”Ilman toisia ihminen ei ole kukaan”

Claes Andersson : Jokainen sydämeni lyönti : merkintöjä elämästäni (suomentanut Liisa Ryömä. 2. painos. WSOY, 2009)

”Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat siitä mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen.”

Kun muistelmien ensimmäisellä sivulla todetaan noin, niin lukija voi ajatella, että mitä faabelia! Varsinkin kun Claes Andersson kertoessaan nuoruutensa lukuinnostuksesta vielä kirjoittaa kirjailijan työstä:
”Mitkä seikat vaikuttivat kirjailijan valintaan? Eikö kirjoittaminen itse asiassa ollut valhetta, järjestelmällistä valehtelemista?” Entä kun tämä kirjailija toimi vielä lääkärinä mielisairaaloissa, suljetuilla osastoilla? Ettei vaan olisi saanut harhoista tartuntaa…

Taina on ehtinyt arvioida blogissa Riitta Kylänpään kirjan Utelias mieli – Claes Anderssonin elämä (2020). Siitä saa erinomaisen kokonaisnäkemyksen tämän ”renessanssi-ihmisen” monipuolisuudesta. Nuoresta pitäen tämä mies on elänyt kybällä. ”Halu ja unelmat sojottivat eri suuntiin, tuskin olin lumoutunut jalkapallosta kun kirjat jo imivät minua magneettisen armottomasti puoleensa. Mutta sitten minut vei jatsi.” Ja sitten elokuvat. Ja tytöt, myöhemmin naiset. Kun elämän tarjoomuksilla ei tuntunut olevan mitään rajaa, säntäili nuori Claes yhtä aikaa joka suuntaan, ”pysyvää oli huimaus, hämmennys ja intoutumisen krapula. Mutta myös onni, himo saada lisää kaikkea tätä ihanuutta.” Uteliaisuus kaikkia elämän ilmiöitä kohtaan kesti koko elämän. Hufvudstadbladetin syntymäpäivähaastattelun 28.5.2017 otsikko on kuvaava: 80-vuotias jolla ei koskaan ole tylsää.

Epäilemättä tämä kirja on ollut myös erinomaista lähdemateriaalia Riitta Kylänpään haastellessa Anderssonia. Jos Kylänpään kirja soi kuin tarkasti sovitettu yhtye, niin tämä kirja on Claes Anderssonin ikioma soolo. Kun Anderssonia lukee, niin tuntuu kuin hän istuisi aivan vieressä. Ainakin hän hengittää täysin mukana tekstissä, joka on tarkkaa ja kepeää kuin jazzkomppi. Liisa Ryömää pitää kiittää hienosta käännöksestä. (Claes Andersson sanoo leikillisesti Kirjastokaistan haastattelussa vuodelta 2009, että käännös on oikeastaan parempi kuin alkuperäinen.)

Kovin selkeää näkemystä kehityksen kaaresta ja Claes Anderssonin elämänvaiheista on hankala saada kirjan perusteella. Tapahtumat hypähtelevät irtonaisesti muistoissa eri ajoilta. Lisäksi Andersson tarkentaa eräitä muistikuvia myöhäisemmässä vaiheessa, kun hän kuvaa oman terapiansa seurauksia. Silloin hän on saanut uusia näkökulmia varhaisempiin kokemuksiinsa. Siitä ehkä johtuu alun varoitus: meidän muistoihimme jää väkisinkin sellaisia katvealueita, joista ei aivan tarkkaa kuvaa voi saada.

Kuusi vuotta kestäneen psykoterapian kokemukset olivat hieman toisenlaiset kuin Claes Andersson oli etukäteen arvellut. Kirjoittaminen kävi helpommaksi ja nautinnollisemmaksi. Oikeistolaistumisen pelko oli aiheeton. Ongelmien ja vaikeuksien määrä ei vähentynyt, mutta monet niistä muuttivat luonnettaan. On harhaluulo, että ongelmien pohjaan asti voi tunkeutua. Ibsenin Per Gynt jää turhaan etsimään kuorimansa sipulin todellista ydintä.

Terapian myötä aikaisemmat kokemukset vanhemmista saivat lisäpiirteitä. Esimerkiksi etäinen ja pelottavalta tuntunut, ”kolme metriä pitkä ja yhtä leveä”, koko huoneen täyttänyt isä inhimillistyi ja kutistui normaaleihin mittoihin. Sen sijaan ongelmattomammalta tuntunut suhde äitiin ei ole enää lainkaan niin selkeä. Kiltti ja epävarma äiti oli alistunut kotirouvan rooliinsa ja isän määräilyyn. Hän oli myös luopunut omista taiteellisista pyrkimyksistään.

”Äidin tapa saada tahtonsa läpi ja käyttää valtaa oli uhrautua ja väheksyä omaa arvoaan. Hän ei vaatinut mitään itselleen. Hän hallitsi meitä alistumalla. Hän halusi aina huonoimman osan, jotta se ei jäisi kenellekään muulle. Tämä päti varsinkin ruokapöydässä, jossa hän aina valitsi sen palaneen lihapullan tai otti eilispäivän tähteitä.
Hänen seurassaan tunsin itseni usein syylliseksi, ikään kuin olisi minun syyni ettei hän pitänyt puoliaan ja joutui kärsimään syyttä.”

Claes Andersson kysyy, miten pitää pintansa vaatimattomuuden edessä ja miten puolustautua uhrausta vastaan. Sota-ajan kokeneelle sukupolvelle ja heidän lapsilleen tuttuja asioita. Sota-aika vaikutti varmaankin rajuihin lapsuuden leikkeihin. Anderssonin kuvaus heidän klaaninsa pääsykokeiden vaatimuksista on hiuksianostattava. Kastematojen nieleminen, korin täyttäminen nokkosilla paljain käsin ja muurahaispesässä istuminen vielä menettelevät. Mutta entä hyppääminen suuren ladon katolta heinäkasaan, johon on piilotettu teräviä veitsiä ja sirppi? Tai antaa työntää itsensä suurelta laivalaiturilta veteen kädet selän taakse sidottuina? Kerran Claes Andersson työnsi uimataidottoman tytön veteen ja koko porukka poistui paikalta. Kokelaan piti selvitä kuivalle maalle omin avuin. Onneksi joku ohikulkija kuuli sattumalta hukkuvan tytön huudot ja hän pelastui. ”Huhun mukaan hän oli vahingoittunut jollakin tavoin, saanut ’hermovaurion’ niin kuin siihen aikaan sanottiin.”

Soittaminen Ylermi Kososen kvintetissä ja pelaaminen jalkapalloa HIFK:n edustusjoukkueessa kasvattivat henkisesti. Soittamalla saattoi ansaita rahaa opintoihin. Tosin Claes Anderssonin tapauksessa mikä soittaen tuli se iloisesti myös meni. Hän kertoo avoimesti ongelmallisesta suhteestaan rahaan ja peliriippuvuudesta. Ryhmissä myös oppi, että tärkeintä on koko joukon yhteinen etu sekä yhteistyö. Jalkapallon huippupelaajaksi hän sanoo olleensa liian kiltti, mutta saadut kokemukset toveruudesta ja lojaalisuudesta olivat tärkeitä. Tärkeä hahmo oli joukkueessa pelannut Åke Lindman, lempinimeltä Hamlet tai Kuristaja. Hänestä tuli eräänlainen ”varaisä” Claes Anderssonille.

Sairaalatyön monentasoinen arki tulee kirjassa hyvin esille ruumiiden kuljetuksesta ja muista aputöistä alkaen. Claes Anderssonin ensimmäinen oikea lääkäritoimi oli kesällä 1959 Eskilstunan mielenterveysklinikan apulaislääkärinä. Potilaille annettiin vakiintuneen käytännön mukaan joskus sähkösokkeja:

”Muuan masentunut mies joka ei syntymästään lähtien ollut koskaan tuntenut hajuja eikä tuoksuja, havahtui käsittelyni jälkeen ja alkoi karjua että kaikkialla löyhkäsi. Koko maailma löyhkäsi! Hän oli saanut hajuaistinsa takaisin. Eikä kiittänyt minua. Hän oli aivan raivoissaan ja olisi kai halunnut puraista minulta nenän irti. Minä olin ilman hänen lupaansa palauttanut hänelle aistin josta hän ei ollut koskaan tiennytkään eikä myöskään pyytänyt saada sitä.
Muistan miettineeni vakavasti mitä oikeastaan olin tekemässä.”

