Pois menee merehen päivä

Hannu Mäkelä : Samuli Kustaa Berg (H. Mäkelä, 1982)


"Kun 60-luvun puolivälissä jouduin epäpätevänä opettamaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, oli minun pakko lukea läpi sekä kielioppi että  Suomen kirjallisuuden historia. Samuli Kustaa Bergin kohdalla minua kiinnostivat ennen muuta hänen elämänvaiheensa: mies kirjoitti vain muutaman runon ja eli loppuelämänsä sokeana, se oli minusta liikuttavaa. Kun sitten luin hänen runojaan Suomen kirjallisuuden antologiasta pidin ennen muuta runosta 'Ystävälleni', varsinkin sen vetoavasta kertosäkeestä: 'Milloin muistelet minua?/Milloin?'. Mutta pari kohtaa samassa runossa: 'Haju tuomikon nenillä', 'Revon tulten tuprutesa' saivat myös jonkin soimaan päässä." 

Eräät taide-elämykset ovat sellaisia, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Yksi sellainen on Hannu Mäkelän kirjoittama monologi Pois meni merehen päivä. Yle lähetti sen monta kymmentä vuotta sitten. Vieläkin muistan millaisessa mielentilassa jäin sen päätyttyä radiota tuijottamaan. 

Monologi kertoo runoilija Samuli Kustaa Bergin (1803-1852) viimeistä edellisestä elinpäivästä ja siitä miten Hannu Mäkelä arvelee hänen kuolleen. Tuo monologi sisältyy tähän kirjaan. Kirjassa on lisäksi Hannu Mäkelän essee Bergin elämänvaiheista. Niistä ei kovin paljon tiedetä, mutta uskon, että kirjailijaveli on osannut eläytyä ja täydentää niitä tarvittavin osin. Kirjan liitteenä ovat Bergin säilyneet kirjeet ja hieman muutakin ajankohtaan liittyvää materiaalia. Sekä koko Samuli Kustaa Bergin tuotanto, kaikki hänen seitsemän runoaan.

"Vuosien myötä pitämykset tietysti muuttuvat. Bergin runoissa ei ole sitä vaikeutta että vähä hyvä pitäisi löytää paljosta, häneltä voi aina valita kaiken, ja sen olen nyt tehnyt. Se runo joka kuitenkin on vähitellen tullut minulle kaikkein läheisimmäksi on otsikoltaan pelkkä 'Runo'. 'Pois meni merehen päivä, Poijes kullana keränä.' Tämän runon tunnelma ja hengitys on sitä valtaisampi mitä likemmäs se tulee. Ja se kertoo tavallaan paljon myös Samuli Kustaa Bergistä, hänen elämänsä käännekohdasta, siitä mikä sai hänet runoja kirjoittamaan. 
Jo alku on kuviltaan poikkeuksellisen komea: luopuminen, syksyn tulo, menetyksen tuntu. Kunnes runo ensimmäisen kerran taitetaan ja tuleekin taas kevät, kevät ja 'Tuli ne iloiset linnut/Tuli kullaiset kukatki', ja on kuin ilo viriäisi rintaan. Mutta jälleen kerran runo taitetaan ja seuraa aivan muuta kuin odottaisi: 'Ei tule syän alaini,/Ei ikänä, ei eläisä/Tule mieli miekkoseni,/Toivottavani takaisin.' Ja Samuli Kustaa Berg kääntyy äkkiä ympäri ja katsoo lukijaa suoraan kohti: 'Veikko kulta, veli kulta/Älä nuhtele minua/ Josma sentähen murehin,/Tahi ryhtynen Runolle!"'

