Siunattuja ohjuksia ja voittoisaksi voideltuja sotilaita

Juha Meriläinen : Putinin alttaripoika : patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota (Otava, 2023)

     ”Kirill eli Vladimir Gundjajev oli leningradilaisen pappissuvun vesa. Venäjän ortodoksisen kirkon ulkosuhteiden osaston johtaja metropoliitta Nikodim poimi älykkään ja kunnianhimoisen nuorukaisen siipiensä suojiin jo ennen kuin tämä ehti valmistua Leningradin teologisesta akatemiasta. Vain pari vuotta myöhemmin Kirillin nimi ilmaantui KGB:n dokumentteihin.

     ”Kirilliä koskevissa uutisissa muistetaan nykyisin mainita, että hän oli KGB:n agentti. Tämä tieto kertoo Kirillistä vielä melko vähän. Kansainvälisiä ekumeenisia tehtäviä, joihin Nikodim Kirillin johdatti, ei voinut tehdä ilman yhteistyötä KGB:n kanssa. Osa KGB:n kanssa yhteistyötä tehneistä papeista teki sitä vastentahtoisesti, osa vapaaehtoisesti. Suuri kysymys Kirillin ja monen muun neuvostoajan venäläisen papin kohdalla on, oliko kyseessä pappi, joka joutui yhteistyöhön KGB:n kanssa, vai KGB:n kasvatti, jonka tehtävänä oli soluttautua kirkkoon. Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan täysin varmaa vastausta.”

Metropoliitta Nikodim etsi aktiivisesti nuoria, lupaavia kykyjä kirkon palvelukseen. Monet ”Nikodimin pojista” nousivatkin keskeisiin tehtäviin, heistä näkyvimpänä ortodoksisen kirkon nykyinen patriarkka Kirill (synt. 1946). Nuoren Kirillin urakehitys oli nopea. Meriläisen mukaan se kertoo Kirillin lahjakkuudesta sekä viranomaisten suopeasta suhtautumisesta. KGB:ssä ensimmäinen merkintä Kirillistä löytyy vuodelta 1972. Hän aloitti 24-vuotiaana Nikodimin sihteerinä ja ehti toimia siinä vain vuoden, kun hänet nimitettiin Moskovan edustajaksi Kirkkojen maailmanneuvostoon, Geneveen.

Kirillin tuli raportoida KGB:lle kansainvälisten organisaatioiden toiminnasta. Lisäksi hänen tuli edistää niissä Neuvostoliitolle suotuisia päätöksiä. 1970- ja 1980-lukujen aikana Kirillistä tuli yksi Moskovan patriarkaatin merkittävimmistä diplomaateista. 1989 hänet nimitettiin Nikodimin entiseen virkaan ulkosuhteiden osaston johtajaksi ja 1991 hän sai metropoliitan arvon. Patriarkaksi hänet valittiin vuonna 2009.

Jo alussa Juha Meriläinen tekee muutaman asia selväksi. Hänen kirjansa ei ole provokaatio. Kirjan nimi ei ole patriarkka Kirilliin kohdistuva loukkaus. Termin Putinin alttaripoika Meriläinen lainasi paavi Franciscukselta. Kun paavi keskusteli Kirillin kanssa Putinin aloittaman sodan johdosta, Franciscus korosti, että kirkon johtajat eivät voi olla valtion pappeja. He eivät voi käyttää politiikan vaan Jeesuksen kieltä.
”Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi.”

Juha Meriläinen ei ole taustaltaan Venäjä-tutkija. Hän on työssään keskittynyt muun muassa uskonnon rooliin kylmässä sodassa sekä uskonnon ja nationalismin suhteeseen. Meriläinen tapasi patriarkka Kirillin ensimmäisen kerran 2018 eräässä muistojumalanpalveluksessa Pietarissa. Hän kiinnitti silloin huomiota Kirillin painokkaasti esittämään kritiikkiin samaa sukupuolta olevien parien avioliitoista. Lisäksi Kirill kuvasi valtion ja kirkon välistä suhdetta Venäjällä täysin toisin kuin valtiovallan edustaja omassa puheessaan. Sota Ukrainassa johti hänet pohtimaan tuota suhdetta tarkemmin ja kirjoittamaan siitä. Meriläisen kirja ruotii erinomaisen selkeästi kirkon ja valtion suhteen muutosta Venäjällä sekä Kirillin roolia muutoksen edustajana. Hän valottaa myös Venäjän ja Ukrainan historiaa ansiokkaasti. Teos sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon 2024.

Kirkon basaarista öljyä, tupakkaa, viinaa…

Neuvostojärjestelmä suojasi ortodoksikirkon uskonnollisen monopoliaseman. Samalla se kuitenkin piti kirkon resursseiltaan ja hengeltään heikkona. Kun Neuvostoliitto romahti, kirkko oli lähellä vararikkoa. Presidentti Jeltsin antoi 1994 ortodoksiselle kirkolle oikeuden tuoda tullivapaasti humanitaarisia avustuksia, joihin kuului mm. tupakka. Ulkosuhteiden osaston osuus oli noin 10 prosenttia koko maan tupakan tuonnista. Kirkon pankki Sofrino toi vero- ja tullivapaasti miljoonia pulloja ehtoollisviinejä. Tullivapaudesta luovuttiin 90-luvun loppupuolella rikosepäilyjen herättyä. Lisäksi ongelmia alkoi ilmetä rikollisryhmien kanssa, jotka myös kiinnostuivat tästä tuottoisasta bisneksestä. Talouslehti Forbes nosti esille myös Nikolo-Ugreshkyn luostarin. Sen piirissä liikuteltiin satojen miljoonien dollarien arvosta alkoholin myyntituloja, joita ei virallisissa raporteissa näy nimeksikään. Meriläinen arvelee, että todennäköisesti ortodoksisen kirkon tärkein tulolähde oli kuitenkin öljy.

Ortodoksisen kirkon vaurastuminen moninaisen yritystoiminnan avulla todistaa kirkon yhteiskunnallisen aseman vahvistumisesta. Kirkko sai valtiolta vero- ja tullihelpotuksia, eikä sen tarvinnut tehdä tiliä omaisuudestaan. Se on osoitus venäläisestä basaaritaloudesta. Se on osa klaanijärjestelmää, joka muodostuu monimutkaisista sukulais- ja lojaliteettiverkostoista. Kaikki omaisuus kuuluu klaanille ja viime kädessä tsaarille, joka jakaa taloudellisia oikeuksia alamaisille. Yksityisomaisuuden suojaa länsimaisessa mielessä ei ole. Professori Jukka Korpelan mukaan varallisuus on nykyään jonkinlainen lähipiirin sisäinen pooli, jossa ei aina tiedä mikä on kenenkin omaisuutta. Johtajien omien ja organisaatioiden rahojen välinen raja on häilyvä.

Kirkko oli ainoita toimivia instituutioita, jotka jäivät jäljelle Neuvostoliiton hajottua. Se oli aluksi resursseiltaan heikko, mutta sillä oli eräs merkittävä etu. Se kattoi sekä maantieteellisesti että kirkkopoliittisesti lähes koko entisen Neuvostoliiton alueen. 90-luvun puolivälin jälkeen kirkon vahvistuminen teki siitä valtiovallan silmissä entistä kiinnostavamman yhteistyökumppanin. Siksi sitä kannatti tukea ja kuunnella sen pyyntöjä. Ortodoksinen kirkko olikin ainoa taho, jolle valtiovalta palautti neuvostohallinnon takavarikoimaa omaisuutta.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Mehiläispesän lämpöä jäätyneeseen konfliktiin

Andrei Kurkov : Harmaat mehiläiset (suomentanut Arja Pikkupeura. Otava, 2023)

”Paistinpannun sijaan teekannu oli nyt vallannut kamiinan valurautakannen. Ulkona oli pimeää. Herätyskellon tikitys korvissa tuntui rauhoittavalta.
Aika se siinä tikittää. Pian on maaliskuu, pian talvi alkaa perääntyä. Sulaneen lumen jättämät lätäköt välkkyvät auringossa. Ensimmäiset mehiläiset lähtevät tiedustelulennolle, vaikka vihreys on vasta tuskin puhkeamassa roudasta heräilevän mustan maan peitoksi, sen lämmikkeeksi ja kaunistukseksi. Talven jälkeen mehiläiset eivät lennä pitkälle, ne treenaavat ja kertaavat suunnistustaitojaan. Pesät on kuitenkin jo siirretty aurinkoon, ne alkavat lämmetä ja talven kosteus kaikkoaa niiden sisältä.
Ilman täyttää suloinen, tuttu ja tyyni surina, joka tekee mehiläisiä rakastavan ihmisen maailmasta leppoisan ja kotoisan. Silloin ei enää niin haittaa, että jossain ammutaan – kaikkeen tottuu! Tärkeää on se, että luonnon täyttää elämä, sen äänet ja tuoksut, sen siipien suhina ja surina.”

Andrei Kurkovin kirja kuvaa tilannetta Ukrainassa vuonna 2017. Venäjä on vallannut Krimin ja Itä-Ukrainassa on menossa jäätynyt konflikti venäläismielisten separatistien ja ukrainalaisten välillä. Donbasissa rintamalinjojen välissä on harmaa vyöhyke, ei-kenenkään maa, jossa kuitenkin on kyliä, joissa vielä asutaan. Pikku Starhorodivkan kylässä asukkaita on tasan kaksi. Kirjan päähenkilö on työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen kaivosten turvallisuustarkastaja Sergei Sergeitš, 49 vuotta. Toinen asukas on Paška H’melenko, Sergein nuoruudenaikainen riitapukari, josta olosuhteiden pakosta on tullut ”frenemy” (vihystävä?).

Muut asukkaat pakenivat, kun kirkko räjähti konfliktin alettua ja muuan perhe kuoli ammuksen osuttua heidän autoonsa. Sergei kokee, että jos kaikki asukkaat lähtevät, niin kylä kuolee lopullisesti, eikä kukaan palaa sinne. Kirjassa rintamatilanne on vakiintunut, eikä kylää enää pommiteta. Kranaatteja lentää joskus yli ja siellä käy välillä molempien taistelevien osapuolten sotilaita. Paška on ystävystynyt venäläisten kanssa ja saa heiltä peräti elintarvikkeita. Sergein luona käy eräs ukrainalainen. Tekijän luoma kylä onkin oikea vedenjakaja. Siellä on kaksi pitempää katua, toinen on nimetty Leninin ja toinen Ukrainan kansallisrunoilijan Taras Ševtšenkon mukaan.

Sergein vaimo lähti useita vuosia aikaisemmin ja vei heidän tyttärensä lännemmäksi kotiseudulleen Vinnytsjaan. Sergein elämä on keskittynyt täysin mehiläisten hoitoon ja arjen pyörittämiseen. Kuusi pesää ei vaadi talvella huomiota, mutta elintarvikkeet ja lämpö aiheuttavat huolta, kun sähköä ei tule, kauppaa ei enää ole ja postin lopetettua toimintansa jää eläke saamatta. Lähikylästä Sergei sai hunajalla vaihdettua kananmunia: jos hän syö yhden joka toinen päivä, niin Nastja-mummolta saadut 20 kananmunaa riittävät melkein puolitoista kuukautta.

Andrei Kurkov kirjoitti kirjan 2018. Hän sanoo esipuheessa tehneensä vuoden 2015 jälkeen kolme matkaa Itä-Ukrainaan. Hän pääsi todistamaan, kuinka väestön sodan- ja kuolemanpelko vähä vähältä muuttui apatiaksi. Tuo tunnelma välittyy kirjasta hyvin.

