Avainsana-arkisto: Neuvostoliitto

Ikkunoita auki Itä-Eurooppaan

Idäntutkimus / julkaisija Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura ry (VIETS)

"Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään." Stalin Paasikivelle (1939)

"Venäjä, Venäjä, Venäjä." Puolustusministeri Häkämies (2007)

"Meiltä kysytään, voiko Suomelle käydä kuten Krimille? - Vastaamme: periaatteessa kyllä. Venäläisiä on Suomessa tarpeeksi, jotta kansanäänestys voidaan suorittaa." Radio Jerevan (2015?)

Historian saatossa on useasta eri lähteestä todistettu, miten Venäjä on Suomelle uhka, haaste, fait accompli, mahdollisuus jne. (Adjektiiveja en luettele, sillä ne ovat pääasiassa kohtuullisen värittyneitä enkä halua ajautua somemyrskyn silmään.) Venäjän sanotaan olevan myös arvaamaton - mitä enemmän siitä tiedät, sitä huonommin nukut. Mutta onko tietämättömyys sitten parempi vaihtoehto? Ei varmaankaan, sillä kriisiytynyt nykytilanne menee aikanaan ohi. Sodan päätyttyä meillä on idässä edelleen sama naapuri, joka pitäisi tuntea selvästi paremmin. Muuten suhteiden jälleenrakennus on vieläkin vaikeampaa. Tällaiset julkaisut ja niihin kirjoittavat asiantuntijat ovat avainasemassa, kun haluamme tehdä arvioita ilman minkäänvärisiä harhaanjohtavia laseja päässämme.

Idäntutkimus-lehti on Venäjän sekä laajemminkin itäisen Euroopan kysymyksiä käsittelevä tieteellinen aikakausjulkaisu, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä tutkijat ja muut alan asiantuntijat julkaisevat tieteellisiä artikkeleita, kolumneja, esseitä ja kirja-arvosteluja. Seuran kotisivut ovat osoitteessa https://vietseura.wordpress.com/ . Julkaistut numerot ovat avoimesti saatavilla kuuden kuukauden viiveajan jälkeen. Lehtiä löytyy vuodesta 2002 alkaen Idäntutkimuksen arkistosta ja ne ovatkin melkoinen kultakaivos.

Kesken kirjoitustyön huomaan uutisen, josta näkyy että myös Yle seuraa Idäntutkimuksen artikkeleita. He haastattelivat Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professoria Jukka Korpelaa  8.11.2022. Korpela on kirjoittanut uusimpaan lokakuussa ilmestyneeseen lehteen aiheesta Tuhatvuotinen korruptio ja Venäjä. Artikkeli netissä on vielä aikalukon takana, mutta Ylen uutinen kertoo kirjoituksen päälinjan. Professori kävi läpi Venäjän tuhatvuotisen historian ja tuli karuun johtopäätökseen: ”En ymmärrä, miten Venäjästä voisi tulla demokratia”.

Yleensä Idäntutkimus-lehden numeroilla on joku tietty teema. Satunnaiset esimerkit osoittavat, miten laajalle skaalalle käsitellyt aiheet ulottuvat:
Emigrantit, Muuttuvat rajat, Pääoma, Pohjoinen kirjallisuus, Epävirallinen Venäjällä, Baltia, Hyvinvointi, Mustameri, Urheilu, Perestroika, Avantgarde, Rikos, Sukupuoli, Musiikki.


Löysin julkaisun sattumalta, kun olin tekemässä arviota Wladimir Kaminerin kirjasta. Pikaisen penkomisen perusteella innostuin lehdestä niin, että siitä pitää levittää sanaa täälläkin. Jo lyhyen selailun perusteella jotkut lehden artikkeleista alkoivat muodostaa mielenkiintoisia, samaa aihetta sivuavia kokonaisuuksia. Seuraava nelikko on eräs sellainen:

- Valtteri Ahtamo: Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen 1/2022
- Ilkka Huuskonen: Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka 4/2015
- Maria Lipman: Putin korvaa  taloudellisen resurssin ideologisella 1/2015
- Hanna Smith: Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka 2/2006

Niissä tutkitaan venäläistä identiteettiä, venäläisten käsitystä omasta maastaan ja suhteista muihin sekä niiden heijastumista epävakaalta vaikuttavaan Venäjän ulkopolitiikkaan.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen venäläinen identiteetti eli "keitä venäläiset ovat" -keskustelu vilkastui. Hanna Smithin mukaan identiteettikysymys tuli tärkeäksi, kun uutta ulkopolitiikan linjausta oltiin luomassa. 1990-luvun ryhmiä olivat länsimieliset, euraasialaiset ja slavofiilit. Länsimieliset halusivat Venäjän samaistuvan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Euraasialaiset näkivät Venäjän osana Eurooppaa, mutta eivät vaatineet omaksumaan sen tapoja. Slavofiilit näkivät Venäjän erityisenä ja ainutlaatuisena kulttuurisena kokonaisuutena, jonka kohtalo oli seurata omaa polkua.

"Slavofiilit eivät sanoutuneet irti länsimaisista arvoista, mutta näkivät Venäjän aasialaisten juurien ja ortodoksisen uskonnon perinnön olevan täysin ristiriidassa länsimaisen yksilöllisyyden ja materialismin kanssa."

Hanna Smith on huomannut jo tuolloin, että taloudellinen molemminpuolinen riippuvuus ei olekaan tuonut Venäjää ja Eurooppaa lähemmäs toisiaan kuten lännessä toivottiin. Hänestä tilanne muistuttaa 1800-luvun tyyppistä "Great Game" -aikakautta. Yhteistyötä tehdään mikäli se hyödyttää omia kansallisia intressejä ja liittoudutaan milloin kenenkin kanssa tarpeen mukaan.

"Käytännössä tämä vaikuttaa siten, että Venäjä haluaa tulevaisuudessa painottaa enemmän kahdenvälisiä suhteita eri EU:n jäsenmaiden kanssa."

Maria Lipmanin mukaan kommunistisessa rakenteessa neuvostovaltion syntyjuurilla, kansallissankareilla ja kansallisella identiteetillä oli omat selkeät kertomuksensa. Nykypäivän ideologiassa tällaiset perustekijät ovat hämäriä ja ainoa todellinen ideologinen auktoriteetti on itse asiassa Vladimir Putin.