Samuli Kustaa Berg jäi varhain täysorvoksi. Ilmeisesti hän joutui koko lapsuutensa tekemään työtä elantonsa puolesta. Hannu Mäkelä arvelee, että joku hyväsydäminen kirkollisiin piireihin kuulunut sukulainen oli ottanut hänet hoiviinsa. Jo varhain hänellä ilmeni silmäsairauden oireita. Mäkelän mukaan mahdollisesti se johti Bergin lukemaan lakia. Se olisi ollut nopea tie varmaan leipään. Hän valmistui mutta joutui kohta heikon näön luopumaan saamastaan virasta. Vielä hän kuitenkin näki sen verran, että pystyi toimimaan kotiopettajana ja kirjoittamaan omia runoja. Lopulta sekin käy mahdottomaksi. Hannu Mäkelän kirjoittamassa monologissa pappilan sivurakennuksessa asuva sokea Samuli Kustaa Berg muistelee elämäänsä ja keskustelee palvelusväen kanssa.

"'Silmän säryt sikisi savupirteistä, puhuvat viisaat', Ulriika Mikkelintytär sanoo, 'kitku meni silmään'. Ja hän miettii. 'Vaan en minä mitään saanut.'
   'Minä en ole savupirteissä asunut, en ole lukenut naurislampun valossa. Olen vain muuten lapsena lukenut.'
   'Se se juuri on epäterveellistä. Ei pidä lukea.' Hän kun ei itse osaa. 'Lukemisesta aiheutuu kaikki synti.'
   'Niin kuin Nikolai I sanoo', minä naurahdan.
   Hän ei kuule, mutisee vain: 'Ei pidä lukea, ei...' Aurinko kuumentaa.
   'Voi että on täällä kaunista', hän sanoo sitten.
   'Kerro minulle mitä puutarhassa kasvaa', minä pyydän vaikka hyvin muistan sen, ja hän alkaa luetella:
'Syreenit, hernepensaat, ruusupensaat. Sitte, jasmiinit, pionit, spireat. Sitte, keltainen lilja. Sitte raparperi, piparjuuri, ruoholaukka. Sitte kirsikkapuut, haapapuut. Omenapuut. Pähkinät'
   'Ja omenapuut, mitä omenapuita...', sillä minä pidän siitä että hän tuntee jokaisen puun nimeltä.
   'Ensin on Kettu, se on syötävä mutta hapan. Sitten Pati, viinihapan omena. Sitte Tuomiorovasti, talviomena ja hyvä. Pikkuhapan, ruokaomena. Isohapan, samoin. Perunapuu, en ole maistanut, ja tuo tuolla on...', ja hän miettii, 'Pikkupuma, se on karvas. Sitte Isopuma, en ole maistanut, Matopuu, en ole, vaikka sanovat että on makea. Muurahaispuu, Nostelupuu ja sitte itse Makea, se on kulmapuu tuolla perällä, se on vanha ja aivan tuntematon. Samoin Kaivopuu. Ja viimein ovat tuolla Pilkku, makea, Pupu, jauhoinen, ja Astrakaani. Sillä on hieno nimi.' Saman litanian hän osaa aina toistaa, eikä muuta sitä. Hän puhuu sen sanasta sanaan aina samoin."

Kun Berg palasi Kööpenhaminasta kotimaahan 1835, oli runojen kirjoittaminen jätettävä lopullisesti. Kirjeessään Gottlundille hän kirjoitti, ettei halua käyttää hyväkseen toisen kättä eli sanella. Seitsemäntoista viimeistä elinvuottaan Samuli Kustaa Berg vietti täysin sokeana, klarinetin soitto yhtenä harvoista huveistaan. Muutamasta kirjaan liitetystä Bergin kirjeestä käy ilmi, miten rajoittuneeksi hänen elon piirinsä loppuvaiheessa oli käynyt. Kaarle August Gottlundille (suomennos Auli Viikari):

"Minun näköni on ennallaan, ellei huonompi kuin Tukholmassa, ja oleilen täällä hiljaisessa pakollisessa toimettomuudessa. Ainoa iloni on musiikki, jota harrastan osaksi yksin, osaksi ystävien seurassa. Olen tainnut tässä kirjeessä arvioida sinun metriikkaasi aika ankarasti, mutta sinun täytyy suoda se anteeksi, sillä sen saneli minun sydämeni ja vakaumukseni, ja käsi joka minulla on käytettävissä ei ehdi kirjoittaa uudestaan sitä minkä kenties haluaisin ilmaista toisin. Jos vastedes ystävällisesti suot minulle sen kunnian että kirjoitat minulle ja keskustelet isänmaallisista aiheista, niin se olisi minulle hyvin mieluista, minä taas toivon pystyväni vastaamaan täsmällisemmin kun nyt asumme toisiamme lähempänä. Etkö voisi joskus käydä täällä Oulussa minua tapaamassa? Voisimme silloin paljon henkilökohtaisemmin jutella kaikesta.