Myös Sergein elämä käpristyy aivan muutaman hallittavissa olevan asian ympärille. Hän on opetellut elämään sodan kanssa kuin se olisi hankala juoppo naapuri. On parasta pysytellä huomaamattomana ja toivoa, että sota ei havaitse häntä.

Kevään mittaan rintamatilanne kiristyi. Viimeinen pisara Sergeille oli, kun hän joutui Paškan kanssa kokoamaan muovisäkkeihin miinaräjähdyksessä kuolleen venäläisen tarkka-ampujan jäännöksiä. Sotilas oli pitänyt erästä kylän taloa tukikohtanaan. Sergei oli vihjannut asiasta ukrainalaiselle Petrolle, joka aikaisemmin oli hoitanut hänen kännykkänsä latauksen. Sergei päätti viedä mehiläisensä kesän ajaksi pois sota-alueelta.

Kurkovin luoma kuva Sergeistä on hiukan hämmentävä. Hän on sangen itsetietoinen änkyrä. Aikaisemmin monet länsiukrainalaiset pitivät donbasilaisia maanmiehiään Venäjän aivopeseminä zombeina. Silloin harvoin kun Sergei pääsi kirjassa katselemaan televisiota, niin hänkin tuntui pitävän venäläisistä kanavista enemmän. Mieluummin viihdettä kuin poliitikkojen ainaista riitelyä Kiovasta. Matkalla hän herätti kiusallista huomiota, kun ei oma-aloitteisesti ja riittävän ripeästi polvistunut tien viereen kunnioittamaan kaatuneen sotilaan hautajaissaattoa. Kukaan ei nöyrrytä oikeaa donbasilaista, hän ajattelee. Ei ainakaan tuntematon vainaja. Erään kerran surutalossa hän kysyi leskeltä votkaa voidakseen kunnioittaa vainajaa ryypyllä. Oikeauskoisessa muslimikodissa. Tällä miehellä tuntuu olevan selviä puutteita toisten ihmisten huomioimisessa. Silti hänestä paljastuu empaattisempikin kerros varautuneisuuden pinnan alta.

Matka länteen osoitti Sergeille konkreettisesti, miten epäluuloisesti tällaiseen puolueettomuutta julistavaan henkilöön suhtauduttiin. Nykyiseen tilanteeseen verrattuna tuohon aikaan elettiin melkein idyllisissä oloissa. Muodollisuudet rajoilla olivat jäykät, mutta niistä päästiin sentään jotenkin läpi. Sergein ensimmäinen leiripaikka oli Vesele. Sieltä hänelle tuli nopeasti lähtö. Eräs sotatraumasta kärsinyt ja paikkakuntalaisia terrorisoinut ukrainalaisveteraani otti Sergein silmätikukseen ja rusikoi hänen vanhan autonsa kirveellä muotopuoleksi.

Sergei muisti eräässä mehiläiskongressissa tapaamansa Krimin tataarin Ahtem Mustafayevin. He eivät vuosikymmeniin olleet pitäneet yhteyttä. Silti Sergei uskoi Ahtemin voivan ottaa hänenkin mehiläiset tarhaansa väliaikaisesti. Andrei Kurkov välttää kovin jyrkästi ottamasta kantaa Ukrainan ja Venäjän väliseen konfliktiin. Sellainen ei Sergein luonteeseen sopisikaan. Silti miehittäjien luoma uhka väreilee koko Sergein Krimillä oleskelun ajan ja konkretisoituu muutamaan otteeseen. Venäläisen viranomaistoiminnan tolkuttomuuksista Kurkov antaa muutaman oivan näytteen. Missä muualla poika voi joutua selliin ajettuaan kaksi vuotta sitten kuolleen isänsä autoa; autoa, jonka ajamisesta vainaja ei ollut tehnyt asianmukaista valtakirjaa? Lukija kohtaa täällä myös muista kirjoista tutun nykyvenäläisen pullistelevan panrussistin.

Sergei keskustelee krimiläisen kauppiaan kanssa:

” – Ne teidän tataarit karkotetaan, nainen vaihtoi ykskaks puheenaihetta. – Eivät tykkää meistä.
– Miten niin eivät tykkää? Minua kyllä auttavat.
– Tepä ette olekaan me. Meidän valtaa, venäläisvaltaa, ne eivät kunnioita. Ne passitetaan varmaan takaisin sinne uzbekistaneihinsa. Olisivat pysyneet kiltisti siellä, mitä ne tänne tuppasivat…
– No tämähän on heidän maataan, mehiläishoitaja lausui arkaillen.
– Miten niin heidän! nainen kiihtyi hyvänsuovasti. – Ikiaikaista venäläistä oikeauskoisten maata! Jo ennen tataareja venäläiset toivat tänne Turkista ortodoksisen uskonnon, Khersonesokseen. Silloin ei ollut vielä mitään muslimejakaan. Turkkilaiset ne sitten tänne lähettivät samalla islaminuskon kanssa. Putin itse kertoi täällä käydessään, tämä on pyhää venäläistä maata!
– Minä kun en tunne historiaa, Sergeitš sanoi olkapäitään kohauttaen. – Kaikenlaista on voinut käydä.
– Niin se on mennyt kuin Putin sanoi, nainen toisti. – Putin ei valehtele!”

Sergei sai oleskella Krimillä 90 vuorokautta. Kun määräaika umpeutui, oli leiri purettava ja mehiläispesät pakattava taas auton peräkärryyn. Pesistä lingotun hunajan Sergei lahjoitti Aysılulle, Ahtemin vaimolle, jotta tämä voisi yrittää lahjoa poikansa ulos sellistä. Muuten edessä olisi joko armeija tai vankila. Turvallisuusjoukkojen viemän Ahtemin ruumis oli vihdoin löytynyt vuosien jälkeen ja hänet oli haudattu. Aysılu halusi lähettää tyttärensä Ukrainaan Sergein mukana pois tästä kauheudesta.

Rajan takana Ukrainassa Sergein oli tehtävä päätös tulevaisuuden suhteen. Minne auton keula on käännettävä? Yhteys entiseen vaimoon oli jälleen syntynyt, tosin vain muutamien lyhyiden puhelinsoittojen välityksellä, mutta Sergei arveli jonkinlaista pehmenemistä olevan ilmassa. Uusi naistuttavuus Veselestä kertoi, että paikallinen häirikkö oli räjäyttänyt itsensä, joten sielläkin olisi taas turvallista. Paška kotikylästä tiedotti, että baptistit ovat luvanneet tuoda talveksi hiiliä. Mutta he antavat hiiliä vain heille, jotka ovat silloin henkilökohtaisesti paikalla. Painaisiko tuo konkreettinen tarjous lopulta Sergein, vanhan kaivosmiehen, vaa’assa eniten?

Andrei Kurkov esipuheessa vuodelta 2020:

”Krimillä vierailin perheineni viimeksi tammikuussa 2014. Jo ennen niemimaan liittämistä Venäjään kaikkialla Sevastopolissa liehui Venäjän lippuja. Tämän romaanin loppupuoli on eräällä tapaa henkilökohtainen hyvästijättöni Krimille, jota ei enää kenties koskaan ole olemassa.
En myöskään tiedä, koska palaan seuraavan kerran Itä-Ukrainaan tai koska konflikti päättyy. Toivon silti vilpittömästi, että sota jättää harmaan vyöhykkeen asukkaat rauhaan, että se kaikkoaa ja että Donbasin mehiläisten tuottamasta hunajasta katoaa ruudin kitkerä jälkimaku.”

Toive ei kai voi mennä pahemmin pieleen. Sota pyyhkii yhä yli koko alueen ja on tuhonnut talot viimeisine asukkaineen. Uutiskuvien perusteella näkymä on sellainen, että tuskin siellä on mehiläisiäkään jäljellä tuottamaan minkäänlaista hunajaa.

Tommi

Kaksi Andrei Kurkovin englanninkielistä haastattelua The Guardian -lehden verkkosivuilta. Romaaneja venäjäksi kirjoittava Kurkov kertoo niissä venäjän kielen asemasta ja merkityksestä, sota-ajan todellisuuden vaikutuksesta luovaan työhön, toiminnastaan Ukrainan asian esille tuomisessa, sodan jatkumisen näkymistä ym. Murheellista että hän perheineen joutuu nyt kokemaan samaa, mitä hänen romaanihenkilönsä vuosia aiemmin.

10.2.2024 : Ukrainian writer Andrey Kurkov: ”I felt guilty writing fiction in a time of war” / Nicholas Wroe

5.4.2022 : ”I’m not scared of war any more”: Death and the Penguin author Andrey Kurkov on life in Kyiv / Viv Groskop

Nouse, mahtava Putininmaa, nouse pyhään sotaan

Mark Galeotti : Putinin sodat Tšetšeniasta Ukrainaan (suomennos Jere Saarainen. Minerva Kustannus, 2023)

Kirjan esittely on tehtävä ripeästi. Vaimo sanoo, että hän ei halua törmätä kotona kirjan kansikuvaan enää yhtään kertaa. Kuva onkin juuri sellainen, jolla iltapäivälehdet lisäävät myyntiään ja kasvattavat kansalaisten pelkotiloja. Aloitetaan siis rauhoittavalla tiedolla. Mark Galeotti päättää erinomaisen ja ajankohtaisen kirjansa arvioon Venäjän sotilaallisen uhan ja länteen kohdistuvan hyökkäyksen mahdollisuudesta:

”Putinin virkakausi presidenttinä on jakautunut kahteen osaan. Hänen kaksi ensimmäistä kauttaan 2000-luvulla olivat häkellyttävän onnistuneita, mutta monet edistysaskeleet haaskattiin tai kavallettiin 2010-luvulla tai sen jälkeen. Sama pätee myös hänen toimintaansa sotilaallisissa ja turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Venäjän asevoimat pelastui romahdukselta. Tšetšenia rauhoitettiin, vaikka keinot olivat likaisia, ja Venäjästä tuli jälleen maailmanvalta.

”Jos Putin olisi tyytynyt rakentamaan vahvaa valtiota Venäjän rajojen sisällä eikä haaveillut imperiumista, hänet luultavasti muistettaisiin menestyksekkäänä valtion rakentajana. Sen sijaan hän kuitenkin kurotti kauas. Venäjältä kestää vuosia tai kenties vuosikymmeniä toipua tuon virhearvion seurauksista. Niistä kärsivät lopulta myös hänen seuraajansa. Ennen kaikkea Venäjän asevoimat ovat saaneet kovan kolauksen, mutta myös maan talous ja yhteiskunta kantavat vielä pitkään Putinin sotien syviä ja kirveleviä arpia.”

Mark Galeottin kirja on perinpohjainen selvitys siitä, miten presidentti Putin onnistui 20 päivässä tuhoamaan noin 20 vuotta kestäneen Venäjän armeijan uudistusprojektin saavutukset. Alunperin kirja valmistui ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan helmikuussa 2022. Niiden tapahtumien valossa Galeotti muokkasi vielä tekstiä ja lisäsi kirjaan uuden luvun, jossa hän pohtii tilannetta kesäkuussa 2022.

