Keittokulhon kultaus ja ulkokäymälän sateenraikkaat meditaatiot

Junichiro Tanizaki : Varjojen ylistys (suomennos Jyrki Siukonen. Kustannusosakeyhtiö Taide, 1997)

”Lakattujen keittokulhojen käyttämiselle edelleenkin on hyviä syitä, ominaisuuksia, joita keraamisilla kulhoilla ei yksinkertaisesti ole. Kun keraamisesta kulhosta nostaa kannen siinä on keitto jokainen olemuksensa ja värinsä nyanssi paljastettuna. Lakka-astian kohdalla kannen poistamisen ja kulhon suulle nostamisen välissä on kaunis hetki, jolloin ruokailija katsoo tyyntä, hiljaista nestettä kulhon syvyyksissä, sen värin tuskin erotessa itse astiasta.
”Pimeydessä piilevää ei voi nähdä, mutta kämmen tuntee nesteen lempeän liikkeen, kohoava höyry muodostaa pieniä pisaroita astian reunaan ja kantaa mukanaan tuoksun tuoman herkän esimaun. Mikä suunnaton etäisyys erottaakaan tämän hetken siitä, jolloin keitto tarjoillaan länsimaiseen tapaan vaaleasta, matalasta lautasesta.”

Junichiro Tanizakin (1886-1965) essee on todellinen klassikko. Se ilmestyi ensimmäisen kerran Keizai Orai -lehden kahdessa numerossa vuodenvaihteessa 1933-34. Jyrki Siukonen suomensi kirjan 1997 ja onnistui työssä erinomaisesti. Tämä Kustannusosakeyhtiö Taiteen julkaisema kirja valittiin myös vuoden kauneimmaksi kirjaksi. Vuoteen 2022 mennessä kirjasta on otettu Suomessa jo viisi uutta painosta.

Oli onni, että suomentaja on kuvataiteilija. Jyrki Siukonen ei pelkästään käännä Tanizakin tekstiä. Taiteilijan herkkyydellä hän suorastaan maalaa kirjassa esitetyt esteettiset huomiot lukijan silmien eteen. Se on välttämätöntä, sillä Tanizaki kuvailee vivahteikkaasti pimeyden sävyjä ja hämäryyden eri asteita. Hän kertoo, miten niiden tehtävä on nostaa huonetilojen ja esineiden yksityiskohtia parhaalla mahdollisella tavalla esille ja luoda katsojaan levollista mieltä.

Perinteiset japanilaiset asunnot olivat hämäriä. Tanizakin mukaan se johtui suurelta osin ilmastosta ja käytetyistä rakennusmateriaaleista. Voimakas tuuli ja sade täytyi pitää loitolla puuseinistä ja paperilla päällystetyistä ikkunoista ja ovista. Sen vuoksi räystäistä tuli huomattavan pitkiä, jolloin auringovalon määräkin väheni.

”Ominaisuuden, jota kutsumme kauneudeksi, täytyy kuitenkin kasvaa aina elämän realiteeteista, ja esi-isämme, jotka joutuivat tahtoen tai tahtomattaan asumaan hämärissä huoneissa, löysivät ennen pitkää kauneutta varjoista ja lopulta käyttivät varjoja kauneuden tarkoituksiin.”

Vajaaseen sataan sivuun Tanizaki saa mahtumaan hämmästyttävän määrän esineitä ja ilmiöitä, joiden estetiikka ansaitsee huomiota. Hän kommentoi kirjassaan lamppuja, lämmityslaitteita, kirjoitusvälineitä, paperilaatuja, lasia, keramiikkaa, ruokia, teatteria, naisia, muotia, vaatetusta… Isävainaa olisi riemastunut ulkokäymälän etuja kuvailevasta osasta. Todella: käsittelemätön puu, vuosien myötä tummetessaan ja syiden noustessa paremmin esille, rauhoittaa selittämättömällä tavalla hermoja. Entä tämä:

”Ylivoimaisin on tietenkin puinen, tummanvihreillä setrin oksilla täytetty suppilomaisen kukan muotoinen urinaali; se on ilo silmälle, eikä päästä vähäisintäkään ääntä.”

On pakko laittaa väliin näyte Jyrki Siukosen taiteesta. Uskon, että Tanizaki olisi innostunut tällaisesta.