tuus S:Bergh
Oulu 28:ntena Helmik. 1835"

Hannu Mäkelä kertoo miten hän kävi Halikossa etsimässä runoilijan hautapaikkaa. Halikon kirkkoherranvirastossa hän tutki vanhaa kuolleitten kirjaa, josta löytyi merkintöjä Bergin kuolemasta. Kuolinpäivä on "5. Julii" ja hautauspäivä "11. Julii". Ei syntymäaikaa, ei hautapaikkaa, ei edes kuolinsyytä. Mäkelä arvelee, että syynä voi olla itsemurha ja sen seurauksena nimetön hautaus hautausmaan ulkopuolelle. Hän ihailee hautausmaan vanhoja puita, jotka kirjoitushetkellä olivat säilyneet moottorisahalta.

"Täällä voi vielä rauhassa ajatella, että ihmisen elämä jatkuu vanhoissa puissa, mikseipäs niidenkin jotka makaavat muurien ulkopuolella, eivät puitten juuret muureihin pysähdy. Otin valokuvia, kuljeskelin pitkin hiekkakäytäviä, katselin hautoja ja lähdin sitten pois. Ajattelin, tätä miestä en tapaa enkä löydä hänen hautaansakaan, mutta hänen runonsa minulla on. Se tuntui hyvältä."

Lukijana olen kiitollinen, että Hannu Mäkelä ei kirjoittanut paksumpaa kirjaa. Tämäkin on jo niin pakahduttava, että se melkein särkee sydämen.


Tommi

Seinät huojuvat, patsaat kävelevät

Tatu Kokko : Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos, 2019)

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.

   "Vajosin aluksi masennukseen enkä pystynyt keskittymään enää mihinkään; en kirjoittamiseen, en työhön, en kotiin.
   Camilla huomasi tietenkin alakuloni ja alkoi jo epäillä lääkkeitteni tehoa niin kauan kuin ne olivatkin tasanneet ja hillinneet ailahtelevan mieleni - pomminvarmasti - kymmenen vuotta - kertaakaan pettämättä. Lääkkeitteni ansiosta olin ollut helppo ja huomaamaton hyyryläinen hänen kauniinkeltaisessa valtakunnassaan.
    Hän huomasi masennukseni, mutta koska en oireillut sen pahemmin enkä ollut edellenkään häiriöksi, hän ei tehnyt asialle mitään. Nousin joka aamu sängystä, otin lääkkeeni, join teeni, kävin töissä, söin ruokani, nukuin yöni.
    Toisin sanoen olin kiltti tyttö.
    Mutta sitten, lopulta. päätin tehdä jotakin sellaista, minkä olin sulkenut pois mielestäni kaikki nämä hiljaisuuden vuodet. Jotakin ennenkuulumatonta. Jotakin joka oli tuhmaa ja väärin.

    "Minä tyttö se vedin iltalääkkeet muutama tunti sitten vessanpöntöstä alas.
    Plop, plop, plop.
    Wooosh.
    Sinne pyörteilivät nappulat veden alle.
    Hidas ja hiljainen muutoksen rituaali. Siirtyminen elämästä toiseen. Se tuntui yhtä aikaa pahalta ja äärimmäisen hyvältä. En halua uhmata lääkäreitä, en halua vastustaa siskoani, mutta en helvetti soikoon halua kulkea hautaan saakka sanko päässäni.
    Haluan nähdä värit. Haluan nähdä, kuinka tomu laskeutuu taivaalta. Haluan nähdä todellisuuden ja kuvitellun välissä luikertelevat halkeamat, ne kaikkein pienimmätkin ajatusten uurteet maailmankaikkeuden kerroksissa.
    Ja ennen kaikkea haluan kirjoittaa niin, että tuntuu."

