakolinja pysyväksi – – Hitler oli visioinut Saksasta akselia, jonka ympärillä maailma pyörisi. Hänen visionsa oli lopulta toteutunutkin, joskaan ei siten kuin hän oli tarkoittanut. Kaksi Saksaa ja maan jaettu pääkaupunki olivat nyt keskellä valtataistelua, joka ulottui vuosikymmenien ajan koko maailmaan. Stalinin ei-toivottu lapsi DDR oli nyt hänen neuvostoimperiuminsa läntisin etuvartio, piti hän siitä tai ei.”
Toisen maailmansodan arpia parannellaan Saksassa vielä pitkään. Historiaa ei ole ollut helppo käsitellä. Oli mukavampaa paeta Etelä-Amerikkaan tai syyttää ihmisiä turhan jauhamisesta. Katse eteenpäin vain! Näin toimien traumat häiritsevät elämää ja voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Tätä käsitellään kiinnostavasti esimerkiksi teoksessa Syntynyt syylliseksi: natsien lapset kertovat.Lue kirjan esittely tästä.
Yksi esimerkki, miten sodan haavoja on ollut vaikea tunnustaa. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa puna-armeijan sotilaat osoittivat käsittämätöntä raakuutta saksalaisia naisia kohtaan. Yksistään Berliinissä arvioidaan raiskatun 100 000 naista, kaikkiaan raiskauksia olisi ollut Saksassa kaksi miljoonaa. Vuonna 1958 julkaistiin Nainen Berliinissä, Marta Hillersin päiväkirjamerkintöihin perustuva kertomus. Sen saksankielinen versio vedettiin julkaisun jälkeen takaisin. Itä-Saksassa kammottavat kuvaukset venäläissotilaista eivät istuneet käsitykseen neuvostoliittolaisista ”vapauttajista”. Kirja koki uuden tulemisen vasta 2000-luvun puolella.
Kuvaus muurin murtumisesta ja siihen johtaneista prosesseista on jännittävä, niin kuin dekkaria lukisi. Muurin murtumisen jälkeen kahden Saksan rahaunioni vauhditti siirtymistä kohti yhtä yhtenäistä Saksaa. Itäsaksalaisten valtiontalous yksityistettiin edunvalvontaviraston, Treuhandanstaltin avulla. Valitettavasti prosessi meni kaoottisesti ja korruptoituneesti. Yrittäjiä pyydettiin ajamaan omat tehtaansa alas ja purkamaan ne. Ammattiylpeät työntekijät joutuivat huonompaan asemaan. ”… monelle itäsaksalaiselle koko prosessi oli kuin heidän maansa halpahintainen tyhjennysmyynti. – – Monet tunsivat olonsa avuttomiksi, kun heidän maataan lakkautettiin, ja tunne vaivasi heitä vielä vuosikymmenien ajan.”
Kirja saa plussaa kartoista: kylmän sodan Eurooppa 1989, jaettu Saksa osavaltioina, DDR:n hallinnoimat alueet 1950-luvulta alkaen, DDR:n alueet ja kaupungit sekä jaettu Berliini toisen maailmansodan jälkeen.
Katja Hoyerin DDR-kirja on runsas. Se on 550-sivuinen ja pursuaa faktojen lisäksi tarinoita. Farkkuvillitys, Trabantit, länsimusiikkiin suhtautuminen, kahvikriisi, huippu-urheilu ja doping, uskonnon asema, nykyinen ostalgia… Myös Hoyer, itäsaksalainen itsekin, kertoo lapsuusmuistojaan. Hän oli muurin murtuessa nelivuotias.
Paljon oli epäkohtia, mutta oli myös optimismia, hyvää perhe-elämää ja ylpeyttä oman maan saavutuksista. Teoksessa on kosolti sulateltavaa, ja kirjailija onnistuu tavoitteessaan: monipuolistamaan kuvaa DDR:stä.
Vesa Vares: Nuori Ben Zyskowicz : Suomettumisen vuodet. Otava 2023.
Ben Zyskowiczista, kokoomuslaisesta kansanedustajasta ja politiikan moniottelijasta, on kirjoitettu useita kirjoja. Nyt puheena oleva on erityinen, sillä se painottuu suomettumiseen ja keskittyy vain Zyskowiczin nuoruuteen.
Laajan kirjallisen tuotannon luonut Vesa Vares, Turun yliopiston poliittisen historian professori, selvittää tämän kirjan olemusta teoksen alussa: ei ”poliitikkokirja”, jollaisia syntyy ennen vaaleja tai uran päätteeksi ja joissa tutkimuksellinen ote on vähäinen ja haastattelujen osuus suuri. Tässä kirjassa on käytetty laajasti arkistolähteitä ja aikalaisjulkaisuja, ja erityisen twistin antaa suomettumispainotus.
Suomettuminen otetaan historialliseen tarkasteluun ja tehdään 1960–70-lukujen suomalaiset poliittiset rakenteet havainnollisiksi. Suomettumista tutkitaan Ben Zyskowiczin kokemusmaailman kautta, mutta sitä selitetään myös muista näkökulmista. Tavoitteena on ollut ”populääriin ja luettavaan muotoon saatettu tietokirja, jonka pohjalla oleva työ täyttää myös tieteellisen historiankirjoituksen pelisäännöt ja kriteerit”. En ole oikea henkilö arvioimaan poliittisen historiankirjoituksen tieteellisiä ansioita, mutta erittäin luettavan, jopa viihdyttävän kirjan Vares on luonut.
Ben Zyskowiczin isä, puolalaissyntyinen Abram Zyskowicz menetti Hitlerin kaasukammioihin koko perheensä ja sukunsa. Abram oli suvusta ainoa, joka pelastui. Hän ei koskaan päässyt eroon näistä kokemuksista. Abramin tie vei ensin Ruotsiin, jossa hän tapasi Suomesta käymässä olevan suomenjuutalaisen Esterin. Pari avioitui Ruotsissa, ja heille syntyi vuonna 1952 ensimmäinen lapsi Carmela.
Kun Esterin äiti sairastui, pieni perhe asettui Helsinkiin. Vuonna 1954 syntyi perheen toinen lapsi, Ben. Asunto oli pieni vuokrayksiö Lapinlahdenkadulla. Kotikieli oli ruotsi, käyttökieli juutalaisessa koulussa ja pihapiirissä suomi. Vanhemmat puhuivat keskenään jiddishiä, kun halusivat pitää asian lasten ymmärtämättömissä.
Vasta Benin ollessa viisivuotias, vuonna 1959, koko perhe sai Suomen kansalaisuuden. Syntyperäisen kansalaisuuden puuttuminen vaikutti Zyskowiczin uralla siten, että hän ei ollut muodollisesti kelpoinen ministeriksi ennen kuin 1990-luvulla, jolloin lakia muutettiin.
Isä kuoli, kun Ben oli kuusivuotias. Jo ennen sitä arjen pyörittäminen oli ollut äidin vastuulla. Tulot olivat pienet, ympäristö vähävaraista työläisseutua ja sukutausta ulkomaalainen, joten Zyskowiczin nousu kokoomuksen merkkimieheksi on erityistä. Ester-äidillä oli jatkuvia terveyshuolia, kuten näkövamma. Hän kuitenkin hankki aina jotain työtä ja sai lopulta pysyvän työpaikan Pauligin puhelinvaihteesta. Carmelasta ja Benistä tuli omatoimisia ”avainkaulalapsia”.
Benin kyvyt ilmenivät jo varhain, hän oli puhelias, sosiaalinen ja myyntityössä erinomainen. Koulussa hän pärjäsi, jos vain viitsi pinnistellä. Juutalaisesta koulusta hän siirtyi Töölön yhteiskoulun lukioon. Teini-ikäisen Benin vei koulujen teinipolitiikka mukanaan, ja hänen mielipuuhaansa oman kertomansa mukaan oli kommunistien kanssa nahistelu. Koulu tuli hoidetuksi määräajassa, minkä jälkeen hän työskenteli kokoomuspuolueen järjestötehtävissä ja toisella yrittämällä pääsi opiskelemaan juristiksi Helsingissä valmistuen neljässä vuodessa.
1960–1970-lukujen nuoret ottivat aktiivisesti kantaa kansainvälisiin kysymyksiin. Kouludemokratiakeskustelun nousu oli osa tuon ajan nuorison sukupolvikokemusta, joka lomittui ajan muuhun yhteiskunnalliseen ja poliittiseen murrokseen. Uusi sukupolvi ”poliittisesta suuntauksesta riippumatta koki jättävänsä vanhan, konservatiivisen ja sisäänpäin kääntyneen maatalous-Suomen taakseen ja avautuvansa kansainvälisyyteen, tiedostavansa koko maailman ongelmat. – – Sukupolvi yksinkertaisesti koki, että aiemmat vastaukset ongelmiin oli ammennettu tyhjiin.”
Nuoren Benin ensimmäinen poliittinen valinta oli puolen valinta kylmässä sodassa. Epämuodikkaasti hän asettui Yhdysvaltojen puolelle. ”Tshekkoslovakian miehitys oli minulle, että joo, tätä se Neuvostoliitto on, tätä se kommunismi on.”
Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi teinipolitikointia ja Teiniliiton kulta-aikaa ja kuvaillaan, kuinka Benistä kehkeytyi nopeasti politiikan toimija Kokoomuksen Nuorten Liitossa. Hänen energisyytensä, ahkeruutensa, supliikkinsa ja sanavalmiutensa nostivat hänet toistuvasti porukan johtajaksi. Hän alkoi saada näkyvyyttä myös mielipidekirjoittajana asemoituen jo varhain puolueen oikeaan laitaan. Yksityiselämää, avioliiton solmimista ja perheen perustamista käsitellään kirjassa hyvin lyhyesti.
Zyskowicz valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vuonna 1976 vain 22-vuotiaana sekä 1978 presidentin valitsijamieheksi. Hän toimi Helsingin kaupunginvaltuutettuna 1977–1980 sekä 1993–2008. Viimeistään valinta kansanedustajaksi vuonna 1979 toi laajaa valtakunnallista näkyvyyttä. Zyskowicz tulee tällä vaalikaudella tehneeksi Suomen ennätyksen kansanedustajavuosissa mitattuna.
Hän on kaikkina näinä vuosikymmeninä ollut ahkera mielipidekirjoittaja, keskustelija ja vaikuttaja, joka on väsymättä ruotinut suomettumisen ja taistolaisuuden epäkohtia. Hän on myös edistänyt myös nuorempien poliittista uraa. Puhutaan ”Benin tallista”, jonka suojista on noussut merkittäviä poliitikkoja.
1980-luvun alkuun ulottuva kirja käsittelee myös Urho Kekkosen kauden päätösvaiheet sekä Neuvostoliiton kannattaman Ahti Karjalaisen merkityksen. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että kansakunta on kuin henkeään pidättäen pelännyt Neuvostoliiton puuttuvan Suomen sisäisiin asioihin. Myös kommunistimyönteinen Suomen Rauhanpuolustajat oli ihmeen vaikutusvaltainen, ja järjestöön piti solmia myönteisiä suhteita jokaisen, joka tahtoi olla varteenotettava tekijä politiikassa. Kotiryssät olivat sitten aivan oma lukunsa. Kokoomuksella oli suomalaisessa puoluekentässä se ongelma, että neuvostoliittolaiset eivät lähtökohtaisesti pitäneet kokoomusta luotettavana, ja kokoomus olikin pitkään hallituspaitsiossa. Zyskowicz oli ajoittain varsin epäsuosittu vastustaessaan rähmälläänoloa.
