Kun parhaasta kaverista on pakko luopua

Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu. Suuri Kurpitsa 2023.

”Sairaus kehittyy hiipien, mutta niin nopeasti, että sen salaaminen on mahdotonta.” Sarjakuvateos Ei ois susta uskonu kuvaa päähenkilön, nuoren naisen, alkoholiriippuvuuden syntyä ja pahenemista sekä kuntoutusta ja uutta, raitista elämää.

Kirja perustuu tositarinaan. Päähenkilön nimi on Emilia.

Emilia Laatikainen (s. 1995) on Oulussa asuva sarjakuvataiteilija, kuvataiteen opettaja ja luokanopettaja. Hänen esikoisalbuminsa oli Kadonneet (Suuri Kurpitsa 2020). Hän on osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin ja pitänyt omia näyttelyitä.

Ei ois susta uskonu on tuhti sarjakuva-albumi, noin 175-sivuinen. Kerronnan ja kuvan intensiteetti kestää. Emilia käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Alkoholikokeilut ovat alkaneet kuin leikin varjolla kaverien kesken. Emilia on ollut porukan pelle, joka hauskuuttaa muita. Nuorena hän on myös pitänyt blogia, jossa hän romantisoi juomista, addiktioita, taiteilijaelämää ja syömishäiriöitä.

Salakavalasti oluen nappailusta tulee tapa, josta ei oikein pysty luopumaan. Kun lopulta Emilia hakee apua ja pääsee kuntoutukseen, hän työskentelee tosissaan ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Miksi hänellä on hankalia tunteita, joihin hänen on ”pakko” juoda? Selitystä ei tunnu löytyvän. Lapsuus on ollut hyvä ja perhe on hänen tukenaan koko ajan.

Tosin hän ymmärtää vasta aikuisena, että harrastuspiireissä 11-vuotiaana koettu paha kiusaaminen ei ole unohtunutkaan. Hänelle selviää, että kiusaaminen jättää aivoihin samantapaisen jäljen kuin kidutus.

Hankalimpia ovat tunteet.

”Mitä teen kaikilla mun tunteilla? Voin puhua niistä ikuisuuden, mutta se ei vie mihinkään.”

Nuoruuteen kuuluu se, että suhteita solmiutuu ja purkautuu. Herkälle ihmiselle se voi olla järkyttävän raastavaa. Emilia kamppailee ihmissuhteissaan. Hänen on hankalaa olla yksin ja hankalaa olla muiden kanssa.

En ole varsinaisesti sarjakuvataiteen asiantuntija. Kuitenkin tunnistan, koskettaako teos vai ei, ja Ei ois susta uskonu koskettaa. Laatikainen käyttää tehokeinona Emilian puhuvaa päätä, joka toistuu kirjan mittaan varmaan satoja kertoja. Toinen tehokeino on musta tausta. Emilian herkät kasvot, silmistä valuvat kyynelvirrat, sekaiset hiukset kertovat, missä mennään. Alkoholi tekee hänestä klovnin, jolla on läiskät poskissa.

Kuntoutusvaiheen tekstit ja kuvat panevat miettimään. Päihdekuntoutuja tarvitsee suuren määrän rohkeutta, sillä ”parhaasta kaverista” luopuminen pelottaa. Mitä tilalle? Miten kestää tylsä, samanlaisena toistuvan arki? Emilia on hetkittäin jopa kauhuissaan. Kuitenkin hoitojakso auttaa myös kehoa ja hermoja elpymään, ja toivo uuden elämäntyylin mahdollisuudesta viriää.

Emilialla on ongelma, johon kirjan nimi Ei ois susta uskonu viittaa. Se on se, että hymyilevällä ja ystävällisellä nuorella naisella ei uskota olevan ongelmia. Hänen huoliaan ei oikein osata ottaa vakavasti. Emilia kokee, ettei tule nähdyksi omana itsenään.

Sydäntäraastava kirja jättää lopuksi toiveikkaan olon. Alkoholisti joutuu tekemään valtavasti töitä ymmärtääkseen itseään, tiedostaakseen tunteensa ja tajutakseen, miten on ”lääkinnyt” itseään väärin. Jatkossakin on oltava valppaana ja suojeltava itseään. Emilia pääsee vapaaksi, hän kokee riemunhetken joutuessaan päivänä muutamana puhallusratsiaan. ”Homma kunnossa. Mukavaa päivää!”

