Värikkään elämän väkevä kuvaaja

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & Co 2017.

Tämä kirpputorilöytö perehdytti minut Lucia Berliniin, kertojaan jolla aikoinaan oli kulttimaine pienehköissä piireissä ja joka kuolemansa jälkeen on noussut laajempaankin tietoisuuteen.

Tunnustan, etten tiennyt kirjailijasta ennestään yhtään mitään. Pikainen silmäily sisältöön herätti kuitenkin kiinnostuksen heti. Kannessa poseeraa kaunis nainen, ilmetty Elizabeth Taylor säihkysilmineen. Daami on kirjailija itse.

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, jota monenkirjava elämä kuljetti isän työn sekä sota-ajankin määräämänä Amerikan köyhistä kaivoskaupungeista Chilen Santiagoon parempiin piireihin ja taas takaisin Yhdysvaltoihin. Berlin avioitui ensimmäisen kerran nuorena, sai neljä lasta kahden eri miehen kanssa ja oli kolmesti epäonnistuneessa avioliitossa. Hän juopotteli ja raitistui, eli Meksikossa, Arizonassa, New Mexicossa ja New Yorkissa. Hän elätti poikiaan yksinhuoltajana ja teki töitä siivoojana, päivystysklinikan apulaisena, puhelinkeskuksen hoitajana sekä kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettajana.

Kaiken aikaa hän kirjoitti novelleja, joita myös julkaistiin, mutta valtamediasta syrjässä. Kirjoittamista varmasti edisti ystäväpiiri, johon kuului runoilijoita ja kuvataiteilijoita. Myöhempinä vuosinaan hän opetti Coloradossa ja loppuvuosiksi siirtyi asumaan Los Angelesiin, lähemmäs poikiaan.

Lucia Berlinin tyyli on väkevästi kuvailevaa, kaikkiin aisteihin vetoavaa, rytmisesti vaihtelevaa ja suorastaan sähköistävää. Novellissa Tiikerinpuremia kuvataan El Pasoon saapumista ja aavikon tuoksua:

”Kuivaa hiekkaa, salviaa, rikinkatkua sulatosta, nuotiotulen tuoksua meksikolaisten hökkeleiden luota Rio Granden varrelta. Pyhä maa. Kun menin sinne ensimmäistä kertaa, silloin kun muutimme sodan aikana asumaan Mamien ja isoisän luo, kuulin myös ensimmäistä kertaa Jeesuksesta ja Mariasta ja Raamatusta ja synnistä, ja sen jälkeen Jerusalem sekoittui minun mielikuvissani aina El Pason rosoisiin vuoriin ja aavikoihin. Joen rannalla vihvilää ja kaikkialla krusifikseja. Viikunoita ja granaattiomenia. Tummahuivisia naisia pienten vauvojen kanssa ja köyhiä, laihoja miehiä, joilla oli Vapahtajan kärsivä katse. Öisin tähdet tuikkivat suurina ja kirkkaina niin kuin laulussa sanotaan, niin itsepintaisen häikäisevinä, että oli helppo uskoa tietäjien tarinaan: ainut vaihtoehto oli seurata yhtä tähteä ja löytää sen johdattamana perille.

Nyt Tyler-eno oli keksinyt kutsua koko suvun koolle jouluksi.”

Uskonnollisuus, nunnat ja kristilliset koulut mainitaan monessa novellissa. Berlin vaihtaa näkökulmaa ja tyyliä salamannopeasti, tunnelma on sellainen että lukija on vähän varpaillaan: mitä seuraavaksi tuleekaan. Milloin ollaan uuden elämän äärellä, milloin kuoleman porteilla. Yllätyksiä riittää. Kirjailija käyttää pelotta aineistoa ilmeisesti omien kokemustensa pohjalta. Jotkin kuvaukset jäävät piinallisina kuvina mieleen. Hän kuvailee köyhyyden ja rikkauden ilmentymiä yhtä siekailematta, jopa kliinisesti. Kaikessa on kuitenkin lämmin inhimillinen pohjavire, kertojan empatia henkilöitään kohtaan.

Yhteiskuntakriittisesti näistä syrjäkatujen, nuhruisten aborttiklinikoiden, itsepalvelupesuloiden ja katkaisuhoitopaikkojen kuvauksista voisi ammentaa yhtä ja toista ja varmaan on ammennettukin. Novellien omaelämäkerrallisuudesta on keskusteltu; minkä verran niissä on Berlinin omia kokemuksia ja minkä verran väritettyä.

Tästä pääsemmekin tirkistelynhaluun, tuohon peri-inhimilliseen ominaisuuteemme. Berlinin kiinnostavuuteen vaikuttaa se, että hän kävi pohjalla. Eikö muka tirkistelynhalu herää? Ensikäden kuvauksia juopottelevasta perheenäidistä. Berlinin tuotannossa erityinen sija on alkoholismin kauhuilla, mutta myös alkoholin tuottamalla ilolla ja helpotuksella; on tarinoita putkakokemuksista ja katkaisuhoidoista.

”Sielun syvässä synkässä yössä viinakaupat ja baarit on suljettu. Hän työnsi kätensä patjan alle – vodkapullo oli tyhjä. Hän hivuttautui ylös sängystä, nousi seisomaan. Vapisutti niin pahasti, että oli pakko istua lattialle. Hän haukkoi henkeä. Jos ei nyt saisi ryyppyä, seuraisi DT tai sydänkohtaus.”

