Meteorologi joka erehtyi sanomaan ”ilmastonmuutos”

Kerttu Kotakorpi : Suomen luonto 2100 : tutkimusretki tulevaisuuteen (Bazar Kustannus, 2021)

”Kaikkiin ääreviin ilmiöihin, eli jollain tavalla poikkeuksellisiin tai harvinaisiin säätilanteisiin, olisi hyvä voida varautua ennalta. Mutta mitä harvinaisempi ilmiö, sitä vaikeampi sen aiheuttamaa riskiä on arvioida. Erityisen vaikeaa on arvioida sellaisen tapahtuman riskiä, jota ei ole ikinä tapahtunut. Harvemmin kyse on edes pelkästä ilmiöstä vaan sen vaikutuksista: ei siis pelkästään lämpötilasta, vaan siitä, miten ihminen sen kokee, miten yksilö on sopeutunut lämpöön ja miten infrastruktuuri tukee lämmöltä suojautumista.”

Taina ehti esitellä blogissa Kerttu Kotakorven uutuuskirjan Minun luontoni (2023, -> esittelyyn). Otin luettavaksi hänen esikoisteoksensa Suomen luonto 2100 koska sen aihe kiinnosti, mutta on eräs toinenkin syy. Syyskuussa Seura-lehdessä (37/2023) oli Milla Ollikaisen tekemä haastattelu Kerttu Kotakorvesta. Se tehtiin ulkona puistossa, mutta artikkelissa ei haluttu paljastaa, mikä Helsingin viheralueista sijaitsee lähimpänä Kotakorven kotia. Hän on ollut maalituskampanjan kohteena ja on saanut tuhansia vihaviestejä, kun on puhunut ilmastonmuutoksesta. Aina hänen ei tarvitse edes mainita asiaa. Törky voi alkaa lentää pelkästään uutisstudion hellekartan syvän punaisesta väristä. Eräät väittävät sen tarkoituksellisesti lietsovan pelkoa. Haastattelussa Kerttu Kotakorpi toteaa, että hänen on suojeltava yksityisyyttään, sillä hänen täytyy huolehtia turvallisuudestaan.

Kerttu Kotakorpi esittelee kirjansa alkuoletukset niin selkeästi, että kenenkään ei luulisi tästä riehaantuvan. Ensin hän etsi käyttöönsä kirjoitushetkellä saatavilla olevan parhaan mahdollisen tiedon ilmastonmuutoksen tutkimuksesta. Sen pohjalta hän loi itselleen yhtenäisen kuvan ilmastonmuutoksen vaikutuksista maailmassa ja erityisesti Suomessa. Mm. Kansainvälisen ilmastopaneelin, Luonnonvarakeskuksen ja Ilmatieteen laitoksen julkaisujen lisäksi hän perehtyi aihetta käsitteleviin tieteellisiin artikkeleihin, kirjoihin ja verkkosivustoihin.

Jo alussa Kerttu Kotakorpi tekee selväksi, että tulevaisuus tuskin tulee tapahtumaan juuri sellaisena kuin hän sen kirjassa esittää. Suomen luonnon tila 80 vuoden kuluttua vuonna 2100 voi poiketa kirjassa esitetystä, sillä tuntemattomia tekijöitä saattaa tulla matkan varrella. Poliittisen ilmapiirin muutos, tekniikan kehitys ja uudet innovaatiot, yllättävät luonnolliset tapahtumat (esimerkiksi tulivuorenpurkaukset), muuttovirrat, liikenne ynnä muut voivat vaikuttaa ympäristön ja luonnon tilaan myönteisesti tai kielteisesti.

Lisäksi Kotakorpi tiedostaa ilmastomallien rajoitukset. Nykyään laskentamallit ovat erittäin hyviä, mutta ne on rakennettu menneiden havaintojen avulla. ”Käsitys ilmastostamme on jatkuvasti vähän vanhentunut ja päivityksen tarpeessa.” Siksi malleja kehitetään ja muutetaan jatkuvasti. Siksi malleissa on myös huomioitu erilaisia kehitysvaihtoehtoja. Kotakorpi ei valinnut kirjaansa kaikkein optimistisinta hiilidioksidipäästöjen versiota. Päästöjen nopea vähentäminen ei kirjan tekovaiheessa näyttänyt kovin todennäköiseltä. (Näin Dubain COP28-ilmastokokouksen jälkeen voi todeta, että tuo valinta vaikuttaa entistäkin perustellummalta.)

