Avainsana-arkisto: dogmatiikka

Älä anna tätä rippilahjaksi

Kai Sadinmaa : Ilmestyskirja (Into, 2017)

   "Augustinolaislutherilainen käsitys ihmisen täydellisestä turmeltuneisuudesta on omalta osaltaan tuottanut hyväksikäytetyn maailman. Ihminen joka ei usko olevansa rakastettava tekee maailmasta itsensä näköisen. Maailmassa ei siten ole itsessään mitään hyvää vaan ainoastaan sen antamassa hyödyssä. Ihminen ja maailma ei ole enää päämäärä sinänsä vaan hyväksikäytettävä väline."

Kai Sadinmaan kirja, noin kaksisataa sivua, ei ole suuri mutta se on sitäkin raskaampi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden nimet kuvaavat hyvin teeman kehittelyn: Dystopia, Siunaus ja Pelastus. Dystopiassa Sadinmaa kuvaa, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä harhautunut ja olemuksestaan vieraantunut länsimaalainen ihminen hyväksikäyttää maailmaa ja lähimmäisiään. Lukijasta tuntuu kuin olisi jäänyt maanvyörymässä sortuneen talon raunioihin. Valonpilkahdusta ei näy niin missään. Tämän takia kirjaa ei voi suositella nuoremmille ikäluokille eikä muillekaan, joiden tulevaisuuden usko on vähänkään horjuva.

   "Trumpin myötä poliittinen korrektius hajosi päreiksi. Sanomisen koordinaatit asetettiin täysin uuteen asentoon. Mitään rajoja valheelliselle, vihamieliselle ja rasistisille puheille ei enää ole. Valheet ovat vain vaihtoehtoisia totuuksia. Totuuden jälkeisellä ajalla on nyt korkeimman mahdollisen tahon, hallitsevan maailmanvallan johtajan siunaus. Rasismille antautuneet käärivät vihan sananvapauden kaapuun ja oikeuttavat sen mielipiteenvapaudella. Mitä tahansa järjetöntä, typerää ja loukkaavaa voi vapaasti sanoa ääneen. ...
   "Pahuus ei ole niin vaarallinen vastustaja kuin tyhmyys. Paha voidaan aina paljastaa, tyhmyys livahtaa verkkojen läpi. Mitkään perustelut eivät auta tyhmyyttä vastaan. Vaikka esittäisit kiistämättömän faktan, se yksinkertaisesti sivuutetaan. Totuus on voimaton ennakkoluuloja vastaan. Sosiaalisen median rasistiryhmissä tyhmä opettaa tyhmää, sokea opastaa sokeaa. Kaiken lisäksi he ovat ylpeitä ja tyytyväisiä tyhmyydestään. He ovat löytäneet niin suuren varmuuden omassa järjettömyydessään, että heistä on tullut vaarallisia."

Kai Sadinmaan mukaan aivomme ovat pian kyvyttömiä käsittelemään isompia kokonaisuuksia, sillä ne ovat  muotoutumassa lyhyisiin ja pinnallisiin informaatiospurtteihin. Tyhmistymisen myötä menee kyky keskustella ja ajatella. Ennen jouduimme ponnistelemaan löytääksemme vastauksen kysymykseen; nyt asioihin sukeltamiseen ja ilmiöihin paneutumiseen ei ole aikaa. Eikä se kannatakaan. Huomion saa se, joka osaa laajojen selitysten sijaan tiivistää, joten pinnallisuus ja keveys voittavat syvällisyyden. Iskusanoja, manipulointia, syvemmän epiikan sijaan pintaa ja pikavoittoja.

Kai Sadinmaa pelkää, että ihmisiä ollaan kiihtyvässä tahdissa erottamassa toisistaan. Uusia syveneviä rajalinjoja syntyy yksilöiden, ryhmien ja kansakuntien välille. Ihmisiä konkreettisesti yhdistävä julkinen tila katoaa niiden kaupallistamisen myötä. "Ainoa taso, jolla vuorovaikutus sallitaan, on yhteisesti jaettu kuluttajuus, oman elämän yrittäjyys, ihmisyyden ainoa sallittu muoto." 

Sadinmaan kirjan jälkimmäinen osa kuvaa sitä, miten kaupallisuuden piirteet ovat tunkeutuneet kirkkoonkin. Helsingin seurakuntien toiminnan arvostelu on niin rajua, etten enää ihmettele miksi Sadinmaa menetti pappisoikeutensa 2021, kun hän jatkoi kirjassa esitettyjen näkemysten avointa julistamista.

