Keittokulhon kultaus ja ulkokäymälän sateenraikkaat meditaatiot

Junichiro Tanizaki : Varjojen ylistys (suomennos Jyrki Siukonen. Kustannusosakeyhtiö Taide, 1997)

”Lakattujen keittokulhojen käyttämiselle edelleenkin on hyviä syitä, ominaisuuksia, joita keraamisilla kulhoilla ei yksinkertaisesti ole. Kun keraamisesta kulhosta nostaa kannen siinä on keitto jokainen olemuksensa ja värinsä nyanssi paljastettuna. Lakka-astian kohdalla kannen poistamisen ja kulhon suulle nostamisen välissä on kaunis hetki, jolloin ruokailija katsoo tyyntä, hiljaista nestettä kulhon syvyyksissä, sen värin tuskin erotessa itse astiasta.
”Pimeydessä piilevää ei voi nähdä, mutta kämmen tuntee nesteen lempeän liikkeen, kohoava höyry muodostaa pieniä pisaroita astian reunaan ja kantaa mukanaan tuoksun tuoman herkän esimaun. Mikä suunnaton etäisyys erottaakaan tämän hetken siitä, jolloin keitto tarjoillaan länsimaiseen tapaan vaaleasta, matalasta lautasesta.”

Junichiro Tanizakin (1886-1965) essee on todellinen klassikko. Se ilmestyi ensimmäisen kerran Keizai Orai -lehden kahdessa numerossa vuodenvaihteessa 1933-34. Jyrki Siukonen suomensi kirjan 1997 ja onnistui työssä erinomaisesti. Tämä Kustannusosakeyhtiö Taiteen julkaisema kirja valittiin myös vuoden kauneimmaksi kirjaksi. Vuoteen 2022 mennessä kirjasta on otettu Suomessa jo viisi uutta painosta.

Oli onni, että suomentaja on kuvataiteilija. Jyrki Siukonen ei pelkästään käännä Tanizakin tekstiä. Taiteilijan herkkyydellä hän suorastaan maalaa kirjassa esitetyt esteettiset huomiot lukijan silmien eteen. Se on välttämätöntä, sillä Tanizaki kuvailee vivahteikkaasti pimeyden sävyjä ja hämäryyden eri asteita. Hän kertoo, miten niiden tehtävä on nostaa huonetilojen ja esineiden yksityiskohtia parhaalla mahdollisella tavalla esille ja luoda katsojaan levollista mieltä.

Perinteiset japanilaiset asunnot olivat hämäriä. Tanizakin mukaan se johtui suurelta osin ilmastosta ja käytetyistä rakennusmateriaaleista. Voimakas tuuli ja sade täytyi pitää loitolla puuseinistä ja paperilla päällystetyistä ikkunoista ja ovista. Sen vuoksi räystäistä tuli huomattavan pitkiä, jolloin auringovalon määräkin väheni.

”Ominaisuuden, jota kutsumme kauneudeksi, täytyy kuitenkin kasvaa aina elämän realiteeteista, ja esi-isämme, jotka joutuivat tahtoen tai tahtomattaan asumaan hämärissä huoneissa, löysivät ennen pitkää kauneutta varjoista ja lopulta käyttivät varjoja kauneuden tarkoituksiin.”

Vajaaseen sataan sivuun Tanizaki saa mahtumaan hämmästyttävän määrän esineitä ja ilmiöitä, joiden estetiikka ansaitsee huomiota. Hän kommentoi kirjassaan lamppuja, lämmityslaitteita, kirjoitusvälineitä, paperilaatuja, lasia, keramiikkaa, ruokia, teatteria, naisia, muotia, vaatetusta… Isävainaa olisi riemastunut ulkokäymälän etuja kuvailevasta osasta. Todella: käsittelemätön puu, vuosien myötä tummetessaan ja syiden noustessa paremmin esille, rauhoittaa selittämättömällä tavalla hermoja. Entä tämä:

”Ylivoimaisin on tietenkin puinen, tummanvihreillä setrin oksilla täytetty suppilomaisen kukan muotoinen urinaali; se on ilo silmälle, eikä päästä vähäisintäkään ääntä.”

On pakko laittaa väliin näyte Jyrki Siukosen taiteesta. Uskon, että Tanizaki olisi innostunut tällaisesta.

Jyrki Siukonen: Kulmakivi (installaatio, 2008. Lähde artvault.io)

Tanizakilla on mielipide myös äänilevyistä. Ne eivät toista hiljaisuutta sillä tavoin kuin japanilaiset sen kokevat. Hän arvelee, että jatkossa jopa musiikkia aletaan tehdä välineen ehdolla. Tanizakin mielestä äänentoistotekniikka ei ole kulttuurisesti neutraalia. Hän kirjoittaa, että jos levysoitin olisi alun perin kehitetty Japanissa, se olisi muotoutunut toisin, japanilaiselle musiikille paremmin sopivaksi.

Pahinta on kuitenkin ylenpalttinen valosaaste. Sähkön avulla varjot häädetään sisällä kauimmaisiin nurkkiin. Nämä tekniset innovaatiot tärvelivät häneltä kuunkatselujuhlan nautinnon. Erään kerran Tanizaki perui lähtönsä, kun hän luki lehdestä, että juhlissa kävijöitä ilahdutetaan soittamalla äänilevyltä Kuutamosonaatti, joka toistetaan puihin sijoitetuista kovaäänisistä. Toisen kerran hänen seurueensa oli elonkorjuun täysikuun aikaan soutelemassa järvellä lakkalaatikoihin laitetut eväät mukana. Elämys meni pilalle, sillä heidän oli siristeltävä silmiään, jotta olisivat nähneet kuun. Järven rannat oli koristeltu erivärisin kirkkain sähkölampuin.

Varjojen ylistys on kirja kauneudesta. Se on myös kuvaus katoavasta maailmasta. Meiji-kausi oli vastikään päättynyt ja Japani oli lopullisesti avautunut länsimaisille vaikutteille. Tanizaki tuo kirjassa selkeästi esille miten suuresta kulttuurišokista oli kyse. Länsimainen tekniikka oli kyllä ylivoimaista, mutta se oikein sopinut japanilaisten vanhoihin kauneusihanteisiin. Tanizaki ei väitä, että ennen kaikki olisi ollut paremmin. ”Milloinkaan ei ole ollut sellaista aikaa, johon ihmiset olisivat olleet tyytyväisiä.” Kuitenkin Meiji-restauraatiossa tehtiin hänen mielestään liian suuri loikka, noin kolmen tai viiden vuosisadan suuruinen.

Tanizakin kirja on eräänlainen käännekohta hänen ajattelussaan. 1920-luvulla hän oli Tokiossa innostunut länsimaisista virtauksista. Suuren maanjäristyksen jälkeen, jossa hänen talonsa tuhoutui, hän muutti Länsi-Japaniin. Siellä elämä oli vielä yksinkeraisempaa ja rauhallista, ja Tanizaki alkoi tutkia vanhempaa japanilaista perinnettä. Hän perehtyi myös vanhaan japanilaiseen kirjallisuuteen ja alkoi esimerkiksi nykyaikaistaa Genjin tarinaa. Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen muodostui hänen kirjojensa kantavaksi teemaksi.