"Venäjällä ei ole yksityiskohtaista valtaideologiaa, mutta sillä on oma mielenmaisemansa. 2000-luvun Venäjällä tämä omaleimainen mielenmaisema, jonka väestön valtaosa hyväksyy ja jakaa intuitiivisesti, sisältää ajatuksen Venäjästä suurvaltana epäystävällisessä ympäristössä. Se käsittää myös ajatukset valtion kaikkivoipaisuudesta, siitä riippuvista kansalaisista sekä ylimmästä johtajasta ainoana vallan lähteenä ja oikean järjestyksen ylläpitäjänä. Lisäksi nykyvenäläiseen mielenmaisemaan kuuluu kansalaisen käsitys alisteisuudesta valtion mielivallalle ja toisaalta luottamuksesta valtion kansallisiin saavutuksiin. Yleinen on myös käsitys siitä, että valta oikeuttaa kaiken ja siitä seuraavasta väistämättömästä epäoikeudenmukaisuudesta sekä ajatus Venäjän erityisestä tiestä, mikä on itsessään ylpeyden aihe, mutta itse asiassa peittää tiedostamattomat epäonnistumisen ja turhautuneisuuden tunteet."

Talouden kasvun hiipuessa ideologiset keinot ovat käyneet yhä tuntuvammiksi: Kreml on korvannut ideologialla kutistuvat taloudelliset resurssinsa, ja länsivastaisuus on vahvistunut. Ensin mielenosoittajia kuvattiin lännen kätyreiksi. Sitten syytöstä laajennettiin koskemaan ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä, lehtimiehiä ja poliittisia aktivisteja. Noitavaino ”kansallispettureita” ja ”viidettä kolonnaa” vastaan ei enää ollutkaan pelkästään retorinen. Pikavauhtia alettiin hyväksyä uusia lakeja, joiden tarkoituksena oli suojella venäläistä kansaa läntisiltä vaikutteilta.

Maria Lipman:
"Vuonna 2014 Kremlin politiikka muuttui eristäytyväksi ja se torjui lännen modernisaation mallina. Tämä ideologinen muutos ei tarjoa mitään tulevaisuudennäkymää ohjenuoraksi. Putin on aika ajoin puhunut lännestä Venäjään negatiivisesti suhtautuvana kilpailijana tai voimana, joka uhkaa Venäjää, mutta vuonna 2013 tähän kritiikkiin ilmestyi uusi motiivi: länsi tuomittiin nyt moraalisesta rappiosta ja dekadenssista, kristillisten arvojen hylkäämisestä ja Jumalan asettamisesta samalle tasolle Saatanan kanssa."

Ilkka Huuskonen analysoi millaisilla puheilla Vladimir Putin herättelee kuulijoidensa tunteita. Kielikuvat muodostavat uuden tason Putinin politiikkaan. Tarinamaailmassa kaikki on joko turvatonta tai turvallista, mustaa tai valkoista. Putin käyttääkin usein kielikuvia sodankäynnistä ja viittaa niillä kamppailuun kansakunnan selviytymisestä. Venäläisiin historiankirjoihin viittaavissa kielikuvissa on selvät piirteet herättää yleisössä pelote historian toistumisesta.

"Putin luo kielikuvillaan emotionaalisia huippuja puheidensa tehostamiseksi, mutta ennen kaikkea hän rakentaa niillä ideologista maailmankuvaa. Siinä Venäjä on suurvalta. Itse asiassa suurvalta on liian laimea ja vanhahtava nimitys tälle 'palvelukselle, joka maailmaa on kohdannut'. Se on 'majesteettinen Venäjä', jonka olemassaolo ilmenee parhaiten siinä, että se tekee mitä haluaa."

Sankareita ei synny ilman vaaroja. Myös paha vihollinen tarvitaan. Putin kuvaakin maailman paikaksi, jossa on paljon vaaroja. Vihollisia on kaikkialla, erityisesti nimetään kolme. Terroristi on lainsuojaton ja likainen jyrsijä eli Rotta. (Historiassa se oli Orava, mutta se on muuttunut rotaksi.) Tämän lisäksi on kaksinaamainen ja aina Karhun saaliille pyrkivä toveri Susi. Suurin vihollinen on kuitenkin ikuinen Paha, joka saa Putinin kielikuvien tarinamaailmassa usein henkimaailman olennon piirteitä.

Tällaisessa ravintoketjussa pahinta on luonnollisesti heikkous. Se kostautuu, kun ketjun seuraava lenkki saavuttaa Karhun paikan ja vie siltä saaliin. Siksi Karhun on ylläpidettävä voimaansa ja puolustettava kotimetsäänsä kynnet vahvoina ja hampaat terävinä. Jos se taantuu, sen asema metsän kuninkaana on vaarassa. Karhu luo metsään turvan, joka Putinin kielikuvapolitiikassa on ”kiviaita”. Se ei aitaa metsää sisäänsä, vaan pitää sinne kuulumattomat ulkopuolella. Karhu on Putinin suuren tarinan uusi sankarihahmo. Hiukan yllättävästi vaikka karhu on Venäjän kansalliseläin, se ei Ilkka Huuskosen mukaan ole esiintynyt Putinin kielikuvissa ennen vuotta 2013.

Neljännessä artikkelissa Valtteri Ahtamo sitten näyttää, millä tavoin Venäjän valtionjohto tuotti erilaisia perusteluja ja kertomuksia, kun käsillä oli yksi konkreettinen ja merkittävä operaatio, Krimin liittäminen Venäjään. Kotimaassa ja krimiläisyleisölle oli luotava vetoava mielikuva Krimin kattavasta Venäjästä. Geopoliittisella kuvitelmalla oli painoarvoa kannatuksen varmistamisessa, ja se huipentui ennen Krimin liittämishetkeä. Ahtamon pääargumentti on, että Kreml perusteli oikeutuskuvitelmaansa neljällä tekijällä, joita olivat: juridinen, turvallistava, Venäjän ja Krimin historiallista ykseyttä korostava sekä Venäjää alistavan tekopyhän lännen toimintaa arvosteleva.

"Medvedev ja Lavrov tuottivat nyt juridisia narratiiveja koostuen laittomasta vallankaappauksesta, sitä edeltäneestä sopimusrikkeestä sekä vähemmistöjä syrjivän kielilain asetuksesta. Näin luotiin käsitys Ukrainasta anarkiaan vajonneena maantieteellisenä tilana, jossa 'barbaarit' polkivat ihmisoikeuksia." 

Turvallistava narratiivi nousi kulmakiveksi, kun Venäjän ulkoministerin mukaan oli vaara, että Ukrainan radikaalit uhkaavat "vaeltaa" niille venäläismielisille alueille, jotka ilmaisevat erimielisyytensä opposition käyttämiä metodeja kohtaan. Lavrov hahmotteli skenaarion, jossa sotatoimi olisi perusteltavissa viattomiin kohdistuvan hyökkäyksen estämisenä. Kreml väitti järjestystä ylläpitävän valtiovallan hävinneen Ukrainan maaperältä, jolloin myös alueen väestön fyysinen suojelija oli kadonnut. Nyt venäjänkieliset ja venäläiset olivat alttiita väkivaltaisten ääriryhmien hyökkäykselle ja Venäjän hallinto saattoi esittää kotiyleisölleen retorisen kysymyksen: kenen puolustusvastuulla nämä maanmiehemme ovat?