60-luvun lopulla työttömyyden ja syrjäytymisen vastainen työ sai vauhtia. Andersson toi pontevasti uusia toimintatapoja mielenterveyden hoitokäytäntöihin. Hän toimi tiiviisti mukana esimerkiksi Marraskuun liikkeessä. Päivätyönsä ohella hän päivysti alkoholistiasuntolassa, ”Liekki-hotellissa” ja pystyi kokemuksiensa perusteella samastumaan asiakaskuntaansa:
”Minäkin olin avioeromme jälkeen jonkin aikaa vailla asuntoa. Asuin tilapäisesti vanhassa pesutuvassa Lönnrotinkadun piharakennuksessa. Lämmitystä ei ollut, nukuin vaatteet päällä huoparöykkiön alla. Peltitonkka toimi pissaämpärinä – joinakin aamuina pissa oli jäätynyt tonkan pohjalle. Minun asiani olivat kuitenkin hyvin verrattuna useimpiin itsemurhaosaston potilaisiin.”

Kiinnostavaa on lukea Claes Anderssonin diagnoosi omasta esiintymiskammostaan. Aika ajoin se muistutti itsestään niin, että aiottu esitys piti kokonaan keskeyttää. Mistä johtuu että hän, yksinäisyydestäkin pitänyt henkilö, nautti tietyistä esiintymistilanteista mutta pelkäsi toisia? Muutenkin välillä häkellyttäväkin avoimuus leimaa koko kirjaa. Claes Andersson huomauttaa kuitenkin, että eräät komeron ovet saavat jäädä avaamatta. Jotain salaisuuksia hänkin sentään haluaa säilyttää.

Politiikka jää kirjassa sivuosaan. Maininnan saavat Matti Vanhanen, Erkki Tuomioja sekä Suvi-Anne Siimes, Anderssonin seuraaja Vasemmistoliiton johdossa. Erityisesti Matti Vanhasen toiminta pääministerinä saa Claes Anderssonin suorastaan tuohtumaan. Politiikan osalta hänen aiemmin kirjoittamansa Kaksitoista vuotta politiikassa (2000) kattoi ilmeisen riittävästi tuon aiheen.

Tunnollinen työntekijä Claes Andersson on varmaankin ollut. Tuo yli seitsemänkymppinen herää edelleen keski-iän pavlovilaisen äksiisin seurauksena kello kuusi joka aamu. Iän mukana tulleet sairaudet ja rajoitteet hän kirjaa kokeneen lääkärin tyyneydellä. Lopullisen maalinauha läheisyys ei häntä myöskään hätkäytä:

”Kun viime vuosina olen aivan todella raottanut kuoleman valtakunnan ovea, olen välttynyt pahimmilta ahdistuksilta. Joka kerta kun minut on nukutettu sydänleikkauksen tai niin kutsutun defibrillaatiolla tehtävän kardioversion takia, olen ihmetellyt, miten helppoa ja tuskatonta katoaminen oikeastaan on. Kuin sammuttaisi lampun ennen nukahtamista.”

Tommi

Claes Anderssonista löytyy myös Ylen Areenasta useampiakin tv- ja radio-ohjelmia.
Eräinä esimerkkeinä:

Mikä sirkus! (2008)
Psykiatri, kirjailija, poliitikko Claes Andersson (2012)
”Tyhjyys on valtava, aivan valtava testamentti” (Kulttuuriykkönen 2019)

Älä anna tätä rippilahjaksi

Kai Sadinmaa : Ilmestyskirja (Into, 2017)

   "Augustinolaislutherilainen käsitys ihmisen täydellisestä turmeltuneisuudesta on omalta osaltaan tuottanut hyväksikäytetyn maailman. Ihminen joka ei usko olevansa rakastettava tekee maailmasta itsensä näköisen. Maailmassa ei siten ole itsessään mitään hyvää vaan ainoastaan sen antamassa hyödyssä. Ihminen ja maailma ei ole enää päämäärä sinänsä vaan hyväksikäytettävä väline."

Kai Sadinmaan kirja, noin kaksisataa sivua, ei ole suuri mutta se on sitäkin raskaampi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden nimet kuvaavat hyvin teeman kehittelyn: Dystopia, Siunaus ja Pelastus. Dystopiassa Sadinmaa kuvaa, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä harhautunut ja olemuksestaan vieraantunut länsimaalainen ihminen hyväksikäyttää maailmaa ja lähimmäisiään. Lukijasta tuntuu kuin olisi jäänyt maanvyörymässä sortuneen talon raunioihin. Valonpilkahdusta ei näy niin missään. Tämän takia kirjaa ei voi suositella nuoremmille ikäluokille eikä muillekaan, joiden tulevaisuuden usko on vähänkään horjuva.

   "Trumpin myötä poliittinen korrektius hajosi päreiksi. Sanomisen koordinaatit asetettiin täysin uuteen asentoon. Mitään rajoja valheelliselle, vihamieliselle ja rasistisille puheille ei enää ole. Valheet ovat vain vaihtoehtoisia totuuksia. Totuuden jälkeisellä ajalla on nyt korkeimman mahdollisen tahon, hallitsevan maailmanvallan johtajan siunaus. Rasismille antautuneet käärivät vihan sananvapauden kaapuun ja oikeuttavat sen mielipiteenvapaudella. Mitä tahansa järjetöntä, typerää ja loukkaavaa voi vapaasti sanoa ääneen. ...
   "Pahuus ei ole niin vaarallinen vastustaja kuin tyhmyys. Paha voidaan aina paljastaa, tyhmyys livahtaa verkkojen läpi. Mitkään perustelut eivät auta tyhmyyttä vastaan. Vaikka esittäisit kiistämättömän faktan, se yksinkertaisesti sivuutetaan. Totuus on voimaton ennakkoluuloja vastaan. Sosiaalisen median rasistiryhmissä tyhmä opettaa tyhmää, sokea opastaa sokeaa. Kaiken lisäksi he ovat ylpeitä ja tyytyväisiä tyhmyydestään. He ovat löytäneet niin suuren varmuuden omassa järjettömyydessään, että heistä on tullut vaarallisia."

Kai Sadinmaan mukaan aivomme ovat pian kyvyttömiä käsittelemään isompia kokonaisuuksia, sillä ne ovat  muotoutumassa lyhyisiin ja pinnallisiin informaatiospurtteihin. Tyhmistymisen myötä menee kyky keskustella ja ajatella. Ennen jouduimme ponnistelemaan löytääksemme vastauksen kysymykseen; nyt asioihin sukeltamiseen ja ilmiöihin paneutumiseen ei ole aikaa. Eikä se kannatakaan. Huomion saa se, joka osaa laajojen selitysten sijaan tiivistää, joten pinnallisuus ja keveys voittavat syvällisyyden. Iskusanoja, manipulointia, syvemmän epiikan sijaan pintaa ja pikavoittoja.

Kai Sadinmaa pelkää, että ihmisiä ollaan kiihtyvässä tahdissa erottamassa toisistaan. Uusia syveneviä rajalinjoja syntyy yksilöiden, ryhmien ja kansakuntien välille. Ihmisiä konkreettisesti yhdistävä julkinen tila katoaa niiden kaupallistamisen myötä. "Ainoa taso, jolla vuorovaikutus sallitaan, on yhteisesti jaettu kuluttajuus, oman elämän yrittäjyys, ihmisyyden ainoa sallittu muoto." 

Sadinmaan kirjan jälkimmäinen osa kuvaa sitä, miten kaupallisuuden piirteet ovat tunkeutuneet kirkkoonkin. Helsingin seurakuntien toiminnan arvostelu on niin rajua, etten enää ihmettele miksi Sadinmaa menetti pappisoikeutensa 2021, kun hän jatkoi kirjassa esitettyjen näkemysten avointa julistamista.

