Meteorologi kertoo ja tunnelmoi

Kerttu Kotakorpi: Minun luontoni. Bazar Kustannus 2023.

Kerttu Kotakorpi (s. 1987) lienee kaikille tuttu Yleisradion uutislähetyksistä: sympaattinen ja selkeäsanainen tv-meteorologi, joka tunnetaan myös innokkaana valokuvaajana, retkeilijänä ja lintubongarina.

Tässä toisessa kirjassaan Minun luontoni hän käy läpi suomalaisen luonnon lumoa ja erityispiirteitä vuodenkiertoon ja vuodenaikojen vaihteluun pohjautuen, ”rakkaudesta Suomen luontoa kohtaan”. Kotakorven esikoisteos Suomen luonto 2100 ilmestyi vuonna 2021.

Minun luontoni -kirjan kookas neliömuoto ja paksut kiiltävät sivut palvelevat kuvia. Teos on tehty selailtavaksi ja katseltavaksi. Kaikki kirjan kuvat ovat Kotakorven itse ottamia, ja kuvitus onkin runsas: 256-sivuisessa opuksessa on vain alle kymmenen kuvatonta tekstisivua.

Teos on hieno kiteytys tekijänsä valokuvaustaidoista, rakkaudesta luontoon ja aktiivisesta ulkoilmaelämästä. Myös teksti on sujuvaa ja jäsentely luonteva.

Kotakorpi toteaa viettävänsä suurimman osan vapaa-ajastaan ulkona joko kuvaten luontoa tai seuraten lintuja tai sekä että. Hän uskaltaa haltioitua luonnosta.

”Pysähdyn tämän tästä ihmettelemään toukkaa muistuttavaa oksan käppyrää, kaunista kiveä, pientä kukkasta tai värikästä koppakuoriaista. Näen kelon koloissa kasvot ja sammaleisessa kivikossa menninkäisen maailman. Kasteinen auringossa kimalteleva heinikko tuo väkisin mieleen keijupölyä ja lumpeen kukat keijujen juhla-asut.”

Hän kulkee työmatkat pyöräillen ympäri vuoden, joskus käveleekin töihin, ja hänen omakohtaiset kuvauksensa liikkumisesta Helsingissä ovat eloisia ja innostavia. Kotakorpi elää periaatteellisesti autotta ja kasvissyöjänä, mutta ei saarnaa sormi pystyssä. Hän uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä.

”Yksilön valinnoilla on vaikutusta, sillä osaltaan ne ohjaavat päättäjien ja markkinoiden suuntauksia ja painopisteitä. – – Jokaisella on tietenkin oikeus elää omannäköistään elämää, mutta haluan korostaa sitä, että jokaisen teoilla on väliä. Vaikka oikeasti isot ratkaisut tehdään poliittisilla päätöksillä valtiotasolla ja kansainvälisesti sekä isoissa yrityksissä, niin myös me yksittäiset ihmiset joukkona päätämme, mitä haluamme syödä, miten liikkua, mitä kuluttaa ja millaista tulevaisuutta rakentaa.”

Kerttu Kotakorpi on syntynyt Vaasassa, asunut teini-ikäisenä Päijät-Hämeessä ja asettunut nuorena aikuisena opintojen myötä Helsinkiin. Yksi kirjan ihastuttavimpia puolia on Helsingin luonnon osuus. Yllättävänkin suuret puistot vanhoine lehtipuineen, lähes luonnontilaiset ulkoilualueet, meren läheisyys, kalliot, jopa kosteikot – veikkaan, että kirjan luettuaan moni pääkaupunkiseutulainen innostuu lähtemään tutkimusretkille luontoon omille kotikulmilleen.  

Kotakorpi vaikuttaa ihmisenä kadehdittavan tasapainoiselta: hän keksi toiveammattinsa lukiolaisena, pääsi suoraan opiskelemaan ja saman tien mediaan meteorologiksi. Hänen harrastuksensa – retkeily, pyöräily ja valokuvaus – niveltyvät hänen työhönsä saumattomasti. Kuvissa loistavat luonnon yksityiskohdat niin kasvi- kuin eläinkunnastakin sekä toinen toistaan hienommat maisemat eri vuodenaikoina.

Meteorologin työ toki nousee tekstissä aika ajoin esiin, vaikkei se suuren suurta roolia kirjassa saakaan. Kotakorpi toteaa iloitsevansa kertoessaan aurinkoisesta juhannuksesta, ja ”vapuksi osuvat räntäsateet ovat nekin surkuhupaisuudessaan mieleenpainuvia ennustettavia”. Syksyllä saatetaan kokea jakso, että sumu ei hälvene lainkaan, ja tv-meteorologilla ”loppuvat sanat kesken ja aletaan puhua vain harmaudesta”, kunnes lumi saapuu.

