Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos 2008)
"Liiallinen takertuminen siihen, mitä vasemmiston historiallisista saavutuksista on menetetty, on demoralisoivasti painamassa unohduksiin sen kaiken, mitä ei ole menetetty ja mikä on yhä puolustamisen arvoista."
Tommi Uschanov, vasemmistohenkinen ajattelija, huomasi reilut 15 vuotta sitten, että yhteiskunnassa oli tapahtumassa kiintoisa ilmiö. Kansalaisten arvot ja mielipiteet vastasivat monelta osin vasemmistopuolueiden esittämiä ajatuksia. Silti noiden puolueiden kannatus oli laskemassa historiallisen alhaiselle tasolle. (Äsken käydyt vaalit osoittavat, että tilanne on heidän kannalta tuostakin vielä heikentynyt.) Onko kapitalismin tuhovoima vain niin kova, että vasemmisto ei mahda sille mitään?
Kun kritiikki suunnataan poliittisiin vastustajiin, se voidaan tulkita tarkoitushakuiseksi mustamaalaukseksi. Uschanov pyrkii tuulettamaan ikään kuin sisältä päin vasemmistoaatteita. Hän haluaa samalla säilyttää tietyn ajattelijan etäisyyden, kun hän lukee madonlukuja järjestöjyrälle, "keski-ikäiselle hyvinsyöneelle paperityöläiselle". Hänen mielestään sellainen kuva ainakin tosikkomaisesta ja ukkoutuneesta sosialidemokratiasta oli tuohon aikaan vallalla.
Tommi Uschanovin pamfletissa löytyy yhdeksän teesiä, joissa hän ruotii, mikä hänen mielestään on vialla vasemmistolaisessa ajatus- ja asennemaailmassa. Hän pohtii myös hieman, miten viestiä voisi päivittää, jotta se paremmin tavoittaa yleisön. Otsikot ovat lievästi sanottuja haastavia. Niiden perusteella vasemmistolta esimerkiksi puuttuu psykologinen pelisilmä, se on liittoutunut vastustajiensa kanssa oudoilla tavoilla, vasemmisto ei jätä ihmisiä rauhaan eikä se tunne kapitalismin historiaa.
Kolmannessa teesissään Uschanov kirjoittaa estetiikan merkityksestä. Hän lainaa viestintätutkija Barry Brummettia, joka kirjoittaa miten ihmiset saattavat hyväksyä symbolisen muodon sen formaalisen vetovoiman vuoksi tutkimatta krittisesti sen sisältöä. Uschanov epäilee oikeiston saavan kohtuuttoman kilpailuedun, kun se ymmärtää tämän. Koska sen oma esteettinen pinta on niin kaunis, se saa anteeksi myös sen, että tekee niin rumaa politiikkaa.
Taiteet ja kauneus eivät saa olla jotakin, johon on varaa vasta sitten, kun kaikki muut asiat on järjestetty kuntoon. Taiteet esittävät haasteen ajatukselle, että politiikka tietää, mitä todellisuus on, ja että tuo tieto on täydellisesti edustettuna poliittisissa instituutioissa (Denis Donoghue). Ne voivat lisäksi aktivoida motivaatioita, jotka lepäävät olemassa olevien poliittisten asenteiden taustalla. Politiikkaa luonnehditaan myös mahdollisuuksien taiteeksi. Kauneus on tapa pitää mahdoton niin todellisena, että politiikka ei voi olla sitä huomaamatta.
Neljäs teesi on erityisen vakava: Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään. Vasemmisto on ollut kyvytön hälventämään historiallisen kokemuksen aiheuttamaa epäluuloa. Elämä kapitalismissa on - toistaiseksi - enemmistölle mukavaa. Uschanovin mielestä tärkein yksittäinen syy sille, miksi kapitalismia ei vieläkin ankarammin haastettu kylmän sodan aikana, oli se huono julkisuuskuva, jonka Itä-Euroopan reaalisosialismi antoi koko sosialismin ajatukselle. Se kun oli kapitalismiin verrattuna vielä huonompi vaihtoehto.
Nettipalstoilla vallitsee edelleen vahva vihamielisyys kaikkea vasemmistolaiseen vivahtavaakin kohtaan. Kommentteja perustellaan aivan käsittämättömillä uskomuksilla ja noilla vanhoilla synneillä. Uschanovin mielestä tällaiseen ei juuri ole aihetta:
"Kaikkien poliittisten liikkeiden ikuisena ongelmana on se, miten karkottaa keskuudestaan yksilöt, jotka ovat tunkeneet mukaan vain siksi, että liikkeet tarjoavat niin sopivan kukoistusympäristön juuri sille luonnehäiriölle, josta he kärsivät."
Tatiana de Rosnay : Nimeni on Sarah (suomentanut Irmeli Ruuska. Bazar, 2014. 2. painos, ensimmäinen painos julkaistu nimellä Avain, WSOY 2008)
"Kun kirjoitin romaania Nimeni on Sarah, en olisi ikinä uskonut, miten tyystin se mullistaisi elämäni.
Heinäkuu 2001. Rue Nélaton, Pariisi. Menin ensimmäistä kertaa Vélodrome d'Hiverin ratsian tapahtumapaikalle. Minun piti saada nähdä tuo katu. Oli kuuma ja painostava ilma niin kuin sinä synkkänä torstaina vuonna 1942. Monien ikäpolveni ranskalaisten tavoin en tiennyt ratsiasta paljonkaan. En tuntenut sen kammottavia yksityiskohtia.
En tiennyt, että Ranskan viranomaiset olivat pidättäneet neljätuhatta lasta, enimmäkseen ranskalaisia, ja sulkeneet heidät tänne vanhempiensa kanssa epäinhimillisiin oloihin.
En tiennyt, että Ranskan poliisi muutamaa päivää myöhemmin riistäisi nuo 2-12 vuotiaat lapset pois vanhemmiltaan.
En tiennyt, että nuo lapset lähtisivät ranskalaisissa junissa yksin kohti kuolemanleirejä ja että yksikään heistä ei palaisi."
Tatiana de Rosnayn kirja näyttää millaisia seurauksia piilotettu trauma tai vuosikymmeniä kestänyt selvittämättömän salaisuus voivat saada aikaan niin yksilöiden, perheiden kuin valtionkin kohdalla. Aikatasoja on kaksi. Toinen on nykyaikaan, 2000-luvun alkuun sijoittuva, jonka kertoja on amerikkalais-ranskalainen toimittaja Julia Jarmond. Toinen on 1942 käynnistyvä kertomus kymmenvuotiaasta Sarah Starzynskistä, Pariisissa puolanjuutalaiseen pakolaisperheeseen syntyneestä tytöstä. Kirjan alkupuolella kuvataan tapahtumia vuorotellen kummankin näkökulmasta. 1950-luvulla Sarahin jäljet häviävät ja kerronta keskittyy toimittaja Jarmondin Sarahia koskevaan selvitystyöhön.
