Avainsana-arkisto: Neuvostoliitto

Putin, rautanyrkki rautahanskassa

Masha Gessen : Kasvoton mies : Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi (suomentanut Matti Kinnunen. Otava, 2012)

Masha Gessenin kirja päättyy optimistiseen jälkinäytökseen. Joulukuussa 2011 pidettiin parlamenttivaalit, jotka voitti Vladimir Putinin ja Dmitri Medvedevin Yhteinäinen Venäjä -puolue. Vääristeltyyn vaalitulokseen ja Putinin siihenastiseen yli 10 vuoden mittaiseen hallintoon kyllästyneet kansalaiset lähtivät ympäri Venäjää mielenosoituksiin. Ilmassa tuntui olevan muutoksen henkeä, sillä mielenosoitukset paisuivat ennennäkemättömiin mittoihin. Vaadittiin vapautta, uusia vaaleja ja Venäjää ilman Putinia. Julisteissa saatettiin nähdä:

”En äänestänyt näitä kusipäitä,
äänestin muita kusipäitä.
Vaadin uutta laskentaa.”

Masha Gessen uskoi itsekin tuolloin vanhan hallinnon kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Kreml näytti huitovan ilmaan. Sen masinoimat vastamielenosoitukset jäivät vaatimattomiksi. Gessen arvioi, ettei hallitus näytä huomanneen, että koko maa on suuttunut heihin:

”Niinpä he saattavat luulla, että jos annetaan opposition sopivan korvike-ehdokkaan osallistua maaliskuun presidentivaaliin, se päästää ulos riittävästi höyryä. Mielenosoitusten on jatkuttava kunnes Putin ja hänen sisäpiirinsä tajuavat, että he ovat pieni ja halveksuttu vähemmistö.”

Gessenin mielestä Putinin keinovalikoimiin kuuluvat terrorihyökkäykset olisivat voineet antaa aiheen julistaa hätätila. Se ei kuitenkaan enää pelastaisi hänen hallitustaan, mutta voisi viivyttää sen tuhoa enintään vuoden tai pari. Monet muut tuon tapahtuman kokeneet olivat samaa mieltä. Nyt 11 vuotta myöhemmin voidaan nähdä, miten väärässä he olivat. Kirjan tekijänä hänen olisi pitänyt lukea kirjansa sisällysluettelo vielä kolmannenkin kerran ajatuksella läpi. Se antaa mainion tiivistelmän siitä mihin suuntaan Putinin Venäjän kehitys jo oli tuohon mennessä kulkenut. Seuraavassa kirjan lukuja ajallisessa järjestyksessä:
– Sattumapresidentti
– Vallankaappaus ja ristiretki
– Uudistajan loppu
– Päivä jolloin media kuoli
– Demokratian riisuminen
– Terrorin valta
– Kyltymätön ahneus
– Takaisin SNTL:ään

Jälkinäytöksen arvioita lukuunottamatta Gessenin kirja on säilyttänyt ajankohtaisuutensa pelottavan hyvin. Se kuvaa, miten tuo tapetista tuskin erottuva vaatimaton agentti, joka aikanaan jätti vain hämärän muistikuvan tapaamiensa ihmisten mieliin ensitapaamisen jälkeen, pystyi rakentamaan KGB:n/FSB:n avulla imperiuminsa. Mielenosoittajilla ei ollut eikä edelleenkään ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia hänen luomaansa väkivaltakoneistoa vastaan. Tätä miestä paine kadulta tuskin tulee jatkossakaan kaatamaan.

Vovan Valinnasta vähän käytettyä neukkudemokratiaa

Anna-Lena Laurén : Kuinka kallis vapaus : värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa (suomentanut Liisa Ryömä. Teos, 2013)

Demokratian rakentaminen on kivuliasta, Anna-Lena Laurén kirjoittaa.
”Se on kivuliasta entisissä neuvostotasavalloissa. Se on kivuliasta arabimaissa. Kun me länsimaalaiset ihmettelemme, miksi se kestää niin kauan, miksi takaiskuja täytyy tulla niin usein, kuinka nuo eivät herran tähden tajua miten demokratia toimii, niin juuri me itse olemme ymmärtäneet todellisuutta väärin. Demokratian toteuttaminen ei ole suoralinjainen, looginen, tehokas prosessi. Se on pitkä rivi yrityksiä ja epäonnistumisia, ja sen keskellä olija saa harvoin todellista kokonaiskuvaa.”