Talvessa taas on omat haasteensa.

”Lumentulon ajankohta on vaikea ennustettava. Joskus toki sateet ovat voimakkaita ja ilma kylmää, ja on tiedossa, että nyt sitä lunta tulee ja se vieläpä pysyy maassa. Useimmiten kuitenkin ilma on kosteaa ja lauhaa ja lämpötila on lähellä nollaa. Vielä kun meri on loppusyksystä sula ja sen lämpötila tukevasti plussan puolella, niin sekin tuo ennusteeseen oman epävarmuutensa. Siinä sitten arvotaan, että tuleeko vettä, räntää, lunta, tihkua vai jäätäviä sateita vai kaikkia niitä sekaisin, kuten usein käy. Kelin kannalta on todella merkittävä ero, onko olomuoto jäätävä vai vesisade. Toisaalta joulun viettäjien kannalta on oleellista, onko viimeisenä maahan satanut aine lunta vai räntää. Epävarmassa tilanteessa sanojen asettelu vaatii kylmiä hermoja.”

Kotakorpi muuten on sitä mieltä, että talvi ja lumi ovat sellaista perisuomalaisuutta, joita pitäisi puolustaa kynsin ja hampain. ”Miksi suomalaiset eivät nouse kovaäänisesti puolustamaan kansallisaarrettaan, lumista talvea?” Tänä alkutalvena 2023, kun olemme Päijät-Hämeessä viettäneet ”vanhanaikaista”, lumista talvea, olen itsekin tullut samoihin aatoksiin.

Kirjassa edetään vuodenajasta toiseen, keväästä eteenpäin ja päättyen talveen, tuoden mukaan sääilmiöt, kauden eläimet ja ilmastofaktat. Liikutaan monenlaisissa metsissä, puistoissa, kansallispuistoissa, tuntureilla, soilla ja rannoilla. Linnut ovat merkittävässä osassa, onhan Kotakorpi aktiivinen lintubongari, joka mainitsee kohokohtina muun muassa vuorihempon ja riekon kohtaamiset. Hän on onnistunut kuvaamaan harvinaisiakin lintuja.

Minun luontoni tarjoilee paljon tieteellistä faktaa sääolojen muuttumisesta, tässä muutama poiminta:

• – erilaiset äärevät säätilanteet lisääntyvät etenkin talvisin; myös sademäärät ovat Suomessa kasvaneet talvisin
• – puolentoista asteen globaali lämpeneminen tarkoittaa Suomessa vähintään kolmea astetta eli suurta muutosta
• – arktisilla alueilla lämpeneminen voi olla jopa nelinkertainen
• – lumipeitteinen aika on lyhentynyt eteläisessä Suomessa 30 vuodessa kuukaudella.

Kotakorpi kirjoittaa: ”Minua syytetään välillä suorastaan ilmastopaniikin lietsonnasta, mutta en keksi tärkeämpää asiaa, mistä pitää meteliä. Ilmastonmuutos on jo täällä, eikä se osoita laantumisen merkkejä. – – On hiuksenhieno ero tehdä herättelevää uutisointia niinkin laaja-alaisesti vaikuttavasta asiasta kuin ilmastonmuutos ilman, että se samalla lisäisi ahdistusta.” Kotakorvella on tekemisissään vahva eetos, halu tehdä merkityksellistä työtä ja ainakin yrittää parhaansa.

Tässä kohdin tuntuukin hyvältä kuulla, että suomalaisessa luonnossa tapahtuu myös hyviä asioita ja vapaaehtoistyökin tuottaa tulosta. Yle ja Suomen Luonto -lehti kokosivat juuri 10 iloista uutista vuodelta 2023, pörriäisten paluusta pelastuvaan raakkuun ja pohjoisen Suomen onnistuneisiin pesintöihin:

Linkki 27.12.23 julkaistuun Ylen kuvitettuun uutiseen.

Minun luontoni -kirjan kuvat ovat siis hienoja, mutta lukukokemusta häiritsee, että kaikista kuvista ei ole tietoja. Olisi ollut johdonmukaista laittaa jokaiseen kuvaan kuvateksti. Nyt osassa on tekstit, osasta taas kerrotaan lopun koostesivulla ja jotkin otokset jäävät tiedoitta. Kyllä ainakin minua olisi kiinnostanut, missä olivat sivun 150 hienosti maatuvat puut tai aukeaman 168–169 uljas koivumetsä, entä sivun 177 vangitseva ruskapuu ja kivikko?

Kerttu Kotakorpi itse poseeraa kansikuvan lisäksi peräti 15 sisäsivun kuvassa; minun makuuni tällainen henkilöbrändäys on hieman liikaa, mutta ymmärrän, että näin kirjat syntyvät.