”Venäläisen maailman” (Russki mir) käsite lanseerattiin alun perin Venäjän pehmeän vallankäytön välineeksi. Se on saanut hälyttäviä aluelaajennuksiin viittaavia sivumerkityksiä, kun siihen on liitetty lupaus ”omiemme” suojelemisesta. Tätä käytettiin perusteena Venäjän osallistuessa Itä-Ukrainan aseelliseen konfiktiin.

Muista artikkeleista käy esimerkkinä Riitta Pyykön kiinnostava analyysi Vladimir Putinin 50-vuotisjuhliin vuonna 2002 liittyneistä ilmiöistä ja kirjoituksista. Putin oli tuolloin ensimmäistä kauttaan presidenttinä. Groznyi oli vallattu ja suurimmat sotatoimet Tšetšeniassa olivat ohi - sissisota jatkui tosin vielä vuosia. Putin oli palauttanut järjestyksen Venäjälle ja kansalaisten elintaso oli kasvanut selvästi öljyn ja kaasun hintojen noustua moninkertaisiksi. Nyt oli hyvä tilaisuus keskittyä rakentamaan lujaa johtajakuvaa.

Kuvaus syntymäpäivään liittyvistä oheistuotteista on vaikuttava. Ehkä englantilaiset kuninkaalliset häät voisivat päästä lähes samaan. Ympäri maan valmisteltuja lahjoja ja tuotteita oli joka lähtöön:

"Niiden joukossa on kaikkea mahdollista: Putin-baari (joka pakotettiin vaihtamaan nimensä), Putinin kuvalla koristeltu matto tai pukukangas, taskukello (josta tuli oikeusjuttu kahden kellotehtaan kesken), Putin-jäätelöpuikko, Putin-tomaattilajike (jota ei suostuttu rekisteröimään vaikka makua kehuttiinkin), VVP-korppuja, maitococktail 'Kun Vova oli pieni' ja aikuisten rommicocktail 'Putin on minun', pronssipatsaita, postikortteja ja niin edelleen. Osa jutuista on ironisia, osa avoimen ihannoivia."

Kansalaiset olivat hyvillään, kun Venäjällä oli pitkästä aikaa johtaja, jonka televisioesiintymisiä ei tarvinnut odottaa kauhulla. Putinin komeutta ja edustavuutta korostettiin. Eräs tämän astenteen ilmentymä oli suosittu laulu Haluan Putinin kaltaisen miehen. Putinin kaltainen mies on vahva, ei juo, ei loukkaa, eikä jätä. Kappaleen tehneen Pojuštšie vmeste -yhtyeen mukaan he halusivat laululla auttaa venäläisiä pääsemään irti masennuksesta ja dekadenssista.

Kansalaisten toivekonserteissa kappaletta todella toivottiin:
"Me toivomme laulun 'Haluan sellaisen miehen kuin Putin'. Se soi nykyisin joka paikassa. Ympärillä kun on pelkkiä juoppoja ja narkomaaneja, Putin on cool, hän on ihannemies."

Parinkymmenen vuoden jälkeen juopot, narkomaanit ja dekadentit löytyvätkin virallisten tietojen mukaan muualta kuin Venäjältä, joten yhtyeen tavoite on toteutunut ainakin osittain. Välillä Riitta Pyykön esittelemät tekstinäytteet Putinista saavat tukan nousemaan pystyyn, niin tymäkkää shottia on tarjolla:

"Hän on jo vuosia hämmästyttänyt uroteoillaan koko maailmaa ja yhtä maata. Macho on meidän kanssamme. Macho on meidän kaltaisemme. Macho on meitä parempi. Macho on Kremlissä. Hänen toimintansa on mykistävää, mutta kuinka viisasta. Hänen taistelunsa ovat verisiä, mutta kuinka oikeudenmukaisia! Hän ilmaisee ajatuksensa lyhytsanaisesti kaikille, mutta vihkiytyneet ymmärtävät niiden syvällisyyden."

Artikkeli ei ole pelkästään kansalaisten kiitollisuuden ja ihailun esimerkkien esittelyä. Niiden avulla Riitta Pyykkö vertailee Putinista luotua kuvaa Venäjän/Neuvostoliiton muihin johtajiin sekä selventää itsevaltiuden käsitettä Venäjällä.

Itsevaltius on yksi keskeinen termi Sergei Uvarovin (1833) muotoilemassa kolmiyhteydessä: ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallisuus. Hallitsija ja kansakunta muodostavat orgaanisen kokonaisuuden ja tsaari oli kansakuntansa isä, joka sai valtansa Jumalalta. Patriarkaalinen suku- ja perheyhteisö vahvisti käsitystä yhteen henkilöön sitoutuvasta vallasta. Neuvostoaikana vallan mytologisointi ja sakraalistaminen perustui ideologisiin klassikoihin ja ikonien tilalle tulivat johtajien muotokuvat. Politbyroo Leninin mausoleumin muurilla vastasi ikonostaasia. 

Vallan mallit vaihtuvat, mutta kuva omnipotentista johtajasta, isästä ja herrasta säilyy. Pyykkö käy läpi myös Putinista johtajana käytettyjä sanoja. Kiinnostavasti niille löytyy verrokkeja Venäjän historian eri vaiheita. Ne välittävät samaa viestiä kuin muutkin vertailut aikaisempiin valtionpäämiehiin: Putinissa yhdistyvät heidän kaikki parhaat puolet.

Lopuksi on pakko esitellä tällaista entistä kirjastoihmistä innostanut artikkeli vuodelta 2019. Philip Gleissnerin esseen otsikko saattaa tosin kauhistuttaa asiaan vihkiytymättömiä: Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi. Gleissner esittelee kirjoituksessa kolmen kirjallisuuslehden keskinäistä verkostoa ja niiden julkaisutoimintaa sekä omaa digitaalisen humanismin projektiaan Reading through the Iron Curtain. Kuva Neuvostoliiton kulttuurisesta hegemoniasta Itä-Euroopassa alkaa saada sävyjä, kun kirjoittaja tarkastelee esimerkiksi tšekkiläisen Světová literaturan käännösten kielijakautumaa:

"Toisaalta hyvin lähellä venäjää alkukielten yleisyydessä on englanti ja pienellä välimatkalla ranska. Tämä asetelma ei täysin istu yksiin edellä kuvatun maailmanjärjestyksen kanssa ja herättää siksi kysymyksiä lehden geopoliittisesta asemoitumisesta. Vaikka kielet eivät yksinään osoita julkaisun esteettistä ja poliittista suuntautumista, ne herättävät jatkokysymyksiä. Yksi mahdollinen hypoteesi on, että venäjän kielen läsnäolo toimi pelinappulana aiemmin mainitussa auktoriteetin kierrättämisessä mahdollistaen täten toimituksen tutkimusmatkat myös sosialistisen kulttuurisen tilan ulkopuolelle."

