Nainen häviää aina

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Suomentanut Arto Schroderus. WSOY 2020.

Me naiset palelemme keskivertotoimistossa, koska toimiston koneellinen ilmastointi on säädetty 40-vuotiaan, 70-kiloisen keskivertomiehen fysiologiaan sopivaksi. Emme yletä kauppojen ylimmille hyllyille, ja autoa joudumme ajamaan epämukavassa asennossa. Lääketieteelliset tärkeät kokeet tehdään miehille, ja tulokset johdetaan mieskehojen reaktioiden mukaan, vaikka naisen keho toimii toisin.

Siinä muutama kiusallinen fakta englantilaisen feministin ja kirjailijan Caroline Criado Perezin opuksesta Näkymättömät naiset. Teos osoittaa tilastojen avulla, miten puolet maailman ihmisistä jätetään järjestelmällisesti huomioimatta. Ei mikään hyvän mielen kirja, mutta havahduttava.

Naisten sivuuttaminen suunnittelussa ja datan keruussa on ikivanha tapa. Criado Perez muistuttaa, että tottumuksia on mahdollista muuttaa. Pitää vain alkaa kerätä dataa, jossa naiset ovat mukana. Muuten käy niin, että nainen häviää aina. Hän ei näy datassa, ja hän häviää varmemmin kilpailun elämän kaikilla rintamilla.

Toimistossa paleleminen tai hankala ylähyllylle kuikkiminen on ärsyttävää, mutta ei sentään hengenvaarallista. ”Toisin kuin se että kolaroi autossa, jonka turvaominaisuuksissa ei ole otettu huomioon naisen kehon mittoja. Tai se että saa sydänkohtauksen, joka jää diagnosoimatta, koska oireita pidetään ’epätyypillisinä’ ”, kirjoittaa Criado Perez.

Hän huomauttaa, että tekoälyn yleistyessä olisi erityisen tärkeätä syöttää oikeata pohjatietoa. Jos tekoälyjä koulutetaan puutteellisella datalla, virheet ja puutteet vain kertautuvat. Pitäisi huomioida sellaiset asiat kuin naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Criado Perezin mukaan nämä kolme asiaa koskettavat naisten elämää laaja-alaisesti ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, ”oli sitten kyse julkisista liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta”.

Ja lisää arkipäivän haasteita: Criado Perez moittii keskimääräisiä älypuhelimia liian suuriksi. Ne ovat naisten käsiin kömpelöitä. Tästä olen eri mieltä, minusta iso älypuhelin on mitä parhain, mutta minulla onkin (isä-Einolta perityt) pitkät sormet ja kämmenet.

Mutta entäs urheilutekniikka. Juoksumaton kalorimittarin näyttämät kulutuslukemat ovat lähempänä Referenssimiehen tilannetta; nainen kuluttaa keskimäärin 8% vähemmän kaloreita kuin samanpainoinen mies. (Epäreilua, eikö?) Nykyään käytetään mielellään sovelluksia, jotka kulkevat kätevästi älypuhelimissa. Se vain, että naisten vaatteissa, toisin kuin miehillä, ei välttämättä ole sellaisia taskuja, joihin tuon kätevän älypuhelimen voisi sijoittaa.

Kun puhutaan köyhemmistä maista, siirrytään tekniikan ja tieteen syrjivyydestä järkyttäviin ruohonjuuritason ongelmiin. Niinkin arkinen asia kuin wc:ssä käynti voi tuottaa vaikeuksia. YK:n mukaan yksi kolmesta naisesta ei pääse turvallisesti käymälään. Meidän täällä Suomessa on ehkä vaikea käsittää, millainen ongelma voi olla vessareissu Bangladeshissä, tai Intiassa, jossa miehet paikoin hyökkäilevät pimeyden turvin naisten kimppuun.

