Kesäpokkari: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2020.

Elämää lukion jälkeen: ”Heidän Carrickleassa elämänsä elämä, johon oli sisältynyt niin paljon draamaa ja merkitystä, loppui noin vain ilman kunnon päätöstä, eikä siihen voisi ikinä palata, ei samalla tavalla.”

Irlantilainen Sally Rooney (s. 20.2.1991) on nimetty muun muassa kulttikirjailijaksi ja Snapchat-sukupolven Salingeriksi. Hän on romaanihenkilöidensä tavoin opiskellut kirjallisuutta Dublinissa Trinity Collegessa.

Rooney läpivalaisee kallisarvoisia nuoruusvuosia, jolloin hapuillaan omien toiveiden, kehittyvän ihmisyyden ja ympäristön vaikutusten muodostamassa oudossa ja alati muovautuvassa maastossa. Kirjailija luo osuvia tuokiokuvia, joissa pienet sattumanvaraiset valinnat avaavatkin äkkiä kokonaisia maailmoja. Se, mitä luulit ikuiseksi, haihtuu johonkin, kasvukivut hellittävät ja kun muutut, olet itse ehkä  hämmästynein siitä, mitä sinulle tapahtuu.

Normaaleja ihmisiä seuraa kahden irlantilaisen nuoren, Connellin ja Mariannen, vaiheita noin neljän vuoden ajan 2010-luvulla alkaen syrjäseudun Carricklean kouluista ja päättyen opiskeluvuosiin Dublinissa ja muualla Euroopassa. Kirjan alkaessa Marianne on rikas tyttöraukka, oppiaineissa erinomaisesti menestyvä nörtti mutta sosiaalisesti paarialuokkaa. Vähävaraisessa yksinhuoltajaperheessä varttunut Connell pärjää koulussa hyvin ja on myös komea ja suosittu. Heidän välilleen solmiutuvan suhteen myötä lukija tutustuu päähenkilöiden perheenjäseniin ja tietysti koulussa liikkuvaan kaveripiiriin.

Miten Sally Rooney osaakaan kuvata teinivuosien onnenhetket ja musertavat tappion tunteet, epävarmuuden, kokeilut niin puheissa kuin teoissakin ja suuren draaman väistämättömän latistumisen. Sitä voi huomionhakuisesti todeta, että ”olisi hauska järkyttää ihmisiä”, mutta jossakin vaiheessa oppii myös hiukan varomaan löysiä puheitaan.

Rooney hemmottelee lukijaa kiinnostavalla dialogilla, joka kumpuaa yhtä kiinnostavista kohtaamisista. Dialogi soljuu tekstin lomassa, sitä ei merkein merkitä. Kerrontamuoto on preesens. Tämä luo intiimin vaikutelman ja välittää henkilöiden tunteita tehokkaasti.

”Kun hän ottaa takkiaan naulasta alakerrassa, hänen veljensä Alan tulee olohuoneesta.

Mihin sä olet menossa? Alan kysyy.

Ulos.

Mihin ulos?

Marianne pujottaa kädet takinhihoihin ja asettelee kaulusta. Häntä alkaa hermostuttaa ja hän toivoo, että hänen hiljaisuutensa viestii röyhkeyttä eikä epävarmuutta.

Ulos vaan, kävelylle, hän sanoo.

Alan siirtyy seisomaan oven eteen.

No sen mä tiedän, että kavereita sä et mene tapaamaan, hän sanoo. Kun kavereitahan sulla ei ole.

Ei niin.

Marianne hymyilee levollisesti ja toivoo, että käyttäytymällä alistuneesti hän saa Alanin leppymään ja siirtymään pois ovelta. Mutta Alan sanookin: Mitä varten sä noin teet?

Miten? Marianne kysyy.

Hymyilet tolleen omituisesti.

Alan matkii Mariannea ja vääntää kasvonsa rumaan irvistykseen niin, että hampaat näkyvät. Vaikka hän hymyilee, jäljittelyn voimallisuus ja liioittelu tekevät hänet vihaisen näköiseksi.

Onko kivaa, kun ei ole kavereita? hän kysyy.

Ei.

Marianne ottaa kaksi pientä askelta taaksepäin yhä hymyillen, kääntyy ja lähtee keittiöön, josta pääsee terassinoven kautta puutarhaan. Alan kulkee perässä. Hän tarttuu Mariannea olkavarresta ja nykäisee ovelta takaisin. Marianne tuntee leukapieltensä kiristyvän. Alanin sormet puristavat käsivartta takin läpi.

Etkä sitten mene itkemään tätä äidille, Alan sanoo.”

Teoksen tärkeitä teemoja ovat sosiaalinen eriarvoisuus ja luokkaerot, jotka lienevät Britanniassa syvempään juurtuneet ja vaikuttavammat kuin meillä. Stipendin saaminen yliopistossa sisältää eri merkityksiä opiskelijan taustasta riippuen. Ja vaikka kirja ei ole mikään feministinen manifesti, niin miehen ja naisen eriarvoisuus tulee esiin. Naisen ei edelleenkään, 2010-luvulla, kannattaisi kuvitella, että hänelle sallittaisiin samat vapaudet kuin miehelle. Jos kokeilee, on syytä varautua maksamaan hinta kokeilusta. Se hinta voi olla maineen menetys. Eriarvoisuutta on perheiden sisälläkin.

Henkilöiden kautta otetaan myös kantaa kirjallisuuden asemaan eliitin viihdyttäjänä, valheellisten emotionaalisten tirkistelymatkojen järjestäjänä. Onkin kiinnostavaa seurata, kärjistyykö Rooneyn ote näiden teemojen parissa myöhemmin.

Sally Rooneyn Normal People -kirjaa (2018) edelsi esikoisromaani Conversations With Friends (2017, suomeksi Keskusteluja ystävien kanssa, 2019) ja seurasi Beautiful World, Where Are You (2021, Kaunis maailma, missä olet, suomeksi jo marraskuussa 2021). Kaikki suomennokset ovat Otavan kustantamia. Kaksi ensimmäistä käänsi Kaijamari Sivill ja tuoreimman Cristina Sandu.

Normaaleja ihmisiä on saanut palkintoja, se oli ehdolla jopa Booker-palkinnon saajaksi. Teoksesta on muokattu myös tv-sarja, joka tuli hetimiten ilmestyttyään Yle Areenan ohjelmistoon ja on siellä yhä: Normaaleja ihmisiä | Yle Areena

Kulttikirjailijasta on minulla kokemusta vain tämän kesäpokkarin verran, mutta lukukokemus oli hieno, ravistelevalla tavalla vetoava ja mieleenjäävä. Esimerkiksi: voiko kauniimmin pukea sanoiksi hetken, jolloin tuntee olevansa parhaimmillaan ihanan kumppanin ansiosta?

”Toisinaan hänellä on sellainen tunne, että he ovat kuin taitoluistelijoita, improvisoivat keskustelunsa niin taidokkaasti ja täydellisen synkronoidusti, että se yllättää heidät molemmat. Marianne heittäytyy sulokkaasti ilmaan ja joka kerta, vaikka ei etukäteen tiedäkään miten, Connell ottaa hänestä kopin. Tieto siitä, että he luultavasti rakastelevat vielä ennen nukkumaanmenoa, tekee juttelusta entistä nautinnollisempaa, ja Connell arvelee, että intiimit keskustelut, jotka usein aaltoilevat käsitteellisestä henkilökohtaisuuksiin ja takaisin, saavat myös seksin tuntumaan paremmalta.”