Tekijä rakensi tulevaisuuskuvan ilmastomallien päästöskenaarion A2 tai nykyisin käytettävän vielä voimakkaamman säteilypakotteen RCP8.5 perusteella. Niiden mukaan vuosisadan loppuun mennessä lämpötila maapallolla nousee noin neljä astetta. Kasvihuonekaasut lisäävät auringon säteilyn tehoa noin 8,5 wattia neliömetriä kohti. Kotakorven mukaan tuo pieneltä näyttävä wattimäärä on merkittävä lisä lämmitykseen. Kun hän jatkossa kuvaa sen vaikutuksia Suomen luontoon, on tulos melkoisen hätkähdyttävä.

”Rehellisesti tässä asiassa toivoisin voivani jälkikäteen huomata olleeni pahasti väärässä, samoin kuin suuri osa alan tutkimuksesta. Toivon, että tapahtuu jotain arvaamatonta ja ettei maailmasta tulekaan ennustetunlainen. On teoriassa mahdollista, että ihmiskunta keksii tehokkaan tavan kerätä hiilidioksidia ilmakehästä, jolloin pitoisuus voisi kasvavista päästöistä huolimatta jopa vähetä.”

Kirjassa on neljä pääjaksoa. Ne kuvaavat vuodenaikojen kierron Suomen luonnossa, sellaisena kuin sen voi olettaa näyttävän seuraavan vuosisadan vaihteessa. Kotakorpi kirjoittaa, että Suomessa ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät ole kokonaisuudessaan tuhoisia, mutta erilaiset häiriöt lisääntyvät. Luonto koittaa sopeutua muutokseen ja lajisto muuttuu melkoisesti. Kisassa on uusia menestyjiä, mutta häviäjiä on sitäkin enemmän, sillä monet kasvit ja eläinlajit ovat sopeutuneet pohjoisen karuihin oloihin. Monet niistä tarvitsevat selkeää vuodenaikojen vaihtelua.

On syytä huomata, että täällä pohjoisessa muutokset ovat suurempia kuin muualla maailmassa. Lämpötila nousee keskiarvoa nopeammin, minkä vuoksi esimerkiksi viljelyolosuhteet paranevat ja kasvukausi pidentyy, paikoin lähes kolme kuukautta. Varhaisperunaa saadaan vapuksi ja etelässä kasvavat jo viinirypäleet, sillä lämpösumma on nykyistä keskieurooppalaista tasoa. Maissinviljelyä aloitellaan ja päärynän sekä luumun viljely kannattaa satunnaisista pakkasvaurioista huolimatta. Menestyviä omenatarhoja on Jyväskylän korkeudella asti ja marjavalikoima on rikastunut kirsikalla ja karhunvatukalla. Hiilidioksidi lisää kasvien kasvupotentiaalia. Tämä pienenä näytteenä myönteisistä vaikutuksista kasvillisuuteen.

Kun Kerttu Kotakorpi esittelee ilmastonmuutoksesta aiheutuvia haittoja, niin kuva synkkenee maanviljelynkin osalta. Yhä useammin sateet ja niiden tarve eivät pelloilla kohtaa. Entistä useammin sateita tulee joko liikaa tai kuivuus verottaa satoa. Kevät pitenee rutkasti ja se haihduttaa kosteuden tehokkaasti. Kuivuus on pahimmillaan silloin, kun maatalous tarvitsisi vettä kipeimmin, eli keväällä ja alkukesällä. Koko maassa maaperän kuiva aika pidentyy keskimäärin yhdestä kahteen kuukautta. Pitenevä kasvukausi hyödyttää rikkakasveja ja tuholaisia, niin vanhoja tuttuja kuin uusia tulokkaita. Leudommat talvet auttavat osaltaan tuholaisten lisääntymisessä. Allergikkoja tuskin ilahduttaa siitepölykauden venyminen jopa kahdeksan kuukauden pituiseksi.

Vastaavalla tavalla Kerttu Kotakorpi johdattaa lukijan metsään, vesistöjen äärelle, soille ja pohjoisen tuntureille. Hän esittelee niiden kasvistosta, hyönteisistä ja eläimistä monia esimerkkejä odotettavissa olevista muutoksista. Kirjan teksti on oppikirjamaisen selkeää ja tekijä välttää onnistuneesti liian vaikeiden termien käyttöä. Meteorologin taustasta johtuen etenkin sääilmiöiden kuvaukset ja säässä tapahtuvat muutokset eri vuodenaikoina tulevat seikkaperäisesti esille. Toinen erityisen kiinnostava aihe on Itämeren tilaa ja elämää kuvaavat kohdat, jossa oli itselleni paljon uutta tietoa.