Kirjan lopussa mestari Junichirolla on yksi toive. Tuo toive on samalla mainio ohje meille kirjoittajille. Tanizaki itse noudatti sitä esimerkillisesti tässä kirjassa, joka on näyte sekä kauniisti kirjoittamisesta että kauniista kirjoittamisesta, kuten takakansi asian oivallisesti muotoilee.

”Olen kirjoittanut tämän kaiken, sillä uskon että joissakin asioissa – kenties kirjallisuudessa tai taiteessa – voitaisiin jotakin vielä säästää. Ainakin kirjallisuuteen kutsuisin takaisin tämän varjojen maailman, jonka olemme menettämässä. Kirjallisuuden kartanoon haluaisin syvät räystäät ja tummat seinät, painaisin takaisin varjoihin asiat, jotka liian selkeästi työntyvät esiin, riisuisin pois tarpeettomat koristeet.
”En pyydä tätä toteutettavaksi kaikkialla, mutta ehkä meille voidaan suoda ainakin yksi kartano, missä voimme nähdä, mitä tapahtuu sammuttaessamme sähkövalot.”

Tommi

PS. Japanin yleisradioyhtiö NHK on laittanut aiheesta noin tunnin mittaisen ohjelman YouTubeen (englanninkielinen selostus ja tekstitys)

Kirjoista, lukemisesta ja vähän antikvariaateistakin

Kissa joka suojeli kirjoja / Sōsuke Natsukawa ; suomentanut Raisa Porrasmaa (Tammi, 2021)

”Isoisä kohotti teekuppia ja liikutti sitä hitaasti kasvojensa edessä tuoksusta nauttien.
’Lukeminen ei aina ole hauskaa tai jännittävää. Joskus on tarkasteltava jokaista riviä kerrallaan, luettava sama lause yhä uudelleen ja uudelleen, edettävä hitaasti ja vaivattava tosissaan päätään. Tuskallisen puurtamisen seurauksena näkökulma kuitenkin yllättäen avartuu, samoin kuin loputtoman pitkän vuoripolulla tarpomisen jälkeen edessä avautuu äkkiä maisema.’
Vanhanaikaisten lamppujen alla verkkaisesti teetä siemaileva, aina hillitty isoisä oli kuin tietäjävanhus, jonka saattoi kohdata vanhassa fantasiaromaanissa.
’Joskus lukeminen on tuskallista.’ Pienet silmät hohtivat kirkkaina silmälasien takaa. ’Nautinnollinen lukeminen on hyvästä. Mutta jos vuoripolku on koko ajan kevyt kulkea, myös näkyviin ilmaantuvat maisemat jäävät rajallisiksi. Vaikka polku olisi jyrkkä, ei pidä syyttää vuorta. Vuorten yksi hauskuus on se, että joutuu vetämään henkeä joka askeleella.’
Vanhus silitti Rintarōn päätä luisevalla kädellään.
’Jos kerran kiipeät, niin valitse korkea vuori. Saat ihailla upeita näköaloja.'”

Isoisä tiesi kirjoista ja lukemisesta jokseenkin kaiken tietämisen arvoisen. Se oli ymmärrettävää, sillä hän oli omistanut vanhanaikaisen, laatukirjallisuuteen keskittyvän antikvariaatin. Nuoren Rintarōn vanhemmat erosivat, kun hän oli pieni ja äiti kuoli kohta eron jälkeen. Isoisä oli kasvattanut poikaa siitä lähtien. Rintarō oli kasvanut lukioikäiseksi, kun kirjan alussa isoisä kuoli. Tomera täti ilmestyi kuvaan ja alkoi puuhata antikvariaatin loppuunmyyntiä. Tarkoitus oli, että Rintarō muuttaa hänen luokseen toiselle paikkakunnalle.

Muuttopuuhat keskeytyivät, kun liikkeeseen ilmestyi ”kolmivärisenä hehkuva turkki, pörheä häntä, terävästi kimaltelevat silmät ja kaksi tasakylkisen kolmion mallista korvaa. Täysin moitteeton raitaturkki, niin sanottu tiikerikissa.” Puhuvalla kissalla oli asiaa kirjakaupan jatkajalle.
”’Tarvitsen apuasi’, se napautti.
’Apuani?’
’Kyllä vain, juuri sinun.’
’Missä asiassa?’
’Erääseen paikkaan on vangittu paljon kirjoja.’
’Kirjoja?’
’Et ole papukaija. Lakkaa toistamasta perässä kuin idiootti.’
Kissan sanat olivat kuin isku vasten kasvoja. Sitten se jatkoi vakaaseen sävyyn Rintarōn ällistyksestä piittaamatta: ’Kirjat on vapautettava. Auta minua.’
Syvän vihreät iirikset sädehtivät eloisina.”

Tämä kertomuksen Tiikerikissa on välillä melkoinen tylyttäjä. Myös nuoret kirjassa sanailevat terävästi, eivät lainkaan niin verhotun kohteliaasti kuin kuvittelin japanilaisten keskenään seurustelevan. Näpistän riemuissani muutaman aforistisen tokaisun kotivaraksi myöhempää käyttöä varten:

”Et ole mielestäni vastenmielinen ihminen, mutta en pidä tuosta asenteesta.”

”Mielesi on kovin kieroutunut. Mutta sinä olet sitäkin vahvempi.”

Kepeä, sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen kirja on laadittu perinteisen sankarikertomuksen kaavaan. Rintarō joutuu suorittamaan kolme kirjoihin liittyvää tehtävää sekä yhden lisätehtävän. Tarina käsittelee painavia aiheita. Mikä on kirjojen merkitys lukijalle? Mikä on lukijan motiivi lukea niitä? Onko parempi lukea mahdollisimman paljon vai keskittyä muutamaan kirjaan? Mikä on kustantajan vastuu? Mikä mahtaa olla kirjojen merkittävin opetus, jonka pitäisi säteillä omaan elämään?

Maailma vaikuttaa nykyään kovin tylyltä ja ahdistavalta paikalta. Japanissa ja muualla Aasiassa nuoret joutuvat käymään ankaraa kilpailua hyvistä jatko-opintopaikoista tulevaa ammattia silmällä pitäen. Epäonnistuminen loppututkinnossa voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Itsemurhaluvut japanilaisten nuorten keskuudessa ovat hälyttävän korkeat.

Individualistisissa kulttuureissa häpeä ja paha olo kohdistetaan helpommin toisiin ihmisiin. Se näkyy henkirikostilastoissa. Japanissa esimerkiksi murhat ovat hämmästyttävän harvinaisia, mikä johtuu kansanluonteesta. Japanilainen syyttää herkemmin itseään omasta epäonnesta ja ahdistuksesta kuin länsimaiset keskimäärin. Ryhmä on tärkeämpi kuin oma itse. Työtön voi ajatella, että on haitallinen tässä maailmassa, joten on parempi tappaa itsensä.

Hikikomori on japaninkielinen termi, joka kuvaa sosiaalisesta kanssakäymisestä vetäytynyttä henkilöä. Heillä ei ole juuri kontakteja muihin eivätkä he käy koulussa tai tee töitä. Yksinäisyys ja ahdistus sekä elämän merkityksellisyyden väheneminen voivat vaikuttaa eristäytymiseen, joka lisää itsemurhariskiä.

