Avainsana-arkisto: Ukraina

Huumori, tuo kavala mielipiteenmuokkaaja

Wladimir Kaminer : Marssimusiikkia : romaani (suomentanut Hannu Väisänen. Karisto Oy, 2002)

Seuraavassa kolme parikymppistä moskovalaisnuorta on lähtenyt esittämään musiikkiaan 1980-luvun Neuvostoliitossa:

"Matkamme ensimmäinen kohde oli Kiova. Katzman oli kerran asunutkin siellä ja tunsi kaupungin hyvin. Mammutti käytti kaksipäiväisen junamatkan valistaakseen meitä terveellisistä elintavoista. Ohi vilistävät pienet ukrainalaiskylät vaikuttivat surullisilta ja köyhiltä. Kaikkialla missä juna pysähtyi, näkymät olivat samat: puolialastomia lapsia, jotka yrittivät tappaa äärimmäisen laihaa vuohta; miehiä, jotka istuskelivat puulaatikolla ja joivat viiniä suurista vihreistä litranpulloista; vanhoja naisia, jotka raahasivat täysiä ämpäreitä. Jokaisessa asemakioskissa näkyi sama valikoima: nahistuneita omenoita, kahdenlaisia savukkeita ilman filtteriä ja kasa vanhoja lehtiä. Ja joka kerran tusinat mummot ympäröivät junan ja möivät itse tehtyjä lihapullia lämpimien kuoriperunoiden kera. Otimme Katzmanin kanssa tuon tuostakin maistiaisia. Mammutti ei vannoutuneena vegetaarina voinut sietää näkyä, eikä hänellä muutenkaan ollut luottamusta Ukrainan kansaan.
   "Ette arvaakaan, mitä kaikkea noissa lihapullissa on", hän valisti meitä, "vanhukset ovat kukaties vääntäneet lastenlapsensa lihamyllystä tai laittaneet sekaan rottia."
   "Ukrainalaislapset ovat mukavan pulleita, lisäksi he syövät paljon hedelmiä, joten luulisi heidän maistuvan hyvältä", Katzman vastasi."

Kirjan tekijä Wladimir Kaminer syntyi Moskovassa 1967. Kun rautaesirippu hävisi, hän lähti monen ikätoverinsa tavoin länteen vapauteen. Tuolloin vielä olemassa ollut DDR tarjosi Neuvostoliiton juutalaisille oleskelulupia, ja Kaminerit käyttivät mahdollisuutta hyväkseen. Tämä "luova monilahjakkuus" ihastui Berliinin eloisaan viihdeskeneen ja juurtui nopeasti sinne. Kahvila Burgerissa hän alkoi järjestää Russendisko-iltoja. Kymmenessä vuodessa hän oli oppinut saksaa niin hyvin, että saattoi kirjoittaa samannimisen esikoisteoksensa, kertomuskokoelman, joka suomennettiin nimellä Ryssändisko (2005). Tuo kirja sinkosi hänet välittömästi kuuluisuuteen Saksassa.

Esikoiskirja, oma radio-ohjelma, esiintymiset ja säännölliset lehtikirjoitukset lisäsivät "Saksan oman venäläisen kultapojan" suosiota. Termi on lainattu Ulla Hakasen artikkelista 2000-luvun venäläinen Berliini (Idäntutkimus 3/2003), jossa hän esittelee Wladimir Kaminerin varhaistuotantoa. Esikoista seurasi muutama muu kertomuskokoelma ja niiden jälkeen tämä hänen ensimmäinen "romaaninsa". Lainausmerkit siksi, koska kirjan seitsemän kappaletta muodostavat vain ajallisen jatkumon. Seitsemässä kappaleessa kuvataan päähenkilön luovimista erilaisten instituutioiden marginaaleissa niitä hyväksikäyttäen. Muuta isoa linjaa, puhumattakaan henkilöiden suhteista tai heidän kehittymisestään, saa tästä tarinakokoelmasta turhaan etsiä. Sen sijaan Kaminer tarjoilee esimerkkejä hajoavan neuvostoimperiumin merkillisyyksistä sekä tapaamistaan passiivisista toisinajattelijoista sekä hipeistä, rockareista ja muista erikoisista tyypeistä.