Jyrki Siukonen: Kulmakivi (installaatio, 2008. Lähde artvault.io)

Tanizakilla on mielipide myös äänilevyistä. Ne eivät toista hiljaisuutta sillä tavoin kuin japanilaiset sen kokevat. Hän arvelee, että jatkossa jopa musiikkia aletaan tehdä välineen ehdolla. Tanizakin mielestä äänentoistotekniikka ei ole kulttuurisesti neutraalia. Hän kirjoittaa, että jos levysoitin olisi alun perin kehitetty Japanissa, se olisi muotoutunut toisin, japanilaiselle musiikille paremmin sopivaksi.

Pahinta on kuitenkin ylenpalttinen valosaaste. Sähkön avulla varjot häädetään sisällä kauimmaisiin nurkkiin. Nämä tekniset innovaatiot tärvelivät häneltä kuunkatselujuhlan nautinnon. Erään kerran Tanizaki perui lähtönsä, kun hän luki lehdestä, että juhlissa kävijöitä ilahdutetaan soittamalla äänilevyltä Kuutamosonaatti, joka toistetaan puihin sijoitetuista kovaäänisistä. Toisen kerran hänen seurueensa oli elonkorjuun täysikuun aikaan soutelemassa järvellä lakkalaatikoihin laitetut eväät mukana. Elämys meni pilalle, sillä heidän oli siristeltävä silmiään, jotta olisivat nähneet kuun. Järven rannat oli koristeltu erivärisin kirkkain sähkölampuin.

Varjojen ylistys on kirja kauneudesta. Se on myös kuvaus katoavasta maailmasta. Meiji-kausi oli vastikään päättynyt ja Japani oli lopullisesti avautunut länsimaisille vaikutteille. Tanizaki tuo kirjassa selkeästi esille miten suuresta kulttuurišokista oli kyse. Länsimainen tekniikka oli kyllä ylivoimaista, mutta se oikein sopinut japanilaisten vanhoihin kauneusihanteisiin. Tanizaki ei väitä, että ennen kaikki olisi ollut paremmin. ”Milloinkaan ei ole ollut sellaista aikaa, johon ihmiset olisivat olleet tyytyväisiä.” Kuitenkin Meiji-restauraatiossa tehtiin hänen mielestään liian suuri loikka, noin kolmen tai viiden vuosisadan suuruinen.

Tanizakin kirja on eräänlainen käännekohta hänen ajattelussaan. 1920-luvulla hän oli Tokiossa innostunut länsimaisista virtauksista. Suuren maanjäristyksen jälkeen, jossa hänen talonsa tuhoutui, hän muutti Länsi-Japaniin. Siellä elämä oli vielä yksinkeraisempaa ja rauhallista, ja Tanizaki alkoi tutkia vanhempaa japanilaista perinnettä. Hän perehtyi myös vanhaan japanilaiseen kirjallisuuteen ja alkoi esimerkiksi nykyaikaistaa Genjin tarinaa. Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen muodostui hänen kirjojensa kantavaksi teemaksi.

Kirjan lopussa mestari Junichirolla on yksi toive. Tuo toive on samalla mainio ohje meille kirjoittajille. Tanizaki itse noudatti sitä esimerkillisesti tässä kirjassa, joka on näyte sekä kauniisti kirjoittamisesta että kauniista kirjoittamisesta, kuten takakansi asian oivallisesti muotoilee.

”Olen kirjoittanut tämän kaiken, sillä uskon että joissakin asioissa – kenties kirjallisuudessa tai taiteessa – voitaisiin jotakin vielä säästää. Ainakin kirjallisuuteen kutsuisin takaisin tämän varjojen maailman, jonka olemme menettämässä. Kirjallisuuden kartanoon haluaisin syvät räystäät ja tummat seinät, painaisin takaisin varjoihin asiat, jotka liian selkeästi työntyvät esiin, riisuisin pois tarpeettomat koristeet.
”En pyydä tätä toteutettavaksi kaikkialla, mutta ehkä meille voidaan suoda ainakin yksi kartano, missä voimme nähdä, mitä tapahtuu sammuttaessamme sähkövalot.”

Tommi

PS. Japanin yleisradioyhtiö NHK on laittanut aiheesta noin tunnin mittaisen ohjelman YouTubeen (englanninkielinen selostus ja tekstitys)

”Oon nykyään pelsepuupi, kiitti ukki”

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen : romaani, mikäs muu. Siltala 2022.