Vesa Vares kirjoittaa Nuori Ben Zyskowicz -kirjan alkusivuilla: ”1970-lukua tutkiessa paljastuu paljon asioita, jotka olivat omana aikanaan tavanomaisia, mutta eivät näytä nykyään hyväksyttäviltä. Tällaisista asioista on hyvä riisua myyttisyyttä ja tuoda niille historiallisen tilanteen selitys ja joskus armahduskin. Toisaalta ilmi tulee paljon sellaista, mitä ei omana aikanakaan koettu normaaliksi eikä moraalisesti hyväksyttäväksi, mutta mistä koettiin olevan pakko olla hiljaa tai mihin koettiin olevan pakko jopa mennä mukaan usein vastoin omaa parempaa tietoa tai omia arvoja. Näistäkään ei ole mitään syytä vaieta.”
Suomettuminen ilmiönä on monitahoinen, ja se kannattaa jakaa vähintään kahtia: toisaalta ulkosuhteisiin liittyvä välttämättömyyden pakko, jota jotkut tutkijat eivät ollenkaan edes kutsuisi suomettumiseksi, ja toisaalta ”itsesuomettuminen”, jota termiä Ben Zyskowicz käytti jo nuorena eli liehakointimielessä tapahtuva tarpeeton, ennakoiva oman elintilan kaventaminen.
Kuten poliittisen historian professori Seppo Hentilä kirjoitti vuonna 2001: ”Suomen oli pakko tiettyyn rajaan saakka sopeutua Neuvostoliiton intresseihin, muuten idänsuhteemme olisivat olleet alituisessa kriisissä. Tätä isänmaan edun vuoksi tapahtuvaa taipumista ei pidä sotkea suomettumiseen, vaan on herkeämättä ja tapaus tapaukselta tarkkailtava kumarruskulman astetta. Suomettumisesta oli kyse silloin, kun se oli liian syvä ja palveli kumartajan tai rähmälleen heittäytyjän omaa etua.”
Suomettuminen ei koskenut pelkästään politiikkaa, vaan laajasti myös mediaa, opetustointa ja kulttuuria. Suhteiden solmimisesta neuvostoliittolaisiin eli kotiryssäkulttuurista tuli maan tapa.
Muutama esimerkki ajan arveluttavista suomettumisaskeleista. Teiniliitto vaati, että oppikirjojen pohjaksi otettaisiin Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys, ja että historian ja yhteiskuntaopin kirjojen YYA-sopimusta koskeva aineisto ”uudistetaan ajanmukaisiksi”. Suomi-Neuvostoliitto-Seura kyyläsi 1970-luvun alussa erityisen työryhmän voimin suomalaisia oppikirjoja ja lähetti opetusministeri Ulf Sundqvistille varoituskirjeen oppikirjojen liian läntisten ja porvarillisten asenteiden johdosta. Surullisenkuuluisassa Pirkkalan kokeilussa opetettiin ala-asteikäisille lapsille täysin marxistis-leninististä historiantulkintaa, ja kokeilua kaavailtiin laajennettavaksi muihinkin Suomen kouluihin. Koululaiset vietiin sankoin joukoin katsomaan pysähtyneisyyden ajan monumenttia, suomalais-neuvostoliittolaista elokuvaa Luottamus (1976), jossa kiltti Lenin hyvän hyvyyttään tunnustaa Suomen itsenäisyyden vuonna 1917.
Ben Zyskowicz toimi jo varhain ja ajan hengestä poikkeavasti suomettumisen unilukkarina. Hänestä oli arveluttavaa, että kotiryssätoiminta avasi KGB-miehille mahdollisuuden vaikuttaa yhä enemmän paitsi Suomen ulkopolitiikkaan myös sisä- ja yhteiskuntapolitiikkaankin. Suomalaiset olivat yli-innokkaita ja jopa ennakoivat Tehtaankadun mielipiteitä edistääkseen neuvostosuhteitaan. Nuo suhteet olivat myös pelimerkkejä ja valuuttaa Suomen valtapeleissä.
BenTV. Meillä kotona katsotaan YouTubesta joka viikko Ben Zyskowiczin toimittama ajankohtaispuheenvuoro BenTV. Noin kymmenminuuttisissa, perjantaisin julkaistavissa ohjelmissa Zyskowicz esiintyy yleensä yksinään, usein kävellen tai istuen eri puolilla eduskuntataloa. Joskus hän havittelee kahvilan herkkuja, joskus tapaa vierailijaryhmiä, mutta äänessä on aina Ben itse. Selkeäsanaista, joskus poleemisen kärjistävää esiintyjää on ilo katsoa.
Aiheena on aina jokin ajankohtainen kysymys, kuten viime aikoina Gazan tilanne ja SAK:n poliittinen lakkoilu. Otsikoita ovat olleet myös Ei keskustalla ole monopolia Suomen poliittisessa keskustassa, Onko matematiikka vaikeaa, Sofia Virta?, Tämän vuoksi sosiaaliturvan lähtölavaa on laskettava. Jokainen jakso kerää kymmeniätuhansia katselukertoja.
Juha-Pekka Koskinen : Tulisiipi : romaani (Like Kustannus, 2019)
”Matka jatkui ja jatkui. Jossakin vaiheessa huomasin, että metsärajan ylle ilmestyi savupiippuja. – Mitä nuo ovat? – Nuoko? Kuule, ne ovat Leningradin esikaupungin tehtaanpiiput. Näkyvät tänne saakka. Stalin tekee kaikesta suurta ja kaunista, kohta varmaan asutaan pilven päällä ja syödään vain hunajaa. Mutta tuossahan se risteys on, joku tollo on ajanut tolppaan, on melkein katkennut. Käännyimme tielle, joka oli yllättävän tasainen. Kolmensadan metrin päässä oli rautaportti, jota vartioi kaksi miestä. Aleksi näytti lupalappuja, vartijat kurkkivat hyttiin, aukaisivat oven ja nipistelivät käsivarsiani. – Tämä rääpälekö on lentäjä? On kuin joku olisi sylkäissyt penkille, poikahan on vasta noussut kehdosta. – Sano se kapteeni Jukaraiselle. Tiesin kyllä, että tyhmimmät miehet laitetaan vahtimaan porttia, mutta luulin sentään teistä jommankumman osaavan lukea. Ei poika ole tänne itsekseen eksynyt, kapteeni Jukarainen on kutsunut hänet. Vartijat mulkaisivat minua pahasti ja löivät oven kiinni. – Paina kaasua, hörökorva. Ja katselehan olkasi yli, jos satut kulkemaan tästä pimeällä. Aleksi naurahti ja nosti kytkintä. Vartijat aukaisivat porttia niin vähän, että toinen sivupeili osui siihen.”
Vauhdikkaiden historiallisten romaanien taitajan JP Koskisen kirjoituskone nakuttaa tässä kirjassa kuin Polikarpov I-16 -hävittäjän hyvin huollettu Shvetsov M-22 tähtimoottori. Tuo lentokone tuli Tulisiipi romaanin päähenkilölle, toisen polven amerikansuomalaiselle Kaarle Kuuralle eli Charles Frostille hyvin tutuksi. Tosin silloin, kun hän pääsi lentämään tuota hävittäjää saksalaisia vastaan Suuressa isänmaallisessa sodassa, hänestä oli tullut pesunkestävä neuvostokansalainen Gennadi Zamorozkin, joka oli ehtinyt virua vuosia Siperian vankileirillä.
Ohjaussauva taakse, nokka ylös ja immelmannin käännös kirjan alkuun. Kaarlen isovanhemmat olivat lähteneet kahden pienen poikansa kanssa Suomesta Amerikkaan 1800-luvulla ja vaihtoivat sukunimensä Frostiksi. Isoisä Yrjö, George, oli päässyt ratsuväen sepäksi ja tutustui silloin intiaaneihin. Heistä yksi nimeltään Kolme Arpea kävi muutaman kerran vierailulla kirjan alussa tapaamasta ”Miestä jota hevoset kuuntelevat”. Kolme Arpea antoi Kaarlelle nimen Tulisiipi, kun tämä oli ilmailuinnossa rakentanut kirjavat kangassiivet ja hypännyt varaston katolta niitä kokeillakseen.
Kaarle syntyi vuonna 1926 ja kirja alkaa USA:n 1930-luvun laman ahdistavista tunnelmista. Koskinen kertoo tapahtumat Kaarlen näkökulmasta, joten aikuisten ahdistuksen syyt jäävät hieman taaemmaksi. Taitava mekaanikkoisä Tim korjasi pajassa asiakkaiden vanhoja autoja, ja Kaarle havaitsi tulijoiden epätoivon, kuluneet vaatteet ja rispaantuneet hihansuut. Pienillä padoilla on tunnetusti suuret korvat ja Kaarle kuuli myös jotakin pätkiä vanhempien vakavista puheista. Ehdoton kohokohta Kaarlen lapsuudessa oli pääsy Charles Lindberghin lentonäytökseen. Lindbergh antoi lyhyen kohtaamisen yhteydessä muistoksi postikortin, joka kulki Kaarlen mukana läpi koko kirjan.
Karelian Technical Aidin kiertelevät agitaattorit käyttivät lamaa hyväkseen ja levittivät huhuja Neuvosto-Karjalassa olevasta työväen tasavallasta. Sen perustaja Gylling kutsui kaikkia maailman työtätekeviä rakentamaan yhteistä tulevaisuutta Neuvostoliittoon. Viesti saavutti myös Minnesotan Suolasaaressa asuvan Frostin perheen. Päätös lähdöstä oli vaikea etenkin, kun perheen isoäiti vastusti ajatusta erityisen kiivaasti. Näin hän Kaarlen kanssa jutteli erään kokouksen jälkeen:
” – Taasko ne siitä työläisten paratiisista jauhavat? – Karjalasta puhui. Siellä kaikki saavat… – Mitä he siellä saavat, eivät yhtään mitään! Jumalattomat tekivät vallankumouksen, tietäähän sen mihin se johtaa. Otin raskaan sangon kahvasta kiinni, isoäiti puristi kätensä minun käteni viereen. Osasimme kantaa sankoa välissämme niin, ettei vesi läikkynyt. – Minä lähdin Yrjön kanssa Helsingistä tänne, kun alettiin lakkoilla ja ryssän kasakat hakkasivat ihmisiä. Täällä oli vapaus ja hyvä niin. Timosta tuli Tim ja Jannesta James, hyvä oli meidän täällä olla. Tuli vallankumoukset ja sodat, tsaari tapettiin ja työläisiä ammuttiin. Täällä ei ammuttu ketään. Nyt on taas vapaus jossain muualla. – Mutta Karjalassa on isoja metsiä ja siellä on tilaa… – Tilaako täällä kaivataan? Kävit Jannen kanssa katsomassa Lindberghiä. Oliko preerialla tungosta, mitä? Ihminen tekee itsensä vapaaksi missä vain. Jos vapauden perässä pitää juosta, saa juosta maailman laidalle saakka.”
