Avainsana-arkisto: Viipuri

Kuolevan äidin salaisuudet

Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY 1993.

Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.

Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.

Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.

”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”

Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.

Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.

Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.

Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.

Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.

”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”

Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.

Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.

”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”

Taina

Kaik män eikä piisantkaa

Saara Finni: Wiipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906. Saara Finni 2020.

”Tämä oli se päivä! Tänään hän pääsisi isän kanssa Wiipuriin! Mamma oli jättänt oven longollee, oli tulos selkiä, kirkas päivä.”

Maria Liisa ei melkein pysy nahoissaan, hän on niin innoissaan. Hän saisi tehdä torimatkan kaksistaan isän kanssa. Matkalla oltaisiin kaksi päivää, torille mentäisiin myymään omia tuotteita. ”Roskat” eli pienet vetokärryt lastataan täyteen tavaraa: voita, munia, eilen teurastettu juottovasikka. Näin sepän perhe saisi lisätuloja. Isosisko sujauttaa mukaan juuri valmistamansa varpuvispilät – josko niillekin löytyisi ostaja.

Matkalla Antrean Kaukolasta Viipurin torille isä kertoo tyttärelle maisemista, rakennuksista ja ihmisistä. ”Mingä takkee…” kysyy tyttö, ja aina isä jaksaa vastata. Illalla pysähdytään yöpymään kestikievariin. Siellä on rehti meininki, alle kymmenvuotiaista ei peritä kortteerimaksua.

Kirjan huipennus on torin tapahtumain kuvaus. Toripäivä on pienelle tytölle todellinen seikkailu, on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Hänellä on jopa omaa myytävää, matkalta kerätyt kullerot ja kielot sekä siskon varpuvispilät. Päivän kruununa nautitaan isän kanssa munkkikohvit, ja tyttö saa ostaa itselleen uuden päähuivin. Apteekissa pistäydytään ostamassa mamman toivomat välttämättömyydet.

Antrean murre helisee ja solisee vilkkaasti, kirjaa on ilo lukea jo murteen takia.

”‒ Kassokaa, ihka nirunitturinnaa kieloloi, huudahti Maria Liisa. – Niil saap hyvä rahat, sano mamma. Saank mie käyvä kerräämäs niitäkii?”

Torimatka on menestyksekäs; kuten isä-Antti kuvailee kotona vaimolleen, ”kaik mänt eikä piisantkaa”. Juottovasikka menee heti kättelyssä, sen ostaa hotelli Andrean venäläinen kokki. Hotelliin ostetaan myös Maria Liisan kukkaset. Tyttö pääsee ruokatorilta käymään Mari-ystävänsä kanssa hieman kauempana sijaitsevalla toisella torilla, Punaisenlähteentorilla, joka pursuaa vaatteita, hattuja, lankoja ja käsityötarvikkeita.

”‒  Tuol myyjälhä vast on monellaista kaavetta, mut usjempii on vaa yks kappale: on puukko ja puntar, uhvatta, hiilkoukku, ranstakka, rikkasihvel, ojalapia, sontakokka, kirveitä ja vasaroi on usjempii, mut kaik keskennää erilaisii, heinäharaviikii on ja höylä, kaulookarttu ja pulikka, sirppilöi, muutama viikate ja luiskii, heinähanko, kuokka, ramppiloi, rännäl ja koussikka… luutii ja metloi, saavi, lahankka ja pesukarttuloi, puine ämpär ja tuos on nyt niitä siu hattuloitais, läkkitaasoi, nauroi Mari.”

Kirja vilisee kiinnostavaa tietoa ruuista, vaatteista, tilanhoidosta – ja  vaikkapa nyt kulkuvälineistä. On soutulauttaa, kontkaa, napakelkkaa… Ja entä rakennukset, Markovilla, ”pyykkilautta”, kirkot ja kestikievarit. Ajankuvaa on sekin, että moni miettii Amerikkaan lähtöä, keuhkotauti on pelätty vitsaus ja huutolaiset etsivät sijaansa perheissä. Myös sepän perheessä on huutolainen Katri, jo iäkäs nainen, jolle on luvattu, että hän saa kuolemaansa asti asua huoletta sepän kotona.