Eeva Turusen romaani oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja siitä otettiin joulukuussa 2022 jo kolmas painos. Jonotin tätä aarretta kirjastosta lähes puoli vuotta. Hyvää kannatti odottaa; en ole aikoihin lukenut mitään vastaavaa. Turunen on arkkitehti, ja kirjaa luodessaan hän on arkkitehdin tavoin ravistellut rakenteita ja muovannut niistä jotakin lumoavan uutta. Sitä paitsi romaani on hauska.

Kertoja on keski-ikäistyvä nainen, joka asuu naisen kanssa ja on ammatiltaan arkkitehti. Tämän hienon ammatin hän on tavallaan perinyt ukiltaan, arvostetulta henkilöltä, ja kirjan mittaan valkenee, että hän on perinyt paljon muutakin.

Teos käynnistyy ukin kuolemasta. Sitä ennen päähenkilö, jolle ukki on ollut läheinen, on vieraillut taajaan isovanhempansa luona niin kotona kuin hoivapaikassakin. Ukki saa sanelukoneen muisteloiden tallennusta varten, ja päähenkilö laatii tunnontarkkaa luetteloa ukin arkkitehtonisista saavutuksista, luottamustehtävistä ja kunnianosoituksista.

Sitten kun kuoleman majesteetti on vieraillut, on tyhjennettävä ukin talo ja valmisteltava hautajaiset. On valittava uurna, mietittävä muistotilaisuuden istumajärjestys ja niin edelleen. Kertoja on perfektionisti, joka huolehtii pienimmästäkin yksityiskohdasta. Uurnan valinnan ympärille kehkeytyy suorastaan pikku saaga. Ukin talokaan ei tyhjene noin vain, vaan kertojan on käytävä läpi kaikki huonekalut, tarve-esineet ja pikkutavarat. Ilmenee valokuvia, kaitafilmejä, herrakerhoja, ”lyseon parhaat pojat” -pönötyspuheita.

Tämä on erikoinen romaani, jossa on kymmeniä sivuja vailla pisteitä. Dialogi esitetään kuin näytelmän repliikkeinä, mutta pisteiden puuttuminen tekee ilmaisusta runon kaltaisen. Ulkopuoliseen maailmaan suuntautuva viestintä, kuten sähköpostit, kokouspöytäkirjat ja suunnittelukilpailun synopsis on välimerkitetty normaalisti. Jaksojen otsikkoina on toistuen ja vaihdellen esimerkiksi Vierailu ukin luona, Toimistolla, Puolison seurassa, Lapsuudessa, Ukin talossa, Ukki puhuu sanelukoneeseen.

Hienovaraisin vedoin Turunen piirtää rakkauden ristiriidat. Ukki on ollut rakas, mutta hän on ollut myös huomauttelija ja konservatiivi. Vanhoilla päivillä hänen ylemmyydentunnettaan ja itsetyytyväisyyttään ei suitsi enää mikään.

”Ukki

jaa, tuota, eräs seikka: sinunkin on hyvä tietää, että sukumme on ollut vaikuttamassa merkittävällä tavalla tämän kaupungin kehitykseen

kohottakaamme malja, malja esi-isillemme

nimittäin on niin, että sukumme saapui tähän teollisuuskaupunkiin silloin, kun tehtaita vasta perustettiin

olemme siis ansioituneet kehittämällä teollisuutta, tarkemmin sanottuna tekstiiliteollisuutta

tämä kaupunki ei olisi nykyisen kaltainen ilman sukumme aikaansaannoksia

verkakankaan valmistuksessa tarvitaan vesivirtaa”

Tai ukki intoutuu kommentoimaan tuttavansa muistokirjoitusta:

”tämä Salmelainen oli ilman muuta aikaansaapa kaveri, ei mikään nahjus, hän pystyi erottamaan olennaisen epäoleellisesta

tämä siis erotuksena kavereista, jotka tuntuvat tekevän touhukkaasti jotakin hiukan umpimähkään, toisin sanoen: kunhan vain tuppi heiluu”

Kertoja on perinyt ukiltaan paljon hyvää, kuten tilanhahmotuskyvyn, kauneusvaiston ja yksityiskohtien tajun. Ja kertoja huomaa itsessään taipumusta ukkimaiseen ylikriittisyyteen ja juhlavuuteen, vaikka yrittääkin pyristellä vastaan.

Ukki toivoo, että lapsenlapsi pariutuu normaalisti miehen kanssa, perustaa perheen ja mieluiten oman arkkitehtitoimistonkin. Ukki tivaa, mitä suunnitelmia on. Kertoja ei tohdi vastata, vaan listaa suunnitelmiaan lukijalle.