"Helsingin seurakunnat markkinoivat itseään kirkon muutoksen etujoukoksi. Ei olekaan sattumaa, että samaan aikaan kun valtion johtoon valitaan bisnespääministeri [Juha Sipilä] ja hyvinvointivaltiota muutetaan rajulla politiikalla Oy Suomi Ab:ksi, niin Helsingissä kirkkoherroiksi valitaan uusliberalistisia bisnespappeja, poliittiseen oikeistoon sitoutuneita muutosjohtajia, jotka bisnesajattelun hengessä kehittävät seurakuntien uutta toimintakulttuuria. Kirkko Helsingissä peittää kadotetun identiteettinsä, epätoivonsa ja hämmennyksensä murtuvassa maailmassa. Jäsenkadon ahdistamana se näyttelee dynaamista ja nuorekasta. Sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan on fantsua ja pöhinää."

Tuo arvostelu olisi ehkä voinut mennä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin läpi. Viraltapanossa ilmeisesti raskauttavinta olivat Kai Sadinmaan kirkon oppia koskevat käsitykset. Sadinmaan mukaan kirkossa alkoi kaikki mennä pieleen jo Augustinuksesta (354-430) lähtien, tuosta "neuroottisesta oman navan ympärillä pyörivästä syyllisyyskimpusta". Augustinuksella oli syystäkin huono omatunto hänen porsasteltuaan ja irstailtuaan vuosikausia. Siksi häneltä syntyi luontevasti oppi perisynnistä. 

Luther oli sitten syntikirkon kehityksen väistämätön huippu. Ankarassa syyllisyydessä möyrivä, pelon ja kauhun riivaama Luther tuskaili ahdistuneena, etteivät hänen tekonsa voi mitenkään kelvata Jumalalle. Ripittäytyessään synneistään hän kauhukseen huomasi niitä nousevan menneisyydestä jatkuvasti yhä lisää. Lutherin oivallus, että Jumalan armoa ei tarvitse eikä voi ansaita, oli tuolloin järisyttävä. Sadinmaan mukaan tästä oivalluksesta syntyneellä vanhurskauttamisopilla ei ollut juurikaan tekemistä Paavalin ajatusten kanssa, vaikka Luther käytti niitä kehittäessään oppiaan. Lutherin individualistinen armonkokemus ei laajentunut sosiaaliselle tasolle eikä läpäissyt hänen persoonaa. Tuloksena oli patologinen kristitty hahmo, joka saattoi sanoa olevansa hurskas ja samaan aikaan toteuttaa mitä suurinta pahuutta. "Enää ei tarvinnut seurata Kristusta, riitti kun uskoi häneen."

[Pieni lisäys tarvitaan, koska Sadinmaan mukaan kirkossa puhutaan nykyisin kuulijoille käsittämätöntä munkkilatinaa:
"Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella."]

Ero olisi ollut Sadinmaan mukaan valtaisa, jos kirkossa olisi opilliseksi lähtökohdaksi valittu kirkkoisä Ireneus (noin 130-202):

"Kun Augustinuksen mielestä ihminen ja maailma oli luotu täydelliseksi, niin Ireneuksen mielestä Jumala oli tarkoituksella jättänyt maailman epätäydelliseksi. Luominen ei ollut kertakaikkinen tapahtuma vaan jatkuva. Ihmisen oli siihen itse osallistuttava kehittymällä henkisesti. Epätäydellisyys oli välttämätön kehityksen ehto. Ireneuksen myötä ei olisi syntynyt mitään augustinolaista syyllisyyskirkkoa, ei perisyntioppia, ei mitään synnissä rypemistä, vaan pyrkimystä toteuttaa elämässä Jumalan kuvan kaltaisuutta, joka on lopullisesti tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa."

Jeesuksen esimerkin seuraaminen ja toiminnan vaatimus avaa kiinnostavia näkökulmia tie-vertauksiin konkretisoiden sitä. Varhainen kristillinen yhteisö kutsui itseään tieksi. Kyse oli tiestä orjuudesta vapauteen, ymmärtämättömyydestä ymmärrykseen. Sadinmaasta on syytä varautua, että tällä tiellä ei ole aina kesä eikä rento meininki. Onhan kyse Jeesuksen seuraamisesta, ei pelkästään joidenkin oppien totena pitämisestä.

"Kristinusko ei ole virasto. Se ei ole museo. Se ei ole oppirakennelma eikä uskonto. Kristinusko on tie. Kristittynä oleminen on tällä tiellä kulkemista. Olenko siis uskovainen? En. Olen tien kulkija. En usko oppiin Jumalasta, Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä vaan kuljen tiellä, jossa nämä tulevat eläväksi todellisuudeksi."

Kai Sadinmaalla on sanottavaa myös kirkon viroista. "Papin tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi." Jeesus muodosti yhteisön, josta tuli alkukirkko, mutta hän ei perustanut pappeutta. Yksikään apostoli ei nimittänyt seuraajiaan. Nykyisen pappeuden johtaminen alkuseurakunnasta on virhe. Pappeuden perustelu apostolisella jatkumolla alkoi vasta toisella vuosisadalla. Sadinmaan mukaan auktoriteetti annettiin orgaaniselle yhteisölle, ei erityiselle pappissäädylle. Pappi on yhteisönsä valitsema ja hänen auktoriteettinsa johtuu Jeesuksen yhteisölle antamasta auktoriteetista. Sadinmaan mukaan Jeesus ei tehnyt eroa papiston ja maallikon välille. Siksi pappeuden sakramentaalisuutta on riisuttava ja papit on pudotettava jalustalta välimiehen asemasta. Tuosta seuraa johdonmukaisesti, että piispatkin ovat täysin turhaa joukkoa. Tuomiokapitulin mielestä Sadinmaan eksytys kohosi huippuunsa, kun hän esitti, että esimerkiksi ehtoollista voidaan nauttia seurakuntalaisten kesken ilman papin läsnäoloa.

Kai Sadinmaan kirjan ensimmäinen luku on nimeltään Pelko. "Alussa oli pelko. Pelko oli jumalan luona, ja pelko oli jumala. Kaikki on syntynyt pelon voimalla." Sadinmaa näyttää miten monin tavoin meidän erilaisia pelkojamme voidaan käyttää muiden tarkoitusperien toteuttamiseksi. Tämä pelon ja epäluulon periaate tuhoaa tehokkaasti kaiken arvokkaan ja lopulta ihmisten välisen luottamuksen. Kirjan lopussa on hento toivon sarastus. Sadinmaan mukaan rakkauden virran ja elävän vuorovaikutuksen säilyttäminen on edelleen elintärkeää. Se koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä ja kansakuntia. On asetuttava heidän rinnalle, joiden ihmisarvo ja koko elämä on uhattuna.

Ihmisen korvaamaton arvo on nostettava jälleen esille. Se alkaa pienistä teoista, joilla maailmaa aletaan kammeta pois nykyiseltä reitiltä. Sadinmaa lainaa teologi Reinhold Niebuhrin ajatusta: "Liberalismi on liian intellektuaalinen, liian vähän emotionaalinen ollakseen historian vaikuttava voima." 

Protesti on lähimmäisenrakkauden lisäksi Sadinmaan kirjan kantavia teemoja: "Vastarinta on ainoa mahdollisuutemme säilyttää elämä maapallolla." Jeesuksen esimerkin mukaan se edellyttää asettumista eri leirien ulkopuolelle ja kieltäytymistä osallistua valtakulttuurin riistäviin rituaaleihin. Kaiken lisäksi pitäisi jaksaa säilyttää pyhä huolettomuus ja kyky heittäytyä ikuisen nyt-hetken varaan uskoen, että näkymättömät käsivarret ottavat meidät vastaan, sillä kaikki on lähtenyt Jumalasta ja palaa Jumalaan. Huomispäivä kyllä pitää itsestään huolen ja kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Kai Sadinmaan mukaan muutoksen teko on vaikea mutta ei mahdoton tehtävä, vaikka alun vyörytyksen jälkeen heikompiuskoisella lukijalla on jokseenkin toivoton olo. Sillä juuri meidän on se muutos saatava aikaan:

   "Jumalalla ei ole maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme. On meidän vallassamme, ojennammeko auttavan kätemme apua tarvitsevalle vai työnnämmekö hänet kauemmaksi. Jumalalla ei ole muita sanoja kuin ne, jotka me sanomme ja kirjoitamme. Hänellä ei ole muita ajatuksia kuin ne, jotka me ajattelemme. Ajatuksen kehdossa synnytämme todellisuuden. Vain me voimme pysäyttää vihan leviämisen, rasismin ja fasismin nousun. Jumala ei tee sitä puolestamme."