Perillä Petroskoissa ankeus ja köyhyys löivät nopeasti nelihenkisen Frostin perheen silmille. Kaarlen Tim-isä jaksoi jonkin aikaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, vaikka ongelmia työpaikalla alkoi ilmetä. Aili-äiti oli mukautunut miehensä lähtöpäätökseen ja hän alkoi jo aikaisessa vaiheessa haaveilla paluusta. Ulkomailta tulleita katsottiin alusta asti epäilevästi. Kohta Stalinin terrori paljasti todelliset kasvonsa ja ihmisiä alkoi kadota. Frostin perhe päätti yrittää paluuta Amerikkaan, mutta matkalla perhe hajosi kohtalokkain seurauksin.
Frostin perheen kanssa Petroskoihin muuttivat heidän naapurinsa, sahuri Albert Smith ja hänen tyttärensä Linda. Perheen äiti oli kuollut keuhkotautiin. He luopuivat pian amerikkalaisista passeistaan ja sopeutuivat oloihin. Linda venäläisti nimensä ja liittyi puolueeseen. Lindan mukaan jos tätä peliä halusi pelata, oli käytettävä kaikki valttikortit. Hän etenikin puolueen hierarkiassa niin merkittävään asemaan, että pystyi myöhemmin auttamaan Kaarlea/Gennadia. JP Koskinen kuvaa Lindan melkoisen kovaluonteiseksi ja häikäilemättömäksi henkilöksi, joka tuntui peräti nauttivan päästessään simputtamaan alempiarvoisia virkamiehiä tai sotilaita.
Gennadin ajatukset keskittyivät pelkästään lentämiseen. Se haave hänellä oli pienestä pitäen. Neuvostojärjestelmän tolkuttomuudet kesti, kun keskitti katseensa pelkästään taivaalle. Siellä oli vapaus. Intohimo lentämiseen oli hänellä niin vahva, että se tuntui tekevän kaikesta muusta toisarvoista. Gennadi pääsikin kokeilemaan Petroskoissa purjekonetta. Paikalla ollut kouluttaja pani Gennadin kyvyt merkille ja antoi hänelle mahdollisuuden kokeilla moottorikonetta lentotukikohdassa, jonne tuossa alussa oltiin matkalla. Poika omaksui lentämisen tekniikan ilmiömäisen helposti ja sai käydä ottamassa lisää lentotunteja.
Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon vaikutti ratkaisevalla tavalla Gennadin elämään. Hän sai kokea sankaruuden ja petturuuden vuoristorataa varmasti enemmän kuin keskiverto venäläinen. Myöhemmin Stalinin kuolema sinkosi hänet sitten aivan toisiin sfääreihin.
JP Koskisen kirjojen tyyliin tässäkin teoksessa historialliset henkilöt ja erilaiset mahdolliset faktat lomittuvat fiktioon kiinnostavasti. Ainoastaan Gennadin saamien ilmavoittojen määrä kummastutti. Sodan alussa vanhentunut I-16 oli uusitulla moottorillakin monelta osin vaatimattomampi kone kuin saksalaisten Messerschmitit, joita ohjasivat runsaasti taistelukokemusta saaneet pilotit.
JP Koskisen kirja sai Savonia-kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokaana. Tulisiipi on osa Kuuran perheen vaiheista kertovaa trilogiaa, jonka muut osat ovat Haukansilmä ja Ukkoslintu.
Tommi
Vapaus on se tila, jonka raivaat vankilasi sisään.
Ludmila Kuznetšova (ent. Linda Smith), insinöörimajuri
Sakari Virkkunen : Kallio, talonpoikaispresidentti (Otava, 1983)
1.3.1937, eduskunta: ”Tavoilleen uskollisena Kallio puhui kolme kertaa pidempään kuin toiset. Kysymyksessä oli uuden presidentin ohjelmapuhe. Hän aloitti esi-isien perinnöstä, joka on annettu nykypolven kartutettavaksi. Jotta onnistuisimme, tarvitsemme hyviä suhteita naapureihin ja rauhantilan säilymistä. Tämä puolestaan edellyttää tehokasta ja huolella vaalittavaa puolustuslaitosta. Menestymisen ehtona on myös sisäinen, kielellinen ja yhteiskunnallinen rauha sekä elävä yhteys kristinuskoon, tuohon ’kansamme siveellisten pyrkimysten vahvimpaan runkoon’. Sekä evankelis-luterilaisen että kreikkalais-katolisen kirkon arvoa puhuja erikseen korosti.
”Lopuksi Kallio piti tärkeänä, että yhteiskunta- ja valtiorakenteemme pohja lujittuu. ’Kansan pohjakerrosten elämänmahdollisuuksia on helpotettava. On päästävä siihen, että jokainen yhteiskuntamme jäsen tuntee tämän maan isänmaakseen, jota hän rakastaa ja jonka puolesta hän on valmis kaikkensa uhraamaan.’ Näihin sanoihin sisältyi itse asiassa tulevan punamultahallituksen ohjelman ydin: vähäväkisten elinehtoja parantamalla on lisättävä kansan sisäistä eheyttä ja yhteenkuuluvuutta.”
Vaalien lähellä järjestetään monenlaisia mielipidekyselyjä. Vuoden 2023 puolella USU-gallup ja MTV tiedustelivat kansalaisilta Suomen parasta presidenttiä. Kansan mielipide oli selvä ja julma: Mitä kauemmas historiaan mennään, sitä huonompia presidenttejä maallamme on ollut. Alussa olleessa lainauksessa esiintyy kyselyjen perusteella eräs kaikkein kehnoimmista, Kyösti Kallio. Presidenttikaudellaan 1937-40 hän halusi yhdistää sisällissodan repinyttä kansakuntaa, hän joutui luotsaamaan sen läpi talvisodan, menetti siinä terveytensä ja kuoli Helsingin rautatieasemalla, kun oli tehtävästään erottuaan lähdössä kotitilalleen Nivalaan. Piti kaivaa esiin Sakari Virkkusen oivallinen Suomen tasavallan presidentit -sarja ja vähän selvittää, miten asian laita oikein on.
Kyösti Kallion suhde politiikkaan vaikutti kaksijakoiselta. Nivalan talonpojat olivat huomanneet hänen kykynsä, kun hän avoimesti asettui Bobrikovin laittomuuksia vastaan. Kallio oli taitava johtamaan puhetta ja aitona alkiolaisena hän oli aidosti kiinnostunut köyhän kansanosan asemasta. Heti kansalaissodan jälkeen Kallion ja Santeri Alkion kantoja epäiltiin perästi sosialistisiksi. Omasta taloudestaan tarkka ellei peräti nuuka mies tunsi tervettä epäluuloa liikepankkeja kohtaan. Kallio oli gebhardilaisen osuustoiminnan lämmin kannattaja. Nuoruudessaan hän oli mukana perustamassa Nivalan osuuskassaa, osuuskauppaa ja -meijeriä.
Virkkusen mukaan Kallio oli sielultaan talonpoika. Hän lopetti lyseon 6. luokan jälkeen ja siirtyi maanviljelijäksi. Alkiolle hän valitti: ”Kiintymys käytännöllisyyteen tuottaa minulle edusmiehenäkin vaikeuksia”. Hän sanoikin ryhtyneensä politiikkaan vain sen vuoksi, ”kun meitä on niin vähän”.
Kuitenkin Kyösti Kallio vuosien mittaan kotiutui eduskuntatyöhön siinä määrin, että alkoi viihtyä siellä. Hän tunsi olevansa samankaltaistensa joukossa niin varmalla pohjalla, ”ettei koske mihinkään hermoihin”. Artturi Leinonen ja Saksan silloinen lähettiläs Wipert von Blücher päätyivät yllättävän samankaltaisiin tuloksiin. Leinonen: Kyösti Kallio oli hyvä poliitikko, mutta ei yhtä hyvä valtiomies. von Blücher: Hänellä on terve järki ja hyvä annos talonpojan oveluutta sekä huomattava poliittisten voimien liikuttelemistaito.
Presidentinvaaliin Kyösti Kallio saatiin ylipuhuttua, sillä hän oli maalaisliiton suurin käytettävissä ollut valtiomieskyky. Tavoite oli kerätä riittävästi valitsijamiehiä, jotta kokoomuksen ja IKL:n ehdokas Svinhufvud saataisiin kammetuksi pois tieltä ja edistyspuolueen Ståhlberg toistamiseen presidentiksi. Kallion kannatus ei edes maalaisliitossa ollut yksimielistä. Eräät tunnetut puolueen jäsenet kannattivat istuvaa presidenttiä Svinhufvudia ja olivat jopa hänen vaaliliittonsa ehdokkaina. Nuoremmat, joille valitsijamiesten käyttö vaaleissa on vieras ajatus, saavat kirjassa oivallisen kuvauksen siitä, millaista ”pelin politiikkaa” valitsijamiesten kesken voitiin käydä, sitten kun varsinainen vaali eduskunnassa alkoi. Vaalin jälkeen, kun Kallio oli valittu: ”Maalaisliitto oli hämmästynyt, ruotsalaiset vihaisia ja sos.dem.puolue riemuissaan.”
Diplomaattikunnan piirissä arvuuteltiin, ottaisiko Kyösti Kallion Kaisa-vaimo ylipäänsä lainkaan osaa edustukseen. ”Etenkin ruotsinkielisissä seurapiireissä oltiin valmiiksi vahingoniloisia. Eiväthän maalaisisäntä ja -emäntä voi osata käyttäytyä Helsingin seurapiireissä, sanottiin ja levitettiin erilaisia keksittyjä juttuja.” Myös maalaisliiton piirissä oli pelätty juuri tällaista Kallioiden ”maalaisuutta” koskevaa julkista arvostelua.
Kyösti Kallio: ”Olen huolestunut tulevasta tehtävästäni, sillä tunnen omat rajoitukseni.”
Mihail Šiškin : Kaunokirjoituksia (suomentanut Vappu Orlov. WSOY, 2016)
Tyylin jälkeen Mihail Šiškin muistuttaa kirjoittajia myös yksityiskohtien merkityksestä. Pakolaisten kauheita kertomuksia tulkannut mies tietää, että sanat ja kerrotut tarinat synnyttävät todellisuutta. Ne ratkaisevat ihmisten kohtaloita, vaikka sitä, mitä niinsanotusti itse asiassa tapahtui kukaan ei saakaan selville.
”Tuntemattomat kirjailijat kirjoittivat neljän evankelistan salanimillä kirjan, joka teki maailmasta sellaisen kuin se on. Heidän sanansa loivat juuri sen todellisuuden, jossa olemme eläneet kaksituhatta vuotta – sanojen oli vain oltava luotettavia, uskottavia. Jos ei olisi maininnut yksityiskohtia, paistettua kalaa, jota hän söi nähtyään nälkää sen jälkeen kun oli kuollut ristillä, ja haavaan työnnettyä sormea, maailmasta ei olisi tullut kristitty. Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta. ”Kirjoittaja sitoo yhteen kaksi maailmaa: elämän epätodellisen maailman, jossa kaikki on virtaavaa, ohimenevää, kuolevaista ja katoaa jäljettömiin, niin kuin vasta ohi vilahtanut sekunti tai tuhannet ohi vilahtaneet sukupolvet, ja uskottavien sanojen maailman, sanojen jotka pirskottavat kuolemattomuuden eliksiiriä niin siihen paistettuun kalaan kuin siihen sormeenkin. Ja siihen kuolemastaankin huolimatta elävään ihmiseen, jonka jalkoja molemmat Mariat lankesivat syleilemään.”