Taina

Huojuvan talon merkkivuosi

Maria Jotuni: Huojuva talo. Nidotun laitoksen kolmas painos. Otava 2012.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta Maria Jotunin (1880–1943) Huojuva talo -romaanin ilmestymisestä. Meneillään on myös muistovuosi, slllä kirjailijan kuolemasta on syyskuussa 80 vuotta. Jotunin tunnettuja teoksia ovat ainoan laajan romaanin, Huojuvan talon, ohella myyntimenestys, novellikokoelma Rakkautta (1907) sekä näytelmät Miehen kylkiluu (1914), Kultainen vasikka (1918) ja Tohvelisankarin rouva (1924).

Huojuvan talon käsikirjoitus kehkeytyi 1920-luvun lopulta vuoteen 1935, jolloin Jotuni osallistui sillä Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijalle kelpasi vain voitto kilpailussa, ja kun voittoa ei tullut, käsikirjoitus (jota Jotuni ilmeisesti myös työsti edelleen) jäi pyörimään ties mihin laatikkoon ja löytyi myöhemmin tekijän jäämistöstä.

Vuonna 1933 ilmestyi aforismikokoelma Vaeltaja, eikä Jotuni päästänyt oma-aloitteisesti sen jälkeen julkisuuteen yhtäkään teosta. Kirjailija menehtyi vuonna 1943. Huojuva talo ilmestyi vasta vuonna 1963, kaksikymmentä vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Postuumeja teoksia olivat myös Norsunluinen laulu (1947) ja Jäähyväiset (1949).

Huojuva talo ei suinkaan ole nukkunut Ruususen unta. Se muistetaan esimerkiksi Eija-Elina Bergholmin ohjaamana tv-sarjana vuodelta 1990. Tuon ajan teatteriskenen supertähdet Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelivät pääosia. Teoksesta on tehty myös äänikirja, jonka lukee Erja Manto. Kaikki kulttuuriuutisia tuolloin kuunnelleet tiedostivat Eeron ja Lean perhehelvetin.

Itselleni oli yllätys, miten rikas lukuelämys Huojuva talo oli ja miten paljon muutakin kuin perhehelvettiä se sisältää. Alistettu perheenäiti Lea ei esittäydy ahdingossaan vain tapahtumahetken toimijana. Kirjan alussa kerrotaan Lean lapsuus ja nuoruus, tärkeät vuodet, jotka paljolti selittävät, miksi myöhemmin käy niin kuin käy. Lea tunnistaa jo nuorena itsessään saman lempeyden kuin isässään – myötämielisyyden, jota vahvempien on helppo halveksia ja käyttää hyväkseen.

Lea Horni ja Eero Markku löytävät toisensa työyhteisön juhannusjuhlissa. Lea on ylioppilaaksitulon jälkeen työskennellyt konttorissa, mutta aviomies ei salli rouvansa työntekoa. Ennen pitkää mies saakin lyömäaseen siitä, että vaimo ja koko perhe elää miehen siivellä. Eero on levoton narsisti, joka pilkkaa eettistä elämäntapaa ja moraalista katsantoa. Hän venkoilee ja filosofoi uusilla yli-ihmisopeilla ja ihmisen vapaudella toteuttaa itseään. Kirjan lopulla paljastuu, miten mies on toteuttanut itseään; muun muassa elättänyt toista perhettä.

Lean elämänpiiri supistuu kotiin, talousaskareisiin ja lastenhoitoon sekä miehen pelkäämiseen ja hyvittelemiseen. Rahaa ei muka ole, säästää pitää aina vain ankarammin. Ajalle tyypilliseen tapaan Markut palkkaavat silti palvelijan. Huushollissa asuu jonkin aikaa myös Lean nuorempi sisar Toini, joka vaikuttaa 1920-luvun jatsitytöltä ja saa perheen asiat sekaisin. Joka ainoan palvelijan kanssa tulee ongelmia, ja kun kesänviettopaikasta Lea heltyy ottamaan perheeseen asumaan lievästi kehitysvammaisen Silja-tytön, niin hyvin ei mene sekään.

Jotuni kuvaa hienosti, miten salakavalasti tapahtuu naisen alistuminen häiriintyneen miehen komentoon. Kaiken se kärsii, kaiken se kestää, perheen tähden. Keskustelut miehen kanssa ovat jännittynyttä taistelutannerta. Kun tapahtumat kärjistyvät äärimmäisiin ratkaisuihin, niin Lea siivoaa kaikki sotkut. Lea ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, etteikö tiedostaisi, mikä vaikutus lapsiin valheellisella ja epätasa-arvoisella kodilla on.

Perhehelvetin vastapainona Lealla on onneksi muutama luotettava ihminen, jotka eivät hylkää häntä, vaikka Eero heittäytyy miten hirviömäiseksi tahansa. Toinen vankkumaton voimanlähde ovat lapset. Heitä Lea palvoo ja rakastaa miltei mystifioiden heidän ihanuuttaan.

Eero on sanomalehtimies, joka paitsi kirjoittaa myös paasaa ja esiintyy ja kotonakin ikään kuin esitelmöi. Häneen purevat 1930-luvun fyysisen ”vaistomaisuuden” ylistäminen, yli-ihmisoppi ja ajatus heikompien raivaamisesta tieltä. Moni muukin älykäs tuonaikainen naiskirjailijamme kuin Maria Jotuni kavahti näitä oppeja. Eeron puheet ovat mahtipontisia, ylettömiä, tyhjinä kumisevia tynnyreitä. Lea oivaltaakin olevansa tarpeellinen; miehellä ei ole ketään muuta harjoitusvastustajaa, joka sopivasti väittää vastaan, mutta on nöyrä. Ja jota tarvittaessa voi nyrkein kurittaa.

Lealla taas ei ole illuusioita, mikä on naisen tehtävä. Kun mies liitelee sfääreissä, vaimon osa on huolehtia, ovatko seuraavan aterian tarpeet kasassa ja onko kaasulasku maksettu.

Jotunin voimatekijöitä ovat selkeä kerronta, rikas kieli ja ihmisten vuoropuhelu. Dialogia on paikoin todella runsaasti ja tulee vaikutelma, että vähempikin olisi riittänyt. Ihmisten havainnoijana Jotuni on mestari, hän kuvaa tarkasti liikkeitä, ilmeitä, äänen sävyjä. Etenkin Lean mielenliikkeet välittyvät vahvasti, olkoonpa että kirjan kokonaisuus horjahtelee viihteellisten elementtien takia. Lukijana ei vain voi olla eläytymättä. Perheväkivallan kuvaukset vavahduttavat, en siteeraa niitä tässä.

Ote yhdestä pariskunnan kohtaamisesta.

” ”Sinulle ei kannata edes puhua”, sanoi Eero. ”Vihollinen mikä vihollinen.”

”En ole.”

Sillä mikäpä vihollinen hän olisi? Tuo mies, joka siinä niin avuttomana ja raukkana istui, oli hänen kanssaan kuin ikuisesti kietoutunut yhteen. Hänen kanssaan seisoisi hän huomispäivän tuomiolla, hänen kanssaan oli hän vastuussa heidän lastensa elämästä ja niiden laadusta. Lapsissaan he vasta tulisivat olemaan yhtä ja erottumatonta. Oli seistävä hänen rinnallansa ja otettava nyt jo hänen virheensä ja syynsä omiksi virheiksi ja omiksi syiksi. Jos kaikilla näillä elämyksillä, joita hän koki, oli tilapäinen luonne, olikin ehkä erehdystä pitää niitä tilapäisinä. Ne kertaantuisivat. Se melkein pelotti. Oli masentavaa nähdä elämänsä suuremmassa yhteydessä. Jos pääsikin pujahtamaan pakoon, kun kuoli, niin samantapaista vielä kertaantuisi.

”Eero”, sanoi hän. ”Jospa koettaisimme alkaa vielä alusta. Olisiko silloin se, mistä sinä kieltäytyisit, niin arvokasta, ettei sitä voisi menettää.”