Naiset pelkäävät bussipysäkeillä, junalaitureilla, parkkihalleissa ja yleensä pimeässä. Varakkaammat naiset menevät omalla autolla tai taksilla, mutta monella ei ole muuta neuvoa kuin käyttää julkista liikennettä. Intian julkinen liikenne on surullisenkuuluisa vaarallisuudestaan.

Criado Perezin selostukset lääketieteestä ja naisten sivuuttamisesta ovat hyytäviä. Esimerkiksi työperäisiä syöpiä on tutkittu hyvin miesvoittoisesti. Fyysinen tai kemiallinen altistuminen naisten töissä on jäänyt vähemmälle huomiolle.

”Miehillä ja naisilla on erilaiset immuunijärjestelmät ja erilaiset hormonit. Molemmat voivat vaikuttaa siihen, miten kemikaalit imeytyvät elimistöön. Naiset ovat yleensä pienempiä ja ohutihoisempia kuin miehet, mikä saattaa tarkoittaa, että he sietävät myrkyllisiä aineita pienempinä altistuksina kuin miehet. Tämän pienemmän kynnysarvon lisäksi naisen keholla on suurempi rasvaprosentti – – – jotkin kemikaalit kertyvät rasvasoluihin. Seurauksena on se, että Referenssimiehelle turvallinen säteilymäärä on naisille kaikkea muuta kuin turvallinen. Sama pätee moniin yleisessä käytössä oleviin kemikaaleihin. Ja silti emme pääse irti asenteesta, jossa ainoat oikeat oletusmiehen arvot pätevät kaikkialla.”

Lääketieteen koulutuksessa sukupuoleen liittyvä informaatio saatetaan ohittaa silloinkin, kun käsiteltävän aiheen sukupuolierot ovat olleet jo pitkään tiedossa, kuten alkoholin vaikutus elimistöön. Sydänkohtauksia ei osata hoitaa, koska naisten epätyypillisiä oireita ei tunnisteta. Vaikka tutkimusdataa on saatu esimerkiksi verisuonten vanhenemisesta eri tavalla miehillä ja naisilla sekä stressireaktioiden erilaisuudesta solutasolla, niin siltikin tahtoo unohtua, että miehen ja naisen kehot ovat erilaiset.

Criado Perez kertoo surkuhupaisan esimerkin lontoolaisesta suuresta kirjakaupasta vuodelta 2017. ”Asiat eivät olleet muuttuneet. ’Human Anatomy’ -nimisten kirjojen kansia koristivat edelleen lihaksikkaat miehet. Molemmille sukupuolille yhteisiä ominaisuuksia kuvaavissa piirroksissa esiintyvillä hahmoilla oli turhan usein penis. Löysin julisteita nimeltä ’Korvat, nenä ja kurkku’, ’Hermosto’, ’Lihaksisto’ ja ’Verenkierto ja sisäelimet’, ja kaikissa oli suuren mittakaavan piirros miehestä. Verenkiertojulisteen reunassa oli toki pieni ’naisen lantio’, mistä minä ja naisen lantioni olimme tietysti hirmu kiitollisia.”

Kirjan yksi tärkeä viesti on kehittyviin maihin vietävien projektien suuntaaminen oikein. Hyvää tarkoittavat auttajat saattavat sivuuttaa naiset kokonaan, kun ovat kehittämässä naisten vastuulla olevia asioita. Kirja kertoo epäonnistuneesta projektista, jossa yritettiin viedä ”myrkyttömiä” liesiä Bangladeshiin ja Intiaan, ottamatta huomioon kaikkea sitä, mikä liittyi naisten työskentelyyn ja laajaan vastuuseen kotona. Pitäisi ymmärtää myös kulttuurisidonnaisuus, esimerkiksi se voiko nainen toimia itsenäisesti ja olla eri mieltä kuin perheen miehet.