Philip Gleissner on sattunut valitsemaan esimerkkikirjaksi Ulrich Plenzdorfin pienoisromaanin Nuoren W:n uudet kärsimykset (esittely siitä blogissamme). Kirjan kapitalistista yksilöä muistuttava päähenkilö aiheutti DDR:ssä 70-luvulla suurta kohua. Neuvostoliitossa kirja julkaistiin, mutta ei ilman soraääniä. Gleissner on löytänyt venäläisen Inostrannaja literaturan arkistosta toimituksen sisäisiä arvioita, joista neljä puolsi ja yksi vastusti sen julkaisemista. Jaa-äänet korostivat kirjan mielenkiintoista ja viihdyttävää tyyliä sekä yritystä osoittaa ja ratkaista sosialistisen yhteiskunnan ongelmia. Kirjaan oli kuitenkin liitettävä huomattavan laaja johdanto, joka opasti venäläisiä lukijoita teoksen oikeaan tulkintaan. Tšekkoslovakia, jonka toimet olivat 1968 tapahtumien jälkeen NL:n erityistarkkailussa, saattoi myöhemmin vedota venäläiseen auktoriteettin, kun perusteli oman käännöksen julkaisemista.

Olen jokseenkin varma, että viihdyn julkaisun verkkosivuilla niin hyvin, että on syytä vakavasti harkita seuran kannatusjäsenyyttä (35 euroa vuonna 2022).

Tommi

Artikkelissa käytetyt viitteet:

Ahtamo, Valtteri. 2022. ”Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen”. Idäntutkimus 29 (1):3-22. https://doi.org/10.33345/idantutkimus.112036.

Huuskonen, Ilkka. 2015. ”Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka”. Idäntutkimus 22 (4):66-72. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/77944.

Lipman, Maria, ja Hanna Ruutu. 2015. ”Putin korvaa taloudellisen resurssin ideologisella”. Idäntutkimus 22 (1):60-66. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/78088.

Smith, Hanna. 2006. ”Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka”. Idäntutkimus 13 (2):56-65. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82473.

Pyykkö, Riitta ja Kimmo Sarje. 2006. "Maa tarvitsee sankarin". Idäntutkimus 13 (2):3-11. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82466.

Gleissner, Philip. 2019. "Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi". Idäntutkimus 26(3):78-91.
https://doi.org/10.33345/idantutkimus.87293.

Huumori, tuo kavala mielipiteenmuokkaaja

Wladimir Kaminer : Marssimusiikkia : romaani (suomentanut Hannu Väisänen. Karisto Oy, 2002)

Seuraavassa kolme parikymppistä moskovalaisnuorta on lähtenyt esittämään musiikkiaan 1980-luvun Neuvostoliitossa:

"Matkamme ensimmäinen kohde oli Kiova. Katzman oli kerran asunutkin siellä ja tunsi kaupungin hyvin. Mammutti käytti kaksipäiväisen junamatkan valistaakseen meitä terveellisistä elintavoista. Ohi vilistävät pienet ukrainalaiskylät vaikuttivat surullisilta ja köyhiltä. Kaikkialla missä juna pysähtyi, näkymät olivat samat: puolialastomia lapsia, jotka yrittivät tappaa äärimmäisen laihaa vuohta; miehiä, jotka istuskelivat puulaatikolla ja joivat viiniä suurista vihreistä litranpulloista; vanhoja naisia, jotka raahasivat täysiä ämpäreitä. Jokaisessa asemakioskissa näkyi sama valikoima: nahistuneita omenoita, kahdenlaisia savukkeita ilman filtteriä ja kasa vanhoja lehtiä. Ja joka kerran tusinat mummot ympäröivät junan ja möivät itse tehtyjä lihapullia lämpimien kuoriperunoiden kera. Otimme Katzmanin kanssa tuon tuostakin maistiaisia. Mammutti ei vannoutuneena vegetaarina voinut sietää näkyä, eikä hänellä muutenkaan ollut luottamusta Ukrainan kansaan.
   "Ette arvaakaan, mitä kaikkea noissa lihapullissa on", hän valisti meitä, "vanhukset ovat kukaties vääntäneet lastenlapsensa lihamyllystä tai laittaneet sekaan rottia."
   "Ukrainalaislapset ovat mukavan pulleita, lisäksi he syövät paljon hedelmiä, joten luulisi heidän maistuvan hyvältä", Katzman vastasi."

Kirjan tekijä Wladimir Kaminer syntyi Moskovassa 1967. Kun rautaesirippu hävisi, hän lähti monen ikätoverinsa tavoin länteen vapauteen. Tuolloin vielä olemassa ollut DDR tarjosi Neuvostoliiton juutalaisille oleskelulupia, ja Kaminerit käyttivät mahdollisuutta hyväkseen. Tämä "luova monilahjakkuus" ihastui Berliinin eloisaan viihdeskeneen ja juurtui nopeasti sinne. Kahvila Burgerissa hän alkoi järjestää Russendisko-iltoja. Kymmenessä vuodessa hän oli oppinut saksaa niin hyvin, että saattoi kirjoittaa samannimisen esikoisteoksensa, kertomuskokoelman, joka suomennettiin nimellä Ryssändisko (2005). Tuo kirja sinkosi hänet välittömästi kuuluisuuteen Saksassa.

Esikoiskirja, oma radio-ohjelma, esiintymiset ja säännölliset lehtikirjoitukset lisäsivät "Saksan oman venäläisen kultapojan" suosiota. Termi on lainattu Ulla Hakasen artikkelista 2000-luvun venäläinen Berliini (Idäntutkimus 3/2003), jossa hän esittelee Wladimir Kaminerin varhaistuotantoa. Esikoista seurasi muutama muu kertomuskokoelma ja niiden jälkeen tämä hänen ensimmäinen "romaaninsa". Lainausmerkit siksi, koska kirjan seitsemän kappaletta muodostavat vain ajallisen jatkumon. Seitsemässä kappaleessa kuvataan päähenkilön luovimista erilaisten instituutioiden marginaaleissa niitä hyväksikäyttäen. Muuta isoa linjaa, puhumattakaan henkilöiden suhteista tai heidän kehittymisestään, saa tästä tarinakokoelmasta turhaan etsiä. Sen sijaan Kaminer tarjoilee esimerkkejä hajoavan neuvostoimperiumin merkillisyyksistä sekä tapaamistaan passiivisista toisinajattelijoista sekä hipeistä, rockareista ja muista erikoisista tyypeistä.