Kokoelman niminovelli Siivoojan käsikirja on sarkastinen minämuotoinen kuvaus siivoojana toimimisesta yläluokkaisten rouvien kodeissa. Käsittelyyn otetaan viipymättä väite, että siivoojat varastavat. Jotkut emännät testaavat siivoojiaan jättämällä kolikoita kuppeihin näkyville. ”Minun ratkaisuni tähän on se, että lisään entisiin muutaman roposen, jopa kymmenen senttiä.”

”Montclairin vuorten juurella on pysäköityjä Toyota-merkkisiä autoja, joissa naiset odottavat apulaisiaan bussista. – – – Naisten ääni nousee aina pari oktaavia, kun he puhuvat siivoojille tai kissoille. – –

(Vinkki siivoojalle: mitä kissoihin tulee – älä ystävysty kissojen kanssa, älä anna niiden leikkiä mopilla tai luutturätillä. Rouvat tulevat mustasukkaisiksi. Älä silti koskaan häädä kissaa pois tuolilta. Toisaalta: ystävysty aina koirien kanssa, ja kun tulet taloon, vietä viisi tai kymmenen minuuttia rapsuttamalla Cherokeeta tai Smileyta. Muista panna wc:n kannet kiinni. Karvaiset, kuolaavat ystävämme.) – – –

(Vinkki siivoojalle: Työnantajissa on paljon emansipoituneita naisia. Ensimmäinen vaihe on feministinen tiedostusryhmä; toinen vaihe on oma siivooja, ja kolmas on avioero.)”

Kertoja siivoaa, koska ei ole löytänyt muutakaan työtä. Elantoa on pakko repiä, sillä alkoholistimies on jättänyt naisen pärjäämään yksinään neljän pojan kanssa. Hän on ylikoulutettu tullakseen hyväksytyksi siivoojien joukkoon ja puhuttelee välillä edesmennyttä miestään nimeltä. ”Ter, minä en kestä että sinä olet kuollut. Mutta senhän sinä tiedät.”

New Mexico -kuvaukset yhdistyivät mielikuvissani kuuluisaan tv-sarjaan, Albuquerquen tunnetuksi tehneen Breaking Badin maisemiin. Toisaalta kirjan henkilöt toivat monessa mieleen Janet Fitchin teoksen Valkoinen oleanteri. Heissä on samaa arvokasta sinnikkyyttä, matka jatkuu vaikka mitään takeita paremmasta olopaikasta ei ole, ja tapahtumien kauheuskin on kauniisti kuvattu. Kirja on runsas, liki 300-sivuinen, ja sen 25 novellissa on paljon sulateltavaa.

Suomessa kustantamo Aula & Co on julkaissut kolme Lucia Berlinin novellikokoelmaa. Tämä käsillä oleva Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017), Siivoojan käsikirja 2 : Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (2018) sekä Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (2019).

Toissavuonna 2021 ilmestyi Kotiinpaluu. Se on vielä vahvemmin omaelämäkerrallinen kuin novellit sisältäen päiväkirjamerkintöjä, muistelmia ja kirjeenvaihtoa. Janica Brander esitteli uusimman teoksen Kulttuuritoimitus.fi:n sivuilla kesäkuussa 2021 nostaen esiin ristiriidat näissä merkinnöissä: Lucia Berlinin Kotiinpaluu paljastaa, miten epäluotettavia olemme päiväkirjoissamme – Kulttuuritoimitus

Kotiinpaluu ulottuu 1960-puoliväliin asti. Sen jälkeen Berlinin elämässä alkoivat suuret vaikeudet, avioero, alkoholismi ym. Jatkuuko Berlin-saaga suomeksi, tuleeko Kotiinpaluu 2?

Taina

Rääkätyn kosto

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus. Siltala 2022.

Kun lapsi joutuu koulussa opettajan vihakampanjan kohteeksi, miten siitä voi selviytyä? Romaanissa Hävitys 1990-luvun peruskoulun tapahtumat ovat kuin kauhutarinasta. Opettaja suosii selvästi joitakin tyttöjä ja vainoaa yhtä. Hän ärsyyntyy, kun tämä yksi tietää ja tahtoo tietää lisää, hän vaientaa kysymykset, kyseenalaistaa lapsen tiedot ja jopa havainnot, yllyttää luokkatoverit tätä yhtä vastaan. Ja tämä tapahtuu ”tasokkailla” musiikkiluokilla.

Opettaja on niin epäjohdonmukainen palautteessaan ja kurinpidossaan, että vääryys huutaa taivaisiin. Tämä yksi jätetään ulkopuolelle, häntä saa töniä ja tuuppia, hänelle saa huudella. Häntä ei kai olisi kaivattu Kaarinan musiikkiluokille laisinkaan; hän tulee Littoisista, ja opettaja ihmettelee kaikkien kuullen littoislaisten valintaperusteita. Opettaja on epätasapainoinen, arvaamaton, ja peliä pelaavat lapset osaavat vetää oikeasta narusta, mutta tämä yksi ei tahdo teeskennellä, ja taistelu opettajan kanssa saa pian kafkamaisia piirteitä. Tekeepä hän mitä tahansa, tulos ei kelpaa opettajalle, ja hän on vapaata riistaa kaikille kiusaajille. Välitunteja, ruokailuja, siirtymisiä paikasta toiseen värittää pelko, ellei suorastaan kauhu.

Opettajien on ihmeen vaikea tehdä koulukiusaamiselle mitään. Sille, että lasta nimitellään, uhkaillaan, mukiloidaan, hänen tavaroitaan siepataan ja kätketään jne. Ratkaisu on tuttu ja kyseenalainen: kiusattu vaihtaa koulua.