Mitä seppiin tulee, heidän asemansahan vanhoissa kyläyhteisöissä oli tärkeä. Siitä kertovat monet sanonnat: seppäs ja pappis pijä kunnias; kukkaa ei oo seppä syntyissään; hänel on monta rautaa tules; nii mänj ko sepä eväs. Viimeinen sanonta kuvaa perinnettä, että sepälle piti tuoda evästä, sitä syötiin itsekin ja sepälle piti jäädä reilusti eikä mitään saanut viedä takaisin kotiin. ”Se on vanha tapa ja yhä muojis”, kertoo Antti tyttärelleen.

Lukijan iloksi teos on myös hienosti kuvitettu sisältäen kuvia Viipurista, Antreasta ja seudun väestä. Tutustumme kertomuksen kautta muun muassa Antrean kuuluisaan mieheen, Juho Pynniseen, jolla oli tärkeä rooli kirjastolaitoksen varhaisissa vaiheissa.

Wiipurin matka 1900 on hyvän mielen kirja, otollista luettavaa kaikille rajantakaisesta Karjalasta ja sen vanhasta kulttuurista kiinnostuneille. Sydäntä lämmittää lukea, miten eläimistä huolehditaan, luontoa kunnioitetaan, toinen toistaan autetaan ja elämisessä on kaikesta niukkuudesta huolimatta toiveikas ja elämäniloinen vire. Etenkin sepän perheen vanhempien lämmin suhde lapsiin kiinnittää huomion. Lapsilta toki vaaditaan paljon pienestä pitäen, mutta taakkoja varotaan kasvattamasta liikaa. Lapset teitittelevät vanhempiaan.

”‒ Millos työ neuvotta miul tään voin tekemisen?

‒ Koha tulet siihe ikkää, not jaksat yksinäis purskuttaa tätä mäntää ylös ja alas puol tuntii ja ko tään männä pittää viel keinahella iha tietyl viisii, not kerma käyp voihe. Vaik tää näyttää helpolt nykyttämiselt, ni tätä sie et jaksa vielää tehhä, eikä jaksa Anukaa. Kyl mie sit neuvo kääst pittäi, ko se aika tulloo. Sekkii pittää tietää tarkkaa, millo kerma o tarpeeks hapanta ja millo tää kirnuamine o lopetettava. Mut sen sie vissii jo tiijätkii, mite jamakka ja hapaharmaa tehhää?”

Maria Liisa muisteli Viipurin-reissua vielä vanhanakin niin mielellään, että tytär Saara Finni kirjasi matkan muistiin, toki paljon suppeampana. Kertomus palkittiin perinteenkeruun kilpailussa.

Muistot ja niistä puhuminen helpottivat vanhuksen oloa. Maria Liisa joutui 1970-luvulla kärsimään suomalaisesta huonosta ikäihmisten hoidosta Janakkalan kunnalliskodissa. Noita kokemuksia Saara Finni kuvasi romaanissaan Suruvaippa, joka ilmestymisensä aikoihin (1982) herätti yhteiskunnallista keskustelua vanhusten hoivasta. Lue Aarrearkku-esseeni Rimpulan mamma ja kauhujen kunnalliskoti Suruvaippa-romaanista tästä.

Maria Liisan pikkuveli Antti oli sepän suuren perheen lapsista ainoa, joka pääsi kansakouluun. Sen jälkeen Antti kävi kiertokouluseminaarin sekä Sortavalan opettajaseminaarin. Kirjan loppuosan lyhyt novelli Seminaarista paluu 1906 kertoo tilanteesta, jossa Antti matkustaa lukuvuoden päätyttyä junalla Sortavalasta kotiin Antreaan ja poikkeaa tapaamaan entistä opettajaansa Johannes Putkosta. Putkonen oli ensimmäinen opettaja Antrean vuonna 1873 aloittaneessa kansakoulussa.