Kirjan minäkertoja ammentaa selvästi faktoja Kaminerin omasta elämäkerrasta: päivälleen sama syntymäaika, perhe ja vanhempien koulutus täsmäävät, samoin omat teatterialan opinnot. Kaminerin kirjan suhde todellisuuteen sekä oikeastaan koko kirjan tarkoitus jää hämäräksi. Stern-lehden haastattelussa  27.7.2007 Kaminer julistaa, että kirjoittajan tulee olla aikansa kronikoitsija. Kaikki muu olisi petosta kirjallisuutta kohtaan. Valitettavasti tähän mennessä oli jo syntynyt kuva pidäkkeettömästä satuilijasta, joten tuskin hän tuossa haastattelussakaan totta puhuu. Hänestä kertomuksessa tärkeintä on pelkästään se, että se tavoittaa lukijan. Silloin paino tulee väkisinkin sanalle viihdyttää eikä analysoida. Kun tätä kirjaa kaiken lisäksi mainostetaan veijariromaanina, niin kuinka paljon tekstiin voi silloin ylipäätään luottaa?

"Koulussa intohimoni jutunkertomiseen kehittyi entisestäänkin. Esiinnyin mielelläni taululla olipa sitten kyseessä kemia tai historia, maantieto tai eläinoppi - paitsi että kaavioni osoittautuivat keksityiksi, alkuaineita ei useimmiten ollut olemassakaan ja kaikki tiedot oli sekoitettu keskenään. Siitäkin huolimatta luokan johtajatar nimesi minut poliittiseksi informaattoriksi. Minun oli nyt joka viikko leikattava kaikista mahdollisista lehdistä tärkeimmät uutiset ja referoitava ne luokkatovereilleni. Tein kokeiluja. Otin vanhoja lehtiä ja kokosin uutisohjelman, joka oli todellista ajankohtaisempi ja jännittävämpi. Kukaan ei huomannut mitään. Luokkatoverit ottivat suuresti ihastuneina vastaan poliittiset esitelmäni. Kutakuinkin noihin aikoihin minulle selvisi, kuinka ohut todellisuuden ja kuvitelman välinen raja monesti on."

Jo tuolloin Neuvostoliiton koululaitoksessa näemmä kasvoi influenssereita ja harrastettiin valeuutisia. Eipä ihme, että ne toimivat nykyään niin hyvin. Lähdetään siis siitä, että tämäkin kirja on pääasiassa sepitettä: "Ei korkeakirjallisuutta, vaan silkkaa rock'n rollia" kuten Kaminer itse kirjan takakansitekstin mukaan sanoo. Kirjan tarinat eivät vain tahdo saada ilmaa alleen, komppi laahaa. Ne ovat häiritsevän lähellä todellisia tapahtumia. Otetaan vaikka tapaus Mathias Rust. 

Kaminerin minäkertoja suoritti parhaillaan asepalvelusta Moskovan lähistöllä sen kolmannessa puolustusrenkaassa, "Belka-rakettikompleksissa". Siihen kuului neljä upseeria (Juoppo, Homo, Karrieristi sekä Koomikko), kolmekymmentä sotilasta, tutka ja kolme rakettia. Tehtävä oli seurata tutkakuvaa ja ampua alas lähestyvä kohde. Romaanissa Rust "teki kokonaisen viikon kanssamme mitä halusi". Lopulta Rust lensi suoraan ilmatorjuntayksikön yli ja sotilaat ainoastaan seurasivat katseella. Päivystäjänä ollut Karrieristi ilmoitti asiasta ohjesäännön mukaan eteenpäin. Kirjan mukaan tapahtuneen seurauksena ilmatorjuntavoimien marsalkka Arhipov ampui itsensä ja siitä seurasi ketjureaktio, sarja muitakin itsemurhia aina esikuntaupseeriin saakka. Nykytietämys Venäjän armeijan käytännöistä ja kulttuurista häiritsee tekstiin eläytymistä täysin. Onko edes huumorin varjolla kuviteltavissa, että ylimmät esimiehet tekisivät itsemurhan ja varsinaiset syylliset jäisivät tyystin vaille seuraamuksia?