Monta kymmentä vuotta Venäjään ja sotilasasioihin perehtynyt Mark Galeotti tunnustaa, että tuo hyökkäys yllätti hänetkin. Ennen helmikuuta hän arvioi sodan todennäköisyydeksi korkeintaan 30-40%. Hyökkäyspäätöstä ei Galeottin mielestä tehty terveellä järjellä. Itse asiassa Putin oli jo voitolla verettömässä sodassaan. Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan konflikti pelottivat sijoittajia pois Ukrainasta. Venäjän turvallisuusjoukot pidättivät ukrainalaisia aluksia ja viivyttivät ja takavarikoivat muita laivoja satamien edustalla. Venäläisten kiristyvä ote heikensi Ukrainan taloudellista asemaa. Länsivaltojen päämiehet vierailivat ahkerasti Putinin luona ja kulisseissa Zelenskyiä kehotettiin tekemään myönnytyksiä rauhan säilymiseksi. Galeotti arvelee, että hyvin sujunut operaatio Krimillä sekä Putinin luoma henkilökohtainen informaatiokupla saivat hänet uskomaan helppoon voittoon. Etenkin kun ”hännystelijät ja kritiikittömät turvallisuuspalvelujen työntekijät vakuuttivat, että ukrainalaiset kärsivät amerikkalaisten johtaman hallituksen alaisuudessa ja tahtovat tulla vapautetuiksi”.

Mark Galeottin kirja on niin perusteellinen, että uskon teoksen tulevaisuudessa löytyvän monen tutkijan ja sotilasaiheista kiinnostuneen lukijan käsikirjastosta. Galeotti käy läpi todella tarkasti kaikki sodat, jotka Putinin presidentti- ja vallassaolokausilla on käyty. Presidentinvirassa välillä pyörähtänyttä käsikassara Medvedeviä ei tietenkään lasketa.

Seuraavassa on esimerkki Galeottin perinpohjaisesta tyylistä, eli mitä tapahtui Georgiassa 2008. Presidentti Saakašvili halusi laittaa levottomuuksia aiheuttavat vähemmistökansallisuudet ojennukseen. Lisäksi hän oli puhunut avoimesti liittymisestä Natoon, mikä oli suora taisteluhaaste Moskovalle. Moskova alkoi yllyttää ja aseistaa eteläossetialaisia joukkioita. Ne rupesivat hyökkäilemään georgialaisten siviilien kimppuun ja hallituksen joukkoja vastaan. Lopulta osseetit rikkoivat vuoden 1992 aseleposopimuksen, kun he tulittivat tykeillä georgialaisten kyliä. Venäläiset onnistuivat provosoimaan presidentti Saakašvilin, kun hän määräsi puolestaan joukkonsa vastaamaan kapinallisten tuleen.

”Aloite oli nyt venäläisillä. Seuraavana päivänä suuri 4500 täysin taistelukykyisen sotilaan vahvistusjoukko 42. moottoroidusta jalkaväkidivisioonasta saapui yhdessä 19. moottoroidun jalkaväkidivisioonan 503. jalkaväkirykmentin, kahden 76. ilmarynnäkködivisioonan pataljoonan vahvuisen taisteluosaston, 22. erikoisjoukkoprikaatin osien sekä 487. helikopterilentorykmentin kymmenen Mi-24-taisteluhelikopterin ja taktisten Mi-8-kuljetushelikopterien kanssa. Joukkoja oli niin paljon, että Zhinvaliin johtavilla teillä oli jopa ruuhkaa. Kun ilta koitti 10. elokuuta, kaupunki oli tiukasti venäläisten käsissä ja operaatioalueella oli 10 000 venäläistä sotilasta.”

Kun vastaavaa tulee vastaan niin Tšetšenian sotien, Krimin, Syyrian kuin Itä-Ukrainan konfliktien kohdalla, niin asiaan vähemmän perehtynyt voi ajatella, että vähempikin riittäisi. Galeotti kuitenkin onnistuu vaikeassa tehtävässään pitää monenlaisten lukijoiden mielenkiinto yllä, sillä kirjassa on paljon muutakin. Sotatapahtumat ovat pääasia kuten teoksen nimikin sanoo, mutta tekijä käy läpi myös sotien taustat ja kyseiseen ajankohtaan liittyvät poliittiset kysymykset.

(1/2)

Sivut: 1 2

Näin naapurissa: vaikene tai valehtele

Mihail Šiškin : Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY, 2023)

”Venäjä-nimistä oikeusvaltiota tai valtiota ylipäätään ei oikeastaan ole olemassa. Näemme pelkästään länsimaisia tarkkailijoita varten kyhätyn kulissin. On kyse mafiasta, järjestäytyneestä rikollisesta valtarakenteesta, joka käyttää hyväkseen valtiollisia mekanismeja. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Neuvostoliiton syyttäjäviranomainen ilmaisi asian selvin sanoin:
’Nämä rikolliset ovat vallanneet valtiovallan ja tehneet valtiosta rikollisen toimiensa välineen.’
Juuri niin tapahtuu nykyään Venäjällä.”

Etsin pitkään sopivaa sanaa kuvaamaan Mihail Šiškinin tyyliä kirjan esseissä. En keksinyt. Lähinnä tuli mieleen vertaus: hän kirjoittaa kuin korkeaoktaanisella spriillä käyvä lihamylly. Myllyyn heitetään koko nyky-Venäjä, sitten Šiškin painaa nappia ja esittelee lukijalle tuloksen. Kun kaunokirjallisista teoksista moninkertaisesti palkittu kirjailija laittaa osaamisensa peliin, on jälki hurjaa.

”Venäjän historia osoittaa, miten valtio sukupolvien ajan johdonmukaisesti eliminoi järjestelmään sopeutumattomat ihmiset tai ajoi heidät maanpakoon. Loput asukkaista kehittivät venäläisen eloonjäämisen taidon. Joka yritti nostaa päänsä, teloitettiin. Oli terveellisempää pysyä hiljaa ja nuolla vallan saappaita.”
…
”Venäjällä vallan perusta ja sen ainut ja riittävä oikeuslähde on puhdas väkivalta. Valta voi kohdella meitä kaikkia aivan mielensä mukaan. Väestö on miehitysvallan armoilla. Murhatun runoilijan Osip Mandelštamin leski Nadežda Mandelštam sanoi kerran:
’Me elämme kuin kylläisen ihmissyöjän keittiönhyllyllä.'”

Mihail Šiškin syntyi Neuvostoliitossa, Moskovassa ja muutti 1995 Sveitsiin, jonka kansalaisuuden hän sai. Moskovassa hän oli työskennellyt nuorisolehden toimittajana kolme vuotta. Sitten hän oli opettanut saksaa ja englantia koulussa. Kirjassa käy muuten ilmi, että saksa oli Mihailin kouluaikana inhokkiaine. Voitettujen fasistien kieli. Jos oppilas ei suoriutunut riittävän hyvin muissa kielissä, hänet siirrettiin saksan ryhmään. Mihail oli erinomainen oppilas. Äiti vain sattui olemaan koulun rehtori. Hän pelkäsi joutuvansa syytetyksi siitä, että suosii poikaansa ja pakotti tämän opiskelemaan saksaa. Keino tepsi, syytettä ei tullut. Myöhemmin äidin harkintakyky petti. Hän salli järjestää kaksi vuotta aiemmin kuolleen Vladimir Vysotskin lauluihin perustuvan iltatilaisuuden koululla. Kantelu. Potkut. Syöpä. Šiškin kutoo yhteiskunnalliseen syytekirjelmäänsä vastaavia muistoja perheensä ja omasta elämästään niin Venäjällä kuin entisessä NL:ssa ja tulos on vangitsevan kiehtova.

Ja sitten nämä pelkistykset. Läpi koko kirjan tekstissä löytyy lauseita, jotka onnistuvat tiivistämään käsiteltyä aihetta erinomaisesti.

”Putin on oire, ei sairaus.”

”Synnyttävätkö diktatuuri ja diktaattori orjien populaation vai synnyttääkö orjien populaatio diktatuurin ja diktaattorin?”

”Passiivisena pysyminen ja täydellinen aloitekyvyttömyys ovat selviytymiskeinoja ja venäläisen mentaliteetin kultainen sääntö.”

”Me elävä sukupolvi olemme hansikas, historia on käsi.”

Palataan alun mafiaan. Mihail Šiškin huomauttaa, että Venäjällä ei ole muista maista tuttua mafiaa, siis itsenäistä järjestöä joka toimisi hallituksen ohella. Costa nostra on valtio. Valtion rakenteet ovat Venäjän mafia. ”Kun Venäjän uusi eliitti esittäytyi Jeltsinin aikakaudella, näyttämölle nousivat venäläisten pikkukaupunkien huijarit ja kelmit. Maan johtoon nousi kriminaalien joukko.”

Kun kriminaalit hallitsevat, vallitsee maassa prisonisaatio, rikollinen alakulttuuri. Kansa on vankina ja vankilamoraalin normatiivinen voima vaikuttaa Šiškinin mukaan nykyvenäläiseen yhteiskuntaan niin vahvasti, että sitä voi pitää sen perustana. Vankila tuntee vain yhden lain – voiman ja väkivallan. Itse asiassa peräti neljäsosa maan asukkaista on joko itse ollut vangittuna tai joku perheenjäsen on joutunut telkien taakse, näin myös Šiškineillä. Isoisä kuoli Siperiassa ja Mihailin veli joutui myös vankilaan. Vankilakokemukset vaikuttavat ihmisten mentaliteettiin ehkäisten tehokkaasti halun minkäänlaiseen vastarintaan.

Eräs selviytymiskeino on korruptio. Sitä vaatii myös vallalla oleva ”vallan vertikaali”, Šiškinin tiivistämänä:
”Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.”
Vallan vertikaali toimii omien ehdottomien sääntöjensä mukaan. On ehdottomasti kiellettyä ottaa vastaan enemmän lahjuksia kuin kyseisessä asemassa sopii. On suorastaan anteeksiantamaton rikos ottaa lahjus jakamatta sitä esimiehensä kanssa. Kuitenkin pahinta on olla rehellinen ja lahjomaton – sitä tämä vertikaali ei siedä.

Šiškinin analyysin mukaan vallan vertikaali perustuu ikivanhaan klaanirakenteeseen. Jos klaanin johtaja joutuu epäsuosioon, hän vetää koko joukkonsa mukanaan onnettomuuteen. Sitoutumisesta johtajaan tulee ehdoton: Venäjällä voi omistaa ainoastaan valtaa, ja uskollisuuden menetys johtaa omaisuuden menetykseen.
”Joka menettää hallitsijan luottamuksen, voi menettää myös omaisuutensa, koska se ymmärretään väliaikaiseksi nautintaoikeudeksi. Henkilökohtaisen, esivaltaa kohtaan ilmaistun uskollisuuden järjestelmä on hallintokoneiston vankka selkäranka.”

Tämä taas johtaa siihen, että eliitti piilottaa omaisuuttaan länteen. Täällä se nauttii lain suojaa. Mihail Hodorkovskin Jukos-konsernin tuhon myötä sai koko maailma nähdä, että Venäjällä ei ole yksityisomaisuutta eikä riippumatonta tuomioistuinta. Nämä kaksi peruskiveä vaaditaan, jotta tyypillinen markkinatalous voi ylipäätään toimia. Tavalliset kansalaiset elävätkin kuin viimeistä päivää eikä säästöjä kannata kerätä. Koskaan ei voi tietää, milloin rahat takavarikoidaan tai muuttuvat arvottomiksi. Asunnosta voi tulla häätö koska tahansa.

Venäjällä yhteiskunnan sosiaaliset tikapuut toimivat kuin keskiajalla: ”everstin pojasta ei voi tulla kenraalia, koska kenraalilla on oma poika”. Tällä tavoin on Venäjälle syntynyt jälleen kerran historiasta tuttu perinnöllinen valtionaristokratia. Kaikilla ylemmillä virkamiehillä näyttää olevan yllättävän lahjakkaita lapsia, jotka pääsevät hienoihin päiväkoteihin ja joiden koulutie vie siitä lähtien erilaisiin huipputehtäviin.