”suunnitelmani, se on tämä: opin sanomaan kepeästi, että Hei ukki, äänestinpä tuossa eri laidan puoluetta kuin sinä, tai opin sanomaan, että Minä en aio perustaa omaa toimistoa, ja täytyykin tästä lähteä äänestämään kokonaan eri puoluetta, ja varsinkin opin sanomaan Täytyykin tästä lähteä yhdessä naisystäväni kanssa äänestämään eri puoluetta, tykkänään vailla oma toimisto -aikeita

ukillahan on omat oletuksensa puoluekannan periytymisestä, eikä vain sen”

Hoivakodissa kertoja tapaa horrokseen vaipuneen ukkinsa ja miettii, lausuisiko vanhuksen havahduttamiseksi ”joitakin kuohuttavia sanoja, joita olisivat: vasemmistoliitto, asumistuki, kansalaispalkka, alumiinijulkisivu, veronkorotukset”, mutta hyvin kasvatettuna ja sivistyneenä ihmisenä ei toki toimi niin.

Kertoja on siis kireä täydellisyydentavoittelija, jonka kasvatuksessa hyvät suoritukset ovat olleet keskeisiä:

”Minä          äh mä yritän muistaa jotain ukin elämästä

                  oon yrittänyt palauttaa mieleen, mitä kaikkea hän sanoi, mutta en muista

                  enkö kuunnellut?

Puoliso        kuules nyt

Minä           mua on kasvatettu suoritusten kautta saatavalla hyväksynnällä, siis että jos sai kokeesta kympin, ukki anto kymmenen markkaa jiiänee

                  oon nykyään pelsepuupi, jees, kiitti ukki

Puoliso        ehkä sua vaan vähän väsyttää

                  ei kaikkee heti muista

Minä           aina sä tarjoat väsymystä selitykseksi

                  sitä paitsi vedät lonkkaa kaiket illat

                  eikö mikään kiinnosta, mitä?

                  oletko tylsämielinen?

Puoliso        pakko huomauttaa, että mun päivät koulussa on aika hektisiä

Minä           no joo, mutta käytätkö sai kaikkea kapasiteettia?

                  nehän on pieniä lapsia

                  tuntuuko susta, että tulet heidän kaltaisekseen sen myötä, että olet heidän seurassaan niin paljon?

Puoliso        ei yhtään”

Turusen romaanin voima on, että se ei väännä mitään rautalangasta. Teemoja on useita: sukupuolten epätasa-arvoisuus arkkitehtipiireissä, horjuva parisuhde, ukin vanhan polven tärkeily, keski-ikäisen ahdistuneet pohdinnat elämänsä kulusta. Kertoja haaveilee palkitsevista, eettisesti kestävistä oloista, jotka hän muka saavuttaisi jossakin muualla, milloin käsityöläisenä, milloin kaikkien aikojen parhaana kummina.

Aivan riemastuttavaa luettavaa on myös arkkitehdin arkinen aherrus toimistolla, jossa onneksi tukena on lajitoveri, toinen arkkitehti. Hänelle voi koulun suunnittelun edetessä kertoa painajaisista, joissa ikenistä kasvaa pieniä havainneihmisiä tai polvista pienoismallijäkälää. Kuitenkin viime kädessä kaikesta on vastattava itse.   

”vastaava työnjohtaja soittaa

koulussa on roppakaupalla epäselvyyksiä

minä en työnjohtajalle vastaa, mutta hän se vain soittaa soittamasta päästyään

ikävä kyllä olen kokouksessa

olen itseni kanssa kokouksessa, joten en vastaa

huolehdin hyvinvoinnistani tässä kokouksessani

kaikki soljuu ja virtaa, ja minulla on monta polkua auki itsessäni, eikä tämä ole hetki, johon avaisin ulkopuoliselle pääsyn ja jossa asettuisin tietynlaiseen asentoon

jos en vastaa, jään puntaroimaan, mitä kiireellistä työnjohtaja ehkä olisi minulle tahtonut lausua ja minkä probleeman hän seuraavaksi ratkoo omin päin

ehkä hän soittaa sähkölukoista soimatakseen minua vääristä rensseleistä

ehkä hän soittaa ulko-opastekartan telinemallista, sillä hän tahtoo korvata kauniin telineen kahdella liikennemerkkipylväällä

ehkä hän soittaa kattosillan sävystä

ehkä hän soittaa ulkoroska-astian lintuläpästä

ehkä hän soittaa varmistaakseen vanerilevyjen kiinnitysruuvien kannan tyypin, ja jos en vastaa, hän välittömästi ostaa kädessään juuri nyt olevat ruuvit, joiden laakeat linssikannat edustavat väärää tyyliä ja sävyä

ehkä hän soittaa lipputangon sijainnista, joka puuttuu piirustuksista ja jota en suin surminkaan tahdo osapuolten kanssa selvitellä”