Myös noiden seikkojen vuoksi tämän kirjan viesti ja alkuasetelma tuntuu tärkeältä. Päähenkilö Rintarō on tuiki tavallinen lukiolainen: ”lyhyt, kalpea ja harvasanainen poika, jolla oli paksulinssiset silmälasit. Hän oli kömpelö eikä ollut erityisen hyvä missään kouluaineessa tai pitänyt erityisemmin mistään urheilulajista.” Isoisän kuoleman jälkeen hän alkaa lintsata koulusta. Luokan puheenjohtaja Sayo huolestuu.

Kertomuksen kuluessa Rintarō on täysin pihalla useita kertoja, jolloin häntä on tökiteltävä eteenpäin, välillä päättäväisestikin. Ei suorastaan vastentahtoinen mutta ainakin epätodennäköinen sankari tämä. Kirjailija Sōsuke Natsukawa jättää kirjan lopun avoimeksi. Rintarō tekee päätöksen, joka voi osoittautua täydeksi katastrofiksi. Tärkeintä on kuitenkin, että hän on matkan varrella kypsynyt sellaisen tekemään. Se on hänen oma ratkaisunsa. On tosiaan aiheellista pohtia, kenen asettamien menestyksen mittarien mukaan kukin omaa elämäänsä arvioi. Eikä kaikkea ainakaan pidä ottaa niin hirveän vakavasti, vaikka me vanhat usein sorrumme sellaista saarnaamaan:

”Tuskaa täynnä olevassa maailmassa on valtavasti epäloogisuuksia ja järjettömyyksiä. Silloin paras mahdollinen ase ei ole logiikka tai fyysinen voima vaan huumori.”

Tommi

Vastauksia murheellisten kirjeisiin konnilta

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (suomentanut Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka, 2022)

- - - - - - - -
   "Hei Atsuya. Mitä jos otettaisiin taksi? Pienen matkan päässä on isompi katu. Siellä luultavasti kulkee vapaita takseja."
   Atsuya tuhahti.
   "Jos epäilyttävän oloinen mieskolmikko ottaa taksin keskellä yötä tällaisessa paikassa, tapaus jää takuuvarmasti kuljettajan mieleen. Ja jos siitä seuraa meitä selvästi muistuttavien tunnistuskuvien julkaiseminen, sen pituinen se."
   "Mutta kyyläisikö kuski niin tarkasti?"
   "Entä jos kyyläisikin? Tai jospa ratissa sattuisi olemaan sellainen tyyppi, joka kykenee painamaan kasvot mieleensä yhdellä vilkaisulla?"
   Kōhei asteli hetken ääneti ja pyysi sitten hiljaa anteeksi.
   "Eipä mitään. Nyt suu suppuun ja tossua toisen eteen."
   Kolmikko lähti kulkemaan ympäröivää seutua korkeammalla levittäytyvän asuinalueen poikki. Kello oli kaksi yöllä. Ympärillä kohosi toisiaan muistuttavia taloja, lähes kaikki ikkunat olivat pimeinä. Huolettomaksi ei kuitenkaan sopinut heittäytyä. Jos he tulisivat jutelleeksi liian kovaäänisesti, joku saattaisi kuulla ja ilmoittaa poliisille keskellä yötä kadulla kuljeskelleista epäilyttävistä miekkosista. Atsuya toivoi poliisin uskovan, että rikolliset olivat paenneet paikalta autolla. Se toki edellytti, ettei varastettua Toyotaa heti löydettäisi.
   Tie nousi loivaa mäkeä, ja heidän kuljettuaan hetken rinne tuntui jyrkkenevän samalla kun ympäröivät asuintalot alkoivat harveta.
   "Onko vielä pitkä matka?" Kōhei kysyi huohottaen.
   "Melkein perillä", Shōta vastasi.
   Hän todellakin pysähtyi miltei heti erään talon eteen.
   Rakennus ei ollut kovin suuri, mutta siihen mahtui ilmeisesti sekä pieni puoti että asuintilat, jotka olivat puurakenteisella, perinteiseen japanilaiseen tyyliin rakennetulla puolella. Vain noin kolmen ja puolen metrin levyisen myymälätilan ovea ja näyteikkunaa suojaava metallinen sermi oli kiinni. Siinä oli postiluukku, jossa ei lukenut mitään. Ulkorakennuksessa talon vieressä oli ilmeisesti varasto ja autotalli.
   "Tämäkö se on?" Atsuya kysyi.
- - - - - - - -

Kyllä, piilopaikka, Namiyan sekatavarakauppa. Kolme pikkurikollista oli tehnyt onnistuneen murtokeikan japanilaisessa pikkukaupungissa. Pakoauton hajottua tarkoitus oli piileskellä talossa yön yli. Aamulla kun töihin lähtijät tungeksivat rautatieasemalle, he ajattelivat sekoittua ihmisvilinään ja hävitä huomaamatta seudulta. Sitten asiat alkoivat mennä todella outoon suuntaan. Aivan viaton tuo lähes huomaamaton, nimetön postiluukku ei ollut...

Hylätyssä kaupassa aikaa tappavat pikkukonnat kuulivat yllättäen postiluukun rapsahtavan. Kirje oli osoitettu kaupan pitäjälle. Jo kirjeen avaamisen oikeutuksesta käyty pitkähkö väittely osoitti, että rosvot eivät todellakaan olleet kovaksikeitettyjä elämäntaparikollisia. Se miten he sitten vaivoja säästämättä paneutuivat vastaamaan kirjeen eriskummalliseen pyyntöön vahvisti lukijan havainnon. Omien mahdollisuuksiensa rajoissa he todellakin halusivat auttaa hankalaan tilanteeseen joutunutta lähimmäistä.

Kirjan tapahtumat edustavat maagista realismia, omalla viehättävällä japanilaisella tavalla. Pienen alkuhämmingin jälkeen konnat nimittäin hyväksyvät, että ihmeet kuuluvat puodissa sen päiväjärjestykseen. Tai oikeastaan yöjärjestykseen. Käy ilmi, että aika kaupan sisällä kuluu aivan merkilliseen tahtiin Sitten alkaa saapua lisää kirjeitä, ja rosvojen kirjeenvaihto on kohta täydessä käynnissä. 

Kirjassa kuvataan viiden ihmisen elämän käännekohtia. Episodiromaanin vähitellen avautuva juonirakenne tuntuu kuitenkin koko ajan vyyhtiytyvän yhä pahemmin. Ja kiinnostavammin. Kaikkien henkilöiden kohtalot sivuavat osittain toisiaan ja liittyvät jopa rosvojen omiin elämänvaiheisiin. Kaupan lisäksi muuan lastenkoti  ilmestyy kertomukseen yhä useammin. Keigo Higashino pitää paletin niin taitavasti koossa, että kun aloin lukea kirjaa se oli pakko saada loppuun yhdellä istumalla. Selkeänä ja nopealukuisena tekstinä se onnistuu, ehkä liiankin vauhdikkaasti. Yksityiskohtia sujahti lukiessa varmasti ohi, mutta olin löytävinäni japanilaiselle yhteiskunnalle ominaisia piirteitä: vanhusten asema, heikko sosiaaliturva, 1980-luvun huikea talouskasvu ja sen seuraukset, naisten asema työelämässä, nuorten itsenäistymiseen liittyvät ongelmat ym.