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjän kansan sopeutuminen surkeisiin elinolosuhteisiinsa tuntuu oudolta. Miten he sietävät tuollaista hallintoa? Šiškinin mukaan se on eloonjäämisstrategian tärkein ydin:
”Joka taipuu, ei taitu!”
Kansalaiset ovat kautta historian oppineet, että kaikki, niin hyvä kuin paha, tulee ylhäältä. Itse ei kannata yrittää mitään, kaikki päätetään ja hoidetaan muualta. Tällaisessa ympäristössä ei kansalaisyhteiskuntaa kehitetä, Šiškin arvelee. Tällä tavalla orjat katsovat alhaalta ylös. Heidän on pitänyt tottua vallan oikkuihin ja niinpä he antavat vallanpitäjien toimia mielensä mukaan.

Orjan keino: Pako rinnakkaistodellisuuteen eli televisiota ja viinaa. Niitä kuluu ja ne ovat Venäjällä taattu keino ratkoa kaikki ratkaisemattomat ongelmat. Hallitsija pitää yllä imperiumiaan propagandan avulla ja sotimalla.
”Imperiumi elää sodista. Voitot pidentävät sen elinkaarta.”
Kansalaisten nöyryytyksen tunteen kääntöpuolelta löytyy isänmaallisuus. Nöyryytetty hakee hyvitystä kärsimykselleen. Orja ylvästelee isäntänsä rikkaudella ja vallalla. Televisiokatsojia hivelee, kun heille muistutetaan maailmanluokan kulttuurihenkilöistä, jotka ovat venäläisiä. Meikäläisiä! Ei muisteta heitä, jotka tapettiin tai karkotettiin, ja että jäljellejääneet loivat suurteoksia valtiosta huolimatta.

Lännessä onkin etsitty selitystä venäläisten hämmästyttävälle sitkolle. Sen täytyy olla länsimaiselle järjelle käsittämätön ja arvoituksellinen venäläinen sielu, joka saa voimansa sakraalista ja salatusta. Venäläisiä tuollainen pohdiskelu yleensä imartelee. Vasili Grossman pelkisti asian kielletyssä romaanissaan Kaikki virtaa (1961):
”Venäjän arvoituksen ratkojien on aika ymmärtää, että yksinomaan tuhatvuotinen orjuus on luonut venäläistä sielua koskevan mystiikan.”

Tästä päästään historian osuuteen. Mihail Šiškin esittelee vauhdikkaasti koko Venäjän historian alkaen Kiovan Rusista ja kristinuskon tulosta Dnjeprin rannoille. Kultaisen ordan aika oli kauheaa. Mutta ei sen takia, että mongolit (tataarit) olisivat sortaneet venäläisiä, vaan he tekivät sen itse. Mongolit eivät halunneet miehittää maata, vaan luovuttivat hallinnon venäläisille ruhtinaille. Heidän tehtävänä oli koota verot ja sen he totisesti tekivät ja julmasti. Šiškinin mukaan tuolta ajalta on peräisin venäläisten hallitsijoiden näkemys kansasta hyväksikäytettävänä materiaalina ja suorastaan orjina.

Mihail Šiškin käsittelee esityksessään lisäksi
— kirkkoslaavin vaikutusta, joka aikanaan supisti suotuisien vaikutteiden leviämistä latinaa käyttävistä muista maista
— Pietari Suuren ns. ”eurooppalaistumista” 1700-luvulla: kutsuttiin vierastyöläisiä kehittämään tekniikkaa, mutta tulikin ihmisiä, jotka toivat mukanaan tuoreita yhteiskunnallisia aatteita, jotka tarttuivat
— Ukrainan sodan näkymiä: länsi lopulta perääntyy uhkailun ja kiristyksen kovetessa
— Sveitsiin siirrettyjä rikollisin keinoin hankittuja oligarkkien rahoja, jotka hänestä pitäisi ehdottomasti takavarikoida
— venäläisten teknisen osaamisen tasoa, esimerkkinä Sergei Korlojov ja avaruusraketit (Šiškin: syvänmerensateliitit koska ne eivät oikein pysy radallaan)
— ekokatastrofia Venäjällä: ”Maa tekee ekologista itsemurhaa tuskin tietoisena koko asiasta.”
— suuren kuolleisuuden perimmäisiä syitä
jne

Mihail Šiškin päättää kirjan toiveikkaissa merkeissä. Demokratian on jossakin vaiheessa pakko voittaa. Se on hänestä luonnon laki. Esimerkkinä hän kertoo nuorista, jotka uskaltavat esittää vastalauseensa seurauksista välittämättä. Nyt heitä on vähän, mutta heitä on pakko tulla lisää. Oman vastalauseensä Šiškin julkaisi 2013 avoimessa kirjeessä federaation lehdistö- ja media-agentuurille. Hänet oli kutsuttu osallistumaan New Yorkin kirjamessuille Venäjän virallisen kirjailijadelegaation edustajana. Hän kirjoitti (ote):

”Minun Venäjäni ei voi olla maa, jossa on vallassa rikollinen ja korruptoitunut hallitus, jossa valtio on kriminaalien hierarkia, jossa vaaleista on tullut farssi, jossa tuomioistuin palvelee vallanpitäjiä eikä lakia, jossa on poliittisia vankeja, jossa valtion televisiosta on tullut vallan huora ja jossa vallananastajat säätävät kasoittain mielettömiä lakeja, jotka vievät yhteiskunnan takaisin keskiajalle. En voi enkä halua olla tätä Venäjää edustavan virallisen venäläisen delegaation jäsen.”

Tommi

Kipeitä totuuksia Venäjästä ja Ukrainasta

Arvo Tuominen: Riisutut naamiot, särkyneet unelmat. readme.fi 2023.

Miksi ihmeessä Yhdysvaltain ulkoministerin James Bakerin piti vuonna 1990 mennä vakuuttelemaan Venäjän johtajille, että puolustusliitto Nato ei laajene itään päin? Presidentti George Bush oli painottanut Gorbatshoville samaa jo vuoden 1989 puolella. Kun Venäjä aloitti Ukrainan kriisin vuonna 2014, rauhaa yritettiin niin sanotuilla Minskin sopimuksilla, joita ei oikeasti aiottukaan noudattaa; Saksan ex-liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan ex-presidentti Francois Hollande myönsivät myöhemmin, että länsi tuki Minsk II -sopimusta vain saadakseen Natolle lisäaikaa varustaa Ukraina ja kouluttaa Ukrainan armeija, jotta se voisi ottaa takaisin Donbassin.

Vaikka Venäjä on mitä on, niin eihän ole ihme, että se tuntee tulleensa lännen jymäyttämäksi. Sillä Nato todellakin on laajentunut itään aina Suomea myöten, ja Ukrainan selkkaukseen on kietoutunut koko länsi. Nyt Naton juonet ja lännen sekaantuminen kaikkeen ovat osa Kremlin keskeistä propagandaa.

Arvo Tuomisen mielestä sota olisi ollut vältettävissä, mutta ei yritetty tosissaan. Erityisesti Yhdysvallat halusi heikentää Venäjää ja pullistelevaa Vladimir Putinia.

”Sodan kulku on vain Putinin mielestä vahvistanut hänen teoriaansa, sillä Ukrainan armeijan osoittautuminen kovaksi vastustajaksi todistaa hänen mielestänsä vain lännen olevan kaiken takana. Näin siitä huolimatta, että sota paljastaa myös Putinin Venäjän epäonnistumisen, tuhoisan ja traagisen epäonnistumisen”, Tuominen kirjoittaa.

Putin mokasi, koska Venäjän eliitti ei käsittänyt, että 90 prosenttia ukrainalaisista kannattaa itsenäistä Ukrainaa. Ja mitä valehtelemiseen tulee, niin Putin itse julisti vajaata viikkoa ennen hyökkäystä, että Venäjä ei tule aloittamaan sotaa Ukrainaa vastaan.

Kokeneen Venäjä-raportoijan Arvo Tuomisen uutuuskirja Riisutut naamiot, särkyneet unelmat käy läpi Ukrainan konfliktin taustan ja nykytilan ja kurkistaa myös tulevaisuuteen. Noista kiinnostavista ennustuksista tuonnempana.

Putin rinnastaa itsensä Pietari Suureen, mutta monen Venäjä-tuntijan mielestä Nikolai I on se tsaari, johon hän oikeammin vertautuu. Myös Arvo Tuominen on näillä linjoilla. Nikolai I:lle ja Putinille on Tuomisen mukaan yhteistä ”heidän tuntemansa valtava henkilökohtainen vastuu kaikesta, ortodoksisuuteen vetoaminen, oman kehon palvonta, militarismin ihailu ja immuunius uudistuksille”.

”Venäjä näkee itsensä – kuten kautta historiansa – imperiumina, joka kärsii ja uhrautuu muiden puolesta. Venäjä myös uhriutuu, sillä se katsoo, että sitä panetellaan ja ymmärretään tahallaan väärin.”

Venäjä on myös klaaniyhteiskunta, jossa ihmisen elämä on enemmän kiinni kaveruussuhteista kuin siitä, mitä itse osaa. Sukulaisia ja kavereita suositaan ja korruptio on maan tapa.

Venäjää johtavat uskovaiset patriootit, jotka kiroavat länttä, ”Gayrooppaa” ja muuta länsimaista hapatusta. Lännen homo- ja transparaatit edustavat Venäjälle vihattavaa rappiota. Venäjä hellii taas kerran ikivanhaa oppiaan lännestä, joka ”vainoaa” Venäjää.

Erittäin mielenkiintoinen on myös selostus Putinin kolmesta ”kilpimiehestä” Aleksandr Dugin, Jevgeni Prigozin ja Ramzan Kadyrov.  Tuoreeseen kirjaan on ehtinyt mukaan Prigozinin juhannuskapinakin.

Tuomisen mukaan Venäjällä taantumusta seuraa modernisaation aalto ja itään kääntymisen jälkeen on lännen vuoro. Heiluriliike jatkuu ääripäästä toiseen kuluttaen uskomattoman määrän inhimillistä ja taloudellista energiaa, ”mutta matka ei taitu juuri lainkaan”.

Eihän Ukrainakaan ole mikään pulmunen. Korruptio rehottaa, ja monien mielestä valta-asema on noussut presidentti Zelenskyille päähän. Maa on jakautunut Eurooppa-mielisiin ja raskaan teollisuuden itämielisiin. Jo ennen Venäjän hyökkäystä maa oli vajonnut Euroopan köyhimmäksi maaksi.

Sitten niihin tulevaisuudenkuviin. Arvo Tuominen ennustaa, että sodan häntä tulee olemaan pitkä. Ukrainalaiset tulevat vihaamaan venäläisiä sukupolvien ajan. Kun pöly laskeutuu ja jälleenrakennus alkaa, niin Ukrainan sisäiset ristiriidat nousevat väistämättä esiin. Kysytään myös, ”kannattiko mahdollisesta Nato-jäsenyydestä maksaa niin suuri hinta”.

Tuominen visioi niin ikään, että Venäjällä tullaan kysymään, kannattiko ”aivokuolleeksi” pilkatun Naton mahdollisen laajenemisen tähden ryhtyä tuhoisaan sotaan vai olisiko kannattanut yrittää diplomaattisia keinoja.