”Mä ehin vaihtaa peruskoulun aikan kolme kertaa kouluu, Luostis oli jo toka ja koskaan ei ees puhuttu et joku muu vois joutuu vaihtaan. Eikä niil siirroil ollu ikin mitään vaikutust ja kaikis kouluis oli muka tosi tiukka linja kiusaamisen suhteen, nollatoleranssi, nii ne ain sanos et kiusaamista ei suvaita yhtään… Enkä mä sillo viäl ymmärtäny sitä vaiks se vaivas mua iha älyttömän paljon et onks se jotai välinpitämättömyyttä vai eiks ne iha oikeesti tajuu tai nää tai osaa auttaa. Mut sit myöhemmin mä oon käsittäny et se onki ihan ymmärrettävää ja oikeestaan aika mielekästä. Et se johtuu siit ryhmähengest. Ku opet haluu et luokal ois hyvä henki ja siks ne inhoo jos niiden pitäs puuttuu joonki tommoseen ikävään.”

Iida Rauma on sanonut julkisuudessa, että kaikki kirjassa oleva on totta ja hänelle lapsena ja nuorena tapahtunutta. Rauma on myös sanonut kirjoittaneensa romaanin kostoksi yhteiskunnalle. Se, että kertoja nimeltä A painii alter egonsa, ”kirjailijaminänsä” kanssa ja etäännyttää tapahtumia kertomalla ne epäsuorasti, on tehokas tyylikeino.

Romaanin teema on siis koulukiusaaminen tai oikeastaan lapsiin kohdistuva väkivalta sekä sen esilletuominen, että elämme lapsivihamielisessä maassa. Kenenkään aikuisen ei tarvitse sietää sellaista kohtelua kuin mitä koulukiusatut lapset joutuvat pahimmillaan kestämään. Kirjassa protestoidaan voimakkaasti sitä vastaan, että kiusaamisesta herkästi tehdään yksilöiden välinen asia, vaikka pitäisi tutkia ryhmädynamiikkaa sekä puuttua nopeammin pihoilla ja käytävillä vähänkin eskaloituneisiin tilanteisiin. Pitäisi tunnistaa, että joskus opettajan suosikkioppilaat ovat pahimpia kiusaajia, kuten Rauman tapauksessa.

Kyytiä saavat myös koulukiusaamista käsittelevät pedagogiset opukset, niiden ”alentuva hyminä” sekä kiusaamista torjuva suomalainen KiVa koulu -kampanja, joka vastikään on saanut 2,5 miljoonan euron hanketuen geenitutkimusta varten, siis lähestyäkseen kiusaamistapauksia ihmisten geneettisistä eroista käsin; ovatko jotkut luonnostaan tunnekylmiä kiusaajia ja jotkut toiset ”parempia” uhreja? Ei uskoisi, että 2020-luvulla asiaa lähestytään noin oudosta kulmasta.

A joutuu yläasteella jopa kuristamisen kohteeksi, tuntee tukehtuvansa, puolustautuu lyömällä, minkä seurauksena hän saakin syyt niskoilleen ja joutuu pyytämään anteeksi kuristajaltaan. Rauma kuvailee absurdia kauhua kuraattorin vastaanotolla:

”Sä voit puhuu sun tunteista, kuraattori sanoi, pelottaako sua? Eikä A tajunnut, miten hänen tunteensa liittyivät käsillä olevaan kaameuteen, mikseivät aikuiset vain voineet olla sitä mieltä, että kuristaminen oli väärin ja sillä selvä, mutta juuri sitä mieltä ne eivät olleet, juuri siinä kohdassa ne vaihtoivat puheenaihetta tai alkoivat udella hänen tunteistaan. Valmiiksi avatun nenäliinapaketin vihjaileva odotus, rasvatahraisten silmälasien läpi tihkuva tuijotus, yhtä hyvin kuraattori olisi voinut laskea nihkeän kämmenensä A:n reidelle ja hinkata ja tavallaan tämä hinkkasi. Eikä häntä pelottanut, A sanoi, hänestä tuntui, että hän vajosi, mutta sitä hän ei aikonut kertoa kuraattorille, miten hän olisi voinutkaan, kun sopimus siitä, että hänen tunteensa olivat mielekkäässä suhteessa todellisuuteen, oli sanottu irti, hänen kokemuksensa oli muutettu oireeksi, ja jos hän yrittäisi selittää sen kuraattorille, sekin palautettaisiin yhdeksi hänen oireekseen, ”- – –

Hävitys ällistyttää ideatason runsaudellaan. Systeemin nujertamat lapset rinnastetaan menneiden aikojen hylkiöihin, hysteerikkoihin, vainottuihin ja alistettuihin. Ne väkivallan kehät, jotka sulkevat sisäänsä yksittäisen koululaisen, laajenevat globaaleiksi, kaupunkien tuhoon, historiattomuuteen ja maailman kokonaisvaltaiseen raiskaamiseen.

1990-luvulla koulua käyneet eläytyvät varmasti myös yksityiskohtiin. Lamaleikkausten kohteiksi joutuneet koulut, sijaisten puute, ysärivaatteet, poppikappaleet, seinättömien tilojen muoti (”lisääntyneet aistiärsykkeet rikasta ja kuohkeaa maaperää keskittymisongelmille, oppimisvaikeuksille ja turhautumisen purkautumiselle aggressioksi”).

