Kun parhaasta kaverista on pakko luopua

Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu. Suuri Kurpitsa 2023.

”Sairaus kehittyy hiipien, mutta niin nopeasti, että sen salaaminen on mahdotonta.” Sarjakuvateos Ei ois susta uskonu kuvaa päähenkilön, nuoren naisen, alkoholiriippuvuuden syntyä ja pahenemista sekä kuntoutusta ja uutta, raitista elämää.

Kirja perustuu tositarinaan. Päähenkilön nimi on Emilia.

Emilia Laatikainen (s. 1995) on Oulussa asuva sarjakuvataiteilija, kuvataiteen opettaja ja luokanopettaja. Hänen esikoisalbuminsa oli Kadonneet (Suuri Kurpitsa 2020). Hän on osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin ja pitänyt omia näyttelyitä.

Ei ois susta uskonu on tuhti sarjakuva-albumi, noin 175-sivuinen. Kerronnan ja kuvan intensiteetti kestää. Emilia käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Alkoholikokeilut ovat alkaneet kuin leikin varjolla kaverien kesken. Emilia on ollut porukan pelle, joka hauskuuttaa muita. Nuorena hän on myös pitänyt blogia, jossa hän romantisoi juomista, addiktioita, taiteilijaelämää ja syömishäiriöitä.

Salakavalasti oluen nappailusta tulee tapa, josta ei oikein pysty luopumaan. Kun lopulta Emilia hakee apua ja pääsee kuntoutukseen, hän työskentelee tosissaan ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Miksi hänellä on hankalia tunteita, joihin hänen on ”pakko” juoda? Selitystä ei tunnu löytyvän. Lapsuus on ollut hyvä ja perhe on hänen tukenaan koko ajan.

Tosin hän ymmärtää vasta aikuisena, että harrastuspiireissä 11-vuotiaana koettu paha kiusaaminen ei ole unohtunutkaan. Hänelle selviää, että kiusaaminen jättää aivoihin samantapaisen jäljen kuin kidutus.

Hankalimpia ovat tunteet.

”Mitä teen kaikilla mun tunteilla? Voin puhua niistä ikuisuuden, mutta se ei vie mihinkään.”

Nuoruuteen kuuluu se, että suhteita solmiutuu ja purkautuu. Herkälle ihmiselle se voi olla järkyttävän raastavaa. Emilia kamppailee ihmissuhteissaan. Hänen on hankalaa olla yksin ja hankalaa olla muiden kanssa.

En ole varsinaisesti sarjakuvataiteen asiantuntija. Kuitenkin tunnistan, koskettaako teos vai ei, ja Ei ois susta uskonu koskettaa. Laatikainen käyttää tehokeinona Emilian puhuvaa päätä, joka toistuu kirjan mittaan varmaan satoja kertoja. Toinen tehokeino on musta tausta. Emilian herkät kasvot, silmistä valuvat kyynelvirrat, sekaiset hiukset kertovat, missä mennään. Alkoholi tekee hänestä klovnin, jolla on läiskät poskissa.

Kuntoutusvaiheen tekstit ja kuvat panevat miettimään. Päihdekuntoutuja tarvitsee suuren määrän rohkeutta, sillä ”parhaasta kaverista” luopuminen pelottaa. Mitä tilalle? Miten kestää tylsä, samanlaisena toistuvan arki? Emilia on hetkittäin jopa kauhuissaan. Kuitenkin hoitojakso auttaa myös kehoa ja hermoja elpymään, ja toivo uuden elämäntyylin mahdollisuudesta viriää.

Emilialla on ongelma, johon kirjan nimi Ei ois susta uskonu viittaa. Se on se, että hymyilevällä ja ystävällisellä nuorella naisella ei uskota olevan ongelmia. Hänen huoliaan ei oikein osata ottaa vakavasti. Emilia kokee, ettei tule nähdyksi omana itsenään.

Sydäntäraastava kirja jättää lopuksi toiveikkaan olon. Alkoholisti joutuu tekemään valtavasti töitä ymmärtääkseen itseään, tiedostaakseen tunteensa ja tajutakseen, miten on ”lääkinnyt” itseään väärin. Jatkossakin on oltava valppaana ja suojeltava itseään. Emilia pääsee vapaaksi, hän kokee riemunhetken joutuessaan päivänä muutamana puhallusratsiaan. ”Homma kunnossa. Mukavaa päivää!”

Emilia miettii: ”En oo koskaan ollut näin vapaa.”

Kirjan lopulla hän toteaa, että sairaus ei määrittele häntä, päihderiippuvuus ei ole hänen koko identiteettinsä. Häpeän aika on ohi.