Kun Neuvostoliitto romahti, 15 maata vapautui ikeestä. Laurénin mielestä vapautumisesta ei oikeastaan voi puhua. Monet noista maista siirtyivät nopeasti uudenlaiseen autoritarismiin. Baltian maita lukuun ottamatta demokratisoitumisprosessi ei päässyt alkamaan entisissä neuvostovaltioissa. Tuli suljettuja yksipuoluejärjestelmiä (Valko-Venäjä, Turkmenistan). Toisissa valtiojohto yritti toteuttaa eräitä uudistuksia, mutta yhteiskunnissa rehotti edelleen korruptio ja valtaapitävä kerros kahmi itselleen etuja sekä nimitti sukulaisia ja ystäviä korkeisiin virkoihin (Ukraina, Moldova). Täysautoritaarinen malli vallitsi Kaukasian maissa (poikkeuksena Kirgisia). Vapautta odottaneet ja köyhtyneet kansalaiset olivat pettyneitä. Periaatteessa demokratia olisi hyvä, mutta kun sitä ei voi syödä. Alettiin toivoa kommunismin paluuta.

Länsimaissa kehitystä seurattiin levottomana kunnes 2000-luvun alussa tapahtui kummia. Sarja vallankumouksia alkoi Georgiasta (2003). Sitä seurasivat Ukraina (2004) ja vielä Kirgisiakin (2005). Laurén korostaa, että mikään näistä ”värivallankumouksista” ei ollut yksiselitteisesti demokraattinen vallanvaihto. Etenkin Kirgisiassa kyseessä oli lähinnä vallankaappaus. Totta on sekin, että näitä hankkeita rahoittivat osittain amerikkalaiset järjestöt, esimerkiksi Soros-säätiö. Tämän vuoksi etenkin Putinin porukoille nämä vallankumoukset ovat punainen vaate. Heistä nämä olivat Washingtonista ohjattuja ”ulkomaisten agenttien” masinoimia kaappauksia, joita laajat kansanjoukot eivät tukeneet. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten säätiöiden apurahat käytettiin lähinnä vallankumousten perusrakenteiden luomiseen. Esimerkiksi nuorisojärjestöt järjestivät niiden avulla katuteatteritapahtumia. Missään tapauksessa yksistään ne eivät olisi saaneet satojatuhansia ihmisiä toreille ja parlamenttitalojen ympärille painostamaan hallituksia vaihtoon.

Kymmenen vuotta myöhemmin Laurén lähti tutustumaan näihin maihin. Hän selvittää kirjassa mikä meni pieleen. Miksi näistä hyvistä aluista huolimatta palattiin lähes samanlaisiin entisiin käytätöihin, korruptioon, keskinäiseen vihanpitoon ja omien ryhmäkuntaisten etujen ajamiseen. Kirjan kolme osaa, yksi jokaista maata kohti, avaavat historiallisia ja poliittisia näkökulmia kyseisten maiden osittain samanlaiseen kohtaloon.

Kirjan suurin ansio on kuitenkin mielestäni Anna-Lena Laurénin kyky mennä lähelle ihmistä. Hän osaa luoda luottamuksellisen suhteen haastateltavaan ja välittää yksittäisen ihmisen näkökulman kuhunkin käsiteltävään ongelmaan on se sitten etninen (morsiamenryöstö), poliittinen (kotiseudulleen palaavat karkotetut) tai taloudellinen (lahjonta, korruptio, toimimaton infrastruktuuri). Hän kirjoittaa järjellä ja tunteella, kriittisesti ja lämpimästi samassa lauseessa. Hänen kohdalla journalistipalkinnot ovat löytäneet oikeaan osoitteeseen. Esimerkkinä henkilökuva Kirgisiasta:

”Žamal puhuu vivahteikasta ja mehukasta venäjää, jossa ei ole vieraan korostuksen häivääkään. Hänen ulkomuotonsa – tukeva, voimakas hahmo yllä värikäs kirjava huivi, villatakki, villahame, musta nahkajakku ja lämpimät, käytännölliset talvisaappaat, tuo mieleeni sekoituksen omasta isoäitivainajasta ja Harley Davidson -prätkäilijästä.
Entisessä Neuvostoliitossa tällaisiin naisiin törmää tuon tuosta. He ovat aivan erityistä lajia. Eivät pelkää mitään. Yhteiskunnat romahtavat heidän ympärillään ja miehet kuolevat sydänkohtaukseen ja alkoholismiin, mutta he seisovat kuin kallio, järkähtämättä. He kyntävät eteenpäin kuin jäämurtajat irtolohkareiden seassa, tekevät vuorotyötä, hoitavat kodin, lapset, lapsenlapset, kannattelevat yhteisöjä hartioillaan ahdistumatta, valittamatta, miettimättä hetkeäkään etteivät selviäisi siitä mistä pitää.
Heitä katsoessani mieleeni tulee säe runoilijalta jota he eivät ole koskaan lukeneet, hän on suomenruotsalainen Solveig von Schoultz:
Luuletko nujertavasi minut, elämä?”