Näkymättömät naiset ilmestyi ennen koronapandemiaa ja Venäjän aloittamaa raakalaismaista hyökkäyssotaa, eikä länsi ollut vielä hylännyt Afganistania. Criado Perez toteaa kriisien ja mullistusten aina heikentävän erityisesti naisten asemaa, joten näkymä on surullinen. Ihmisoikeuksia on kiristetty kautta maailman poikkeustiloihin ja kriisiaikoihin vedoten. Naisilla on jo ennestään haavoittuvampi asema. Lisäksi ilmastonmuutos tekee maailmasta entistäkin vaarallisemman. Kun 1970-luvulla kirjattiin 743 luonnonkatastrofia (tulvia, myrskyjä, kuivuutta, hellettä), niin 2000–2010 katastrofeja oli 3496. Tämä iskee pahasti naisiin.

”- – katastrofeissa, sekasorrossa ja yhteiskunnan murenemisessa on jotain, mikä saa vanhat ennakkoluulot näyttämään oikeutetuilta. Tekosyitähän meillä riittää. Meidän täytyy keskittyä talouden rakentamiseen – – Meidän täytyy keskittyä pelastamaan henkiä – – Nämä tekosyyt eivät totta puhuen kelpaa. Oikeasti me suljemme naiset pois, koska pidämme puolen väestön oikeuksia vähemmistöintressinä.”

Criado Perezin sanoma kautta kirjan on selkeä: otetaan naiset mukaan. On jopa tutkittua tietoa siitä, että naisten ottaminen mukaan päätöksentekoon edistää yhteiskunnan rauhanomaisuutta.

Teos valittiin Royal Societyn vuoden tietokirjaksi 2019 sekä Financial Timesin vuoden bisneskirjaksi 2019.

Taina

Diiva silkkilakanoissaan

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2022.

Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.

Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.

Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.

Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.

Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.

Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.

Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.

”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”

Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.

Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.

”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”

Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.

”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”

Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.

Taina

Canthilaista kaulinta patriarkaatille!

Kaari Utrio : Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (Tammi, 2008)

”Napoleonin simppelin mielipiteen mukaan valta on sillä, jolla on enemmän tykkejä. Demokratiassa valta on sillä, jonka takana seisovat suuremmat joukot. Mutta mikä on paavin valta, jolla ei ole tykkejä eikä äänestäjiä?
Paljon vaikeampaa on arvioida vaikutusvaltaa varsinkin pitkällä tähtäyksellä. 1800-luvun lopulla Suomen mahtavin mies oli kenraalikuvernööri Feodor Heiden. Hänellä oli joukkoja ja keisarin korva, sotilaallinen ja poliittinen valta. Kuka olisi voinut silloin arvioida, että kuopiolaisen, kiistanalaisia näytelmiä kirjoittelevan kauppiasmatamin nimi ja ajatukset säilyvät ja vaikuttavat kauan sen jälkeen, kun Heidenin nimen muistavat vain historiantutkijat?”

Kirjan kannessa on nainen parhaissa vuosissaan, ryhdikkään vahvatahtoinen. Hän hymyilee itsevarmasti ja katsoo lukijaa suoraan silmiin. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat niin provosoivia, että ne lähes automaattisesti sulkevat mahdollisesta lukijakunnasta puolet pois. Mutta teille, te maskuliiniutenne kanssa kipuilevat veljeni, voin vakuuttaa, että mitään pelättävää ei ole. Kiilusilmäisyys jää pelkästään otsikon tasolle. Kannattaa tarttua näihin Kaari Utrion koottuihin lehtikirjoituksiin ja perehtyä erään feministioletetun henkilön sielunmaisemaan. Kirjassa käsitellään monia tärkeitä ja ajattomia aiheita, muun muassa kalastusta:

”- Aikamoinen jytke, isäntä huomautti liioitellun tyynesti.
– Taitaa olla iso.
Verkosta nousi piskuinen kuhanrääpäle, kivikuollut ja liikkumaton. Soutaja tirskahti. Oli juuri päätetty nostaa verkot pois. Kala ei liiemmin liikuskellut Painion järvessä. Naapurien verkonpaikat ammottivat jo tyhjyyttään.
Vesi kuohui veneen vieressä. Hylje! soutajan mielessä välähti.
Hauki se oli, yli yksitoistakiloinen, toista metriä pitkä. Ei sitä saatu tapetuksi veneessä, kun ei sattunut pumppuhaulikkoa mukaan.
…
Olen tehnyt elämässäni suuria, jopa uraauurtavia töitä. Olen vastaanottanut palkintoja ja tunnustuksia. Olen ollut mukana tilaisuuksissa, joita yleisesti pidetään tärkeinä. Olen tavannut mielenkiintoisia ja jännittäviä henkilöitä, myös sellaisia, joilla on niin sanottu asema.
Mutta voittaako mikään kahdeksan kilon kuhaa?
Ei. Suurin tapahtuma elämässäni rakastumisen, lasten ja lastenlasten syntymisen jälkeen on iso kala.
Se on terveellinen ajatus: selkäydin kertoo yhä, mikä on tärkeää.”

Kirjaston hyllyttäjänä olen oppinut tuntemaan Utrion laajojen (painavien) historiallisten romaanien tekijänä. Hän itsekin pitää itseään pitkän proosan puurtajana. Hän nauttii, kun edessä odottaa pitkäjännitteinen työrupeama. Omien sanojensa mukaan hän on ”ahkera, tunnollinen muurahainen, mahdollisimman kaukana herkästä lyyrikosta tai iskevästä intellektuellista”, kurinalainen työnarkomaani, joka vielä kiintyy surkuhupaisasti romaaniensa henkilöihin.

Vuoden 1984 jälkeen tilanne muuttui. Hän julkaisi kirjan Eevan tyttäret, joka sinkautti hänet kertaheitolla seminaarien ja esitelmätilaisuuksien halutuksi puhujaksi. Julkisuus ja aiheen aiheuttama kiistely johtivat siihen, että useat lehdet pyysivät häntä kolumnistiksi. Lehtien kirjo on kiinnostava: Insinööriuutisista iltapäivälehtiin, ET:stä Keskisuomalaiseen, muutamia mainitakseni.

On aihe mikä tahansa, sitä käsitellään rakentavasti ja asiallisesti, toki feministisessä valaistuksessa:
”Joulun alla kävelin Helsingin Aleksin päästä päähän. Suuri kauppakatu on yhtä vaatefirmaa. Aleksin kulmilla ymmärtää, mitä ruumis merkitsee nykyihmiselle. Lihan rinnalla sielu on pelkkä hiiri. Viisikymmentä rättiliikettä, yksi kirjakauppa.”

Näistä lehtikirjoituksista vuosilta 1984-2008 Kaari Utrio on valinnut runsaat sata sellaista, jotka ovat hänelle merkityksellisiä. Kahdesta ja puolestasadasta kolumnista hän jätti pois maailman tapahtumia, kotimaan politiikkaa sekä historiallisia aiheita käsitteleviä. Historia tulee kyllä kiinnostavasti ja luontevasti esille aika ajoin antamaan syvyyttä aiheen käsittelylle. Kirjaan kootut artikkelit eivät ole ilmestymisvuoden tai lehtien mukaisessa järjestyksessä. Ne on ryhmitelty väljästi seitsemään lukuun.

Niin, tuo aiheiden käsittely. Utrio itse sanoo, että 80-luvun tekstit ovat jäykkiä. Kirjoitustapa ja asioiden mieltäminen on noista ajoista muuttunut. Hän on kovin kriittinen omien teksiensä suhteen. Tarpeettoman kriittinen, sillä jos vaikka ei jakaisikaan kirjoittajan näkemyksiä asioista, niin näiden lukeminen palvelee myös toista tarkoitusta. Näistä valioaineista oppii, miten napakka ja puhutteleva lehtikirjoitus pitää rakentaa. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen. Kieli ja rakenne pitää hioa tarkkaan, sillä rajoitetulla määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tässä kokoelmassa tarkkuus on silmiinpistävää, ja siksi näiden tekstien lukeminen on nautinnollista.