Vaan eihän tähän totena pitänytkään suhtautua. Koska juttu ei kuitenkaan ollut minusta edes hauska, niin ilonpilaaja-minä vaati tarkistaa netistä, mitä Rustin lennosta siellä tiedetään. Lento Neuvostoliiton ilmatilassa kesti vain neljä ja puoli tuntia. Rustin koneen siivet olivat vaarassa jäätyä ja hän joutui pudottautumaan välillä alas, jolloin hän hävisi tutkasta. NL:n ilmapuolustuksen alueita oli juuri järjestelty uudelleen ja tiedonkulussa niiden välillä oli kitkaa. Edellisenä päivänä oli lisäksi tapahtunut lento-onnettomuus. Ilmassa oli runsaasti liikennettä ja koska monet siviililentäjät eivät aina muistaneet heille annettua turvakoodia, ilmavalvonta merkitsi eräässä vaiheessa kaikki havaitut koneet omiksi. Muuten ilmatorjunta olisi voinut alkaa ampua omia. Itsemurhia ei tapahtunut. Pari ylintä komentajaa siirrettiin eläkkeelle ja Gorbatšov sai hyvän syyn poistaa suuren joukon muita perestroikaa vastustavia korkeita upseereita. Pelkkä faktakin voi olla kiinnostavaa.

Ukrainalaisten lisäksi Kaminerin suhde muihinkin neuvostokansoihin vaikuttaa kirjassa arveluttavan alentuvalta. Latvia on kuulemma aina ollut huumefanaatikkoja houkutteleva paikka, sillä heidän kansallinen keittiönsä käyttää miltei joka paikassa unikonsiemeniä. Siksi siellä on laajoja unikkoviljelmiä, joita talonpojat talojensa katoilta kiväärit kourassa öisin vartioivat. "Armenian perseennussijat" ja "Azerbaidžanin kullinimijät" käyvät välittömästi toistensa kimppuun ja mieluimmin aseistettuina kohdatessaan toisensa. Rikkaat tadžikit etsivät Afganistanista sijaisalokkaan, joka käy heidän poikansa puolesta Venäjän armeijan. Kasakit sentään ovat avoimia ja naiiveja ja heidän kanssaan voi ystävystyä.

Voi olla pelkkää kuvittelua, mutta rehellisimmillään Kaminer tuntuu minusta olevan aivan kirjan lopussa, kun hän on matkalla uuteen kotimaahansa Saksaan. Hän lukee junassa samanaikaisesti useampia asemalta ostamiaan kirjoja:

   "Vanha vanki, joka oli viettänyt jo yli kaksikymmentä vuotta kaltereiden takana, varoitteli uutta vankisukupolvea kolmesta asiasta, joita leirissä ei saanut tehdä: "Sinulla ei saa olla koskaan mitään odotuksia, pelkoja tai kysymyksiä. Vain silloin jäät henkiin", hän sanoi - Solšenitsynin kirjassa.
   Katselin ikkunasta. Valko-Venäjän metsät ulottuivat lähelle rataa. "Mitä sankempi metsä, sitä paksummat partisaanit", meillä sanottiin armeijassa. Olin ensi kertaa ylittämäisilläni kotimaani rajat. En pystynyt parhaalla tahdollanikaan noudattamaan vanhan vangin viisautta: minulla oli suuret odotukset, paljon kysymyksiä ja myös hieman pelkoa."

Myyntilukujen valossa saksalaisiin tällainen Kaminerin musta huumori ja sarkasmi tuntuu uppoavan. Olen ymmärtänyt, että joissakin piireissä myös savolaisten huumorintajua kuulutaan epäiltävän. Siksi luen Kuopion kaupunginkirjaston aineistovastaavan ansioksi sen, että hän ei usko kirjan keräävän tulevaisuudessa kovin laajaa lukijajoukkoa provinssissamme. Löysin kirjan nimittäin kirjaston poistohyllystä. Kun tarkistin kokoelmatilanteen, niin kirjasto ei ollut jättänyt jäljelle yhtään kappaletta edes varastoonsa. Tuskin olisin itsekään välittänyt tätä kokonaan lukea, mutta kun silmiin sattui tuo alun onneton kuvaus ukrainalaisista. Plus se, että Ylen Aamu-tv:ssä sotilasasiantutija oli juuri käynyt läpi Venäjän esittämät väitteet sodan käymiseksi Ukrainassa: ensin piti poistaa Ukrainan johdosta huumeita käyttävät piripäät, sitten piti puhdistaa maa natsismista. Nyt käydään muslimitsetseenien rinnalla pyhää sotaa satanismia vastaan. Niin että mikähän mahtaa olla syntilistan seuraava johdonmukainen ismi...?