”Älä ole hullu”, sanoi Eero. ”

Matti Paavilainen arvioi syyskuussa 1963 Helsingin Sanomissa tämän lähes 600-sivuisen postuumi-uutuuden. Paavilainen totesi, että kirja ei aikoinaan löytänyt tietään sen ajan yleisölle eli 1930-luvun ihmisille, ja että osa sisällöstä tuntui 30 vuotta myöhemmin vieraalta. Paavilainen karsasti henkilöiden jyrkkää vastakkaisuutta – aviomies on kävelevä paheiden ryväs, vaimo taas kaiken kärsivä, lauhkea marttyyri – sekä viihteenomaista äitelää loppuratkaisua.

Olen samaa mieltä lopun tapahtumien imelyydestä, joka vesittää romaanin voimaa. Myös tunnistin paljon 1930-lukulaista, jota Jotuni tahtoi kritisoida. Vaan nyt 2020-luvulla ideataso on hyvinkin kiinnostava, koska ajattelun polarisoitumista ja vaarallista kansallismielisyyttä tuntuu olevan liikkeellä laajalti maailmassa. Minua kiehtoi myös 1930-luvun kaupunkilaisen perhe-elämän kuvaus. Naiset ompelivat vaatteita ja muokkasivat vanhasta uutta, siivous merkitsi rätin ja ämpärin kanssa kulkemista, ja kahvipöytään haettiin wienerleipä maitokaupasta.

Taina

Upea, kamala Molle

Niko Jutila: Molle : Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat. WSOY 2023.

Vuonna 1980 olin 17-vuotias lahtelainen koulutyttö, joka oli löytänyt lukion näytelmäkerhossa uuden harrastuksen, näyttelemisen. Noihin aikoihin huomasin Helsingin Sanomista ilmoituksen, jossa haettiin teini-ikäistä tyttöä Rauni Mollbergin elokuvaan. Näytelmäkerhossamme oli mukana oikean näyttelijäperheen tytär, itsetietoinen nuori neito, minua paria vuotta nuorempi; hän kertoi lähettäneensä kuvansa ja hakemuksen. Kului kotvan aikaa, ja joku kerhossa kysyi, miten kävi. ”En mennyt.” ”Mikset?” Tyttö tiuskaisi: ”Ikä. Ja alastomuus.”

Elokuva, johon haettiin pääosan esittäjää, oli Milka. Elokuva kertoo lappilaisessa yhteisössä asuvan tytön seksuaalisesta heräämisestä. Päärooliin valittiin Irma Huntus, ”luonnonlapsi”, jollainen oli ohjaaja Rauni Mollbergin ihanne aivan kuten Maritta Viitamäki seitsemää vuotta aiemmin valmistuneessa elokuvassa Maa on syntinen laulu. Huntus kertoi sittemmin elämänsä menneen jokseenkin pilalle Milkan roolin takia: kylillä hänelle huudeltiin ja hän koki leimautuneensa tämän yhden roolin takia. Timo K. Mukan romaanit olivat Mollen molempien kohuelokuvien pohjana.

Lukiessa Niko Jutilan erinomaista tietokirjaa Molle : Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat tulee tunne, että Molle rouskutteli menemään useita naisia omia taiteellisia pyrkimyksiään toteuttaessaan. Varmaan lahtelaisen näyttelijäperheen tytärkin oli myöhemmin vain iloinen, ettei tullut valituksi Milkaan. Mutta kiistatta Rauni Mollberg (1929–2007) oli sitkeä tekijä ja persoonallinen näkijä, joka saavutti huomattavan taiteellisen maineen Suomen rajojen ulkopuolellakin.

Molle keräsi liudan Jussi-palkintoja, ja hänen elokuvilleen myönnettiin tunnustuksia Berliinin ja Cannesin elokuvajuhlilla. Hän oli kansakunnan kaapin päällä eli taiteilijaprofessori ja akateemikko. Hänen suosionsa oli huipussaan 1970–1980-luvuilla, ja kirjan haastatteluista ilmenee, että näyttelijöille Mollbergin elokuviin pääsy oli meriitti. Molle tarttui rohkeasti pyhään aiheeseen, Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaaniin, ja hänen 1985 ilmestynyt elokuvansa keräsi lähes 600 000 katsojaa. Se oli Suomen toiseksi katsotuin elokuva, jonka edelle nousi ainoastaan Ere Kokkosen Uuno Epsanjassa.

1990-luvulla elokuva-alan murros ja katsojalukujen väheneminen yhdistyneenä epäonnistuneisiin käsikirjoituksiin tuottivat kaksi floppielokuvaa Ystävät, toverit (1990) ja Paratiisin lapset (1994). Lehdistö mässäili tarpeettoman julmasti Mollen epäonnella. Aika oli muutenkin muuttunut ja Mollen terveys heikentynyt. Hänen viimeiseksi ohjaustyökseen jäi tv-novellielokuvien sarja Nuoruusaikoja (1999–2004).

Ohjaajan rasitteena oli vaikea luonne. Hän lienee ollut noita vanhan liiton alistettuja ja katkeroituneita poikia, jotka joutuivat peittämään herkkyytensä ja todellisen luonteensa. Molle oli homofoobikko ja naisvihaaja. Hän rehvasteli ja puhui rivoja ja loukkasi sumeilematta etenkin nuorempia naisia. Elokuvan tuotantoryhmässä saatettiin lyödä vetoa, montako sekuntia kestää, ennen kuin porukka kuulee ensimmäisen rasvaisen vitsin.

Kirjassa kerrotaan, millaisin keinoin Molle yritti saada näyttelijöistä irti haluamiaan tunnereaktioita ja ilmeitä. Toivottavasti kukaan ohjaaja ei enää nykyisin puhaltele tupakansavua silmiin, heittele herjoja tai töni ja läpsi näyttelijöitä.

Hänen vaimonsa ja lapsensa eivät viettäneet kovinkaan leppoisaa perhe-elämää. Asioita ei myöskään helpottanut, että Molle otti huomattavia taloudellisia riskejä rahoittaessaan elokuviaan. Pirkanmaan Vesilahdelta hankittu Korpiniemen kansakoulu, ”Mollewood”, toimi tukikohtana, ideapaikkana, leikkausstudiona ja vähän kuvauspaikkanakin. Siellä tämä renessanssi-ihminen keitteli peruna- ja kalasoppaa arveluttavissa oloissa ja majoitti vieraitaan. Omaa psyykkisesti yliherkkää poikaansa Molle kohteli kuin vähäpätöisintä apulaista, niin että vieraatkin kiinnittivät asiaan huomiota.

Lempinimen Molle Rauni Mollberg sai nuorena näyttelijänä. Hän syntyi Hämeenlinnassa työläisperheeseen; isä oli vuokra-autoilija ja äiti virvoitusjuomatehtaan työläinen. Isän luonteenpiirteitä olivat epäluuloisuus, nuukuus ja herraviha. Rauni pääsi jo varhain elokuvien taikapiiriin toimiessaan elokuvateatterissa paikannäyttäjänä. Silloin hänessä alkoi elää unelma tehdä joskus itse elokuvia.

Rauni pääsi vapaaoppilaaksi Hämeenlinnan lyseoon, mutta menestyi niin huonosti, että jätti koulun kesken 1940-luvun alussa. Kun ikää tuli lisää, hän meni Hämeenlinnan kauppakouluun. Siellä avainhenkilö oli kieltenopettaja Taimi Savola, joka näki, ettei kaupan ala ollut Raunia varten. Opettaja alkoi ohjata poikaa runonlausunnan ja muun kulttuurin pariin. Tuohon maailman aikaan järjestettiin ”nuorten henkisiä kilpailuja”, joissa Rauni pärjäsi. Hän meni mukaan myös nuorten näytelmäkerhoon. Näyttelijänura alkoi urjeta, kun Molle haki ja pääsi Teatterikoulun kolmivuotiselle näyttelijäkurssille. Ensimmäinen teatteripaikka heltisi Joensuusta ja seuraava etappi oli Kuopion Yhteisteatteri. Sieltä löytyi myös elämänkumppani, Eva-Brita Dahlström eli Piittu. Pari meni naimisiin 1953 ja sai kaksi lasta.