"Helsingin seurakunnat markkinoivat itseään kirkon muutoksen etujoukoksi. Ei olekaan sattumaa, että samaan aikaan kun valtion johtoon valitaan bisnespääministeri [Juha Sipilä] ja hyvinvointivaltiota muutetaan rajulla politiikalla Oy Suomi Ab:ksi, niin Helsingissä kirkkoherroiksi valitaan uusliberalistisia bisnespappeja, poliittiseen oikeistoon sitoutuneita muutosjohtajia, jotka bisnesajattelun hengessä kehittävät seurakuntien uutta toimintakulttuuria. Kirkko Helsingissä peittää kadotetun identiteettinsä, epätoivonsa ja hämmennyksensä murtuvassa maailmassa. Jäsenkadon ahdistamana se näyttelee dynaamista ja nuorekasta. Sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan on fantsua ja pöhinää."

Tuo arvostelu olisi ehkä voinut mennä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin läpi. Viraltapanossa ilmeisesti raskauttavinta olivat Kai Sadinmaan kirkon oppia koskevat käsitykset. Sadinmaan mukaan kirkossa alkoi kaikki mennä pieleen jo Augustinuksesta (354-430) lähtien, tuosta "neuroottisesta oman navan ympärillä pyörivästä syyllisyyskimpusta". Augustinuksella oli syystäkin huono omatunto hänen porsasteltuaan ja irstailtuaan vuosikausia. Siksi häneltä syntyi luontevasti oppi perisynnistä. 

Luther oli sitten syntikirkon kehityksen väistämätön huippu. Ankarassa syyllisyydessä möyrivä, pelon ja kauhun riivaama Luther tuskaili ahdistuneena, etteivät hänen tekonsa voi mitenkään kelvata Jumalalle. Ripittäytyessään synneistään hän kauhukseen huomasi niitä nousevan menneisyydestä jatkuvasti yhä lisää. Lutherin oivallus, että Jumalan armoa ei tarvitse eikä voi ansaita, oli tuolloin järisyttävä. Sadinmaan mukaan tästä oivalluksesta syntyneellä vanhurskauttamisopilla ei ollut juurikaan tekemistä Paavalin ajatusten kanssa, vaikka Luther käytti niitä kehittäessään oppiaan. Lutherin individualistinen armonkokemus ei laajentunut sosiaaliselle tasolle eikä läpäissyt hänen persoonaa. Tuloksena oli patologinen kristitty hahmo, joka saattoi sanoa olevansa hurskas ja samaan aikaan toteuttaa mitä suurinta pahuutta. "Enää ei tarvinnut seurata Kristusta, riitti kun uskoi häneen."

[Pieni lisäys tarvitaan, koska Sadinmaan mukaan kirkossa puhutaan nykyisin kuulijoille käsittämätöntä munkkilatinaa:
"Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella."]

Ero olisi ollut Sadinmaan mukaan valtaisa, jos kirkossa olisi opilliseksi lähtökohdaksi valittu kirkkoisä Ireneus (noin 130-202):

"Kun Augustinuksen mielestä ihminen ja maailma oli luotu täydelliseksi, niin Ireneuksen mielestä Jumala oli tarkoituksella jättänyt maailman epätäydelliseksi. Luominen ei ollut kertakaikkinen tapahtuma vaan jatkuva. Ihmisen oli siihen itse osallistuttava kehittymällä henkisesti. Epätäydellisyys oli välttämätön kehityksen ehto. Ireneuksen myötä ei olisi syntynyt mitään augustinolaista syyllisyyskirkkoa, ei perisyntioppia, ei mitään synnissä rypemistä, vaan pyrkimystä toteuttaa elämässä Jumalan kuvan kaltaisuutta, joka on lopullisesti tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa."

Jeesuksen esimerkin seuraaminen ja toiminnan vaatimus avaa kiinnostavia näkökulmia tie-vertauksiin konkretisoiden sitä. Varhainen kristillinen yhteisö kutsui itseään tieksi. Kyse oli tiestä orjuudesta vapauteen, ymmärtämättömyydestä ymmärrykseen. Sadinmaasta on syytä varautua, että tällä tiellä ei ole aina kesä eikä rento meininki. Onhan kyse Jeesuksen seuraamisesta, ei pelkästään joidenkin oppien totena pitämisestä.