Tommi

Vovan Valinnasta vähän käytettyä neukkudemokratiaa

Anna-Lena Laurén : Kuinka kallis vapaus : värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa (suomentanut Liisa Ryömä. Teos, 2013)

Demokratian rakentaminen on kivuliasta, Anna-Lena Laurén kirjoittaa.
”Se on kivuliasta entisissä neuvostotasavalloissa. Se on kivuliasta arabimaissa. Kun me länsimaalaiset ihmettelemme, miksi se kestää niin kauan, miksi takaiskuja täytyy tulla niin usein, kuinka nuo eivät herran tähden tajua miten demokratia toimii, niin juuri me itse olemme ymmärtäneet todellisuutta väärin. Demokratian toteuttaminen ei ole suoralinjainen, looginen, tehokas prosessi. Se on pitkä rivi yrityksiä ja epäonnistumisia, ja sen keskellä olija saa harvoin todellista kokonaiskuvaa.”

Kun Neuvostoliitto romahti, 15 maata vapautui ikeestä. Laurénin mielestä vapautumisesta ei oikeastaan voi puhua. Monet noista maista siirtyivät nopeasti uudenlaiseen autoritarismiin. Baltian maita lukuun ottamatta demokratisoitumisprosessi ei päässyt alkamaan entisissä neuvostovaltioissa. Tuli suljettuja yksipuoluejärjestelmiä (Valko-Venäjä, Turkmenistan). Toisissa valtiojohto yritti toteuttaa eräitä uudistuksia, mutta yhteiskunnissa rehotti edelleen korruptio ja valtaapitävä kerros kahmi itselleen etuja sekä nimitti sukulaisia ja ystäviä korkeisiin virkoihin (Ukraina, Moldova). Täysautoritaarinen malli vallitsi Kaukasian maissa (poikkeuksena Kirgisia). Vapautta odottaneet ja köyhtyneet kansalaiset olivat pettyneitä. Periaatteessa demokratia olisi hyvä, mutta kun sitä ei voi syödä. Alettiin toivoa kommunismin paluuta.

Länsimaissa kehitystä seurattiin levottomana kunnes 2000-luvun alussa tapahtui kummia. Sarja vallankumouksia alkoi Georgiasta (2003). Sitä seurasivat Ukraina (2004) ja vielä Kirgisiakin (2005). Laurén korostaa, että mikään näistä ”värivallankumouksista” ei ollut yksiselitteisesti demokraattinen vallanvaihto. Etenkin Kirgisiassa kyseessä oli lähinnä vallankaappaus. Totta on sekin, että näitä hankkeita rahoittivat osittain amerikkalaiset järjestöt, esimerkiksi Soros-säätiö. Tämän vuoksi etenkin Putinin porukoille nämä vallankumoukset ovat punainen vaate. Heistä nämä olivat Washingtonista ohjattuja ”ulkomaisten agenttien” masinoimia kaappauksia, joita laajat kansanjoukot eivät tukeneet. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten säätiöiden apurahat käytettiin lähinnä vallankumousten perusrakenteiden luomiseen. Esimerkiksi nuorisojärjestöt järjestivät niiden avulla katuteatteritapahtumia. Missään tapauksessa yksistään ne eivät olisi saaneet satojatuhansia ihmisiä toreille ja parlamenttitalojen ympärille painostamaan hallituksia vaihtoon.

Kymmenen vuotta myöhemmin Laurén lähti tutustumaan näihin maihin. Hän selvittää kirjassa mikä meni pieleen. Miksi näistä hyvistä aluista huolimatta palattiin lähes samanlaisiin entisiin käytätöihin, korruptioon, keskinäiseen vihanpitoon ja omien ryhmäkuntaisten etujen ajamiseen. Kirjan kolme osaa, yksi jokaista maata kohti, avaavat historiallisia ja poliittisia näkökulmia kyseisten maiden osittain samanlaiseen kohtaloon.