Raisa Porrasmaan käännös on jälleen ilmavaa ja moitteetonta. Eräässä haastattelussa (kirjavinkit.fi) hän kertoo laajemmmin työstään. Episodimaisuus tai katkelmallisuus on japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillistä. Romaanit mielletään usein jatkokertomuksiksi (rensaku) ja lyhyet muodot ovat suosittuja. Romaaneja julkaistaan Japanissa edelleen jatkokertomuksina lehdissä. Hiromi Kawakamin Sensein salkku (arvio blogissa) on sekin jatkokertomus. Porrasmaa havaitsi käännöksiä tehdessään esimerkiksi sellaista itsestäänselvyyksien toistelua, jonka katsoi parhaaksi karsia.

Takaisin tämän kirjan pariin. Kirjeisiin vastaavat murtovarkaat huomasivat vähitellen löytävänsä uusia piirteitä itsestään. Toisia auttaessa he kokivat ensimmäistä kertaa tekevänsä jotain merkityksellistä. He tunsivat myös tulevansa kuulluiksi ja saavansa aitoa arvostusta. Kaikkitietävää kertojaa ei oikeastaan tarvita, kun päähenkilöistä on jo tehty sellaisia. Heille asetetaan välillä melkoisia ongelmia ratkottavaksi. Mitenkähän itse osaisi vastata muusikonurasta haaveilevalle henkilölle, jonka tietäisi kohta kuolevan tulipalossa hänen pelastaessaan pientä lasta? Tai nuorelle naiselle joka haluaa taloudellista riippumattomuutta ja on sitä saavuttaakseen aikeissa lähteä ilotyttöbisneksiin.

Kirjan keskeinen viesti on se, että vaikka kysyjä voi tuntea olevansa umpikujassa elämässä, niin hänellä itsellään voi jo olla vastaukset keskeisimpiin kysymyksiinsä. Kirja saa kauniin loogisen (?) päätöksen, kun kaupassa olleet rosvot kohtaavat henkilön, jota he ovat kirjeillään auttaneet. He saavat lopuksi myös henkilökohtaisen viestin peräti Yūji Namiyalta, yli 30 vuotta sitten kuolleelta kaupan omistajalta. Juuri hän alkoi kirjoittaa vastauskirjeitä tuntemattomien asiakkaiden ongelmiin:

   "Karttasi on vielä tyhjä paperi. Haluaisit päättää määränpääsi, mutta et edes tiedä, missä tiet kulkevat. Jos kartta on vain tyhjä paperi, ollaan tietenkin pulassa. Kuka tahansa hämmentyy siitä.
   Mutta kokeilepa toisenlaista ajattelutapaa. Koska paperi on tyhjä, siihen voi piirtää minkä tahansa kartan. Kaikki on sinun varassasi. Olet täysin vapaa, mahdollisuuksia on loputtomiin, ja sehän on upeaa. Usko itseesi, rukoilen sydämestäni, että kuljet elämäsi halki vailla katumusta."


Tommi

Nimekäs kertoja veijarimielellä

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. Suomentanut Antti Valkama. Tammi 2022.

Länsimaisten vaikutteiden yhdistäminen japanilaiseen maagiseen realismiin; siitä Haruki Murakamin proosa tunnetaan. Kuitenkin tuore novellikokoelma Ensimmäinen persoona jätti vähän vaisun jälkimaun. Ehkä odotukset vain olivat liian korkealla.

Kahdeksan novellin miljöissä ja asetelmissa on paljon tuttua: jazzia, öisiä kohtaamisia, oluen nauttimista. On ihastumisia, toiveikkuutta, fyysisiä kontakteja, pianonsoittoa ja seksiä. On myös itseironiaa. Ote on suorapuheinen, jopa karkea ja paikoin kyyninen.

Luin alle 200-sivuisen opuksen läpi, luin toistamiseen ja mietin mitä tämä kirja tahtoo sanoa. Minulle tuli tunne, että maineikas kirjailija on kieli poskessa paljastavinaan jotain itsestään. Teos ilmestyi samannimisenä Japanissa vuonna 2020, ja nyt se jo suomennettiin, varmaan samaan tahtiin se kääntyi muillekin 50 kielelle.

Kiinnostavimpia ovat hetket, jolloin kertojan suunnitelmat pettävät siksi, että hän on ymmärtänyt jotain väärin. Näitä kömpelöitä, harovia tuokioita Murakami kuvaa hyvin, sitä miten mieli ponnistelee saadakseen outoon todellisuuteen tolkkua. Myös kirjailijan vankka musiikintuntemus, niin populaarimusiikin kuin klassisenkin, tekee vaikutuksen.

Mutta kirjan naisjutut ovat välillä kuin tunkkainen tuulahdus 1990-luvulta. Novelli Karnevaali alkaa näin:

”Ei varmaankaan olisi reilua sanoa, että hän on kaikista tähän mennessä tuntemistani naisista rumin. Maailmassa todennäköisesti on paljon naisia, jotka ovat häntä rumempia. Mutta en usko, että on virheellistä sanoa hänen olevan rumin niistä naisista, joiden kanssa olen elämäni aikana ollut jossain määrin läheisissä tekemisissä ja jotka ovat upottaneet juurensa minun muistini maaperään. Totta kai voisin sanan ruma sijaan käyttää kiertoilmaisua ei kaunis, ja se luultavasti olisi lukijoille – etenkin naispuolisille – helpommin hyväksyttävää. Siitä huolimatta otan tässä vapauden käyttää juuri tuota suorasukaista (ja jossain määrin karkeaa) sanaa. Sen avulla näet pääsemme lähemmäs kyseisen ihmisen olemusta.”

Ensimmäinen persoona – ovatko nämä muka siis kirjailijan omia, tosia kokemuksia? Ei todellakaan. Puhuvia apinoita ja käärmeitä kuhisevia puita. Veijarikertoja on vauhdissa. Onhan hän jo nuorena huiputtanut musiikkimaailmaa kirjoittamalla yliopiston kirjallisuuslehteen hölynpölyesseen Charlie Parkerin ”bossa nova -nauhoitteesta” ajatuksella: jos Bird olisi elänyt 1960-luvulle saakka, kiinnostunut bossa novasta ja ryhtynyt soittamaan sitä. Oletan että tämä muistelma pitää paikkansa, samoin baseball-pelaajien takamuksista kirjoitetut ylistysrunot. Toki huonomminkin voisi aikaansa käyttää kuin rustaamalla värssyjä urheilevien miesten takamuksista.

Taina

Arjen ja ohikiitävän estetiikkaa Japanista

Hiromi Kawakami : Sensein salkku (suomentanut Raisa Porrasmaa. S&S, 2017)

Milla Mykrä: Arkista estetiikkaa : japanilainen estetiikka Hiromi Kawakamin Sensei no Kaban -romaanissa (linkki pro gradu -tutkielmaan, Turun yliopisto, 2022)

   "Sensei tyhjensi hitaasti sakekuppinsa ja täytti sen itse uudelleen. Hän ei kallistanut tokkuri-kannua kupin reunaa vasten vaan kohotti sen korkealle. Sake muodosti ohuen noron ja putosi kuppiin kuin olisi imeytynyt siihen, eikä tippaakaan läikkynyt. Kylläpä hän oli taitava. Olin joskus kohottanut tokkurin korkealle Senseitä matkien, mutta miltei kaikki oli läikkynyt ohi. Siitä eteenpäin jatkoin tyylitöntä tarjoilutapaani: pidin tiukasti kupista kiinni vasemmalla kädellä ja vein oikealla tokkurin miltei kiinni kuppiin."