Tekisi mieli lainata tähän kohtaan koko artikkeli Koivuklapin kauneus vuodelta 2003, joka on mielestäni kokoelman kruunu. Lyhyt juttu, joka pystyy yhdistämään johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi puupinojen estetiikan, koivuhalon olemuksen, suomalaisen lauserakenteen kauneuden, pönttöuunin ja sähköturbiinin vertailun, hiukkaspäästöt ja ikääntyneen rakennustekniikan on suvereeni suoritus. Ei, pakko ottaa siitä edes kolme lausetta, sen kulminaatio:

”Luonnonmukaisin menetelmin, eli raatamalla, tuotettu lämpö suo eri nautinnon kuin napilla painettu. Se tuoksuu ja tuntuu erilaiselta, ystävälliseltä. Ero on sama kuin saavutuksen ja itsestäänselvyyden.”

Aiheet ovat välillä rankkoja. Lasten asema, nuorten masennus, perheväkivalta, sota… Joitakin niistä Utrio käsitteli niin räväkästi, että lehti sanoi sopimuksen irti ja kolumnistin ura kyseisessä lehdessä katkesi kokonaan. Näin muutaman vuosikymmenen päästä katsottuna toimenpide oli liioiteltu, sillä nykyisin asioista sanotaan jyrkemmin. Surullista on, että monet kirjoitukset ovat edelleen sellaisia, että ne voisi hyvin julkaista tänäänkin. Eräät asiat muuttuvat niin kovin hitaasti.

”Viime vuoden aikana lasten hädästä ja nuorison mielenterveysongelmista on puhuttu ja kirjoitettu kilometrejä. Vain lukutaidoton tai sfääreissä elävä valtiovarainministeri voi sanoa, ettei maassa ole mitään vakavaa huolen aihetta. Jos Suomessa olisi suu- ja sorkkatautisia nautoja yhtä paljon kuin mielenterveysongelmaisia alaikäisiä, maahan olisi julistettu hätätila.”

Suljen kirjan. Jos joskus satun junassa tapaamaan tällaisen feministin, joka ei vielä ole lopettanut niillä matkustamista, niin hänen kanssaan voisi viritellä jatkokeskustelua kirjan keskeisistä aiheista. Osaan varautua siihenkin, että hän ei aina liene kovinkaan innostunut juttelemaan. Hänhän voi olla esimerkiksi Utrion tapaan matkalla esitelmätilaisuuteen ja kaipaa rauhaa, koska haluaa viimeistellä omaa osuuttaan. Enkä suinkaan halua, että myös hän hylkää rautateitä kanssamatkustajien jatkuvan häiriköinnin takia kuten Utriolle kävi.
Toivotamme hänelle siis vain hyvää matkaa.

Ja loppukaneetiksi sinulle veli, joka urheasti jaksoit tänne asti, vielä yksi paljastus tästä inspiroivasta kirjasta. Millainen mahtaa olla feministin ihannemies?

”Jumppakeppi on kuin suomalainen mies parhaimmillaan: vaitelias, suoraselkäinen ja korvaamaton kumppani.”

Tommi

Lukemisen iloa ja ideoita

Suurteoksia. Toimittaneet Saara Turunen ja Petra Maisonen. Tammi 2021.

Lue nämä ennen kuin kuolet / Tunnetko aikamme suurimmat kirjaklassikot? Kirjailija Saara Turunen tympääntyi tuonkaltaisiin listauksiin, jotka sisälsivät pääasiassa miesten kirjoittamia kertomuksia miesten elämästä.