Tuominen on optimistinen Venäjän mahdollisuuksien suhteen, vaikkakin hän tietää, että venäläiset eivät ole kovin innokkaita rakentamaan kansalaisyhteiskuntaa ja ottamaan vastuuta maansa tekemisistä. Venäläiset ovat myös niin konservatiivisia, että brititkin kuulemma tuntuvat heihin verrattuna radikaaleilta.

Arvo Tuominen tuntee aiheensa. Hänen asiantuntemuksensa yhdistyneenä hieman sarkastiseen, ytimekkääseen tyyliin tuo lukijalle mielihyvää. Jospa vain kirja ei vilisisi ärsyttäviä kirjoitusvirheitä, kuten lyhenteistä puuttuvia kaksoispisteitä ja virheellisiä isoja kirjaimia. Kuuluisasta Kerenski-pilkkalaulusta puuttuu kokonainen rivi – eli jälleen kerran kirja, joka olisi hyötynyt napakasta ammatti-ihmisen, esimerkiksi toimitussihteerin, suorittamasta läpiluvusta.

Ukraina-aiheisia tietokirjoja on vuonna 2014 käynnistyneen kriisin jälkeen ilmestynyt suomeksikin melkoinen joukko. Nostan tähän pari teosta, joita on käsitelty tässä blogissamme Tainan ja Tommin aarrearkku.

Ukraina on tärkeä maailman vilja-aitta, jonka maineikkaaseen mustaan maaperään moni ahne on iskenyt silmänsä.

Tommi esitteli toukokuussa Elina Grundströmin teoksen Ukrainan musta multa, joka käsittelee juuri tätä puolta Ukrainasta. Kirja on juuri nyt ehdolla kulttuurilehti Kanavan vuoden tietokirjapalkinnon saajaksi perusteluina muun muassa, että ”jännityskertomuksen tavoin etenevä kirja avaa maatalouden ja maailmanpolitiikan välisiä yhteyksiä kiehtovasti ja elävästi. Kirja kuvaa myös hyvin korruption ja länsimaisesta poikkeavan työkulttuurin Venäjällä ja Ukrainassa aiheuttamia ongelmia.”

Linkki Tommin arvioon kirjasta Ukrainan musta multa: tositarina viljelysmaasta jonka piti ruokkia maailma (WSOY 2023).

Jos haluaa lukea yleisluontoisen asiantuntijakatsauksen eikä ole aikaa paksuihin kirjoihin, huippujournalistien Anna-Lena Laurénin ja Peter Lodeniuksen 129-sivuinen Ukraina – rajamaa vuodelta 2015 on hyvä vaihtoehto. Tommi esitteli kirjan Aarrearkussamme helmikuussa 2022 juuri ennen kuin uusi sotavaihe alkoi. Kirja kertoo kompaktisti Ukrainan problematiikan taustat, muun muassa Maidanin mielenosoituksiin johtaneet tapahtumat, sekä avaa outoa slaavilaista valehtelua.

Ote Tommin arviosta: ”Kun kaikki valehtelevat, on tilanne otollinen ”informaatiolle”, joka vetoaa tunteisiin ja viis veisaa tosiasioista. Silloin ei myöskään ole kovinkaan oleellista kuullaanko toista osapuolta ollenkaan. Länsi- ja Keski-Ukrainassa ollaan sitä mieltä että propaganda on muuttanut krimiläiset ja itäukrainalaiset ”zombeiksi”, Homo sovietukiksi, jotka töllöttävät Venäjän teeveetä, eivät halua muutoksia vaan tehdä vain työtä tehtaissaan. Donbassissa ja Krimillä ollaan vuorenvarmoja, että nimenomaan vastapuoli on aivopesty, Kiovassa hallitsee fasistinen juntta ja sotaa käydään USA:ta vastaan.”

Linkki Tommin arvioon kirjasta Ukraina – rajamaa.

Tästä nyt puheena olevasta kirjasta Riisutut naamiot, särkyneet unelmat lopuksi analyysi Vladimir Putinista Arvo Tuomisen sanoin.

”Putin on taustaltaan ennen kaikkea vakooja ja alan ammattitauti spionomania eli vainoharha on hänen vakavin sairautensa. Muutakin toki löytyy, sillä kun kuka tahansa seitsemänkymppinen pannaan viipalekuvaukseen, löytyy jokaiselta ainakin aivomassan hävikkiä ja kuluneita niveliä. Putinilla on myös tunnetusti lyhyt pinna ja muiden lyhytpinnaisten tavoin taipumus turvautua väkivaltaan. Tästä kertoo rankka tappeluhistoria, joka yltää lapsuuden kotipihasta Ukrainaan asti. KGBn tiedostoihin Putinista kirjattiin miinusmerkkinen huomio, että hänellä on taipumus ’liialliseen riskinottoon’. Kun tähän lisätään ilmeinen haluttomuus tehdä kompromisseja, niin eipä tarvitse ihmetellä missä mennään.”

Taina

Bisnesmiesten viljafutuurit vastaan ukrainalaisten pellot

Elina Grundström : Ukrainan musta multa : tositarina viljelysmaasta jonka piti ruokkia maailma (WSOY, 2023)

”Ajatus tuntui yksinkertaiselta ja vastaansanomattoman selvältä: otetaan maailman parasta multaa ja lisätään vähän sijoitusrahaa ja länsimaista teknologiaa. Se kuulosti reseptiltä, joka ei voisi epäonnistua.”

Miksi se kuitenkin meni pieleen, siitä kertoo Elina Grundströmin tarinallinen tietokirja. Se on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen Musta orkidea. Siinä kirjassa Grundström pohti miten hillitä ilmastomuutosta. Tässä kirjassa aiheena on toinen ihmiskunnan kohtalonkysymys: nälkä.

”Nälkä on kauhea asia ja Šarivkassa siitä tiedetään ihan liikaa. Ensin ihminen ei pysty ajattelemaan mitään muuta. Hän kuihtuu, masentuu ja muuttuu apaattiseksi. Vatsa turpoaa ja sydämenlyönnit hidastuvat. Sitten ihminen menettää järkensä ja ihmisyytensä. Pyydystää toisen onnettoman ihmisen säkkiin. Tappaa naapurinsa. Syö omia lapsiaan.
Ukrainan maaseudulla edes ihmissyöntiä ei kaunistella. Jokaisella tuntuu olevan siitä jokin suvussa kulkenut tarina, jonka he ovat valmiita kertomaan. Myös Jevdokian perheen naapuri oli menettänyt lapsen tällä hirvittävällä tavalla.
Voiko ihmiskuntaa odottaa ilmastonmuutoksen ja viljelysmaan köyhtymisen vuoksi uusi kauhistuttavien nälkäkriisien aika?”

Elina Grundström ei kuitenkaan synkistele luomalla uusia holodomorin kauhukuvia. Keskeinen asiasisältö tulee kiinnostavasti esille kirjan tarinaan liittyen. Tässä tarinassa on kolme päähenkilöä.

Ensimmäisenä esitellään diplomaattiperhessä kasvanut Joakim Helenius (s. 1957), todellinen kosmopoliitti. Isän asemapaikan vaihtuessa Joakim kävi kansainvälisiä kouluja. Samalla karttuivat kielitaidot sekä kyky sopeutua nopeasti uusiin olosuhteisiin. Taloustieteen opinnot Joakim Helenius suoritti Cambridgen yliopistossa, joka on perinteinen keynesiläisten tukikohta. Nuoret opiskelijat halusivat vasemmistolaisuudesta eroon ja lukivat mieluummin Milton Friedmania.

Valmistumisen jälkeen Helenius pysyi Lontoossa ja valitsi monesta tarjolla olleesta vaihtoehdosta Goldman Sachsin. Sitten hän isänmaallisuuden puuskassa teki virheliikkeen ja oli lyhyen aikaa töissä KOP:ssa, mutta tuli järkiinsä. Merrill Lynchin osastonjohtajana hän lopulta pääsi tekemään miljardiluokan valuutta- ja optiokauppaa. Vapaa-ajalla kotibileitä vanhempien omistamissa kartanoissa, gin tonicia ja vielä runsaammin viiniä, yökerhoja, joista yhdestä löytyi ensimmäinen vaimo. Kirjan alusta lukien lähes 50 sivua juppielämää ja häikäisevää kasinotalouden pintaliitoa. Olen jo jättämässä lukemisen kesken, mutta sitten Elina Grundström esittelee Natalian.

Kirjan toinen päähenkilö, Ukrainan Harkovassa syntynyt Natalia Tverdohlib (s. 1960) on jokseenkin Joakimin täydellinen vastakohta. Natalia opiskeli Harkovan yliopistossa biologiaa ja kemiaa. Hänkin pääsi nuorena matkustamaan, sillä yliopisto-opiskelijoille järjestettiin opintomatkoja Neuvostoliiton eri kolkkiin. Opinnot olivat ilmaisia, mutta valmistuttuaan opiskelijoilla oli velvollisuus työskennellä heille osoitetussa paikassa vähintään kolme vuotta. Natalia tuli opettajaksi Šarivka-nimiseen kylään, vajaan 100 kilometrin päähän Harkovasta. Vierailumatkoillaan Ukrainaan Elina Grundströmiin teki suuren vaikutuksen se, miten uutterasti paikalliset ihmiset hoitivat pienipalkkaisia töitään, puutarhojaan ja sukulaisia. Lisäksi monet tekivät kaikenlaisia vapaaehtoistöitä. Natalialla sellainen on paikallinen museo.

”Ensimmäinen asia, jonka Natalia sanoi itselleen, kun hän muutti Šarivkaan oli: ’Täällä on aivan mahtavaa, en enää koskaan mene takaisin kaupunkiin’.
Kaikki oli todellista ja oikeaa. Kylässä oli oikeita ihmisiä ja oikeaa ruokaa. Liikuntakin oli oikeaa, koska maalla ihmiset pysyivät hyvässä kunnossa työskentelemällä puutarhoissaan.”

Joakim Heleniusta ja Natalia Tverdohlibia yhdistävä tekijä oli Trigon Agri. Neuvostoliiton hajoaminen havahdutti Joakimin. Hän tunsi, että hänen kohtalonsa sai uuden suunnan, ja hän halusi osallistua kommunistisen blokin uudelleenrakentamiseen. Hän ei halunnut istua suuren investointipankin pienenä osasena, vaan ajatteli voivansa vaikuttaa asioihin tehokkaammin itsenäisenä yrittäjänä. Verotuksellisista syistä Joakim oli jo ehtinyt perustaa Man-saarille yhtiön nimeltä Trigon Holdings. Sen ympärille hän alkoi rakentaa yritysimperiumiaan. Ja koska hän halusi mieluummin olla iso kala pienessä lammikossa kuin pieni kala valtameressä, hän muutti Tallinnaan.

Joakim Helenius löysi 1990-luvun Virosta kaikupohjan talouspoliittisille ihanteilleen. Talousliberalismia toteutettiin maassa ehkä puhtaammin kuin missään muualla. Mart Laarin hallituksen 1992-94 tekemät talousuudistukset sopivat Heleniukselle mainiosti ja hän lähti toteuttamaan niitä käytännössä. Hän järjesti rahoitusta virolaisille, jotka perustivat innolla uusia yrityksiä. Eikä hänen rahoitusyrityksensä ollut vain passiivinen sijoittaja. Se hankki merkittäviä osuuksia Viron pankeista, tehtaista, rakennusliikkeistä jne. Heleniusta käytettiin asiantuntijana Baltian maiden valtionyritysten yksityistämisissä ja hän kanavoi Viroon satoja miljoonia euroja. Luonnollisesti hänen vaikutusvaltansa ja verkostonsa kasvoivat. Virolaisessa mediassa alkoi ihailevien äänien lisäksi kuulua happamia mielipiteitä tästä ”Isänmaan omistajasta”.