Kirjan minäkertoja ammentaa selvästi faktoja Kaminerin omasta elämäkerrasta: päivälleen sama syntymäaika, perhe ja vanhempien koulutus täsmäävät, samoin omat teatterialan opinnot. Kaminerin kirjan suhde todellisuuteen sekä oikeastaan koko kirjan tarkoitus jää hämäräksi. Stern-lehden haastattelussa  27.7.2007 Kaminer julistaa, että kirjoittajan tulee olla aikansa kronikoitsija. Kaikki muu olisi petosta kirjallisuutta kohtaan. Valitettavasti tähän mennessä oli jo syntynyt kuva pidäkkeettömästä satuilijasta, joten tuskin hän tuossa haastattelussakaan totta puhuu. Hänestä kertomuksessa tärkeintä on pelkästään se, että se tavoittaa lukijan. Silloin paino tulee väkisinkin sanalle viihdyttää eikä analysoida. Kun tätä kirjaa kaiken lisäksi mainostetaan veijariromaanina, niin kuinka paljon tekstiin voi silloin ylipäätään luottaa?

"Koulussa intohimoni jutunkertomiseen kehittyi entisestäänkin. Esiinnyin mielelläni taululla olipa sitten kyseessä kemia tai historia, maantieto tai eläinoppi - paitsi että kaavioni osoittautuivat keksityiksi, alkuaineita ei useimmiten ollut olemassakaan ja kaikki tiedot oli sekoitettu keskenään. Siitäkin huolimatta luokan johtajatar nimesi minut poliittiseksi informaattoriksi. Minun oli nyt joka viikko leikattava kaikista mahdollisista lehdistä tärkeimmät uutiset ja referoitava ne luokkatovereilleni. Tein kokeiluja. Otin vanhoja lehtiä ja kokosin uutisohjelman, joka oli todellista ajankohtaisempi ja jännittävämpi. Kukaan ei huomannut mitään. Luokkatoverit ottivat suuresti ihastuneina vastaan poliittiset esitelmäni. Kutakuinkin noihin aikoihin minulle selvisi, kuinka ohut todellisuuden ja kuvitelman välinen raja monesti on."

Jo tuolloin Neuvostoliiton koululaitoksessa näemmä kasvoi influenssereita ja harrastettiin valeuutisia. Eipä ihme, että ne toimivat nykyään niin hyvin. Lähdetään siis siitä, että tämäkin kirja on pääasiassa sepitettä: "Ei korkeakirjallisuutta, vaan silkkaa rock'n rollia" kuten Kaminer itse kirjan takakansitekstin mukaan sanoo. Kirjan tarinat eivät vain tahdo saada ilmaa alleen, komppi laahaa. Ne ovat häiritsevän lähellä todellisia tapahtumia. Otetaan vaikka tapaus Mathias Rust. 

Kaminerin minäkertoja suoritti parhaillaan asepalvelusta Moskovan lähistöllä sen kolmannessa puolustusrenkaassa, "Belka-rakettikompleksissa". Siihen kuului neljä upseeria (Juoppo, Homo, Karrieristi sekä Koomikko), kolmekymmentä sotilasta, tutka ja kolme rakettia. Tehtävä oli seurata tutkakuvaa ja ampua alas lähestyvä kohde. Romaanissa Rust "teki kokonaisen viikon kanssamme mitä halusi". Lopulta Rust lensi suoraan ilmatorjuntayksikön yli ja sotilaat ainoastaan seurasivat katseella. Päivystäjänä ollut Karrieristi ilmoitti asiasta ohjesäännön mukaan eteenpäin. Kirjan mukaan tapahtuneen seurauksena ilmatorjuntavoimien marsalkka Arhipov ampui itsensä ja siitä seurasi ketjureaktio, sarja muitakin itsemurhia aina esikuntaupseeriin saakka. Nykytietämys Venäjän armeijan käytännöistä ja kulttuurista häiritsee tekstiin eläytymistä täysin. Onko edes huumorin varjolla kuviteltavissa, että ylimmät esimiehet tekisivät itsemurhan ja varsinaiset syylliset jäisivät tyystin vaille seuraamuksia?

Vaan eihän tähän totena pitänytkään suhtautua. Koska juttu ei kuitenkaan ollut minusta edes hauska, niin ilonpilaaja-minä vaati tarkistaa netistä, mitä Rustin lennosta siellä tiedetään. Lento Neuvostoliiton ilmatilassa kesti vain neljä ja puoli tuntia. Rustin koneen siivet olivat vaarassa jäätyä ja hän joutui pudottautumaan välillä alas, jolloin hän hävisi tutkasta. NL:n ilmapuolustuksen alueita oli juuri järjestelty uudelleen ja tiedonkulussa niiden välillä oli kitkaa. Edellisenä päivänä oli lisäksi tapahtunut lento-onnettomuus. Ilmassa oli runsaasti liikennettä ja koska monet siviililentäjät eivät aina muistaneet heille annettua turvakoodia, ilmavalvonta merkitsi eräässä vaiheessa kaikki havaitut koneet omiksi. Muuten ilmatorjunta olisi voinut alkaa ampua omia. Itsemurhia ei tapahtunut. Pari ylintä komentajaa siirrettiin eläkkeelle ja Gorbatšov sai hyvän syyn poistaa suuren joukon muita perestroikaa vastustavia korkeita upseereita. Pelkkä faktakin voi olla kiinnostavaa.

Ukrainalaisten lisäksi Kaminerin suhde muihinkin neuvostokansoihin vaikuttaa kirjassa arveluttavan alentuvalta. Latvia on kuulemma aina ollut huumefanaatikkoja houkutteleva paikka, sillä heidän kansallinen keittiönsä käyttää miltei joka paikassa unikonsiemeniä. Siksi siellä on laajoja unikkoviljelmiä, joita talonpojat talojensa katoilta kiväärit kourassa öisin vartioivat. "Armenian perseennussijat" ja "Azerbaidžanin kullinimijät" käyvät välittömästi toistensa kimppuun ja mieluimmin aseistettuina kohdatessaan toisensa. Rikkaat tadžikit etsivät Afganistanista sijaisalokkaan, joka käy heidän poikansa puolesta Venäjän armeijan. Kasakit sentään ovat avoimia ja naiiveja ja heidän kanssaan voi ystävystyä.