Kirjan suurin ansio on kuitenkin mielestäni Anna-Lena Laurénin kyky mennä lähelle ihmistä. Hän osaa luoda luottamuksellisen suhteen haastateltavaan ja välittää yksittäisen ihmisen näkökulman kuhunkin käsiteltävään ongelmaan on se sitten etninen (morsiamenryöstö), poliittinen (kotiseudulleen palaavat karkotetut) tai taloudellinen (lahjonta, korruptio, toimimaton infrastruktuuri). Hän kirjoittaa järjellä ja tunteella, kriittisesti ja lämpimästi samassa lauseessa. Hänen kohdalla journalistipalkinnot ovat löytäneet oikeaan osoitteeseen. Esimerkkinä henkilökuva Kirgisiasta:

”Žamal puhuu vivahteikasta ja mehukasta venäjää, jossa ei ole vieraan korostuksen häivääkään. Hänen ulkomuotonsa – tukeva, voimakas hahmo yllä värikäs kirjava huivi, villatakki, villahame, musta nahkajakku ja lämpimät, käytännölliset talvisaappaat, tuo mieleeni sekoituksen omasta isoäitivainajasta ja Harley Davidson -prätkäilijästä.
Entisessä Neuvostoliitossa tällaisiin naisiin törmää tuon tuosta. He ovat aivan erityistä lajia. Eivät pelkää mitään. Yhteiskunnat romahtavat heidän ympärillään ja miehet kuolevat sydänkohtaukseen ja alkoholismiin, mutta he seisovat kuin kallio, järkähtämättä. He kyntävät eteenpäin kuin jäämurtajat irtolohkareiden seassa, tekevät vuorotyötä, hoitavat kodin, lapset, lapsenlapset, kannattelevat yhteisöjä hartioillaan ahdistumatta, valittamatta, miettimättä hetkeäkään etteivät selviäisi siitä mistä pitää.
Heitä katsoessani mieleeni tulee säe runoilijalta jota he eivät ole koskaan lukeneet, hän on suomenruotsalainen Solveig von Schoultz:
Luuletko nujertavasi minut, elämä?”

Ukraina – repeilevä tilkkutäkki

Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius: Ukraina – rajamaa (suomennos: Liisa ja Robert Ryömä. Teos & Schildts & Söderströms, 2015)

Anna-Lena Laurén:
”On helmikuun 19. vuonna 2014. Tuona päivänä Maidanilla kuolee ainakin seitsemän ihmistä.
Seuraavana aamuna istun hotelli Ukrainassa aamiaisella ja kuulen äkkiä, että kadulla ammutaan laukaus toisensa jälkeen. Toiset niistä viheltävät, toiset ujeltavat. Kumiluoteja ja kovia panoksia vuoron perään.
Ihmisiä ammutaan keskellä katua, maassa jota olen tarkkaillut vuosikausia, johon tutustunut ja jota rakastanut. Tuntuu epätodelliselta istua tässä kahvikuppi edessä ja kuulla noita laukauksia. Mutta mielenosoittajista ei tunnut samalta. He ovat jo kauan tienneet miten tämä päättyy ja ovat valmiit maksamaan hinnan.
Luvut noiden päivien kuolonuhreista vaihtelevat. Mielenosoittajia 82-103, poliiseja 13. Loukkaantuneita yli tuhat.”

Ansioituneet ja pitkän linjan toimittajat Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius kirjoittivat yhdessä kirjan Ukrainasta nopeasti noiden Maidan-aukion tapahtumien jälkeen. Kirjassa on vuorotellen heidän kummankin itsenäisesti kirjoittamia artikkeleita. Laurénin painopiste on silminnäkijähavainnoissa ja henkilöhaastatteluissa. Lodenius laajentaa taustoja ja kuvaa pitempiä kehityslinjoja. Anna-Lena Laurén on toiminut pitkään kirjeenvaihtajana Venäjällä. Ensin hän oli Ylen toimittaja ja nykyisin Hufvudstadsbladetin ja Svenska Dagbladetin kirjeenvaihtaja. Peter Lodenius on entinen Ny tid -lehden päätoimittaja ja hän on kirjoittanut aikaisemmin kirjan Ukraina – mitt i Europa (2006).