Natalia oli puolestaan joutunut Neuvostoliiton hajottua ongelmiin. Ukrainan itsenäistyttyä valtion tuet ja niiden myötä sovhoosin työntekijöilleen tarjoamat varmat tulot haihtuivat ilmaan. Natalian puolison Gennadin tulot muuttuivat epäsäännöllisiksi. Lopulta rahan tulo tyrehtyi kokonaan ja perhe sitkutteli Natalian pienellä opettajan palkalla. Paikka sovhoosin asuntojonossa meni sen sileän tien ja he asuivat edelleen vanhaan talliin kyhätyssä tilapäiseksi tarkoitetussa asunnossa. He hankkivat kaksi vuohta.

”Natalia alkoi herätä viikonloppuaamuina kukonlaulun aikaan. Hän lastasi polkupyöränsä astioilla, joissa oli vuohenmaitoa, juustoa ja smetanaa, ja pyöräili kymmenen kilometrin matkan läheisen pikkukaupungin torille myymään tuotteitaan. Sieltä hän jatkoi junalla muihin kaupunkeihin. Kotiin hän palasi usein vasta iltayhdeksältä.”

Koulun vararehtori. Kahden pienen lapsen äiti. Perheellä oli kuitenkin yksi hyväksi osoittautuva valttikortti. Kun Ukraina itsenäistyi ja valtiontilat purettiin, maat jaettiin maan laadusta riippuen noin 5-8 hehtaarin kokoisiin palstoihin. Ne jaettiin kolhoosien ja sovhoosien entisille työntekijöille. Ukrainalaiset eivät kuitenkaan tehneet samaa virhettä kuin venäläiset. Omaa palstaa ei saanut myydä. (Myyntikielto päättyi heinäkuussa 2021, mutta ulkomaalaisille maata ei Ukrainassa edelleenkään saa myydä.)

Sivut: 1 2

Polvihousu-Putin pilakuvissa

Jukka Lehtonen : Putileon Punaparte : yllätysten kevätretki (Kosminen Jänis, 2022)

Tämän kirjan hankinta oli heräteostos, johon Yle on syyllinen. Luin netistä sen sivuilta uutisen 14.1.2023. Siinä kerrottiin arkkitehti Jukka Lehtosesta ja hänen uudesta kirjasta, jossa on pilapiirroksia Vladimir Putinista ja Ukrainan sodasta. Jukka Lehtonen on harrastanut piirtämistä lapsesta asti. Sodan alettua hän lähetti aluksi pilakuvia lähinnä ystävilleen. Joulun lähestyessä syntyi idea: kootaan parhaat kuvat kirjaksi ja laitetaan se myyntiin. Kirjan myynnistä saatava tuotto lahjoitetaan ukrainalaisten avustamiseen. Jos tuntuu liian julmalta lähettää maksua vastaan omia terveisiä venäläisille tykistön kranaatteihin maalattuna, niin tällainen vaihtoehto on eräs varteenotettava mahdollisuus henkilökohtaisen tuen osoittamiseksi.

Jukka Lehtosen kirjan takakannessa:
”Venäläinen ruletti pyörii ja mustaa puhutaan valkoiseksi.Eläviksi kuolleiksi manipuloitu kansakunta, joka ei vähääkään välitä mistään ja historia, josta ammentaa myyttejä sepitettäväksi. Semmoisissa vesissä Putileon Punaparte tai tuttavallisemmin Putler, polvihousuikään jäänyt pieni mies, uiskentelee kuin kala ammeessa vaikka on itse vetänyt juuri tulpan irti. Nuoruudessa jäi jänskät agenttileikit kesken ja isoja pyssyjä on varastossa läjäpäin.”

Erikoisoperaation yhtenä perusteena Putin käytti venäläisten suojelemisella ns. uusissa kansantasavalloissa, jotka kansanäänestyksen jälkeen hakivat liittymistä Venäjää.

Sodan vuosipäivänä mieleen nousevat tunnelmat vuoden takaa. 25.2.2022 Eurooppa heräsi järkyttyneenä ja hämmentyneenä Ukrainan sodan ensimmäiseen aamuun. ”Putin valitsi sodan” otsikoi Helsingin sanomat pääkirjoituksensa kyseisenä päivänä. Ukraina oli jäänyt yksin puskurialueeksi Venäjän ja keskisen Euroopan väliin. Sen tragedia on, että liittoutumattomana sen ei arveltu saaan suojaa, kun sota pyyhkäisee sen yli.

Hyökkäys tuntui niin järjettömältä, että monet tunsivat voimatonta raivoa. Eräillä asiantuntijoillakin oli vaikeuksia saada tunteita kuriin, vaikka heillä oli tietoa asettaa Venäjän toiminta historialliseen perspektiiviin. Lehden haastatteleman, Helsingin yliopiston Euroopan historian professorin Laura Kolben tunteet olivat samanlaisia kuin itselläni (sivu A 6).

”Se miten Venäjän hyökkäys tullaan näkemään ja alkuvuoden 2022 kehitystä tulkitsemaan, jää tulevaisuuden historiankirjoittajille.
Mutta juuri tänään Kolbesta oli ’aivan hirveää herätä aamulla’.
’Yksilötasolla tulee valtavia turhautumisen, pettymyksen ja raivonkin tunteita. Sotakoneiston edessä yksi ihminen tuntee aina voimattomuutta, ja se on hyvin ikävä tunne. Koko kroppaa särkee, ihan oikeasti särkee.'”

Putinin lausunnot ja historiankäsitys vaikuttavat välillä todella oudoilta. Pandoran lipas on Jukka Lehtosella Palturin lipas.

Sota synnyttää uusia traumoja ja siitä seuraa historian tragedia. Laura Kolben mukaan pitäisi kunnolla purkaa vanhoja kerrostumia, jotta voitaisiin avata katse ja usko tulevaisuuteen. Meni lähes 50 vuotta, että vapauduttiin toisen maailmansodan jälkivaikutuksista. Muistin ja historiantulkintojen taistelu jatkuu, ja jälleen kysytään kenen historia on oikeaa historiaa. Menneisyyden kompleksisuutta ei halutakaan ymmärtää. Laura Kolben mielestä asetelma on tavattoman vaarallinen.

Itä-Suomen yliopiston yliopistolehtori Kati Parppei kertoo Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa 28.1.2023 isovenäläisestä ajattelusta ja siitä, miten se on vääristänyt venäläistä historiantulkintaa. Monissa muissa maissa kansallisia historiamyyttejä on pyritty purkamaan ja tarkastelemaan kriittisesti sekä tutkimuksessa että kouluopetuksessa. Siten on pyritty luomaan realistisempi kuva menneisyydestä. Varsinkin sodassa hävinneet valtiot ovat niin tehneet.

Voittajavaltio Venäjällä asia on päinvastoin: sankarimyyttejä pönkitetään ja epämukavampia asioita historiasta peitellään. Valtion sisäisen yhtenäisyyden ylläpitäminen edellyttää eheää ja sankarillista kansallista kertomusta. Tuloksena on ”suurvenäläisen sankaruuden näennäishistoria” sekä harhainen epärealistinen suhde menneisyyteen.

Ongelma johtuu siitä, että kansallinen historiakuvasto perustuu Venäjällä edelleen 1800-luvun kuvitteelliseen eheään kansalliseen historiaan. Siinä Venäjän valta nähdään pyhänä ylhäältä tulevana ja kyseenalaistamattomana jatkumona. Kati Parppein mukaan voidaan hyvin puhua väestön ”kollektiivisesta muistinmenetyksestä” eräiden tosiasioiden suhteen. Toinen vakava seuraus tuosta ajattelutavasta on miten Venäjä näkee asemansa maailmassa, mihin se katsoo olevansa oikeutettu oman asemansa perusteella ja miten se sitten toimii näiden päätelmien pohjalta (esimerkkinä etupiiriajattelu ja sotilaalliset toimet naapureita vastaan).

Helsingin sanomat siteeraa 25.2.2022 myös presidentti Volodymyr Zelenskyin koskettavaa vetoomusta kaikille venäläisille (sivu A 19).

”Zelenskyi tarttui myös siihen, kuinka Putin väitti Ukrainan olevan keinotekoinen maa, muka oikeutetusti osa Venäjää.
’Naapurit rikastuttavat toisiaan aina kulttuurisesti. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtä kokonaisuutta. Se ei sulata meitä teihin. Me olemme erilaisia, mutta se ei ole syy olla vihollisia. Me haluamme määrittää ja rakentaa tulevaisuutemme itse, rauhassa, tyynesti ja rehellisesti.’
’Useilla teistä on sukulaisia Ukrainassa, opiskelitte ukrainalaisissa yliopistoissa, teillä on ukrainalaisia ystäviä. Tiedätte luonteemme, periaatteemme, mikä meille on tärkeää. Kuunnelkaa itseänne, järjen ääntänne. Ukrainan kansa haluaa rauhaa.'”

Yksi ihminen tuntee voimattomuutta, mutta presidentti Zelenskyi oli silti vielä toiveikas:

”Sota vie takuut kaikilta. Kellään ei ole enää turvallisuustakuita. Ketkä kärsivät eniten? Ihmiset. Ketkä eivät halua tällaista tapahtuvan kenellekään? Ihmiset. Ketkä voivat pysäyttää asian? Ihmiset.”

Tommi

Huumori, tuo kavala mielipiteenmuokkaaja

Wladimir Kaminer : Marssimusiikkia : romaani (suomentanut Hannu Väisänen. Karisto Oy, 2002)

Seuraavassa kolme parikymppistä moskovalaisnuorta on lähtenyt esittämään musiikkiaan 1980-luvun Neuvostoliitossa:

"Matkamme ensimmäinen kohde oli Kiova. Katzman oli kerran asunutkin siellä ja tunsi kaupungin hyvin. Mammutti käytti kaksipäiväisen junamatkan valistaakseen meitä terveellisistä elintavoista. Ohi vilistävät pienet ukrainalaiskylät vaikuttivat surullisilta ja köyhiltä. Kaikkialla missä juna pysähtyi, näkymät olivat samat: puolialastomia lapsia, jotka yrittivät tappaa äärimmäisen laihaa vuohta; miehiä, jotka istuskelivat puulaatikolla ja joivat viiniä suurista vihreistä litranpulloista; vanhoja naisia, jotka raahasivat täysiä ämpäreitä. Jokaisessa asemakioskissa näkyi sama valikoima: nahistuneita omenoita, kahdenlaisia savukkeita ilman filtteriä ja kasa vanhoja lehtiä. Ja joka kerran tusinat mummot ympäröivät junan ja möivät itse tehtyjä lihapullia lämpimien kuoriperunoiden kera. Otimme Katzmanin kanssa tuon tuostakin maistiaisia. Mammutti ei vannoutuneena vegetaarina voinut sietää näkyä, eikä hänellä muutenkaan ollut luottamusta Ukrainan kansaan.
   "Ette arvaakaan, mitä kaikkea noissa lihapullissa on", hän valisti meitä, "vanhukset ovat kukaties vääntäneet lastenlapsensa lihamyllystä tai laittaneet sekaan rottia."
   "Ukrainalaislapset ovat mukavan pulleita, lisäksi he syövät paljon hedelmiä, joten luulisi heidän maistuvan hyvältä", Katzman vastasi."