Kesken jäänyt kirjahanke

Antti Eskola : Työpäiväkirja (Hanki ja jää, 1992)

”Viiden vuosisadan historia. Kunnian Ruotsin ensimmäisenä yliopistonopettajana saa kaimani Andreas Bondonis, joka 1438 määrättiin pitämään luentoja Upsalan tuomiokirkossa. Pitikö hän niitä on epäselvää. Mutta se tiedetään, että kun yliopisto 1477 varsinaisesti perustettiin, luennoilla istui ahkera opiskelija nimeltä Olaus Johannis Gutho merkiten tunnollisesti muistiin kaiken kuulemansa. Ehkä hän ei ollut kovin etevä, koska opiskeli liki kymmenen vuotta, mutta uuttera ja huolellinen hän oli. Luentomuistiinpanoja, joita hän keräsi myös opiskelutovereiltaan, kertyi seitsemän suurta nidettä.”

Kirjansa alussa Antti Eskola on juuri saapunut Upsalaan. Hänellä on työn alla suuri, kansainväliselle yleisölle tarkoitettu teos. Sen on tarkoitus luoda sosiologian kentälle uusi kieli ja uusia metodologisia karttoja, sillä vanhat tutkimusmenetelmät alkavat olla aikansa eläneitä. ”Taulukkotutkijat” tarvitsevat uutta evästä reppuun, mutta sitä mikä hänellä nyt on rakenteilla ei voi tehdä entisin piirustuksin. Eskola paniskelee ongelman kanssa miten kertoa kuinka sosiologian tutkimusmenetelmät ovat kolmen vuosikymmenen aikana ”kehittyneet”, sillä hänestä ”menetelmää” ei enää ole. Upsalassa hän toivoo löytävänsä sielunrauhaa, jota hän ei oman yliopiston liepeiltä löydä. Työpäiväkirja on kertomus siitä, miten hän esikuvansa Guthon tavoin kerää tarvittavia muistiinpanoja. Tämä raikas ja hämmentävä kirja on ”pamflettikirjallisuutta”, josta termistä Antti Eskola ei itse pitänyt. Hän korosti kirjoittavansa keskustelukirjallisuutta, tekstejä, jotka on tarkoitettu keskustelun herättämiseksi, lukevien ja ajattelevien ihmisten käyttöön.

”Yritykseni lopputulos voi tietysti olla sekin, että paperi jää tyhjäksi koska koko kartan käsite on käynyt mahdottomaksi. Jäljelle jää vain kertomus, työpäiväkirja tyhjiin rauenneesta yrityksestä. Kenties mitkään muut hankkeet eivät voikaan onnistua tässä maailmassa, joka itsekin uhkaa kutistua kertomukseksi tyhjiin rauenneesta yrityksestä.”

Upsalan lisäksi Eskola dokumentoi kirjoittamistyötään vajaan vuoden ajalta Moskovassa, Tampereella, Kööpenhaminassa ja Lontoossa. Jokainen niistä on saanut kirjaan oman lukunsa. Työpäiväkirjan kattama ajanjakso on poikkeuksellisen kiinnostava. Tuolloin mm. Neuvostoliitto oli hajoamassa ja Suomi karkaamassa lopullisesti sen vaikutuspiiristä ihanaan euroautuuteen. Murrosajan tapahtumat antavat sytykkeitä kiinnostaviin pohdintoihin epävarmasta tulevaisuudesta ja sen kohtaamisesta. Välillä tekstissä on henkilökohtaistakin asiaa, joka ei kuitenkaan ole pelkästään vanhenevan miehen tavanomaista märinää.

”Välillä on pakko hautoa tulehtunutta varpaan niveltä kylmässä vedessä. Kihti, perhana. Raahautuminen Turun, Naantalin, Kapellskärin ja Tukholman kautta painavien laukkujen kanssa oli rasittavaa, mutta virkamiehiä on kehoitettu matkustamaan halvasti. Minä olen hyvä virkamies ja tottelen, joskin äristen. Joku toinen ei olisi piitannut säästöohjeista vaan lentänyt – ja luultavasti yhtä edullisesti kuin mitä hankala laivamatka hytteineen maksoi. Halpa tahtoo elämässä tulla aina tulla kalliiksi.”