Kirjan alussa Julia Jarmond sai päätoimittajalta tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli amerikkalaiseen viikkolehteen lehteen Seine Scenes. Julia oli ollut lehdessä töissä kuusi vuotta. Hän oli vähän yli 40 ja asunut Pariisissa jo 25 vuotta. Hän oli naimisissa arkkitehti Bertrand Tézacin kanssa ja heillä oli 11-vuotias tytär Zoë. Artikkelin aihe oli Vél d'Hivin lähestyvä 60-vuotispäivä. 16.7.1942 tuhansia juutalaisia teljettiin velodromille odottamaan kuljetusta keskitysleiriin. Ranskalaiset poliisit eivät ainoastaan täyttäneet saksalaisten vaatimuksia luovutettavien määristä, he halusivat ylittää ne. Päätoimittaja Joshua ei halunnut nyyhkytarinaa tapahtuneesta. Ei tunteilua, vaan faktoja ja todistajanlausuntoja. "Ja vetoavia kunnon kuvia". Hän myös varoitti tehtävän vaikeudesta. Ranskalaiset eivät mielellään puhu Vichyn hallituksen aikaisista tapahtumista. Tämän toimittaja Jarmond sai useaan otteeseen havaita.
"'Leirikö?' hän sanoi. 'Haluatte siis tietää, missä se leiri oli?'
Nyökkäsimme.
'Eipä siitä ennen ole kyselty', hän mutisi. Hän nyki korista pilkistäviä purjoja ja vältteli katsetta.
'Tiedättekö, missä se oli?' minä intin.
Mies yskähti.
'Tottakai minä tiedän. Olen asunut täällä ikäni. Penskana en tiennyt mikä leiri se oli. Ei siitä puhuttu. Oltiin kuin sitä ei olisikaan. Tiedettiinhän me, että se liittyi jotenkin juutalaisiin, mutta ei siitä kyselty. Ei uskallettu. Kukaan ei ollut tietääkseen.'
'Onko leiristä jäänyt mitään erityistä mieleen?' minä kysyin.
'Oltiin jotain viidentoista korvilla', mies muisteli. 'Kesällä -42 asemalta tuli laumoittain juutalaisia, ne kulkivat tätä katua. Tästä näin.' Miehen koukistunut sormi osoitti leveää katua, jolla me seisoimme. 'Avenue de la Garea myöten. Hirveä määrä juutalaisia. Ja yhtenä päivänä kuului meteliä. Kauhea mekkala. Meidän väki asui aika kaukana leiristä. Mutta kuului se meillekin. Pauhu kiiri koko kaupungin yli. Sitä kesti kaiken päivää. Kuulin, miten meidän väki puhui naapureiden kanssa. Äidit oli kuulemma erotettu lapsistaan siellä leirillä. Mitä varten? Ei me tiedetty. Näin, miten joukko juutalaisnaisia marssi asemalle. Tai eivät ne marssineet. Hoippuivat vain itkien tietä myöten poliisien komennuksessa.'
Miehen katse lipui taas kadulle hänen muistellessaan tapausta. Sitten hän murahti ja tarttui taas koriinsa.
'Yhtenä päivänä leiri oli tyhjä', hän sanoi. 'Ajattelin, että juutalaiset olivat lähteneet. En minä tiennyt minne. Heitin sen mielestäni. Niin me kaikki. Ei siitä puhuta. Ei sitä haluta muistaa. Osa täkäläisistä ei edes tiedä.'"
Artikkeli tuli valmiiksi, mutta aihe ei jättänyt Juliaa rauhaan. Kävi ilmi, että Tézacin perhe oli hyötynyt monien muiden pariisilaisten tavoin asunnon aikaisempien asukkaiden karkotuksesta. Taloudellisen hyödyn lisäksi perhe oli kokenut järkytyksen, jonka he halusivat visusti piilottaa. Salaisuuksien verhon vähitellen raottuessa tapahtumien keskipakoisvoimat alkoivat repiä rikki kirjan henkilösuhteita.
Tatiana de Rosnay käyttää varmasti omia kokemuksia toimituksellisesta työstä. Hän kirjoittaa itsekin ranskalaisiin aikakauslehtiin kirjailijantyönsä ohella. Hän on syntynyt 1961 Ranskassa mutta muuttanut jo lapsena Yhdysvaltoihin ja opiskellut Englannissa. Lisäksi hänen perhetaustansa on hyvin kosmopoliittinen. Perheellä on ranskalais-englantilais-venäläiset juuret. Mahdollisesti hän kuvaa omia ulkopuolisuuden tunteitaan päähenkilönsä Julienin suulla:
"Opin, että muut ranskalaiset haukkuvat pariisilaisia 'koirankuonolaisiksi' lorun Parisien, tête de chien mukaan. Pariisilaiset eivät selvästikään herätä heissä ihastusta. Kukaan ei rakasta Pariisia niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ylpeile kotikaupungillaan niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ole puoliksikaan niin pöyhkeä, koppava, omahyväinen ja samalla vastustamaton. Mietin, miksi minä rakastin Pariisia niin suuresti. Ehkä siksi, että se ei antautunut minulle. Se häälyi kutkuttavan lähellä, mutta muistutti, mikä on paikkani. Olin amerikkalainen. Olisin aina amerikkalainen. L'Américaine."
Parasta kirjassa ovatkin mielestäni paikkojen tarkat kuvaukset sekä nykyaikaisen uranaisen pohdinnat ja hänen tekemänsä suuret ratkaisut elämässään. Dialogi toimii niin hyvin, ettei tarvitse ihmetellä, että tämä kirja on kääntynyt elokuvaksi. Paikoin teksti tuntuu hiukan liiankin sujuvalta. Pieni rosoisuus olisi tehnyt kirjasta suurenmoisen. Nyt se kyllä koskettaa, sillä aihe on todella järkyttävä.
"Kirjaa ei ollut helppo saada julkaistuksi, sillä olin kaiken kukkuraksi kirjoittanut sen äidinkielelläni. Minun oli ollut pakko turvautua englanninkieliseen 'minääni' kuvatessani näitä Ranskan synkkää menneisyyttä käsitteleviä tapahtumia. Viiteen vuoteen kukaan ei huolinut käsikirjoitustani. Menneisyys häiritsi. Aihe häiritsi. ...
"En kirjoittanut romaania Nimeni on Sarah tuomitakseni ketään. Kirjoitin sen siksi, että ihmiset muistaisivat ne kauheudet, joita tapahtui kahdenkymmen minuutin kävelymatkan päässä kodistani, kotikaupungissani ja -maassani, seitsemänkymmentä vuotta sitten."
Hepreaksi: Zakhor, al tichkah.
Muista, älä unohda.
Tommi
Tatu Kokko : Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos, 2019)
Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.
"Vajosin aluksi masennukseen enkä pystynyt keskittymään enää mihinkään; en kirjoittamiseen, en työhön, en kotiin.
Camilla huomasi tietenkin alakuloni ja alkoi jo epäillä lääkkeitteni tehoa niin kauan kuin ne olivatkin tasanneet ja hillinneet ailahtelevan mieleni - pomminvarmasti - kymmenen vuotta - kertaakaan pettämättä. Lääkkeitteni ansiosta olin ollut helppo ja huomaamaton hyyryläinen hänen kauniinkeltaisessa valtakunnassaan.