Molle ohjasi näytelmiä kesäteatteriin ja toimi aktiivisesti Kuopion taiteilijaseurassa. Hän sai jalan myös Yleisradion oven väliin televisioteatterin tuotantoihin, joten perhe muutti Kuopiosta Helsinkiin. Molle niitti mainetta suurtyöllään Lapsuuteni-sarjalla, joka pohjautui Toivo Pekkasen romaaniin. Teos toi ohjaajalle valtion elokuvapalkinnon ja kirkon elokuvapalkinnon. Politisoituneessa Yleisradiossa Molle oli kuitenkin joutunut vähän huonoon valoon ja joutui lähtemään TV1:n palveluksesta kakkoskanavalle Tampereelle. Ohjaaja siis siirrettiin, mutta hän koki saavansa potkut.

”Politiikasta en televisioon tullessani ymmärtänyt, en sitten mitään, en ollut minkään puolueen jäsen, mutta lähtökohtiani ajatellen ymmärsin hyvin, että valikoidummat ihmiset katselivat kartellen meikäläistä. Vaikeampi oli sen sijaan niellä sitä, etten maalta tulleena sopinut vasemmistonkaan kuvioihin – siitä huolimatta, että ohjelmistoni Televisioteatterin pioneeriaikana edusti aika radikaalia yhteiskunnallista sanomaa. Ne olivat nämä pomot, herrojen kakarat, jotka aina tiesivät työläisen asiat paremmin kuin minä.”

Vaikka monet kokivat kovia Mollen ohjauksessa, niin Molle osasi myös pitää huolta tiimistään ja olla mitä mainioin pomo. Esimerkiksi hän lupasi Tuntematon sotilas -elokuvan porukalle, että vie koko joukon käymään Pariisissa. Matka toteutuikin kesäkuussa 1986, ja tiimillä oli hauskaa päästessään katsomaan englanniksi dubatun elokuvansa. Leffan alkumetreillä nähty Viirilän repliikki ”isäukko tuli päissään talvisoasta ja lähti rapulassa töihin. Mie tulin kans humalassa ja aloin rapulassa sotimisen” oli käännetty muotoon ”in our family, we always go to war with hangover”.

Mollesta on aiemminkin tehty elämäkerta. Sen kirjoitti Jorma Savikko, mutta koska herroilta menivät sukset ristiin, Pitkä ajo – henkilökuva elokuvaohjaaja Rauni Mollbergista ilmestyi vasta postuumisti molempien kuoltua vuonna 2011 Kulttuuriklubin kustantamana.

Jutilan teos on perinpohjainen, tarkka ja kattava. Se perustuu olemassaolevien kirjallisten dokumenttien lisäksi laajoihin haastatteluihin ja Mollen henkilökohtaisiin arkistoihin. Jokaisen tuotannon syntyprosessi on kerrottu vetävästi, ja kulissientakaiset tapahtumat ovat kutkuttavia. Esim. Milkasta yritettiin väen väkisin tehdä ranskalaissuomalaista produktiota; suunniteltiin, että Matti Kassila ja Molle olisivat yhdessä ohjanneet Tuntemattoman sotilaan; ruotsalaisiin filmipiireihin ystävällisesti ovia aukonut ja Mollea toistuvasti auttanut Jörn Donner sai Mollelta palkakseen haukkumanimen nylkyri-kapitalisti; suomalaisen elokuvahistorian siihen asti kallein elokuva Ystävät, toverit traumatisoi käsikirjoittaja Joni Skiftesvikin niin, että hän tilitti asiaa kirjassaan 2010-luvulla…

Mollen kestohaaveena oli käydä käsiksi Mika Waltarin suurteokseen Sinuhe egyptiläinen. Unelma eli pitkään ja neuvotteluja käytiin, ja Panu Rajala kommentoi Ystävät, toverit -elokuvan nähtyään, että häntä puistatti ”ajatuskin, millaisen mahtailevan maailmantuskan alle voisi siinä hautautua Waltarin iroa ja lempeä inhimillisyys. Niin komeaa fiaskoa ei tämä sortuva maailman aika sentään ansainne”.

Rauni Mollbergin tytär Eira Mollberg on puinut Mollen henkistä perintöä näytelmissään ja kirjoissaan. Palaan aiheeseen.

Taina

Nainen häviää aina

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Suomentanut Arto Schroderus. WSOY 2020.

Me naiset palelemme keskivertotoimistossa, koska toimiston koneellinen ilmastointi on säädetty 40-vuotiaan, 70-kiloisen keskivertomiehen fysiologiaan sopivaksi. Emme yletä kauppojen ylimmille hyllyille, ja autoa joudumme ajamaan epämukavassa asennossa. Lääketieteelliset tärkeät kokeet tehdään miehille, ja tulokset johdetaan mieskehojen reaktioiden mukaan, vaikka naisen keho toimii toisin.

Siinä muutama kiusallinen fakta englantilaisen feministin ja kirjailijan Caroline Criado Perezin opuksesta Näkymättömät naiset. Teos osoittaa tilastojen avulla, miten puolet maailman ihmisistä jätetään järjestelmällisesti huomioimatta. Ei mikään hyvän mielen kirja, mutta havahduttava.

Naisten sivuuttaminen suunnittelussa ja datan keruussa on ikivanha tapa. Criado Perez muistuttaa, että tottumuksia on mahdollista muuttaa. Pitää vain alkaa kerätä dataa, jossa naiset ovat mukana. Muuten käy niin, että nainen häviää aina. Hän ei näy datassa, ja hän häviää varmemmin kilpailun elämän kaikilla rintamilla.

Toimistossa paleleminen tai hankala ylähyllylle kuikkiminen on ärsyttävää, mutta ei sentään hengenvaarallista. ”Toisin kuin se että kolaroi autossa, jonka turvaominaisuuksissa ei ole otettu huomioon naisen kehon mittoja. Tai se että saa sydänkohtauksen, joka jää diagnosoimatta, koska oireita pidetään ’epätyypillisinä’ ”, kirjoittaa Criado Perez.

Hän huomauttaa, että tekoälyn yleistyessä olisi erityisen tärkeätä syöttää oikeata pohjatietoa. Jos tekoälyjä koulutetaan puutteellisella datalla, virheet ja puutteet vain kertautuvat. Pitäisi huomioida sellaiset asiat kuin naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Criado Perezin mukaan nämä kolme asiaa koskettavat naisten elämää laaja-alaisesti ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, ”oli sitten kyse julkisista liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta”.

Ja lisää arkipäivän haasteita: Criado Perez moittii keskimääräisiä älypuhelimia liian suuriksi. Ne ovat naisten käsiin kömpelöitä. Tästä olen eri mieltä, minusta iso älypuhelin on mitä parhain, mutta minulla onkin (isä-Einolta perityt) pitkät sormet ja kämmenet.

Mutta entäs urheilutekniikka. Juoksumaton kalorimittarin näyttämät kulutuslukemat ovat lähempänä Referenssimiehen tilannetta; nainen kuluttaa keskimäärin 8% vähemmän kaloreita kuin samanpainoinen mies. (Epäreilua, eikö?) Nykyään käytetään mielellään sovelluksia, jotka kulkevat kätevästi älypuhelimissa. Se vain, että naisten vaatteissa, toisin kuin miehillä, ei välttämättä ole sellaisia taskuja, joihin tuon kätevän älypuhelimen voisi sijoittaa.