Niinpä Turunen ja Tammen kustannuspäällikkö Petra Maisonen päättivät laatia toisenlaisen antologian, jossa naiskirjailijat kertovat lempikirjoistaan, tärkeistä kirjoistaan, kertoen samalla omasta kirjailijuudestaan. Syntyi Suurteoksia, joka ei  pyrikään listaamaan kokonaisvaltaisesti hyvää ja kuolematonta. Sen sijaan se on todellinen ideoiden aarrearkku.

Mukana on kaksikymmentä kirjoittavaa naista, joista jokainen esittelee itselleen tärkeän kirjan. Osa on pitkän uran tehneitä kirjailijakonkareita (Merete Mazzarella, Sirpa Kähkönen, Pirkko Saisio), osa nuorempia. Niinpä teos vilisee lukemisen iloa ja oivalluksia. Lukija tapaa ehkä jo tuttuja suosikkeja: kirjailijoita, jotka kertovat hyvin eriäänisesti lempilukemistoistaan, taikka tuttuja kirjoja, jotka osuvat yksiin kirjailijan mieltymyksen kanssa.

Suurteoksia on herätellyt raikasta keskustelua kirjallisuuden arvottamisesta innostaen muun muassa laatimaan uudenlaisia listauksia: Kuinka monta näistä olet lukenut? Kokosimme 101 kirjaa, jotka jokaisen kannattaisi lukea – eikä yhtäkään ole kirjoittanut mies – Ilmiöt – Ilta-Sanomat

Parhaimmillaan esseissä käydään ravisuttavaa vuoropuhelua kirjailijan ja lempikirjan kesken, kuten vaikkapa Meiju Niskalan käsitellessä Tove Janssonin Kesäkirjaa. ”Kun vaari on kuollut, äiti kuollut ja mies poissa, pyysin isää rakentamaan äidiltä perityn talon pihaan, vaarilta perityn maan päälle lasisen ateljeen, lyhdyn. Minä suunnittelin, isä rakensi, rakensi ovesta vankan, vinokoristeisen. Kiinnitin oveen otteen: Oletko varma, että ovi on kiinni, Sophia kysyi. Auki se on, hänen isoäitinsä vastasi. Se on aina auki, voit nukkua aivan rauhassa.”

”Syksyllä 2015 luin kirjaa itselleni ääneen, luin joka ilta yhden tarinoista, niitä oli kaksikymmentäkaksi, joskus luin saman tarinan useamman kerran, silloin makasin äidin vieressä odottamassa kuolemaa.” Niskala kirjoitti suurten menetysten vuosistaan puhuttelevan kirjan Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019).

Sirpa Kähkönen kokee velvollisuudekseen selvittää sukunsa tarinaa, ja hän löytää jotakin samaa Marja-Leena Mikkolan kertomuksesta Mykkä tytär. ”On rohjettava päästää irti siitä minkä on rakentanut turvakseen, on otettava riski ja lähdettävä matkalle, jolle suuret unet meidät lähettävät.”

Muusikko Astrid Swan havahtuu toteuttamaan unelmaansa, oman kirjan kirjoittamista, tilanteessa jossa hän ymmärtää ajan rajallisuuden. Swanin innoittajana on Anaïs Ninin tuotanto, Ninin häpeämättömyys ja uskallus vapautua naisroolin rajoitteista. Ninistä tuli kirjallinen supertähti päiväkirjatekstiensä julkaisun ansiosta. ”Se oli hänen pitkän elämän varrella synnyttämänsä näkökulman radikaali ilmaisu. Hidastettu keskisormen heilautus ohittavasta avoautosta, mustat lasit silmillä ja huivi päässä. Katsojina kalifornialaisen tien varressa koko valkoisten miesten kirjailijakaanon vanhuuden kutistamina pappoina.”