Hän huomasi masennukseni, mutta koska en oireillut sen pahemmin enkä ollut edellenkään häiriöksi, hän ei tehnyt asialle mitään. Nousin joka aamu sängystä, otin lääkkeeni, join teeni, kävin töissä, söin ruokani, nukuin yöni.
Toisin sanoen olin kiltti tyttö.
Mutta sitten, lopulta. päätin tehdä jotakin sellaista, minkä olin sulkenut pois mielestäni kaikki nämä hiljaisuuden vuodet. Jotakin ennenkuulumatonta. Jotakin joka oli tuhmaa ja väärin.
"Minä tyttö se vedin iltalääkkeet muutama tunti sitten vessanpöntöstä alas.
Plop, plop, plop.
Wooosh.
Sinne pyörteilivät nappulat veden alle.
Hidas ja hiljainen muutoksen rituaali. Siirtyminen elämästä toiseen. Se tuntui yhtä aikaa pahalta ja äärimmäisen hyvältä. En halua uhmata lääkäreitä, en halua vastustaa siskoani, mutta en helvetti soikoon halua kulkea hautaan saakka sanko päässäni.
Haluan nähdä värit. Haluan nähdä, kuinka tomu laskeutuu taivaalta. Haluan nähdä todellisuuden ja kuvitellun välissä luikertelevat halkeamat, ne kaikkein pienimmätkin ajatusten uurteet maailmankaikkeuden kerroksissa.
Ja ennen kaikkea haluan kirjoittaa niin, että tuntuu."
Kirjoittajan sanoissa tekijä, kuopiolainen opettaja Tatu Kokko (oik. Tatu-Pekka Kekäläinen) kertoo, että tämän kirjan idea syntyi hänen tehdessään historiallista romaania Heinäkuun päivä. Se kertoo eräästä Eero Järnefeltin maalauksesta. Sen yhteydessä Kokko tutustui myös Minna Canthin tuotantoon ja henkilöhistoriaan. "Jo heti alussa ajattelin, että en halua kirjoittaa tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin ihan muuta." Tulos on vaikuttava ja hänen kirjansa oli ehdokkaana Savonia-kirjallisuuskilpailussa 2019.
Teoksessa kuopiolainen kirjastonhoitaja 26-vuotias Vilja tekee omaa Canth-tutkimusta ja eläytyy sitä tehdessään häneen sekä tuon ajan historiaan. Hän kärsii syvistä lapsuuden traumoista ja lisäksi hyvin epävakaasta luonteesta. Ne vaativat vahvoja mielialalääkkeitä, mutta sumentavat päähenkilön ajattelua. Vilja, (Wilja, Minna Canthin käyttämä salanimi) päättää lopettaa iltalääkkeiden käytön, jotta kirjoittaminen alkaisi sujua. Niin se alkaakin ja samalla alkaa myös mielikuvitus lentää; historian hahmot heräävät henkiin. Vilja sujahtaa Minna Canthin hahmoon ja liikkuu Jyväskylässä sekä Kuopiossa tavaten Juhani Ahon, Järnefeltit ja muita tuon ajan merkkihenkilöitä.
"En malta syödä enkä nukkua. Nautin olostani, nautin siitä, että elän tätä päivää ja historiaa samaan aikaan täysin estoitta. Olen tässä, mutta olen myös siellä jossakin. Luen virkkeen Tarkiaisen kirjasta ja löydän Murtovarkauden juurille. Katson Hagmanin kirjasta leikkaamaani kuvaa ja näen Robert Kiljanderin soittavan ja laulavan Augusta-siskoni rinnalla Kuopiossa, Olga Dunajeffin tulevan siihen minun kanssani Jyväskylästä, Robertin tervehtivän meitä, iskevän silmänsä vierelläni seisovaan liikemiehen tyttäreen, heidän menevän naimisiin. Olga ja Robert asettuvat asumaan Jyväskylään vain korttelin päähän kodistani."
Aamulääkkeet Vilja ottaa, jotta selviäisi töistä Kuopion pääkirjastossa. Matkalla kirjastoon hän varmistaa olemassa oloaan nimeämällä ääneen kadut, laskemalla ohittamansa puut ja portaat ylös kirjahalliin. Keino ankkuroi kuopiolaiset ja kaupungin tuntevat mukaan kerrontaan. Kun Vilja tutustuu Kareem Singhiin, joka on tullut museoon kesätöihin, niin silloin päästään myös museon takahuoneisiin ja jopa rakennuksessa olleen entiseen VPK:n letkutorniin.
Vilja vähentää lääkkeiden annostusta entisestään ja matkat menneeseen käyvät intensiivisemmiksi. Samalla hänen seksuaalisuutensa säätimet kääntyvät kaakkoon. Sen saa etenkin uskontonsa takia esiaviollista pidättyvyyttä tavoitteleva Kareem tuskallisesti todeta. Mutta myös isosisko Camillan mies Jani on muutamia kertoja tulilinjalla.
Jotkut kohdat Canthin kirjoissa vaikuttavat Viljaan jostakin syystä erityisen vahvasti.
"On helmikuu.
Lyyli päättää syntyä helmikuun ensimmäisenä päivänä.
Siirryn kirjassa kohtaan, jossa kerrotaan Anna Liisasta, lapsen surmasta. Lyylin synnyttyä Minnaan iski masennus. Hän vaipui syvälle synkkyyteen, halusi itseään vartioitavan, koska pelkäsi satuttavansa omaa pienokaistaan.
Sormeni kiiruhtavat kirjaan painetuilla sanoilla.
Ihmeellinen voima väkisinkin tahtoi saada minut ottamaan nuorimman lapseni hengiltä.
Virke viiltää sisuksiani. Kuinka kovan eteen hän olikaan joutunut?"
Pienestä pitäen Vilja viihtyi kirjojen parissa ja omassa mielikuvitusmaailmassaan. Konkreettinen paikka ei hänelle ollut pysyvä tila, vaan ajatus saattoi saada sen irtoamaan. Aika ei hänellä myöskään kulje yhteen suuntaan. Se on takkusykkyrä. Eläytyminen ja ennakkoluuloton läsnäolo oli hänellä niin vahva, että se herätti pronssiset patsaatkin eloon. Kirjan loppupuolella Vilja samastuu Canthiin yhä syvemmin. Canthin eräiden näytelmien teilaus masentaa. Canthille osoitettu väheksyntä sekä ihmisten kylmäkiskoisuus hänen ajatuksiaan kohtaan saa Viljan riehumaan keskellä toria. Kokon kirjan nimi saakin toisen, kylmäävän käänteen:
"Kirjoita niin, ettei yksikään joka siihen uskoo, hukkuisi, vaan saisi lohdun. Ettei kukaan olisi yksin. Ilman läheisyyttä. Ilman nähdyksi tulemista.
Yksinäisyys keskellä välinpitämättömyyden autiutta.
Torintäysi käveleviä patsaita.
Onko yksinäisyys syntymässä saatua? Vai onko se sattuman määräämä kohtalo? Vaiko kenties opittu kyvyttömyys löytää toinen ja koskettaa?"