Jos Kotakorven ennuste pitää paikkansa, niin tulevat talvet ovat Etelä-Suomessa pimeästä kärsiville todella raskaat. Marras-, joulu- ja tammikuun sademäärä kasvaa viidenneksellä. Sää muuttuu myös pilvisemmäksi. Lämpimään ilmaan sitoutuu enemmän kosteutta, joten sateet lisääntyvät etenkin syksyllä ja talvella. Sateet ovat aikaisempaa runsaampia, ja syksy- ja talvitulvat yleistyvät etenkin Pohjois-Suomessa.

”Loka-marraskuusta alkaa kuukausien pimeä vuodenaika, kun lunta ei ole tai sitä on vain vähän ja aurinkoisia päiviä on ani harvoin. Vuosisadassa auringonpaiste on vähentynyt vuodenvaihteen molemmin puolin parikymmentä prosenttia. Kun auringon pilkahduksia ei ennenkään juuri tänne syksyisin ja talvisin osunut, nyt ne ovat vain muisto menneisyydestä. Tämä pimeys jatkuu pahimmillaan aina maaliskuulle asti.”

Kirja ei ole dystopia tuhoutuneesta luonnosta, mutta tietynlaista apeutta kirjoittaja tuntuu kokevan muutoksia havainnoidessaan. Joidenkin tulevien ongelmien vaikutuksia voidaan ihmistoimin jos ei kokonaan ehkäistä, niin ainakin lieventää tai korjata. Näin etenkin rakennetussa ympäristössä (sateiden ja tulvien torjunta, teiden ja rakennusten kosteusvauriot, helteet). Monia alkuperäisiä biotooppeja ja elinympäristöjä väistämättä menetetään lopullisesti, mutta jotkut asiat muuttuvat jopa aikaisempaa suotuisammiksi luonnon kannalta.

Suuri suomalaisen luonnon ystävä Kerttu Kotakorpi näkee tärkeäksi ylläpitää toivoa. Seuran haastattelussa hän sanoi, että jos kollektiivisesti tulee olo, että olemme ilmastonmuutoksen suhteen menettäneet pelin, niin kukaan ei tee mitään. Hän päättää myös kirjansa optimistisesti:

”Sillä on väliä, mitä teemme, mitä syömme, miten liikumme, miten asumme ja lämmitämme kotimme ja miten se kaikki mahdollistetaan. Voimme vaikuttaa näihin asioihin. On väliä, kuoleeko joku pistiäinen sukupuuttoon ja onko enää rantaniittyjä. Onko metsissämme riittävästi vanhaa puuta. On väliä, laittaako takapihalleen nurmikon vaiko niityn, kaataako kelon mökkitontilta ja mitä tekee likavesilleen, ennen kuin päästää ne luontoon. Valinnoillamme ja tekemisillämme on väliä. Ei voi ajatella, että jollain yksittäisellä asialla ei olisi merkitystä. On sillä, kun sen kertoo 80 vuodella tai pidemmällä ajalla.”

Tommi

Meteorologi kertoo ja tunnelmoi

Kerttu Kotakorpi: Minun luontoni. Bazar Kustannus 2023.

Kerttu Kotakorpi (s. 1987) lienee kaikille tuttu Yleisradion uutislähetyksistä: sympaattinen ja selkeäsanainen tv-meteorologi, joka tunnetaan myös innokkaana valokuvaajana, retkeilijänä ja lintubongarina.

Tässä toisessa kirjassaan Minun luontoni hän käy läpi suomalaisen luonnon lumoa ja erityispiirteitä vuodenkiertoon ja vuodenaikojen vaihteluun pohjautuen, ”rakkaudesta Suomen luontoa kohtaan”. Kotakorven esikoisteos Suomen luonto 2100 ilmestyi vuonna 2021.

Minun luontoni -kirjan kookas neliömuoto ja paksut kiiltävät sivut palvelevat kuvia. Teos on tehty selailtavaksi ja katseltavaksi. Kaikki kirjan kuvat ovat Kotakorven itse ottamia, ja kuvitus onkin runsas: 256-sivuisessa opuksessa on vain alle kymmenen kuvatonta tekstisivua.