Sain eilen luettua loppuun Sensein salkun ja olin jotenkin mietteliään-kuulaassa mielentilassa. Maja lapsuuden reunalla -elokuva oli kohta alkamassa televisiossa. Sitä ennen ehtisin pestä pari omenaa. Hain eteisestä kaksi ja huuhtelun jälkeen laskin ne hämärässä keittiössä lautaselle. Tuijotin niitä hyvän aikaa. Mustaa vasten kaksi kellanvihreää, vähän punaista, suorastaan hehkui. Tuijotin ja ihmettelin miksi en tahdo päästä liikkeelle. Elokuvan jälkeen tutkin netistä tietoja Kawakamista ja löysin Milla Mykrän oivallisen tutkielman. Luin sitä puolille öille. Siitä selvisi miksi Kawakamin kirja oli onnistunut saattelemaan minut kuin huomaamatta vahvan esteettisen kokonaiselämyksen valtaan.

Hiromi Kawakamin kirjan päähenkilöt ovat "Sensei", eläkkeelle jäänyt lukion äidinkielen opettaja Harutsuna Matsumoto sekä toimistovirkailija Tsukiko Ōmachi, hänen entinen oppilaansa. Tsukiko on kirjan alussa 37-vuotias ja hän on myös kirjan kertoja. Omien sanojensa mukaan hän ei seurannut japanin tunneilla kovinkaan innokkaasti, joten opettajakaan ei ollut jäänyt erityisemmin mieleen. Tsukiko on hieman varautunut ja syrjäänvetäytyvä luonne. "Näyttää tosikolta, mutta puhuu kummia" on erään entisen luokkatoverin luonnehdinta hänestä. Tsukikon ja Sensein välille alkaa vähitellen kehittyä syvenevä suhde, jonka vaiheita seurataan kirjassa noin viiden vuoden aikana.

   "Kohtasimme aina yllättäen ja kuljimme yhdessä sattumalta. Osuimme samaan aikaan baariin ja joimme silloin yhdessä. Joskus emme puhuneet toisillemme kuukauteen, emmekä edes tavanneet."

   "Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni."

Tsukikon kerronta kirjassa on hienovaraista, jopa pinnallista voisi sanoa. Lukijan tulkittavaksi jätetään paljon, koska tuntuu siltä, että kertomuksessa tuodaan esille vain eräitä Tsukikolle keskeisiä muistoja yhteiseltä ajalta. Jos kuvaus kuvitellaan henkilökohtaisiksi muistelmiksi, niin se on täysin ymmärrettävää: Tsukiko pystyy hienovaraisistakin vihjeistä palauttamaan mieleensä kokemansa tärkeät hetket. Myös Sensein hahmo ja ajattelu jäävät lopultakin jossain määrin arvoituksellisiksi, koska Tsukiko kuvaa omia havaintojaan eikä lähde arvailemaan toisen motiiveja. 

Milla Mykrä: 
"Juuri tarinan pelkistyneisyys ja aukkoisuus tekevät siitä niin monitahoisen. Minimalismin ja tyhjyyden estetiikka, aukkokohdat, poistot, yksinkertaistaminen ja sanomatta jättäminen ovat ikään kuin lukijan ja kirjailijan vuorovaikutus: aukkokohtia jättämällä kirjailija ikään kuin todistaa uskovansa lukijansa mielikuvitukseen, ja antaa lukijan keksiä tarinalle jatkon. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Aukot saavat lukijan ajattelemaan, mitä on tapahtunut, mitä olisi tapahtunut ja mitä tapahtuu. Pelkistyneisyys, tyhjyys, vähäsanaisuus ja karuus perustuvat siis pohjimmiltaan siihen, että niiden olemassaolo mahdollistaa kaiken ja kaikkeuden."

Sukupuolten välillä vallitsee Japanissa vieläkin melkoinen kuilu. Naiset ja miehet toimivat omissa rooleissaan ja työpaikat ovat selvästi jakautuneet naisten ja miesten ammatteihin. Kirjassa länsimaalaista lukijaa saattaa ärsyttää Sensein konservatiiviset tai peräti hieman sovinistiset huomautukset Tsukikon ulkonäöstä ja käytöksestä: 
"Kaadatko itsellesi, vaikka olet nainen?". 

Japanilaisessa kulttuurissa naiset eivät ole kovinkaan aloitteellisia. Naisellisen pidättyväisesti Tsukikokin odotti hämmästyttävän pitkään ennen kuin kertoi tunteistaan. Kumpikin osapuoli oli ilmeisesti hämillään ristiriitaisista tunteistaan ja epävarma mahdollisen suhteen hyväksyttävyydestä sukulaisten ja tuttavien silmissä: ikäero, (entinen/etäännyttävä) opettaja-oppilassuhde... Niinpä, silloin kun alkaa seurustella äidinkielen opettajan kanssa, pitää olla varautunut tällaisiinkin hotelliöihin:

   "'Bashōlla on haiku: Meri hämärtyy / sorsien äänet / himmeän valkoisia.'
   Sensei kirjoitti haikun paperiin ja alkoi luennoida. Keskellä yötä.
   'Voi sanoa, että meidän kirjoittamamme haiku pohjaa Bashōn haikulle. Se on mielenkiintoinen runo, jonka mitta on rikottu. Meri hämärtyy / himmeän valkoista / sorsien äänet ei käy päinsä. Silloin himmeän valkoista viittaisi sekä mereen että sorsien ääntelyyn. Kun himmeän valkoisia tulee tulee lopuksi, haiku elää. Ymmärsitkö? Ymmärrät toki. Jos siltä tuntuu, sinäkin voit kokeilla haikujen sepittämistä!'
   Ja niin päädyimme väsäämään haikuja siinä rinnakkain istuen. Miten siinä niin kävi? Kello oli jo yli kahden aamuyöllä. Mikä olikaan tuo olotila, jossa sormilla tavuja laskien väsäsin kehnoja värssyjä, kuten Iltaruskon lampulle / yksinäiset yöperhot?"

Milla Mykrän mukaan estetiikka ilmenee Kawakamin herkässä teoksessa useammalla tavalla ja se on keskeistä romaanin tematiikalle. Estetiikka välittyy monimuotoisen luonnon kuvailun, epäloogisuuden, yksinkertaistamisen, hetkellisyyden sekä vihjailevuuden kautta. Mykrä esittelee työssään lisäksi muita japanilaiselle kulttuurille keskeisiä piirteitä, joiden tunteminen auttaa Kawakamin teoksen esteettisten piirteiden ymmärtämistä kuten japanilaista yhteisöllisyyttä ja rakkauden käsitystä sekä uskonnon vaikutusta kulttuuriperintöön. Nuo piirteet selventävät eräitä seikkoja, jotka lukiessa olivat herättäneet lievää kummastusta. Silloin ne eivät olleet häirinneet lukuelämystä, koska ne oli voinut lokeroida kohtaan "japanilaista eksotiikka". Asiantuntijan avaamina ne tulivat sitten täysin loogisiksi.