Astrid Swanille tieto parantumattomasta sairaudesta antoi ikään kuin luvan kirjoittaa. ”Kirjoittaisin nyt tai luopuisin ikuisesti kertomuksesta, jonka vain minä voisin kertoa.” Näin muotoutui Swanin Viimeinen kirjani: kirjoituksia elämästä (Nemo 2019). ”Enkä ole osannut kuin jatkaa kirjoittamistani. Viimeinen kirjani olikin ensimmäiseni. Portti juuri siihen maailmaan, jonka uskoin menettäneeni. Jouduin kohtaamaan elämään hallitsemattomuuden ja tarinoiden oikukkaan luonteen tälläkin tavalla.”

Aino Vähäpesola kirjoittaa Maggie Nelsonin Argonauteista niin kiinnostavasti, että hankin Argonautit luettavaksi heti. Esseen syntyhetki on historiallisen kuuma heinäkuu.  ”Annan teoksen nykiä minut unohdetuista tai vielä koskemattomista siimoista uuteen asentoon. Lukiessani unohdan itseni, sitten valun takaisin ruumiiseeni. Ajatusteni mykät jyvät pamahtavat popcorniksi.” Vähäpesola peilaa Nelsonin nostamia teemoja omaan kasvuunsa ja kehitykseensä, tunnistaa, että on pakko jättää kokonaisuuden harhaluulo, ”luovuttaa repeämisen ja hajoamisen pelolle” ja päästää itsestä ulos kirja tahi ehkä jopa ihminen. Argonauteissa on myös vastaansanomaton aforismi: ”Joskus tilanne vain pysyisi sotkuisena.”

Lyyrikko Aura Nurmi nostaa esiin Finlandia-palkitunkin runoilijan Sirkka Turkan. Nurmelle Turkka on nuoresta saakka ollut ehdoton innoittaja, hän on tavannut idolinsa kasvokkain ja haastatellutkin tätä.  ”Palaan Sirkka Turkan runojen äärelle lähes päivittäin. Tuntuu, että tarvitsen hänen sanoistaan jatkuvasti tukea. Tuntuu, että ne toimivat minulle paremmin kuin terapia. Se mitä todistin sairaalassa muutama vuosi sitten, oli Sirkan rakkaus elämään. Hän tulee valaisemaan käkättävällä naurullaan kaikki.”

Toinen opuksen toimittajista, Saara Turunen, on valinnut tärkeäksi kirjakseen Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain. 1970-luvulla Ruotsissa ilmestynyt romaani käsittelee parisuhdetta, seksiä ja pariutumisen painetta. Se herätti arvailuja, että kirjailija kertoi itsestään, ja muodostui pian painolastiksi tekijälleen.

Turunen pohtii kiinnostavasti aiheille ”antautumista”.  ”Joka kerta aloittaessani tai vielä siinäkin vaiheessa, kun puolet teoksesta on jo olemassa, tuhlaan holtittoman paljon aikaa sellaiseen, että haaveilen olevani joku muu, joku fiksumpi tai etevämpi, aivan toisista lähtökohdista tuleva ja muista asioista kiinnostunut kuin todellisuudessa olen. Haraan vastaan niin kauan, kunnes jostakin tulee jokin satunnainen impulssi, joka onnistuu kääntämään ajatteluni suuntaa hieman. Ja vasta silloin pääsen kiinni varsinaiseen työhön. Tässä prosessissa tuo oivallus tuli Suhteista parhain -teoksen kautta. Se antoi minulle luvan antautua sille, mistä olin kirjoittamassa ja niin syntyi pikkuhiljaa teos nimeltään Järjettömiä asioita.” Aarrearkun esseeni ihastuttavasta Järjettömiä asioita -romaanista voit lukea tästä.

Taina

Tanssi, unohda ikääntymisen tympeys

Eveliina Talvitie: Vanha nainen tanssii. Valokuvat Jyri Pitkänen. Into Kustannus 2021.