Taina

Viipurin virkeä arkkitehti

Uno Ullberg. Viipurin arkkitehti. Toim. Netta Böök ja Kari Immonen. Uno Ullberg -seura ja Arkkitehtuurimuseo 2020.

”Autosta nousi laiha, teräväpiirteinen herra tweedpuvussa, kapeissa golffareissa, takissa, jossa oli urheilutyylinen selkäleikkaus, pehmeässä lippalakissa. Juuri samalla tavoin olisi pukeutunut englantilainen herrasmies, joka on menossa maakartanoon viikonloppua viettämään. Tuollainen on arkkitehti, ajattelin, kun katsoin Uno Ullbergia ja hänen joustavaa, keveää liikehtimistään. Ja katsoin tätä Viipurin kuuluisinta arkkitehtiä tarkkaan, tietoisesti. Viipurin taidemuseo oli juuri valmistunut ja maakunta-arkisto rakenteilla, näistä rakennuksistahan puhuttiin kaikkialla.”

Näin Uno Ullbergia muisteli Katri Veltheim, os. Paavolainen, joka näki arkkitehdin  1920-luvun lopulla Kanneljärvellä, minne tämä suunnitteli kirkkoa ja kansanopiston laajennusta. Katri Paavolaisen isä Erkki Paavolainen toimi Kanneljärven kansanopiston rehtorina.

Kirja Uno Ullberg. Viipurin arkkitehti on ensimmäinen kokonaisesitys hieman tuntemattomaksi jääneestä huippuarkkitehdista. Teoksen kulttuuriarvo on noteerattu mediassa laajalti, ja se palkittiin vuoden karjalaisena kirjana.

Laajasta ja korkeatasoisesta tuotannostaan huolimatta Uno Ullberg (1879‒1944) ei ole aiemmin saanut ansaitsemaansa huomiota, osittain siksi, että pääosa hänen töistään jäi menetettyyn Karjalaan. Jos jotakin on tutkittu, on tutkimus yleensä keskittynyt yksittäisiin rakennuksiin. Tätä puutetta korjaa käsillä oleva kirjanjärkäle. Se on yli 400-sivuinen, runsaasti kuvitettu, iso ja raskas. Se painaa kaksi ja puoli kiloa.

Opus sisältää 49 artikkelia 27 kirjoittajalta. Mukana on venäläisiäkin kulttuuri- ja taidehistorioitsijoita. Artikkelit jakautuvat teemoihin aiheina muun muassa arkkitehdin elämä, hänen työskentelynsä Viipurissa ja Sortavalassa sekä omissa luvuissaan liike- ja teollisuusrakennukset, kulttuuri- ja kirkolliset rakennukset sekä hoivan ja levon rakennukset.

Toimiessaan Viipurin kaupunginarkkitehtina 1932‒1936 Uno Ullberg vastasi monista merkittävistä hankkeista. Hän oli jo varhain perustanut oman arkkitehtitoimiston, ja hänen kaksoisroolinsa keskeisenä päättäjänä ja arkkitehtitoimiston pyörittäjänä aiheutti joskus keskustelua.

Viipurin taidemuseo toimii nykyisin Eremitaasin taidemuseon sivupisteenä. (Kuva: hermitagemuseum.org)

Vuonna 1930 valmistunut Viipurin taidemuseo on Ullbergin kiistaton monumentti. Ahkera Ullberg teki vuosien varrella omien sanojensa mukaan taidemuseosta ”kymmenkunta ehdotusta eri paikoille”. Niistä kaupunki hyväksyi Pantsarlahden bastionin suunnitelman. Simo Paavilaisen artikkeli valaisee suunnittelun vaiheita. Ullberg hyödynsi upeasti museon ympäröivän maiseman ja maaston: ”1920-luvun klassismin ihanteet lähestyvät siinä modernismin arkkitehtuuria, käyttäen hyväkseen manierismin ja barokin viuhkamuotoa ja valeperspektiiviä. – – Temppeliportista astuttiin paljaan taivaan alle, ja viuhkana avautuvat seinät suuntasivat katseen merelle läpi pilariston.”