Milla Mykrä kirjoittaa, että japanilaislukija tuskin kiinnittää sen suurempaa huomiota esimerkiksi romaanin baariyhteisöihin, temppelivierailuihin tai yksityiskohtaiseen luonnon kuvailuun. Suomalaisen huomio taas kiinnittyy niihin välittömästi. Mykrän mukaan japanilainen kulttuuri on yhdistelmä vuosisatojen ajan kehittyneitä perinteitä ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahan lähtemättömästi ja kulttuuri itsessään on vaikuttanut myös estetiikkaan ja esteettisten piirteiden syntyyn.

Eräs erityinen piirre japanilaisessa kauneuden käsityksessä on estetiikan arkisuus. Esteettinen kokemus ulottuu myös arkipäiväisen elämän askareisiin. Se liittyy maailman, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. Ruokahetket ovat rituaalimainen kokemus, jonka tarkoitus on miellyttää esteettisesti niin ruoan valmistajaa kuin sen nauttijaa. Ne ovatkin kirjassa korostetun keskeisessä asemassa ja tukevat tapahtumien kulkua. Esteettinen asenne, mielentila, voi ilmetä myös niinkin arkisessa asiassa kuin Sensein matkalle ottamien kolmiojuustojen käärepapereissa:

"Juuston hopeinen käärepaperi oli revitty auki ja lojui pöydällä kaarelle käpristyneenä. Muistin, miten olin aikoinaan tehnyt pallon keräämistäni hopeapapereista. Olin vielä pieni, kun kokosin Finger-suklaan hopeakääreet varsin kookkaaksi palloksi. Rullasin kääreet huolella auki ja kiinnitin yhteen. Joskus seassa oli kultaisia papereita, mutta ne panin sivuun. Hopeapallon sujautin pöytälaatikon pohjalle aikomuksenani kiinnittää se joulukuusen latvassa olevaan tähteen. Joulun tullen pallo oli kuitenkin jo jäänyt muistikirjojen ja muovailuvahalaatikon alle ja rypistynyt."

Hiromi Kawakami on eräs Japanin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjansa ovat voittaneet useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 1996 hän voitti arvostetun Akutaga-palkinnon teoksella Hebi wo fumu ja Sensein salkku sai Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001. Sensein salkusta on Japanissa tehty tv-sarja, kuunnelma sekä manga-sarjakuva.

Kirjan teksti on ilmavaa ja pakotonta. Lyhyet lauseet voivat tuntua joskus töksähteleviltä, mutta Milla Mykrä tähdentää, että käännös on tehty suoraan japanista eikä jonkun välikäännöksen kautta. Japanin kielessä ei juurikaan ole rinnasteisia päälauseita tai sivulauseita, sillä niitä on käytännössä vaikea muodostaa. Siksi lyhyet lauseet ovat kielelle ominaisia. Lisäksi välikäännöksessä vaarana on muuttaa homonyymien merkitystä, joita käytetään runsaasti. Ne on aikaisemmassa käännöksessä voitu tulkita toisin kuin kirjailija on alun perin tarkoittanut. Sanojen ja lauseiden merkitys voi olla avoin, ja lukijan on asiayhteydestä ja tilanteesta osattava päätellä, kuka toimii ja tekee mitäkin. Raisa Porrasmaa on kokenut kääntäjä, tietokirjailija ja japanin kielen opettaja. Hän on suomentanut muun muassa Haruki Murakamin teoksia.

Lopuksi on syytä antaa kunniamainita kirjan poikkeuksellisen onnistuneesta kansitaiteesta. Satu Kontinen on luonut kokonaisuuden, jossa silmä tosiaan lepää. Kunhan vain ensin malttaisi sulkea kirjan:

   "Laskin tähtiä kävellessäni. Astelin Sensein perässä ja ynnäsin yhä tähtiä kasvot taivasta kohti käännettyinä. Päästyäni kahdeksaan asti Sensei lausahti äkkiä:
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa'
   'Mikä se on?' kysyin.
   'Etkö sinä edes Bashōta tunne', Sensei huokasi päätään puistellen.
   'Onko se Bashōta?'
   'No on. Opetin sen kyllä sinulle aikoinaan.' En muistanut hänen opettaneen sellaista runoa. Sensei lisäsi vauhtia ja loittoni minusta.
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa', toistin merkilliset säkeet.
   Sensei kulki tovin minuun katsomatta, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:
   'Laitetaan ensi kerralla yhdessä jamssikeittoa. Bashōn haikussa vuodenaika on kevät, mutta jamssin juuret ovat herkullisia juuri nyt. Minä voin raastaa ne, ja sinä saat survoa ne huhmareella.'"


Tommi

Bashōn runot on suomentanut Kai Nieminen. Ne ovat teoksessa Alati matkalla (Basam Books, 2012)

Japanilaisen mysteerinaisen jäljillä

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013.

38-vuotias kustannustoimittaja jättää päivätyönsä ja lähtee vuorotteluvapaalla Japaniin jäljittämään Heian-kaudella elänyttä hovinaista ja kirjailijaa Sei Shonagonia (n. 966-1017). Kirjan minäkertoja Kankimäki kertoo suoraan niin kuin asia on: hän kaipaa kipeästi uusia virikkeitä. Hän on urautunut työhönsä ja elämäntapaansa. Työpaikan yt-neuvotteluissa mustapekka ei osu kohdalle, mutta yhteisön ilmapiiri ei ole entisensä, ja halu lähteä kasvaa. Japani on kummitellut kirjailijan mielessä jo vuosia harrastuksena japanilaiseen kulttuuriin, ja hän puhuttelee mielessään Sei Shonagonia, Tyynynaluskirjan kirjoittajaa.

”Sei, minulla on sinun suhteesi kaksi epämääräistä ajatusta. Yksi: monet sinun tuhannen vuoden takaisista huomioistasi tuntuvat minusta hämmästyttävän läheisiltä ja ajankohtaisilta, aivan kuin puhuisit juuri minulle. Kaksi: zuihitsu lajina tuntuu jotenkin kovin modernilta, ja henkilökohtaisuudessaan ja fragmentaarisuudessaan jopa jonkinlaiselta blogin esiäidiltä.

Tiedän, että olen kuljettanut sinua, ajatusta sinusta, mukanani lähes viisitoista vuotta. Olen varjellut sinua omana salaisuutenani, inspiraation lähteenäni, joka vuosisatojen takaa on neuvonut erilaisten tekstien laatimisessa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Olen kirjoittanut pöytälaatikkokäsikirjoituksen sinun innoittamanasi. Olen laatinut täytettäviä kirjoja listojesi inspiroimana – on hämmästyttävää, miten paljon kiinnostavaa tietoa ihmisen persoonallisuudesta on tiivistettävissä listoihin. Olen (jossain toisessa elämässä) suunnitellut käsitetaiteellista post it -lappunäyttelyä sinun kirjoitustesi pohjalta.” (s. 14)

Mia Kankimäki (kuva: Otava)

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on lumoava kertomus salaisuuksien selvittämisestä, uusista virikkeistä, oivalluksista ja löydöistä. Kankimäki todellakin pääsee Kiotossa Sein jäljille, niin lähelle kuin se tämän mysteeriolennon kohdalla on mahdollista. Monista muista aikakauden kirjailijoista tiedetään enemmän.