Kirjoittajan sanoissa tekijä, kuopiolainen opettaja Tatu Kokko (oik. Tatu-Pekka Kekäläinen) kertoo, että tämän kirjan idea syntyi hänen tehdessään historiallista romaania Heinäkuun päivä. Se kertoo eräästä Eero Järnefeltin maalauksesta. Sen yhteydessä Kokko tutustui myös Minna Canthin tuotantoon ja henkilöhistoriaan. "Jo heti alussa ajattelin, että en halua kirjoittaa tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin ihan muuta." Tulos on vaikuttava ja hänen kirjansa oli ehdokkaana Savonia-kirjallisuuskilpailussa 2019.

Teoksessa kuopiolainen kirjastonhoitaja 26-vuotias Vilja tekee omaa Canth-tutkimusta ja eläytyy sitä tehdessään häneen sekä tuon ajan historiaan. Hän kärsii syvistä lapsuuden traumoista ja lisäksi hyvin epävakaasta luonteesta. Ne vaativat vahvoja mielialalääkkeitä, mutta sumentavat päähenkilön ajattelua. Vilja, (Wilja, Minna Canthin käyttämä salanimi) päättää lopettaa iltalääkkeiden käytön, jotta kirjoittaminen alkaisi sujua. Niin se alkaakin ja samalla alkaa myös mielikuvitus lentää; historian hahmot heräävät henkiin. Vilja sujahtaa Minna Canthin hahmoon ja liikkuu Jyväskylässä sekä Kuopiossa tavaten Juhani Ahon, Järnefeltit ja muita tuon ajan merkkihenkilöitä. 

   "En malta syödä enkä nukkua. Nautin olostani, nautin siitä, että elän tätä päivää ja historiaa samaan aikaan täysin estoitta. Olen tässä, mutta olen myös siellä jossakin. Luen virkkeen Tarkiaisen kirjasta ja löydän Murtovarkauden juurille. Katson Hagmanin kirjasta leikkaamaani kuvaa ja näen Robert Kiljanderin soittavan ja laulavan Augusta-siskoni rinnalla Kuopiossa, Olga Dunajeffin tulevan siihen minun kanssani Jyväskylästä, Robertin tervehtivän meitä, iskevän silmänsä vierelläni seisovaan liikemiehen tyttäreen, heidän menevän naimisiin. Olga ja Robert asettuvat asumaan Jyväskylään vain korttelin päähän kodistani."

Aamulääkkeet Vilja ottaa, jotta selviäisi töistä Kuopion pääkirjastossa. Matkalla kirjastoon hän varmistaa olemassa oloaan nimeämällä ääneen kadut, laskemalla ohittamansa puut ja portaat ylös kirjahalliin. Keino ankkuroi kuopiolaiset ja kaupungin tuntevat mukaan kerrontaan. Kun Vilja tutustuu Kareem Singhiin, joka on tullut museoon kesätöihin, niin silloin päästään myös museon takahuoneisiin ja jopa rakennuksessa olleen entiseen VPK:n letkutorniin. 

Vilja vähentää lääkkeiden annostusta entisestään ja matkat menneeseen käyvät intensiivisemmiksi. Samalla hänen seksuaalisuutensa säätimet kääntyvät kaakkoon. Sen saa etenkin uskontonsa takia esiaviollista pidättyvyyttä tavoitteleva Kareem tuskallisesti todeta. Mutta myös isosisko Camillan mies Jani on muutamia kertoja tulilinjalla.

Jotkut kohdat Canthin kirjoissa vaikuttavat Viljaan jostakin syystä erityisen vahvasti.

    "On helmikuu.
    Lyyli päättää syntyä helmikuun ensimmäisenä päivänä.
    Siirryn kirjassa kohtaan, jossa kerrotaan Anna Liisasta, lapsen surmasta. Lyylin synnyttyä Minnaan iski masennus. Hän vaipui syvälle synkkyyteen, halusi itseään vartioitavan, koska pelkäsi satuttavansa omaa pienokaistaan.
    Sormeni kiiruhtavat kirjaan painetuilla sanoilla.