Minna Canthin puistossa Kuopiossa on hänen patsaansa. Lisäksi siellä on penkkejä, joihin oli kiinnitetty metallilaattoja. Laattoihin oli kaiverrettu lauseita Canthin kirjoituksista. Kaikki laatat varastettiin. Tatu Kokon kirjasta löytyy lohdun sana: Minnan sanoilla on edelleen painoa.
"Kirjeistä, artikkeleista ja pitkistä teksteistä poimitut aforistiset lauseet hohtavat kirkkaina mielessäni. Niillä kaikilla on yhteinen suunta ja tarkoitus; ne ovat väylä parempaan yhteiskuntaan, parempaan elämään, uuteen ylvääseen maailmaan, jossa ihmiset ovat tiedostavampia ja keskenään tasa-arvoisempia. Minua hymyilyttää, kun kuvittelen polttavan valon sinkoutuvan räjähtävällä voimalla ulos Kanttilan ikkunoista."
Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä.
Tommi
PS: Blogissamme Taina on jo ehtinyt esitellä Minna Canthin teokset Työmiehen vaimo ja Papin perhe (Aina kiinnostava Minna Canth).
Jantso Jokelin ja Touko Hujanen : Joutoretki : road trip kätkettyyn Suomeen (Like, 2022)
”Lahoavan nukkavieru estetiikka ei ole vain Suomi-matkailun hajamielinen sivutuote tai laiminlyöty takapiha. Näyttää siltä, että me oikeasti haluamme tätä. Kummalliset pihanäyttelyt, kotiseutumuseot sekä aivan omana lukunaan erilaisten ITE-taiteilijoiden nikkaroimat ruosteiset veistospuistot ovat suosittuja matkakohteita, joihin moni suhtautuu suurella uteliaisuudella ja lämmöllä.”
Kirjan joutoretkeilijät eli unohdetun, kadonneen tai kadonneeksi luullun etsijät, toimittaja Jantso Jokelin ja kuvajournalisti Touko Hujanen ovat tehneet yhdessä pitkiä reportaaseja vuodesta 2006 lähtien. Tähän kirjaan on koottu tekijöiden matkakertomuksia kuuden vuoden ajalta. Osa reportaaseista on julkaistu vuosien 2016–2021 aikana Raymond– ja X-lehdissä. Tekijöiden tutkimusmatkat suuntautuvat syrjäiseen, siihen rapistuneempaan Suomeen. He sanovat lähteneensä etsimään yhtenäiskulttuurin maatunutta luurankoa. "Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.”
Kun kirjan teko - tai matka - kestää vuosikausia, on sillä oltava jokin vaikutus myös tekijöihin. Jantso Jokelinilta kysyttiin Aamu-tv:n lähetyksessä 11.7. miten Suomi on tänä aikana muuttunut. Jokelin ei Suomen osalta kovin suurta muutosta ole havainnut. Sen sijaan hänen oma suhtautumisensa aiheeseen muuttui melkoisesti. Jos kirjan alkupuolen jutuissa saattoi vielä löytää tietynlaista poikamaista hihitystä kohteiden kuvauksissa, jotka kaupunkilaisen silmiin näyttävät kummallisilta, niin ajan mittaan tapahtui tietynlainen aikuistuminen. Projekti alkoi tuntua oikealta elämäntehtävältä. Jokelin pystyi itse asiassa ajoittamaan muutoskohdan: se oli vuosi, jolloin he kuvaajan kanssa kiersivät matkustajakoteja. Niiden huoneiden pelkistetty tyhjyys käänsi väkisin huomion omaan sisimpään ja oli pakko alkaa kuunnella sitä.
"Ajamme maaseutumaantietä alkutalven paperinkuivassa iltapäivässä. Pysähdymme nukkuvan lomakylän viereiseen tienvarsikuppilaan. Tuulee. Autoja on parkissa muutama, jäätelömainos on haalistunut melkein tunnistamattomaksi. En enää ymmärrä, missä olemme. Tuntuu, että kierrämme ympyrää.
Tällaisilla seuduilla matkustajakodit vielä sinnittelevät. Tuhannella madonluvut kuulleella suomalaisella pikkukylällä ei voi olla kansainvälistä hotelliketjua. Vain matkakoti voi pärjätä, eikä yleensä sekään. Monessakaan ei näe juuri asukkaita. Löydämme vieraista vain jälkiä, tarinoiden murusia, sirpaleita menneistä elämänpelin siirroista. Neljän valkean seinän sisällä aistideprivaation riivaama mieli alkaa nostaa hahmoja kuolleista.
Tuossa niitä kulkee, haamuja, läpinäkyvinä vinoa käytävää pitkin. Matkapäivien tyvenessä, yhden illan hautapaikkaa etsien. Näen vanhan eukon, joka lämmittää matkustajakodin kakluunia vapisevin käsin. Kiertävän karaokevetäjän, joka palaa seurahuoneelta palkkio kirjekuoressa. Isän, joka huutaa parkkipaikalla antennipuhelimeen, kuinka hänelläkin on oikeus nähdä omia lapsiaan. Näen kaupparatsun, joka istuu sängyn reunalla edellispäivän konjakkia hikoillen, puristaa kätensä ristiin ja päättää ettei ensi syksynä enää. Sitten hän nousee, solmii kengännauhansa, vetää Brylcreemiä hiuksiin ja lähtee kohti seuraavaa kaupunkia."
Ote kuvaa hyvin Jantso Jokelinin ilmaisua. Hän haluaa sen olevan määrittelemättömällä seudulla esseen, runollisen matkakertomuksen ja reportaasin välimaastossa. Hänen tyylinsä eroaakin valtavirtaisesta journalismista, joka etenee polulta juurikaan poikkeamatta ja haluaa esitellä selkeitä vastauksia. 17-vuotiaana Jokelin sai kirjallisen herätyksen luettuaan Jack Kerouacin kirjan Matkalla. Se kannusti häntä ryhtymään itse kirjoittajaksi. Amerikan keskiluokkaistumisen takia Matkalla-kirjasta tuli myös dokumentti erään kesyttömän aikakauden päättymisestä. Myöskään kaikkien näiden Jokelinin kirjan kuvaamien ilmiöiden tulevaisuudesta ei ole takeita, vaikka eräät niistä vaikuttavat yllättävän sitkeiltä. On siis hyvä, että niistä jää ainakin tällaisia todistuskappaleita. Kirja osoittaa todeksi Lauri Viidan mietelmän: ”Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen.” (Moreeni)
Aikuistumista osoittaa se, että kirja välttää kansankulttuuriin usein osuvan vähättelyn. Vaikka kaikkia perinneherkkuja ei suurin surminkaan pystytäkään nielemään, teos antaa arvostavan kuvan kohteistaan. Matkustajakotien lisäksi esitellyiksi tulevat peltoautoilu, lavatanssit Pekkaniskan Poikien kiertueen mukana, Sievin Muttimarkkinat, kantatie 66, Suomen hämärimmät ruoat ja perhekylpylät. Näiden laajojen osioiden välissä on kiinnostavia, lyhyitä kappaleita, taukopaikkoja sekä kehyksinä Suomen kurjimmat nähtävyydet ja Satulinna joutomaan.