Sei Shonagon tunnetaan listoista tyyliin ”asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”. Listoja lukiessa voi ihmetellä, miten tuoreita nämä vanhat havainnot yhä ovat.

Kiusallisia asioita

Mies jota rakastaa tulee humalaan ja alkaa toistaa itseään.

Kun on puhunut jostakusta tietämättä, että tämä saattaa kuulla. Tämä on noloa vaikka kyseessä olisi palvelija tai joku muu täysin merkityksetön henkilö.

Mies joka lausuu omia runojaan (ei erityisen hyviä) ja kertoo, miten niitä on ylistetty – todella noloa.

Kun makaa yöllä hereillä ja sanoo jotain seuralaiselleen, mutta tämä onkin nukahtanut.

(s. 23)

Vanha sanonta, että matka on yhtä tärkeä kuin päämäärä, pätee juuri tähän kirjaan. Kannattaa silmäillä ensin sisällysluettelo; jo siitä selviää, että mielenkiintoista on luvassa. Matkapäiväkirja tuo lukijalle yllätyksen toisensa jälkeen. Kaikkihan harvoin sujuu juuri niin kuin suunnitellaan. Kirjoittaja kulkee temppelit, kylpylät, ihailee kirsikankukkia, tekee taidehavaintoja, vaihtaa mielipiteitä uusien ystävien kanssa. Hän joutuu myös matkustamaan pakoon vuoden 2011 järistys- ja tsunamionnettomuutta Thaimaahan.

Kaiken aikaa hän pitää ikään kuin Seitä silmällä, kertaa Sein elämänkaaren, kertoo entisaikojen hovielämästä. Sei Shonagonille kirjoittamisen päätavoitteen sanotaan olleen okashi = halu hurmata lukijat ja ottaa heidät mukaansa etsimään jotain kaunista, ihanaa, hienostunutta, joskus jopa outoa ja epätavallista. Kankimäen kirja ainakin toteuttaa okashia!

Kirja ravistelee riemastuttavasti Suomessa niin valitettavan tavallista, masentavaa ”suutari pysyköön lestissään”-ajattelua. Kankimäki uskaltaa lumoutua Japanista ja lähteä tutkimaan sitä, vaikka hän ei puhu japania eikä hänellä ole tutkijakontakteja tai ystävätuttuja itse paikalla. Välillä hänen uskonsa hullunrohkeaan projektiin horjuu, mutta lopussa kiitos seisoo. Symbolisesti viime vaiheissa tapahtuu rituaalinen pukeutuminen entisajan ylhäisönaisten monikerroksiseen asuun.

Asioiden ytimessä on minäkertojan identiteettikriisi, ahdistus tulevan äärellä ja lopulta rohkeus toimia totutusta poikkeavalla tavalla. Mia Kankimäen heittäytyminen kannatti, riskinotto palkittiin. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sai Vuoden matkakirja 2013 -palkinnon sekä vuoden 2015 Helmet-palkinnon. Kankimäen tuoreempi kirja Naiset joita ajattelen öisin (2018) menestyy paitsi kotimaassa myös Suomen rajojen ulkopuolella: kirja on käännetty useille kielille. Naiset joita ajattelen öisin kertoo eri vuosisatojen epäsovinnaisista ja rohkeista naisista, jotka toimivat muun muassa tutkimusmatkailijoina ja taiteilijoina.

Lopuksi vielä Kankimäen Japani-kirjasta naseva ajankohtainen sitaatti nyt kun helmikuu 2021 alkaa taipua lopuilleen.

”Tunkkaisia asioita:

Lopputalven nuhruinen olo, joka johtuu siitä, että on jo monta kuukautta käyttänyt samaa talvitakkia, samoja talvisaappaita, hanskoja, pipoa, kaulaliinaa ja villapaitaa. Vastaavaa ilmiötä ei koskaan esiinny kesän lopulla” (s. 22).

Taidatkos sitä paremmin sanoa!

Taina

Ikivanhan viisauden viestejä

Tähtinen, Tero: Yö Kitkitdizzessä : esseitä kirjallisuudesta. Enostone kustannus 2019.

Kiinalaisen kirjallisuuden suomentajan, kirjailijan ja esseistin Tero Tähtisen (s. 1978)  esseekokoelmaa Yö Kitkitdizzessä voi luonnehtia sanalla kaunis. Kauniisti kirjoitettu, rakkaudesta kielen kauneuden moniin mahdollisuuksiin.

Kirja alkaa eräänlaisella pyhiinvaelluskuvauksella Sierra Nevadaan, persoonalliseen taloon nimeltä Kitkitdizze, Tähtiselle tärkeän luontokirjailijan Gary Snyderin luokse. (Sana kitkitdizze on miwok-intiaanien kieltä ja tarkoittaa erästä paikallista lääkeyrttiä.) Olosuhteet ovat askeettiset, mutta se on sivuseikka, kun Tähtinen pääsee tapaamaan idoliaan. Tähtinen on mm. suomentanut Snyderilta teoksen Erämaan opetus (2010).

Kirjailijoiden kohtaamisesta kuontuu dialogi, joka käsittelee paitsi ekologisia kysymyksiä myös Snyderin henkistä ja hengellistä kehitystä, luontosuhdetta ja ajatuksia tulevaisuudesta. Snyder on julkaissut paljon runoteoksia ja puolentusinaa esseekokoelmaa. Ekologisuus on hänen suuri teemansa, mutta käytännönläheisellä tavalla.

”Luonnon ihastelemisen ja mystifioimisen sijaan hän kertoo haluavansa kirjoittaa konkreettisista asioista ja kokemuksista, normaaleista ihmisistä ja tavallisista arjesta.” (s. 24)

Eläväiset kirjailijahaastattelut jatkuvat keskustelukumppaneina Jaan Kaplinski, Pertti Nieminen ja Bill Porter. Kaplinskin kanssa puhutaan virolaisesta kirjallisuudesta ja ruoditaan mestarin runoutta, ja ekologiateema nousee jälleen esiin. Kaplinski on myös virontanut kiinalaista kirjallisuutta.

Bill Porterin Tähtinen tapaa Pekingissä. Porter on temppeleissä asustellut ja meditoinut kääntäjäveteraani, joka myös matkakirjoin on tehnyt kiinalaista kulttuuria tutuksi. Kaikkiaan Tähtinen kirjoittaa  Kiina-ilmiöistä niin hauskan vangitsevasti, että mielenkiinto väkisinkin viriää. Bill Porter toteaa kiinalaisesta kirjallisuudesta:

” ’Oikeastaan kommentaarit ja selitykset ovat oma, erityinen kiinalainen kirjallisuudenlajinsa, jonka vastaavaa ei meillä Lännessä ole. Jos jollakulla on esimerkiksi syvällinen ymmärrys, mitä daolainen filosofi Laozi teksteillään yritti sanoa, hän voisi periaatteessa kirjoittaa aiheesta esseen. Se olisi kuitenkin kiinalaisessa kulttuurissa aivan liian julkeaa ja itseään korostavaa, joten esseen sijaan hän ilmaiseekin ymmärryksensä kirjoittamalla Laozin teksteihin kommentaarin ja siten ikään kuin piiloutuu tämän selän taakse.’ ” (s. 175-176)

Edesmennyt Pertti Nieminen profiloitui kiinalaisen runouden suomentajana niin voimakkaasti, että hänen oma radikaali runoutensa jäi hieman näiden kulttuuritekojen varjoon.