Teos on hieno kiteytys tekijänsä valokuvaustaidoista, rakkaudesta luontoon ja aktiivisesta ulkoilmaelämästä. Myös teksti on sujuvaa ja jäsentely luonteva.

Kotakorpi toteaa viettävänsä suurimman osan vapaa-ajastaan ulkona joko kuvaten luontoa tai seuraten lintuja tai sekä että. Hän uskaltaa haltioitua luonnosta.

”Pysähdyn tämän tästä ihmettelemään toukkaa muistuttavaa oksan käppyrää, kaunista kiveä, pientä kukkasta tai värikästä koppakuoriaista. Näen kelon koloissa kasvot ja sammaleisessa kivikossa menninkäisen maailman. Kasteinen auringossa kimalteleva heinikko tuo väkisin mieleen keijupölyä ja lumpeen kukat keijujen juhla-asut.”

Hän kulkee työmatkat pyöräillen ympäri vuoden, joskus käveleekin töihin, ja hänen omakohtaiset kuvauksensa liikkumisesta Helsingissä ovat eloisia ja innostavia. Kotakorpi elää periaatteellisesti autotta ja kasvissyöjänä, mutta ei saarnaa sormi pystyssä. Hän uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä.

”Yksilön valinnoilla on vaikutusta, sillä osaltaan ne ohjaavat päättäjien ja markkinoiden suuntauksia ja painopisteitä. – – Jokaisella on tietenkin oikeus elää omannäköistään elämää, mutta haluan korostaa sitä, että jokaisen teoilla on väliä. Vaikka oikeasti isot ratkaisut tehdään poliittisilla päätöksillä valtiotasolla ja kansainvälisesti sekä isoissa yrityksissä, niin myös me yksittäiset ihmiset joukkona päätämme, mitä haluamme syödä, miten liikkua, mitä kuluttaa ja millaista tulevaisuutta rakentaa.”

Kerttu Kotakorpi on syntynyt Vaasassa, asunut teini-ikäisenä Päijät-Hämeessä ja asettunut nuorena aikuisena opintojen myötä Helsinkiin. Yksi kirjan ihastuttavimpia puolia on Helsingin luonnon osuus. Yllättävänkin suuret puistot vanhoine lehtipuineen, lähes luonnontilaiset ulkoilualueet, meren läheisyys, kalliot, jopa kosteikot – veikkaan, että kirjan luettuaan moni pääkaupunkiseutulainen innostuu lähtemään tutkimusretkille luontoon omille kotikulmilleen.  

Kotakorpi vaikuttaa ihmisenä kadehdittavan tasapainoiselta: hän keksi toiveammattinsa lukiolaisena, pääsi suoraan opiskelemaan ja saman tien mediaan meteorologiksi. Hänen harrastuksensa – retkeily, pyöräily ja valokuvaus – niveltyvät hänen työhönsä saumattomasti. Kuvissa loistavat luonnon yksityiskohdat niin kasvi- kuin eläinkunnastakin sekä toinen toistaan hienommat maisemat eri vuodenaikoina.

Meteorologin työ toki nousee tekstissä aika ajoin esiin, vaikkei se suuren suurta roolia kirjassa saakaan. Kotakorpi toteaa iloitsevansa kertoessaan aurinkoisesta juhannuksesta, ja ”vapuksi osuvat räntäsateet ovat nekin surkuhupaisuudessaan mieleenpainuvia ennustettavia”. Syksyllä saatetaan kokea jakso, että sumu ei hälvene lainkaan, ja tv-meteorologilla ”loppuvat sanat kesken ja aletaan puhua vain harmaudesta”, kunnes lumi saapuu.

Talvessa taas on omat haasteensa.

”Lumentulon ajankohta on vaikea ennustettava. Joskus toki sateet ovat voimakkaita ja ilma kylmää, ja on tiedossa, että nyt sitä lunta tulee ja se vieläpä pysyy maassa. Useimmiten kuitenkin ilma on kosteaa ja lauhaa ja lämpötila on lähellä nollaa. Vielä kun meri on loppusyksystä sula ja sen lämpötila tukevasti plussan puolella, niin sekin tuo ennusteeseen oman epävarmuutensa. Siinä sitten arvotaan, että tuleeko vettä, räntää, lunta, tihkua vai jäätäviä sateita vai kaikkia niitä sekaisin, kuten usein käy. Kelin kannalta on todella merkittävä ero, onko olomuoto jäätävä vai vesisade. Toisaalta joulun viettäjien kannalta on oleellista, onko viimeisenä maahan satanut aine lunta vai räntää. Epävarmassa tilanteessa sanojen asettelu vaatii kylmiä hermoja.”