Iida Rauma on puhunut paljon julkisuudessa kirjastaan, kertonut kokemuksistaan. Tällaisissa tapauksissa syntyy helposti värittynyt, mutta puutteellinen ennakkomielikuva. Näin kävi ainakin minulle. Hävitys on niin paljon enemmän kuin henkilökohtaista kostoretkeä. Kaarinan koulukauhujen rinnalla elää ja hengittää voimakkaasti Turku, kirjailijan asuinkaupunki, jonka historian tietoinen tuhonta tuodaan yksityiskohtaisesti päivänvaloon. Ihmettelen, jos Iida Rauma ei saa tästä hyvästä jotakin Turku-tietoisuuspalkintoa, niin elävästi hän nostaa esiin Turun paikallistietoa, anekdootteja, kehityskulkuja oman historiansa luotaamisen lomassa. Loisteliaasti kirjoitettu Hävitys ansioituu myös turkulaisen murteen tallentajana.

Kirjan tärkein asia silti on nostaa kissa pöydälle. Mitä peruskouluissa oikein tapahtuu, ja kuka kantaa vastuun koulukiusatun lapsen elämän pilaamisesta?

Taina

Diiva silkkilakanoissaan

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2022.

Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.

Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.

Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.

Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.

Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.

Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.

Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.

”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”

Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.

Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.

”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”

Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.

”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”

Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.

Taina

Kirjailijan jäähyväiset naisellisuudelle

Deborah Levy: Elämisen hinta. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

Avioliiton päättyminen, tyttärien muutto omilleen ja oman äidin kuolema; kaikkea tätä englantilainen kirjailija Deborah Levy kävi läpi samaan aikaan. Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toinen osa Elämisen hinta kuvailee näitä tilanteita.

Kipu ja kapina naisen kapeasta roolista tulee tässä osassa esiin vielä selvemmin kuin trilogian avauskirjassa Mitä en halua tietää. Arvioni pääset lukemaan tästä. Nyt Levy pohtii naisiin kohdistuvia sosiaalisia odotuksia tehdessään Lontoossa surutyötä kariutuneen avioliittonsa johdosta ja rakentaessaan uutta elämää, pitkän avioliiton jälkeen ilman miestä.

Hän hyvästelee talon, jossa miehen ja lasten mukavuus ja onni on pantu etusijalle, miettien naisten uhrauksia.

”Toimivan ja kaikille perheenjäsenille viihtyisän kodin luominen vaatii taitoa, aikaa, omistautumista ja empatiaa. On ennen kaikkea valtavan anteliasta toimia kaikkien muiden hyvinvoinnin arkkitehtina. Tuon työn ajatellaan yhä kuuluvan enimmäkseen naisille, mistä seuraa, että tätä suunnattoman suurta ponnistusta vähätellään monin eri tavoin.”

Levy muuttaa tyttärineen karuun ja rähjäiseen lähiötaloon ja saa arjen hieman takkuillen rullaamaan. Osoittautuu välttämättömäksi hankkia erillinen työhuone, ja sellainen löytyy ystävän puutarhavajasta. Sähköpyörästä tulee kaikki siirtymät mahdollistava ihmeväline, joskin sen kanssa kamppailua – akku, avaimet, ostokset ja muut taakat – kuvaillaan ehkä turhankin perusteellisesti. Siinä missä avausosa Mitä en halua tietää oli tyyliltään ehyt, Elämisen hinta lipsuu välillä uhkaavasti pateettisuuden suuntaan. Kirjan loppulausekin on outoa tyyliä: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.” Siitä olen kyllä Levyn kanssa samaa mieltä, että jonkin hinnan nainen saa aina maksaa, perhe-elämästä, sinkkuna elämisestä, aivan kaikesta. Mutta eikö sama päde miehiinkin?

Kiinnostavaa on kirjailijaelämän käsittely. Levy matkustaa markkinoimaan kirjaansa, hän neuvottelee sopimuksista. Hän puntaroi, miten käsikirjoitukseen voisi tuoda menneisyyttä ilman takautumia, ja paneutuu Medusa-myyttiin puutarhavajassaan. Lintu oli tärkeä teemaeläin trilogian avausosassa, ja tässäkin kirjassa linnut tuovat toistuvasti väriä ja elämää Lontoon uumeniin.

Levy havainnoi terävästi naisiin kohdistuvia odotuksia ja niitä pieniä eleitä, joilla miehet osoittavat valtaansa. Ei katsota kasvoihin, puhua paasataan, otetaan fyysisesti tila haltuun, odotetaan palveluksia itsestään selvästi. Kirjoittajana Levy tuleekin siihen tulokseen, että uusia tuulia tarvitaan.

”Naisellisuus sellaisena kuin se oli minulle opetettu oli ehkä tullut tiensä päähän. Naisellisuuden kulttuurinen ilmiasu ei enää viestinyt mitään minulle tärkeää. Naisellisuus miesten kirjoittamana ja naisten esittämänä oli mitä ilmeisimmin se uupunut aave, joka kummitteli yhä 2000-luvulla. – – – Naisellisuuden aave on illuusio, harha, yhteiskunnallinen hallusinaatio. Sellaisen naisen esittäminen on hankalaa ja tuo rooli (uhrautuminen, kestäminen, hyväntuulinen kärsiminen) on ajanut jotkut naiset hulluiksi. En halunnut kuulla samaa tarinaa yhä uudestaan.”