Mihail Šiškin kuuluu entisen rautaesiripun takaa tulleeseen kirjailijakaartiin. Se on vaikuttanut hänen suhteeseensa sanoihin, kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen sekä totuuteen. Tässä kirjassa on eräitä kertomuksia, joissa hän tuota ongelmallista suhdetta käsittelee.
Kirjastotietokanta kutsuu näitä novelleiksi, mutta kaunokirjallinen essee käy yhtä hyvin. Puhtaasti sepitteellisiä novelleja kirjassa on vain kaksi ja kolme kertomusta on esseenomaisia. Muut neljä ovat paikoin hyvin koskettavaa omaelämäkerrallista aineistoa sisältäviä tarinoita. Vappu Orlov toteaa jälkisanoissa, että niissä ”huomio kiinnittyy kirjailijantietoisuuden jatkuvaan läsnäoloon.” Samoja tapahtumia ja henkilöitä Šiškin käsittelee uudemmassa Sota vai rauha -teoksessaan. Tässä kirjassa ne (ja he) tulevat jotenkin lämpimämmin kuvattua.
Esimerkiksi opettajaäidin kohdalla Šiškin pohtii venäläistä totuuden käsitettä. Opettajilla oli ja on vieläkin edessään mahdoton tehtävä. Heidän pitää opettaa lapset puhumaan totta samalla kun johdattavat näitä valheen maailmaan.
”Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä. He opettivat meille valhetta johon eivät itse uskoneet, koska rakastivat meitä ja halusivat meidän selviytyvän. He tietenkin pelkäsivät sanovansa vääriä sanoja, mutta vielä enemmän kuin omasta puolestaan he pelkäsivät meidän puolestamme. Maassahan käytiin kuolemanvakavaa ottelua sanoilla. Oli käytettävä oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Kukaan ei ollut vetänyt rajaa niiden välille, mutta jokainen tunsi sisimmässään sen rajan.”
Kirjan kertomukset muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Ne ovat keskenään melko erilaisia, mutta niissä esiintyy samoja teemoja. Kieli ja kirjoittaminen on keskeinen aihe. Muista teemoista voi ottaa esimerkiksi venäläisten intohimoisen suhteen elämään. Heidän mielestään me lännessä olemme varjomaisia kopioita oikeista ihmisistä. Ainakin venäläinen mies opetetaan ahneeksi viimeistään sotilaskoulutuksesta alkaen. Šiškiniltä varastettiin harjoituksessa suikka. Hänen onnekseen toinen koulutettava katkaisi kätensä. Tältä sairaalaan viedyltä Šiškin sai varastettua itselleen uuden.
Kertomuksesta Häly tyyntyy… :
”Ihmiselle kasvaa nopeasti pedon turkki. Keittiövuoro merkitsi tilaisuutta ahmia herkkua, joka ei päätynyt sotilaan lautaselle: purkkilihaa. Avasit tölkin ja söit puolet. Toinen puoli meni upseerien pöytään. Omatunto ei kalvanut. Loppujen lopuksihan sinä söit vain sen mikä kuului sinulle mutta minkä toiset söivät. Nyt tuli sinun vuorosi.”
Mitä tapahtuu, kun tällainen luonne Venäjän nykyisessä rosvokapitalismissa rikastuu? Šiškin kuvaa tyyppiä kertomuksessa Nabokovin musteläikkä. Šiškin toimi tulkkina ja kääntäjänä Zürichissä. Hän saa tehtäväksi isännöidä sinne saapuvaa liikemies Kovaljovia ja hänen perhettään. Aikaisempi Komsomol-aktiivi Kovaljov ei tunnista Šiškiniä, vaikka he ovat puolituttuja opiskeluajoilta. Mukaan ostoksille on otettu kotirouva Irina (nuori, kaunis, rytmistä kilpavoimistelua harrastanut blondi) sekä heidän pieni tyttärensä Janotška.
”Jälkiruoan ääressä Kovaljov julisti: – Miten sinä voit elää täällä? Täällähän on ikävää! Tekö muka elätte täällä? Te vain happanette! Minä söin hänen laskuunsa ja olin kaikesta samaa mieltä. – Täällä lännessä, hän selosti pureksien nautinnollisesti, – ihmiset ovat ahneita saidalla tavalla, he lykkäävät kaiken seuraavaan päivään. Mutta meillä Venäjällä ihmiset ahnehtivat elämää. Jos näet et ota elämältä jotain tänään, sitä ei ehkä huomenna olekaan!”
Šiškin kipuilee vieläkin entisen isänmaansa ja sen hallintovallan sotkuista yhteenkasvamista. Hän jakaa varmasti monen muunkin emigrantin ajatuksen: ”jos joku rakastaa synnyinmaataan, onko hänen toivottava sille voittoa vai häviötä?” Kertomuksessa Takissa oli tamppi esimerkkinä on jääkiekko:
”Otetaanpa vaikka nyt jääkiekko. Kummallakin puolen piikkilankaa Neuvostoliiton ja Kanadan ottelut nähtiin kahden järjestelmän vertauskuvallisena taisteluna. Neuvostovallan loppuaikoina me olimme kanadalaisten puolella neuvostoja vastaan. Mutta vuonna -72, jolloin pelattiin historiallinen Summit Series, se poika, jota minä itsepintaisesti kutsun minuksi, eli vielä valoisassa syntiinlankeemuksen edellisessä maailmassa ja kannatti ’meikäläisiä’. Oli se kyllä aika kummallinen valtakunta. Jääkiekkovoitot pidensivät järjestelmän elämää ja häviöt lyhensivät sitä. Läheltä katsoen ei voinut arvata, että juuri se Paul Hendersonin maali, jonka hän laukaisi maalialueelta 34 sekuntia ennen viimeisen ottelun loppua, ei ainoastaan merkinnyt käännettä ottelusarjan lopputulokselle, vaan siitä tuli point of no return maailmanvallalle, jonka viiksiniekka valtias oli perustanut. Tuosta hetkestä lähtien sen hajoaminen oli vain ajan kysymys.”
Mihail Šiškin halusi jättää vankileirin sääntöjen mukaan elävän maan. Siellä ”kielen virkana on kaikkien kylmä sota kaikkia vastaan”. Vahvan on ehdottomasti voitettava heikko, joten kielenkin tehtävä on nöyryyttää, loukata ja voittaa toinen sanallisesti. ”Kremlin kieli ja vankileirin slangi ovat luonteeltaan yhtä.” Hän kirjoittaa, että tämän kielen hän lähtiessään halusikin menettää.
Edellisten sukupolvien rakentamat kirjallisuuden polut kasvavat umpeen. Nyt hän haluaa rakentaa uutta tietä proosaansa. Sellaista, joka yhdistää länsimaisen kirjallisuuden tekniset saavutukset sanataiteen alalla venäläisen kynänkäytön inhimillisyyteen. Hänen teesinsä kumpuaa jostakin hyvin kaukaa: ”On puhuttava sellaisista asioista ja sillä tavoin, että kirjoitettu olisi ymmärrettävää sekä kreikkalaiselle että juutalaiselle.”
Kokoelman viimeisessä esseessä Seinään raapustettu vene Šiškin tiivistää viestinsä. Kieli on ainoa henkiin herättämisen keino:
”Sanalla on maailma luotu ja sana herättää meidät eloon.”
Mihail Šiškin : Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY, 2023)
”Venäjä-nimistä oikeusvaltiota tai valtiota ylipäätään ei oikeastaan ole olemassa. Näemme pelkästään länsimaisia tarkkailijoita varten kyhätyn kulissin. On kyse mafiasta, järjestäytyneestä rikollisesta valtarakenteesta, joka käyttää hyväkseen valtiollisia mekanismeja. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Neuvostoliiton syyttäjäviranomainen ilmaisi asian selvin sanoin: ’Nämä rikolliset ovat vallanneet valtiovallan ja tehneet valtiosta rikollisen toimiensa välineen.’ Juuri niin tapahtuu nykyään Venäjällä.”
Etsin pitkään sopivaa sanaa kuvaamaan Mihail Šiškinin tyyliä kirjan esseissä. En keksinyt. Lähinnä tuli mieleen vertaus: hän kirjoittaa kuin korkeaoktaanisella spriillä käyvä lihamylly. Myllyyn heitetään koko nyky-Venäjä, sitten Šiškin painaa nappia ja esittelee lukijalle tuloksen. Kun kaunokirjallisista teoksista moninkertaisesti palkittu kirjailija laittaa osaamisensa peliin, on jälki hurjaa.
”Venäjän historia osoittaa, miten valtio sukupolvien ajan johdonmukaisesti eliminoi järjestelmään sopeutumattomat ihmiset tai ajoi heidät maanpakoon. Loput asukkaista kehittivät venäläisen eloonjäämisen taidon. Joka yritti nostaa päänsä, teloitettiin. Oli terveellisempää pysyä hiljaa ja nuolla vallan saappaita.” … ”Venäjällä vallan perusta ja sen ainut ja riittävä oikeuslähde on puhdas väkivalta. Valta voi kohdella meitä kaikkia aivan mielensä mukaan. Väestö on miehitysvallan armoilla. Murhatun runoilijan Osip Mandelštamin leski Nadežda Mandelštam sanoi kerran: ’Me elämme kuin kylläisen ihmissyöjän keittiönhyllyllä.'”
Mihail Šiškin syntyi Neuvostoliitossa, Moskovassa ja muutti 1995 Sveitsiin, jonka kansalaisuuden hän sai. Moskovassa hän oli työskennellyt nuorisolehden toimittajana kolme vuotta. Sitten hän oli opettanut saksaa ja englantia koulussa. Kirjassa käy muuten ilmi, että saksa oli Mihailin kouluaikana inhokkiaine. Voitettujen fasistien kieli. Jos oppilas ei suoriutunut riittävän hyvin muissa kielissä, hänet siirrettiin saksan ryhmään. Mihail oli erinomainen oppilas. Äiti vain sattui olemaan koulun rehtori. Hän pelkäsi joutuvansa syytetyksi siitä, että suosii poikaansa ja pakotti tämän opiskelemaan saksaa. Keino tepsi, syytettä ei tullut. Myöhemmin äidin harkintakyky petti. Hän salli järjestää kaksi vuotta aiemmin kuolleen Vladimir Vysotskin lauluihin perustuvan iltatilaisuuden koululla. Kantelu. Potkut. Syöpä. Šiškin kutoo yhteiskunnalliseen syytekirjelmäänsä vastaavia muistoja perheensä ja omasta elämästään niin Venäjällä kuin entisessä NL:ssa ja tulos on vangitsevan kiehtova.
Ja sitten nämä pelkistykset. Läpi koko kirjan tekstissä löytyy lauseita, jotka onnistuvat tiivistämään käsiteltyä aihetta erinomaisesti.