Voi olla pelkkää kuvittelua, mutta rehellisimmillään Kaminer tuntuu minusta olevan aivan kirjan lopussa, kun hän on matkalla uuteen kotimaahansa Saksaan. Hän lukee junassa samanaikaisesti useampia asemalta ostamiaan kirjoja:

   "Vanha vanki, joka oli viettänyt jo yli kaksikymmentä vuotta kaltereiden takana, varoitteli uutta vankisukupolvea kolmesta asiasta, joita leirissä ei saanut tehdä: "Sinulla ei saa olla koskaan mitään odotuksia, pelkoja tai kysymyksiä. Vain silloin jäät henkiin", hän sanoi - Solšenitsynin kirjassa.
   Katselin ikkunasta. Valko-Venäjän metsät ulottuivat lähelle rataa. "Mitä sankempi metsä, sitä paksummat partisaanit", meillä sanottiin armeijassa. Olin ensi kertaa ylittämäisilläni kotimaani rajat. En pystynyt parhaalla tahdollanikaan noudattamaan vanhan vangin viisautta: minulla oli suuret odotukset, paljon kysymyksiä ja myös hieman pelkoa."

Myyntilukujen valossa saksalaisiin tällainen Kaminerin musta huumori ja sarkasmi tuntuu uppoavan. Olen ymmärtänyt, että joissakin piireissä myös savolaisten huumorintajua kuulutaan epäiltävän. Siksi luen Kuopion kaupunginkirjaston aineistovastaavan ansioksi sen, että hän ei usko kirjan keräävän tulevaisuudessa kovin laajaa lukijajoukkoa provinssissamme. Löysin kirjan nimittäin kirjaston poistohyllystä. Kun tarkistin kokoelmatilanteen, niin kirjasto ei ollut jättänyt jäljelle yhtään kappaletta edes varastoonsa. Tuskin olisin itsekään välittänyt tätä kokonaan lukea, mutta kun silmiin sattui tuo alun onneton kuvaus ukrainalaisista. Plus se, että Ylen Aamu-tv:ssä sotilasasiantutija oli juuri käynyt läpi Venäjän esittämät väitteet sodan käymiseksi Ukrainassa: ensin piti poistaa Ukrainan johdosta huumeita käyttävät piripäät, sitten piti puhdistaa maa natsismista. Nyt käydään muslimitsetseenien rinnalla pyhää sotaa satanismia vastaan. Niin että mikähän mahtaa olla syntilistan seuraava johdonmukainen ismi...?


Tommi

Putin, rautanyrkki rautahanskassa

Masha Gessen : Kasvoton mies : Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi (suomentanut Matti Kinnunen. Otava, 2012)

Masha Gessenin kirja päättyy optimistiseen jälkinäytökseen. Joulukuussa 2011 pidettiin parlamenttivaalit, jotka voitti Vladimir Putinin ja Dmitri Medvedevin Yhteinäinen Venäjä -puolue. Vääristeltyyn vaalitulokseen ja Putinin siihenastiseen yli 10 vuoden mittaiseen hallintoon kyllästyneet kansalaiset lähtivät ympäri Venäjää mielenosoituksiin. Ilmassa tuntui olevan muutoksen henkeä, sillä mielenosoitukset paisuivat ennennäkemättömiin mittoihin. Vaadittiin vapautta, uusia vaaleja ja Venäjää ilman Putinia. Julisteissa saatettiin nähdä:

”En äänestänyt näitä kusipäitä,
äänestin muita kusipäitä.
Vaadin uutta laskentaa.”

Masha Gessen uskoi itsekin tuolloin vanhan hallinnon kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Kreml näytti huitovan ilmaan. Sen masinoimat vastamielenosoitukset jäivät vaatimattomiksi. Gessen arvioi, ettei hallitus näytä huomanneen, että koko maa on suuttunut heihin:

”Niinpä he saattavat luulla, että jos annetaan opposition sopivan korvike-ehdokkaan osallistua maaliskuun presidentivaaliin, se päästää ulos riittävästi höyryä. Mielenosoitusten on jatkuttava kunnes Putin ja hänen sisäpiirinsä tajuavat, että he ovat pieni ja halveksuttu vähemmistö.”

Gessenin mielestä Putinin keinovalikoimiin kuuluvat terrorihyökkäykset olisivat voineet antaa aiheen julistaa hätätila. Se ei kuitenkaan enää pelastaisi hänen hallitustaan, mutta voisi viivyttää sen tuhoa enintään vuoden tai pari. Monet muut tuon tapahtuman kokeneet olivat samaa mieltä. Nyt 11 vuotta myöhemmin voidaan nähdä, miten väärässä he olivat. Kirjan tekijänä hänen olisi pitänyt lukea kirjansa sisällysluettelo vielä kolmannenkin kerran ajatuksella läpi. Se antaa mainion tiivistelmän siitä mihin suuntaan Putinin Venäjän kehitys jo oli tuohon mennessä kulkenut. Seuraavassa kirjan lukuja ajallisessa järjestyksessä:
– Sattumapresidentti
– Vallankaappaus ja ristiretki
– Uudistajan loppu
– Päivä jolloin media kuoli
– Demokratian riisuminen
– Terrorin valta
– Kyltymätön ahneus
– Takaisin SNTL:ään

Jälkinäytöksen arvioita lukuunottamatta Gessenin kirja on säilyttänyt ajankohtaisuutensa pelottavan hyvin. Se kuvaa, miten tuo tapetista tuskin erottuva vaatimaton agentti, joka aikanaan jätti vain hämärän muistikuvan tapaamiensa ihmisten mieliin ensitapaamisen jälkeen, pystyi rakentamaan KGB:n/FSB:n avulla imperiuminsa. Mielenosoittajilla ei ollut eikä edelleenkään ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia hänen luomaansa väkivaltakoneistoa vastaan. Tätä miestä paine kadulta tuskin tulee jatkossakaan kaatamaan.

Vovan Valinnasta vähän käytettyä neukkudemokratiaa

Anna-Lena Laurén : Kuinka kallis vapaus : värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa (suomentanut Liisa Ryömä. Teos, 2013)

Demokratian rakentaminen on kivuliasta, Anna-Lena Laurén kirjoittaa.
”Se on kivuliasta entisissä neuvostotasavalloissa. Se on kivuliasta arabimaissa. Kun me länsimaalaiset ihmettelemme, miksi se kestää niin kauan, miksi takaiskuja täytyy tulla niin usein, kuinka nuo eivät herran tähden tajua miten demokratia toimii, niin juuri me itse olemme ymmärtäneet todellisuutta väärin. Demokratian toteuttaminen ei ole suoralinjainen, looginen, tehokas prosessi. Se on pitkä rivi yrityksiä ja epäonnistumisia, ja sen keskellä olija saa harvoin todellista kokonaiskuvaa.”