Kirjan tekijä Wladimir Kaminer syntyi Moskovassa 1967. Kun rautaesirippu hävisi, hän lähti monen ikätoverinsa tavoin länteen vapauteen. Tuolloin vielä olemassa ollut DDR tarjosi Neuvostoliiton juutalaisille oleskelulupia, ja Kaminerit käyttivät mahdollisuutta hyväkseen. Tämä "luova monilahjakkuus" ihastui Berliinin eloisaan viihdeskeneen ja juurtui nopeasti sinne. Kahvila Burgerissa hän alkoi järjestää Russendisko-iltoja. Kymmenessä vuodessa hän oli oppinut saksaa niin hyvin, että saattoi kirjoittaa samannimisen esikoisteoksensa, kertomuskokoelman, joka suomennettiin nimellä Ryssändisko (2005). Tuo kirja sinkosi hänet välittömästi kuuluisuuteen Saksassa.

Esikoiskirja, oma radio-ohjelma, esiintymiset ja säännölliset lehtikirjoitukset lisäsivät "Saksan oman venäläisen kultapojan" suosiota. Termi on lainattu Ulla Hakasen artikkelista 2000-luvun venäläinen Berliini (Idäntutkimus 3/2003), jossa hän esittelee Wladimir Kaminerin varhaistuotantoa. Esikoista seurasi muutama muu kertomuskokoelma ja niiden jälkeen tämä hänen ensimmäinen "romaaninsa". Lainausmerkit siksi, koska kirjan seitsemän kappaletta muodostavat vain ajallisen jatkumon. Seitsemässä kappaleessa kuvataan päähenkilön luovimista erilaisten instituutioiden marginaaleissa niitä hyväksikäyttäen. Muuta isoa linjaa, puhumattakaan henkilöiden suhteista tai heidän kehittymisestään, saa tästä tarinakokoelmasta turhaan etsiä. Sen sijaan Kaminer tarjoilee esimerkkejä hajoavan neuvostoimperiumin merkillisyyksistä sekä tapaamistaan passiivisista toisinajattelijoista sekä hipeistä, rockareista ja muista erikoisista tyypeistä.

Kirjan minäkertoja ammentaa selvästi faktoja Kaminerin omasta elämäkerrasta: päivälleen sama syntymäaika, perhe ja vanhempien koulutus täsmäävät, samoin omat teatterialan opinnot. Kaminerin kirjan suhde todellisuuteen sekä oikeastaan koko kirjan tarkoitus jää hämäräksi. Stern-lehden haastattelussa  27.7.2007 Kaminer julistaa, että kirjoittajan tulee olla aikansa kronikoitsija. Kaikki muu olisi petosta kirjallisuutta kohtaan. Valitettavasti tähän mennessä oli jo syntynyt kuva pidäkkeettömästä satuilijasta, joten tuskin hän tuossa haastattelussakaan totta puhuu. Hänestä kertomuksessa tärkeintä on pelkästään se, että se tavoittaa lukijan. Silloin paino tulee väkisinkin sanalle viihdyttää eikä analysoida. Kun tätä kirjaa kaiken lisäksi mainostetaan veijariromaanina, niin kuinka paljon tekstiin voi silloin ylipäätään luottaa?

"Koulussa intohimoni jutunkertomiseen kehittyi entisestäänkin. Esiinnyin mielelläni taululla olipa sitten kyseessä kemia tai historia, maantieto tai eläinoppi - paitsi että kaavioni osoittautuivat keksityiksi, alkuaineita ei useimmiten ollut olemassakaan ja kaikki tiedot oli sekoitettu keskenään. Siitäkin huolimatta luokan johtajatar nimesi minut poliittiseksi informaattoriksi. Minun oli nyt joka viikko leikattava kaikista mahdollisista lehdistä tärkeimmät uutiset ja referoitava ne luokkatovereilleni. Tein kokeiluja. Otin vanhoja lehtiä ja kokosin uutisohjelman, joka oli todellista ajankohtaisempi ja jännittävämpi. Kukaan ei huomannut mitään. Luokkatoverit ottivat suuresti ihastuneina vastaan poliittiset esitelmäni. Kutakuinkin noihin aikoihin minulle selvisi, kuinka ohut todellisuuden ja kuvitelman välinen raja monesti on."

Jo tuolloin Neuvostoliiton koululaitoksessa näemmä kasvoi influenssereita ja harrastettiin valeuutisia. Eipä ihme, että ne toimivat nykyään niin hyvin. Lähdetään siis siitä, että tämäkin kirja on pääasiassa sepitettä: "Ei korkeakirjallisuutta, vaan silkkaa rock'n rollia" kuten Kaminer itse kirjan takakansitekstin mukaan sanoo. Kirjan tarinat eivät vain tahdo saada ilmaa alleen, komppi laahaa. Ne ovat häiritsevän lähellä todellisia tapahtumia. Otetaan vaikka tapaus Mathias Rust. 

Kaminerin minäkertoja suoritti parhaillaan asepalvelusta Moskovan lähistöllä sen kolmannessa puolustusrenkaassa, "Belka-rakettikompleksissa". Siihen kuului neljä upseeria (Juoppo, Homo, Karrieristi sekä Koomikko), kolmekymmentä sotilasta, tutka ja kolme rakettia. Tehtävä oli seurata tutkakuvaa ja ampua alas lähestyvä kohde. Romaanissa Rust "teki kokonaisen viikon kanssamme mitä halusi". Lopulta Rust lensi suoraan ilmatorjuntayksikön yli ja sotilaat ainoastaan seurasivat katseella. Päivystäjänä ollut Karrieristi ilmoitti asiasta ohjesäännön mukaan eteenpäin. Kirjan mukaan tapahtuneen seurauksena ilmatorjuntavoimien marsalkka Arhipov ampui itsensä ja siitä seurasi ketjureaktio, sarja muitakin itsemurhia aina esikuntaupseeriin saakka. Nykytietämys Venäjän armeijan käytännöistä ja kulttuurista häiritsee tekstiin eläytymistä täysin. Onko edes huumorin varjolla kuviteltavissa, että ylimmät esimiehet tekisivät itsemurhan ja varsinaiset syylliset jäisivät tyystin vaille seuraamuksia?

Vaan eihän tähän totena pitänytkään suhtautua. Koska juttu ei kuitenkaan ollut minusta edes hauska, niin ilonpilaaja-minä vaati tarkistaa netistä, mitä Rustin lennosta siellä tiedetään. Lento Neuvostoliiton ilmatilassa kesti vain neljä ja puoli tuntia. Rustin koneen siivet olivat vaarassa jäätyä ja hän joutui pudottautumaan välillä alas, jolloin hän hävisi tutkasta. NL:n ilmapuolustuksen alueita oli juuri järjestelty uudelleen ja tiedonkulussa niiden välillä oli kitkaa. Edellisenä päivänä oli lisäksi tapahtunut lento-onnettomuus. Ilmassa oli runsaasti liikennettä ja koska monet siviililentäjät eivät aina muistaneet heille annettua turvakoodia, ilmavalvonta merkitsi eräässä vaiheessa kaikki havaitut koneet omiksi. Muuten ilmatorjunta olisi voinut alkaa ampua omia. Itsemurhia ei tapahtunut. Pari ylintä komentajaa siirrettiin eläkkeelle ja Gorbatšov sai hyvän syyn poistaa suuren joukon muita perestroikaa vastustavia korkeita upseereita. Pelkkä faktakin voi olla kiinnostavaa.

Ukrainalaisten lisäksi Kaminerin suhde muihinkin neuvostokansoihin vaikuttaa kirjassa arveluttavan alentuvalta. Latvia on kuulemma aina ollut huumefanaatikkoja houkutteleva paikka, sillä heidän kansallinen keittiönsä käyttää miltei joka paikassa unikonsiemeniä. Siksi siellä on laajoja unikkoviljelmiä, joita talonpojat talojensa katoilta kiväärit kourassa öisin vartioivat. "Armenian perseennussijat" ja "Azerbaidžanin kullinimijät" käyvät välittömästi toistensa kimppuun ja mieluimmin aseistettuina kohdatessaan toisensa. Rikkaat tadžikit etsivät Afganistanista sijaisalokkaan, joka käy heidän poikansa puolesta Venäjän armeijan. Kasakit sentään ovat avoimia ja naiiveja ja heidän kanssaan voi ystävystyä.

Voi olla pelkkää kuvittelua, mutta rehellisimmillään Kaminer tuntuu minusta olevan aivan kirjan lopussa, kun hän on matkalla uuteen kotimaahansa Saksaan. Hän lukee junassa samanaikaisesti useampia asemalta ostamiaan kirjoja:

   "Vanha vanki, joka oli viettänyt jo yli kaksikymmentä vuotta kaltereiden takana, varoitteli uutta vankisukupolvea kolmesta asiasta, joita leirissä ei saanut tehdä: "Sinulla ei saa olla koskaan mitään odotuksia, pelkoja tai kysymyksiä. Vain silloin jäät henkiin", hän sanoi - Solšenitsynin kirjassa.
   Katselin ikkunasta. Valko-Venäjän metsät ulottuivat lähelle rataa. "Mitä sankempi metsä, sitä paksummat partisaanit", meillä sanottiin armeijassa. Olin ensi kertaa ylittämäisilläni kotimaani rajat. En pystynyt parhaalla tahdollanikaan noudattamaan vanhan vangin viisautta: minulla oli suuret odotukset, paljon kysymyksiä ja myös hieman pelkoa."

Myyntilukujen valossa saksalaisiin tällainen Kaminerin musta huumori ja sarkasmi tuntuu uppoavan. Olen ymmärtänyt, että joissakin piireissä myös savolaisten huumorintajua kuulutaan epäiltävän. Siksi luen Kuopion kaupunginkirjaston aineistovastaavan ansioksi sen, että hän ei usko kirjan keräävän tulevaisuudessa kovin laajaa lukijajoukkoa provinssissamme. Löysin kirjan nimittäin kirjaston poistohyllystä. Kun tarkistin kokoelmatilanteen, niin kirjasto ei ollut jättänyt jäljelle yhtään kappaletta edes varastoonsa. Tuskin olisin itsekään välittänyt tätä kokonaan lukea, mutta kun silmiin sattui tuo alun onneton kuvaus ukrainalaisista. Plus se, että Ylen Aamu-tv:ssä sotilasasiantutija oli juuri käynyt läpi Venäjän esittämät väitteet sodan käymiseksi Ukrainassa: ensin piti poistaa Ukrainan johdosta huumeita käyttävät piripäät, sitten piti puhdistaa maa natsismista. Nyt käydään muslimitsetseenien rinnalla pyhää sotaa satanismia vastaan. Niin että mikähän mahtaa olla syntilistan seuraava johdonmukainen ismi...?


Tommi

Vovan Valinnasta vähän käytettyä neukkudemokratiaa

Anna-Lena Laurén : Kuinka kallis vapaus : värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa (suomentanut Liisa Ryömä. Teos, 2013)

Demokratian rakentaminen on kivuliasta, Anna-Lena Laurén kirjoittaa.
”Se on kivuliasta entisissä neuvostotasavalloissa. Se on kivuliasta arabimaissa. Kun me länsimaalaiset ihmettelemme, miksi se kestää niin kauan, miksi takaiskuja täytyy tulla niin usein, kuinka nuo eivät herran tähden tajua miten demokratia toimii, niin juuri me itse olemme ymmärtäneet todellisuutta väärin. Demokratian toteuttaminen ei ole suoralinjainen, looginen, tehokas prosessi. Se on pitkä rivi yrityksiä ja epäonnistumisia, ja sen keskellä olija saa harvoin todellista kokonaiskuvaa.”