Kirja on syvästi tuntevan henkilön epätoivoinen hätähuuto. Se puhuttelee vilpittömällä avoimuudellaan.


Tommi

Muutama lisäys:
Perttu Häkkinen haastatteli Kai Sadinmaata kirjan ilmestyttyä. Haastattelu syyskuulta 2017 on Yle Areenassa. Otsikko on Kapinalliset papit, sillä toisena vieraana on Åbo Akademin dosentti Patrik Hagman kirjansa Vastarintausko johdosta.

Viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen: Kai Sadinmaan vastaus ei tyydyttänyt tuomiokapitulia ja hänen pappisoikeutensa poistettiin. Sadinmaa erosi kirkosta. Ehkä hänen ajatuksensa kuitenkin jäivät itämään. Uusimmassa Kirkko & koti -lehdessä 26.10.2022 kannen pääotsikko on:Sirpa Kähkönen on heikompien puolella. Lehdessä Kauniaisten pappi Kari Kuula kirjoittaa Sadinmaan hengessä pelastuksesta (s. 6-7).

"Nyt jos koskaan pitäisi havahtua Jeesuksen kutsuun luopua omastaan. Luopuminen on antamista." Ei enempää vaatteita, neliöitä ja etelänmatkoja vaan kestävämpää elämäntapaa. Ihmisen on pakotettava itsensä lopumaan saavuttamistaan eduista. "Tällaista kääntymistä julistaessaan kirkko seuraa Jeesusta."

Ja Paavalin seurakunta Helsingissä sambaa hoosiannaa 2022.

Ikkunoita auki Itä-Eurooppaan

Idäntutkimus / julkaisija Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura ry (VIETS)

"Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään." Stalin Paasikivelle (1939)

"Venäjä, Venäjä, Venäjä." Puolustusministeri Häkämies (2007)

"Meiltä kysytään, voiko Suomelle käydä kuten Krimille? - Vastaamme: periaatteessa kyllä. Venäläisiä on Suomessa tarpeeksi, jotta kansanäänestys voidaan suorittaa." Radio Jerevan (2015?)

Historian saatossa on useasta eri lähteestä todistettu, miten Venäjä on Suomelle uhka, haaste, fait accompli, mahdollisuus jne. (Adjektiiveja en luettele, sillä ne ovat pääasiassa kohtuullisen värittyneitä enkä halua ajautua somemyrskyn silmään.) Venäjän sanotaan olevan myös arvaamaton - mitä enemmän siitä tiedät, sitä huonommin nukut. Mutta onko tietämättömyys sitten parempi vaihtoehto? Ei varmaankaan, sillä kriisiytynyt nykytilanne menee aikanaan ohi. Sodan päätyttyä meillä on idässä edelleen sama naapuri, joka pitäisi tuntea selvästi paremmin. Muuten suhteiden jälleenrakennus on vieläkin vaikeampaa. Tällaiset julkaisut ja niihin kirjoittavat asiantuntijat ovat avainasemassa, kun haluamme tehdä arvioita ilman minkäänvärisiä harhaanjohtavia laseja päässämme.

Idäntutkimus-lehti on Venäjän sekä laajemminkin itäisen Euroopan kysymyksiä käsittelevä tieteellinen aikakausjulkaisu, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä tutkijat ja muut alan asiantuntijat julkaisevat tieteellisiä artikkeleita, kolumneja, esseitä ja kirja-arvosteluja. Seuran kotisivut ovat osoitteessa https://vietseura.wordpress.com/ . Julkaistut numerot ovat avoimesti saatavilla kuuden kuukauden viiveajan jälkeen. Lehtiä löytyy vuodesta 2002 alkaen Idäntutkimuksen arkistosta ja ne ovatkin melkoinen kultakaivos.

Kesken kirjoitustyön huomaan uutisen, josta näkyy että myös Yle seuraa Idäntutkimuksen artikkeleita. He haastattelivat Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professoria Jukka Korpelaa  8.11.2022. Korpela on kirjoittanut uusimpaan lokakuussa ilmestyneeseen lehteen aiheesta Tuhatvuotinen korruptio ja Venäjä. Artikkeli netissä on vielä aikalukon takana, mutta Ylen uutinen kertoo kirjoituksen päälinjan. Professori kävi läpi Venäjän tuhatvuotisen historian ja tuli karuun johtopäätökseen: ”En ymmärrä, miten Venäjästä voisi tulla demokratia”.

Yleensä Idäntutkimus-lehden numeroilla on joku tietty teema. Satunnaiset esimerkit osoittavat, miten laajalle skaalalle käsitellyt aiheet ulottuvat:
Emigrantit, Muuttuvat rajat, Pääoma, Pohjoinen kirjallisuus, Epävirallinen Venäjällä, Baltia, Hyvinvointi, Mustameri, Urheilu, Perestroika, Avantgarde, Rikos, Sukupuoli, Musiikki.


Löysin julkaisun sattumalta, kun olin tekemässä arviota Wladimir Kaminerin kirjasta. Pikaisen penkomisen perusteella innostuin lehdestä niin, että siitä pitää levittää sanaa täälläkin. Jo lyhyen selailun perusteella jotkut lehden artikkeleista alkoivat muodostaa mielenkiintoisia, samaa aihetta sivuavia kokonaisuuksia. Seuraava nelikko on eräs sellainen:

- Valtteri Ahtamo: Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen 1/2022
- Ilkka Huuskonen: Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka 4/2015
- Maria Lipman: Putin korvaa  taloudellisen resurssin ideologisella 1/2015
- Hanna Smith: Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka 2/2006

Niissä tutkitaan venäläistä identiteettiä, venäläisten käsitystä omasta maastaan ja suhteista muihin sekä niiden heijastumista epävakaalta vaikuttavaan Venäjän ulkopolitiikkaan.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen venäläinen identiteetti eli "keitä venäläiset ovat" -keskustelu vilkastui. Hanna Smithin mukaan identiteettikysymys tuli tärkeäksi, kun uutta ulkopolitiikan linjausta oltiin luomassa. 1990-luvun ryhmiä olivat länsimieliset, euraasialaiset ja slavofiilit. Länsimieliset halusivat Venäjän samaistuvan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Euraasialaiset näkivät Venäjän osana Eurooppaa, mutta eivät vaatineet omaksumaan sen tapoja. Slavofiilit näkivät Venäjän erityisenä ja ainutlaatuisena kulttuurisena kokonaisuutena, jonka kohtalo oli seurata omaa polkua.

"Slavofiilit eivät sanoutuneet irti länsimaisista arvoista, mutta näkivät Venäjän aasialaisten juurien ja ortodoksisen uskonnon perinnön olevan täysin ristiriidassa länsimaisen yksilöllisyyden ja materialismin kanssa."

Hanna Smith on huomannut jo tuolloin, että taloudellinen molemminpuolinen riippuvuus ei olekaan tuonut Venäjää ja Eurooppaa lähemmäs toisiaan kuten lännessä toivottiin. Hänestä tilanne muistuttaa 1800-luvun tyyppistä "Great Game" -aikakautta. Yhteistyötä tehdään mikäli se hyödyttää omia kansallisia intressejä ja liittoudutaan milloin kenenkin kanssa tarpeen mukaan.

"Käytännössä tämä vaikuttaa siten, että Venäjä haluaa tulevaisuudessa painottaa enemmän kahdenvälisiä suhteita eri EU:n jäsenmaiden kanssa."

Maria Lipmanin mukaan kommunistisessa rakenteessa neuvostovaltion syntyjuurilla, kansallissankareilla ja kansallisella identiteetillä oli omat selkeät kertomuksensa. Nykypäivän ideologiassa tällaiset perustekijät ovat hämäriä ja ainoa todellinen ideologinen auktoriteetti on itse asiassa Vladimir Putin.