"Kristinusko ei ole virasto. Se ei ole museo. Se ei ole oppirakennelma eikä uskonto. Kristinusko on tie. Kristittynä oleminen on tällä tiellä kulkemista. Olenko siis uskovainen? En. Olen tien kulkija. En usko oppiin Jumalasta, Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä vaan kuljen tiellä, jossa nämä tulevat eläväksi todellisuudeksi."

Kai Sadinmaalla on sanottavaa myös kirkon viroista. "Papin tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi." Jeesus muodosti yhteisön, josta tuli alkukirkko, mutta hän ei perustanut pappeutta. Yksikään apostoli ei nimittänyt seuraajiaan. Nykyisen pappeuden johtaminen alkuseurakunnasta on virhe. Pappeuden perustelu apostolisella jatkumolla alkoi vasta toisella vuosisadalla. Sadinmaan mukaan auktoriteetti annettiin orgaaniselle yhteisölle, ei erityiselle pappissäädylle. Pappi on yhteisönsä valitsema ja hänen auktoriteettinsa johtuu Jeesuksen yhteisölle antamasta auktoriteetista. Sadinmaan mukaan Jeesus ei tehnyt eroa papiston ja maallikon välille. Siksi pappeuden sakramentaalisuutta on riisuttava ja papit on pudotettava jalustalta välimiehen asemasta. Tuosta seuraa johdonmukaisesti, että piispatkin ovat täysin turhaa joukkoa. Tuomiokapitulin mielestä Sadinmaan eksytys kohosi huippuunsa, kun hän esitti, että esimerkiksi ehtoollista voidaan nauttia seurakuntalaisten kesken ilman papin läsnäoloa.

Kai Sadinmaan kirjan ensimmäinen luku on nimeltään Pelko. "Alussa oli pelko. Pelko oli jumalan luona, ja pelko oli jumala. Kaikki on syntynyt pelon voimalla." Sadinmaa näyttää miten monin tavoin meidän erilaisia pelkojamme voidaan käyttää muiden tarkoitusperien toteuttamiseksi. Tämä pelon ja epäluulon periaate tuhoaa tehokkaasti kaiken arvokkaan ja lopulta ihmisten välisen luottamuksen. Kirjan lopussa on hento toivon sarastus. Sadinmaan mukaan rakkauden virran ja elävän vuorovaikutuksen säilyttäminen on edelleen elintärkeää. Se koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä ja kansakuntia. On asetuttava heidän rinnalle, joiden ihmisarvo ja koko elämä on uhattuna.

Ihmisen korvaamaton arvo on nostettava jälleen esille. Se alkaa pienistä teoista, joilla maailmaa aletaan kammeta pois nykyiseltä reitiltä. Sadinmaa lainaa teologi Reinhold Niebuhrin ajatusta: "Liberalismi on liian intellektuaalinen, liian vähän emotionaalinen ollakseen historian vaikuttava voima." 

Protesti on lähimmäisenrakkauden lisäksi Sadinmaan kirjan kantavia teemoja: "Vastarinta on ainoa mahdollisuutemme säilyttää elämä maapallolla." Jeesuksen esimerkin mukaan se edellyttää asettumista eri leirien ulkopuolelle ja kieltäytymistä osallistua valtakulttuurin riistäviin rituaaleihin. Kaiken lisäksi pitäisi jaksaa säilyttää pyhä huolettomuus ja kyky heittäytyä ikuisen nyt-hetken varaan uskoen, että näkymättömät käsivarret ottavat meidät vastaan, sillä kaikki on lähtenyt Jumalasta ja palaa Jumalaan. Huomispäivä kyllä pitää itsestään huolen ja kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Kai Sadinmaan mukaan muutoksen teko on vaikea mutta ei mahdoton tehtävä, vaikka alun vyörytyksen jälkeen heikompiuskoisella lukijalla on jokseenkin toivoton olo. Sillä juuri meidän on se muutos saatava aikaan:

   "Jumalalla ei ole maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme. On meidän vallassamme, ojennammeko auttavan kätemme apua tarvitsevalle vai työnnämmekö hänet kauemmaksi. Jumalalla ei ole muita sanoja kuin ne, jotka me sanomme ja kirjoitamme. Hänellä ei ole muita ajatuksia kuin ne, jotka me ajattelemme. Ajatuksen kehdossa synnytämme todellisuuden. Vain me voimme pysäyttää vihan leviämisen, rasismin ja fasismin nousun. Jumala ei tee sitä puolestamme."