”Putin on oire, ei sairaus.”
”Synnyttävätkö diktatuuri ja diktaattori orjien populaation vai synnyttääkö orjien populaatio diktatuurin ja diktaattorin?”
”Passiivisena pysyminen ja täydellinen aloitekyvyttömyys ovat selviytymiskeinoja ja venäläisen mentaliteetin kultainen sääntö.”
”Me elävä sukupolvi olemme hansikas, historia on käsi.”
Palataan alun mafiaan. Mihail Šiškin huomauttaa, että Venäjällä ei ole muista maista tuttua mafiaa, siis itsenäistä järjestöä joka toimisi hallituksen ohella. Costa nostra on valtio. Valtion rakenteet ovat Venäjän mafia. ”Kun Venäjän uusi eliitti esittäytyi Jeltsinin aikakaudella, näyttämölle nousivat venäläisten pikkukaupunkien huijarit ja kelmit. Maan johtoon nousi kriminaalien joukko.”
Kun kriminaalit hallitsevat, vallitsee maassa prisonisaatio, rikollinen alakulttuuri. Kansa on vankina ja vankilamoraalin normatiivinen voima vaikuttaa Šiškinin mukaan nykyvenäläiseen yhteiskuntaan niin vahvasti, että sitä voi pitää sen perustana. Vankila tuntee vain yhden lain – voiman ja väkivallan. Itse asiassa peräti neljäsosa maan asukkaista on joko itse ollut vangittuna tai joku perheenjäsen on joutunut telkien taakse, näin myös Šiškineillä. Isoisä kuoli Siperiassa ja Mihailin veli joutui myös vankilaan. Vankilakokemukset vaikuttavat ihmisten mentaliteettiin ehkäisten tehokkaasti halun minkäänlaiseen vastarintaan.
Eräs selviytymiskeino on korruptio. Sitä vaatii myös vallalla oleva ”vallan vertikaali”, Šiškinin tiivistämänä: ”Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.” Vallan vertikaali toimii omien ehdottomien sääntöjensä mukaan. On ehdottomasti kiellettyä ottaa vastaan enemmän lahjuksia kuin kyseisessä asemassa sopii. On suorastaan anteeksiantamaton rikos ottaa lahjus jakamatta sitä esimiehensä kanssa. Kuitenkin pahinta on olla rehellinen ja lahjomaton – sitä tämä vertikaali ei siedä.
Šiškinin analyysin mukaan vallan vertikaali perustuu ikivanhaan klaanirakenteeseen. Jos klaanin johtaja joutuu epäsuosioon, hän vetää koko joukkonsa mukanaan onnettomuuteen. Sitoutumisesta johtajaan tulee ehdoton: Venäjällä voi omistaa ainoastaan valtaa, ja uskollisuuden menetys johtaa omaisuuden menetykseen. ”Joka menettää hallitsijan luottamuksen, voi menettää myös omaisuutensa, koska se ymmärretään väliaikaiseksi nautintaoikeudeksi. Henkilökohtaisen, esivaltaa kohtaan ilmaistun uskollisuuden järjestelmä on hallintokoneiston vankka selkäranka.”
Tämä taas johtaa siihen, että eliitti piilottaa omaisuuttaan länteen. Täällä se nauttii lain suojaa. Mihail Hodorkovskin Jukos-konsernin tuhon myötä sai koko maailma nähdä, että Venäjällä ei ole yksityisomaisuutta eikä riippumatonta tuomioistuinta. Nämä kaksi peruskiveä vaaditaan, jotta tyypillinen markkinatalous voi ylipäätään toimia. Tavalliset kansalaiset elävätkin kuin viimeistä päivää eikä säästöjä kannata kerätä. Koskaan ei voi tietää, milloin rahat takavarikoidaan tai muuttuvat arvottomiksi. Asunnosta voi tulla häätö koska tahansa.
Venäjällä yhteiskunnan sosiaaliset tikapuut toimivat kuin keskiajalla: ”everstin pojasta ei voi tulla kenraalia, koska kenraalilla on oma poika”. Tällä tavoin on Venäjälle syntynyt jälleen kerran historiasta tuttu perinnöllinen valtionaristokratia. Kaikilla ylemmillä virkamiehillä näyttää olevan yllättävän lahjakkaita lapsia, jotka pääsevät hienoihin päiväkoteihin ja joiden koulutie vie siitä lähtien erilaisiin huipputehtäviin.
Länsimaisesta näkökulmasta Venäjän kansan sopeutuminen surkeisiin elinolosuhteisiinsa tuntuu oudolta. Miten he sietävät tuollaista hallintoa? Šiškinin mukaan se on eloonjäämisstrategian tärkein ydin: ”Joka taipuu, ei taitu!” Kansalaiset ovat kautta historian oppineet, että kaikki, niin hyvä kuin paha, tulee ylhäältä. Itse ei kannata yrittää mitään, kaikki päätetään ja hoidetaan muualta. Tällaisessa ympäristössä ei kansalaisyhteiskuntaa kehitetä, Šiškin arvelee. Tällä tavalla orjat katsovat alhaalta ylös. Heidän on pitänyt tottua vallan oikkuihin ja niinpä he antavat vallanpitäjien toimia mielensä mukaan.
Orjan keino: Pako rinnakkaistodellisuuteen eli televisiota ja viinaa. Niitä kuluu ja ne ovat Venäjällä taattu keino ratkoa kaikki ratkaisemattomat ongelmat. Hallitsija pitää yllä imperiumiaan propagandan avulla ja sotimalla. ”Imperiumi elää sodista. Voitot pidentävät sen elinkaarta.” Kansalaisten nöyryytyksen tunteen kääntöpuolelta löytyy isänmaallisuus. Nöyryytetty hakee hyvitystä kärsimykselleen. Orja ylvästelee isäntänsä rikkaudella ja vallalla. Televisiokatsojia hivelee, kun heille muistutetaan maailmanluokan kulttuurihenkilöistä, jotka ovat venäläisiä. Meikäläisiä! Ei muisteta heitä, jotka tapettiin tai karkotettiin, ja että jäljellejääneet loivat suurteoksia valtiosta huolimatta.
Lännessä onkin etsitty selitystä venäläisten hämmästyttävälle sitkolle. Sen täytyy olla länsimaiselle järjelle käsittämätön ja arvoituksellinen venäläinen sielu, joka saa voimansa sakraalista ja salatusta. Venäläisiä tuollainen pohdiskelu yleensä imartelee. Vasili Grossman pelkisti asian kielletyssä romaanissaan Kaikki virtaa (1961): ”Venäjän arvoituksen ratkojien on aika ymmärtää, että yksinomaan tuhatvuotinen orjuus on luonut venäläistä sielua koskevan mystiikan.”
Tästä päästään historian osuuteen. Mihail Šiškin esittelee vauhdikkaasti koko Venäjän historian alkaen Kiovan Rusista ja kristinuskon tulosta Dnjeprin rannoille. Kultaisen ordan aika oli kauheaa. Mutta ei sen takia, että mongolit (tataarit) olisivat sortaneet venäläisiä, vaan he tekivät sen itse. Mongolit eivät halunneet miehittää maata, vaan luovuttivat hallinnon venäläisille ruhtinaille. Heidän tehtävänä oli koota verot ja sen he totisesti tekivät ja julmasti. Šiškinin mukaan tuolta ajalta on peräisin venäläisten hallitsijoiden näkemys kansasta hyväksikäytettävänä materiaalina ja suorastaan orjina.
Mihail Šiškin käsittelee esityksessään lisäksi — kirkkoslaavin vaikutusta, joka aikanaan supisti suotuisien vaikutteiden leviämistä latinaa käyttävistä muista maista — Pietari Suuren ns. ”eurooppalaistumista” 1700-luvulla: kutsuttiin vierastyöläisiä kehittämään tekniikkaa, mutta tulikin ihmisiä, jotka toivat mukanaan tuoreita yhteiskunnallisia aatteita, jotka tarttuivat — Ukrainan sodan näkymiä: länsi lopulta perääntyy uhkailun ja kiristyksen kovetessa — Sveitsiin siirrettyjä rikollisin keinoin hankittuja oligarkkien rahoja, jotka hänestä pitäisi ehdottomasti takavarikoida — venäläisten teknisen osaamisen tasoa, esimerkkinä Sergei Korlojov ja avaruusraketit (Šiškin: syvänmerensateliitit koska ne eivät oikein pysy radallaan) — ekokatastrofia Venäjällä: ”Maa tekee ekologista itsemurhaa tuskin tietoisena koko asiasta.” — suuren kuolleisuuden perimmäisiä syitä jne
Mihail Šiškin päättää kirjan toiveikkaissa merkeissä. Demokratian on jossakin vaiheessa pakko voittaa. Se on hänestä luonnon laki. Esimerkkinä hän kertoo nuorista, jotka uskaltavat esittää vastalauseensa seurauksista välittämättä. Nyt heitä on vähän, mutta heitä on pakko tulla lisää. Oman vastalauseensä Šiškin julkaisi 2013 avoimessa kirjeessä federaation lehdistö- ja media-agentuurille. Hänet oli kutsuttu osallistumaan New Yorkin kirjamessuille Venäjän virallisen kirjailijadelegaation edustajana. Hän kirjoitti (ote):
”Minun Venäjäni ei voi olla maa, jossa on vallassa rikollinen ja korruptoitunut hallitus, jossa valtio on kriminaalien hierarkia, jossa vaaleista on tullut farssi, jossa tuomioistuin palvelee vallanpitäjiä eikä lakia, jossa on poliittisia vankeja, jossa valtion televisiosta on tullut vallan huora ja jossa vallananastajat säätävät kasoittain mielettömiä lakeja, jotka vievät yhteiskunnan takaisin keskiajalle. En voi enkä halua olla tätä Venäjää edustavan virallisen venäläisen delegaation jäsen.”
Käbi Laretei : Kaukana koti läheinen (suomentaneet Inkeri Lamér ja Juha Virkkunen. Otava, 1996)
”Tässä minä seison kaikkine muistoineni ajatusten harhaillessa esiin nousseissa kuvissa. Kysyn itseltäni nyt, kuten ennenkin: kuka isä oli? Kuka oli se, jota hautajaisissa ylistettiin? ’…hän joutui varhain kasvotusten kuoleman kanssa…’ Isä, minun muistini mukaan, oli Oblomov, joka ei vastannut kirjeisiin ja jätti laskut maksamatta. Isä, minun muistini mukaan, vilkuili vanhanakin nuoria tyttöjä sillä silmällä. Isä, minun muistini mukaan, lauloi kuorossa tai johti itse niitä, ja soitti mandoliinia. Hän oli tuhlari. Hän metsästi lehtokurppia ja karhuja. Hän oli epäonnistunut aviomies. ’…hän joutui elämässään varhain kasvotusten kuoleman kanssa…’ Mutta nyt alkavat langat solmiutua yhteen, häivähdys kokonaiskuvasta näkyä, ja alan aavistaa mitä hän on elämästä ajatellut… Äkkiä käsitän.”