Jantso Jokelin:
"Niin. Oikeastaan me metsästimme haaveita, ilon ja onnen kuvia - unelmia, jotka täyttyivät tai jäivät täyttymättä. Onnistumisia tärkeämpää oli löytää pyrkimyksiä, vilpittömän tahdon täyteisiä kurotuksia kohti toiveiden tähtitarhoja. Joskus ne kertovat kulttuurista ja elämästä enemmän kuin suuret menestystarinat."
Myös oivallisessa esseessä Jack Kerouacin Matkalla-kirjasta Jantso Jokelin sanoo kirjoittavansa mieluummin epätoivoisesta etsinnästä ja vastausten puutteesta. Oikein sommiteltu joutoretki saattaa hyvinkin elää kauemmin kuin loistokkaalta vaikuttava menestystarina.
Tommi
Lähteinä käytetty myös seuraavia:
Jantso Jokelinin haastattelu Aamu-tv:ssä 11.7.2022
Jokelinin essee Jack Kerouacista
Raimo Summanen : Meidän päivä : valmentamisen vaikea taito (Teos, 2005)
”Oli siis pari peliä takana, kaksi voittoa nollapelillä. Olimme lähteneet turnaukseen epävarmoina, mutta alku oli hyvä. Joukkueessa oli hyvä henki, kun aamulla pelin jälkeen matkasimme lentokentälle. Kentällä törmäsin kahteen erittäin hätääntyneen oloiseen, Kummolaan ja Hietaseen. Heidän kasvoistaan paistoi paniikki, vaikka peli oli voitettu. – Urheilulehti on tehnyt jutun siitä, että sinulle suunnitellaan potkuja heti maailmancupin jälkeen, sanoi Kummola. Oli hetki hiljaista. Sitten Kummola alkoi haukkua sekä Urheilulehteä että juttua alimpaan helvettiin. Mietin, että aika erikoiseen aikaan tällainen juttu tulee, elintärkeän Ruotsi-ottelun alla. Katsoin miehiä ja ajattelin: mennään asiaan. – No miten on, annetaanko minulle potkut sitten? kysyin tyynesti. … ”Ymmärsin, että mikäli joku on lipsauttanut jutun lehteen, minusta halutaan todella eroon. Vielä se viesti ei ollut minulle tullut, mutta jossain sitä jo vietiin. Minä tajusin, että aikani alkaa loppua, ja että nyt on taisteltava entistä kovemmin. Tämä sama kaava oli nähty aiemminkin ja tunnetuin tuloksin. Tajusin, että tapahtumasta voi tulla joukkueeseen häiriötekijä, jos sen antaa näkyä. Se oli totuuden hetki ja minun olisi pantava kaikki peliin. Enää en voisi kuin katsoa kohti peliä ja pelaajia ja keskittyä siihen yhä tarkemmin. Siirsin asian syrjään vaikka tiesin joutuvani vastaamaan Suomessa liutaan kysymyksiä. Homma lepäsi pelkästään valmentajan ja pelaajien harteilla. Minun aikani oli käymässä vähiin, tuloksista huolimatta. Ei tämän näin pitänyt mennä.”
Sen ei todellakaan pitänyt mennä noin.
2000-luvun alussa miesten jääkiekko oli Suomessa selvässä luisussa alamäkeen. 1995 voitettu ensimmäinen maailmanmestaruus alkoi haalistua muistoissa, kun muutamassa MM-kisassa sen jälkeen oli jääty peräti ilman mitalia. Usko maajoukkueen menestykseen horjui, kansainvälisiä huippupelaajia löytyi entistä vähemmän ja Suomi oli tippumassa suurten jääkiekkomaiden kyydistä. Myös juniorimaajoukkueiden taso sekä kisamenestys ennakoi synkkää tulevaisuutta. Kotimainen liigakaan ei tason ja kiinnostavuuden osalta ollut ennallaan. Suomalainen jääkiekko kaipasi uskottavuutta, nopeaa ja kestävää menestystä eli muutosta. Kalervo Kummola otti yhteyttä Raimo Summaseen syksyllä 2002.
Vasta 40-vuotias Raimo Summanen oli tuohon mennessä ehtinyt kerätä pitkän listan meriittejä. Ammattilaisena hän oli pelannut Suomen lisäksi myös NHL:ssä ja Sveitsissä. Pelaajauransa hän lopetti Suomen maailmanmestaruusjoukkueessa 1995. Sen jälkeen hän aloitti valmentajaopinnot ja siitäkin hänellä oli jo vakuuttavia näyttöjä kotimaan pääsarjasta. Erkka Westerlundin apuvalmentajana hän oli nostanut ensin HIFK:n ja sittemmin myös Jokerit Suomen mestareiksi. Toimiessaan päävalmentajana Jokereissa menestys jatkui.
Raimo Summanen suostui Kummolan ehdotukseen päävalmentajan pestistä, mutta halusi työlleen samat edellytykset kuin liigassa: työnantajan täysi tuki, aikaa työn tekemiseen sekä oikeus valita itse lähimmät työtoverit. Kaikkien niiden osalta Raimo Summanen joutui kuitenkin kokemaan pettymyksiä.
Ensiksi Raimo Summanen halusi työlleen kolmivuotisen sopimuksen: ”…olin nähnyt, mitä seurajoukkueissa voi saada aikan, kun saa tehdä työtä pitkäjänteisesti. Tiesin, ettei projektin alussa välttämättä tule menestystä. Kaiken valmentamisen ja hyvän jääkiekkotyön edellytys on suunnitelmallisuus.” Sellainen pesti alustavasti luvattiin, mutta mennessään allekirjoittamaan varsinaista sopimusta Summanen koki yllätyksen. Sopimuksen kestoksi oli merkitty 1+1 vuotta. Summasen valinta oli aiheuttanut Jääkiekkoliitossa ristivetoa, sillä jotkut pitivät häntä kuitenkin vasta raakileena valmentajana. ”Paperissa oli kaikki eri tavalla kuin Kummolan kanssa oli sovittu.” Raimo Summanen joutuisi tekemään nopeita ratkaisuja, jotka onnella saattaisivat tuoda menestystä. Muutosta sanottiin haluttavan, mutta hän joutuisi tyytymään vanhoihin ratkaisuihin, sillä Summanen oli suunnitellut projektinsa jälkipainotteiseksi. Raimo Summanen kieltäytyi allekirjoittamasta, sillä vaativa työtehtävä tuntui alkavan selkeällä epäluottamuslauseella. Kahden viikon neuvottelujen jälkeen asia saatiin Kummolan johdolla korjattua.
Roman Schatz : € (suomennos Katariina Franssila. Johnny Kniga, 2007)
Vauhdikkaan veijaritarinan loppupuheenvuoro paljastaa, mikä on kirjan keskeinen viesti:
”Hyvät naiset ja herrat, en tiedä kuinka monta kieltä me eurooppalaiset puhumme enkä sitä, kuinka monta eri rotua Euroopassa asuu. Mutta ainakin yksi asia meitä yhdistää: valuuttamme, euro. Symbolisoikoot nämä kahdeksankymmentäyhdeksän kolikkoa sitä kulttuurista kirjoa, joka rikastuttaa eurooppalaisten elämää. Symbolisoikoot ne toisaalta samanaikaisesti myös eurooppalaisten yhtenäisyyttä, sitä mikä meitä kaikkia yhdistää, sitä että olemme kaikki rotuun, uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta yksimielisiä siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää: raha!”