"Venäjällä ei ole yksityiskohtaista valtaideologiaa, mutta sillä on oma mielenmaisemansa. 2000-luvun Venäjällä tämä omaleimainen mielenmaisema, jonka väestön valtaosa hyväksyy ja jakaa intuitiivisesti, sisältää ajatuksen Venäjästä suurvaltana epäystävällisessä ympäristössä. Se käsittää myös ajatukset valtion kaikkivoipaisuudesta, siitä riippuvista kansalaisista sekä ylimmästä johtajasta ainoana vallan lähteenä ja oikean järjestyksen ylläpitäjänä. Lisäksi nykyvenäläiseen mielenmaisemaan kuuluu kansalaisen käsitys alisteisuudesta valtion mielivallalle ja toisaalta luottamuksesta valtion kansallisiin saavutuksiin. Yleinen on myös käsitys siitä, että valta oikeuttaa kaiken ja siitä seuraavasta väistämättömästä epäoikeudenmukaisuudesta sekä ajatus Venäjän erityisestä tiestä, mikä on itsessään ylpeyden aihe, mutta itse asiassa peittää tiedostamattomat epäonnistumisen ja turhautuneisuuden tunteet."

Talouden kasvun hiipuessa ideologiset keinot ovat käyneet yhä tuntuvammiksi: Kreml on korvannut ideologialla kutistuvat taloudelliset resurssinsa, ja länsivastaisuus on vahvistunut. Ensin mielenosoittajia kuvattiin lännen kätyreiksi. Sitten syytöstä laajennettiin koskemaan ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä, lehtimiehiä ja poliittisia aktivisteja. Noitavaino ”kansallispettureita” ja ”viidettä kolonnaa” vastaan ei enää ollutkaan pelkästään retorinen. Pikavauhtia alettiin hyväksyä uusia lakeja, joiden tarkoituksena oli suojella venäläistä kansaa läntisiltä vaikutteilta.

Maria Lipman:
"Vuonna 2014 Kremlin politiikka muuttui eristäytyväksi ja se torjui lännen modernisaation mallina. Tämä ideologinen muutos ei tarjoa mitään tulevaisuudennäkymää ohjenuoraksi. Putin on aika ajoin puhunut lännestä Venäjään negatiivisesti suhtautuvana kilpailijana tai voimana, joka uhkaa Venäjää, mutta vuonna 2013 tähän kritiikkiin ilmestyi uusi motiivi: länsi tuomittiin nyt moraalisesta rappiosta ja dekadenssista, kristillisten arvojen hylkäämisestä ja Jumalan asettamisesta samalle tasolle Saatanan kanssa."

Ilkka Huuskonen analysoi millaisilla puheilla Vladimir Putin herättelee kuulijoidensa tunteita. Kielikuvat muodostavat uuden tason Putinin politiikkaan. Tarinamaailmassa kaikki on joko turvatonta tai turvallista, mustaa tai valkoista. Putin käyttääkin usein kielikuvia sodankäynnistä ja viittaa niillä kamppailuun kansakunnan selviytymisestä. Venäläisiin historiankirjoihin viittaavissa kielikuvissa on selvät piirteet herättää yleisössä pelote historian toistumisesta.

"Putin luo kielikuvillaan emotionaalisia huippuja puheidensa tehostamiseksi, mutta ennen kaikkea hän rakentaa niillä ideologista maailmankuvaa. Siinä Venäjä on suurvalta. Itse asiassa suurvalta on liian laimea ja vanhahtava nimitys tälle 'palvelukselle, joka maailmaa on kohdannut'. Se on 'majesteettinen Venäjä', jonka olemassaolo ilmenee parhaiten siinä, että se tekee mitä haluaa."

Sankareita ei synny ilman vaaroja. Myös paha vihollinen tarvitaan. Putin kuvaakin maailman paikaksi, jossa on paljon vaaroja. Vihollisia on kaikkialla, erityisesti nimetään kolme. Terroristi on lainsuojaton ja likainen jyrsijä eli Rotta. (Historiassa se oli Orava, mutta se on muuttunut rotaksi.) Tämän lisäksi on kaksinaamainen ja aina Karhun saaliille pyrkivä toveri Susi. Suurin vihollinen on kuitenkin ikuinen Paha, joka saa Putinin kielikuvien tarinamaailmassa usein henkimaailman olennon piirteitä.

Tällaisessa ravintoketjussa pahinta on luonnollisesti heikkous. Se kostautuu, kun ketjun seuraava lenkki saavuttaa Karhun paikan ja vie siltä saaliin. Siksi Karhun on ylläpidettävä voimaansa ja puolustettava kotimetsäänsä kynnet vahvoina ja hampaat terävinä. Jos se taantuu, sen asema metsän kuninkaana on vaarassa. Karhu luo metsään turvan, joka Putinin kielikuvapolitiikassa on ”kiviaita”. Se ei aitaa metsää sisäänsä, vaan pitää sinne kuulumattomat ulkopuolella. Karhu on Putinin suuren tarinan uusi sankarihahmo. Hiukan yllättävästi vaikka karhu on Venäjän kansalliseläin, se ei Ilkka Huuskosen mukaan ole esiintynyt Putinin kielikuvissa ennen vuotta 2013.

Neljännessä artikkelissa Valtteri Ahtamo sitten näyttää, millä tavoin Venäjän valtionjohto tuotti erilaisia perusteluja ja kertomuksia, kun käsillä oli yksi konkreettinen ja merkittävä operaatio, Krimin liittäminen Venäjään. Kotimaassa ja krimiläisyleisölle oli luotava vetoava mielikuva Krimin kattavasta Venäjästä. Geopoliittisella kuvitelmalla oli painoarvoa kannatuksen varmistamisessa, ja se huipentui ennen Krimin liittämishetkeä. Ahtamon pääargumentti on, että Kreml perusteli oikeutuskuvitelmaansa neljällä tekijällä, joita olivat: juridinen, turvallistava, Venäjän ja Krimin historiallista ykseyttä korostava sekä Venäjää alistavan tekopyhän lännen toimintaa arvosteleva.

"Medvedev ja Lavrov tuottivat nyt juridisia narratiiveja koostuen laittomasta vallankaappauksesta, sitä edeltäneestä sopimusrikkeestä sekä vähemmistöjä syrjivän kielilain asetuksesta. Näin luotiin käsitys Ukrainasta anarkiaan vajonneena maantieteellisenä tilana, jossa 'barbaarit' polkivat ihmisoikeuksia." 

Turvallistava narratiivi nousi kulmakiveksi, kun Venäjän ulkoministerin mukaan oli vaara, että Ukrainan radikaalit uhkaavat "vaeltaa" niille venäläismielisille alueille, jotka ilmaisevat erimielisyytensä opposition käyttämiä metodeja kohtaan. Lavrov hahmotteli skenaarion, jossa sotatoimi olisi perusteltavissa viattomiin kohdistuvan hyökkäyksen estämisenä. Kreml väitti järjestystä ylläpitävän valtiovallan hävinneen Ukrainan maaperältä, jolloin myös alueen väestön fyysinen suojelija oli kadonnut. Nyt venäjänkieliset ja venäläiset olivat alttiita väkivaltaisten ääriryhmien hyökkäykselle ja Venäjän hallinto saattoi esittää kotiyleisölleen retorisen kysymyksen: kenen puolustusvastuulla nämä maanmiehemme ovat?

”Venäläisen maailman” (Russki mir) käsite lanseerattiin alun perin Venäjän pehmeän vallankäytön välineeksi. Se on saanut hälyttäviä aluelaajennuksiin viittaavia sivumerkityksiä, kun siihen on liitetty lupaus ”omiemme” suojelemisesta. Tätä käytettiin perusteena Venäjän osallistuessa Itä-Ukrainan aseelliseen konfiktiin.

Muista artikkeleista käy esimerkkinä Riitta Pyykön kiinnostava analyysi Vladimir Putinin 50-vuotisjuhliin vuonna 2002 liittyneistä ilmiöistä ja kirjoituksista. Putin oli tuolloin ensimmäistä kauttaan presidenttinä. Groznyi oli vallattu ja suurimmat sotatoimet Tšetšeniassa olivat ohi - sissisota jatkui tosin vielä vuosia. Putin oli palauttanut järjestyksen Venäjälle ja kansalaisten elintaso oli kasvanut selvästi öljyn ja kaasun hintojen noustua moninkertaisiksi. Nyt oli hyvä tilaisuus keskittyä rakentamaan lujaa johtajakuvaa.