Ihmeellinen voima väkisinkin tahtoi saada minut ottamaan nuorimman lapseni hengiltä.

    Virke viiltää sisuksiani. Kuinka kovan eteen hän olikaan joutunut?" 

Pienestä pitäen Vilja viihtyi kirjojen parissa ja omassa mielikuvitusmaailmassaan. Konkreettinen paikka ei hänelle ollut pysyvä tila, vaan ajatus saattoi saada sen irtoamaan. Aika ei hänellä myöskään kulje yhteen suuntaan. Se on takkusykkyrä. Eläytyminen ja ennakkoluuloton läsnäolo oli hänellä niin vahva, että se herätti pronssiset patsaatkin eloon. Kirjan loppupuolella Vilja samastuu Canthiin yhä syvemmin. Canthin eräiden näytelmien teilaus masentaa. Canthille osoitettu väheksyntä sekä ihmisten kylmäkiskoisuus hänen ajatuksiaan kohtaan saa Viljan riehumaan keskellä toria. Kokon kirjan nimi saakin toisen, kylmäävän käänteen:

    "Kirjoita niin, ettei yksikään joka siihen uskoo, hukkuisi, vaan saisi lohdun. Ettei kukaan olisi yksin. Ilman läheisyyttä. Ilman nähdyksi tulemista.
    Yksinäisyys keskellä välinpitämättömyyden autiutta.
    Torintäysi käveleviä patsaita.
    Onko yksinäisyys syntymässä saatua? Vai onko se sattuman määräämä kohtalo? Vaiko kenties opittu kyvyttömyys löytää toinen ja koskettaa?" 

Minna Canthin puistossa Kuopiossa on hänen patsaansa. Lisäksi siellä on penkkejä, joihin oli kiinnitetty metallilaattoja. Laattoihin oli kaiverrettu lauseita Canthin kirjoituksista. Kaikki laatat varastettiin. Tatu Kokon kirjasta löytyy lohdun sana: Minnan sanoilla on edelleen painoa. 

"Kirjeistä, artikkeleista ja pitkistä teksteistä poimitut aforistiset lauseet hohtavat kirkkaina mielessäni. Niillä kaikilla on yhteinen suunta ja tarkoitus; ne ovat väylä parempaan yhteiskuntaan, parempaan elämään, uuteen ylvääseen maailmaan, jossa ihmiset ovat tiedostavampia ja keskenään tasa-arvoisempia. Minua hymyilyttää, kun kuvittelen polttavan valon sinkoutuvan räjähtävällä voimalla ulos Kanttilan ikkunoista."

    Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä. 

Tommi 

PS: Blogissamme Taina on jo ehtinyt esitellä Minna Canthin teokset Työmiehen vaimo ja Papin perhe (Aina kiinnostava Minna Canth).

Helmikuun visa: mikä kaupunki?

Vastaus, kirjan nimi, löytyy seuraavalta sivulta.


10 pisteen vihje
Miten kaunis kaupunki tämä onkaan. Vanhat keskiaikaiset talot, joiden punaiset tiilikatot hautautuvat suurten akaasioiden ja kastanjain varjoon, uinailevat loputtomassa helteessä. Maasto nousee ja laskee kumpuina ja alamäkinä. Kadut viettävät alaspäin kuin kellarinportaat ja suikertelevat vihannan luonnonpuiston halki. [...] voi mennä tunteja, että ei näe eikä kuule mitään inhimillistä noissa tiheissä satavuotisten jalavien ja tammien muodostamassa lehtiholvissa. Niiden keskellä nousee vanhan katolisen doomin tummanpunainen raunio, jonka murskaantuneissa seinäpilareissa naakat pesivät. Täällä on Saatanan silta ja Enkelin silta, jotka vartioivat omaa historiallista menneisyyttä. TATU VAASKIVI

