Nainen vaietkoon sanakirjojen teossa

Pip Williams : Kadonneiden sanojen kirja (suomentanut Tuulia Tipa. Into, 2023)

Uusi historiallisiin periaatteisiin
pohjaava englannin sanakirja
Toimittanut James A. H. Murray
Ensimmäinen osa: A-B
Oxford :
Clarendon Press
1888

Oxford English Dictionary, lyhyemmin OED oli massiivinen hanke. Lontoon filologisen seuran Kirjaamattomien sanojen toimikunta vaati 1857 koottavaksi uuden englannin kielen sanakirjan. Samuel Johnson oli laatinut sellaisen aiemmin vuonna 1755. Sen taso oli jäänyt kovin vaatimattomaksi omalaatuisen oikeinkirjoituksen sekä hämärien selitysten vuoksi. Nyt piti koota kirjasarja, joka sisältää kaikki englanninkielen sanat, määritelmät niille sekä esimerkkejä niiden käytöstä tekstilähteissä vanhimmasta uudempaan.

Lontoossa syntynyt, sittemmin Australiaan muuttanut kirjailija Pip Williams luki OED:n syntyhistoriasta. Kaksi kysymystä alkoi vaivata häntä: Merkitsevätkö sanat eri asioita naisille ja miehille? Jos näin on, niin kadotammeko kenties jotakin sanojen määrittelyvaiheessa? Hän jäi miettimään, missä naiset tässä tarinassa olivat.

”Päätin, että naisten puuttumisella oli merkitystä. Edustuksen puute saattoi merkitä, että Oxford English Dictionaryn ensimmäisessä painoksessa suosittiin miesten kokemuksia ja käsityksiä. Eikä vain miesten yleensä, vaan vanhojen, valkoisten, viktoriaanisten miesten.”

Hän kirjoitti kirjan, koska halusi ymmärtää kuinka tapa määritellä kieltä voi määritellä myös sen käyttäjää. Siksi hän loi kuvitteellisen tytön, Esmen, jonka kasvu ja elämän vaiheet nivoutuvat elimellisesti sanakirjan toimitustyöhön. Williams liittää Esmen tarinaan OED:n historian lisäksi kaksi keskeistä yhteiskunnallista tapahtumaa Englannissa eli naisten äänioikeusliikkeen sekä ensimmäisen maailmansodan. Hän säilytti noiden tapahtumien todelliset pääpiirteet sekä niiden aikajanan. Huolelliseen tutkimustyöhön perustuva fakta, aidot henkilöt sekä tapahtumapaikat lyövät miellyttävästi kättä fiktion kanssa, jolloin kokonaisuus hengittää uskottavan eloisasti.

”Päivä oli jo melkein päättynyt, kun palasin Scriptoriumiin. Tildan postikortti lojui pulpetillani. Luin sen uudelleen, kirjoitin uuden sanalapun ja jäljensin sen.”

SISTERHOOD
”I’m glad you have joined the sisterhood and will be adding your voice to the cry.”

Tilda Taylor, 1912

[postikortissa: Olen kuitenkin iloinen, että olet liittynyt sisarkuntaan ja vetoomuksissamme kuuluu sinunkin äänesi – jo oli aikakin.]
”Kävin albumit läpi. Sisterhood oli jo julkaistu. Päämerkitys viittasi tavalla tai toisella luostarin sisarkuntaan ja nunnien väliseen sisaruuteen. Tildan sitaatti kuului toiseen merkitysjoukkoon: Käytetään väljästi merkitsemään ryhmää naisia, joilla on jokin yhteinen tavoite, ominaisuus tai kutsumus. Usein kielteisessä sävyssä.

”Kävelin lokerikon luo ja etsin alkuperäiset laput käsiini. Suurin osa sitaateista oli lehtileikkeistä. Eräissä artikkeleissa puhuttiin naisista, jotka ajavat asioita ymmärtämättä niistä mitään, ja joku vapaaehtoinen oli alleviivannut siitä sanat kirkuva sisarkunta. Viimeisin lappu, vuonna 1909 kirjoitetusta artikkelista, kuvasi suffragettinaisia korkeasti koulutetuksi, rääkyväksi, lapsettomaksi ja aviomiehettömäksi sisarkunnaksi.
Sitaatit olivat kaikki loukkaavia, ja minua rohkaisi tieto siitä, että tohtori Murray oli torjunut ne. Kirjoitin julkaistun merkityksen silti uudelle lapulle ilman sanoja usein kielteisessä sävyssä ja kiinnitin jäljennöksen Tildan sitaatista sen eteen. Sitten työnsin laput täydennysosan sanoille varattuun lokeroon.”

”Kun käännyin pois hyllyjen luota, näin isän katsovan minua.
’Mitä mieltä sinä olet sanomalehdistä merkityslähteinä?’ hän kysyi.
’Mitä muuta näit?’
Isä hymyili, mutta se näytti työläältä. ’Ei minua haittaa, että lisäät sanoja lokeroihin. Vaikka sitaattisi eivät olisikaan tekstilähteestä, ne voivat innostaa muita etsimään jotakin samantapaista. Uusien sanojen ymmärtämisessä lehtiartikkelit ovat parasta, mitä meillä on. James saa nykyisin olla perustelemassa niiden kelpoisuutta tuon tuosta.’
Mietin lehtileikettä, jonka olin juuri lukenut. ’Enpä tiedä’, sanoin. ’Usein ne ovat melkeinpä vain mielipiteitä, ja jos halutaan merkitysten perustuvan pelkkiin mielipiteisiin, ainakin pitäisi kuulla kaikkia osapuolia. Eikä kaikilla ole sanomalehtiä äänitorvenaan.’
’Sittenhän on hyvä, että joillakin heistä on sinut.'”

Sisarkunnalla on kirjassa erityinen paino. Romaanin kertoja, Esme, on äidin kuoltua kasvanut liberaalin isänsä kasvattamana. Naiseksi varttuminen on sentään isällekin ollut hiukan liian vaativaa. Siksi Esmen lähipiirin naiset nousevat tärkeään rooliin. On Murrayn perheen lukutaidoton palvelijatar Lizzie, joka on hyvä peili yläluokkaiselle Esmelle. Osuus heidän yhteisestä toipumislomasta maaseudulla Walesin lähistöllä on erityisen koskettava ja Esme saa nähdä uuden puolen Lizziestä. Näyttelijä Tilda Taylor esittelee Esmelle järeillä aseilla taistelevan feminismin. Ja läpi koko teoksen kirjoittaa Esmen kummitäti Edith ”Ditte” Thompson Esmelle ja hänen isälleen kiehtovia ja kasvattavia kirjeitä.