Kun puhutaan köyhemmistä maista, siirrytään tekniikan ja tieteen syrjivyydestä järkyttäviin ruohonjuuritason ongelmiin. Niinkin arkinen asia kuin wc:ssä käynti voi tuottaa vaikeuksia. YK:n mukaan yksi kolmesta naisesta ei pääse turvallisesti käymälään. Meidän täällä Suomessa on ehkä vaikea käsittää, millainen ongelma voi olla vessareissu Bangladeshissä, tai Intiassa, jossa miehet paikoin hyökkäilevät pimeyden turvin naisten kimppuun.

Naiset pelkäävät bussipysäkeillä, junalaitureilla, parkkihalleissa ja yleensä pimeässä. Varakkaammat naiset menevät omalla autolla tai taksilla, mutta monella ei ole muuta neuvoa kuin käyttää julkista liikennettä. Intian julkinen liikenne on surullisenkuuluisa vaarallisuudestaan.

Criado Perezin selostukset lääketieteestä ja naisten sivuuttamisesta ovat hyytäviä. Esimerkiksi työperäisiä syöpiä on tutkittu hyvin miesvoittoisesti. Fyysinen tai kemiallinen altistuminen naisten töissä on jäänyt vähemmälle huomiolle.

”Miehillä ja naisilla on erilaiset immuunijärjestelmät ja erilaiset hormonit. Molemmat voivat vaikuttaa siihen, miten kemikaalit imeytyvät elimistöön. Naiset ovat yleensä pienempiä ja ohutihoisempia kuin miehet, mikä saattaa tarkoittaa, että he sietävät myrkyllisiä aineita pienempinä altistuksina kuin miehet. Tämän pienemmän kynnysarvon lisäksi naisen keholla on suurempi rasvaprosentti – – – jotkin kemikaalit kertyvät rasvasoluihin. Seurauksena on se, että Referenssimiehelle turvallinen säteilymäärä on naisille kaikkea muuta kuin turvallinen. Sama pätee moniin yleisessä käytössä oleviin kemikaaleihin. Ja silti emme pääse irti asenteesta, jossa ainoat oikeat oletusmiehen arvot pätevät kaikkialla.”

Lääketieteen koulutuksessa sukupuoleen liittyvä informaatio saatetaan ohittaa silloinkin, kun käsiteltävän aiheen sukupuolierot ovat olleet jo pitkään tiedossa, kuten alkoholin vaikutus elimistöön. Sydänkohtauksia ei osata hoitaa, koska naisten epätyypillisiä oireita ei tunnisteta. Vaikka tutkimusdataa on saatu esimerkiksi verisuonten vanhenemisesta eri tavalla miehillä ja naisilla sekä stressireaktioiden erilaisuudesta solutasolla, niin siltikin tahtoo unohtua, että miehen ja naisen kehot ovat erilaiset.

Criado Perez kertoo surkuhupaisan esimerkin lontoolaisesta suuresta kirjakaupasta vuodelta 2017. ”Asiat eivät olleet muuttuneet. ’Human Anatomy’ -nimisten kirjojen kansia koristivat edelleen lihaksikkaat miehet. Molemmille sukupuolille yhteisiä ominaisuuksia kuvaavissa piirroksissa esiintyvillä hahmoilla oli turhan usein penis. Löysin julisteita nimeltä ’Korvat, nenä ja kurkku’, ’Hermosto’, ’Lihaksisto’ ja ’Verenkierto ja sisäelimet’, ja kaikissa oli suuren mittakaavan piirros miehestä. Verenkiertojulisteen reunassa oli toki pieni ’naisen lantio’, mistä minä ja naisen lantioni olimme tietysti hirmu kiitollisia.”

Kirjan yksi tärkeä viesti on kehittyviin maihin vietävien projektien suuntaaminen oikein. Hyvää tarkoittavat auttajat saattavat sivuuttaa naiset kokonaan, kun ovat kehittämässä naisten vastuulla olevia asioita. Kirja kertoo epäonnistuneesta projektista, jossa yritettiin viedä ”myrkyttömiä” liesiä Bangladeshiin ja Intiaan, ottamatta huomioon kaikkea sitä, mikä liittyi naisten työskentelyyn ja laajaan vastuuseen kotona. Pitäisi ymmärtää myös kulttuurisidonnaisuus, esimerkiksi se voiko nainen toimia itsenäisesti ja olla eri mieltä kuin perheen miehet.

Näkymättömät naiset ilmestyi ennen koronapandemiaa ja Venäjän aloittamaa raakalaismaista hyökkäyssotaa, eikä länsi ollut vielä hylännyt Afganistania. Criado Perez toteaa kriisien ja mullistusten aina heikentävän erityisesti naisten asemaa, joten näkymä on surullinen. Ihmisoikeuksia on kiristetty kautta maailman poikkeustiloihin ja kriisiaikoihin vedoten. Naisilla on jo ennestään haavoittuvampi asema. Lisäksi ilmastonmuutos tekee maailmasta entistäkin vaarallisemman. Kun 1970-luvulla kirjattiin 743 luonnonkatastrofia (tulvia, myrskyjä, kuivuutta, hellettä), niin 2000–2010 katastrofeja oli 3496. Tämä iskee pahasti naisiin.

”- – katastrofeissa, sekasorrossa ja yhteiskunnan murenemisessa on jotain, mikä saa vanhat ennakkoluulot näyttämään oikeutetuilta. Tekosyitähän meillä riittää. Meidän täytyy keskittyä talouden rakentamiseen – – Meidän täytyy keskittyä pelastamaan henkiä – – Nämä tekosyyt eivät totta puhuen kelpaa. Oikeasti me suljemme naiset pois, koska pidämme puolen väestön oikeuksia vähemmistöintressinä.”

Criado Perezin sanoma kautta kirjan on selkeä: otetaan naiset mukaan. On jopa tutkittua tietoa siitä, että naisten ottaminen mukaan päätöksentekoon edistää yhteiskunnan rauhanomaisuutta.

Teos valittiin Royal Societyn vuoden tietokirjaksi 2019 sekä Financial Timesin vuoden bisneskirjaksi 2019.

Taina

”Oon nykyään pelsepuupi, kiitti ukki”

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen : romaani, mikäs muu. Siltala 2022.

Eeva Turusen romaani oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja siitä otettiin joulukuussa 2022 jo kolmas painos. Jonotin tätä aarretta kirjastosta lähes puoli vuotta. Hyvää kannatti odottaa; en ole aikoihin lukenut mitään vastaavaa. Turunen on arkkitehti, ja kirjaa luodessaan hän on arkkitehdin tavoin ravistellut rakenteita ja muovannut niistä jotakin lumoavan uutta. Sitä paitsi romaani on hauska.

Kertoja on keski-ikäistyvä nainen, joka asuu naisen kanssa ja on ammatiltaan arkkitehti. Tämän hienon ammatin hän on tavallaan perinyt ukiltaan, arvostetulta henkilöltä, ja kirjan mittaan valkenee, että hän on perinyt paljon muutakin.

Teos käynnistyy ukin kuolemasta. Sitä ennen päähenkilö, jolle ukki on ollut läheinen, on vieraillut taajaan isovanhempansa luona niin kotona kuin hoivapaikassakin. Ukki saa sanelukoneen muisteloiden tallennusta varten, ja päähenkilö laatii tunnontarkkaa luetteloa ukin arkkitehtonisista saavutuksista, luottamustehtävistä ja kunnianosoituksista.