Taidemuseon kokonaisuus huokuu Akropoliin henkeä; ”näin bastioni ei ollut enää vain linnoituslaitteen säilynyt raunio, vaan myös uuden taiteentemppelin jalusta”.

Rakennus on toiminut vuodesta 2010 Eremitaasin sivupisteenä. Suojeltu rakennus kaipaisi asiantuntijoiden mukaan yhtä huolellista restaurointia kuin Alvar Aallon piirtämä Viipurin kirjasto.

Viipuria Ullberg uudisti muutenkin, kuten tiesi nuori Katri Paavolainenkin. Hackmanin talo, graniittinen jugendkaunotar vuodelta 1909, maakunta-arkisto, uudenaikaiset kiinteistöosakekerrostalot ja monet huvilat toivat Ullbergin kädenjäljen Viipuriin ja sen lähiympäristöön. Ullberg niin ikään ehdotti Pyöreän tornin kunnostusta kahvila- ja ravintolakäyttöön.

Vuonna 1936 Ullberg muutti Helsinkiin lääkintöhallituksen yliarkkitehdiksi ja suunnitteli ajan tehokkuus- ja hygieniaihanteiden mukaisia rakennuksia Meilahden sairaala-alueelle. Sanatorioita hän suunnitteli muuallekin Suomeen.

Kirja kertoo myös Ullbergista ihmisenä, hänen tarttuvasta innostuksestaan, energisyydestään ja työhön syventymisestään. Teatteri ja kuvataide kuuluivat hänen intohimoihinsa. Vaikka hän ammatillisesti saavutti paljon, niin hän myös kärsi monissa vaiheissaan. Isän maalariliikkeen konkurssi ja ensimmäisen vaimon varhainen kuolema jättivät jälkensä häneen, samoin se, että hän joutui näkemään rakkaan Viipurinsa tuhon talvisodassa.

Viipurin arkkitehdissä yhdistyi taiteellinen lahjakkuus palavaan uudistusmielisyyteen sekä laadun ja kauneuden tajuun. Lisäksi hän oli käytännönläheinen, realistinen tekijä, joka pystyi luomaan hyviä suhteita päättäjiin ja rahoittajiin. Hän menestyi, hänellä oli aina töitä.

Uno Ullberg sovitti töihinsä virtuoosisesti eri tyylejä jugendista ja art nouveausta 1920-luvun pohjoismaiseen klassismiin. Arkkitehdin myöhäiskauden pääteoksena voidaan pitää Eteläesplanadille vuonna 1940 valmistunutta Bensowin taloa, joka on kuuluisa vuolukivisestä ja graniittisesta ulkoverhoilustaan, kauniista aulastaan ja  komeasta kierreportaikostaan.

Bensowin talon valoisaa ja kaunista porrashuonetta. (Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo)

Kuten Aino Niskanen toteaa: ”Ullbergia ei ole voitu lokeroida suomalaisen arkkitehtuurin historian valkoisen funkiksen sankaritarinaan. Hän ylitti rajoja omilla ehdoillaan, mieltymystensä mukaisesti.”

Varsin kiinnostava on Netta Böökin luku Ullbergin jäljillä nykyisessä Suomessa. Esimerkiksi Outokumpuun Ullberg piirsi laitoksia Outokumpu Oy:n pääkonttorirakennuksesta lähtien. Kirja esittelee myös toteutumattomien hankkeiden piirustuksia. Kun kirja on varustettu hyvin hakemistoin ja liittein (muun muassa Ullbergin töiden luettelo suunnittelun alkamisajankohdan mukaan), niin se tuo varmasti arvokkaan lisän alan tutkimukseen.

Mutta sitä voi hyvillä mielin suositella aivan kaikille arkkitehtuurista ja Viipurista kiinnostuneille.

Taina