Huomasitko ilkikurisuuden kirjan nimessä? Sivistynyt ja miellyttävä ihminen: romaani, mikäs muu. Niin, se on romaani, ettäs tiedämme, vaikka sen rakenne ja ulkonäkö on erikoinen. Turuselta on aiemmin ilmestynyt näytelmä Muutama sana Ullasta sekä lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Sekä näytelmä että novellit olivat ehdolla palkituiksi eri kategorioissa, ja Neiti U sai Helsingin Sanomien esikoisteoksen palkinnon vuonna 2018. Eeva Turunen on monilahjakkuus, joka paitsi piirtää, suunnittelee ja kirjoittaa myös soittaa yhtyeissä. Musikaalisuus pujahtaa romaaniinkin hauskana sivuteemana.

Taina

Viipurin virkeä arkkitehti

Uno Ullberg. Viipurin arkkitehti. Toim. Netta Böök ja Kari Immonen. Uno Ullberg -seura ja Arkkitehtuurimuseo 2020.

”Autosta nousi laiha, teräväpiirteinen herra tweedpuvussa, kapeissa golffareissa, takissa, jossa oli urheilutyylinen selkäleikkaus, pehmeässä lippalakissa. Juuri samalla tavoin olisi pukeutunut englantilainen herrasmies, joka on menossa maakartanoon viikonloppua viettämään. Tuollainen on arkkitehti, ajattelin, kun katsoin Uno Ullbergia ja hänen joustavaa, keveää liikehtimistään. Ja katsoin tätä Viipurin kuuluisinta arkkitehtiä tarkkaan, tietoisesti. Viipurin taidemuseo oli juuri valmistunut ja maakunta-arkisto rakenteilla, näistä rakennuksistahan puhuttiin kaikkialla.”

Näin Uno Ullbergia muisteli Katri Veltheim, os. Paavolainen, joka näki arkkitehdin  1920-luvun lopulla Kanneljärvellä, minne tämä suunnitteli kirkkoa ja kansanopiston laajennusta. Katri Paavolaisen isä Erkki Paavolainen toimi Kanneljärven kansanopiston rehtorina.

Kirja Uno Ullberg. Viipurin arkkitehti on ensimmäinen kokonaisesitys hieman tuntemattomaksi jääneestä huippuarkkitehdista. Teoksen kulttuuriarvo on noteerattu mediassa laajalti, ja se palkittiin vuoden karjalaisena kirjana.

Laajasta ja korkeatasoisesta tuotannostaan huolimatta Uno Ullberg (1879‒1944) ei ole aiemmin saanut ansaitsemaansa huomiota, osittain siksi, että pääosa hänen töistään jäi menetettyyn Karjalaan. Jos jotakin on tutkittu, on tutkimus yleensä keskittynyt yksittäisiin rakennuksiin. Tätä puutetta korjaa käsillä oleva kirjanjärkäle. Se on yli 400-sivuinen, runsaasti kuvitettu, iso ja raskas. Se painaa kaksi ja puoli kiloa.

Opus sisältää 49 artikkelia 27 kirjoittajalta. Mukana on venäläisiäkin kulttuuri- ja taidehistorioitsijoita. Artikkelit jakautuvat teemoihin aiheina muun muassa arkkitehdin elämä, hänen työskentelynsä Viipurissa ja Sortavalassa sekä omissa luvuissaan liike- ja teollisuusrakennukset, kulttuuri- ja kirkolliset rakennukset sekä hoivan ja levon rakennukset.

Toimiessaan Viipurin kaupunginarkkitehtina 1932‒1936 Uno Ullberg vastasi monista merkittävistä hankkeista. Hän oli jo varhain perustanut oman arkkitehtitoimiston, ja hänen kaksoisroolinsa keskeisenä päättäjänä ja arkkitehtitoimiston pyörittäjänä aiheutti joskus keskustelua.