Jos vähän iäkkäämmiltä ruotsalaisilta kysyy kuka oli Käbi Laretei (1922-2014), niin moni varmaan ensimmäiseksi muistaa hänet Ingmar Bergmanin vaimona 1960-luvulla. Laretein virolaisperhe oli paennut neuvostomiehitystä 1940 Ruotsiin. Perheen isä Heinrich oli ollut 20-luvulla Viron sisäministerinä. Miehittäjien tullessa hän oli toiminut Viron suurlähettiläänä Tukholmassa. Venäläisiltä kuolemantuomion saanut perheen pää katsoi parhaaksi jäädä perheensä kanssa länteen. Tallinnassa musiikkiopinnot aloittanut Käbi jatkoi opintojaan Euroopassa ja alkoi luoda uraa konserttipianistina.
Nämäkin yksityiskohdat löytyvät Käbi Laretein omaelämäkerrallisesta kirjasta. Se alkaa isän hautajaisista. Jotkin sen aikana kuullut puheet ja kommentit saavat kirjoittajan pohtimaan mitä hän oikein tietää tästä miehestä, jolle järjestettiin hautajaisetkin kuin valtiomiehelle. Hautajaisten jälkeen Käbistä alkoi tuntua kuin hänen ja flyygelin väliin olisi noussut muuri. Hän oli kuin halvauksen saanut ja kyvytön soittamaan tai harjoittelemaan. Konsertteja jouduttiin peruuttamaan toinen toisensa jälkeen.
Kirjoittaja näki unia isästä ja päässä kaikui äidin ääni ”Jos ihminen vain tahtoo… Pitää pakottaa itsensä!” Se oli riistänyt isältä ajoittain kaiken toimintatarmon ja lamaannutti nyt tyttärenkin. Hän vetäytyy kuukaudeksi Tunisiaan, Hammametiin. Le Centre Culturel International on toukokuussa kylmä ja tyhjä. Turisteja ei näy, joten on aikaa ruveta kokoamaan muistojen palapeliä.
Kuvaukset autiosta majapaikasta vuorottelevat muistojen kanssa, jotka kirjan ensimmäinen osa keskittyvät isään ja hänen sukulaisiinsa. Viron tragedian synkät sävyt kevenevät, kun kirjan henkilögalleriassa esitellään esimerkiksi Tarton mumma Nõmmelta:
”Mumma vihasi miehiä. Hän oli tuominnut koko miessuvun ja piti velvollisuutenaan alituiseen varoittaa meitä siitä. Koko hänen kasvatuksensa perustui varoituksiin ja kieltoihin ja kun hän myöhemmin elämässään jonkun harvan kerran tunnusti, että me emme ole ihmisinä kokonaan epäonnistuneita, hän piti sitä yksistään omana ansionaan. … ”Ukki oli hänelle ruumiillistunut paholainen – heti kun hän vain ilmaantui näköpiiriin, mumma ärsyyntyi pienimmästäkin asiasta, eniten ukin julkijumalattomuudesta: ukki nautti hänen piikittelemisestään. – ’Sinä et pääse edes hautaan’, mylvi mumma. ’Yksikään pappi ei hautaa sinunlaistasi jumalanpilkkaajaa!’ – ’Ei ole väliäkään’, laukoi ukki riemuissaan takaisin, ’minä raavin itse omat ruumismultani, älä sinä siitä piittaa. Huolehdi sinä pikemminkin itsestäsi; tuollaista noitaa ei pyhä Pietarikaan laske taivaan portista sisään, muista se!’ – ’Minun asiani ovat kunnossa, kuolinpaita valmiina…’ Mumma huomasi itse, ettei se kuulostanut tarpeeksi vakuuttavalta ja vetäytyi jupisten omiin oloihinsa.”
Kuukausi mietiskelyä ja kirjoittaja tuntee vähitellen olevansa valmis palaamaan Ruotsiin. Soittaminen ei vain vieläkään suju. Toisen osan alussa seuraa heti toinen isku: äiti saa aivoinfarkteja. Hän menettää ensin puhekykynsä ja vähitellen muutkin kontaktit ulkomaailmaan. Muistot äidin elämästä vaihtelevat tässä osassa ahdistavien sairaalajaksojen kanssa. Puolen vuoden jälkeen kirjoittaja on jokseenkin voipunut:
”18. tammikuuta. Äidillä on korkea kuume, hän huohottaa lakkaamatta. Panen käteni hänen otsalleen, hän ei huohota enää ja minä ajattelen: ’Käytä nyt mahdollisuuttasi, minä olen sinun luonasi, kuole nyt!’ Seison ja koetan suggeroida: ’Luovuta! Kuole!’ On kuin hän odottaisi jotakin, jotakin jota ei tule. Minut valtaa ajatus, että äiti ei kärsisi näitä pitkiä piinoja, jos hän vain tuntisi vähänkään siitä turvallisuudesta, jota elämä ei hänelle suonut ja jonka hän itse itseltään kielsi. Rakkaus ja yhteenkuuluvuus olisivat antaneet turvallisuuden tunnetta ja suoneet lepoa. Jos olisimme eläneet entisajan Virossa, olisivat omaiset ja suku valvoneet hänen luonaan vuorotellen. He olisivat puhuneet hänen kanssaan lohduttavalla äänellä, silittäneet häntä ja kohentaneet makuusijaa. Ja hän olisi voinut lähteä matkalle varmana siitä, että omaiset ovat häntä saattamassa. Ihmisen täytyy olla hyvin voimakas kyetäkseen kuolemaan rauhallisin mielin yksinään, ja niin voimakas on vain se, joka jo eläessään on sopeutunut ajatukseen ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä. Niin kuin isä.”
Ruotsinkielinen alkuteos En bit jord ilmestyi jo 1976; vironkielinen käännös Peotäis mulda, lapike maad 1989. Suomenkielinen painos vaihtoi kirjan nimessä painotuksen etäisyyteen jostakin syystä. Mikä sitten on tuo ”kourallinen multaa, tilkku maata”? Se voi olla virolaisten pakolaisten hautausmaa Ruotsissa, jonne mumma on haudattu. Siellä käydessä saattoi muistella myös Siperiaan haudattuja ja muita Venäjällä kuolleita sukulaisia. Sinne viedyt kukat olivat samalla kukkia konkreettisen rajan taakse jääneille.
Se pala liittyy Käbi Laretein mukaan myös hyvästijättöihin, päättyneihin lukuihin, joista meidän kunkin elämän kirja muodostuu. Vanhempien kuolema oli perheelle samanlainen kokemus kuin lähtö Virosta. Kirjan lopussa hän keskustelee sisarensa Maimun kanssa. Yhdellä iskulla he kuuluvat nyt vanhempaan sukupolveen. Maimu huomaa, että hän ei tiedä minä viikonpäivänä tai kellonlyömällä hän syntyi. Eikä enää ole ketään, jolta kysyä. Tuskaa tuo tieto ei tuota, mutta syvää haikeutta kyllä. Jäljellä ovat enää he kaksi. Sisarusten perheissä ei enää puhuta edes viroa. ”Jälleen meiltä on otettu pala maata, jälleen palanen Viroa.”
Käbi Laretein kieli on jollakin tavoin musikaalisen eloisaa. Välillä nuottimerkintä on iskevä staccato. Sitten Laretei vetää leveämmällä pensselillä rauhallisempia pastoraalisia tunnelmia. Virolaisten kohtalo on tosiaan sujunut myrskyisästi (agitato), mutta ihailtavan tyynesti (calmato) nuo iskut on opittu ottamaan vastaan niin kansakunnan kuin yksilöidenkin tasolla. Kirjan käännöstyö on mielestäni ansiokasta ja tekee alkutekstille oikeutta. Suomenkielisen kirjan kansi on niin mitäänsanomaton, että valitsin kuvan alkuteoksesta.
Kalle Kniivilä : Putinin väkeä : Venäjän hiljainen enemmistö (Into, 2016)
Šumerlja, 30 000 asukasta, 600 kilometriä Moskovasta itään. Seuraavassa toimittaja Kalle Kniivilä tutustuu paikkakunnan urheilutaloon. Talo avattiin juuri parlamenttivaalien alla 2007, ja sitä esiteltiin valtapuolue Yhtenäisen Venäjän lahjana šumerljalaisille. ”Kampanjointia veronmaksajien omilla rahoilla, selvähän se.” … ”Brehov kaivaa esille tilastot ja näyttää, että urheilutalossa oli edellisenä vuonna 97 000 kävijää. Se tarkoittaa sitä, että jokainen Šumerljan asukas kävi täällä keskimäärin kolme kertaa vuoden aikana. Urheilutalo on yksinkertainen rakennus, mutta näkyvä todiste siitä, että valtio todellakin tekee jotakin kansalaistensa hyväksi ja että talous on taas paremmassa jamassa. Siksi on myös tärkeää näyttää kaikille, että kunnia urheilutalosta kuuluu valtapuolueelle. Tällaista rakennusta ei olisi voitu saada aikaan 90-luvulla. Silloin ei ylipäätään rakennettu mitään, muistelee Valeri Brehov. Hän oli silloin kahdenkymmenenviiden ja töissä ajoneuvotehtaalla, kuten monet muutkin Šumerljassa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset vuodet eivät ole mukavaa mietittävää. – Silloin saattoi mennä puoli vuottakin ilman että palkkaa maksettiin. Meillä oli tehtaalla yksi mies, joka oli täysin epätoivoissaan, koska ei pystynyt elättämään perhettään. Hän tappoi lopulta itsensä. Minä lähdin Moskovaan ja yritin tienata vähän rahaa ostamalla ja myymällä tavaroita, niin silloin tehtiin. Nyt on toiset ajat, kaikilla on ruokaa pöydässä. Putin on pannut maan oikealle kurssille. Ei ihmisiä saa jättää ihan oman onnensa nojaan, niin kuin 90-luvulla tehtiin.”
Kalle Kniivilä on Malmössä ilmestyvän Sydsvenska Dagbaldetin toimittaja, jonka erikoisalana on Venäjä. Kniivilä opiskeli venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. Tämän kirjan lisäksi hän on kirjoittanut muitakin Venäjän viime aikojen tapahtumia valaisevia kiitettyjä teoksia. Tämä sai Kanava-palkinnon. Ja syystäkin.
Kalle Kniivilä kirjoittaa, että autoritaarinen yhteiskuntajärjestys tarvitsee kolme tukipilaria: rahan, valheet ja väkivallan. Jos talous on kunnossa, valheita ja väkivaltaa tarvitaan vähemmän. Riittää kun alamaiset saadaan uskomaan, että vain nykyjohto on tae elintason jatkuvalle nousulle. Kaaos ja köyhyys seuraavat, jos tapahtuu muutoksia.
1990-luvun katastrofivuosien jälkeen Venäjän talous ja ihmisten elintaso kasvoi huimasti öljyn maailmanmarkkinahinnan nousun takia. Kun öljyn hinta romahti ja Venäjä aloitti sotilasoperaatiot Ukrainassa, venäläisten reaalitulot lähtivät tuntuvasti alenemaan. Oli siis nojattava tukevammin kahteen muuhun pilariin.