Kun Neuvostoliitto romahti, 15 maata vapautui ikeestä. Laurénin mielestä vapautumisesta ei oikeastaan voi puhua. Monet noista maista siirtyivät nopeasti uudenlaiseen autoritarismiin. Baltian maita lukuun ottamatta demokratisoitumisprosessi ei päässyt alkamaan entisissä neuvostovaltioissa. Tuli suljettuja yksipuoluejärjestelmiä (Valko-Venäjä, Turkmenistan). Toisissa valtiojohto yritti toteuttaa eräitä uudistuksia, mutta yhteiskunnissa rehotti edelleen korruptio ja valtaapitävä kerros kahmi itselleen etuja sekä nimitti sukulaisia ja ystäviä korkeisiin virkoihin (Ukraina, Moldova). Täysautoritaarinen malli vallitsi Kaukasian maissa (poikkeuksena Kirgisia). Vapautta odottaneet ja köyhtyneet kansalaiset olivat pettyneitä. Periaatteessa demokratia olisi hyvä, mutta kun sitä ei voi syödä. Alettiin toivoa kommunismin paluuta.

Länsimaissa kehitystä seurattiin levottomana kunnes 2000-luvun alussa tapahtui kummia. Sarja vallankumouksia alkoi Georgiasta (2003). Sitä seurasivat Ukraina (2004) ja vielä Kirgisiakin (2005). Laurén korostaa, että mikään näistä ”värivallankumouksista” ei ollut yksiselitteisesti demokraattinen vallanvaihto. Etenkin Kirgisiassa kyseessä oli lähinnä vallankaappaus. Totta on sekin, että näitä hankkeita rahoittivat osittain amerikkalaiset järjestöt, esimerkiksi Soros-säätiö. Tämän vuoksi etenkin Putinin porukoille nämä vallankumoukset ovat punainen vaate. Heistä nämä olivat Washingtonista ohjattuja ”ulkomaisten agenttien” masinoimia kaappauksia, joita laajat kansanjoukot eivät tukeneet. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten säätiöiden apurahat käytettiin lähinnä vallankumousten perusrakenteiden luomiseen. Esimerkiksi nuorisojärjestöt järjestivät niiden avulla katuteatteritapahtumia. Missään tapauksessa yksistään ne eivät olisi saaneet satojatuhansia ihmisiä toreille ja parlamenttitalojen ympärille painostamaan hallituksia vaihtoon.

Kymmenen vuotta myöhemmin Laurén lähti tutustumaan näihin maihin. Hän selvittää kirjassa mikä meni pieleen. Miksi näistä hyvistä aluista huolimatta palattiin lähes samanlaisiin entisiin käytätöihin, korruptioon, keskinäiseen vihanpitoon ja omien ryhmäkuntaisten etujen ajamiseen. Kirjan kolme osaa, yksi jokaista maata kohti, avaavat historiallisia ja poliittisia näkökulmia kyseisten maiden osittain samanlaiseen kohtaloon.

Kirjan suurin ansio on kuitenkin mielestäni Anna-Lena Laurénin kyky mennä lähelle ihmistä. Hän osaa luoda luottamuksellisen suhteen haastateltavaan ja välittää yksittäisen ihmisen näkökulman kuhunkin käsiteltävään ongelmaan on se sitten etninen (morsiamenryöstö), poliittinen (kotiseudulleen palaavat karkotetut) tai taloudellinen (lahjonta, korruptio, toimimaton infrastruktuuri). Hän kirjoittaa järjellä ja tunteella, kriittisesti ja lämpimästi samassa lauseessa. Hänen kohdalla journalistipalkinnot ovat löytäneet oikeaan osoitteeseen. Esimerkkinä henkilökuva Kirgisiasta:

”Žamal puhuu vivahteikasta ja mehukasta venäjää, jossa ei ole vieraan korostuksen häivääkään. Hänen ulkomuotonsa – tukeva, voimakas hahmo yllä värikäs kirjava huivi, villatakki, villahame, musta nahkajakku ja lämpimät, käytännölliset talvisaappaat, tuo mieleeni sekoituksen omasta isoäitivainajasta ja Harley Davidson -prätkäilijästä.
Entisessä Neuvostoliitossa tällaisiin naisiin törmää tuon tuosta. He ovat aivan erityistä lajia. Eivät pelkää mitään. Yhteiskunnat romahtavat heidän ympärillään ja miehet kuolevat sydänkohtaukseen ja alkoholismiin, mutta he seisovat kuin kallio, järkähtämättä. He kyntävät eteenpäin kuin jäämurtajat irtolohkareiden seassa, tekevät vuorotyötä, hoitavat kodin, lapset, lapsenlapset, kannattelevat yhteisöjä hartioillaan ahdistumatta, valittamatta, miettimättä hetkeäkään etteivät selviäisi siitä mistä pitää.
Heitä katsoessani mieleeni tulee säe runoilijalta jota he eivät ole koskaan lukeneet, hän on suomenruotsalainen Solveig von Schoultz:
Luuletko nujertavasi minut, elämä?”

Kesken jäänyt kirjahanke

Antti Eskola : Työpäiväkirja (Hanki ja jää, 1992)

”Viiden vuosisadan historia. Kunnian Ruotsin ensimmäisenä yliopistonopettajana saa kaimani Andreas Bondonis, joka 1438 määrättiin pitämään luentoja Upsalan tuomiokirkossa. Pitikö hän niitä on epäselvää. Mutta se tiedetään, että kun yliopisto 1477 varsinaisesti perustettiin, luennoilla istui ahkera opiskelija nimeltä Olaus Johannis Gutho merkiten tunnollisesti muistiin kaiken kuulemansa. Ehkä hän ei ollut kovin etevä, koska opiskeli liki kymmenen vuotta, mutta uuttera ja huolellinen hän oli. Luentomuistiinpanoja, joita hän keräsi myös opiskelutovereiltaan, kertyi seitsemän suurta nidettä.”

Kirjansa alussa Antti Eskola on juuri saapunut Upsalaan. Hänellä on työn alla suuri, kansainväliselle yleisölle tarkoitettu teos. Sen on tarkoitus luoda sosiologian kentälle uusi kieli ja uusia metodologisia karttoja, sillä vanhat tutkimusmenetelmät alkavat olla aikansa eläneitä. ”Taulukkotutkijat” tarvitsevat uutta evästä reppuun, mutta sitä mikä hänellä nyt on rakenteilla ei voi tehdä entisin piirustuksin. Eskola paniskelee ongelman kanssa miten kertoa kuinka sosiologian tutkimusmenetelmät ovat kolmen vuosikymmenen aikana ”kehittyneet”, sillä hänestä ”menetelmää” ei enää ole. Upsalassa hän toivoo löytävänsä sielunrauhaa, jota hän ei oman yliopiston liepeiltä löydä. Työpäiväkirja on kertomus siitä, miten hän esikuvansa Guthon tavoin kerää tarvittavia muistiinpanoja. Tämä raikas ja hämmentävä kirja on ”pamflettikirjallisuutta”, josta termistä Antti Eskola ei itse pitänyt. Hän korosti kirjoittavansa keskustelukirjallisuutta, tekstejä, jotka on tarkoitettu keskustelun herättämiseksi, lukevien ja ajattelevien ihmisten käyttöön.