Levyn kirjoja on kehuttu hauskoiksi. Joitakin absurdeja koomisia kohtia lukuun ottamatta tämän teoksen yleisilme ei minusta tuntunut järin hauskalta. Mutta tekstin painokkuus ja tiiviys ja kertojan psykologinen tarkkuus palkitsee lukijan, joten odotan kiinnostuneena saavani käsiini trilogian päätösosan Omistuskirjoituksia.

Taina

Liukuportaissa itkevän naisen pakomatka

Deborah Levy: Mitä en halua tietää : vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan?” Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

”Eläminen oli hyvin vaikeaa tuona keväänä, jolloin taistelin kohtaloani vastaan enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin. Huomasin silloin itkeväni kaikkein eniten asemien liukuportaissa.” Näin alkaa Deborah Levyn omaelämäkerrallisen kirjatrilogian ensimmäinen osa. Lukijan mielenkiinto viriää välittömästi, eikä jännite herpaannu hetkeksikään pienen kirjan aikana.

George Orwell nimeää kuuluisassa 1940-lukulaisessa esseessään neljä syytä, jotka ajavat ihmistä kirjoittamaan: silkka egoismi, esteettinen into, historiallinen käyttövoima (halu tiedostaa asiat, nimetä ne ja säilyttää jälkipolville jossakin muodossa) ja poliittiset tarkoitusperät. Deborah Levy nimeää kirjansa vastaukseksi Orwellin esseeseen ja jakaa  kertomansa teemat näiden neljän otsikon alle, mutta kovin kirjaimellisesti jaottelua ei pidä ottaa; esimerkiksi poliittisuus on läsnä muissakin kuin sille nimetyssä jaksossa ja esteettisyys on toistuva teema.

Tapahtumat alkavat eräänlaisesta pakomatkasta. Liukuporras-itkeskelyn jälkeen kertoja lähtee Mallorcalle yksinään ja muistelee nuorena tekemiään matkoja ja mielentilojaan. Hän majoittuu tuttuun pieneen hotelliin, jonka emäntää, lapsetonta Mariaa hän tarkkailee. Hän on kirjailija eikä voi olla tarkkailematta. Hotellin ravintolassa illalla hän alkaa kertoa elämänsä tarinaa kiinalaiselle kauppiaalle. Hän on viisikymppinen nainen kriisissä, hän muistelee aikaa nuorena äitinä hakemassa lapsia koulun pihalta muiden äitien kanssa:

”Äitinä jokainen meistä oli varjo menneestä itsestään ja meitä jahtasivat naiset, joita olimme olleet ennen lasten saamista. Emme tienneet mitä tehdä sille raivokkaalle ja itsenäiselle nuorelle naiselle, joka seurasi kintereillämme, huuteli meille ja osoitti meitä sormella, kun työnsimme kärryjä Englannin sateessa.  – – -Olimme muuttaneet muotoamme joksikin mitä emme täysin ymmärtäneet.”

Deborah Levy syntyi  Etelä-Afrikassa vuonna 1959 ja muutti pienenä koululaisena perheineen Englantiin. Varhaislapsuudessa koettu apartheid katoamisineen ja pidätyksineen jätti häneen pysyvät jäljet. Turvalliseksi koettu ei ollutkaan turvallista, ja kotitekoista turvallisuutta ylläpidettiin omilla tuliaseilla.

Pieni tyttö meni jotenkin lukkoon, kunnes hän alkoi kokeilla kirjoittaa ajatuksiaan paperille. Esiin purkautui ”enemmän tai vähemmän kaikki se, mitä en halunnut tietää”, kuten se että isä katosi, rehtori löi ja kanarialintu oli häkissä. Britanniaan muutettuaan tyttö haluaa luoda uusia, parempia muistoja, ja egoismin kausi alkaa. Tärkeitä symboleita ovat musta olkihattu, limenvihreät paksupohjaiset kengät ja kirjoittaminen kahvilan paperiservietteihin. Äidin mukaan perhe on maanpaossa, ja tyttö tuntee olevansa irrallaan kaikesta. Andy Warhol peruukkeineen ja rakennettuine imagoineen kiinnostaa häntä, koska hän on ”itsekin hiukan naamioitunut”.

Viisikymppisenä hän tajuaa, että hänen täytyy henkisesti palata Afrikkaan, nähdä  asiat joita ei halunnut tietää. ”Jos kuvittelin etten ajatellut menneisyyttä, menneisyys ajatteli minua.”

Kerronta on painokasta ja vähäeleistä. Kirjoittava nainen on teema, joka lävistää koko teoksen. Lapsuuden kokeilut, luettelot, piirtelevät kirjoittelut. Teinitytön kahvilaserviettituotokset. Ympäri maailmaa matkustavan kirjoittajan matkarutiinit ja kohtaamiset. Välillä kertojaa tympäisee, hän ei enää jaksaisi miettiä subjektina olemista ja kirjailijuuden edellyttämää rohkeutta, jota yhteiskunta ympärillä yrittää suitsia. Sitten hän kuitenkin saa taas voimia päästyään uuteen hotellihuoneeseensa ja kytkettyään kannettavan tietokoneensa sähköverkkoon. ”Jopa omaa huonetta enemmän kirjailija tarvitsi jatkojohtoa ja adapterivalikoimaa Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan.”

Trilogian tyylikäs ulkoasu ilahduttaa silmää: kansissa on pieni mustavalkoinen kuva värillisellä pohjalla, tekstien ympärillä tilaa. Tämän ensimmäisen osan kannessa näkyy nilkkaremmikenkiin puetut jalat sekä kädet, jotka kiinnittävät ohutta remmiä. Kuvalle on vastine kirjassa.