Kuvaus syntymäpäivään liittyvistä oheistuotteista on vaikuttava. Ehkä englantilaiset kuninkaalliset häät voisivat päästä lähes samaan. Ympäri maan valmisteltuja lahjoja ja tuotteita oli joka lähtöön:

"Niiden joukossa on kaikkea mahdollista: Putin-baari (joka pakotettiin vaihtamaan nimensä), Putinin kuvalla koristeltu matto tai pukukangas, taskukello (josta tuli oikeusjuttu kahden kellotehtaan kesken), Putin-jäätelöpuikko, Putin-tomaattilajike (jota ei suostuttu rekisteröimään vaikka makua kehuttiinkin), VVP-korppuja, maitococktail 'Kun Vova oli pieni' ja aikuisten rommicocktail 'Putin on minun', pronssipatsaita, postikortteja ja niin edelleen. Osa jutuista on ironisia, osa avoimen ihannoivia."

Kansalaiset olivat hyvillään, kun Venäjällä oli pitkästä aikaa johtaja, jonka televisioesiintymisiä ei tarvinnut odottaa kauhulla. Putinin komeutta ja edustavuutta korostettiin. Eräs tämän astenteen ilmentymä oli suosittu laulu Haluan Putinin kaltaisen miehen. Putinin kaltainen mies on vahva, ei juo, ei loukkaa, eikä jätä. Kappaleen tehneen Pojuštšie vmeste -yhtyeen mukaan he halusivat laululla auttaa venäläisiä pääsemään irti masennuksesta ja dekadenssista.

Kansalaisten toivekonserteissa kappaletta todella toivottiin:
"Me toivomme laulun 'Haluan sellaisen miehen kuin Putin'. Se soi nykyisin joka paikassa. Ympärillä kun on pelkkiä juoppoja ja narkomaaneja, Putin on cool, hän on ihannemies."

Parinkymmenen vuoden jälkeen juopot, narkomaanit ja dekadentit löytyvätkin virallisten tietojen mukaan muualta kuin Venäjältä, joten yhtyeen tavoite on toteutunut ainakin osittain. Välillä Riitta Pyykön esittelemät tekstinäytteet Putinista saavat tukan nousemaan pystyyn, niin tymäkkää shottia on tarjolla:

"Hän on jo vuosia hämmästyttänyt uroteoillaan koko maailmaa ja yhtä maata. Macho on meidän kanssamme. Macho on meidän kaltaisemme. Macho on meitä parempi. Macho on Kremlissä. Hänen toimintansa on mykistävää, mutta kuinka viisasta. Hänen taistelunsa ovat verisiä, mutta kuinka oikeudenmukaisia! Hän ilmaisee ajatuksensa lyhytsanaisesti kaikille, mutta vihkiytyneet ymmärtävät niiden syvällisyyden."

Artikkeli ei ole pelkästään kansalaisten kiitollisuuden ja ihailun esimerkkien esittelyä. Niiden avulla Riitta Pyykkö vertailee Putinista luotua kuvaa Venäjän/Neuvostoliiton muihin johtajiin sekä selventää itsevaltiuden käsitettä Venäjällä.

Itsevaltius on yksi keskeinen termi Sergei Uvarovin (1833) muotoilemassa kolmiyhteydessä: ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallisuus. Hallitsija ja kansakunta muodostavat orgaanisen kokonaisuuden ja tsaari oli kansakuntansa isä, joka sai valtansa Jumalalta. Patriarkaalinen suku- ja perheyhteisö vahvisti käsitystä yhteen henkilöön sitoutuvasta vallasta. Neuvostoaikana vallan mytologisointi ja sakraalistaminen perustui ideologisiin klassikoihin ja ikonien tilalle tulivat johtajien muotokuvat. Politbyroo Leninin mausoleumin muurilla vastasi ikonostaasia. 

Vallan mallit vaihtuvat, mutta kuva omnipotentista johtajasta, isästä ja herrasta säilyy. Pyykkö käy läpi myös Putinista johtajana käytettyjä sanoja. Kiinnostavasti niille löytyy verrokkeja Venäjän historian eri vaiheita. Ne välittävät samaa viestiä kuin muutkin vertailut aikaisempiin valtionpäämiehiin: Putinissa yhdistyvät heidän kaikki parhaat puolet.

Lopuksi on pakko esitellä tällaista entistä kirjastoihmistä innostanut artikkeli vuodelta 2019. Philip Gleissnerin esseen otsikko saattaa tosin kauhistuttaa asiaan vihkiytymättömiä: Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi. Gleissner esittelee kirjoituksessa kolmen kirjallisuuslehden keskinäistä verkostoa ja niiden julkaisutoimintaa sekä omaa digitaalisen humanismin projektiaan Reading through the Iron Curtain. Kuva Neuvostoliiton kulttuurisesta hegemoniasta Itä-Euroopassa alkaa saada sävyjä, kun kirjoittaja tarkastelee esimerkiksi tšekkiläisen Světová literaturan käännösten kielijakautumaa:

"Toisaalta hyvin lähellä venäjää alkukielten yleisyydessä on englanti ja pienellä välimatkalla ranska. Tämä asetelma ei täysin istu yksiin edellä kuvatun maailmanjärjestyksen kanssa ja herättää siksi kysymyksiä lehden geopoliittisesta asemoitumisesta. Vaikka kielet eivät yksinään osoita julkaisun esteettistä ja poliittista suuntautumista, ne herättävät jatkokysymyksiä. Yksi mahdollinen hypoteesi on, että venäjän kielen läsnäolo toimi pelinappulana aiemmin mainitussa auktoriteetin kierrättämisessä mahdollistaen täten toimituksen tutkimusmatkat myös sosialistisen kulttuurisen tilan ulkopuolelle."

Philip Gleissner on sattunut valitsemaan esimerkkikirjaksi Ulrich Plenzdorfin pienoisromaanin Nuoren W:n uudet kärsimykset (esittely siitä blogissamme). Kirjan kapitalistista yksilöä muistuttava päähenkilö aiheutti DDR:ssä 70-luvulla suurta kohua. Neuvostoliitossa kirja julkaistiin, mutta ei ilman soraääniä. Gleissner on löytänyt venäläisen Inostrannaja literaturan arkistosta toimituksen sisäisiä arvioita, joista neljä puolsi ja yksi vastusti sen julkaisemista. Jaa-äänet korostivat kirjan mielenkiintoista ja viihdyttävää tyyliä sekä yritystä osoittaa ja ratkaista sosialistisen yhteiskunnan ongelmia. Kirjaan oli kuitenkin liitettävä huomattavan laaja johdanto, joka opasti venäläisiä lukijoita teoksen oikeaan tulkintaan. Tšekkoslovakia, jonka toimet olivat 1968 tapahtumien jälkeen NL:n erityistarkkailussa, saattoi myöhemmin vedota venäläiseen auktoriteettin, kun perusteli oman käännöksen julkaisemista.

Olen jokseenkin varma, että viihdyn julkaisun verkkosivuilla niin hyvin, että on syytä vakavasti harkita seuran kannatusjäsenyyttä (35 euroa vuonna 2022).

Tommi

Artikkelissa käytetyt viitteet:

Ahtamo, Valtteri. 2022. ”Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen”. Idäntutkimus 29 (1):3-22. https://doi.org/10.33345/idantutkimus.112036.

Huuskonen, Ilkka. 2015. ”Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka”. Idäntutkimus 22 (4):66-72. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/77944.

Lipman, Maria, ja Hanna Ruutu. 2015. ”Putin korvaa taloudellisen resurssin ideologisella”. Idäntutkimus 22 (1):60-66. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/78088.

Smith, Hanna. 2006. ”Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka”. Idäntutkimus 13 (2):56-65. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82473.

Pyykkö, Riitta ja Kimmo Sarje. 2006. "Maa tarvitsee sankarin". Idäntutkimus 13 (2):3-11. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82466.

Gleissner, Philip. 2019. "Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi". Idäntutkimus 26(3):78-91.
https://doi.org/10.33345/idantutkimus.87293.

Vovan Valinnasta vähän käytettyä neukkudemokratiaa

Anna-Lena Laurén : Kuinka kallis vapaus : värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa (suomentanut Liisa Ryömä. Teos, 2013)

Demokratian rakentaminen on kivuliasta, Anna-Lena Laurén kirjoittaa.
”Se on kivuliasta entisissä neuvostotasavalloissa. Se on kivuliasta arabimaissa. Kun me länsimaalaiset ihmettelemme, miksi se kestää niin kauan, miksi takaiskuja täytyy tulla niin usein, kuinka nuo eivät herran tähden tajua miten demokratia toimii, niin juuri me itse olemme ymmärtäneet todellisuutta väärin. Demokratian toteuttaminen ei ole suoralinjainen, looginen, tehokas prosessi. Se on pitkä rivi yrityksiä ja epäonnistumisia, ja sen keskellä olija saa harvoin todellista kokonaiskuvaa.”