8 pisteen vihje
Kaikki, jotka meillä valittavat riittämättömiä tulojaan ja liikaa työtään, voisivat täällä oppia paljon uutta, nimittäin esim. ettei ole mitään riittämättömiä tuloja, vaan että se, mitä niiksi sanotaan, ei ole muuta kuin turhien menojen eufemistinen termi. Samanlainen teennäisnimi on myös "liiallinen työ" eikä se yleensä merkitse muuta kuin mitä tavallisesti sanotaan tyhjäntoimittamiseksi. Isäntäni, nimineuvos, elää vaimoineen ja 7-8 lapsineen sangen sievästi sillä vähäpätöisellä palkallaan, jota yliopiston piirustuksen opettajana nauttii, ja kuitenkin useimmat elintarpeet ovat täällä melkoista kalliimmat kuin meillä (sokuri esim. 1 rupl. 20 kop., kahvi 1 rupl. 50 kop.) ELIAS LÖNNROT

6 pisteen vihje
Kaupungissa on kiitetty yliopisto, jonka obserwatorio erittäin kehutaan hywäksi. Sillä on myös suuri kirjasto, jonka säilytyshuoneeksi wanhan tuomiokirkon kuori on laitettu. C.G. SWAN

4 pisteen vihje
Seison joen äyräillä ja katson vihreänkeltaiseen veden hidasta juoksua. Piilipuiden komeat pehkot kuvastuvat tuohon lepäävään kalvoon, klassillistyylinen kivisilta peilaa sen kuvastimessa jykeviä sulojaan. Sangen vähällä vaivalla voisi mielikuvitus loihtia sen patsaiden väliin sekä karauttavia ratsuja että välkkyvävarusteisia ritareita: menoa, hälinää, väentungosta, huudahduksia ja tappelunmelskettä, jota tällä näyttämöllä on erittäin intensiivisesti esitetty, jopa useampaankin otteeseen. Raskaat rautaketjut kalahtelevat tuulessa. Kaksi graniittista porttia piirtyy taivasta vasten, holvikaaresta osuu silmään latinalainen vuosiluku MDCCLXXXIII, jonka suurella vaivalla käännämme 1783:ksi. Silta liittyy, kuten kiveen uurrettu muistokirjoitus vakuuttaa, Katariina Suuren kirjavaan historiaan. TATU VAASKIVI

2 pisteen vihje
Minulla on hyvä ja kaunis koti, suuret huoneet, paljon valoa ja aurinkoa ja vihreitä puita ikkunan takana. Ja ympärillä tämän pikkuisen X:n raitis, rauhallinen ilma. Kolme vuotta Pietarissa, jolloin minulla tätä kaikkea ei ollut, on opettanut pitämään sitä arvossa. [...] Seurapiiristä siinä merkityksessä, johon me Helsingissä olemme tottuneet, ei tietysti voi olla puhetta. [...] Se, mitä täälläkin yhä tulen kaipaamaan on suurempi piiri taiteesta ja kirjallisuudesta huvitettuja henkilöitä, joitten joukossa saisi ajatukselleen terveellistä voimistelua. AINO KALLAS

1 pisteen vihje
Niin, satakielet laulavat X:ssä. Kaupungin puistoissa en usko niitä kovin paljon olevan mutta täällä laitakaupungilla, jossa asumme, niitä on yllättävän paljon. Edes kulkukissat, joita meidän kaupunginosassamme Arakülassa on runsaasti, eivät pysty tekemään niistä selvää. JAAN KAPLINSKI

Sivut: 1 2

Virkatalo ja vähäinen peltotilkku

Taavi Ilenius: Tilastollinen ja biografillinen Suomen evankelis-lutherilaisten seurakuntain kanttorien ja urkurien matrikkeli (Turku, 1888)

”Ristijärven kappeli Kajaanin provastikunnassa 1880-luvulla:
Väkiluku noin 2,100. Kinkerikuntia kuusi ja kirkko, puusta, 48 kilometriä Kajaanista. Ilmoitettu: Ei sataan vuoteen täällä ole urkuja.
Kanttorin palkka: 14 tynnyriä, 15 kappaa (28,91 hehtolitraa) viljaa suntion palkan kanssa.
Virkatalo 1/8 manttaalia elätetään hevonen, 2 lehmää ja 3 lammasta, metsä hyvä, peltoa vähä.
Kanttori: Juha Kajander, synt. 1836.”