Isä Kirill rypistää Moskovassa patriarkkaalista otsaansa: ha, tässäpä meillä kirjallinen todiste Euroopan arvotyhjiöstä! Hän tosin olisi lopettanut lukemisen muutaman sivun jälkeen, sillä jo alusta alkaen hyppää silmille lännen koko tapainturmelus. Esitellään kirjan kolme päähenkilöä: Franziska Anzengruber, 27 vuotias ja väitöskirjaansa valmisteleva itävaltalainen toimittaja – lääkärin mukaan hedelmätön. Jesús de Luna, nuori espanjalainen freelance-ääniteknikko – homo. Yrjö Koski, ikä 54, eronnut ja lähestymiskiellon saanut kameramies Suomesta – ”känninen metsäkurppa”.
Tosi-tv on formaatti, josta tähän mennessä on ehditty tehdä karmeita juttuja. Arto Salmisen Kalavaleessa osanottajat saivat koko ajan voimistuvia sähköiskuja. Jukka Lindström laittaa kammottavassa ohjelmassaan Sivuhistoria julkkiksien ruumiinosia puristimeen. Noihin verrattuna tämä versio on lastentarhan tasoa ja oikeastaan aika herttainen.
Schatzin kirjassa luxemburgilainen tv-yhtiö keksi idean laittaa euron kolikkoon pienen radiolähettimen. Kerran tunnissa se lähettää signaalin, jonka sitä seuraava kuvausryhmä saa paikannuslaitteeseensa. Heidän tehtävä on dokumentoida kolikon liikkeitä ympäri euroaluetta. Heillä on yhtiön puolesta lähes rajattomat luottokorttien limiitit toteuttaa tehtävää. Jos kolikko jäisi johonkin jumiin, niin he saisivat hienovaraisesti tökätä sitä uudelleen liikkeelle. Se mitä ryhmä ei aluksi tiennyt, oli se, että juuri he olivat tarinan pääosassa. Lopullinen ohjelma kertoisi heidän toilailuistaan jahdin aikana.
Italia, Irlanti, Kreikka, Portugali… jalkapallofanien kapakkatappelu, hasisbaari, homodisko. Schatz kuljettaa lukijaa vikkelästi ympäri silloista euroaluetta. Pensseli levenee ja tapahtumat muuttuvat aina oudommiksi, kun kolikon kulkureitille sattuu merkillinen räjähdys. Kun poliisit toteavat kolikon väärennökseksi ja erään johtohenkilön tytär häviää, niin he päättelevät useampien rikollisjärjestöjen mahdollisesti käyttävän kolikkoa yhteydenpitovälineenä. Loppuselvittely tehdään Karibianmerellä Martiniquella, Ranskan hallintoalueella, jossa sankarit saavat kokea peräti tulivuorenpurkauksen.
Kirja tuli lukulistalleni pelkästään tällaista entistä luetteloijaa puhuttelevan nimekkeen takia. Nimenä pelkkä euron merkki, pitäisi tehdä lisäkirjaus, jotta asiakas… anteeksi, käyttäjä sen löytää. Lisäksi vapun piknik-koriin piti juuston ja patongin lisäksi löytää muutakin täytettä. Tämä maskuliinen, helppo, lievästi tanniininen ja hapankirsikkainen tuote sopi siihen tarkoitukseen oivallisesti. Kirjan kaksi viimeistä lausetta jättivät peräti miellyttävän jälkimaun.
Tommy Hellsten: Elämän paradoksit : saat sen mistä luovut. Kirjapaja 2001.
Tunnetun terapeutin klassikkokirja erottuu keveiden selfhelp-opusten seasta vuosikymmenestä toiseen. Se on ollut myyntimenestys, josta otetaan aina uusia painoksia vaihtuvin kansikuvin. Vuonna 2021 siitä otettiin 20-vuotisjuhlapainos.
Eikä ihme, sillä pieni opus on täyttä tavaraa. Se sisältää seitsemän teesiä, seitsemän paradoksia ‒ ja kymmenkertaisesti ajatusten kultajyviä.
Paradokseja ovat muun muassa Vahvuus löytyy heikkoudesta, Saat sen mistä olet valmis luopumaan ja Vain yksin voi olla yhdessä.
Elämän paradoksit on kristillinen kirja. Lähtökohtana on Jumalan rakkaus, jota kohti ihminen kurkottaa. Itse asiassa ihmisen koko olemassaolokipuilu kiteytyy yhteen kysymykseen, ei siihen, onko Jumala olemassa, vaan: onko olemassa rakastavaa Jumalaa.
Hellsten pohdiskelee: ”Jonkun on täytynyt ilmaista mielekäs tahto luodessaan maailmankaikkeuden ja ihmisen. Mielekäs tahto on itse asiassa rakkaus. Jos Jumala on luonut maailman ja ihmisen, hän rakastaa maailmaa ja ihmistä. Silloin rakkaus on se voima, joka synnyttää uutta, ja rakkaus on olevaisuuden syvin prinsiippi. — Ihminen ei lepää ennen kuin hän löytää sen tosiasian, että hän on rakastettu. Vasta rakkaudessa hänen syvin identiteettinsä alkaa toteutua. Vasta rakkauden löydettyään hän astuu todellisuuteen.”
Rakkauden syvintä olemusta voi olla vaikea hahmottaa sellaisen, joka lapsuudessaan on jäänyt sitä vaille tärkeimmissä, ensimmäisissä ihmissuhteissaan, suhteissaan vanhempiinsa. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Rakkauteen kuuluu myös ymmärrys ja halu antaa anteeksi, mikä vähentää ihmisen kuormaa. Olen ilkikurisesti jopa ajatellut, että tahdon antaa anteeksi ihan itsekkäistä syistä!
Minulle teeseistä tärkein on numero 4: Mitä vähemmän teet, sitä enemmän saat aikaan. Tätä ajatusta Hellsten pohjustaa toteamalla nykyajan oravanpyörän paineet. Kroonisessa ajanpuutteessa riennämme koko ajan eteenpäin. Olemme vailla lepoa, olemme levottomia. Emme kohtaa toisiamme kunnolla, koska emme pysähdy olemaan läsnä. Ihmisestä tulee ”human doing” sen sijaan että hän olisi ”human being”.
Ihminen kuitenkin janoaa yhteyttä autenttiseen minäänsä. Se kaipuu on meissä, vaikka miten yritämme olla kuuntelematta tuota pientä ääntä.
”Kun arvot syvenevät, ihminen alkaa tahtoa jotain sen sijaan että hän vain ajautuisi asioihin. Tahdon syntyminen on tärkeä merkki persoonan syntymisestä. Kun alkaa tahtoa jotain muuta kuin sitä mikä liikkuu pinnalla ja on suorittamista palvovassa kulttuurissa pyhää, joutuu ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Tällöin kysytään sitä, tahtooko jotain riittävän paljon jotta syntyisi tekoja, vai jääkö elämänmuutos enemmän suunnitelmien ja hyvien aikeiden tasolle.”