Nyt propaganda korostaa Venäjän suuruutta ja maailmanlaajuisen suurvalta-aseman palauttamista, jolla vallanpitäjät perustelevat legitimiteettiään. Elinolojen parantuminen 2000-luvulla kuvataan ennen kaikkea Putinin ansioksi ja viime aikojen ongelmat Venäjälle vihamielisten ulkovaltojen syyksi. Väkivallan ruuvia kiristetään jatkuvasti. Mielenosoittajia ja nettiaktivisteja on tuomittu pitkiin vankeusrangaistuksiin. ”Varmemmaksi vakuudeksi turvallisuusjoukoille annettiin oikeus tarpeen vaatiessa ampua suoraan väkijoukkoon.”
Vuosien 2011-12 suuret mielenosoitukset heilauttivat vähän Putinin valtaistuinta. Hän ymmärsi, että hyvinvoiva, koulutettu ja kansainvälistynyt keskiluokka haluaa enemmän ja on kyllästynyt peukaloituihin vaaleihin ja rukattuun perustuslakiin. Tuo lakiuudistus varmisti Putinin pysyvän vallassa vuoteen 2024 asti. Keskiluokka heräsi vaatimaan paremmin toimivaa valtiota.
Putin ymmärsi, ettei voi olla koko kansan presidentti ja siksi hän kääntyi hiljaisen enemmistön puoleen. Pussy Riot -ryhmää vastaan käyty absurdi oikeudenkäynti oli lähtölaukaus prosessissa, jossa vallanpitäjät solmivat liiton ortodoksisen kirkon vanhoillisten voimien kanssa. Liberaali oppositio sai kerettiläisen roolin. Heidät leimattiin kansan silmissä ateisteiksi ja satanisteiksi, ”jotka tanssivat lännen houkuttelevien sävelten tahtiin Pyhän Venäjän alttarilla”.
Tällaisesta lähtöasetelmasta Kalle Kniivilä lähtee matkalle selvittämään, mistä Vladimir Putinin vankka suosio johtuu ja millainen on venäläinen ajatusmaailma 2010-luvulla. Kniivilä muistuttaa, että samoin kuin Suomessa, eivät Venäjälläkään useimmat ihmiset politiikasta juuri piittaa. Kunhan yhteiskunta toimii jotakuinkin hyvin eikä elämä ainakaan pahene. Tuon syrjäseutujen venäläisten hiljaisen enemmistön tuella Putin säilyttää valtansa. Kniivilä antaa heidän kertoa itse kirjassaan.
Viesti on yksiselitteinen:
”Vakaus on kuin taikasana, jota toistelevat lähes kaikki Venäjällä tapaamani ihmiset. Osasyynä on sanan ’vakaus’ keskeinen asema valtion propagandassa. Tarkoituksenahan on jatkuvasti muistuttaa venäläisiä siitä, miten huonosti asiat olivat ennen kuin Putin pelasti maan.”
Kalle Kniivilä täydentää eloisasti kirjoitettuja haastatteluja tarvittavilla taustatiedoilla. Autotehtaan tuotantolinjojen muutoksien yhteydessä saadaan katsaus suunnitelmatalouden liikkeenjohdollisiin periaatteisiin. Kriisivuosien inflaatiot ja palkanmaksu tavaroina saavat konkreettisia esimerkkejä. Kniivilä kartoittaa myös taloudelle aivan keskeisen öljyteollisuuden tulevaisuudennäkymiä. Lukija saa kuin vaivihkaa kattavan käsityksen suuren maan tehokkaasti hukatuista mahdollisuuksista.
Kirjan lopussa Kalle Kniivilä on jo tuskastunut kyynisiin ihmisiin, jotka väittävät, että kaikki poliitikot ajattelevat vain omaa parastaan. Hän pohtii Venäjän tulevaisuuden suuntia professori Vladimir Gelmanin kanssa. Lisäksi hän tapaa iäkkään ihmisoikeusaktivistin, Andrei Saharovin ystävän, Ljudmila Aleksejevan sekä opposition listoilta kaupunginosavaltuustoon päässeen toimittaja Vera Kitšanovan.
Kirja ilmestyi muutama vuosi sitten ja tilanne on tuosta jo muuttunut. Ljudmila Aleksejeva oli vielä toiveikas: kansalaisyhteiskunta vahvistuu, sillä se on pystynyt kehittymään jopa uskomattoman vaikeissa oloissa aiemminkin. ”Ja me kehitymme yhä.”
Professori Gelman antaa neljä vaihtoehto, joista hiipivä demokratisointi on eräs mahdollisuus. Valtakoneiston romahdusta ei voi myöskään täysin sulkea pois. Kuitenkin todennäköisempää on, että mikään ei muutu ja kehitys alkaa lamaantua, kun talous sakkaa. Silloin on kuria entisestään kiristettävä. Sortotoimet tarttuvat pelkästään poliittisen tyytymättömyyden oireisiin, mutta eivät sen syihin. Lisäksi ne aiheuttavat vielä enemmän kustannuksia, sillä turvallisuuskoneiston lojaalisuus on ehdottomasti varmistettava.
Nuori Vera Kitšanova (22 v.) on surullinen päätepiste tälle tarinalle. Hänen ystäväpiirissään Moskovassa ei juuri ole nuoria, joiden mielestä asiat ovat hyvin. Monet heistäkään eivät ole kiinnostuneita politiikasta ja eräät aikovat muuttaa maasta.
” – Minun äitini kävi lopulta äänestämässä Navalnyia pormestarinvaalissa, mutta ei hän ymmärtänyt, mitä merkitystä sillä on, hän teki sen vain ilahduttaakseen minua. Täälläkin, Venäjän poliittisesti aktiivisimmassa kaupungissa, useimmat ovat sitä mieltä, ettei äänestäminen kannata, koska se ei kuitenkaan muuta mitään. ” – Vaalien alla jaoimme kadulla Navalnyin lentolehtisiä. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät puhumaan ja sanoivat, että meistä näkyy, että me todella välitämme ja että se on hienoa. Ja sitten he sanoivat, etteivät silti aio äänestää, koska mikään ei muutu ja kaikki on ennalta päätetty. Toiset taas sanovat, ettei kannata yrittää muuttaa mitään, koska asiat voivat silloin mennä pieleen. Mitä tuollaiselle voi tehdä?”
Myös Vera Kitšanova tuli 2014 tulokseen, että hänen työnsä Venäjällä ei tuota tulosta. Tammikuussa 2015 hän muutti Ukrainaan.
Miksi Venäjällä ei kaivata demokratiaa?
Kalle Kniivilän kirjaan valitsema motto eräästä haastattelusta tiivistää monen näkemyksen:
Jos alkoholistilla on lapsia, ne saavat tehdä ihan mitä lystäävät. Kunnon vanhemmat kasvattavat lapsiaan, ja niillä lapsilla ei ole yhtä paljon vapautta. Toisen vanhemman nimi on Jeltsin, ja toisen Putin.
Jaan Kaplinski : Sama joki (suomentanut Kaisu Lahikainen, runot suomentaneet Anja Salokannel ja Kaisu Lahikainen. Otava, 2010)
”’En oikeastaan usko, että olisi edes mahdollista tehdä luetteloa koko maailman suurmiesten parhaimmistosta. Eihän maailmankulttuuria ole edes vielä olemassa, vaikka sellaisesta puhutaankin. On joukko kulttuureita ja joitakin yhteyksiä niiden välillä, joitakin huippuja, jotka kohoavat ympäristöstään korkealle ja näkyvät kauas. Sellaisia kuin Buddha tai Laotse tai Kristus. Mutta minun suurmiehiäni ovat esimerkiksi ne, jotka koettivat pelastaa sivistyksen tappelukukkojen kynsistä. Esimerkiksi kääntäjät, jotka käänsivät kreikkalaista filosofiaa ja kirjallisuutta keskipersiaksi, ja ne toiset kääntäjät, jotka käänsivät sitä arabiaksi, ja kolmannet, jotka käänsivät arabiasta latinaksi. He toivat läntisen kulttuurin takaisin länteen, nuo Toledon ja Sisilian juutalaiset. Voisin mainita nimiäkin, mutta ne tuskin sanovat teille mitään. Ainakaan vielä. Mutta yhden nimen sanon, painakaa se mieleenne. Se on Cassiodorus. Hän oli mies, joka ei kirjoittanut paljon mutta perusti 500-luvulla Calabriaan Vivariumin luostarin ja kokosi sinne koko antiikin kirjallisuudesta kaikki käsikirjoitukset, jotka onnistui saamaan käsiinsä ja pelastamaan tappelupukarien ja tuhopolttajien kynsistä. Hän oli varmaan ensimmäisiä, joka toimi näin, mutta myöhemmin hänenkaltaisiaan oli muitakin. Cassiodorus oli oppinut mies, joka ei ehtinyt ajattelemaan omaa suuruuttaan; hän oli mies, joka teki mitä piti tehdä. Joskus juuri se on vaikeinta. Asettakaa sitten siihen rinnalle nämä koulukirjojen suurmiehet, Aleksanterit ja Caesarit. Aleksanteri, joka sytytti tuleen Persian kuninkaanpalatsin Persepoliissa, poltti poroksi erään kansan suuren kirjaston. Roomalaiset, jotka polttivat Aleksandrian kirjaston. Ajatelkaa koko tätä kulttuuria, joka on rakennettu toisten raunioille ja jossa on yleensä mitään arvokasta vain siksi että on ollut ihmisiä, jotka ovat toimineet aivan päinvastoin kuin suurmiehet ja ne jotka ihailevat suurmiesten suuria tekoja.’ ’Alon tilillä on juutalainen kirjasto’, Ellen sanoi käyttäen hyväkseen miehen kiivaaseen saarnaan syntynyttä taukoa. ’Hehän yhdessä professori M:n kanssa pelastivat suurimman osan juutalaisista kirjoista, jotka saksalaisten määräyksen mukaan olisi pitänyt kerätä yliopiston kirjastosta ja hävittää. He vaihtoivat kortistonumeroita, veivät osan arkistolaatikoita muualle ja antoivat saksalaisille vain muutamia satoja kappaleita kalentereita, lehtiä, turhanpäiväistä kertomakirjallisuutta ja muuta sellaista, mikä oli helppo korvata. Mutta kaikki arvokkaampi kirjallisuus pysyi tallessa.'”
Entiset ja nykyiset kirjastolaiset riemuitsevat. Kun enää joka kolmas kansalainen lainaa kirjoja ja määrä vähenee, jää kirjastoille edelleen merkittävä tehtävä säilyttää ja siirtää tulevaisuuteen keskeinen kulttuuriperintö. Jaan Kaplinskin kirja Sama joki on ylistyslaulu tuollaiselle tehtävälle, yhdelle äänelle sovitettuna. Romaanin päähenkilö kaivaa menneistä kulttuureista, ihmiskunnan ajattelun merkittävistä suunnanantajista ja Viron omasta historiasta keskeisiä oppeja omaa henkistä kasvua varten. Osittain omaelämäkerrallinen kirja on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen. Sellainen millainen kirjastonkin pitäisi olla.
Päähenkilö on noin 20-vuotias, kolmatta vuotta yliopistossa kielitieteitä opiskeleva nuori mies. Tapahtumapaikka on Tartto sekä läheinen maaseutu 1960-luvun alkupuolella. Kirjan voi jakaa kolmeen selkeään jaksoon. Ensimmäinen on kevätlukukauden loppu yliopistolla. Tätä leimaavat nuorukaisen omat pitkälliset pohdinnat sekä keskustelut opiskelutovereiden sekä alussa äänessä olleen teologi Alon, Opettajan, kanssa. Lisäksi päähenkilö tuskailee mysteerin nimeltä Nainen edessä.