Kaikkiaan Minun luontoni saa vahvan plussan. On varmasti hyvä muistuttaa mieliin, että kaikki elämä maapallolla on riippuvaista ympärillämme toimivasta luonnosta – tärkeä asia, joka saattaa unohtua, jos syystä tai toisesta vieraannumme kaikesta luonnollisesta.

Taina

Bisnesmiesten viljafutuurit vastaan ukrainalaisten pellot

Elina Grundström : Ukrainan musta multa : tositarina viljelysmaasta jonka piti ruokkia maailma (WSOY, 2023)

”Ajatus tuntui yksinkertaiselta ja vastaansanomattoman selvältä: otetaan maailman parasta multaa ja lisätään vähän sijoitusrahaa ja länsimaista teknologiaa. Se kuulosti reseptiltä, joka ei voisi epäonnistua.”

Miksi se kuitenkin meni pieleen, siitä kertoo Elina Grundströmin tarinallinen tietokirja. Se on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen Musta orkidea. Siinä kirjassa Grundström pohti miten hillitä ilmastomuutosta. Tässä kirjassa aiheena on toinen ihmiskunnan kohtalonkysymys: nälkä.

”Nälkä on kauhea asia ja Šarivkassa siitä tiedetään ihan liikaa. Ensin ihminen ei pysty ajattelemaan mitään muuta. Hän kuihtuu, masentuu ja muuttuu apaattiseksi. Vatsa turpoaa ja sydämenlyönnit hidastuvat. Sitten ihminen menettää järkensä ja ihmisyytensä. Pyydystää toisen onnettoman ihmisen säkkiin. Tappaa naapurinsa. Syö omia lapsiaan.
Ukrainan maaseudulla edes ihmissyöntiä ei kaunistella. Jokaisella tuntuu olevan siitä jokin suvussa kulkenut tarina, jonka he ovat valmiita kertomaan. Myös Jevdokian perheen naapuri oli menettänyt lapsen tällä hirvittävällä tavalla.
Voiko ihmiskuntaa odottaa ilmastonmuutoksen ja viljelysmaan köyhtymisen vuoksi uusi kauhistuttavien nälkäkriisien aika?”

Elina Grundström ei kuitenkaan synkistele luomalla uusia holodomorin kauhukuvia. Keskeinen asiasisältö tulee kiinnostavasti esille kirjan tarinaan liittyen. Tässä tarinassa on kolme päähenkilöä.

Ensimmäisenä esitellään diplomaattiperhessä kasvanut Joakim Helenius (s. 1957), todellinen kosmopoliitti. Isän asemapaikan vaihtuessa Joakim kävi kansainvälisiä kouluja. Samalla karttuivat kielitaidot sekä kyky sopeutua nopeasti uusiin olosuhteisiin. Taloustieteen opinnot Joakim Helenius suoritti Cambridgen yliopistossa, joka on perinteinen keynesiläisten tukikohta. Nuoret opiskelijat halusivat vasemmistolaisuudesta eroon ja lukivat mieluummin Milton Friedmania.

Valmistumisen jälkeen Helenius pysyi Lontoossa ja valitsi monesta tarjolla olleesta vaihtoehdosta Goldman Sachsin. Sitten hän isänmaallisuuden puuskassa teki virheliikkeen ja oli lyhyen aikaa töissä KOP:ssa, mutta tuli järkiinsä. Merrill Lynchin osastonjohtajana hän lopulta pääsi tekemään miljardiluokan valuutta- ja optiokauppaa. Vapaa-ajalla kotibileitä vanhempien omistamissa kartanoissa, gin tonicia ja vielä runsaammin viiniä, yökerhoja, joista yhdestä löytyi ensimmäinen vaimo. Kirjan alusta lukien lähes 50 sivua juppielämää ja häikäisevää kasinotalouden pintaliitoa. Olen jo jättämässä lukemisen kesken, mutta sitten Elina Grundström esittelee Natalian.

Kirjan toinen päähenkilö, Ukrainan Harkovassa syntynyt Natalia Tverdohlib (s. 1960) on jokseenkin Joakimin täydellinen vastakohta. Natalia opiskeli Harkovan yliopistossa biologiaa ja kemiaa. Hänkin pääsi nuorena matkustamaan, sillä yliopisto-opiskelijoille järjestettiin opintomatkoja Neuvostoliiton eri kolkkiin. Opinnot olivat ilmaisia, mutta valmistuttuaan opiskelijoilla oli velvollisuus työskennellä heille osoitetussa paikassa vähintään kolme vuotta. Natalia tuli opettajaksi Šarivka-nimiseen kylään, vajaan 100 kilometrin päähän Harkovasta. Vierailumatkoillaan Ukrainaan Elina Grundströmiin teki suuren vaikutuksen se, miten uutterasti paikalliset ihmiset hoitivat pienipalkkaisia töitään, puutarhojaan ja sukulaisia. Lisäksi monet tekivät kaikenlaisia vapaaehtoistöitä. Natalialla sellainen on paikallinen museo.