Luin Elämän paradokseja työni puolesta tuoreeltaan 2000-luvun alussa silloisessa työpaikassani, jossa minulla oli toistuvasti paha olla. Tämä kohta hyppäsi silloin kuin liekehtivin kirjaimin tajuntaani: ”Ihminen voi aivan oikeasti joutua tilanteeseen, jossa on jo kyse hänen hengestään. Joko lähteä ja jatkaa elämäänsä tai jäädä ja kuolla tai sairastua vakavasti. Kuolleena tai kroonikkona työpaikasta ei ole mitään iloa.”
Tarvittiin silti vielä yhdeksän vuotta, ennen kuin uskalsin lähteä. Eikä muutos ole koskaan helppo, sillä ihminen joutuu ristiriitaan paitsi ympäristöstä kumpuavien paineiden, toiveiden ja tottumusten kanssa myös itsensä kanssa. Hellsten puhuu osuvasti ”sisällissodasta”. Yksi osa ihmisestä tahtoo hiljaisuutta ja rauhaa, toinen taas kiskoo kohti kuumeista toimeliaisuutta, tuttua kiirettä ja tärkeänä olemisen tuntua. Mutta paluuta ei ole, vaan muutos kohti parempaa on alkanut, sillä ihmisessä on alkanut kehkeytyä ”rakastava asenne itseään kohtaan, ja se johtaa vakavoitumiseen, haluun ja kykyyn ryhtyä huolehtimaan itsestään.”
Kun se tapahtuu, ihminen tahtoo keskittyä todella tärkeisiin asioihin ja karsii turhaa tekemistä pois. Ja saa aikaan enemmän, vaikka tekee vähemmän.
Ihmissuhdeasiat ovat kirjassa esillä, kuten terve kohtaaminen, totuuteen ja aitouteen perustuva vuorovaikutus sekä taakkojen jakamisen merkitys. Puhutaan myös luovuudesta, rohkeudesta sekä tuiki tärkeästä ein sanomisesta.
Hellsten kirjoittaa kauniisti ihmisolennon kaipuusta syvään, totuudelliseen elämäntapaan. ”On kuin ihmisyydessäni olisi jotain mikä ei ole tänne tarkoitettu vaan viittaa johonkin muuhun. Sisälläni on tilaus taivasten valtakunnalle. Niinpä siihen liittyy myös kotiin tulemisen tunne. Siinä löydän todellisen identiteettini.”
Teoksessa käsitellään myös ikuista pahuuden ongelmaa. Miksi Jumala sallii pahojen asioiden tapahtua. ”Kun Jumalaa syytetään milloin mistäkin maailmassa olevasta pahuudesta, silloin unohdetaan se yksinkertainen tosiasia, ettei Jumala ole se, joka tätä pahaa tekee. Ihminen itse tekee sen ja heittää sen jälkeen vastuun Jumalalle. Ihminen käy sotia, tappaa, ryöstää murhaa – ja syyttää Jumalaa siitä, että tämä sallii maailmassa olevan julmuuden. Ei julmuus ole Jumalassa, se on ihmisessä.”
Jumala ei puutu asioihin esim. äkillisillä iskuilla, koska rakkaus ei voi muuta kuin kunnioittaa ihmisen vapautta. ”Tässä massiivisessa rakkauden hylkäämisen ajassa me elämme maapallolla.”
Mutta toivoa on, sillä ihminen voi valita vapaasti. Kun yhä useampi kuulee kutsun ja valitsee rakkauden, ihmeitä alkaa tapahtua.
Avioliiton päättyminen, tyttärien muutto omilleen ja oman äidin kuolema; kaikkea tätä englantilainen kirjailija Deborah Levy kävi läpi samaan aikaan. Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toinen osa Elämisen hinta kuvailee näitä tilanteita.
Kipu ja kapina naisen kapeasta roolista tulee tässä osassa esiin vielä selvemmin kuin trilogian avauskirjassa Mitä en halua tietää. Arvioni pääset lukemaan tästä. Nyt Levy pohtii naisiin kohdistuvia sosiaalisia odotuksia tehdessään Lontoossa surutyötä kariutuneen avioliittonsa johdosta ja rakentaessaan uutta elämää, pitkän avioliiton jälkeen ilman miestä.
Hän hyvästelee talon, jossa miehen ja lasten mukavuus ja onni on pantu etusijalle, miettien naisten uhrauksia.
”Toimivan ja kaikille perheenjäsenille viihtyisän kodin luominen vaatii taitoa, aikaa, omistautumista ja empatiaa. On ennen kaikkea valtavan anteliasta toimia kaikkien muiden hyvinvoinnin arkkitehtina. Tuon työn ajatellaan yhä kuuluvan enimmäkseen naisille, mistä seuraa, että tätä suunnattoman suurta ponnistusta vähätellään monin eri tavoin.”
Levy muuttaa tyttärineen karuun ja rähjäiseen lähiötaloon ja saa arjen hieman takkuillen rullaamaan. Osoittautuu välttämättömäksi hankkia erillinen työhuone, ja sellainen löytyy ystävän puutarhavajasta. Sähköpyörästä tulee kaikki siirtymät mahdollistava ihmeväline, joskin sen kanssa kamppailua – akku, avaimet, ostokset ja muut taakat – kuvaillaan ehkä turhankin perusteellisesti. Siinä missä avausosa Mitä en halua tietää oli tyyliltään ehyt, Elämisen hinta lipsuu välillä uhkaavasti pateettisuuden suuntaan. Kirjan loppulausekin on outoa tyyliä: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.” Siitä olen kyllä Levyn kanssa samaa mieltä, että jonkin hinnan nainen saa aina maksaa, perhe-elämästä, sinkkuna elämisestä, aivan kaikesta. Mutta eikö sama päde miehiinkin?
Kiinnostavaa on kirjailijaelämän käsittely. Levy matkustaa markkinoimaan kirjaansa, hän neuvottelee sopimuksista. Hän puntaroi, miten käsikirjoitukseen voisi tuoda menneisyyttä ilman takautumia, ja paneutuu Medusa-myyttiin puutarhavajassaan. Lintu oli tärkeä teemaeläin trilogian avausosassa, ja tässäkin kirjassa linnut tuovat toistuvasti väriä ja elämää Lontoon uumeniin.
Levy havainnoi terävästi naisiin kohdistuvia odotuksia ja niitä pieniä eleitä, joilla miehet osoittavat valtaansa. Ei katsota kasvoihin, puhua paasataan, otetaan fyysisesti tila haltuun, odotetaan palveluksia itsestään selvästi. Kirjoittajana Levy tuleekin siihen tulokseen, että uusia tuulia tarvitaan.
”Naisellisuus sellaisena kuin se oli minulle opetettu oli ehkä tullut tiensä päähän. Naisellisuuden kulttuurinen ilmiasu ei enää viestinyt mitään minulle tärkeää. Naisellisuus miesten kirjoittamana ja naisten esittämänä oli mitä ilmeisimmin se uupunut aave, joka kummitteli yhä 2000-luvulla. – – – Naisellisuuden aave on illuusio, harha, yhteiskunnallinen hallusinaatio. Sellaisen naisen esittäminen on hankalaa ja tuo rooli (uhrautuminen, kestäminen, hyväntuulinen kärsiminen) on ajanut jotkut naiset hulluiksi. En halunnut kuulla samaa tarinaa yhä uudestaan.”