Maidanin mielenosoitus (”Euro-Maidan”) oli alkanut marraskuussa 2013. Silloin presidentti Janukovytš ei allekirjoittanutkaan EU:n kanssa valmisteltua kumppanuussopimusta, vaan alkoi luoda läheisempiä suhteita Venäjään. Tuo suunnanmuutos oli liikaa Janukovytšin menoon jo ennestään kyllästyneille ihmisille:

Anna-Lena Laurén:
”Janukovytš on sijoittanut ystäviä ja sukulaisia Ukrainan kaikkiin korkeisiin virkoihin (samoin kuin edeltäjänsä Viktor Juštšenko). Hän on hämähäkki verkkojärjestelmässä jossa hän itse, hänen poikansa, ystävänsä ja korkeat virkamiehet kahmivat itselleen valtavia omaisuuksia. Järjestelmän perusta on lojaalisuus häntä itseään kohtaan eikä hän tahdo että muut pääsevät sitä valvomaan. Mutta Maidanin mielenosoittajat haluavat juuri sitä.
Ehdottomuudessa on kyse osittain tästä. Janukovytšin hallinto lepää varastamisen ja korruption perustalla, mikä Ukrainan presidenttien suhteen ei ole lainkaan tavatonta. Maidanin mielenosoituksissa on kyse siitä että tästä perustasta tahdotaan kokonaan eroon.”

Lyhyeen kirjaan (129 sivua) on saatu mahtumaan kattava tietopaketti Maidanin tapahtumiin johtaneista syistä sekä Ukrainan muistakin ongelmista ja niihin vaikuttavista taustatekijöistä. Lyhyesti sivutaan myös Ukrainan kirjavaa historiaa. Jako länsimieliseen ja venäjämyönteiseen osaan ei ole niin yksioikoinen kuin täällä lännessä joskus on erehdytty ajattelemaan. Kansantasavallat Donbassissa taistelevat Venäjän tuella Kiovan hallintoa vastaan. Kyse siellä on haluttomuudesta alistua keskusvallalle sekä kulttuurisesta yhteenkuuluvuudesta. Eräs kipupiste on kielikiista. Sen ongelma on, että kansalaisillä ei ikinä ollutkaan oikeutta saada viranomaispalvelua omalla äidinkielellä. ”Kieli on väline jolla lyödään toista päähän jotta näytettäisiin missä kaapin paikka on.” Samalla on kuitenkin huomattava, että isolle osalle ukrainalaisista kieli ei koskaan ollut ongelma. Molempia ymmärretään (haluttaessa), mutta niiden tärkeysjärjestys on ajan kuluessa vaihdellut.

Kielen lisäksi Ukrainan yhtenäisyyden rakentamista ovat hankaloittaneet useat etniset ryhmät ja heimot (ruteenit, lemkot, boykot, hutsulit jne). Ukrainalaiset oligarkit ovat yleensä selvästi nousseet jostakin tietystä ryhmästä. Koska he ovat olleet politiikassa merkittävämmässä asemassa kuin Venäjällä, he ovat voineet mainiosti edistää tämän ryhmän etuja, mikä tietenkin muualla on herättänyt katkeruutta. Venäjällä Putin laittoi oligarkit ojennukseen ja palvelemaan johdon määräyksiä.

Kirjassa esitetty esimerkki miehityksen jälkeiseltä Krimiltä kertoo miten tämä ero on ruohonjuuritasolla havaittu. Oleg, joka aiemmin hankki elantonsa vuokraamalla kesämökkejä venäläisille turisteille kertoo Anna-Lena Laurénille:

”- Hinnat syöksyivät korkeuksiin kun rupla otettiin käyttöön. Ne venäläisturistit joita palvelin ennen eivät tule enää. Sen sijaan Venäjän valtiolliset yritykset ja kunnat lähettävät työntekijöitään maksetuille lomille, mutta ei niillä ole rahaa eivätkä ne kuluta mitään. Venäjä tappaa kaikki pienyrittäjät. Ukrainan aikana meillä oli korruptiota joka tasolla mutta yrittäminen onnistui silti. Sitä maksoi vähän sinne ja vähän tänne, ja kaikki järjestyi.
Venäjällä korruptio toimii eri tasolla – talouselämää hallitsevat suuret valtiolliset yritykset tai yrittäjät jotka hoitavat otkatia (korruptoituneita valtiollisia hankintoja). Korkeat verot ja byrokratia tukehduttavat kaikki muut. Tehän tiedätte ettei lakia voi noudattaa ainoassakaan entisessä neuvostomaassa, mutta Venäjällä pienyrittäjältä edellytetään sitä.”