Kirja on syvästi tuntevan henkilön epätoivoinen hätähuuto. Se puhuttelee vilpittömällä avoimuudellaan.


Tommi

Muutama lisäys:
Perttu Häkkinen haastatteli Kai Sadinmaata kirjan ilmestyttyä. Haastattelu syyskuulta 2017 on Yle Areenassa. Otsikko on Kapinalliset papit, sillä toisena vieraana on Åbo Akademin dosentti Patrik Hagman kirjansa Vastarintausko johdosta.

Viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen: Kai Sadinmaan vastaus ei tyydyttänyt tuomiokapitulia ja hänen pappisoikeutensa poistettiin. Sadinmaa erosi kirkosta. Ehkä hänen ajatuksensa kuitenkin jäivät itämään. Uusimmassa Kirkko & koti -lehdessä 26.10.2022 kannen pääotsikko on:Sirpa Kähkönen on heikompien puolella. Lehdessä Kauniaisten pappi Kari Kuula kirjoittaa Sadinmaan hengessä pelastuksesta (s. 6-7).

"Nyt jos koskaan pitäisi havahtua Jeesuksen kutsuun luopua omastaan. Luopuminen on antamista." Ei enempää vaatteita, neliöitä ja etelänmatkoja vaan kestävämpää elämäntapaa. Ihmisen on pakotettava itsensä lopumaan saavuttamistaan eduista. "Tällaista kääntymistä julistaessaan kirkko seuraa Jeesusta."

Ja Paavalin seurakunta Helsingissä sambaa hoosiannaa 2022.

Jahven luonnekuva

C. G. Jung : Job saa vastauksen (suomentanut Sinikka Kallio. Otava, 1974)

"Naiivi olettamus tai ennakkokuvitelma, että creator mundi, maailman Luoja, on tietoinen olento, on epäilemättä ollut seurauksiltaan kohtalokas, sillä se on myöhemmin johtanut uskomattomiin loogisiin sekaannuksiin. Niinpä esimerkiksi ei olisi koskaan tarvinnut turvautua sellaiseen mielettömään käsitteseen kuin privatio boni, hyvyyden puuttuminen (Jumalassa), ellei olisi ennalta otaksuttu mahdottomaksi, että hyvä Jumala tietoisesti tekee pahoja tekoja. Jos sitä vastoin ajattelemme Jumalan olennoksi, joka ei tiedosta itseään eikä harkitse tekojaan, päädymme käsitykseen että Jumalan teot ovat moraalisen arvostelun ulottumattomissa ja ettei hänen hyvyytensä ja hirvittävyytensä kesken synny ristiriitaa."


Carl Gustav Jung (1875-1961) oli 76-vuotias, kun hän lopulta vuosikausien pohdinnan jälkeen ryhtyi kirjoittamaan tätä hurjaa teosta. Kirja ilmestyi 1952 ja aiheutti kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Tämä ei suinkaan ole ateistin rienakirja vaan vakaan sveitsiläisen protestanttisessa pappisperheessä kasvaneen tutkijan näkemys Jumalan varsinaisesta olemuksesta sellaisena kuin se Raamatun todistuksen mukaan ilmenee. Eräänlainen raikas häikäilemättömyys kirjalle on kyllä omiaan. Jung lataa tähän kaiken osaamisensa individuaatiosta, arkkityypeistä ja kollektiivisesta alitajunnasta. Tulos ei imartele analyysin kohdetta, Jahvea, jonka uskollinen palvelija Job on joutunut Saatanan rääkättäväksi:

"Tätä ennen hän [Job] oli ollut naiivi, oli kenties jopa elätellyt unelmaa 'rakkaasta' Jumalasta, hyväntahtoisesta herrasta ja valtiaasta ja oikeamielisestä tuomarista, kuvitellen että 'liitto' oli oikeuden pohjalle rakennettu ja että sopimuksen toinen osapuoli saattaisi vedota hänelle tunnustettuun oikeuteen. Ja että Jumala oli totuudellinen ja uskollinen tai ainakin oikeamielinen ja että hän, kuten kymmenen käskyn nojalla saattaisi päätellä, jossakin määrin tunnustaisi tietyt eettiset arvot tai edes tuntisi oman kantansa oikeuteen velvoittavaksi. Mutta kauhukseen Job saa nähdä, ettei Jahve ollutkaan ihminen, vaan eräässä mielessä vähemmän, nimittäin sitä mitä Jahve itse sanoo krokodiilista (Leviatanista) ...