Kotakorpi muuten on sitä mieltä, että talvi ja lumi ovat sellaista perisuomalaisuutta, joita pitäisi puolustaa kynsin ja hampain. ”Miksi suomalaiset eivät nouse kovaäänisesti puolustamaan kansallisaarrettaan, lumista talvea?” Tänä alkutalvena 2023, kun olemme Päijät-Hämeessä viettäneet ”vanhanaikaista”, lumista talvea, olen itsekin tullut samoihin aatoksiin.

Kirjassa edetään vuodenajasta toiseen, keväästä eteenpäin ja päättyen talveen, tuoden mukaan sääilmiöt, kauden eläimet ja ilmastofaktat. Liikutaan monenlaisissa metsissä, puistoissa, kansallispuistoissa, tuntureilla, soilla ja rannoilla. Linnut ovat merkittävässä osassa, onhan Kotakorpi aktiivinen lintubongari, joka mainitsee kohokohtina muun muassa vuorihempon ja riekon kohtaamiset. Hän on onnistunut kuvaamaan harvinaisiakin lintuja.

Minun luontoni tarjoilee paljon tieteellistä faktaa sääolojen muuttumisesta, tässä muutama poiminta:

• – erilaiset äärevät säätilanteet lisääntyvät etenkin talvisin; myös sademäärät ovat Suomessa kasvaneet talvisin
• – puolentoista asteen globaali lämpeneminen tarkoittaa Suomessa vähintään kolmea astetta eli suurta muutosta
• – arktisilla alueilla lämpeneminen voi olla jopa nelinkertainen
• – lumipeitteinen aika on lyhentynyt eteläisessä Suomessa 30 vuodessa kuukaudella.

Kotakorpi kirjoittaa: ”Minua syytetään välillä suorastaan ilmastopaniikin lietsonnasta, mutta en keksi tärkeämpää asiaa, mistä pitää meteliä. Ilmastonmuutos on jo täällä, eikä se osoita laantumisen merkkejä. – – On hiuksenhieno ero tehdä herättelevää uutisointia niinkin laaja-alaisesti vaikuttavasta asiasta kuin ilmastonmuutos ilman, että se samalla lisäisi ahdistusta.” Kotakorvella on tekemisissään vahva eetos, halu tehdä merkityksellistä työtä ja ainakin yrittää parhaansa.

Tässä kohdin tuntuukin hyvältä kuulla, että suomalaisessa luonnossa tapahtuu myös hyviä asioita ja vapaaehtoistyökin tuottaa tulosta. Yle ja Suomen Luonto -lehti kokosivat juuri 10 iloista uutista vuodelta 2023, pörriäisten paluusta pelastuvaan raakkuun ja pohjoisen Suomen onnistuneisiin pesintöihin:

Linkki 27.12.23 julkaistuun Ylen kuvitettuun uutiseen.

Minun luontoni -kirjan kuvat ovat siis hienoja, mutta lukukokemusta häiritsee, että kaikista kuvista ei ole tietoja. Olisi ollut johdonmukaista laittaa jokaiseen kuvaan kuvateksti. Nyt osassa on tekstit, osasta taas kerrotaan lopun koostesivulla ja jotkin otokset jäävät tiedoitta. Kyllä ainakin minua olisi kiinnostanut, missä olivat sivun 150 hienosti maatuvat puut tai aukeaman 168–169 uljas koivumetsä, entä sivun 177 vangitseva ruskapuu ja kivikko?

Kerttu Kotakorpi itse poseeraa kansikuvan lisäksi peräti 15 sisäsivun kuvassa; minun makuuni tällainen henkilöbrändäys on hieman liikaa, mutta ymmärrän, että näin kirjat syntyvät.

Kaikkiaan Minun luontoni saa vahvan plussan. On varmasti hyvä muistuttaa mieliin, että kaikki elämä maapallolla on riippuvaista ympärillämme toimivasta luonnosta – tärkeä asia, joka saattaa unohtua, jos syystä tai toisesta vieraannumme kaikesta luonnollisesta.

Taina