Kirjoittajan ikääntyminen näkyy siinä, että hän meidän vanhenevien miesten tapaan jakaa pyytämättä neuvoja, jotka eivät mitenkään istu nykyiseen dynaamiseen ekosysteemiin:
”Suomalainen on osannut olla myös rauhallinen. Jumalan antamiin käskyihin on lisätty yhdestoista: Älä hätäile! Jos työ ei suju, ei asia myöskään hermostumisesta parane. Voi kulua kuukausikin, ettei ainoakaan lause minkä sait aikaan vaikuta eloonjättämisen arvoiselta. Täytyy vain odottaa, kyllä kelvollinenkin teksti jonain päivänä alkaa virrata. On hyvä, jos odotellessa voit kirjoittaa jotain pienempää, toisarvoista, sekä lukea, kinastella ja kuljeskella puutarhassa kolkkahattu päässä.”
Eskola arvelee itsekin, että hänen neuvonsa ovat vanhanaikaisia – tai sitten ne ovat ajattomia. Hänen työtapansa kun on kirjoja jäljentävän munkin tai pientilallisen. ”Palkitsevaa on suora vako ja selkeä lause samoin kuin ilo siitä, että on jaksanut niiden eteen uurastaa.

Pikiöljyä Petsamossa

Ilmari Bonsdorff ja Alfred A. Gustafsson : Valtakunnan rajankäynti Petsamossa v. 1921 (Societas geographica Fenniae, 1927)

Pummangin rantaa Petsamossa
Pummangin rantaa Petsamossa

Tehtävä ei ollut suorastaan mahdoton, mutta aikataulu oli äärimmäisen tiukka. Suomi oli saanut Neuvosto-Venäjältä Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Petsamon alueen. Nyt oli uutta valtakunnanrajaa raivattava puutteellisesti kartoitettuun Koillis-Lapin erämaihin yli 200 kilometriä.

”Kuukauden kuluessa rauhansopimuksen voimaan astumisesta lukien valitsevat Suomen ja Venäjän hallitukset kumpikin kaksi jäsentä erityiseen komissiooniin, jonka tulee yhdeksän kuukauden kuluessa toimittaa 2 artiklan I momentissa mainittujen rajain käynti ja pyykitys.”

Koska Petsamossa mittaustyöt ovat mahdollisia vain kesäiseen aikaan, on koko rajankäynti suoritettava yhden kesäkauden, siis noin 80 vuorokauden kuluessa. Ja millaisen kesän!

”Lienee paikallaan vielä mainita millaisissa olosuhteissa rajankäynti muuten toimitettiin.

Helsingistä oli itsekukin meistä hankkinut puolisääreen ulottuvan öljytakin ja kahdet öljykankaiset housulahkeet ja Norjasta öljykankaisen päähineen (’sydvästin’) ja paksun kirjavan villapuseron, n.k. islannin. Ei ollut Kalastajasaarennolla sitä päivää, ettei näitä kaikkia olisi tarvittu. Ne karakterisoivat sikäläistä ilmastoa: sadetta ja tuulta. Vallitseva luoteistuuli oli luihin ja ytimiin asti menevä, vaikka yllä oli sekä islanti että öljyvaatteet – ja niiden alla ’koko muu vaatevarasto’. Ja kun ’nordvästi’ tyyntyi, t.s. kun tuuli kääntyi itään, tuli sade, joka kesti kunnes tuuli jälleen kääntyi luoteeseen.

”Missä Kalastajasaarennolla on kasvullisuutta sen verran, että tulen saa – ja ne paikat ovat luetut – on arktinen ilma jo polttanut puuaineen niin, ettei enää kunnollista lämpöä synny. Voi kestää tuntikausia ennenkuin saa vesipannun kiehumaan. Nukuimme pari yötä taivasalla ja ne yöt muistan väristellen vieläkin.”

Komission suomalaisella johtajalla Ilmari Bonsdorffilla oli muitakin ongelmia kuin vihamielinen luonto. Sata vuotta sitten ei eletty GPS:n aikaa. Tarkka paikannus onnistuisi kolmiomittauksilla, mutta aikataulu estää sen. Hänen on valittava menetelmä, jossa mittausvirhe pysyy alle sadassa metrissä. Sitten kun suomalaiset saapuvat aloittamaan mittausta Jäämeren rantaan, he huomaavat, että rauhansopimuksessa käytetty venäläinen merikortti on aivan virheellinen. Rauhansopimuksen mukaan, jos teksti ja kartat havaitaan ristiriitaisiksi Kalastaja- ja Srednisaarentoihin nähden, on merikartalla ratkaiseva merkitys. Sen mukaan heidän pitäisi vetää raja sen lähtöpisteestä suoraan mereen. Eikä komission venäläisistä jäsenistä näy merkkiäkään. Jonkun aikaa turhaan odoteltuaan suomalaiset aloittavat rajan vetämisen poiketen suunnitellusta linjasta.