Sitten kun kuoleman majesteetti on vieraillut, on tyhjennettävä ukin talo ja valmisteltava hautajaiset. On valittava uurna, mietittävä muistotilaisuuden istumajärjestys ja niin edelleen. Kertoja on perfektionisti, joka huolehtii pienimmästäkin yksityiskohdasta. Uurnan valinnan ympärille kehkeytyy suorastaan pikku saaga. Ukin talokaan ei tyhjene noin vain, vaan kertojan on käytävä läpi kaikki huonekalut, tarve-esineet ja pikkutavarat. Ilmenee valokuvia, kaitafilmejä, herrakerhoja, ”lyseon parhaat pojat” -pönötyspuheita.

Tämä on erikoinen romaani, jossa on kymmeniä sivuja vailla pisteitä. Dialogi esitetään kuin näytelmän repliikkeinä, mutta pisteiden puuttuminen tekee ilmaisusta runon kaltaisen. Ulkopuoliseen maailmaan suuntautuva viestintä, kuten sähköpostit, kokouspöytäkirjat ja suunnittelukilpailun synopsis on välimerkitetty normaalisti. Jaksojen otsikkoina on toistuen ja vaihdellen esimerkiksi Vierailu ukin luona, Toimistolla, Puolison seurassa, Lapsuudessa, Ukin talossa, Ukki puhuu sanelukoneeseen.

Hienovaraisin vedoin Turunen piirtää rakkauden ristiriidat. Ukki on ollut rakas, mutta hän on ollut myös huomauttelija ja konservatiivi. Vanhoilla päivillä hänen ylemmyydentunnettaan ja itsetyytyväisyyttään ei suitsi enää mikään.

”Ukki

jaa, tuota, eräs seikka: sinunkin on hyvä tietää, että sukumme on ollut vaikuttamassa merkittävällä tavalla tämän kaupungin kehitykseen

kohottakaamme malja, malja esi-isillemme

nimittäin on niin, että sukumme saapui tähän teollisuuskaupunkiin silloin, kun tehtaita vasta perustettiin

olemme siis ansioituneet kehittämällä teollisuutta, tarkemmin sanottuna tekstiiliteollisuutta

tämä kaupunki ei olisi nykyisen kaltainen ilman sukumme aikaansaannoksia

verkakankaan valmistuksessa tarvitaan vesivirtaa”

Tai ukki intoutuu kommentoimaan tuttavansa muistokirjoitusta:

”tämä Salmelainen oli ilman muuta aikaansaapa kaveri, ei mikään nahjus, hän pystyi erottamaan olennaisen epäoleellisesta

tämä siis erotuksena kavereista, jotka tuntuvat tekevän touhukkaasti jotakin hiukan umpimähkään, toisin sanoen: kunhan vain tuppi heiluu”

Kertoja on perinyt ukiltaan paljon hyvää, kuten tilanhahmotuskyvyn, kauneusvaiston ja yksityiskohtien tajun. Ja kertoja huomaa itsessään taipumusta ukkimaiseen ylikriittisyyteen ja juhlavuuteen, vaikka yrittääkin pyristellä vastaan.

Ukki toivoo, että lapsenlapsi pariutuu normaalisti miehen kanssa, perustaa perheen ja mieluiten oman arkkitehtitoimistonkin. Ukki tivaa, mitä suunnitelmia on. Kertoja ei tohdi vastata, vaan listaa suunnitelmiaan lukijalle.

”suunnitelmani, se on tämä: opin sanomaan kepeästi, että Hei ukki, äänestinpä tuossa eri laidan puoluetta kuin sinä, tai opin sanomaan, että Minä en aio perustaa omaa toimistoa, ja täytyykin tästä lähteä äänestämään kokonaan eri puoluetta, ja varsinkin opin sanomaan Täytyykin tästä lähteä yhdessä naisystäväni kanssa äänestämään eri puoluetta, tykkänään vailla oma toimisto -aikeita

ukillahan on omat oletuksensa puoluekannan periytymisestä, eikä vain sen”

Hoivakodissa kertoja tapaa horrokseen vaipuneen ukkinsa ja miettii, lausuisiko vanhuksen havahduttamiseksi ”joitakin kuohuttavia sanoja, joita olisivat: vasemmistoliitto, asumistuki, kansalaispalkka, alumiinijulkisivu, veronkorotukset”, mutta hyvin kasvatettuna ja sivistyneenä ihmisenä ei toki toimi niin.

Kertoja on siis kireä täydellisyydentavoittelija, jonka kasvatuksessa hyvät suoritukset ovat olleet keskeisiä:

”Minä          äh mä yritän muistaa jotain ukin elämästä

                  oon yrittänyt palauttaa mieleen, mitä kaikkea hän sanoi, mutta en muista

                  enkö kuunnellut?

Puoliso        kuules nyt

Minä           mua on kasvatettu suoritusten kautta saatavalla hyväksynnällä, siis että jos sai kokeesta kympin, ukki anto kymmenen markkaa jiiänee

                  oon nykyään pelsepuupi, jees, kiitti ukki

Puoliso        ehkä sua vaan vähän väsyttää

                  ei kaikkee heti muista

Minä           aina sä tarjoat väsymystä selitykseksi

                  sitä paitsi vedät lonkkaa kaiket illat

                  eikö mikään kiinnosta, mitä?

                  oletko tylsämielinen?

Puoliso        pakko huomauttaa, että mun päivät koulussa on aika hektisiä

Minä           no joo, mutta käytätkö sai kaikkea kapasiteettia?

                  nehän on pieniä lapsia

                  tuntuuko susta, että tulet heidän kaltaisekseen sen myötä, että olet heidän seurassaan niin paljon?

Puoliso        ei yhtään”

Turusen romaanin voima on, että se ei väännä mitään rautalangasta. Teemoja on useita: sukupuolten epätasa-arvoisuus arkkitehtipiireissä, horjuva parisuhde, ukin vanhan polven tärkeily, keski-ikäisen ahdistuneet pohdinnat elämänsä kulusta. Kertoja haaveilee palkitsevista, eettisesti kestävistä oloista, jotka hän muka saavuttaisi jossakin muualla, milloin käsityöläisenä, milloin kaikkien aikojen parhaana kummina.

Aivan riemastuttavaa luettavaa on myös arkkitehdin arkinen aherrus toimistolla, jossa onneksi tukena on lajitoveri, toinen arkkitehti. Hänelle voi koulun suunnittelun edetessä kertoa painajaisista, joissa ikenistä kasvaa pieniä havainneihmisiä tai polvista pienoismallijäkälää. Kuitenkin viime kädessä kaikesta on vastattava itse.   

”vastaava työnjohtaja soittaa

koulussa on roppakaupalla epäselvyyksiä

minä en työnjohtajalle vastaa, mutta hän se vain soittaa soittamasta päästyään

ikävä kyllä olen kokouksessa

olen itseni kanssa kokouksessa, joten en vastaa

huolehdin hyvinvoinnistani tässä kokouksessani

kaikki soljuu ja virtaa, ja minulla on monta polkua auki itsessäni, eikä tämä ole hetki, johon avaisin ulkopuoliselle pääsyn ja jossa asettuisin tietynlaiseen asentoon

jos en vastaa, jään puntaroimaan, mitä kiireellistä työnjohtaja ehkä olisi minulle tahtonut lausua ja minkä probleeman hän seuraavaksi ratkoo omin päin

ehkä hän soittaa sähkölukoista soimatakseen minua vääristä rensseleistä

ehkä hän soittaa ulko-opastekartan telinemallista, sillä hän tahtoo korvata kauniin telineen kahdella liikennemerkkipylväällä

ehkä hän soittaa kattosillan sävystä

ehkä hän soittaa ulkoroska-astian lintuläpästä

ehkä hän soittaa varmistaakseen vanerilevyjen kiinnitysruuvien kannan tyypin, ja jos en vastaa, hän välittömästi ostaa kädessään juuri nyt olevat ruuvit, joiden laakeat linssikannat edustavat väärää tyyliä ja sävyä

ehkä hän soittaa lipputangon sijainnista, joka puuttuu piirustuksista ja jota en suin surminkaan tahdo osapuolten kanssa selvitellä”

Huomasitko ilkikurisuuden kirjan nimessä? Sivistynyt ja miellyttävä ihminen: romaani, mikäs muu. Niin, se on romaani, ettäs tiedämme, vaikka sen rakenne ja ulkonäkö on erikoinen. Turuselta on aiemmin ilmestynyt näytelmä Muutama sana Ullasta sekä lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Sekä näytelmä että novellit olivat ehdolla palkituiksi eri kategorioissa, ja Neiti U sai Helsingin Sanomien esikoisteoksen palkinnon vuonna 2018. Eeva Turunen on monilahjakkuus, joka paitsi piirtää, suunnittelee ja kirjoittaa myös soittaa yhtyeissä. Musikaalisuus pujahtaa romaaniinkin hauskana sivuteemana.