Kirjastoihmiset sen ainakin tietävät: kirjojen kanssa ei tule koskaan ikävä. Joku puhuttelee mukaansatempaavalla tarinalla. Toinen maalaa vaikuttavaa panoraamaa leveällä pensselillä. Sitten on niitä, joiden ääressä vaipuu lähes meditatiiviseen mielentilaan. Niitä selailee pieninä paloina, kun ajatukset alkavat harhailla toisiin todellisuuksiin tai menneisiin aikoihin.
Tämä pieni ja vanha kirjanen on noita viimeksimainittuja. Taavi Ilenius tuli koonneeksi kanttorien ja urkurien nimien lisäksi huomaamattaan kiinnostavia havaintoja Suomesta.

”Suomussalmen pitäjä. Osoite: Suomussalmi.
Suomalainen, väkiluku noin 6,000. Kinkerikuntia 10. Kirkko, puusta, 129 kilometriä Kajaanista.
Kanttorin palkka: 30 tynnyriä viljaa ja vähän rahoja.
Virkatalo, Roinila 1/16 manttaalia. Pellot rappiolla, niitut pienet, metsä hyvä ja lähellä. Kaksi torpparia tekevät päivätöitä.
Kanttori: Paavo Saastamoinen, synt. (?)”

1800-luvun lopulla edistys ja teollistuminen näkyivät jo ”maalikylissä” etelässä ja rannikoilla. Siellä myös kanttorien ja urkurien osalta tilanne oli ratkaisevasti erilainen kuin syrjemmällä. Heillä saattoi olla jopa sijaisia ja kunnolliset soittopelit.

”Porin kaupunki- ja maaseurakunta yhdessä, jotenkin suomalaista. Väkiluku kaupungissa n. 9,200; maaseurakunnassa n. 4,700. Kinkerikuntia kaupungissa 6, maaseurakunnassa 9. Kirkko, tiilistä, ja varustettu lämmityslaitoksella. Urut 28 äänikerralla, jaettuna 2 manuaalille ja oblikaatti-pedaalille, rakentanut J. A. Zachariassén.
Kanttorin palkka: kaupungista 1,000 mk ja maaseurakunnalta 8 tynnyriä viljaa (enimmäkseen rukiita); teollisuuslaitoksista 275 mk. ja pieniä tuloja noin 500 mk.
Urkurin palkka: 1,200 mk. ja teollisuuslaitoksista 5 à 700 mk.
Virkataloja ei ole.
Kanttori: Johan Ahlbäck, synt. 22/6 1823, sijaisena Aksel Almqvist, kansakoulunopettaja.
Urkuri: Heikki Nisonen, synt. 2/11 1855.”

Sivut: 1 2

Ilmassa katastrofin ainekset

Per Olof Sundman: Insinööri Andréen ilmapurjehdus (1969)

Insinööri Andréella oli iili. Isoäitini, Tampereen seudun Heinosia, olisi sanonut, että hänellä oli oikea rökkä. Andrée halusi olla ensimmäinen ihminen, joka käy pohjoisnavalla. Tai käydä on väärä termi, hän halusi lentää sen yli kuumailmapallolla ja pudottaa Ruotsin lipun tuonne maan akselin pohjoiselle jatkeelle.

Eletään 1800-luvun loppua ja ruotsalaisten ja norjalaisten kesken on käynnissä eräänlainen maaottelu siitä, kuka tuon maalin ensimmäisenä tavoittaa. Hallitsevathan nämä kaksi maata suvereenisti jään ja pakkasen asettamat esteet. Insinööri Andrée on töissä Ruotsin patenttivirastossa eli Kuninkaallisessa patentti- ja rekisterilaitoksessa, joksi se juuri oli nimetty. Ajatuksesta tavoittaa pohjoisnapa lentämällä on tullut hänelle suorastaan pakkomielle.