Leksikografin kotona ovat sanat ja niiden merkitykset olleet isän ja tyttären yhteinen harrastus. Esme on saanut pienestä pitäen tulla mukaan Scriptoriumiin – todellisuudessa Murrayn puutarhavajaan – ja oleskella tutkijoiden pöydän alla. Tästä perspektiivistä Pip Williams pystyy mainiosti kuvaamaan Scrippyssä tehtävän sanakirjatyön eri vaiheita. Siellä Esme myös löytää kohtalokkaan sanan, joka johdattaa hänet tekemään omia päätelmiä sanojen tärkeydestä, sopivuudesta, merkityksestä. Sanakirjasta hylätyt sanat olivat hänestä kuin pesästä pudonneita linnunpoikasia. Pienenä hän kyseli isältään, unohdetaanko sellaiset sanat, jotka eivät pääse sanakirjaan. Myöhemmin päästyään avustamaan sanakirjan teossa näkemys alkaa terävöityä.

Williams käyttää etevästi sanakirjassa esiintyviä sanoja Esmen elämän isoissa käänteissä. Niiden avulla hän avaa esimerkiksi ensimmäisten kuukautisten aiheuttaman hämmennyksen sekä synnytyksen tunnemyrskyn. Tämä on muuten kirja, joka mielestäni kannattaa lukea tarkasti kirjailijan kiitoksia myöten. Mentor, Encourage, Aid, Respect, Love… hmm, kävisivät tämän kirjan asiasanoiksikin.

”…kysyin: ’Lizzie, miksi sinä teet ristipistotöitä?’
Lizzie oli hiljaa hyvin pitkään. Hän laskosti pyykkinsä ja vaihtoi vuoteensa lakanat.
Lakkasin odottamasta vastausta ja palasin lukemaan Ditten isälle kirjoittamaa kirjettä. Oletko miettinyt, mitä sitten, kun Esme on liian iso St Barnabasiin? Kuvittelin pääni putkahtavan ulos luokkahuoneen savupiipusta ja käsieni työntyvän ikkunoista rakennuksen molemmin puolin.
’Varmaan minä kaipaan käsille jotain tekemistä’, Lizzie sanoi.
Hetkeen en muistanut, mitä olin kysynyt. ’Ja todistusta, että olen olemassa’, hän lisäsi.
’Mutta sehän on hupsua. Tietysti sinä olet olemassa.’
Lizzie keskeytti vuoteen sijaamisen ja katsoi minua niin totisena, että laskin Ditten kirjeen käsistäni.
’Minä siivoan, autan ruoanlaitossa, sytytän tulet. Kaikki mitä teen joko syödään tai sotketaan tai poltetaan – päivän lopuksi mistään ei näe, että edes olin täällä.’ Hän piti tauon, polvistui viereeni ja silitti mekkoni reunan kirjailua. Se peitti kohdan, jonka Lizzie oli parsinut, kun olin repinyt mekon karhunvatukkapensaaseen.
’Minun ompelukset ei katoa minnekään’, hän sanoi. ’Kun katson niitä, tulee semmoinen olo… no, en tiedä, miksi sitä sanotaan. Niin kuin olisin täällä aina.’
’Pysyvä’, sanoin. ’Miltä sinusta sitten muulloin tuntuu?’
’Vähän kuin voikukalta ennen tuulenpuuskaa.'”

OED:n ensimmäinen albumi A-ant vaati 10 vuoden työn ja se ilmestyi 1884. Alunperin arveltiin, että tuolloin olisi jo päästy Z:aan. 1888 julkaistiin ensimmäinen osa A-B. 1928 ilmestyi viimeinen 12. osa, V-Z. 150 miestä kokoontui juhlistamaan tapahtumaa Lontooseen, 71 vuotta sen jälkeen, kun sanakirjan laatimista ehdotettiin ensimmäistä kertaa. Pääministeri Baldwin johti puhetta. Naisia ei juhlaan kutsuttu, mutta kuusi heistä sai seurata herraseurueen ateriointia Goldsmiths’ Hallin parvelta. Yksi naisista oli Edith Thompson:

”Vain vähän aikaa aiemmin Esme oli sanonut minulle olleensa aina sanakirjan orjatar. Sanakirja oli hänen herransa, niin hän sanoi. Vaikka varsinainen sanakirjatyö jäi taakse, sanakirja määritti häntä yhä. Näistä kahleista huolimatta hänelle ei suotu edes paikkaa parvelta.
Miehet söivät saumon souillia hollandaisekastikkeella, ja jälkiruoaksi oli mousse glassée favoritea. He joivat vuoden 1907 Chateau Margaux’ta. Meille jaettiin ohjelmalehtinen, ja siihen sisältyi menyy – varmastikin tahatonta julmuutta.”

Tommi

PS:
Sanakirjan synnystä ja Pip Williamsista voi lukea esimerkiksi australialaiselta ABC.net-sivulta.

abc.net.au/news/history-of-the-oxford-english-dictionary/12010628

Nuo yksinäiset naiset kerrostaloasunnoissaan

Hanna Weselius: Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023.

Jos antaisimme teoksille tähtiä yhdestä viiteen, tämä romaani saisi täydet viisi.

Kirjailija Hanna Weselius, valokuvataiteen yliopistonlehtori, kertoo teoksen saaneen alkusysäyksensä Suomen Kuvalehden vuonna 2018 ilmestyneestä artikkelista Ovessa lukee Karvonen. Artikkeli selvitti, mitä tapahtuu, kun lähiomaiseton ja sukulaiseton ihminen kuolee. Weseliusta jäivät mietityttämään kerrostalojen vanhat yksinäiset naiset.