”Se, että joku on kyennyt opiskelemaan klassisen kiinan omin päin 1950-luvun Suomessa, on heraklesmainen urotyö”, Tähtinen kirjoittaa. Sitten kun kieli oli hallussa, Nieminen ei halunnut enää lukea käännöksiä, ”ne kun saavat hänet usein huonolle tuulelle” (s. 144). Kääntäjät näet lisäilivät runoihin ylimääräisyyksiä.

Niemisen suurkäännös Veden hohde, vuorten värit ilmestyi vuonna 1987, ja Tero Tähtinen tunnustaa pitäneensä kirjaa esillä jonkinlaisena voimatalismaanina painiskellessaan itse kiinalaisen runouden kääntämisen parissa. Tähän kirjaan tallennettu haastattelu vuodelta 2015 jäi Pertti Niemisen viimeiseksi haastatteluksi.

Lisää kiinalaista ihanuutta: luontorunoja Tero Tähtisen suomentamina. Tässä maistiaisena Cheng Haon Satunnainen runo kevätpäivänä:

”Pilvet ovat ohuita, tuuli hempeä, päivä pian puolivälissä,

kuljen kukkien ja pajujen vieritse virran partaalle.

Ihmiset eivät ymmärrä sydämessä piilevää iloa;

he luulevat, että tuhlaan aikaani kuin mikäkin nulikka.” (s.169)

Runous kuuluu kiinalaiseen kulttuuriin niin kiinteästi, että aikoinaan keisarillisten virkamiesten tuli osata kirjoittaa runoja. Lyriikan luominen oli osa virkamieskoetta. Takana oli syvällinen ajatus siitä, että ihminen on ”maailmankaikkeuden mieli”, ihmisen ja maailman on peilattava toinen toistaan, ja maailmallisten tehtävien hallintaa edistää, että ihminen osaa luoda.  

Kirjailija käy myös Japanissa, ja nämä Kioton-päiväkirjat (”Ihmispilvet”) ovat aivan riemastuttavaa luettavaa. Jokainen, joka on kokenut Japanin kireän yliesteettisen puolen, löytää näiltä sivuilta iloa.

”Kaikki on niin sujuvaa, suunnitelmallista ja harmonista, että se alkaa tuntua jo epäluonnolliselta ja häiritsevältä, epämiellyttävän miellyttävältä. En tiennyt sellaista tunnetta olevankaan.” (s. 137)

Japani tarjoaa toki kulttuurisia kicksejä, kulkeehan Tähtinen kuulun runoilijan Akikon (1878-1942) jalanjäljissä.

Vaikka esseekokoelma painottuu Kiinaan ja vähän Japaniinkin, muitakin ilmiöitä Tähtinen ottaa luupin alle. Itselleni ehkä vähiten antoisa oli sinänsä hienon analyyttinen sekä värikäs jääkiekkofanitus-essee, mutta mielipiteeni nyt johtuu vain siitä, että itse olen kallellani jalkapalloon.

Esseessä ”Eksyksissä kotonaan” Tähtinen antaa kyytiä tiedeuskolle, skientismille. Etenkin hän  kammoaa sitä, että yksinkertaistava ”minä olen aivot”-muoti sysää marginaaliin kysymykset moraalista ja etiikasta.

”—  se, mitä vastustan, on tieteellisyyden kaapuun puetut uskomukset, mielipiteet, typeryydet ja silkka hölynpöly, jollaisiin nykyään törmää kaikkialla. Nykymaailman keskeinen ongelma on, että tieteen ja tiedeuskon välinen rajaviiva on hämärtynyt ja hämärretty, mikä aiheuttaa loputtomia sekaannuksia ja väärinkäsityksiä aiheen ympärillä pyörivissä kiistoissa. Jos tiedemies X sanoo, että aivot koostuvat neuroneista ja neuroneitten välisistä synapseista, tämä on tieteellisen nykytietämyksen mukainen tosiasia, eikä kukaan normaalilla järjellä varustettu ihminen yritä sitä kiistää. Mutta kun tiedemies X samaan hengenvetoon julistaa, että kyseinen neuroniverkko selittää tietoisuuden, ajatukset, tunteet, persoonan, inhimillisen kulttuurin, tieteet, taiteet, uskonnon, jumalan ja niin edelleen, hän on huomaamattaan astunut tieteen rajan ylitse omien uskomuksiensa sekamelskaiseen todellisuuteen, jonka näkemyksille ei ole minkäänlaista luonnontieteellistä perustetta.” (s. 31)

Olavi Paavolaiselle on omistettu yksi essee, ihastuttava kirjoitus tuosta suomalaisen taiteilijaskenen omintakeisesta hahmosta. Tähtinen kertoo hellyttävästi omista opiskelija-aikaisista tulenkantajaimitaatioistaan viininpunaisine samettiverhoineen, vanhanaikaisine juomakarahveineen ja tupakkatakkeineen. Hahmon fanittaminen toi voimaa. Paavolais-analyysin keskiössä ovat Paavolaisen tekstit natsi-Saksasta ja Etelä-Amerikasta. Niiden sisällöstä voi olla monta mieltä, mutta esteettisesti ne kestävät aikaa. Kuten Tähtinen toteaa, ”ne ilmaisevat edelleen kirjallisuuden ikuisia arvoja, uteliasta ja levotonta mieltä, halua kurkistaa vallitsevien ajatusrakennelmien ulkopuolelle, aikalais- ja itsekritiikkiä sekä ennen kaikkea kaunista ja vetoavaa kielentajua.” (s. 93)

Kirja alkoi kauniisti ja kauniisti se myös päättyy, Kiinassa asuvan kirjailijan kirjeeseen edesmenneelle äidilleen. Urheasti kirjoittajaminä löytää surullisesta ja järkyttävästä asiasta hyviäkin puolia: kuolema panee koko elämän todellisempaan mittakaavaan; kaikki on häviävää. Ja elämän kolhut ja vastoinkäymiset saavat uuden perspektiivin, esimerkiksi tärkeän ihmissuhteen päättymis-pettymyksenkin kestää.

”Kuolemallasi on vielä kolmaskin hyvä puoli, mutta sitä on hieman vaikea selittää sanoilla. Se on tietynlainen vapaudettoman vapauden tunne. Tarkoitan sitä, että nyt kun olen tavallaan menettänyt kaiken, minulla ei ole enää mitään hävittävää, mutta tuo lopullisen tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokeminen onkin tuonut elämääni kokonaan uudenlaisen riippumattomuuden tunteen. Minä vaellan maailman turuilla ja toreilla murehtimatta tulevaa, sillä tuleva on jo mennyt. Kaikki on tässä. Mitään muuta ei ole. Ikuinen nyt.” (s. 225)

Ajatuksia herättävä, ikivanhan viisauden äärellä oleva jotenkin rauhoittava kirja.

(Taina)