Andrée Tiedeakatemiassa pitämässään puheessa:
”Ruotsalaiset ovat lannistumattoman rohkeita, he ovat tottuneet pitkiin talviin ja ankaraan kylmyyteen, he pystyvät muita paremmin ratkaisemaan napakalotin arvoituksia. Me olemme valitut. Maailma odottaa että juuri me valloitamme pohjoisnavan. Pohjoisnapa on meidän. Meillä on velvollisuuksia.”

Ongelmana on, että ilmapallot ajelehtivat tuulen mukana vähän miten sattuu, mutta Andrée suunnittelee hidastavansa pallon lentoa pitkillä laahusköysillä. Jos pallo varustetaan lisäksi vinoon sijoitetulla purjeella, voidaan tuulta avuksi käyttäen saavuttaa silloin liikesuunta, joka poikkeaa tuulen suunnasta, Andréen kokeiden perusteella noin 30 asteen rajoissa. Sen takia hän ja hänen ryhmänsä ovat Huippuvuorilla odottamassa sopivaa ja riittävän kauan kestävää etelätuulta. Siinä tapauksessa uhkayritys saattaisi onnistua.

Sivut: 1 2

Maisemakuvia vanhasta Suomesta

Matkustus Suomessa. Ensimmäinen jakso / Kuvat tehdyt A. v. Becker’in ja muiden alkuperäisten öljymaalausten mukaan, selitykset Z. Topelius’en kirjoittamat ; suomentanut J. Krohn ; jälkikirjoitukset Rainer Knapas ja Pertti Koistinen. (1872-74, näköispainos 1998)

”Suomi-neidosta, tästä Euroopan viimeisestä, köyhimmästä, syrjimmäisestä tyttärestä tulee nyt puhe näissä lehdissä. Viimeinen on hän: sillä viimeiseksi on se kohonnut merestä ja kohoaa kohoamistaan yhä vielä. Köyhin on hän: sillä hän ei ole koskaan jaksanut kokonaan temmata itseänsä irti Pohjolan Hiiden käsistä, joka taistelee hänestä Euroopan, ihmiskunnan kanssa. Syrjimmäinen on hän: sillä vasta nyt on hän alkanut astua esille synkästä hongikosta, jonka kätkössä hän vietti yksinäisen lapsuuden-aikansa, puoleksi taistellen, puoleksi mietiskellen.”

Matkustus Suomessa -kirjan ennakkotiedoissa sanottiin, että sen kuvat (36 kappaletta) ”tuovat esiin omituisia tai merkillisiä kuvaelmia Suomenmaan luonnosta sekä Suomen kansan elämästä”. Uutta kirjassa oli Topeliuksen jokaiseen kuvaan laatima tarinoiva ja todellisuutta tavoitteleva tekstiosa. Laajaa lukijakuntaa ajatellen Topelius käytti kirjassa kaunokirjallista ja paikoin maalailevaa tyyliä. Johdannossa vedelläänkin välillä melko leveällä pensselillä.

”Välimeri lainehtivi viljavain maiden, rikasten kansain välillä; sen rannikoille on vetäyneet meidän maan-osamme komeimmat vallat, kirkkain kunnia. Pohjoisempi käsivarsi, kylmä, myrskyinen Itämeri hietasärkkineen, kallio-äyräineen, ja merenkultineen, jää-lohkareineen, se on puolestaan ko’onnut ympärilleen maineen ja muiston Pohjan kansain sankaritöistä.”

Tämä Eurooppa-kuningattaren tytär lupaa olla hänen rajavartijansa ikuisen lumen rynnäköitä vastaan. Eikä se vastenmielistä ole lainkaan. ”Vaan niin rakas on meille talvi ynnä sen komeat pohjosen-palot, sen valkoiset hanget, sen kilisevät kulkuset, sen liukkaat sukset ja sen hauska koto-elämä, että jokainen Pohjan lapsi Etelässä mielellään vaihtaisi tuon ijankaikkisen kesän yhteen kouralliseen lunta.”

Sivut: 1 2