Timo Laine: Torakoita ja panssarivaunuja : silminnäkijänä hajoavassa neuvostoimperiumissa. Tammi 2014.
”Jokainen, joka asuu muurin vieressä, haluaa tietää, mitä on sen toisella puolella.” Timo Laine, kielitieteilijä, varttui Kuusamossa ja alkoi nuorena kiinnostua ”muurintakaisesta” maailmasta. Kouluikäisenä hän pohti talvisotaa ja Suomeen hyökänneitä venäläisiä. Myöhemmin hän ymmärsi, miten propagandarummutus toimii: siten, että toistetaan ja toistetaan valheita.
”Rauhantahtoisen ja demokraattisen maan kimppuun on paljon helpompi hyökätä, jos ei usko, että maa on rauhantahtoinen ja demokraattinen. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, venäläiset olivat omasta mielestään hyvällä asialla. Heidän tehtävänsä oli auttaa Suomen kansaa vapautumaan porvarillisen riistäjähallituksen sorrosta.” Yllätyksenä tuli myös vastustajan eli Suomen puolustustahto, venäläiset kun kuvittelivat, että Suomi oli jo vallankumouksen kynnyksellä ja vain odotti neuvostojoukkojen tuloa.
Vuonna 1968 syntyneenä Timo Laine ei kokenut voimakkainta koulujen politisoitumisen aikaa, mutta asioista kiinnostuneena joutui tekemisiin kotoisten kommunistien kanssa. Puheet sorretusta työläisistä eivät kuitenkaan menneet läpi. Laineen mielestä suomalaisten työläisten olisi pitänyt ennen muuta auttaa oikeasti huonoissa oloissa eläviä, kuten kehitysmaiden köyhiä.
Kielten opiskelijana Laineella oli vahva tarve päästä itsekseen liikkumaan reaalisosialismin maihin mahdollisimman laajasti ja ottaa itse selvää asioista, stipendiaattina ja/tai työssä käyden. Hän opiskeli Oulun yliopistossa ja Tarton yliopistossa. Laineen matkat ulottuivat 1980–1990-luvuilla Tšekkoslovakiaan, Unkariin ja Romaniaan.
”Itä-Euroopassa elettiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa hyvin mielenkiintoista aikaa. Oli hienoa seurata, kuinka kansakunnat löytävät itsensä ja ottavat tulevaisuuden omiin käsiinsä. Jokaisessa maassa muutokset tapahtuivat omalla tavallaan, mutta kehityksen suunta oli kaikkialla sama.”
Laine näki Liettuan Vilnan televisiotornin valtauksen 1991 ja pian sen jälkeen hän todisti omin silmin Tallinnan televisiotornin valtauksen. Hän ymmärsi vasta jälkikäteen tapahtumasta videoita nähtyään, miten lähellä tilanteen kärjistyminen verenvuodatukseksi oli ollut ja millaisessa vaarassa hän oli itse ollut. Joka tapauksessa elettiin kuin ihmeiden aikaa. Berliinin muuri murtui, Viro itsenäistyi.
Suomen presidentin Mauno Koiviston epäröinti Viron suvereniteetin tunnustamisessa pilasi maamme maineen Virossa vuosiksi, varmaan joissakin piireissä ikiajoiksi. Suomen linja ei olennaisesti poikennut muiden länsimaiden linjasta, mutta Koivisto oli se, joka alkoi ääneen neuvoa Baltian maita, kehottaen näitä pidättyvyyteen.
Paksusta kirjasta anekdootteineen ja tarinoineen voi poimia tähän esittelyyn vain pienen raapaisun. Tässä tuokiokuva moskovalaisen ravintolan ”palvelusta” 1990-luvulta. Tilanne käynnistyy havainnolla, että tarjoilijat istuvat keskenään seurustelemassa yhdessä pöydässä ilmeisesti toivoen, että asiakkaita ei tulisikaan heitä häiritsemään.
”Aluksi minusta yritettiin päästä eroon ilmoittamalla, että palvelumaksu on tässä ravintolassa kaksikymmentä prosenttia. Sen osoitin vääräksi löytämällä ruokalistasta toisenlaisen tiedon. Kun aloin tehdä tilausta, sain kuulla, että kaikki halvat ruuat olivat loppuneet. Tarjoilijan palattua omaan pöytäänsä kävelin suoraan keittiöön, jossa kerrottiin, että kaikkea ruokalistaan merkittyä oli kyllä saatavilla.
Ilmoitettuani aterian jälkeen tarjoilijalle, että laskussa on virhe, hän alkoi huutaa minulle kuuntelematta lainkaan, mitä yritin sanoa. Halusin vain, että nainen lisäisi laskuun virvoitusjuomapullon, jonka hän oli unohtanut.”
Virhe korjattiin. Ravintolasta poistuessaanLaine havaitsi, että työpäivänsä jo lopettaneet työntekijät lähtivät kotiin käsissään verkkokassit ja muovipussit täynnä lihaa ja vihanneksia. ”Työpaikalta varastaminen oli Venäjällä pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta ravintolaväen saaliit herättivät varmasti kateutta tavallisten kansalaisten keskuudessa.”
Neuvosto-Virossa taas oli tavallista, että ravintola oli suljettu milloin mistäkin syystä: vaheaeg eli väliaika, tai siivouspäivä, inventaario tai remontti. Asiakkaita käännytettiin ulko-ovelta, jotta he eivät häiritsisi henkilökunnan rauhaa. Sisäänpääsystä saatettiin myös ulkomaalaiselta periä mielivaltainen pääsymaksu.
Laine kävi Latviassa, Liettuassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Moldovassa, Armeniassa, Azerbaidzanissa, Kazakstanissa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa ja Kiinassa. Kun Neuvostoliitossa alkoi vallankaappaus 19.8.1991, Laine oli liikkeellä Latviassa ja Tallinnassa. Hän oli Tartossa vaihto-opiskelijana silloin, kun Viron talous romahti, talvella 1991–1992.
Kirjastossa itsekin työskennelleenä kirjastofriikkinä minua tietysti kiinnosti kuvaus Tarton yliopiston kirjaston toiminnasta.
”Yliopiston kirjastossa asiointi oli hidasta ja hankalaa. Ensin täytyi jättää ulkovaatteet ja laukku naulakkoon, jonka edessä oli usein jonoa. Sitten näytettiin kirjastokorttia päivystyspöydän takana istuneelle naiselle. Vasta sen jälkeen oli mahdollista nousta portaita pitkin itse kirjastoon.
Valitettavasti tie kirjallisuuden pariin ei ollut auki vielä siinäkään vaiheessa. Kirjojen sijaan edessä oli suuri pahvikorttiarkisto, josta asiakkaan täytyi osata löytää häntä kiinnostavat teokset. Tilattavien kirjojen tiedot kirjoitettiin paperilapuille, jotka annettiin kirjastonhoitajalle.
Koska kirjojen hakeminen varastosta oli hidas prosessi, tilattuja teoksia sai tulla noutamaan vasta parin tunnin päästä. Tavallisesti lähdin pois ja tulin uudestaan seuraavana päivänä. Hankalinta oli se, ettei kirjaa nähnyt etukäteen. Vähäisten kortistotietojen perusteella oli mahdotonta tietää, millainen teos oli kyseessä. Usein tiesin heti kirjan saatuani, etten tarvitse sitä.
Ennen internetin aikakautta kirjasto oli kaiken tiedon koti. Siksi oli ikävää, että Tarton yliopiston kirjasto jätti niin masentavan ja tehottoman vaikutelman.” Ongelmia oli myös itse rakennuksessa; vajaa kymmenen vuotta vanhan talon katto vuoti vettä.
Timo Laineelle kertyi paitsi valtavasti erilaisia kokemuksia myös omakohtaista näkemystä ja arvokkaita, elämänikäisiä ystävyyssuhteita. Kaikista käytännön hankaluuksista, korruptiosta ja tylyistä virkailijoista huolimatta – niin ja niistä torakoista – hän kiintyi itärajan takaiseen todellisuuteen ja ihmisiin.
Pidän kovasti Timo Laineen viileän tarkkailevasta tyylistä ja arvostan hänen kielenkäyttönsä virheettömyyttä. Teoksen tekstissä yhdistyvät tiedemiehen ja journalistin hyveet. Laine työskentelee ilmeisesti edelleen Tshekissä, Prahassa, Kaarlen yliopistossa opettaen siellä suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria.
Kirjan ilmestyessä (2014) Venäjä oli juuri kaapannut haltuunsa Ukrainalta Krimin niemimaan. Laine toteaa: ”Ennusteeni Venäjän lähitulevaisuudelle ei ole hyvä. Maan talousjärjestelmä on jälkeenjäänyt ja täysin raaka-aineviennin varassa. Venäjä tarvitsee laajamittaisia investointeja taloutensa modernisointiin, mutta Kremlin pakkomielle hallita ja valvoa tukahduttaa taloudellisen aktiivisuuden. Menestyäkseen Venäjän täytyy avautua.”
Laine sanoo Putinin tehneen kaikkensa, jotta venäläiset eivät ymmärtäisi, mitä Ukrainassa tapahtui ihmisten pyrkiessä kohti demokratiaa. ”Ukrainan tapahtumat osoittavat, että tarvittaessa voidaan turvautua myös epiteetteihin fasisti ja terroristi.” Timo Laine arveli Putinin tien johtavan ennen pitkää umpikujaan. Nyt huhtikuussa 2023 tiedämme, että Krim oli alkusoittoa; fasisteiksi, natseiksi ym. nimittely samoin.
Demokratia-sanalla, on, kiitos Putinin ja hänen esikuntansa, monen venäläisen korvissa huono kaiku. Demokratia samastetaan kaaokseen ja anarkiaan. 1990-luvun tapahtumista moni kuulemma ajattelee, että asiat olivat hyvin, kunnes jostain tuli Gorbatshov.
Torakoita ja panssarivaunuja -teoksessa Laine kertoo myös Neuvostoliiton/Venäjän dominoimista alueista, jotka edelleen uhkaavat Euroopan turvallisuutta: Kaliningrad, Transnistria. Tilanne ei taida olla ohi silloinkaan, kun Ukrainan sota joskus päättyy.
Euroopan ja Venäjän yhteistyötä kannattaisi kuitenkin rakentaa. Aivan keskeistä hyville suhteille Timo Laineen mielestä olisi, että Venäjän hallitseva eliitti luopuisi vastakkainasettelusta ja lännen mustamaalaamisesta.
”Eurooppa ja Venäjä ovat taloudelliselta rakenteeltaan hyvin erilaisia kokonaisuuksia. Ne eivät kilpaile samoilla alueilla, vaan täydentävät toisiaan. Koska taloudellinen yhteistyö on hyödyllistä molemmille osapuolille, ei pitäisi olla mitään periaatteellista estettä erinomaisten suhteiden kehittymiselle Euroopan unionin ja Venäjän välille.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 