Taina

Kuusikymppisen revanssi

Ann-Mari Lindberg: Hyvitys. Suom. Marja Kyrö. Tammi 2002.

Ison uusmaalaisen maalaistalon emäntä, kolmen lapsen äiti, sairastuu ja romahtaa. Tulee ero, ja nainen joutuu muuttamaan Helsinkiin omilleen. Hän löytää kirjoittamisesta henkireiän, toipumisen työkalun ja uuden ammatin. Hän solmii uusia suhteita ja pohtii kaikkea tapahtunutta kirjoittaen. Hänestä tulee kirjailija.

Ann-Mari Lindbergin omaelämäkerrallinen romaanitrilogia ilmestyi vuosituhannen vaihteessa: Romahdus (1996), Mahdollisuus (1998) ja Hyvitys (2000). Alkukielellä ruotsiksi trilogia kuulostaa uljaammalta, Kraschen, Chansen, Revanschen. Toisen osan ilmestyttyä Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto antoi Lindbergille tunnustuspalkinnon psyykkisiä sairauksia kohtaan tehdystä ymmärtämisen edistämistyöstä. Trilogian jälkeen Lindberg on julkaissut teoksen Uudisraivaajaelämää Porkkalassa (2005).

Luin aikoinaan trilogian kaksi ensimmäistä osaa tuoreeltaan, kolmas taisi hautautua silloin työkiireisiin. Solmitaanpa siis langat Aarrearkku-kirjablogin merkeissä, nämä kirjat näet kestävät aikaa.

Hyvitys jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä Ann-Mari kohtaa pitkästä aikaa aikuisen poikansa, joka on asunut vuosia maailmalla. Äiti jännittää tapaamista, pohtii äitiyttään ja huonojen tähtien alla tapahtunutta viime kohtaamista. Tämä poika, esikoinen, oli kolmentoista, kun äiti sairastui. Yhteys löytyy jälleen. Ann-Mari, äärimmäisen herkkä ihminen, kokee voimakkaasti niin ilon kuin epätoivonkin, ja muistot nostattavat herkästi uusia tunnemyrskyjä.

Lindberg kuvailee kauniisti ihmisen tarvetta yhteyteen sekä rakkauden ja fyysisen läheisyyden tarvetta. Kertoja etsii, uskaltaa yrittää, erehtyy, pettyy ja yrittää uudelleen. Kavaljeerien edesottamuksissa on surkuhupaisiakin piirteitä. Ann-Mari ystävystyy myös monien naisten kanssa.

Ystävyyden tiellä on esteitä aina vastapelurien sosiaalisesta kömpelyydestä mielen järkkymiseen ja kuolemaan. Yksi epävakaa miesystävä joutuu Hesperian suljetulle osastolle, kertoja käy miestä tapaamassa, muistaa itse olleensa kauan sitten samassa jamassa samassa paikassa ja tuntee syyllisyyttä tervehtymisestään.

Toinen osa käynnistyy Ruotsin-risteilystä, jonka kertojan lapsuudentoveri Lena tarjoaa. Naiset ovat reissussa kaksistaan. Vaikka vertailu vauraaseen perheelliseen ystävään tuntuu kipeältä, uudet virikkeet piristävät. Heti matkan jälkeen Lenan pitkäaikainen puoliso kuolee, ja Ann-Mari osallistuu hautajaisiin. Lena-leski jää yksinäisenäkin keskelle elämää, suvun ja ystävien huolenpidon kohteeksi, hänellä on kesäpaikka, jonne hän kutsuu Ann-Marin. Näiden jaksojen keskustelut sisältävät paljon hykerryttävää ja oivaltavaa maailman muuttumisesta.

Hyvitys on muutenkin sävyltään lämmin, tarjoten huumoria yllättävissä kohdissa, ja kerronta niin luontevaa ja pakotonta, että kirjaa lukee mielellään ja olisi lukenut vaikka pitemmästikin.

Kirjailijan välit perheeseensä eivät ole helpot. Poika läksyttää kirjeissään äitiä tuhlaavaisuudesta ja itsesäälistä. Äiti koettaa koota itseään.

”Tunnen itseni suunnattoman väsyneeksi – ja vanhaksi. Minua hävettää yrittää kirjoittaa kirjoja. On myöhäistä aloittaa kuusikymmenvuotiaana. Aikaisemmin minulla ei ollut tilaisuutta, ja nyt sekä taloudelliset seikat että terveys asettavat esteitä. Mikä vika minussa on? Itken, yö on sysimusta. Saan taistella kaikin voimin tuhon ajatuksia ja alemmuudentuntoa vastaan. Haen hyvitystä – aion tarttua härkää sarvista – olen sanojen matadori – aion pitää vallan omissa käsissäni.”

Hän saa kuitenkin hyvää palautetta kirjoistaan ja mediajulkisuutta. Se herättää kateutta. Terapeutti onkin varoittanut, että mitä enemmän julkisuutta, sitä enemmän kateutta. Ann-Marin väitetään tyrkyttävän itseään, vaikka joka haastattelu on syntynyt median aloitteesta. Jos ei muuta ilkeätä keksitä, niin: ”Onkohan sinulla mitään muuta kirjoitettavaa?” Ja syyllistetään: ”Sinun pitäisi ajatella omaisiasi.” Familjen är värst: sisar uskoo Ann-Marin ”nauhoittavan kaiken” ja puhuvan pahaa.