”Ensimmäinen asia, jonka Natalia sanoi itselleen, kun hän muutti Šarivkaan oli: ’Täällä on aivan mahtavaa, en enää koskaan mene takaisin kaupunkiin’.
Kaikki oli todellista ja oikeaa. Kylässä oli oikeita ihmisiä ja oikeaa ruokaa. Liikuntakin oli oikeaa, koska maalla ihmiset pysyivät hyvässä kunnossa työskentelemällä puutarhoissaan.”

Joakim Heleniusta ja Natalia Tverdohlibia yhdistävä tekijä oli Trigon Agri. Neuvostoliiton hajoaminen havahdutti Joakimin. Hän tunsi, että hänen kohtalonsa sai uuden suunnan, ja hän halusi osallistua kommunistisen blokin uudelleenrakentamiseen. Hän ei halunnut istua suuren investointipankin pienenä osasena, vaan ajatteli voivansa vaikuttaa asioihin tehokkaammin itsenäisenä yrittäjänä. Verotuksellisista syistä Joakim oli jo ehtinyt perustaa Man-saarille yhtiön nimeltä Trigon Holdings. Sen ympärille hän alkoi rakentaa yritysimperiumiaan. Ja koska hän halusi mieluummin olla iso kala pienessä lammikossa kuin pieni kala valtameressä, hän muutti Tallinnaan.

Joakim Helenius löysi 1990-luvun Virosta kaikupohjan talouspoliittisille ihanteilleen. Talousliberalismia toteutettiin maassa ehkä puhtaammin kuin missään muualla. Mart Laarin hallituksen 1992-94 tekemät talousuudistukset sopivat Heleniukselle mainiosti ja hän lähti toteuttamaan niitä käytännössä. Hän järjesti rahoitusta virolaisille, jotka perustivat innolla uusia yrityksiä. Eikä hänen rahoitusyrityksensä ollut vain passiivinen sijoittaja. Se hankki merkittäviä osuuksia Viron pankeista, tehtaista, rakennusliikkeistä jne. Heleniusta käytettiin asiantuntijana Baltian maiden valtionyritysten yksityistämisissä ja hän kanavoi Viroon satoja miljoonia euroja. Luonnollisesti hänen vaikutusvaltansa ja verkostonsa kasvoivat. Virolaisessa mediassa alkoi ihailevien äänien lisäksi kuulua happamia mielipiteitä tästä ”Isänmaan omistajasta”.

Natalia oli puolestaan joutunut Neuvostoliiton hajottua ongelmiin. Ukrainan itsenäistyttyä valtion tuet ja niiden myötä sovhoosin työntekijöilleen tarjoamat varmat tulot haihtuivat ilmaan. Natalian puolison Gennadin tulot muuttuivat epäsäännöllisiksi. Lopulta rahan tulo tyrehtyi kokonaan ja perhe sitkutteli Natalian pienellä opettajan palkalla. Paikka sovhoosin asuntojonossa meni sen sileän tien ja he asuivat edelleen vanhaan talliin kyhätyssä tilapäiseksi tarkoitetussa asunnossa. He hankkivat kaksi vuohta.

”Natalia alkoi herätä viikonloppuaamuina kukonlaulun aikaan. Hän lastasi polkupyöränsä astioilla, joissa oli vuohenmaitoa, juustoa ja smetanaa, ja pyöräili kymmenen kilometrin matkan läheisen pikkukaupungin torille myymään tuotteitaan. Sieltä hän jatkoi junalla muihin kaupunkeihin. Kotiin hän palasi usein vasta iltayhdeksältä.”

Koulun vararehtori. Kahden pienen lapsen äiti. Perheellä oli kuitenkin yksi hyväksi osoittautuva valttikortti. Kun Ukraina itsenäistyi ja valtiontilat purettiin, maat jaettiin maan laadusta riippuen noin 5-8 hehtaarin kokoisiin palstoihin. Ne jaettiin kolhoosien ja sovhoosien entisille työntekijöille. Ukrainalaiset eivät kuitenkaan tehneet samaa virhettä kuin venäläiset. Omaa palstaa ei saanut myydä. (Myyntikielto päättyi heinäkuussa 2021, mutta ulkomaalaisille maata ei Ukrainassa edelleenkään saa myydä.)

Sivut: 1 2