Taina

Älä anna tätä rippilahjaksi

Kai Sadinmaa : Ilmestyskirja (Into, 2017)

   "Augustinolaislutherilainen käsitys ihmisen täydellisestä turmeltuneisuudesta on omalta osaltaan tuottanut hyväksikäytetyn maailman. Ihminen joka ei usko olevansa rakastettava tekee maailmasta itsensä näköisen. Maailmassa ei siten ole itsessään mitään hyvää vaan ainoastaan sen antamassa hyödyssä. Ihminen ja maailma ei ole enää päämäärä sinänsä vaan hyväksikäytettävä väline."

Kai Sadinmaan kirja, noin kaksisataa sivua, ei ole suuri mutta se on sitäkin raskaampi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden nimet kuvaavat hyvin teeman kehittelyn: Dystopia, Siunaus ja Pelastus. Dystopiassa Sadinmaa kuvaa, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä harhautunut ja olemuksestaan vieraantunut länsimaalainen ihminen hyväksikäyttää maailmaa ja lähimmäisiään. Lukijasta tuntuu kuin olisi jäänyt maanvyörymässä sortuneen talon raunioihin. Valonpilkahdusta ei näy niin missään. Tämän takia kirjaa ei voi suositella nuoremmille ikäluokille eikä muillekaan, joiden tulevaisuuden usko on vähänkään horjuva.

   "Trumpin myötä poliittinen korrektius hajosi päreiksi. Sanomisen koordinaatit asetettiin täysin uuteen asentoon. Mitään rajoja valheelliselle, vihamieliselle ja rasistisille puheille ei enää ole. Valheet ovat vain vaihtoehtoisia totuuksia. Totuuden jälkeisellä ajalla on nyt korkeimman mahdollisen tahon, hallitsevan maailmanvallan johtajan siunaus. Rasismille antautuneet käärivät vihan sananvapauden kaapuun ja oikeuttavat sen mielipiteenvapaudella. Mitä tahansa järjetöntä, typerää ja loukkaavaa voi vapaasti sanoa ääneen. ...
   "Pahuus ei ole niin vaarallinen vastustaja kuin tyhmyys. Paha voidaan aina paljastaa, tyhmyys livahtaa verkkojen läpi. Mitkään perustelut eivät auta tyhmyyttä vastaan. Vaikka esittäisit kiistämättömän faktan, se yksinkertaisesti sivuutetaan. Totuus on voimaton ennakkoluuloja vastaan. Sosiaalisen median rasistiryhmissä tyhmä opettaa tyhmää, sokea opastaa sokeaa. Kaiken lisäksi he ovat ylpeitä ja tyytyväisiä tyhmyydestään. He ovat löytäneet niin suuren varmuuden omassa järjettömyydessään, että heistä on tullut vaarallisia."

Kai Sadinmaan mukaan aivomme ovat pian kyvyttömiä käsittelemään isompia kokonaisuuksia, sillä ne ovat  muotoutumassa lyhyisiin ja pinnallisiin informaatiospurtteihin. Tyhmistymisen myötä menee kyky keskustella ja ajatella. Ennen jouduimme ponnistelemaan löytääksemme vastauksen kysymykseen; nyt asioihin sukeltamiseen ja ilmiöihin paneutumiseen ei ole aikaa. Eikä se kannatakaan. Huomion saa se, joka osaa laajojen selitysten sijaan tiivistää, joten pinnallisuus ja keveys voittavat syvällisyyden. Iskusanoja, manipulointia, syvemmän epiikan sijaan pintaa ja pikavoittoja.

Kai Sadinmaa pelkää, että ihmisiä ollaan kiihtyvässä tahdissa erottamassa toisistaan. Uusia syveneviä rajalinjoja syntyy yksilöiden, ryhmien ja kansakuntien välille. Ihmisiä konkreettisesti yhdistävä julkinen tila katoaa niiden kaupallistamisen myötä. "Ainoa taso, jolla vuorovaikutus sallitaan, on yhteisesti jaettu kuluttajuus, oman elämän yrittäjyys, ihmisyyden ainoa sallittu muoto." 

Sadinmaan kirjan jälkimmäinen osa kuvaa sitä, miten kaupallisuuden piirteet ovat tunkeutuneet kirkkoonkin. Helsingin seurakuntien toiminnan arvostelu on niin rajua, etten enää ihmettele miksi Sadinmaa menetti pappisoikeutensa 2021, kun hän jatkoi kirjassa esitettyjen näkemysten avointa julistamista.

"Helsingin seurakunnat markkinoivat itseään kirkon muutoksen etujoukoksi. Ei olekaan sattumaa, että samaan aikaan kun valtion johtoon valitaan bisnespääministeri [Juha Sipilä] ja hyvinvointivaltiota muutetaan rajulla politiikalla Oy Suomi Ab:ksi, niin Helsingissä kirkkoherroiksi valitaan uusliberalistisia bisnespappeja, poliittiseen oikeistoon sitoutuneita muutosjohtajia, jotka bisnesajattelun hengessä kehittävät seurakuntien uutta toimintakulttuuria. Kirkko Helsingissä peittää kadotetun identiteettinsä, epätoivonsa ja hämmennyksensä murtuvassa maailmassa. Jäsenkadon ahdistamana se näyttelee dynaamista ja nuorekasta. Sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan on fantsua ja pöhinää."

Tuo arvostelu olisi ehkä voinut mennä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin läpi. Viraltapanossa ilmeisesti raskauttavinta olivat Kai Sadinmaan kirkon oppia koskevat käsitykset. Sadinmaan mukaan kirkossa alkoi kaikki mennä pieleen jo Augustinuksesta (354-430) lähtien, tuosta "neuroottisesta oman navan ympärillä pyörivästä syyllisyyskimpusta". Augustinuksella oli syystäkin huono omatunto hänen porsasteltuaan ja irstailtuaan vuosikausia. Siksi häneltä syntyi luontevasti oppi perisynnistä. 

Luther oli sitten syntikirkon kehityksen väistämätön huippu. Ankarassa syyllisyydessä möyrivä, pelon ja kauhun riivaama Luther tuskaili ahdistuneena, etteivät hänen tekonsa voi mitenkään kelvata Jumalalle. Ripittäytyessään synneistään hän kauhukseen huomasi niitä nousevan menneisyydestä jatkuvasti yhä lisää. Lutherin oivallus, että Jumalan armoa ei tarvitse eikä voi ansaita, oli tuolloin järisyttävä. Sadinmaan mukaan tästä oivalluksesta syntyneellä vanhurskauttamisopilla ei ollut juurikaan tekemistä Paavalin ajatusten kanssa, vaikka Luther käytti niitä kehittäessään oppiaan. Lutherin individualistinen armonkokemus ei laajentunut sosiaaliselle tasolle eikä läpäissyt hänen persoonaa. Tuloksena oli patologinen kristitty hahmo, joka saattoi sanoa olevansa hurskas ja samaan aikaan toteuttaa mitä suurinta pahuutta. "Enää ei tarvinnut seurata Kristusta, riitti kun uskoi häneen."