Taina

Levollinen ja pakoton kerronnan virta

Jaan Kaplinski : Sama joki (suomentanut Kaisu Lahikainen, runot suomentaneet Anja Salokannel ja Kaisu Lahikainen. Otava, 2010)

”’En oikeastaan usko, että olisi edes mahdollista tehdä luetteloa koko maailman suurmiesten parhaimmistosta. Eihän maailmankulttuuria ole edes vielä olemassa, vaikka sellaisesta puhutaankin. On joukko kulttuureita ja joitakin yhteyksiä niiden välillä, joitakin huippuja, jotka kohoavat ympäristöstään korkealle ja näkyvät kauas. Sellaisia kuin Buddha tai Laotse tai Kristus. Mutta minun suurmiehiäni ovat esimerkiksi ne, jotka koettivat pelastaa sivistyksen tappelukukkojen kynsistä. Esimerkiksi kääntäjät, jotka käänsivät kreikkalaista filosofiaa ja kirjallisuutta keskipersiaksi, ja ne toiset kääntäjät, jotka käänsivät sitä arabiaksi, ja kolmannet, jotka käänsivät arabiasta latinaksi. He toivat läntisen kulttuurin takaisin länteen, nuo Toledon ja Sisilian juutalaiset.
Voisin mainita nimiäkin, mutta ne tuskin sanovat teille mitään. Ainakaan vielä. Mutta yhden nimen sanon, painakaa se mieleenne. Se on Cassiodorus. Hän oli mies, joka ei kirjoittanut paljon mutta perusti 500-luvulla Calabriaan Vivariumin luostarin ja kokosi sinne koko antiikin kirjallisuudesta kaikki käsikirjoitukset, jotka onnistui saamaan käsiinsä ja pelastamaan tappelupukarien ja tuhopolttajien kynsistä. Hän oli varmaan ensimmäisiä, joka toimi näin, mutta myöhemmin hänenkaltaisiaan oli muitakin. Cassiodorus oli oppinut mies, joka ei ehtinyt ajattelemaan omaa suuruuttaan; hän oli mies, joka teki mitä piti tehdä. Joskus juuri se on vaikeinta.
Asettakaa sitten siihen rinnalle nämä koulukirjojen suurmiehet, Aleksanterit ja Caesarit. Aleksanteri, joka sytytti tuleen Persian kuninkaanpalatsin Persepoliissa, poltti poroksi erään kansan suuren kirjaston. Roomalaiset, jotka polttivat Aleksandrian kirjaston. Ajatelkaa koko tätä kulttuuria, joka on rakennettu toisten raunioille ja jossa on yleensä mitään arvokasta vain siksi että on ollut ihmisiä, jotka ovat toimineet aivan päinvastoin kuin suurmiehet ja ne jotka ihailevat suurmiesten suuria tekoja.’
’Alon tilillä on juutalainen kirjasto’, Ellen sanoi käyttäen hyväkseen miehen kiivaaseen saarnaan syntynyttä taukoa. ’Hehän yhdessä professori M:n kanssa pelastivat suurimman osan juutalaisista kirjoista, jotka saksalaisten määräyksen mukaan olisi pitänyt kerätä yliopiston kirjastosta ja hävittää. He vaihtoivat kortistonumeroita, veivät osan arkistolaatikoita muualle ja antoivat saksalaisille vain muutamia satoja kappaleita kalentereita, lehtiä, turhanpäiväistä kertomakirjallisuutta ja muuta sellaista, mikä oli helppo korvata. Mutta kaikki arvokkaampi kirjallisuus pysyi tallessa.'”

Entiset ja nykyiset kirjastolaiset riemuitsevat. Kun enää joka kolmas kansalainen lainaa kirjoja ja määrä vähenee, jää kirjastoille edelleen merkittävä tehtävä säilyttää ja siirtää tulevaisuuteen keskeinen kulttuuriperintö. Jaan Kaplinskin kirja Sama joki on ylistyslaulu tuollaiselle tehtävälle, yhdelle äänelle sovitettuna. Romaanin päähenkilö kaivaa menneistä kulttuureista, ihmiskunnan ajattelun merkittävistä suunnanantajista ja Viron omasta historiasta keskeisiä oppeja omaa henkistä kasvua varten. Osittain omaelämäkerrallinen kirja on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen. Sellainen millainen kirjastonkin pitäisi olla.

Päähenkilö on noin 20-vuotias, kolmatta vuotta yliopistossa kielitieteitä opiskeleva nuori mies. Tapahtumapaikka on Tartto sekä läheinen maaseutu 1960-luvun alkupuolella. Kirjan voi jakaa kolmeen selkeään jaksoon. Ensimmäinen on kevätlukukauden loppu yliopistolla. Tätä leimaavat nuorukaisen omat pitkälliset pohdinnat sekä keskustelut opiskelutovereiden sekä alussa äänessä olleen teologi Alon, Opettajan, kanssa. Lisäksi päähenkilö tuskailee mysteerin nimeltä Nainen edessä.

Sivut: 1 2