Kun Neuvostoliitto romahti, 15 maata vapautui ikeestä. Laurénin mielestä vapautumisesta ei oikeastaan voi puhua. Monet noista maista siirtyivät nopeasti uudenlaiseen autoritarismiin. Baltian maita lukuun ottamatta demokratisoitumisprosessi ei päässyt alkamaan entisissä neuvostovaltioissa. Tuli suljettuja yksipuoluejärjestelmiä (Valko-Venäjä, Turkmenistan). Toisissa valtiojohto yritti toteuttaa eräitä uudistuksia, mutta yhteiskunnissa rehotti edelleen korruptio ja valtaapitävä kerros kahmi itselleen etuja sekä nimitti sukulaisia ja ystäviä korkeisiin virkoihin (Ukraina, Moldova). Täysautoritaarinen malli vallitsi Kaukasian maissa (poikkeuksena Kirgisia). Vapautta odottaneet ja köyhtyneet kansalaiset olivat pettyneitä. Periaatteessa demokratia olisi hyvä, mutta kun sitä ei voi syödä. Alettiin toivoa kommunismin paluuta.

Länsimaissa kehitystä seurattiin levottomana kunnes 2000-luvun alussa tapahtui kummia. Sarja vallankumouksia alkoi Georgiasta (2003). Sitä seurasivat Ukraina (2004) ja vielä Kirgisiakin (2005). Laurén korostaa, että mikään näistä ”värivallankumouksista” ei ollut yksiselitteisesti demokraattinen vallanvaihto. Etenkin Kirgisiassa kyseessä oli lähinnä vallankaappaus. Totta on sekin, että näitä hankkeita rahoittivat osittain amerikkalaiset järjestöt, esimerkiksi Soros-säätiö. Tämän vuoksi etenkin Putinin porukoille nämä vallankumoukset ovat punainen vaate. Heistä nämä olivat Washingtonista ohjattuja ”ulkomaisten agenttien” masinoimia kaappauksia, joita laajat kansanjoukot eivät tukeneet. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten säätiöiden apurahat käytettiin lähinnä vallankumousten perusrakenteiden luomiseen. Esimerkiksi nuorisojärjestöt järjestivät niiden avulla katuteatteritapahtumia. Missään tapauksessa yksistään ne eivät olisi saaneet satojatuhansia ihmisiä toreille ja parlamenttitalojen ympärille painostamaan hallituksia vaihtoon.

Kymmenen vuotta myöhemmin Laurén lähti tutustumaan näihin maihin. Hän selvittää kirjassa mikä meni pieleen. Miksi näistä hyvistä aluista huolimatta palattiin lähes samanlaisiin entisiin käytätöihin, korruptioon, keskinäiseen vihanpitoon ja omien ryhmäkuntaisten etujen ajamiseen. Kirjan kolme osaa, yksi jokaista maata kohti, avaavat historiallisia ja poliittisia näkökulmia kyseisten maiden osittain samanlaiseen kohtaloon.

Kirjan suurin ansio on kuitenkin mielestäni Anna-Lena Laurénin kyky mennä lähelle ihmistä. Hän osaa luoda luottamuksellisen suhteen haastateltavaan ja välittää yksittäisen ihmisen näkökulman kuhunkin käsiteltävään ongelmaan on se sitten etninen (morsiamenryöstö), poliittinen (kotiseudulleen palaavat karkotetut) tai taloudellinen (lahjonta, korruptio, toimimaton infrastruktuuri). Hän kirjoittaa järjellä ja tunteella, kriittisesti ja lämpimästi samassa lauseessa. Hänen kohdalla journalistipalkinnot ovat löytäneet oikeaan osoitteeseen. Esimerkkinä henkilökuva Kirgisiasta:

”Žamal puhuu vivahteikasta ja mehukasta venäjää, jossa ei ole vieraan korostuksen häivääkään. Hänen ulkomuotonsa – tukeva, voimakas hahmo yllä värikäs kirjava huivi, villatakki, villahame, musta nahkajakku ja lämpimät, käytännölliset talvisaappaat, tuo mieleeni sekoituksen omasta isoäitivainajasta ja Harley Davidson -prätkäilijästä.
Entisessä Neuvostoliitossa tällaisiin naisiin törmää tuon tuosta. He ovat aivan erityistä lajia. Eivät pelkää mitään. Yhteiskunnat romahtavat heidän ympärillään ja miehet kuolevat sydänkohtaukseen ja alkoholismiin, mutta he seisovat kuin kallio, järkähtämättä. He kyntävät eteenpäin kuin jäämurtajat irtolohkareiden seassa, tekevät vuorotyötä, hoitavat kodin, lapset, lapsenlapset, kannattelevat yhteisöjä hartioillaan ahdistumatta, valittamatta, miettimättä hetkeäkään etteivät selviäisi siitä mistä pitää.
Heitä katsoessani mieleeni tulee säe runoilijalta jota he eivät ole koskaan lukeneet, hän on suomenruotsalainen Solveig von Schoultz:
Luuletko nujertavasi minut, elämä?”

Sivut: 1 2

Ukraina – repeilevä tilkkutäkki

Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius: Ukraina – rajamaa (suomennos: Liisa ja Robert Ryömä. Teos & Schildts & Söderströms, 2015)

Anna-Lena Laurén:
”On helmikuun 19. vuonna 2014. Tuona päivänä Maidanilla kuolee ainakin seitsemän ihmistä.
Seuraavana aamuna istun hotelli Ukrainassa aamiaisella ja kuulen äkkiä, että kadulla ammutaan laukaus toisensa jälkeen. Toiset niistä viheltävät, toiset ujeltavat. Kumiluoteja ja kovia panoksia vuoron perään.
Ihmisiä ammutaan keskellä katua, maassa jota olen tarkkaillut vuosikausia, johon tutustunut ja jota rakastanut. Tuntuu epätodelliselta istua tässä kahvikuppi edessä ja kuulla noita laukauksia. Mutta mielenosoittajista ei tunnut samalta. He ovat jo kauan tienneet miten tämä päättyy ja ovat valmiit maksamaan hinnan.
Luvut noiden päivien kuolonuhreista vaihtelevat. Mielenosoittajia 82-103, poliiseja 13. Loukkaantuneita yli tuhat.”

Ansioituneet ja pitkän linjan toimittajat Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius kirjoittivat yhdessä kirjan Ukrainasta nopeasti noiden Maidan-aukion tapahtumien jälkeen. Kirjassa on vuorotellen heidän kummankin itsenäisesti kirjoittamia artikkeleita. Laurénin painopiste on silminnäkijähavainnoissa ja henkilöhaastatteluissa. Lodenius laajentaa taustoja ja kuvaa pitempiä kehityslinjoja. Anna-Lena Laurén on toiminut pitkään kirjeenvaihtajana Venäjällä. Ensin hän oli Ylen toimittaja ja nykyisin Hufvudstadsbladetin ja Svenska Dagbladetin kirjeenvaihtaja. Peter Lodenius on entinen Ny tid -lehden päätoimittaja ja hän on kirjoittanut aikaisemmin kirjan Ukraina – mitt i Europa (2006).

Maidanin mielenosoitus (”Euro-Maidan”) oli alkanut marraskuussa 2013. Silloin presidentti Janukovytš ei allekirjoittanutkaan EU:n kanssa valmisteltua kumppanuussopimusta, vaan alkoi luoda läheisempiä suhteita Venäjään. Tuo suunnanmuutos oli liikaa Janukovytšin menoon jo ennestään kyllästyneille ihmisille:

Anna-Lena Laurén:
”Janukovytš on sijoittanut ystäviä ja sukulaisia Ukrainan kaikkiin korkeisiin virkoihin (samoin kuin edeltäjänsä Viktor Juštšenko). Hän on hämähäkki verkkojärjestelmässä jossa hän itse, hänen poikansa, ystävänsä ja korkeat virkamiehet kahmivat itselleen valtavia omaisuuksia. Järjestelmän perusta on lojaalisuus häntä itseään kohtaan eikä hän tahdo että muut pääsevät sitä valvomaan. Mutta Maidanin mielenosoittajat haluavat juuri sitä.
Ehdottomuudessa on kyse osittain tästä. Janukovytšin hallinto lepää varastamisen ja korruption perustalla, mikä Ukrainan presidenttien suhteen ei ole lainkaan tavatonta. Maidanin mielenosoituksissa on kyse siitä että tästä perustasta tahdotaan kokonaan eroon.”

Lyhyeen kirjaan (129 sivua) on saatu mahtumaan kattava tietopaketti Maidanin tapahtumiin johtaneista syistä sekä Ukrainan muistakin ongelmista ja niihin vaikuttavista taustatekijöistä. Lyhyesti sivutaan myös Ukrainan kirjavaa historiaa. Jako länsimieliseen ja venäjämyönteiseen osaan ei ole niin yksioikoinen kuin täällä lännessä joskus on erehdytty ajattelemaan. Kansantasavallat Donbassissa taistelevat Venäjän tuella Kiovan hallintoa vastaan. Kyse siellä on haluttomuudesta alistua keskusvallalle sekä kulttuurisesta yhteenkuuluvuudesta. Eräs kipupiste on kielikiista. Sen ongelma on, että kansalaisillä ei ikinä ollutkaan oikeutta saada viranomaispalvelua omalla äidinkielellä. ”Kieli on väline jolla lyödään toista päähän jotta näytettäisiin missä kaapin paikka on.” Samalla on kuitenkin huomattava, että isolle osalle ukrainalaisista kieli ei koskaan ollut ongelma. Molempia ymmärretään (haluttaessa), mutta niiden tärkeysjärjestys on ajan kuluessa vaihdellut.

Kielen lisäksi Ukrainan yhtenäisyyden rakentamista ovat hankaloittaneet useat etniset ryhmät ja heimot (ruteenit, lemkot, boykot, hutsulit jne). Ukrainalaiset oligarkit ovat yleensä selvästi nousseet jostakin tietystä ryhmästä. Koska he ovat olleet politiikassa merkittävämmässä asemassa kuin Venäjällä, he ovat voineet mainiosti edistää tämän ryhmän etuja, mikä tietenkin muualla on herättänyt katkeruutta. Venäjällä Putin laittoi oligarkit ojennukseen ja palvelemaan johdon määräyksiä.

Kirjassa esitetty esimerkki miehityksen jälkeiseltä Krimiltä kertoo miten tämä ero on ruohonjuuritasolla havaittu. Oleg, joka aiemmin hankki elantonsa vuokraamalla kesämökkejä venäläisille turisteille kertoo Anna-Lena Laurénille:

”- Hinnat syöksyivät korkeuksiin kun rupla otettiin käyttöön. Ne venäläisturistit joita palvelin ennen eivät tule enää. Sen sijaan Venäjän valtiolliset yritykset ja kunnat lähettävät työntekijöitään maksetuille lomille, mutta ei niillä ole rahaa eivätkä ne kuluta mitään. Venäjä tappaa kaikki pienyrittäjät. Ukrainan aikana meillä oli korruptiota joka tasolla mutta yrittäminen onnistui silti. Sitä maksoi vähän sinne ja vähän tänne, ja kaikki järjestyi.
Venäjällä korruptio toimii eri tasolla – talouselämää hallitsevat suuret valtiolliset yritykset tai yrittäjät jotka hoitavat otkatia (korruptoituneita valtiollisia hankintoja). Korkeat verot ja byrokratia tukehduttavat kaikki muut. Tehän tiedätte ettei lakia voi noudattaa ainoassakaan entisessä neuvostomaassa, mutta Venäjällä pienyrittäjältä edellytetään sitä.”

Sivut: 1 2