Emilia miettii: ”En oo koskaan ollut näin vapaa.”

Kirjan lopulla hän toteaa, että sairaus ei määrittele häntä, päihderiippuvuus ei ole hänen koko identiteettinsä. Häpeän aika on ohi.

Taina

Veli, sisko ja viinapiru

Nelli Niemelä & Aki Saariaho: Ei minulla ole mitään ongelmaa : voiko alkoholistia pelastaa? Tammi 2023.

Sisko ja veli kasvavat aika tavallisessa 1980−1990-luvun toimihenkilöperheessä. Isä on hieman etäinen, perhe keskittyy työhön ja taloudelliseen kasvuun, lapset kasvavat siinä sivussa. Tulee avioero, ja ajan tavan mukaan lapset joutuvat erilleen. Kun isä asuu teini-ikäisen poikansa kanssa, alkaa pojan alkoholismi rakentua, ensin kavereiden kanssa kokeillen, sitten yhä runsaampia määriä käyttäen. Mutta kaikki näyttää olevan vielä normaalin rajoissa. Pojan ”boheemius” alkaa toden teolla kiinnittää huomiota opiskeluaikoina.

Ei minulla ole mitään ongelmaa perustuu tositapahtumiin. Kirja rakentuu isoveljen ja pikkusiskon vuoropuhelusta, jonka aiheena on alkoholiriippuvuus ja siitä irtipääsy ja toipuminen. Välillä ääneen pääsee myös sisarusten isä. Tapahtumat on jaettu vaiheisiin: varhainen vaihe, keskivaihe, myöhäinen vaihe ja uusi alku.

Nelli Niemelä ja Aki Saariaho ovat korkeakoulutettuja kasvatusalan ammattilaisia. He osaavat analysoida asioita ja pukea tuntojaan sanoiksi. Kirja on raskaasta aiheestaan huolimatta erittäin nautittavaa luettavaa. Kertovat osuudet vievät mukanaan. Välillä on runoja kummaltakin tekijältä. Yleensä vierastan runoilua kesken tietokirjan, mutta nämä runot ovat ok.

Tapahtumien ristivalotus, se että samaa asiaa muistelevat veli ja sisko vuorotellen, on vahva keino.

”Sisko: – – Yritin olla lapsillesi mukava, niin mukava kuin osasin. Toivoin, että lapsillesi jäisi mukava muisto, josta sinäkin saisit osasi. Tunne, että isän kanssa oli edes joskus kivaa. Aikuisten kireys ei onneksi yltänyt lasten keskinäisiin väleihin, ja meidän lapsillamme oli keskenään kivaa. Et jaksanut kuunnella lapsiasi, et ollut kiinnostunut. Halusit vain hoitaa tämän alta pois, jotta pääsisit omaan rauhaasi. Tai kyllähän sinä muuten olisit osallistunut, mutta kun sinulla oli kaikki nämä sairaudet. Perinnöllisiä totta kai.

Veli: Muistan tämän uudenvuodenaaton. Minulla oli epätoivoinen halu viettää juhlaa ystävien tai sukulaisten kanssa. Lähes kaikki tuntemani ihmiset olivat jo katkaisseet suhteet minuun. Siltä se ainakin tuntui. Sinä olet varmaan oikeassa: kukaan ei enää halunnut viettää aikaa minun kanssani. Jostain syystä lasteni äiti oli suostunut antamaan lapset minulle tuoksi aatoksi. Olin todennäköisesti luvannut hänelle, että olemme jossain muualla kuin minun asunnossani.”

Alkoholisteille on aika tavallista sairaudentunnon puute ”ei minulla ole mitään ongelmaa”-tyyliin. Terveyden rapautumista vähätellään, ja syy kaikkiin ongelmiin, häsläämiseen ja sekoiluun on muissa.

Ei minulla ole mitään ongelmaa -kirjassa sympaattinen, mukava mies muuttuu ilkeäksi piikittelijäksi. Varsinkin ärtymystä aiheuttaa niin sanottu kuivahumala eli tilanne, jossa alkoholisti pakon edessä kärvistelee raittiina odottaen vain juomaan pääsyä.

Veljen alkoholinkäyttö johtaa avioeroon ja opettajantyöstä erottamiseen. Myöhemmin, hoidon jälkeen ja kuntouduttuaan, hän palaa työhön.