[Pieni lisäys tarvitaan, koska Sadinmaan mukaan kirkossa puhutaan nykyisin kuulijoille käsittämätöntä munkkilatinaa:
"Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella."]

Ero olisi ollut Sadinmaan mukaan valtaisa, jos kirkossa olisi opilliseksi lähtökohdaksi valittu kirkkoisä Ireneus (noin 130-202):

"Kun Augustinuksen mielestä ihminen ja maailma oli luotu täydelliseksi, niin Ireneuksen mielestä Jumala oli tarkoituksella jättänyt maailman epätäydelliseksi. Luominen ei ollut kertakaikkinen tapahtuma vaan jatkuva. Ihmisen oli siihen itse osallistuttava kehittymällä henkisesti. Epätäydellisyys oli välttämätön kehityksen ehto. Ireneuksen myötä ei olisi syntynyt mitään augustinolaista syyllisyyskirkkoa, ei perisyntioppia, ei mitään synnissä rypemistä, vaan pyrkimystä toteuttaa elämässä Jumalan kuvan kaltaisuutta, joka on lopullisesti tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa."

Jeesuksen esimerkin seuraaminen ja toiminnan vaatimus avaa kiinnostavia näkökulmia tie-vertauksiin konkretisoiden sitä. Varhainen kristillinen yhteisö kutsui itseään tieksi. Kyse oli tiestä orjuudesta vapauteen, ymmärtämättömyydestä ymmärrykseen. Sadinmaasta on syytä varautua, että tällä tiellä ei ole aina kesä eikä rento meininki. Onhan kyse Jeesuksen seuraamisesta, ei pelkästään joidenkin oppien totena pitämisestä.

"Kristinusko ei ole virasto. Se ei ole museo. Se ei ole oppirakennelma eikä uskonto. Kristinusko on tie. Kristittynä oleminen on tällä tiellä kulkemista. Olenko siis uskovainen? En. Olen tien kulkija. En usko oppiin Jumalasta, Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä vaan kuljen tiellä, jossa nämä tulevat eläväksi todellisuudeksi."

Kai Sadinmaalla on sanottavaa myös kirkon viroista. "Papin tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi." Jeesus muodosti yhteisön, josta tuli alkukirkko, mutta hän ei perustanut pappeutta. Yksikään apostoli ei nimittänyt seuraajiaan. Nykyisen pappeuden johtaminen alkuseurakunnasta on virhe. Pappeuden perustelu apostolisella jatkumolla alkoi vasta toisella vuosisadalla. Sadinmaan mukaan auktoriteetti annettiin orgaaniselle yhteisölle, ei erityiselle pappissäädylle. Pappi on yhteisönsä valitsema ja hänen auktoriteettinsa johtuu Jeesuksen yhteisölle antamasta auktoriteetista. Sadinmaan mukaan Jeesus ei tehnyt eroa papiston ja maallikon välille. Siksi pappeuden sakramentaalisuutta on riisuttava ja papit on pudotettava jalustalta välimiehen asemasta. Tuosta seuraa johdonmukaisesti, että piispatkin ovat täysin turhaa joukkoa. Tuomiokapitulin mielestä Sadinmaan eksytys kohosi huippuunsa, kun hän esitti, että esimerkiksi ehtoollista voidaan nauttia seurakuntalaisten kesken ilman papin läsnäoloa.

Kai Sadinmaan kirjan ensimmäinen luku on nimeltään Pelko. "Alussa oli pelko. Pelko oli jumalan luona, ja pelko oli jumala. Kaikki on syntynyt pelon voimalla." Sadinmaa näyttää miten monin tavoin meidän erilaisia pelkojamme voidaan käyttää muiden tarkoitusperien toteuttamiseksi. Tämä pelon ja epäluulon periaate tuhoaa tehokkaasti kaiken arvokkaan ja lopulta ihmisten välisen luottamuksen. Kirjan lopussa on hento toivon sarastus. Sadinmaan mukaan rakkauden virran ja elävän vuorovaikutuksen säilyttäminen on edelleen elintärkeää. Se koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä ja kansakuntia. On asetuttava heidän rinnalle, joiden ihmisarvo ja koko elämä on uhattuna.

Ihmisen korvaamaton arvo on nostettava jälleen esille. Se alkaa pienistä teoista, joilla maailmaa aletaan kammeta pois nykyiseltä reitiltä. Sadinmaa lainaa teologi Reinhold Niebuhrin ajatusta: "Liberalismi on liian intellektuaalinen, liian vähän emotionaalinen ollakseen historian vaikuttava voima." 

Protesti on lähimmäisenrakkauden lisäksi Sadinmaan kirjan kantavia teemoja: "Vastarinta on ainoa mahdollisuutemme säilyttää elämä maapallolla." Jeesuksen esimerkin mukaan se edellyttää asettumista eri leirien ulkopuolelle ja kieltäytymistä osallistua valtakulttuurin riistäviin rituaaleihin. Kaiken lisäksi pitäisi jaksaa säilyttää pyhä huolettomuus ja kyky heittäytyä ikuisen nyt-hetken varaan uskoen, että näkymättömät käsivarret ottavat meidät vastaan, sillä kaikki on lähtenyt Jumalasta ja palaa Jumalaan. Huomispäivä kyllä pitää itsestään huolen ja kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Kai Sadinmaan mukaan muutoksen teko on vaikea mutta ei mahdoton tehtävä, vaikka alun vyörytyksen jälkeen heikompiuskoisella lukijalla on jokseenkin toivoton olo. Sillä juuri meidän on se muutos saatava aikaan:

   "Jumalalla ei ole maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme. On meidän vallassamme, ojennammeko auttavan kätemme apua tarvitsevalle vai työnnämmekö hänet kauemmaksi. Jumalalla ei ole muita sanoja kuin ne, jotka me sanomme ja kirjoitamme. Hänellä ei ole muita ajatuksia kuin ne, jotka me ajattelemme. Ajatuksen kehdossa synnytämme todellisuuden. Vain me voimme pysäyttää vihan leviämisen, rasismin ja fasismin nousun. Jumala ei tee sitä puolestamme."

Kirja on syvästi tuntevan henkilön epätoivoinen hätähuuto. Se puhuttelee vilpittömällä avoimuudellaan.


Tommi

Muutama lisäys:
Perttu Häkkinen haastatteli Kai Sadinmaata kirjan ilmestyttyä. Haastattelu syyskuulta 2017 on Yle Areenassa. Otsikko on Kapinalliset papit, sillä toisena vieraana on Åbo Akademin dosentti Patrik Hagman kirjansa Vastarintausko johdosta.

Viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen: Kai Sadinmaan vastaus ei tyydyttänyt tuomiokapitulia ja hänen pappisoikeutensa poistettiin. Sadinmaa erosi kirkosta. Ehkä hänen ajatuksensa kuitenkin jäivät itämään. Uusimmassa Kirkko & koti -lehdessä 26.10.2022 kannen pääotsikko on:Sirpa Kähkönen on heikompien puolella. Lehdessä Kauniaisten pappi Kari Kuula kirjoittaa Sadinmaan hengessä pelastuksesta (s. 6-7).

"Nyt jos koskaan pitäisi havahtua Jeesuksen kutsuun luopua omastaan. Luopuminen on antamista." Ei enempää vaatteita, neliöitä ja etelänmatkoja vaan kestävämpää elämäntapaa. Ihmisen on pakotettava itsensä lopumaan saavuttamistaan eduista. "Tällaista kääntymistä julistaessaan kirkko seuraa Jeesusta."

Ja Paavalin seurakunta Helsingissä sambaa hoosiannaa 2022.