Nimetön-romaani päähenkilö on kerrostalon 4. kerroksen asunnon yksineläjä, nimeltään Nanette Kottarainen, iältään 90+. Hän havahtuu ajan hurjaan kiitoon ja päättää, että hänen päiväkirjamerkintöjään yhdeksältä vuosikymmeneltä olisi syytä kirjoittaa puhtaaksi. Hän palkkaa urakkaa tekemään Leilan. Nanette valitsee huolellisesti, mitkä tekstit käsitellään, eikä Leilalla ole lupa tehdä omin päin mitään muutoksia. Joihinkin teksteihin Nanette lisää ulkoasuun liittyviä tarkennuksia tyyliin Leila, kursiiviin!

Näin lukija pääsee hiljalleen Nanetten maailmaan. Lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan hän ei kerro mitään, vaan merkinnät alkavat siitä, kun hän 18-vuotiaana (vuonna 1948) saapuu Helsinkiin Felix-herran taloudenhoitajaksi. Luonnollisesti Nanette kirjoittaa yhä kaiken aikaa, joten kirjoituksissa kuvaillaan myös kotiapuna käyvää Muhammedia sekä kerrostalon muuta elämää, ja menneisyys lomittuu nykyisyyteen.

Kehyskertomuksessa Leila kertoo kahvilassa Nanettesta ja puhtaaksikirjoittamisesta naiselle, joka myös liittyy vähitellen paljastuvaan juonikuvioon. Kahvilatilanteet ja puhtaaksikirjoitetut jaksot eri vuosikymmeniltä vuorottelevat. Luvut ovat lyhyehköjä, ja kuten Outi Hytönen toteaa kirja-arviossaan Suomen Kuvalehdessä 37/2023, ”jokainen [luku] on helmi nauhassa, jokainen palkitsee lukijan erikseen”. Paremmin ei sitä voi sanoa.

Nanette on Felixin palveluksessa voinut hankkia kielitaitoa ja sivistystä. Hän muistelee käyntejään maailman taidegallerioissa, joissa hänen katseensa fokusoituu etenkin Goyan ja Picasson maalauksiin ja etsauksiin. Nanettea askarruttaa paitsi tapa, jolla arvostetut mestarit kuvaavat naista, myös heidän sota-aiheiset teoksensa. Kuvataiteen lisäksi Nanette kuluttaa jazzmusiikkia ja tekee selkoa useiden naislaulajien urasta ja esiintymisistä sekä niihin liittyvistä omista muistoistaan.

Hänen kolmas intohimonsa kohde ovat valokuvat ja videot. Nanetten kaupassakäyntiapulainen Muhammed auttaa etsimään ja katsomaan Ukrainan sodasta someen päätyneitä videoita, ja Nanette itse on valokuvannut uhkarohkeasti kiipeillen muun muassa puluja (ollen silloin iältään ”vain” 60+). Itsekin hän muistuttaa lintua sitä enemmän, mitä vanhemmaksi hän tulee.

Vuosikymmenet Felixiä palvellut Nanette uskaltaa nyt vanhana naisena sanoa suoraan, mitä ajattelee miehistä sekä ”lopun ajan patriarkaatista”, joka ”pullistelee kuin kuoleva rupikonna”. Sekä itse Felixistä, joka Nanetten arvion mukaan oli ”pehmeä ja hellämielinen, sellainen, ettei hän olisi ikinä saanut mitään, jollei kaikkea olisi annettu hänelle”.

Vaikka Nanette (vihdoinkin) puhuu suunsa puhtaaksi, niin pohjimmiltaan hän on nöyrä:

”Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään. He hymyilevät kuin pienet jumalat ja vaikenevat kaikista vähänkin hankalista asioista. Heitä riittää, kumma kyllä, vaikka mitään järkeä heidän ajattelussaan ei ole. Päinvastoin: jokaista heidän eteensä saamaansa onnen ja menestyksen murusta kohti jostain näkymättömästä loukosta löytyy aina joukko ihmisiä ja eläimiä, jonka ansiota kaikki on. Tämä on itsestään selvää jokaiselle rätti kourassa syntyneelle.”

Nanette Kottarainen on käytännöllinen tahtoihminen, joka näkee aina, mitä on tehtävä, ja tekee sen. Hänellä ei ole illuusioita siitä, kenellä on todellinen valta, ketkä maailmaa pyörittävät. Vanhana hän miettii erilaisia järjestyksiä, tiedostaen että hänen omansa on vain yksi lukemattomista. Voi täyttää tilan ”pelkällä käytännöllisellä periksiantamattomuudella”.

Tämä älykkään, lahjomattoman, iäkkään ja perheettömän naisen muotokuva on kiinnostava ja yllättävän hauskakin. Hanna Weselius, valokuvataiteen akateeminen tutkija, osaa havainnollistaa ja pukea sanoiksi kuvia verrattomasti. Ne jäävät mieleen. Ihmissuhteiden ympärille punoutuva juoni taas puntaroi hyväksikäyttämistä, uskoutumista, naisten ystävyyttä sekä sitä, miksi joskus on pakko hylätä. Jäin pohtimaan pitkäksi aikaa.

Myös sodanvastainen teema nousee vahvasti esiin. Nanette on kokenut lapsena yhden sodan eikä halua muistella sitä. Uudet sodat ja sotavarustelu tuntuvat tökkäävän häntä kipeään hermoon, Trinity-pommi ja saksalaisten ”Kriegstheater” sekä uudemman ajan Bosnian, Tshetshenian ja Ukrainan sodat. Varsinkin Ukrainan sodasta tarjolla on liikaakin katseltavaa kenelle tahansa.

”Katson kuolleen sotilaan reisiä ja sääriä, ne ovat hyvin nuoren ihmisen pulleat, voimakkaat jalat. Sukissa on värikkäitä kuvioita, niiden aiheesta en sentään pääse aivan selville, mutta ne voivat hyvin olla sellaiset Happy Socksit, joita Muhammedkin käyttää. Sellaiset itse asiassa odottavat Muhammedia myös hänen pikku joulupaketissaan, jonka minä olen sitonut kierrätyspaperinarulla.”

Kirjasta löytää suorastaan aforismeja: ”… se, mitä toiset ihmiset haluavat, kiinnostaa ihmisiä aina enemmän kuin vastaukset mihinkään muihin kysymyksiin”. ”En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten tilanteesta riippuen mistä tahansa joukosta asioita voidaan sanoa, että ne liittyvät kaikki toisiinsa kokonaan tai että ne eivät liity toisiinsa millään tavalla.” ”Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.”

Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva on elegantti, hallittu ja tyylikäs. Nanetten uskottavuutta lisää hänen käyttämänsä kieli; flunssan sijaan hän puhuu lentsusta ja puuvillan sijaan pumpulikankaasta. Ja vaikka ideataso rönsyää herkullisesti moneen suuntaan, kaikki pysyy kontrolloituna. Mestariteos, ehdoton Finlandia-palkintoehdokas, ellei jopa voittaja.

Suosittelen kaikille hyvän uuden kirjallisuuden ystäville. Hanna Weselius on aktiivinen kirjoittaja, jolta on ilmestynyt muun muassa romaanit Alma! (2016) ja Sateenkaariportaat (2021).

[Huomautus 12.11.2023. Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva ei tullut valituksi ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Linkki Ylen juttuun vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista.]

Taina

Nainen häviää aina

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Suomentanut Arto Schroderus. WSOY 2020.

Me naiset palelemme keskivertotoimistossa, koska toimiston koneellinen ilmastointi on säädetty 40-vuotiaan, 70-kiloisen keskivertomiehen fysiologiaan sopivaksi. Emme yletä kauppojen ylimmille hyllyille, ja autoa joudumme ajamaan epämukavassa asennossa. Lääketieteelliset tärkeät kokeet tehdään miehille, ja tulokset johdetaan mieskehojen reaktioiden mukaan, vaikka naisen keho toimii toisin.

Siinä muutama kiusallinen fakta englantilaisen feministin ja kirjailijan Caroline Criado Perezin opuksesta Näkymättömät naiset. Teos osoittaa tilastojen avulla, miten puolet maailman ihmisistä jätetään järjestelmällisesti huomioimatta. Ei mikään hyvän mielen kirja, mutta havahduttava.

Naisten sivuuttaminen suunnittelussa ja datan keruussa on ikivanha tapa. Criado Perez muistuttaa, että tottumuksia on mahdollista muuttaa. Pitää vain alkaa kerätä dataa, jossa naiset ovat mukana. Muuten käy niin, että nainen häviää aina. Hän ei näy datassa, ja hän häviää varmemmin kilpailun elämän kaikilla rintamilla.

Toimistossa paleleminen tai hankala ylähyllylle kuikkiminen on ärsyttävää, mutta ei sentään hengenvaarallista. ”Toisin kuin se että kolaroi autossa, jonka turvaominaisuuksissa ei ole otettu huomioon naisen kehon mittoja. Tai se että saa sydänkohtauksen, joka jää diagnosoimatta, koska oireita pidetään ’epätyypillisinä’ ”, kirjoittaa Criado Perez.

Hän huomauttaa, että tekoälyn yleistyessä olisi erityisen tärkeätä syöttää oikeata pohjatietoa. Jos tekoälyjä koulutetaan puutteellisella datalla, virheet ja puutteet vain kertautuvat. Pitäisi huomioida sellaiset asiat kuin naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Criado Perezin mukaan nämä kolme asiaa koskettavat naisten elämää laaja-alaisesti ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, ”oli sitten kyse julkisista liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta”.

Ja lisää arkipäivän haasteita: Criado Perez moittii keskimääräisiä älypuhelimia liian suuriksi. Ne ovat naisten käsiin kömpelöitä. Tästä olen eri mieltä, minusta iso älypuhelin on mitä parhain, mutta minulla onkin (isä-Einolta perityt) pitkät sormet ja kämmenet.

Mutta entäs urheilutekniikka. Juoksumaton kalorimittarin näyttämät kulutuslukemat ovat lähempänä Referenssimiehen tilannetta; nainen kuluttaa keskimäärin 8% vähemmän kaloreita kuin samanpainoinen mies. (Epäreilua, eikö?) Nykyään käytetään mielellään sovelluksia, jotka kulkevat kätevästi älypuhelimissa. Se vain, että naisten vaatteissa, toisin kuin miehillä, ei välttämättä ole sellaisia taskuja, joihin tuon kätevän älypuhelimen voisi sijoittaa.

Kun puhutaan köyhemmistä maista, siirrytään tekniikan ja tieteen syrjivyydestä järkyttäviin ruohonjuuritason ongelmiin. Niinkin arkinen asia kuin wc:ssä käynti voi tuottaa vaikeuksia. YK:n mukaan yksi kolmesta naisesta ei pääse turvallisesti käymälään. Meidän täällä Suomessa on ehkä vaikea käsittää, millainen ongelma voi olla vessareissu Bangladeshissä, tai Intiassa, jossa miehet paikoin hyökkäilevät pimeyden turvin naisten kimppuun.

Naiset pelkäävät bussipysäkeillä, junalaitureilla, parkkihalleissa ja yleensä pimeässä. Varakkaammat naiset menevät omalla autolla tai taksilla, mutta monella ei ole muuta neuvoa kuin käyttää julkista liikennettä. Intian julkinen liikenne on surullisenkuuluisa vaarallisuudestaan.

Criado Perezin selostukset lääketieteestä ja naisten sivuuttamisesta ovat hyytäviä. Esimerkiksi työperäisiä syöpiä on tutkittu hyvin miesvoittoisesti. Fyysinen tai kemiallinen altistuminen naisten töissä on jäänyt vähemmälle huomiolle.

”Miehillä ja naisilla on erilaiset immuunijärjestelmät ja erilaiset hormonit. Molemmat voivat vaikuttaa siihen, miten kemikaalit imeytyvät elimistöön. Naiset ovat yleensä pienempiä ja ohutihoisempia kuin miehet, mikä saattaa tarkoittaa, että he sietävät myrkyllisiä aineita pienempinä altistuksina kuin miehet. Tämän pienemmän kynnysarvon lisäksi naisen keholla on suurempi rasvaprosentti – – – jotkin kemikaalit kertyvät rasvasoluihin. Seurauksena on se, että Referenssimiehelle turvallinen säteilymäärä on naisille kaikkea muuta kuin turvallinen. Sama pätee moniin yleisessä käytössä oleviin kemikaaleihin. Ja silti emme pääse irti asenteesta, jossa ainoat oikeat oletusmiehen arvot pätevät kaikkialla.”