Kun Neuvostoliitto romahti, 15 maata vapautui ikeestä. Laurénin mielestä vapautumisesta ei oikeastaan voi puhua. Monet noista maista siirtyivät nopeasti uudenlaiseen autoritarismiin. Baltian maita lukuun ottamatta demokratisoitumisprosessi ei päässyt alkamaan entisissä neuvostovaltioissa. Tuli suljettuja yksipuoluejärjestelmiä (Valko-Venäjä, Turkmenistan). Toisissa valtiojohto yritti toteuttaa eräitä uudistuksia, mutta yhteiskunnissa rehotti edelleen korruptio ja valtaapitävä kerros kahmi itselleen etuja sekä nimitti sukulaisia ja ystäviä korkeisiin virkoihin (Ukraina, Moldova). Täysautoritaarinen malli vallitsi Kaukasian maissa (poikkeuksena Kirgisia). Vapautta odottaneet ja köyhtyneet kansalaiset olivat pettyneitä. Periaatteessa demokratia olisi hyvä, mutta kun sitä ei voi syödä. Alettiin toivoa kommunismin paluuta.

Länsimaissa kehitystä seurattiin levottomana kunnes 2000-luvun alussa tapahtui kummia. Sarja vallankumouksia alkoi Georgiasta (2003). Sitä seurasivat Ukraina (2004) ja vielä Kirgisiakin (2005). Laurén korostaa, että mikään näistä ”värivallankumouksista” ei ollut yksiselitteisesti demokraattinen vallanvaihto. Etenkin Kirgisiassa kyseessä oli lähinnä vallankaappaus. Totta on sekin, että näitä hankkeita rahoittivat osittain amerikkalaiset järjestöt, esimerkiksi Soros-säätiö. Tämän vuoksi etenkin Putinin porukoille nämä vallankumoukset ovat punainen vaate. Heistä nämä olivat Washingtonista ohjattuja ”ulkomaisten agenttien” masinoimia kaappauksia, joita laajat kansanjoukot eivät tukeneet. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten säätiöiden apurahat käytettiin lähinnä vallankumousten perusrakenteiden luomiseen. Esimerkiksi nuorisojärjestöt järjestivät niiden avulla katuteatteritapahtumia. Missään tapauksessa yksistään ne eivät olisi saaneet satojatuhansia ihmisiä toreille ja parlamenttitalojen ympärille painostamaan hallituksia vaihtoon.

Kymmenen vuotta myöhemmin Laurén lähti tutustumaan näihin maihin. Hän selvittää kirjassa mikä meni pieleen. Miksi näistä hyvistä aluista huolimatta palattiin lähes samanlaisiin entisiin käytätöihin, korruptioon, keskinäiseen vihanpitoon ja omien ryhmäkuntaisten etujen ajamiseen. Kirjan kolme osaa, yksi jokaista maata kohti, avaavat historiallisia ja poliittisia näkökulmia kyseisten maiden osittain samanlaiseen kohtaloon.

Kirjan suurin ansio on kuitenkin mielestäni Anna-Lena Laurénin kyky mennä lähelle ihmistä. Hän osaa luoda luottamuksellisen suhteen haastateltavaan ja välittää yksittäisen ihmisen näkökulman kuhunkin käsiteltävään ongelmaan on se sitten etninen (morsiamenryöstö), poliittinen (kotiseudulleen palaavat karkotetut) tai taloudellinen (lahjonta, korruptio, toimimaton infrastruktuuri). Hän kirjoittaa järjellä ja tunteella, kriittisesti ja lämpimästi samassa lauseessa. Hänen kohdalla journalistipalkinnot ovat löytäneet oikeaan osoitteeseen. Esimerkkinä henkilökuva Kirgisiasta:

”Žamal puhuu vivahteikasta ja mehukasta venäjää, jossa ei ole vieraan korostuksen häivääkään. Hänen ulkomuotonsa – tukeva, voimakas hahmo yllä värikäs kirjava huivi, villatakki, villahame, musta nahkajakku ja lämpimät, käytännölliset talvisaappaat, tuo mieleeni sekoituksen omasta isoäitivainajasta ja Harley Davidson -prätkäilijästä.
Entisessä Neuvostoliitossa tällaisiin naisiin törmää tuon tuosta. He ovat aivan erityistä lajia. Eivät pelkää mitään. Yhteiskunnat romahtavat heidän ympärillään ja miehet kuolevat sydänkohtaukseen ja alkoholismiin, mutta he seisovat kuin kallio, järkähtämättä. He kyntävät eteenpäin kuin jäämurtajat irtolohkareiden seassa, tekevät vuorotyötä, hoitavat kodin, lapset, lapsenlapset, kannattelevat yhteisöjä hartioillaan ahdistumatta, valittamatta, miettimättä hetkeäkään etteivät selviäisi siitä mistä pitää.
Heitä katsoessani mieleeni tulee säe runoilijalta jota he eivät ole koskaan lukeneet, hän on suomenruotsalainen Solveig von Schoultz:
Luuletko nujertavasi minut, elämä?”

Sivut: 1 2

Siunattu hyvinvointivaltio ja sijoiltaan mennyt olkapää

Sixten Korkman: Talous ja utopia. Docendo 2012 (3. painos).

Tulin miettineeksi hyvinvointivaltiota ja sen toimintaa käytännössä, kun eräänä tammikuisena iltana olkapääni meni sijoiltaan, ja hain ja sain nopeasti apua keskussairaalan päivystyspoliklinikalta.

Hyvinvointikuntayhtymä peri jälkeenpäin minulta 41,80 euron maksun, joka oli mitätön korvaus saamastani palvelusta. Virka-ajan ulkopuolella, lauantai-iltana lääkärin, sairaanhoitajan, kahden röntgenhoitajan, vastaanottovirkailijan ja vahtimestarin tekemät työt sekä kahdet röntgenkuvat, tilanteen vaatima lääkitys, akuutti hoito ja jatkohoito-ohjeet. Tunsin suurta kiitollisuutta.

Olkapäävamma muistutti minulle, mikä siunaus hyvinvointivaltio on.  Hätätilanteessa saa apua, ja jos ei vallan ilmaiseksi, niin hyvin kohtuulliseen hintaan. Noihin aikoihin luin Sixten Korkmanin kirjaa Talous ja utopia, jossa hyvinvointivaltiosta puhutaan verraten paljon. Hyvinvointivaltio on ennen muuta länsieurooppalainen ja pohjoismainen erikoisuus, jossa jokseenkin kenellä tahansa on pääsy julkisten palvelujen piiriin.

Sixten Korkman on maamme arvostetuimpia talouden asiantuntijoita, joka on toiminut muun muassa ETLAn ja EVAn toimitusjohtajana ja Euroopan unionin ministerineuvoston talouspoliittisen osaston (Ecofin) pääjohtajana. Hänen selkeät ja kansantajuiset lausuntonsa talousasioista ilahduttavat television ajankohtaisohjelmissa.

Talous ja utopia on johdatus talouspolitiikkaan ja sen rooliin yhteiskunnassa. Teos pyrkii tarkastelemaan talouden maailmaa tiiviisti, mutta kattavasti ja yleistajuisesti. Eri näkemyksiä esitellään hyvin. Kirja on kiihkoton ja valaiseva. Yhteiskuntanäkökulmien lisäksi aiheita ovat muun muassa globaalit markkinat, makrotalous ja suhdanteet, EU-talous sekä talouspolitiikan oppiriidat. Lopuksi  bonuksena on napakka taloussanasto.