Sisarukset tekivät tätä kirjaa kuusi vuotta. Sen kirjoittaminen alkoi ensimmäisen raitistumisen jälkeen. Seurasi kummallinen vaihe, jolloin he kiersivät puhumassa kokemusasiantuntijoina, ja veli juopotteli salaa. Tätä kuvaa runo Sankari:

Kerroin

koko maailmalle

Sankari

voitti pullon, voitti riippuvuuden

Hän kertoi kanssani

otti kehut vastaan

paistatteli auringossa

Riippuvuus katsoi varjoissa

nauroi minulle

lapsellisuudelle

toivolle ja rakkaudelle

Koko sen ajan

riippuvuus oli siellä

naamari päällä

nauroi minulle

Kun hetki oli kypsä

astui esiin

ja löi nyrkillä palleaan

Veli kuntoutuu niin sanotussa Minnesota-hoidossa, jonka olennainen osa ovat läheistapaamiset. Läheiset tulevat hoitopaikkaan ja kertovat yksitellen alkoholistin läsnäollessa, miten ovat kokeneet juopottelun. On katsottava silmästä silmään, mitä on tullut tehdyksi, otettava vastuu ja yritettävä jatkaa eteenpäin. On hyväksyttävä, että loppuelämä menee näiden arpien kanssa. AA-liikkeen päivä kerrallaan -ajattelusta saa voimaa.

Siinä missä veli kärsii päihderiippuvuudesta, sisar kamppailee läheisriippuvuutensa kanssa. Sisar tuntee häpeää, samoin syyllisyyttä, ja peittää tukalat tunteet touhuamiseen, auttamiseen ja järjestelyyn. Hän yrittää kovasti, että kaikki toimisi ja kaikilla olisi mukavaa.

Omat suunnitelmat menevät hetkessä uusiksi, kun veli taas tarvitsee apua. Sisar ahdistuu, kehittää vähän pakonomaisen juoksuharrastuksen ja tarkkailee omaa juomistaan. Kunnes hänen on pakko luovuttaa. Hänen puheensa ja tekonsa eivät pelasta veljeä, vaan veljen on itse haluttava parantua. Kirja on ravisteleva kuvaus läheisriippuvuuden ilmenemisestä ja siitä toipumisesta. Tarvitaan rakkauden paradoksi: vain irti päästäminen ja rakkauden ehdollistaminen auttaa. Jos et ole raittiina, saat olla yksin, me läheiset emme enää tule pelastamaan. Hätääntymisen sijaan tulee tyyneys, jopa tylyys. Muu ei auta.

Päihderiippuvuuteen liittyy aina valehtelua, ja valehtelukin on eräänlainen addiktio. Se antaa keinon juopolle pelastaa kasvonsa ainakin hänen omassa mielessään. Niin kauan kuin hyväntahtoiset läheiset selittävät asioita parhain päin, yrittävät ymmärtää, niin kauan meno jatkuu samanlaisena, paitsi että se yleensä pahenee. Myös tämän kirjan veli tärvelee terveytensä, hänet pelastetaan aivoinfarktilta ja juoppohulluuskohtaukselta, hänen sisäelimensä huutavat hoosiannaa. Hän hukkaa tavaroita, ajaa autoa humalassa ja opettaa nuoria humalassa. Kunnes tulee totuuden hetki ja hän päättää kääntää elämänsä suunnan.

Sisarukset perustelevat vastaansanomattomasti, miksi tämä kirja:

”Avoimuus on keino auttaa muita. Aina, kun otamme päihderiippuvuuden puheeksi, lähes jokaiselta löytyy läheinen, joka kamppailee tämän kipeän asian kanssa. Sen vuoksi kirjoitimme tuntemuksistamme, sairauden kulusta sekä siitä, mitä se aiheuttaa läheisille. Jokaisen alkoholistin ympärillä on läheisiä, he kaikki kärsivät tavalla tai toisella.”

Ei minulla ole mitään ongelmaa sisältää kiinnostavaa pohdintaa suomalaisesta alkoholikulttuurista sekä yhteiskunnan roolista päihdeongelman osana. Jotainhan on pielessä, jos ihmiset saavat kaikessa rauhassa juoda itsensä vaikka hengiltä. Se on surullista. Kuten veli toteaa: juoppoja ja narkomaaneja nähdessä ”itkettää kaiken turhuus ja elämän tuhlaus”.  

Taina