Lienee ikuisuusongelma vuosisadasta toiseen: kirjailija kirjoittaa omasta elämästään, ja lähimmäiset valittavat, että ei ole totta, miten saatat väittää noin, ei tapahtunut ja minä ainakin muistan toisin. Kirjailijan oma kokemus on kuitenkin totta, ja ainahan omainen voi kirjoittaa oman versionsa tapahtumista? Joskus näitä debatteja seuratessa nousee mieleen, pitävätkö suurinta meteliä ne, joilla on jotakin omallatunnollaan.

Kirjan koskettavimmassa jaksossa kertoja käy läpi omat psykiatriset potilastietonsa, jotka käynnistävät muistojen sarjan. Hän saa vahvistuksen kaikelle sille, mitä Romahdus käsittelee. Lista tapahtumista, lääkkeistä, hoitokeinoista. Lähimmäisten kirjalliset lausunnot tuovat lisävalaistusta. ”Omat epäilyni, se kaikki minkä olen torjunut mutta tiennyt, on nyt avoimena silmieni edessä, kirjallisesti todistettuna.” Perheväkivalta, uskottomuus, sairas parisuhde.

Hän joutuu myös kohtaamaan vihansa äitiään kohtaan, äitiä, ”jolla ei ollut koskaan omaa mielipidettä mistään ja jonka täytyi aina kysyä isältä lupa”. Samoin kuin äiti on nujerrettu ja alistettu, niin Ann-Marikin, vaikkei samalla tavoin; hän keräsi vihansa sisälleen ja sairastui.

Ann-Mari Lindberg on syntynyt 1930-luvulla, ja hänen kirjoistaan ovat saaneet lohtua monet hänen oman ikäpolvensa naiset. Ja nuoremmatkin.

”Moni nainen on kääntynyt puoleeni, ja kaikille meille on ollut yhteistä vilpittömyys ja hyväuskoisuus, jotkut sanovat sitä naiiviudeksi. Olemme miesten uhreja, vihattuja, haukuttuja, hakattuja, potkittuja, pahoinpideltyjä, hyväksi käytettyjä, raiskattuja, kidutettuja – psyykkisesti ja fyysisesti. Olemme yrittäneet jaksaa viimeiseen saakka, välttäneet riitoja, olleet hiljaa, vaienneet vaikeat kokemuksemme kuoliaiksi.”

Jälleen hän palaa kirjoittamiseen, uskoen, että pahasta voi kasvaa hyvää ja onnettomuuden kääntää siunaukseksi. Kristillinen vakaumuskin auttaa häntä eteenpäin. Hän tajuaa, että elämä olisi voinut mennä aivan toisin, jos hän olisi saanut apua, tukea ja rakkautta. Nyt hänen täytyy uskaltaa erottua massasta. ”Uskaltaa seistä yksin – jäädä yksin – ajatella yksin – kaikkien hyväksi, ja tarpeen tullen myös kaikkia vastaan.” Tässä viitataan Romain Rollandin aforismiin, joka on myös kirjan mottona.

Taina

Lukemisen iloa ja ideoita

Suurteoksia. Toimittaneet Saara Turunen ja Petra Maisonen. Tammi 2021.

Lue nämä ennen kuin kuolet / Tunnetko aikamme suurimmat kirjaklassikot? Kirjailija Saara Turunen tympääntyi tuonkaltaisiin listauksiin, jotka sisälsivät pääasiassa miesten kirjoittamia kertomuksia miesten elämästä.

Niinpä Turunen ja Tammen kustannuspäällikkö Petra Maisonen päättivät laatia toisenlaisen antologian, jossa naiskirjailijat kertovat lempikirjoistaan, tärkeistä kirjoistaan, kertoen samalla omasta kirjailijuudestaan. Syntyi Suurteoksia, joka ei  pyrikään listaamaan kokonaisvaltaisesti hyvää ja kuolematonta. Sen sijaan se on todellinen ideoiden aarrearkku.

Mukana on kaksikymmentä kirjoittavaa naista, joista jokainen esittelee itselleen tärkeän kirjan. Osa on pitkän uran tehneitä kirjailijakonkareita (Merete Mazzarella, Sirpa Kähkönen, Pirkko Saisio), osa nuorempia. Niinpä teos vilisee lukemisen iloa ja oivalluksia. Lukija tapaa ehkä jo tuttuja suosikkeja: kirjailijoita, jotka kertovat hyvin eriäänisesti lempilukemistoistaan, taikka tuttuja kirjoja, jotka osuvat yksiin kirjailijan mieltymyksen kanssa.

Suurteoksia on herätellyt raikasta keskustelua kirjallisuuden arvottamisesta innostaen muun muassa laatimaan uudenlaisia listauksia: Kuinka monta näistä olet lukenut? Kokosimme 101 kirjaa, jotka jokaisen kannattaisi lukea – eikä yhtäkään ole kirjoittanut mies – Ilmiöt – Ilta-Sanomat

Parhaimmillaan esseissä käydään ravisuttavaa vuoropuhelua kirjailijan ja lempikirjan kesken, kuten vaikkapa Meiju Niskalan käsitellessä Tove Janssonin Kesäkirjaa. ”Kun vaari on kuollut, äiti kuollut ja mies poissa, pyysin isää rakentamaan äidiltä perityn talon pihaan, vaarilta perityn maan päälle lasisen ateljeen, lyhdyn. Minä suunnittelin, isä rakensi, rakensi ovesta vankan, vinokoristeisen. Kiinnitin oveen otteen: Oletko varma, että ovi on kiinni, Sophia kysyi. Auki se on, hänen isoäitinsä vastasi. Se on aina auki, voit nukkua aivan rauhassa.”