Viidenkympin kriisi saa kirjailija Eveliina Talvitien tarttumaan aiheeseen. Millaista on olla vanheneva, no, sanotaan nyt reilusti: vanha nainen? Saako hän esimerkiksi yhä tanssia? (Tietysti saa, ja sikäli jos 50-vuotiasta kutsutaan vanhaksi, niin Talvitien oma tanssiposeeraus kirjan kannessa on häikäisevän kaunis ja rohkea.) Mistä löytää voimavaroja, millaisia ilonaiheita on?

”Herään välillä keskellä yötä ja ikäasia pamahtaa ohimooni kuin paperitollo takapulpetin pojan heittokädestä. Hetkeen en ole varma, olenko 40 vai 50. Sitten muistan, että se on totta. Olen todellakin pian 50. Ymmärrän, että kuolen joskus. Tunne on kammottava. Ei siksi, että maailmasta mukanani häviäisi jotain ainutkertaista. Tunne on puhtaasti itsekeskeinen. Pelottaa, että en ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä pitäisi.”

Talvitie kertoo omista kokemuksistaan kirjailijana, tanssijana ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujana. Omien pohdintojensa lisäksi hän esittelee haastatteluin yksitoista naista, ”jotka ovat elämässään osanneet tanssia muidenkin rytmiin, mutta löytäneet lopulta omansa”. Jokainen haastateltava on myös nimennyt musiikin, jonka tahdissa tanssii.

Haastateltavia ovat muun muassa Seela Sella, Pirkko Lahti, Ann Selin, Marketta Mattila, Raisa Rauhamaa, Katariina Souri ja Pirkko Arstila. Henkilögalleria pitää mielenkiintoa yllä. Onhan jokainen jo lähtökohtaisesti kiinnostava persoona, julkkis, ja lisäksi Talvitie esittää heille hyviä kysymyksiä.

Naiset käyvät läpi elämänkaartaan, taakse jääneitä vaiheitaan matkan päästä jo kypsästi tarkkaillen, asioita kaihtamatta. Puntaroidaan nykyhetkeä ja mietitään tulevaisuutta. Voimavaroja löytyy realistisesta otteesta elämään, läheisistä, hetkeen tarttumisesta, fyysisistä pihatöistä.

Jokaisella naisella on olennaista sanottavaa, kenellä taiteilijana, kenellä ammattiyhdistysjohtajana, kenellä mielenterveyden puolestapuhujana. Haastatteluissa kehkeytyy myös värikästä ajankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä. Minua journalistina kiinnosti erityisesti ”Kaken pesulan” legendaaristen juontajien Marketta Mattilan ja Raisa Rauhamaan osuus, samoin Pirkko Arstila, joka aikoinaan joutui Mainostelevisiossa räikeän ikärasismin kohteeksi.

Jyri Pitkäsen mustavalkokuvissa poseerataan silmät ummessa, mitä vähän vierastan. On toki kuvia avoiminkin silmin, ja kaiken kaikkiaan kuvat ovat hienoja. Muutenkin kirja on huoliteltu ja tyylikäs. Ainoa miinus tulee tekstin pienestä fontista.

Vanha nainen tanssii on piristävä puheenvuoro vanhuuskeskusteluun. Ainakin mieleen jää vahva kuva siitä, että emme ole yhtä harmaata massaa vanhoinakaan, vaikka toki saman kohortin ihmisillä on yhteisiä ikäpolvikokemuksia ja niiden kautta paljonkin yhteistä.  Asenne omaan vanhenemiseen on jokaisella oma. Siinä missä Talvitie suree, ettei ehdi ehkä tehdä kaikkea haluamaansa, joku samanikäinen voi vilkuilla jo tuonpuoleiseen, kaivaten poispääsyä pettymysten ja nöyryytysten sirkuksesta.

Eveliina Talvitie on aiemmin julkaissut muun muassa tietokirjat Keitäs tyttö kahvia (2013) ja Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016). Hänen esikoisromaaninsa Kovakuorinen ilmestyi vuonna 2019.

Taina