Levyn kirjoja on kehuttu hauskoiksi. Joitakin absurdeja koomisia kohtia lukuun ottamatta tämän teoksen yleisilme ei minusta tuntunut järin hauskalta. Mutta tekstin painokkuus ja tiiviys ja kertojan psykologinen tarkkuus palkitsee lukijan, joten odotan kiinnostuneena saavani käsiini trilogian päätösosan Omistuskirjoituksia.
Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius: Ukraina – rajamaa (suomennos: Liisa ja Robert Ryömä. Teos & Schildts & Söderströms, 2015)
Anna-Lena Laurén: ”On helmikuun 19. vuonna 2014. Tuona päivänä Maidanilla kuolee ainakin seitsemän ihmistä. Seuraavana aamuna istun hotelli Ukrainassa aamiaisella ja kuulen äkkiä, että kadulla ammutaan laukaus toisensa jälkeen. Toiset niistä viheltävät, toiset ujeltavat. Kumiluoteja ja kovia panoksia vuoron perään. Ihmisiä ammutaan keskellä katua, maassa jota olen tarkkaillut vuosikausia, johon tutustunut ja jota rakastanut. Tuntuu epätodelliselta istua tässä kahvikuppi edessä ja kuulla noita laukauksia. Mutta mielenosoittajista ei tunnut samalta. He ovat jo kauan tienneet miten tämä päättyy ja ovat valmiit maksamaan hinnan. Luvut noiden päivien kuolonuhreista vaihtelevat. Mielenosoittajia 82-103, poliiseja 13. Loukkaantuneita yli tuhat.”
Ansioituneet ja pitkän linjan toimittajat Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius kirjoittivat yhdessä kirjan Ukrainasta nopeasti noiden Maidan-aukion tapahtumien jälkeen. Kirjassa on vuorotellen heidän kummankin itsenäisesti kirjoittamia artikkeleita. Laurénin painopiste on silminnäkijähavainnoissa ja henkilöhaastatteluissa. Lodenius laajentaa taustoja ja kuvaa pitempiä kehityslinjoja. Anna-Lena Laurén on toiminut pitkään kirjeenvaihtajana Venäjällä. Ensin hän oli Ylen toimittaja ja nykyisin Hufvudstadsbladetin ja Svenska Dagbladetin kirjeenvaihtaja. Peter Lodenius on entinen Ny tid -lehden päätoimittaja ja hän on kirjoittanut aikaisemmin kirjan Ukraina – mitt i Europa (2006).
Maidanin mielenosoitus (”Euro-Maidan”) oli alkanut marraskuussa 2013. Silloin presidentti Janukovytš ei allekirjoittanutkaan EU:n kanssa valmisteltua kumppanuussopimusta, vaan alkoi luoda läheisempiä suhteita Venäjään. Tuo suunnanmuutos oli liikaa Janukovytšin menoon jo ennestään kyllästyneille ihmisille:
Anna-Lena Laurén: ”Janukovytš on sijoittanut ystäviä ja sukulaisia Ukrainan kaikkiin korkeisiin virkoihin (samoin kuin edeltäjänsä Viktor Juštšenko). Hän on hämähäkki verkkojärjestelmässä jossa hän itse, hänen poikansa, ystävänsä ja korkeat virkamiehet kahmivat itselleen valtavia omaisuuksia. Järjestelmän perusta on lojaalisuus häntä itseään kohtaan eikä hän tahdo että muut pääsevät sitä valvomaan. Mutta Maidanin mielenosoittajat haluavat juuri sitä. Ehdottomuudessa on kyse osittain tästä. Janukovytšin hallinto lepää varastamisen ja korruption perustalla, mikä Ukrainan presidenttien suhteen ei ole lainkaan tavatonta. Maidanin mielenosoituksissa on kyse siitä että tästä perustasta tahdotaan kokonaan eroon.”
Lyhyeen kirjaan (129 sivua) on saatu mahtumaan kattava tietopaketti Maidanin tapahtumiin johtaneista syistä sekä Ukrainan muistakin ongelmista ja niihin vaikuttavista taustatekijöistä. Lyhyesti sivutaan myös Ukrainan kirjavaa historiaa. Jako länsimieliseen ja venäjämyönteiseen osaan ei ole niin yksioikoinen kuin täällä lännessä joskus on erehdytty ajattelemaan. Kansantasavallat Donbassissa taistelevat Venäjän tuella Kiovan hallintoa vastaan. Kyse siellä on haluttomuudesta alistua keskusvallalle sekä kulttuurisesta yhteenkuuluvuudesta. Eräs kipupiste on kielikiista. Sen ongelma on, että kansalaisillä ei ikinä ollutkaan oikeutta saada viranomaispalvelua omalla äidinkielellä. ”Kieli on väline jolla lyödään toista päähän jotta näytettäisiin missä kaapin paikka on.” Samalla on kuitenkin huomattava, että isolle osalle ukrainalaisista kieli ei koskaan ollut ongelma. Molempia ymmärretään (haluttaessa), mutta niiden tärkeysjärjestys on ajan kuluessa vaihdellut.
Kielen lisäksi Ukrainan yhtenäisyyden rakentamista ovat hankaloittaneet useat etniset ryhmät ja heimot (ruteenit, lemkot, boykot, hutsulit jne). Ukrainalaiset oligarkit ovat yleensä selvästi nousseet jostakin tietystä ryhmästä. Koska he ovat olleet politiikassa merkittävämmässä asemassa kuin Venäjällä, he ovat voineet mainiosti edistää tämän ryhmän etuja, mikä tietenkin muualla on herättänyt katkeruutta. Venäjällä Putin laittoi oligarkit ojennukseen ja palvelemaan johdon määräyksiä.
Kirjassa esitetty esimerkki miehityksen jälkeiseltä Krimiltä kertoo miten tämä ero on ruohonjuuritasolla havaittu. Oleg, joka aiemmin hankki elantonsa vuokraamalla kesämökkejä venäläisille turisteille kertoo Anna-Lena Laurénille:
”- Hinnat syöksyivät korkeuksiin kun rupla otettiin käyttöön. Ne venäläisturistit joita palvelin ennen eivät tule enää. Sen sijaan Venäjän valtiolliset yritykset ja kunnat lähettävät työntekijöitään maksetuille lomille, mutta ei niillä ole rahaa eivätkä ne kuluta mitään. Venäjä tappaa kaikki pienyrittäjät. Ukrainan aikana meillä oli korruptiota joka tasolla mutta yrittäminen onnistui silti. Sitä maksoi vähän sinne ja vähän tänne, ja kaikki järjestyi. Venäjällä korruptio toimii eri tasolla – talouselämää hallitsevat suuret valtiolliset yritykset tai yrittäjät jotka hoitavat otkatia (korruptoituneita valtiollisia hankintoja). Korkeat verot ja byrokratia tukehduttavat kaikki muut. Tehän tiedätte ettei lakia voi noudattaa ainoassakaan entisessä neuvostomaassa, mutta Venäjällä pienyrittäjältä edellytetään sitä.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 