"Murha ja tappo - mitäpä mokomalla väliä, ja kun niikseen sattuu, hän voi näytellä feodaaliherraa ja suoda omalle maaorjalleen ruhtinaallisen korvauksen vahingoista, joita ajometsästys tämän viljapelloilla on aiheuttanut. 'Vai niin, vai olet sinä menettänyt poikasi ja tyttäresi ja palvelusväkesi. Ei sillä väliä, minä annan sinulle uudet ja paremmat.'"

Nykyaikaiselle lukijalle Jobin tarina on karmea. Sitä se on kirkollekin, jolle kärsimys ja pahuus yleensäkin on epämukava aihe. Kotiseurakunnan aihetta käsittelevässä esitelmätilaisuudessa Jobin tarinalle annettiin muutamia tulkintavaihtoehtoja. Se voisi olla myös vertauskuva tai pelkkää satua. Mutta jospa sekin pitää ottaa aivan kirjaimellisesti? Jobin tarinassa kärsimyksen määrä on niin poikkeuksellinen, että Jung itsekin ihmettelee: 

"Jumalan käyttäytyminen on ihmisen kannalta katsoen niin pöyristyttävää, että on pakko kysyä: Onkohan tämän kaiken takana jokin syvältä lähtevä salattu motiivi? Olisiko Jahvella jokin salainen aihe vastustaa Jobia? Se voisi selittää, miksi hän niin kerkeästi antaa periksi Saatanalle. Mutta mitä on ihmisellä sellaista, mitä Jumalalla ei ole?"

600-300 e.Kr., jolloin Jobin kirja oletettavasti syntyi, oli jo saatu Raamatun mukaan erinäisiä todistuksia Jahvesta. Hän oli tunteidensa heiteltävänä ja kärsi itsekin siitä. Hän myönsi, että viha ja mustasukkaisuus kalvoivat häntä. Hyvyyttä ilmeni julmuuden rinnalla ja luovaa voimaa kompensoi hävityshalu. Yksikään puoli ei ollut esteenä toisen esiintymiselle. Jahve on antinomia, vastakohtien summa omassa itsessään. Jungin mukaan tuon kaltainen tila on kuviteltavissa vain, kun harkitseva tietoisuus puuttuu tai kun harkinta on voimatonta suostumista siihen mikä on. Kuvaava sana on amoraalinen. Jahve on ilmiö ja hän käyttäytyy kuin tajua vailla oleva olento.

"Jahven asenne on kaksimielinen: yhtäältä hän häikäilemättä polkee jalkoihinsa ihmisen onnen ja elämän, toisaalta taas hän ehdottomasti haluaa pitää ihmisen vastapuolenaan ja siten asettaa tämän suorastaan mahdottomaan tilanteeseen. Ensin hän käyttäytyy kuin mieletön, alkaen arvaamatta riehua luonnonmullistuksen tavoin. Seuraavassa hetkessä hän taas tahtoo, että häntä rakastetaan, kunnioitetaan, palvotaan ja ylistetään oikeamieliseksi. Herkästi hän äityy joka sanasta, jonka lausumme, jos vain on ounasteltavissa kritiikin häivääkään, kun taas omasta moraalikoodeksistaan hän ei vähääkään välitä, silloin kun hän toiminnassaan sattuu sen pykäliin törmäämään.
"Tuonkaltaisen Jumalan eteen voi ihminen vain pelolla ja vavistuksella nöyrtyä, yrittäen epäsuorasti lepyttää absoluuttista valtiasta, ylistämällä häntä määrättömästi ja osoittamalla huomiota herättävästi kuuliaisuutta. Mutta oikeasta luottamussuhteesta ei tässä voi olla puhetta, nykyajan ihmisen kannalta katsoen. Eikä ainakaan moraalista hyvitystä voi odottaa saavansa tuollaisen itseään tajuamattoman luonnonolennon taholta."