Hyvinvointivaltion yleisiä tavoitteita ovat taloudellinen turvallisuus, tulojen tasaus yli elinkaaren sekä köyhyyden torjunta. Suomalainen valtio tarjoaa lisäksi muun muassa terveydenhoitoa ja ilmaista koulutusta. Korkman toteaa, että nykyinen hyvinvointivaltiomme laajoine julkisine sektoreineen vaatii huomattavan paljon verotuloja eli laajaa veropohjaa. Juuri muita keinoja hyvinvointivaltion turvaamiseksi ei ole kuin laaja työssäkäynti ja verotus ja, väistämättä jossakin vaiheessa, eläkeiän nosto. Tiesitkö, että työeläkelait tulivat voimaan vuonna 1962, jolloin suomalaisen miehen elinajanodote oli 66 ja naisen 72 vuotta? Nyt miehen elinajanodote Suomessa on 79 ja naisen 85 vuotta.

Kirja käynnistyy lyhyellä katsauksella menneiden aikojen talous- ja yhteiskuntautopioihin Shangri-Lasta Sointulaan, kommunismista natsismiin. Toistaiseksi kaikki utopiat ovat epäonnistuneet, ja Korkmanin mukaan tästä kannattaa ottaa opiksi yhteiskuntasuunnittelussa. Yhteiskunnan on kyettävä hallitsemaan ristiriitoja legitiimisti, ihmiset eivät ole hyväntahtoisia ja epäitsekkäitä, ja ihmisen muuttaminen vie aina enemmän aikaa kuin ihanneyhteisöjen pystyttäjät toivoivat. Taloustiede, Korkman toteaa, tarjoaa hyödyllistä vastamyrkkyä niin utopioille kuin muille fantasioille.

Hyvä yhteiskunta perustuu silti ennen muuta luottamukselle. Ihmiset luottavat toisiinsa sekä yhteiskunnan instituutioihin. Demokratiassa on paljon potentiaalia hyvän tuottamiseen, mutta se edellyttää ihmisiltä viitseliäisyyttä ja perehtymistä.

Yhteiskunnan minimitehtävät ovat ”yövartijavaltion” tehtäviä: laki ja järjestys, ulkoinen puolustus, omistusoikeuden turvaaminen, vakaa hallinto, matala korruptio ja vakaa rahajärjestelmä. Useimmat länsimaiset valtiot tarjoavat enemmänkin. Hoivaa, terveyttä, koulutusta, monenlaista infrastruktuuria.  Kaikki tämä luo mahdollisuuksia taloudelliselle kasvulle. Valtio ei luo kasvua, mutta muokkaa sen edellytyksiä. Ja jos joku ihmettelee, onko kasvu välttämätöntä, niin tutkistelkoon seuraavaa.

”Laajassa tai historiallisessa katsannossa ei voi kiistää talouskasvun suotuisia vaikutuksia. Suomalaisten tulotaso on henkeä kohden on nyt [2012] noin viisitoistakertainen vuosisadan takaiseen tilanteeseen verrattuna. Voimakkaasti kohonnut tulo- ja varallisuustaso on pitkään jatkuneen kumulatiivisen kasvun tulosta. Kyse ei ole vain aineellisen elintason voimakkaasta kohenemisesta vaan hyvinvoinnin paranemisesta kaikilla mittareilla. Asunnot ovat paljon tilavampia ja niiden laatu parempi. Odotettavissa oleva elinikä on noussut, lapsikuolleisuus vähentynyt, koulutustaso kohentunut ja naisten asema parantunut. Päivittäiset työajat ovat lyhentyneet ja vuosilomat pidentyneet. Suomeen on luotu hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjoaa työttömyys- ja eläketurvaa, sosiaalipalveluja ja ilmaista koulutusta. Väite, jonka mukaan ’ennen oli kaikki paremmin’, on tässä perspektiivissä emävale.”

Taloustiede sinänsä ei Korkmanin mukaan suosittele maksimaalista talouskasvua, vaan sitä, että ihmisen tulisi saada vapaasti tehdä valintansa markkinaehtojen ja budjettirajoitustensa puitteissa.

Tietoteoksen ilmestyessä vuonna 2012 globaalin pankkikriisin jälkiä vielä korjailtiin. Suomen valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli silti vielä siedettävällä tasolla verrattuna pandemiakriisin tuomaan uuteen velkaan –  vuoden 2020 lopussa velkaa oli lähes 53% suhteessa bkt:een. Tämä kyllä hirvittää, sillä kuten Korkman kertoo, suuri julkinen velka on ongelma. Se tukahduttaa talouskasvua, veroja on kiristettävä tulevaisuudessa ja velka siirtyy perintönä tuleville sukupolville. Iso velka myös lisää kansainvälistä kriisiherkkyyttä.

Ympyrä sulkeutuu kirjan lopussa, kun Korkman palaa utopiateemaan referoimalla John Maynard Keynesin 1920-luvun lopulla kirjoittamaa esseetä The Economic Possibilities of Our Grandchildren. Keynes arveli, että 2020-luvulla ihmiskunta olisi tilanteessa, jossa yltäkylläisyyden, pääomakannan ja korkean tuottavuuden ansiosta työtä tehtäisiin vain muutama tunti päivässä ja ihmiset keskittyisivät kulttuuriin ja taiteisiin. Rahan tavoittelu jäisi toissijaiseksi.

Kuten hyvin tiedämme, näin ei tapahtunut. Yhä laajemmat joukot haluavat ja pääsevät kuluttamisen ja palveluiden piiriin, ja rahaa tavoitellaan merkkinä onnistumisesta. Korkman arvelee, että viime kädessä kyse voi olla ihmiselle ominaisesta taipumuksesta asettaa itselleen jatkuvasti uusia haasteita. ”Tämä on kehitystä eteenpäin vievä voima, joka tukee yrittäjyyttä ja tuottaa innovaatioita. Taloudellisesti ja poliittisesti vapaa yhteiskunta ei hevin päädy Keynesin uumoilemaan vakaaseen vapaa-ajan vieton ja ennallaan pysyvän kulutuksen tilaan.”

Sitäkin tärkeämpää olisi katkaista ”kasvun ja ympäristön saastumisen välinen kytkentä kasvun sisältöä muuttamalla”. Kasvun hedelmät eivät onneksi aina lisää saastumista, sillä kulutus voi kohdistua ja kohdistuukin jo palveluihin ja virtuaalisiin hyödykkeisiin, jotka eivät rasita luontoa samoin kuin aina uudet luonnonvaroja vaativat härpäkkeet.

Taina

Se on vale!

Jukka Paastela: Valhe ja politiikka : tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä (Gaudeamus, 1995)

”Valhe on politiikassa – tämä on perustava hypoteesimme – erittäin tavallista; se kuuluu politiikkaan sen välttämättömänä osana. Totuudellisuutta ei politiikan piirissä ole milloinkaan pidetty siihen ipso facto, sellaisenaan kuuluvana hyveenä. Hannah Arendt huomauttaa, että on hyvin yllättävää, kuinka vähän filosofisessa ja poliittisen ajattelun perinteessä on kiinnitetty huomiota valheitten merkitykseen sekä itse poliittisessa toiminnassa sellaisenaan että politiikkaa koskevissa arvostelmissamme.”

Jukka Paastela ottaa tämän haasteen vastaan. Hän perkaa mainiossa esi-trumpilaisessa kirjassa erilaisia valheiden, epätotuuksien ja sumutuksien verkkoja poliittisella areenalla. Hän kysyy, että jos valheet ovat olennainen osa politiikkaa, niin miksi näin on: onko politiikalla jokin sellainen ominaisuus, joka tekee siitä valheille muita elämänalueita otollisemman alueen?

Ihmisten keskinäiselle kanssakäymiselle ovat moninaiset valtasuhteet ominaisia. Kun jollakin on poliittista valtaa, hänellä on mahdollisuus vaikuttaa toisten käyttäytymiseen erilaisia sanktioilla, palkinnoilla tai kiihokkeilla. Politiikassa on myös kyse rajallisten voimavarojen jakamisesta.

”Pysyäkseen pystyssä valta edellyttää, että sen kohteet hyväksyvät sen jonkinasteisesti, ts. vallan on oltava legitiimiä. Tällöin vallanpitäjiä totellaan ja kulloistakin valtajärjestelmää tuetaan; ei siksi, että välttämättä tunnettaisiin erityistä rakkautta vallanpitäjiä tai valtajärjestelmiä kohtaan vaan – varsinkin demokratioissa – siksi, että vaihtoehtoja pidetään olemassa olevaa olotilaa huonompina tai niitä ei lainkaan tunneta.”

Sivut: 1 2