Lääketieteen koulutuksessa sukupuoleen liittyvä informaatio saatetaan ohittaa silloinkin, kun käsiteltävän aiheen sukupuolierot ovat olleet jo pitkään tiedossa, kuten alkoholin vaikutus elimistöön. Sydänkohtauksia ei osata hoitaa, koska naisten epätyypillisiä oireita ei tunnisteta. Vaikka tutkimusdataa on saatu esimerkiksi verisuonten vanhenemisesta eri tavalla miehillä ja naisilla sekä stressireaktioiden erilaisuudesta solutasolla, niin siltikin tahtoo unohtua, että miehen ja naisen kehot ovat erilaiset.

Criado Perez kertoo surkuhupaisan esimerkin lontoolaisesta suuresta kirjakaupasta vuodelta 2017. ”Asiat eivät olleet muuttuneet. ’Human Anatomy’ -nimisten kirjojen kansia koristivat edelleen lihaksikkaat miehet. Molemmille sukupuolille yhteisiä ominaisuuksia kuvaavissa piirroksissa esiintyvillä hahmoilla oli turhan usein penis. Löysin julisteita nimeltä ’Korvat, nenä ja kurkku’, ’Hermosto’, ’Lihaksisto’ ja ’Verenkierto ja sisäelimet’, ja kaikissa oli suuren mittakaavan piirros miehestä. Verenkiertojulisteen reunassa oli toki pieni ’naisen lantio’, mistä minä ja naisen lantioni olimme tietysti hirmu kiitollisia.”

Kirjan yksi tärkeä viesti on kehittyviin maihin vietävien projektien suuntaaminen oikein. Hyvää tarkoittavat auttajat saattavat sivuuttaa naiset kokonaan, kun ovat kehittämässä naisten vastuulla olevia asioita. Kirja kertoo epäonnistuneesta projektista, jossa yritettiin viedä ”myrkyttömiä” liesiä Bangladeshiin ja Intiaan, ottamatta huomioon kaikkea sitä, mikä liittyi naisten työskentelyyn ja laajaan vastuuseen kotona. Pitäisi ymmärtää myös kulttuurisidonnaisuus, esimerkiksi se voiko nainen toimia itsenäisesti ja olla eri mieltä kuin perheen miehet.

Näkymättömät naiset ilmestyi ennen koronapandemiaa ja Venäjän aloittamaa raakalaismaista hyökkäyssotaa, eikä länsi ollut vielä hylännyt Afganistania. Criado Perez toteaa kriisien ja mullistusten aina heikentävän erityisesti naisten asemaa, joten näkymä on surullinen. Ihmisoikeuksia on kiristetty kautta maailman poikkeustiloihin ja kriisiaikoihin vedoten. Naisilla on jo ennestään haavoittuvampi asema. Lisäksi ilmastonmuutos tekee maailmasta entistäkin vaarallisemman. Kun 1970-luvulla kirjattiin 743 luonnonkatastrofia (tulvia, myrskyjä, kuivuutta, hellettä), niin 2000–2010 katastrofeja oli 3496. Tämä iskee pahasti naisiin.

”- – katastrofeissa, sekasorrossa ja yhteiskunnan murenemisessa on jotain, mikä saa vanhat ennakkoluulot näyttämään oikeutetuilta. Tekosyitähän meillä riittää. Meidän täytyy keskittyä talouden rakentamiseen – – Meidän täytyy keskittyä pelastamaan henkiä – – Nämä tekosyyt eivät totta puhuen kelpaa. Oikeasti me suljemme naiset pois, koska pidämme puolen väestön oikeuksia vähemmistöintressinä.”

Criado Perezin sanoma kautta kirjan on selkeä: otetaan naiset mukaan. On jopa tutkittua tietoa siitä, että naisten ottaminen mukaan päätöksentekoon edistää yhteiskunnan rauhanomaisuutta.

Teos valittiin Royal Societyn vuoden tietokirjaksi 2019 sekä Financial Timesin vuoden bisneskirjaksi 2019.

Taina

Diiva silkkilakanoissaan

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2022.

Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.

Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.

Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.

Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.

Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.

Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.

Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.

”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”

Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.

Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.

”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”

Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.

”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”

Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.

Taina

Canthilaista kaulinta patriarkaatille!

Kaari Utrio : Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (Tammi, 2008)

”Napoleonin simppelin mielipiteen mukaan valta on sillä, jolla on enemmän tykkejä. Demokratiassa valta on sillä, jonka takana seisovat suuremmat joukot. Mutta mikä on paavin valta, jolla ei ole tykkejä eikä äänestäjiä?
Paljon vaikeampaa on arvioida vaikutusvaltaa varsinkin pitkällä tähtäyksellä. 1800-luvun lopulla Suomen mahtavin mies oli kenraalikuvernööri Feodor Heiden. Hänellä oli joukkoja ja keisarin korva, sotilaallinen ja poliittinen valta. Kuka olisi voinut silloin arvioida, että kuopiolaisen, kiistanalaisia näytelmiä kirjoittelevan kauppiasmatamin nimi ja ajatukset säilyvät ja vaikuttavat kauan sen jälkeen, kun Heidenin nimen muistavat vain historiantutkijat?”

Kirjan kannessa on nainen parhaissa vuosissaan, ryhdikkään vahvatahtoinen. Hän hymyilee itsevarmasti ja katsoo lukijaa suoraan silmiin. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat niin provosoivia, että ne lähes automaattisesti sulkevat mahdollisesta lukijakunnasta puolet pois. Mutta teille, te maskuliiniutenne kanssa kipuilevat veljeni, voin vakuuttaa, että mitään pelättävää ei ole. Kiilusilmäisyys jää pelkästään otsikon tasolle. Kannattaa tarttua näihin Kaari Utrion koottuihin lehtikirjoituksiin ja perehtyä erään feministioletetun henkilön sielunmaisemaan. Kirjassa käsitellään monia tärkeitä ja ajattomia aiheita, muun muassa kalastusta:

”- Aikamoinen jytke, isäntä huomautti liioitellun tyynesti.
– Taitaa olla iso.
Verkosta nousi piskuinen kuhanrääpäle, kivikuollut ja liikkumaton. Soutaja tirskahti. Oli juuri päätetty nostaa verkot pois. Kala ei liiemmin liikuskellut Painion järvessä. Naapurien verkonpaikat ammottivat jo tyhjyyttään.
Vesi kuohui veneen vieressä. Hylje! soutajan mielessä välähti.
Hauki se oli, yli yksitoistakiloinen, toista metriä pitkä. Ei sitä saatu tapetuksi veneessä, kun ei sattunut pumppuhaulikkoa mukaan.
…
Olen tehnyt elämässäni suuria, jopa uraauurtavia töitä. Olen vastaanottanut palkintoja ja tunnustuksia. Olen ollut mukana tilaisuuksissa, joita yleisesti pidetään tärkeinä. Olen tavannut mielenkiintoisia ja jännittäviä henkilöitä, myös sellaisia, joilla on niin sanottu asema.
Mutta voittaako mikään kahdeksan kilon kuhaa?
Ei. Suurin tapahtuma elämässäni rakastumisen, lasten ja lastenlasten syntymisen jälkeen on iso kala.
Se on terveellinen ajatus: selkäydin kertoo yhä, mikä on tärkeää.”