Viipurin taidemuseo toimii nykyisin Eremitaasin taidemuseon sivupisteenä. (Kuva: hermitagemuseum.org)

Vuonna 1930 valmistunut Viipurin taidemuseo on Ullbergin kiistaton monumentti. Ahkera Ullberg teki vuosien varrella omien sanojensa mukaan taidemuseosta ”kymmenkunta ehdotusta eri paikoille”. Niistä kaupunki hyväksyi Pantsarlahden bastionin suunnitelman. Simo Paavilaisen artikkeli valaisee suunnittelun vaiheita. Ullberg hyödynsi upeasti museon ympäröivän maiseman ja maaston: ”1920-luvun klassismin ihanteet lähestyvät siinä modernismin arkkitehtuuria, käyttäen hyväkseen manierismin ja barokin viuhkamuotoa ja valeperspektiiviä. – – Temppeliportista astuttiin paljaan taivaan alle, ja viuhkana avautuvat seinät suuntasivat katseen merelle läpi pilariston.”

Taidemuseon kokonaisuus huokuu Akropoliin henkeä; ”näin bastioni ei ollut enää vain linnoituslaitteen säilynyt raunio, vaan myös uuden taiteentemppelin jalusta”.

Rakennus on toiminut vuodesta 2010 Eremitaasin sivupisteenä. Suojeltu rakennus kaipaisi asiantuntijoiden mukaan yhtä huolellista restaurointia kuin Alvar Aallon piirtämä Viipurin kirjasto.

Viipuria Ullberg uudisti muutenkin, kuten tiesi nuori Katri Paavolainenkin. Hackmanin talo, graniittinen jugendkaunotar vuodelta 1909, maakunta-arkisto, uudenaikaiset kiinteistöosakekerrostalot ja monet huvilat toivat Ullbergin kädenjäljen Viipuriin ja sen lähiympäristöön. Ullberg niin ikään ehdotti Pyöreän tornin kunnostusta kahvila- ja ravintolakäyttöön.

Vuonna 1936 Ullberg muutti Helsinkiin lääkintöhallituksen yliarkkitehdiksi ja suunnitteli ajan tehokkuus- ja hygieniaihanteiden mukaisia rakennuksia Meilahden sairaala-alueelle. Sanatorioita hän suunnitteli muuallekin Suomeen.

Kirja kertoo myös Ullbergista ihmisenä, hänen tarttuvasta innostuksestaan, energisyydestään ja työhön syventymisestään. Teatteri ja kuvataide kuuluivat hänen intohimoihinsa. Vaikka hän ammatillisesti saavutti paljon, niin hän myös kärsi monissa vaiheissaan. Isän maalariliikkeen konkurssi ja ensimmäisen vaimon varhainen kuolema jättivät jälkensä häneen, samoin se, että hän joutui näkemään rakkaan Viipurinsa tuhon talvisodassa.

Viipurin arkkitehdissä yhdistyi taiteellinen lahjakkuus palavaan uudistusmielisyyteen sekä laadun ja kauneuden tajuun. Lisäksi hän oli käytännönläheinen, realistinen tekijä, joka pystyi luomaan hyviä suhteita päättäjiin ja rahoittajiin. Hän menestyi, hänellä oli aina töitä.

Uno Ullberg sovitti töihinsä virtuoosisesti eri tyylejä jugendista ja art nouveausta 1920-luvun pohjoismaiseen klassismiin. Arkkitehdin myöhäiskauden pääteoksena voidaan pitää Eteläesplanadille vuonna 1940 valmistunutta Bensowin taloa, joka on kuuluisa vuolukivisestä ja graniittisesta ulkoverhoilustaan, kauniista aulastaan ja  komeasta kierreportaikostaan.

Bensowin talon valoisaa ja kaunista porrashuonetta. (Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo)

Kuten Aino Niskanen toteaa: ”Ullbergia ei ole voitu lokeroida suomalaisen arkkitehtuurin historian valkoisen funkiksen sankaritarinaan. Hän ylitti rajoja omilla ehdoillaan, mieltymystensä mukaisesti.”

Varsin kiinnostava on Netta Böökin luku Ullbergin jäljillä nykyisessä Suomessa. Esimerkiksi Outokumpuun Ullberg piirsi laitoksia Outokumpu Oy:n pääkonttorirakennuksesta lähtien. Kirja esittelee myös toteutumattomien hankkeiden piirustuksia. Kun kirja on varustettu hyvin hakemistoin ja liittein (muun muassa Ullbergin töiden luettelo suunnittelun alkamisajankohdan mukaan), niin se tuo varmasti arvokkaan lisän alan tutkimukseen.

Mutta sitä voi hyvillä mielin suositella aivan kaikille arkkitehtuurista ja Viipurista kiinnostuneille.

Taina