”Syksyllä 2015 luin kirjaa itselleni ääneen, luin joka ilta yhden tarinoista, niitä oli kaksikymmentäkaksi, joskus luin saman tarinan useamman kerran, silloin makasin äidin vieressä odottamassa kuolemaa.” Niskala kirjoitti suurten menetysten vuosistaan puhuttelevan kirjan Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019).

Sirpa Kähkönen kokee velvollisuudekseen selvittää sukunsa tarinaa, ja hän löytää jotakin samaa Marja-Leena Mikkolan kertomuksesta Mykkä tytär. ”On rohjettava päästää irti siitä minkä on rakentanut turvakseen, on otettava riski ja lähdettävä matkalle, jolle suuret unet meidät lähettävät.”

Muusikko Astrid Swan havahtuu toteuttamaan unelmaansa, oman kirjan kirjoittamista, tilanteessa jossa hän ymmärtää ajan rajallisuuden. Swanin innoittajana on Anaïs Ninin tuotanto, Ninin häpeämättömyys ja uskallus vapautua naisroolin rajoitteista. Ninistä tuli kirjallinen supertähti päiväkirjatekstiensä julkaisun ansiosta. ”Se oli hänen pitkän elämän varrella synnyttämänsä näkökulman radikaali ilmaisu. Hidastettu keskisormen heilautus ohittavasta avoautosta, mustat lasit silmillä ja huivi päässä. Katsojina kalifornialaisen tien varressa koko valkoisten miesten kirjailijakaanon vanhuuden kutistamina pappoina.”

Astrid Swanille tieto parantumattomasta sairaudesta antoi ikään kuin luvan kirjoittaa. ”Kirjoittaisin nyt tai luopuisin ikuisesti kertomuksesta, jonka vain minä voisin kertoa.” Näin muotoutui Swanin Viimeinen kirjani: kirjoituksia elämästä (Nemo 2019). ”Enkä ole osannut kuin jatkaa kirjoittamistani. Viimeinen kirjani olikin ensimmäiseni. Portti juuri siihen maailmaan, jonka uskoin menettäneeni. Jouduin kohtaamaan elämään hallitsemattomuuden ja tarinoiden oikukkaan luonteen tälläkin tavalla.”

Aino Vähäpesola kirjoittaa Maggie Nelsonin Argonauteista niin kiinnostavasti, että hankin Argonautit luettavaksi heti. Esseen syntyhetki on historiallisen kuuma heinäkuu.  ”Annan teoksen nykiä minut unohdetuista tai vielä koskemattomista siimoista uuteen asentoon. Lukiessani unohdan itseni, sitten valun takaisin ruumiiseeni. Ajatusteni mykät jyvät pamahtavat popcorniksi.” Vähäpesola peilaa Nelsonin nostamia teemoja omaan kasvuunsa ja kehitykseensä, tunnistaa, että on pakko jättää kokonaisuuden harhaluulo, ”luovuttaa repeämisen ja hajoamisen pelolle” ja päästää itsestä ulos kirja tahi ehkä jopa ihminen. Argonauteissa on myös vastaansanomaton aforismi: ”Joskus tilanne vain pysyisi sotkuisena.”

Lyyrikko Aura Nurmi nostaa esiin Finlandia-palkitunkin runoilijan Sirkka Turkan. Nurmelle Turkka on nuoresta saakka ollut ehdoton innoittaja, hän on tavannut idolinsa kasvokkain ja haastatellutkin tätä.  ”Palaan Sirkka Turkan runojen äärelle lähes päivittäin. Tuntuu, että tarvitsen hänen sanoistaan jatkuvasti tukea. Tuntuu, että ne toimivat minulle paremmin kuin terapia. Se mitä todistin sairaalassa muutama vuosi sitten, oli Sirkan rakkaus elämään. Hän tulee valaisemaan käkättävällä naurullaan kaikki.”

Toinen opuksen toimittajista, Saara Turunen, on valinnut tärkeäksi kirjakseen Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain. 1970-luvulla Ruotsissa ilmestynyt romaani käsittelee parisuhdetta, seksiä ja pariutumisen painetta. Se herätti arvailuja, että kirjailija kertoi itsestään, ja muodostui pian painolastiksi tekijälleen.

Turunen pohtii kiinnostavasti aiheille ”antautumista”.  ”Joka kerta aloittaessani tai vielä siinäkin vaiheessa, kun puolet teoksesta on jo olemassa, tuhlaan holtittoman paljon aikaa sellaiseen, että haaveilen olevani joku muu, joku fiksumpi tai etevämpi, aivan toisista lähtökohdista tuleva ja muista asioista kiinnostunut kuin todellisuudessa olen. Haraan vastaan niin kauan, kunnes jostakin tulee jokin satunnainen impulssi, joka onnistuu kääntämään ajatteluni suuntaa hieman. Ja vasta silloin pääsen kiinni varsinaiseen työhön. Tässä prosessissa tuo oivallus tuli Suhteista parhain -teoksen kautta. Se antoi minulle luvan antautua sille, mistä olin kirjoittamassa ja niin syntyi pikkuhiljaa teos nimeltään Järjettömiä asioita.” Aarrearkun esseeni ihastuttavasta Järjettömiä asioita -romaanista voit lukea tästä.

Taina