Kirjaston hyllyttäjänä olen oppinut tuntemaan Utrion laajojen (painavien) historiallisten romaanien tekijänä. Hän itsekin pitää itseään pitkän proosan puurtajana. Hän nauttii, kun edessä odottaa pitkäjännitteinen työrupeama. Omien sanojensa mukaan hän on ”ahkera, tunnollinen muurahainen, mahdollisimman kaukana herkästä lyyrikosta tai iskevästä intellektuellista”, kurinalainen työnarkomaani, joka vielä kiintyy surkuhupaisasti romaaniensa henkilöihin.

Vuoden 1984 jälkeen tilanne muuttui. Hän julkaisi kirjan Eevan tyttäret, joka sinkautti hänet kertaheitolla seminaarien ja esitelmätilaisuuksien halutuksi puhujaksi. Julkisuus ja aiheen aiheuttama kiistely johtivat siihen, että useat lehdet pyysivät häntä kolumnistiksi. Lehtien kirjo on kiinnostava: Insinööriuutisista iltapäivälehtiin, ET:stä Keskisuomalaiseen, muutamia mainitakseni.

On aihe mikä tahansa, sitä käsitellään rakentavasti ja asiallisesti, toki feministisessä valaistuksessa:
”Joulun alla kävelin Helsingin Aleksin päästä päähän. Suuri kauppakatu on yhtä vaatefirmaa. Aleksin kulmilla ymmärtää, mitä ruumis merkitsee nykyihmiselle. Lihan rinnalla sielu on pelkkä hiiri. Viisikymmentä rättiliikettä, yksi kirjakauppa.”

Näistä lehtikirjoituksista vuosilta 1984-2008 Kaari Utrio on valinnut runsaat sata sellaista, jotka ovat hänelle merkityksellisiä. Kahdesta ja puolestasadasta kolumnista hän jätti pois maailman tapahtumia, kotimaan politiikkaa sekä historiallisia aiheita käsitteleviä. Historia tulee kyllä kiinnostavasti ja luontevasti esille aika ajoin antamaan syvyyttä aiheen käsittelylle. Kirjaan kootut artikkelit eivät ole ilmestymisvuoden tai lehtien mukaisessa järjestyksessä. Ne on ryhmitelty väljästi seitsemään lukuun.

Niin, tuo aiheiden käsittely. Utrio itse sanoo, että 80-luvun tekstit ovat jäykkiä. Kirjoitustapa ja asioiden mieltäminen on noista ajoista muuttunut. Hän on kovin kriittinen omien teksiensä suhteen. Tarpeettoman kriittinen, sillä jos vaikka ei jakaisikaan kirjoittajan näkemyksiä asioista, niin näiden lukeminen palvelee myös toista tarkoitusta. Näistä valioaineista oppii, miten napakka ja puhutteleva lehtikirjoitus pitää rakentaa. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen. Kieli ja rakenne pitää hioa tarkkaan, sillä rajoitetulla määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tässä kokoelmassa tarkkuus on silmiinpistävää, ja siksi näiden tekstien lukeminen on nautinnollista.

Tekisi mieli lainata tähän kohtaan koko artikkeli Koivuklapin kauneus vuodelta 2003, joka on mielestäni kokoelman kruunu. Lyhyt juttu, joka pystyy yhdistämään johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi puupinojen estetiikan, koivuhalon olemuksen, suomalaisen lauserakenteen kauneuden, pönttöuunin ja sähköturbiinin vertailun, hiukkaspäästöt ja ikääntyneen rakennustekniikan on suvereeni suoritus. Ei, pakko ottaa siitä edes kolme lausetta, sen kulminaatio:

”Luonnonmukaisin menetelmin, eli raatamalla, tuotettu lämpö suo eri nautinnon kuin napilla painettu. Se tuoksuu ja tuntuu erilaiselta, ystävälliseltä. Ero on sama kuin saavutuksen ja itsestäänselvyyden.”

Aiheet ovat välillä rankkoja. Lasten asema, nuorten masennus, perheväkivalta, sota… Joitakin niistä Utrio käsitteli niin räväkästi, että lehti sanoi sopimuksen irti ja kolumnistin ura kyseisessä lehdessä katkesi kokonaan. Näin muutaman vuosikymmenen päästä katsottuna toimenpide oli liioiteltu, sillä nykyisin asioista sanotaan jyrkemmin. Surullista on, että monet kirjoitukset ovat edelleen sellaisia, että ne voisi hyvin julkaista tänäänkin. Eräät asiat muuttuvat niin kovin hitaasti.

”Viime vuoden aikana lasten hädästä ja nuorison mielenterveysongelmista on puhuttu ja kirjoitettu kilometrejä. Vain lukutaidoton tai sfääreissä elävä valtiovarainministeri voi sanoa, ettei maassa ole mitään vakavaa huolen aihetta. Jos Suomessa olisi suu- ja sorkkatautisia nautoja yhtä paljon kuin mielenterveysongelmaisia alaikäisiä, maahan olisi julistettu hätätila.”

Suljen kirjan. Jos joskus satun junassa tapaamaan tällaisen feministin, joka ei vielä ole lopettanut niillä matkustamista, niin hänen kanssaan voisi viritellä jatkokeskustelua kirjan keskeisistä aiheista. Osaan varautua siihenkin, että hän ei aina liene kovinkaan innostunut juttelemaan. Hänhän voi olla esimerkiksi Utrion tapaan matkalla esitelmätilaisuuteen ja kaipaa rauhaa, koska haluaa viimeistellä omaa osuuttaan. Enkä suinkaan halua, että myös hän hylkää rautateitä kanssamatkustajien jatkuvan häiriköinnin takia kuten Utriolle kävi.
Toivotamme hänelle siis vain hyvää matkaa.