”Yritykseni lopputulos voi tietysti olla sekin, että paperi jää tyhjäksi koska koko kartan käsite on käynyt mahdottomaksi. Jäljelle jää vain kertomus, työpäiväkirja tyhjiin rauenneesta yrityksestä. Kenties mitkään muut hankkeet eivät voikaan onnistua tässä maailmassa, joka itsekin uhkaa kutistua kertomukseksi tyhjiin rauenneesta yrityksestä.”

Upsalan lisäksi Eskola dokumentoi kirjoittamistyötään vajaan vuoden ajalta Moskovassa, Tampereella, Kööpenhaminassa ja Lontoossa. Jokainen niistä on saanut kirjaan oman lukunsa. Työpäiväkirjan kattama ajanjakso on poikkeuksellisen kiinnostava. Tuolloin mm. Neuvostoliitto oli hajoamassa ja Suomi karkaamassa lopullisesti sen vaikutuspiiristä ihanaan euroautuuteen. Murrosajan tapahtumat antavat sytykkeitä kiinnostaviin pohdintoihin epävarmasta tulevaisuudesta ja sen kohtaamisesta. Välillä tekstissä on henkilökohtaistakin asiaa, joka ei kuitenkaan ole pelkästään vanhenevan miehen tavanomaista märinää.

”Välillä on pakko hautoa tulehtunutta varpaan niveltä kylmässä vedessä. Kihti, perhana. Raahautuminen Turun, Naantalin, Kapellskärin ja Tukholman kautta painavien laukkujen kanssa oli rasittavaa, mutta virkamiehiä on kehoitettu matkustamaan halvasti. Minä olen hyvä virkamies ja tottelen, joskin äristen. Joku toinen ei olisi piitannut säästöohjeista vaan lentänyt – ja luultavasti yhtä edullisesti kuin mitä hankala laivamatka hytteineen maksoi. Halpa tahtoo elämässä tulla aina tulla kalliiksi.”

Kirjoittajan ikääntyminen näkyy siinä, että hän meidän vanhenevien miesten tapaan jakaa pyytämättä neuvoja, jotka eivät mitenkään istu nykyiseen dynaamiseen ekosysteemiin:
”Suomalainen on osannut olla myös rauhallinen. Jumalan antamiin käskyihin on lisätty yhdestoista: Älä hätäile! Jos työ ei suju, ei asia myöskään hermostumisesta parane. Voi kulua kuukausikin, ettei ainoakaan lause minkä sait aikaan vaikuta eloonjättämisen arvoiselta. Täytyy vain odottaa, kyllä kelvollinenkin teksti jonain päivänä alkaa virrata. On hyvä, jos odotellessa voit kirjoittaa jotain pienempää, toisarvoista, sekä lukea, kinastella ja kuljeskella puutarhassa kolkkahattu päässä.”
Eskola arvelee itsekin, että hänen neuvonsa ovat vanhanaikaisia – tai sitten ne ovat ajattomia. Hänen työtapansa kun on kirjoja jäljentävän munkin tai pientilallisen. ”Palkitsevaa on suora vako ja selkeä lause samoin kuin ilo siitä, että on jaksanut niiden eteen uurastaa.

Pikiöljyä Petsamossa

Ilmari Bonsdorff ja Alfred A. Gustafsson : Valtakunnan rajankäynti Petsamossa v. 1921 (Societas geographica Fenniae, 1927)

Pummangin rantaa Petsamossa
Pummangin rantaa Petsamossa

Tehtävä ei ollut suorastaan mahdoton, mutta aikataulu oli äärimmäisen tiukka. Suomi oli saanut Neuvosto-Venäjältä Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Petsamon alueen. Nyt oli uutta valtakunnanrajaa raivattava puutteellisesti kartoitettuun Koillis-Lapin erämaihin yli 200 kilometriä.

”Kuukauden kuluessa rauhansopimuksen voimaan astumisesta lukien valitsevat Suomen ja Venäjän hallitukset kumpikin kaksi jäsentä erityiseen komissiooniin, jonka tulee yhdeksän kuukauden kuluessa toimittaa 2 artiklan I momentissa mainittujen rajain käynti ja pyykitys.”

Koska Petsamossa mittaustyöt ovat mahdollisia vain kesäiseen aikaan, on koko rajankäynti suoritettava yhden kesäkauden, siis noin 80 vuorokauden kuluessa. Ja millaisen kesän!

”Lienee paikallaan vielä mainita millaisissa olosuhteissa rajankäynti muuten toimitettiin.

Helsingistä oli itsekukin meistä hankkinut puolisääreen ulottuvan öljytakin ja kahdet öljykankaiset housulahkeet ja Norjasta öljykankaisen päähineen (’sydvästin’) ja paksun kirjavan villapuseron, n.k. islannin. Ei ollut Kalastajasaarennolla sitä päivää, ettei näitä kaikkia olisi tarvittu. Ne karakterisoivat sikäläistä ilmastoa: sadetta ja tuulta. Vallitseva luoteistuuli oli luihin ja ytimiin asti menevä, vaikka yllä oli sekä islanti että öljyvaatteet – ja niiden alla ’koko muu vaatevarasto’. Ja kun ’nordvästi’ tyyntyi, t.s. kun tuuli kääntyi itään, tuli sade, joka kesti kunnes tuuli jälleen kääntyi luoteeseen.

”Missä Kalastajasaarennolla on kasvullisuutta sen verran, että tulen saa – ja ne paikat ovat luetut – on arktinen ilma jo polttanut puuaineen niin, ettei enää kunnollista lämpöä synny. Voi kestää tuntikausia ennenkuin saa vesipannun kiehumaan. Nukuimme pari yötä taivasalla ja ne yöt muistan väristellen vieläkin.”

Komission suomalaisella johtajalla Ilmari Bonsdorffilla oli muitakin ongelmia kuin vihamielinen luonto. Sata vuotta sitten ei eletty GPS:n aikaa. Tarkka paikannus onnistuisi kolmiomittauksilla, mutta aikataulu estää sen. Hänen on valittava menetelmä, jossa mittausvirhe pysyy alle sadassa metrissä. Sitten kun suomalaiset saapuvat aloittamaan mittausta Jäämeren rantaan, he huomaavat, että rauhansopimuksessa käytetty venäläinen merikortti on aivan virheellinen. Rauhansopimuksen mukaan, jos teksti ja kartat havaitaan ristiriitaisiksi Kalastaja- ja Srednisaarentoihin nähden, on merikartalla ratkaiseva merkitys. Sen mukaan heidän pitäisi vetää raja sen lähtöpisteestä suoraan mereen. Eikä komission venäläisistä jäsenistä näy merkkiäkään. Jonkun aikaa turhaan odoteltuaan suomalaiset aloittavat rajan vetämisen poiketen suunnitellusta linjasta.