Ja loppukaneetiksi sinulle veli, joka urheasti jaksoit tänne asti, vielä yksi paljastus tästä inspiroivasta kirjasta. Millainen mahtaa olla feministin ihannemies?

”Jumppakeppi on kuin suomalainen mies parhaimmillaan: vaitelias, suoraselkäinen ja korvaamaton kumppani.”

Tommi

Lukemisen iloa ja ideoita

Suurteoksia. Toimittaneet Saara Turunen ja Petra Maisonen. Tammi 2021.

Lue nämä ennen kuin kuolet / Tunnetko aikamme suurimmat kirjaklassikot? Kirjailija Saara Turunen tympääntyi tuonkaltaisiin listauksiin, jotka sisälsivät pääasiassa miesten kirjoittamia kertomuksia miesten elämästä.

Niinpä Turunen ja Tammen kustannuspäällikkö Petra Maisonen päättivät laatia toisenlaisen antologian, jossa naiskirjailijat kertovat lempikirjoistaan, tärkeistä kirjoistaan, kertoen samalla omasta kirjailijuudestaan. Syntyi Suurteoksia, joka ei  pyrikään listaamaan kokonaisvaltaisesti hyvää ja kuolematonta. Sen sijaan se on todellinen ideoiden aarrearkku.

Mukana on kaksikymmentä kirjoittavaa naista, joista jokainen esittelee itselleen tärkeän kirjan. Osa on pitkän uran tehneitä kirjailijakonkareita (Merete Mazzarella, Sirpa Kähkönen, Pirkko Saisio), osa nuorempia. Niinpä teos vilisee lukemisen iloa ja oivalluksia. Lukija tapaa ehkä jo tuttuja suosikkeja: kirjailijoita, jotka kertovat hyvin eriäänisesti lempilukemistoistaan, taikka tuttuja kirjoja, jotka osuvat yksiin kirjailijan mieltymyksen kanssa.

Suurteoksia on herätellyt raikasta keskustelua kirjallisuuden arvottamisesta innostaen muun muassa laatimaan uudenlaisia listauksia: Kuinka monta näistä olet lukenut? Kokosimme 101 kirjaa, jotka jokaisen kannattaisi lukea – eikä yhtäkään ole kirjoittanut mies – Ilmiöt – Ilta-Sanomat

Parhaimmillaan esseissä käydään ravisuttavaa vuoropuhelua kirjailijan ja lempikirjan kesken, kuten vaikkapa Meiju Niskalan käsitellessä Tove Janssonin Kesäkirjaa. ”Kun vaari on kuollut, äiti kuollut ja mies poissa, pyysin isää rakentamaan äidiltä perityn talon pihaan, vaarilta perityn maan päälle lasisen ateljeen, lyhdyn. Minä suunnittelin, isä rakensi, rakensi ovesta vankan, vinokoristeisen. Kiinnitin oveen otteen: Oletko varma, että ovi on kiinni, Sophia kysyi. Auki se on, hänen isoäitinsä vastasi. Se on aina auki, voit nukkua aivan rauhassa.”

”Syksyllä 2015 luin kirjaa itselleni ääneen, luin joka ilta yhden tarinoista, niitä oli kaksikymmentäkaksi, joskus luin saman tarinan useamman kerran, silloin makasin äidin vieressä odottamassa kuolemaa.” Niskala kirjoitti suurten menetysten vuosistaan puhuttelevan kirjan Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019).

Sirpa Kähkönen kokee velvollisuudekseen selvittää sukunsa tarinaa, ja hän löytää jotakin samaa Marja-Leena Mikkolan kertomuksesta Mykkä tytär. ”On rohjettava päästää irti siitä minkä on rakentanut turvakseen, on otettava riski ja lähdettävä matkalle, jolle suuret unet meidät lähettävät.”

Muusikko Astrid Swan havahtuu toteuttamaan unelmaansa, oman kirjan kirjoittamista, tilanteessa jossa hän ymmärtää ajan rajallisuuden. Swanin innoittajana on Anaïs Ninin tuotanto, Ninin häpeämättömyys ja uskallus vapautua naisroolin rajoitteista. Ninistä tuli kirjallinen supertähti päiväkirjatekstiensä julkaisun ansiosta. ”Se oli hänen pitkän elämän varrella synnyttämänsä näkökulman radikaali ilmaisu. Hidastettu keskisormen heilautus ohittavasta avoautosta, mustat lasit silmillä ja huivi päässä. Katsojina kalifornialaisen tien varressa koko valkoisten miesten kirjailijakaanon vanhuuden kutistamina pappoina.”

Astrid Swanille tieto parantumattomasta sairaudesta antoi ikään kuin luvan kirjoittaa. ”Kirjoittaisin nyt tai luopuisin ikuisesti kertomuksesta, jonka vain minä voisin kertoa.” Näin muotoutui Swanin Viimeinen kirjani: kirjoituksia elämästä (Nemo 2019). ”Enkä ole osannut kuin jatkaa kirjoittamistani. Viimeinen kirjani olikin ensimmäiseni. Portti juuri siihen maailmaan, jonka uskoin menettäneeni. Jouduin kohtaamaan elämään hallitsemattomuuden ja tarinoiden oikukkaan luonteen tälläkin tavalla.”

Aino Vähäpesola kirjoittaa Maggie Nelsonin Argonauteista niin kiinnostavasti, että hankin Argonautit luettavaksi heti. Esseen syntyhetki on historiallisen kuuma heinäkuu.  ”Annan teoksen nykiä minut unohdetuista tai vielä koskemattomista siimoista uuteen asentoon. Lukiessani unohdan itseni, sitten valun takaisin ruumiiseeni. Ajatusteni mykät jyvät pamahtavat popcorniksi.” Vähäpesola peilaa Nelsonin nostamia teemoja omaan kasvuunsa ja kehitykseensä, tunnistaa, että on pakko jättää kokonaisuuden harhaluulo, ”luovuttaa repeämisen ja hajoamisen pelolle” ja päästää itsestä ulos kirja tahi ehkä jopa ihminen. Argonauteissa on myös vastaansanomaton aforismi: ”Joskus tilanne vain pysyisi sotkuisena.”

Lyyrikko Aura Nurmi nostaa esiin Finlandia-palkitunkin runoilijan Sirkka Turkan. Nurmelle Turkka on nuoresta saakka ollut ehdoton innoittaja, hän on tavannut idolinsa kasvokkain ja haastatellutkin tätä.  ”Palaan Sirkka Turkan runojen äärelle lähes päivittäin. Tuntuu, että tarvitsen hänen sanoistaan jatkuvasti tukea. Tuntuu, että ne toimivat minulle paremmin kuin terapia. Se mitä todistin sairaalassa muutama vuosi sitten, oli Sirkan rakkaus elämään. Hän tulee valaisemaan käkättävällä naurullaan kaikki.”

Toinen opuksen toimittajista, Saara Turunen, on valinnut tärkeäksi kirjakseen Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain. 1970-luvulla Ruotsissa ilmestynyt romaani käsittelee parisuhdetta, seksiä ja pariutumisen painetta. Se herätti arvailuja, että kirjailija kertoi itsestään, ja muodostui pian painolastiksi tekijälleen.

Turunen pohtii kiinnostavasti aiheille ”antautumista”.  ”Joka kerta aloittaessani tai vielä siinäkin vaiheessa, kun puolet teoksesta on jo olemassa, tuhlaan holtittoman paljon aikaa sellaiseen, että haaveilen olevani joku muu, joku fiksumpi tai etevämpi, aivan toisista lähtökohdista tuleva ja muista asioista kiinnostunut kuin todellisuudessa olen. Haraan vastaan niin kauan, kunnes jostakin tulee jokin satunnainen impulssi, joka onnistuu kääntämään ajatteluni suuntaa hieman. Ja vasta silloin pääsen kiinni varsinaiseen työhön. Tässä prosessissa tuo oivallus tuli Suhteista parhain -teoksen kautta. Se antoi minulle luvan antautua sille, mistä olin kirjoittamassa ja niin syntyi pikkuhiljaa teos nimeltään Järjettömiä asioita.” Aarrearkun esseeni ihastuttavasta Järjettömiä asioita -romaanista voit lukea tästä.

Taina

Tanssi, unohda ikääntymisen tympeys

Eveliina Talvitie: Vanha nainen tanssii. Valokuvat Jyri Pitkänen. Into Kustannus 2021.

Viidenkympin kriisi saa kirjailija Eveliina Talvitien tarttumaan aiheeseen. Millaista on olla vanheneva, no, sanotaan nyt reilusti: vanha nainen? Saako hän esimerkiksi yhä tanssia? (Tietysti saa, ja sikäli jos 50-vuotiasta kutsutaan vanhaksi, niin Talvitien oma tanssiposeeraus kirjan kannessa on häikäisevän kaunis ja rohkea.) Mistä löytää voimavaroja, millaisia ilonaiheita on?

”Herään välillä keskellä yötä ja ikäasia pamahtaa ohimooni kuin paperitollo takapulpetin pojan heittokädestä. Hetkeen en ole varma, olenko 40 vai 50. Sitten muistan, että se on totta. Olen todellakin pian 50. Ymmärrän, että kuolen joskus. Tunne on kammottava. Ei siksi, että maailmasta mukanani häviäisi jotain ainutkertaista. Tunne on puhtaasti itsekeskeinen. Pelottaa, että en ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä pitäisi.”

Talvitie kertoo omista kokemuksistaan kirjailijana, tanssijana ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujana. Omien pohdintojensa lisäksi hän esittelee haastatteluin yksitoista naista, ”jotka ovat elämässään osanneet tanssia muidenkin rytmiin, mutta löytäneet lopulta omansa”. Jokainen haastateltava on myös nimennyt musiikin, jonka tahdissa tanssii.

Haastateltavia ovat muun muassa Seela Sella, Pirkko Lahti, Ann Selin, Marketta Mattila, Raisa Rauhamaa, Katariina Souri ja Pirkko Arstila. Henkilögalleria pitää mielenkiintoa yllä. Onhan jokainen jo lähtökohtaisesti kiinnostava persoona, julkkis, ja lisäksi Talvitie esittää heille hyviä kysymyksiä.

Naiset käyvät läpi elämänkaartaan, taakse jääneitä vaiheitaan matkan päästä jo kypsästi tarkkaillen, asioita kaihtamatta. Puntaroidaan nykyhetkeä ja mietitään tulevaisuutta. Voimavaroja löytyy realistisesta otteesta elämään, läheisistä, hetkeen tarttumisesta, fyysisistä pihatöistä.

Jokaisella naisella on olennaista sanottavaa, kenellä taiteilijana, kenellä ammattiyhdistysjohtajana, kenellä mielenterveyden puolestapuhujana. Haastatteluissa kehkeytyy myös värikästä ajankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä. Minua journalistina kiinnosti erityisesti ”Kaken pesulan” legendaaristen juontajien Marketta Mattilan ja Raisa Rauhamaan osuus, samoin Pirkko Arstila, joka aikoinaan joutui Mainostelevisiossa räikeän ikärasismin kohteeksi.

Jyri Pitkäsen mustavalkokuvissa poseerataan silmät ummessa, mitä vähän vierastan. On toki kuvia avoiminkin silmin, ja kaiken kaikkiaan kuvat ovat hienoja. Muutenkin kirja on huoliteltu ja tyylikäs. Ainoa miinus tulee tekstin pienestä fontista.

Vanha nainen tanssii on piristävä puheenvuoro vanhuuskeskusteluun. Ainakin mieleen jää vahva kuva siitä, että emme ole yhtä harmaata massaa vanhoinakaan, vaikka toki saman kohortin ihmisillä on yhteisiä ikäpolvikokemuksia ja niiden kautta paljonkin yhteistä.  Asenne omaan vanhenemiseen on jokaisella oma. Siinä missä Talvitie suree, ettei ehdi ehkä tehdä kaikkea haluamaansa, joku samanikäinen voi vilkuilla jo tuonpuoleiseen, kaivaten poispääsyä pettymysten ja nöyryytysten sirkuksesta.

Eveliina Talvitie on aiemmin julkaissut muun muassa tietokirjat Keitäs tyttö kahvia (2013) ja Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016). Hänen esikoisromaaninsa Kovakuorinen ilmestyi vuonna 2019.

Taina